Vielä kerran - vuoden 2019 summaus!

Jaksoin kun jaksoinkin pitää jonkunlaista sporttispirittiä yllä koko vuoden. 
Parhaimpina kuukausina juoksin taloyhtiön juoksumatolla 8 kertaa kuukaudessa. Huomatakseni, että juoksu "aidoissa olosuhteissa, kitkaisella asvaltilla" oli huomattavan paljon työläämpää (jäähdytellessäni Maukkua Kartanolla...) kuin se, että matto vei. Kyllä matollakin hiki tuli, ja jano. Mutta ei se silti ole sama asia, kuin "luonnonjuoksu". Ja sitäpaitsi hölkkävauhtia menin matollakin. Mahtaisinko päästä cooperin testissä nipinnapin sen 1,5 km.
Mutta silti. 
Sitä tulee äkkiä väheksyneeksi ja toppuutelleeksi, että "en minä ui kuin 40 minuuttia" ja "en minä mene portaitakaan kuin vain kuusi kertaa" - mutta iloinenhan sitä pitäisi olla. Että sitä jaksaa. Ja ennen kaikkea VOI.
Muistelen taas ties monennettako kertaa sitä erinomaista lausetta jostain lehdestä: kroppa tekee mitä pää sanoo.
Kun pitää jämptit porras- ja uintipäivät, niin kummasti sitä tulee mentyä. Välillä toki vähän pakottaen. Ja kovemmin käskien.

Juoksumatto jäi syksyn tullen aika vähäiselle käytölle, kun onnistuin telomaan reiteni Kartanolla 7.9. - reiteni siis revähti kesken kehäjuoksun. 
Olipa ikävä tunne, mutta jotenkin onnistuin suoriutumaan ja saatiin Kartanolta vielä Samuille sertikin! Seuraavan kerran reisi paukkui Ylöjärvellä 21.9. - pystyin juoksemaan maltillisesti, hölkkävauhtia, mutta en yhtään vauhtia lisäten! Vielä Messukeskuksessakin, 7.12., tuli tovi onnuttua, kun tuomari pisti pystyyn juoksukilpailun.

Mutta hei.
Pystyy uimaan, vesijuoksemaan ja taapertamaan portaissa. Onhan sekin. Kehähommat pitää jatkossa - tuomarin mukaan - siirtää nuoremmille ja joustavampireitisille.

Vuonna 2019 portaissa siis 41 kertaa, uimassa 37 kertaa ja juoksumatolla 43.
Vähän epäuskoisena mutta kuitenkin huudahtaen MÄ jaksoin ja pystyin!

Mitä kaikkea muuta vuosi piti sisällään?
Samui, Collooney Poker Player näytteli Suomessa virallisissa luokissa 9 kertaa ja napsaisi Vuoden Nuori VSP-tittelin kovassa sakissa, wau!
Sertejä 2 ja varaserttejä 3 + 1 varaNORD.
Latvian Ogresta LV JCh-titteli ja Viron Rakveresta EE JCh-titteli.

Syksyn tullen halusin Koiranettiin myös "pari nollaa" ja kävimme silmätarkin lomassa otattamassa virallisen sydänkuuntelun ja polvien pyöritykset siihen päälle.
Sämylle myös lokakuulta SOOLOkoe Kartanolta.

Maui, Jothryn Alluring Traits näytteli tänä vuonna ensin Ogressa, Latviassa ja oli siellä erkkarissa hienosti PU5 ja VSP-käyttöluokan koira. Rakveressa Maui sijoittui PU-luokassa hienosti aina kolmanneksi, mutta sertti meni kuonon edestä.

Sensijaan tämä punainen ambulanssi päästeli komiasti niin maastoissa kuin radallakin. Maui valioitui jännittävien kuperkeikkojen jälkeen 11.5. Suomi CUP-kisassaan. Harvoin näkee - tai ainakaan en omissani ole ennen nähnyt - sellaista tahtotilaa mikä Mauilla on juoksemiseen. Ei tule Mauilla juostessaan äitiä ikävä, eikä pienet lipsumiset haittaa tätä kaveria, päinvastoin. Pökköä pesään ja havuja perkele - tuumii Maui ja juoksee aina intensiivisesti. Paitsi Liedossa. Hahaha.

Yritettiin sitkeästi KV-aikaa Maukulle Kartanon nopealta nurmelta.
Kisojen aikakehitys meni Mauilla 280 metrin juoksuissa näin:
5.6.   19,78
17.7. 19,59
21.7. 19,49
14.8. 19,64 ja 19,98
5.10. 20,29

Syystäkin pollea Maukku.

Ja prkl että oli lähellä 21.7. Hyvä, etten pyörtynyt. 
Ratarassit vetävät KV-ajat vaikka takaperin juosten. Mutta näyttelylinjainen lajitoverinsa ei saa sössiä lähtöä, pitää osata ottaa oma juoksulinja taiten, pullikoida joskus ruuhkaisissa lähdöissä mitenkuten, koittaa olla jättäytymättä pussiin, keskittyä 100%:sti ja mielellään yli senkin, ja Mauin tapauksessa koittaa jättää ETUKÄTEISriehunnat minimiin. Mutta se on toiveajattelua. Maukku on Maukku vaikka voissa paistaisi.
Ja YLPEÄ olen ihan jokaisesta Mauin kiitolaukasta, ihan pirun ylpeä. Oli ruuhkaa tai ei, Maui tekee aina parhaansa ja se näkyy!

© Antti Ruotsalo
Tosin tässä kuvassa ei paljoa näy. LOL Siellä se Maukku on, keltaisen vieressä, sinisen takana.

Tänään olin poikia juoksuttamassa läheisellä hiekkakentällä. 
Siellä viilettivät menemään, paitsi Maukku. Kun aloin heittää keppiä, lähti Maui jahtaamaan JEE - jotain jahdattavaa - henkisesti. Mauin kanssa ollaan siis tilanteessa, jossa sillä pitäisi olla mielellään VIEHE tai jokin muu LIIKKUVA ESINE, jonka perässä se juoksisi. Usein tyytyy porukassa vain juoksahtelemaan, satunnaisesti ottaa kunnon spurtteja.

Myös Bali, Pendahr Fred Perry, kävi pyörähtämässä kehässä kerhon omassa Erkkarissa, 8.6. Tsukki nappasi komean PU4-sijoituksen isossa porukassa ja näytti, että vielä lähtee!

Ynnätään vielä lopuksi vuoden kaikki lenkit.
2135,1 km. Se on 95,8 km enemmän kuin vuonna 2018. Kun 2135 kilometriä jakaa vuoden jokaisella päivällä, saadaan keskimääräiseksi päivittäiseksi marssimääräksi 5,84 km/päivä.


Suruakin oli, paljon.
Hupi, Twyborn Philadelphia jätti meidät keväällä, 11.4.
Hupilla oli ikää jo 14 vuotta ja 6 kuukautta. Se oli yhä upeassa kunnossa ulkoisesti ja lähti lenkille innokkaasti. Söi hyvin, oli iloinen, leikki. Toki kaikki lenkit, joilla Hupi oli mukana, tehtiin sen ehdoilla. Mutta valitettavasti kaikki ei ollut muutoin ihan kohdallaan, sillä Hupin pyörtymiskohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat oireiltaan.
Hupi lähti taivaan hattaralle, sateenkaaren päälle meidän kaikkien ympäröimänä; Huima, Bali, Maui ja Samui olivat kaikki mukana jättämässä surullisia jäähyväisiä.
Suuret, tyhjät, saappaat jäivät. Niitä tuskin kukaan pystyy koskaan täyttämään.

© Tilda Koskinen

Big heart. Warm soul. My greatest treasure ever.


Kun olet antanut whippetin koskettaa, tulla elämääsi, olla mukanasi arjesta juhlaan, olet elänyt. Elät. Mikään ei voi koskettaa sieluasi ja sisimpääsi niin kuin whippet. 

Ihanaa Uutta Vuotta kaikille whippetisteille - kiitos kuluneesta vuodesta teistä jokaiselle!

Joulun 2019 tunnelmia.

Koskettava joulu.
Hakunilan alueella eräs ihan tuikitavallinen "Reiska" halusi jakaa joulumieltä. Hän järjesti ruokatarvikekeräyksen, johon lähti mukaan minä mukaanlukien lähemmäs 10 ihmistä. Me lahjoitimme ruokaa ihmisille, koirille, kissoille, lapsille. Leluja, hygieniatarvikkeita ja "sitäsuntätä", joista toivoimme olevan iloa saajilleen.
Lukiessani Facebookista saajien kommentteja kostuivat silmät. Tätä on joulu. Antamista. Miten hyvän mielen siitä saakaan, kun voi auttaa, edes vähän. 

Tänään autoilimme koirien ja kämppiksen kanssa äitini luokse, joka on sairastanut Alzheimeria nyt kolmisen vuotta. 
Jollain tapaa karu, mutta myös armollinen sairaus. Pyyhkii muistot, myös ne ikävät. Elämästä katoaa paljon, mutta tilalle tulee lempeys. On vain tämä hetki, tämän hetken mukana tuoma ilo, jonka tuo ihminen, koira, ruoka.
Mukana kannoimme valtavaa kassia kattiloita, ruokailuvälineitä, kastiketta, hilloa, lohta, kinkkua, perunaa.... Ja miten iloinen voi ihminen olla, kun pelkästään tulimme. Kassin kanssa tai ilman. Miten koirat osasivatkaan ilostuttaa äitiäni ja pitää virkeää mieltä yllä. Kuoriessani perunoita, kämppis imuroi. Maui löysi parvekkeelta porontaljan ja levitti tietenkin tukkoja poronkarvaa ympäriinsä. Samui hamusi vuoroin kinkkua ja vuoroin suklaata ja Huima ja Bali tyytyivät pomppimaan äitini sängyllä. Tunnelma oli vauhdikas, vilskeinen ja ehkä väsyttäväkin mutta samalla täynnä antamista, iloa ja läsnäoloa. Antamisen ilo totisesti kristalloitui tänä jouluna!

 Vaikka äitiä oli vahdittava minuutin välein. 
Jo pöytään katettu ruoka alkoi maistua äidille, ennen kuin kaikki ruoka oli edes pöydässä. Koirat riehuivat porontaljasta riipimiensä karvatukkojen kanssa, imurin pussi täyttyi, kastike oli palaa pohjaan. Elämää, vilskettä ja kaikki tuttuun tapaan "samaan aikaan ja nyt". Mutta sensijaan, että olisi ahdistanut, mennyt hermo tai KUKAAN meistä olisi hermostunut; kaikkia vaan nauratti.
Kämppis toivoi saavansa "samoja lääkkeitä kuin äitini" - joka siis nauraa ihan kokoajan. Hän nauraa niin paljon, että häntä alkaa yskittää. Hän nauraa, kun koirat vilistää, hän nauraa kämppiksen poropaidalle, hän nauraa kun huomaa syövänsä kahdella haarukalla. Kinkku naurattaa, ja se varsinkin, että kämppis ei syö lohta.

Elämä on kovin kummallinen ajanjakso ihmisellä.
Ottaa ja antaa, täynnä oivalluksia - ja aina tuntuu, että "kaikkeen tulee vain sopeutua". Elämä on tänään ja joskus kovin pienissä hetkissä. Pienissä häissä - laulaa räppäritkin.
Kämppis totesi visiittimme jälkeen, että "nyt hän ymmärtää, kuinka raskaita käynnit äitisi luona ovat".
Vaikka äiti on yhtä hymyä, naurua, iloa ja positiivisuutta - ja hän on "iloinen kaikesta" - niin hän on samalla kuin pieni lapsi, kokoajan "karkaamassa", sanat katoavat, hän lähtee jonnekin tietämättä miksi ja minne, hänellä on jano ja ei ole jano, hän tarjoaa suklaata koirille tai hän seisoo tuolin edessä osaamatta istua.

Elämän näkeminen ja kokeminen oman vanhemman (muisti)sairauden kautta on uuvuttavaa mutta myös palkitsevaa.
Se, että voi auttaa, tehdä toisen iloiseksi, tehdä ruoan, imuroida, siivota - olla läsnä - ja nähdä, kuinka toinen liikuttuu, on kiitollinen. Olen sanaton. Äiti ei pysty kiittämään, muodostamaan ymmärrettäviä lauseita kuin ajoittain, mutta hän on Liikuttavan Iloinen. Vaikka se kastike kiehui siellä liedellä liki pohjaan, niin tärkeintä oli pitää äitiä pystyssä ja ohjata hänet istumaan. Vaikka se veikin vartin. Itse istuminen toki vain hetken, mutta kun piti ensin nauraa 14 minuuttia.

Uskomattoman liikuttava ja lämminhenkinen joulu. Ilon antaminen tulee ihanasti takaisin. Se on kuin bumerangi. "Oikein heitetty tavallinen bumerangi palaa heittäjälleen". Wikipedia

Elämä on tässä ja nyt. Ilon hippusissa. 

Vuosi alkaa olla pulkassa - ajoittain hapokasta.

Kylläpä on taas vinhaan mennyt tämäkin vuosi. 
Kahden koiran kanssa ajoittainen aktiiviharrastaminen hapottaa! Viime vuosi oli Maukun, nyt Sämykkä keulii mukana. Mauille upea maastovalioituminen heti vuoden alkuun ja pian olikin jo kesä ja heinäkuun lämmössä kellotettiin Mauille upea 280-metrinen, 19,49 vauhdissa. Sitten tulikin kaikenlaista, kuten bulimiaa ja ruuhkaisia lähtöjä, kipakoita koillistuulia ja lähdön sumputtumista. Tässä yhteydessä on tietysti mainittava, että ratalinjainen wipatsimiini suoriutuu näistä kaikista. Ruuhkaisista lähdöistä, bulimiasta, kipakoista koillistuulista ja sumppujuoksuista - KV-ajoin. Sensijaan pullukampi-ish lajitoverinsa, jonka suonissa virtaa vain lapsen annos nopeusgeenejä, joutuu taistelemaan kaiken läpi ja kaikkea vastaan.
No, olen hehkuttanut Maukun MELKEIN KV-ajan jo moneen kertaan - ja voi olla, että hehkutan vastakin.

Myös Samui ehti juoksaista soolokokeen kesän päätteeksi.
Se oli minulle hieman ylläri - ja varmasti Samuillekin - kun koppa pantiin päähän, uikkari päälle ja työnnettiin suljettuun koppiin - suljetusta laatikosta kun ei oltu harjoiteltu kertaakaan. Mutta Samui se juosta jolkotti siistin soolon ja kellotti 20,88. Ei huono startti ja aika rookielle. Kuten kuvasta näkyy, intoa piisaa tälläkin enkkupojalla.

© Sindy Rahikainen

Jossain välissä piipahdimme Latvian Ogressa, ihanan homeisessa hotellissa - iloisessa seurassa ja mehevien marjakaakkujen äärellä.
Sämppä hehkui täällä ja Mauin rooliksi jäi sivustaseuraajan, joskin tärkeä, rooli.

Vielä piti Rakvereen tunkea kaksikon kanssa ja hauska ja intensiivinen reissu tuli tästäkin. 
Lisää titteleitä Sämylle ja Mauille MELKEIN sertti. Mauin osana on ollut jäädä Vuoden tulokaslistalla hopealle, jumittaa mestaruudesta juostessa ruuhkalähdöissä ja jäädä kauaksi parhaista kellotuksistaan, tehdä tärkeissä paikoissa parit kuperkeikat, lumota tuomari näyttelyssä ja kuulla sanat "unfortunately" tjsp ja kiljua vapaa-aikana jänikset suolapatsaiksi. Sellainen se meidän Maukku on. Totaalisen ihana pakkaus.

© Taru Jäppinen

Vuoden mittaan, Samui onnistui nappaisemaan pari serttiä Suomen kehäkahinoissa sekä pokkasi kolmasti varasertin. 
Yritin laskea sen saamia pisteitäkin jossain vaiheessa, mutta putosin kärryiltä 67:n pisteen kohdalla. No mutta mitä ihmettä, Sämppä meni ja otti VSP Vuoden Nuori Koira 2019-tittelin, että paukahti! Kun tihrustin pisteet kännykän ruudulta, olin tipahtaa päiväpeitteineni lattialle. Oli nimittäin YLLÄTYS isolla yyllä, kun kuvittelin, että hyvä jos kolmansia ollaan! Ja ne lopulliset pisteet olivat 78!

© Jaana Jyläntö

Piipahdimme syksyn ja talven pimeydessä myös Jyväskylässä, josta saaliina laihahko ERI/4 ja kameran väläys. 
Näyttäisi siltä, että pääsin pälkähästä ja Avensiksen OMA kamera (joka lukee liikennemerkkejä) oli sittenkin oikeassa. Kiitos tästä, sillä sakkoraha kannetaan ensiviikolla ihan muuhun, paljon tärkeämpään.
Joulukuun Messari päätti perinteisesti harrastusvuoden. Samui edustamassa ja minä ohjaimissa. Niin, se revähtänyt reisi. Tuskin paranee koskaan. Kestää ARKIkäytön ja vesijuoksun, uinnin, portaat - mutta EI äkkinäistä, pitkäkestoista harppomisjuoksua kehässä. Kilpailuluokassa tuomari poimi meidät luokan voittaneen taakse kakkoseksi, mutta jouduimme juoksemaan paikastamme, huonoin tuloksin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen meidät laitettiin kolmansiksi, ja lopulta neljänsiksi. Niin siinä joskus käy. Reisirevähdyksen kanssa tai ilman reisirevähdystä.

Laskeskelin tuossa jonkun yön ratoksi vuoden treenejäkin. Edelleen on portaat ohjelmistossa kerran viikkoon, uinti samoin ja juoksumatolle pyrin pääsemään aina, kun vain ehdin ja on tilaisuus. 43 kertaa olen ehtinyt. Mutta matto ei ole edistänyt sanottavammin kehäjuoksua - matolla juoksu on sittenkin kovin erilaista kuin Oikea Juoksu. Kunto on varmasti noussut jonkin verran, mutta reisi on mitä on. Ei tässä enää nuorruta.

© Kuvauksellista photography

Hapokkuutta on piisannut muuallakin kuin juoksumatolla.
Harrastukseen tosin mielestäni kuuluu tietty hapokkuus. Varsinkin näin vanhemmiten. Magnesiumia kaipaa niin reisi kuin mielikin. Itse teen nykyisin kolmen ainesosan energiajuomaa, jota rinksuttelin viimeksi Messarissa. Siihen kuuluu Dexal-lemonlime, Pirkka C-vitamiinipore ja vielä Lidlin magnesiumpore. Näyttää virtsalta, mutta on hyvä ja raikas kombo!
Muuhun harrastushapokkuuteen on joskus vaikea löytää instant ratkaisua tai oikotietä onneen. On vain luovittava, mentävä läpi piikkipensaiden ja pyörremyrskyjen ja uskottava, että mielenmyllerrykset tasoittuvat. 

Harrastus muuttaa muotoaan, kuten olen niin monenmonta kertaa täällä jauhanut.
Alkuharrastustaipaleen kirkasotsaisuus, ehdottomuus ja mustavalkoisuus muuttuu vuosien saatossa vääjäämättä sarkasmiksi, kyynisyydeksi, realismiksi, toppuutteluksi ja perspektiivihakuisuudeksi. Vuodet jättävät jälkensä. Kaikki koettu, mitä me kannamme mukanamme, omassa harrastusrepussamme, antaa ajoittain vastauksia ja sitä perspektiiviä ja ajoittain painaa selkää ja aiheuttaa kipuilua.
Kun nuoremmat menevät tarkasti vieheurassa, kuten nuori innokas whippetkin, vanhemmat oikovat ja vetävät tiukat kulmat loivemmin. Saattaapa joku juosta suoraan maaliin, kun kokee kurvailun pitkällä radalla vallan tarpeettomaksi.

Älä jätä huumoria kotiin. Pidä pilke silmässä, sananmuunnokset ja hauska irvailu aina mukana harrastaessa.
Ja jaa muillekin. Ihan parasta settiä oli Messarissa kun tuomarimme lausui väliajalla "Samuilla olevan yhä some puppyfat". Kun sitä siinä makustelin ja nieleskelin muutaman huumorintajuisen vääräleuan kanssa ääneen, sain kuulla Vuoden Parhaan takaisintokaisuehdotuksen; "Olisit sanonut sille tuomarille rinta rottingilla ja lantio eteen työntyneenä, että tis is oolsou papifät"!

Olen tehnyt tällä viikolla erään pitkänlinjan harrastajan kanssa sopimuksen, että katsomme KAIKKIA koiria, voittajia ja häviäjiä, ensi vuonna POSITIIVISUUDEN kautta. Sellaisia perusasioiden näkemisiä ja ääneen toistamisia, kuten pitkä sääri, suora selkä, heikko alaleuka - vältämme ja pyrimme katsomaan koiraa hyvien ominaisuuksien kautta.

Tästä haastetta kaikille teille - harjoitelkaapa; on muuten yllättävän vaikeaa, mutta antoisaa ja kyynisyys harrastamiseen saattaa jopa hieman väistyä - tai ainakin pienentyä!

Team Kenzongos - hapokkuutta vastaan, positiivisuuden puolesta! 

Pitkästä aikaa: Kenzolan lehdistökatsaus.

Heinäkuinen (!) Koiramme-lehti tarjosi taas pientä ajatuspähkinää otsikolla Onko koiralla mielenterveysongelmia?
Anne Myllerin kirjoittamassa jutussa on haastateltu koirien käytösongelmiin perehtynyttä eläinlääkäri Kristiina Torpia.
- Monet käytöspotilaideni omistajista ovat panostaneet valtavasti koiransa koulutukseen ja yrittäneet ratkoa ongelmia jo monin tavoin ennen eläinlääkäriin tuloa. Koko perheen jaksaminen voi joutua todella koetukselle haastavan koiran kanssa, joten toivoisin omistajien uskaltavan hakeutua luokseni herkemmin, Kristiina Torp toteaa.
Edelleen uskotaan laajasti, että koiran epätoivottu käytös johtuu aina tavalla tai toisella omistajasta. Milloin syytetään huonoa koulutusta, milloin liian vähäistä liikuntaa tai puuttuvaa johtajuutta. On muistettava, että koiran luonteella ja perimällä on valtava vaikutus kokonaisuuteen.

Eläimillä ei toistaiseksi puhuta mielenterveysongelmista, vaikka monien käytöshäiriöiden on osoitettu vertautuvan ihmisten psyykkisiin häiriöihin. 
Ongelmilla on samanlainen geneettinen tausta, osin yhtenevät oireet ja ne vastaavat samoihin lääkehoitoihin kuin ihmisten mielenterveysongelmat. Torp kuitenkin muistuttaa, etteivät kaikki koiran ongelmalliset käytökset kumpua pahasta olosta.
- Omistajan mielestä pupun perään karkaaminen voi olla hyvinkin ikävää käytöstä, vaikkei koira kärsi siitä lainkaan. Päinvastoin se nauttii päästessään toteuttamaan lajityypillistä saalistustarvettaan.
Joskus kuitenkin koiran pahoinvointi johtuu ympäristöstä. Esimerkiksi liikunnan ja virikkeiden puute saavat monet koirat ryhtymään tihutöihin tai huomionhakuiseen riehumiseen. Vastaavasti liiallinen viriketulva voi sekin johtaa yliaktiiviseen käytökseen ja rauhoittumisvaikeuksiin.
- On tärkeä erottaa, missä mielentilassa koira on tuhoja tehdessään. Jos lemmikki joutuu paniikkiin aina jäädessään yksin, on kyseessä vakava hyvinvointiongelma, jota kutsutaan eroahdistukseksi. Sen sijaan vain tylsistyneenä huonekaluja nakertava koira ratkoo jo ongelmaansa keksimällä tekemistä.

Käytöshäiriöiden yleisyys vaihtelee roduittain, joten alttiuden häiriön kehittymiseen uskotaan periytyvän. 
Ympäristötekijöillä on kuitenkin suuri merkitys käytöksen puhkeamisessa, eli altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi. (!) Vastaavasti huonommissa olosuhteissa isompi osa koirista oireilee käytöksellään.

Torp uskoo, ettei yhtäkään rotua ole tarkoituksella jalostettu araksi tai käytökseltään ongelmalliseksi. Usein rodussa yleistyneet ongelmat ovat ilmaantuneet halutun ominaisuuden kylkiäisenä.
- Alun perin kukaan ei ehkä ole edes huomannut eroahdistusta, kun työkoirat ovat kulkeneet koko päivän paimenen mukana. Niiden ei ole tarvinnut odottaa yksin kotona pitkiä aikoja kuten nykyään.

- Hevosten parissa on tehty tutkimusta kilpailumenestyksen ja käyttäytymisen yhteydestä. Tutkijat ovat todenneet, että nopeita suorituksia vaativissa lajeissa menestyvillä kilpahevosilla on muita suurempi alttius stereotyyppiselle käytökselle. Syyksi on arveltu, että näissä lajeissa tavoiteltu reaktiivisuus altistaa liioitelluille reaktioille myös arjessa. Koirilla vastaavaa ei ole tutkittu, mutta tulokset voisivat hyvinkin olla samansuuntaisia.

Usein omistajat häpeilevät tunnustaa koiransa käytöshäiriöitä, koska pelkäävät sen leimaavan lemmikin ongelmakoiraksi.
- Käytöshäiriöistä huolimatta koira on varmasti rakas lemmikki ja sillä voi olla muilta osin oikein kiva luonne. Ei äänipelko tai hännänjahtaus määrittele koiraa sen enempää kuin nivelrikko tai muu fyysinen vaivakaan. Se on vain yksi ominaisuus koirassa.
---------------------------------------------------------------------------------

Muutama oma kommentti yllä olevaan tekemääni tiivistykseen.

On hyvä, että jutussa tuodaan esiin perimän ja alttiuden vaikutukset. Mikään ei - taaskaan - ole mustavalkoista ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin kuin aina koirien ollessa kyseessä.
Itselleni oli valtava MÖRKÖ ihan vuosikausia harrastusurani alussa sana; hermorakenne. En oikein edes tiedä tai muista miksi se sana oli minulle niin vastenmielinen. Sittemmin olen kuitenkin joutunut joustamaan ahdasmielisyydessäni ja toteamaan, että koirilla on hyvinkin erilaisiA hermorakenteitA ja aihioitA, joihin me sitten omistajina törmäämme ja teemme parhaamme.
Whippet on siitä "hauska" rotu, että siinä esiintyy ns. luonteen lapasmallia ja sitten taas toisaalta terävämpää ja syttyvämpää sytytyslankamallia - ja näiden ääripäiden ristiaallokossa me omistajat sitten seilaamme ja koitamme luovia. Luonnollisesti kaikki välimuodot ovat myös olemassa, ettei nyt kukaan luule, että rotumme rakentuu vain näistä luonteiden ääripäistä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut omistaa jo 12 whippetrodun yksilöä. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi whippetikseni osui ns. Ihmisen Mieli -tyyppinen koira ja sittemmin on ollutkin lapasta, terävämpää, hermostuneempaa, ääniherkkää, "tavallista herkkää", innostuvaa, stabiilimpaa, peruskoiramaisempaa, monisyisempää - ja ihan kaikkea siltä väliltä. On ollut valtava rikkaus omistaa ja tutustua niistä jokaiseen ja oivaltaa niiden moninaiset luonteiden nyanssit.

Kun Torp mainitsee jutussa yllä "huomionhakuisen riehumisen" minulle tulee mieleen omasta laumastani myös ihmisten erilaisuus ja erilainen katsantokanta asioihin. Kun Maui raapii lenkin jälkeen sohvaa ja hinkkaa siinä itseään (takin riisumisen jälkeen) on se kämppäkaverini mielestä ei-toivottavaa ja estettävää käytöstä kun taas minun mielestäni käytös on "normaalia ja ymmärrettävää". Sittemmin kun kämppis osti uuden sohvan hän "estää" käytöksen istumalla itse sohvalla lenkin jälkeen. Nyt koira hakeutuu portaiden alla olevalle pedille ja "petaa" sitä etutassuilla voimakkaasti sekä pyrkii piehtaroimaan siellä. Käytös on jälleen kämppiksen mielestä ei-toivottavaa, kun taas minä näen siinä koiran nokkeluuden; se hakeutui nyt sohvalta (estetty) sinne, missä se voi ilman puuttumista "karkoittaa kutkuttavan tunteen ihollaan".

Kyse on siis monesti myös näkemyseroista. Kun minä ymmärrän vaikkapa taas omassa laumassani Balin pelkoaggressiivisen käytöksen tietyntyyppisiä koiria (mustat, pystykorvaiset, tuijottavat; haastavat) kohtaan ja sympatiseeraan sitä sen taustasta johtuen (useita päällekarkaamisia koiran ollessa 5-6 -kuinen) saattaisi moni "vaatia" koiraa olemaan reagoimatta kokonaan. Omassa toiminnassani vältän saattamasta koiraa alttiiksi tuijotustilanteille ja avaan namibaarin, kun 17 rottweileria kävelee ohitse; ei mitään ongelmaa.  Uskon, että moni olisi vastaavassa tilanteessa "vihainen" koiralleen; "miksi käyttäydyt näin, etkä pysty kohtaamaan mustaa, pystykorvaista koiraa rinta rottingilla". Minä en pysty tätä vaatimaan, koska koen, että koiran "normikäytösmalli" on rikottu useiden päällekäyneiden koirien toimesta. Herkkänä koirana Bali ei pysty vastaamaan tuijotuksiin esim. vältellen tai väistellen, vaan se reagoi. Ja huom. Pienen nuuskuttelun jälkeen se on; Aijaa, sä olitkin harmiton.

Onkin pystyttävä erottamaan se käytös, joka JUONTAA (usein) jostain ja pohdittava sen (käytöksen) syitä, ennen kuin "tuomitsee koko koiran". Tottakai me selittelemme omaa koiraamme, joka on tietysti ymmärrettävää, mutta aina selitykset eivät ole loogisia tai "sovi omaan käsityskykyymme", mutta se selittäjälle suotakoon! Kuka sen koiran tuntee lopulta parhaiten ellei oma omistaja?

Joskus taas näemme sosiaalisessa mediassa hassunhauskoja tuhovideoita tai -kuvia. Eipä näistä oikein voi syyttää muuta kuin omistajaa. Jos toistuvasti roskikset on levitelty, vauvan vaipat imeskelty ja silputtu ja kaukosäätimet syöty - niin "mitäs läksit" - eli jätit em. tuotteet saataville. Mieleeni tulee traaginen vuosi 1990, jolloin menetin 2 basenjiani penikkataudille. Olin ilman koiria muutaman kuukauden siinä hötäkässä, mutta silti, AINA kun lähdin töihin, laitoin kaukosäätimet ja puhelinvastaajat sun muut silloiset härpäkkeet kirjahyllyyn ja ovien taakse. Pois-siivoamistoiminto oli minussa niin syvällä selkäytimessä, että vaikka koiria ei ollut, tein sen silti.

Mielenkiintoinen asiantuntijakommentti tuo "altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi". Minulla on kokemus myös tästä. Hupi oli herkkä koira, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa vähän "omassa kuplassaan" ja vuodet totisesti osoittivat tästä koirasta aina ja vain uusia, upeita, varmoja piirteitä - jotka piti vain kaivaa esiin. Sellainen sipuli se oli. Kuorimalla kärsivällisesti, tukemalla, kannustamalla ja kehumalla siitä tuli yksi upeimpia - ellei upein - koira luonteensa puolesta, jonka olen koskaan omistanut. Äärimmäisen varma, itsetietoinen ja rehti, ryhdikäsluonteinen ja vakaa.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka herätti paljon ajatuksia. Loppujen lopuksi kyse on "vain" siitä (?) miten me reagoimme koiran ei-toivottuun käytökseen ja miten me pystymme ohjaamaan sitä "oikein", kohti sitä käytöstä, jota me siltä toivomme. Jos koira ei heti vastaa korjauspyyntöömme, eikö se ole meidän tehtävä muuttaa kurssia ja hakea uusi innovaatio suhteessa koiraamme, eikä päinvastoin?

Minulle itselleni riittää lenkillä esim. väistäminen, varsinkin kun siihen on mahdollisuus. Jos mahdollisuutta ei ole, huomaan turhautuvani ja alkavani huudella koirakolle, joka jää seisomaan paikalleen ja estää nyt MEIDÄN liikkumisen eteenpäin. Jotenkin näistäKIN tilanteista on aina selvitty, enkä koskaan pelkää niissä pistää itseäni alttiiksi; "oletko menossa suoraan, oikealle vai vasemmalle"? Ja kun vastaus on: "tulkaa vaan, tää ei liiku" niin minähän kerron aina, että "tuijottava ja paikallaan seisova koira on UHKA".

Ymmärrä koiraasi. Ja jos et ihan heti ymmärrä, niin muista aina se, että sipulissakin on monta kuorta, ennen kuin se sisin sieltä löytyy ja paljastuu! Mikään koiran kanssa ei - yleensä - ole yksinkertaista. Kokeilemalla ja oivaltamalla tie seesteiseen ja molemminpuoleiseen ymmärrykseen ja yhteiseloon löytyy. 

kuva: © Juulia Pitkänen

Kumman pitää muuttua - sinun vai koiran?

Aika-ajoin koiralliset ystävämme tarvitsevat apua ja neuvoja. 
Heidän eteen voi tulla yht'äkkiä tilanne, jota "ei ole tapahtunut koskaan aiemmin".
Onpa sama käynyt itsellenikin. Ei ole mikään salaisuus, että olen omistanut useamman erityisherkän, sensitiivisen, pehmeän ja reaktioherkän koiran.

Jostain syystä olen jokaisen heistä kanssa lähtenyt "tutkimusmatkalle", sinne neuvon teitäkin! Haasta koirasi, haasta itsesi! Ymmärryksen ja oivalluksen kautta löytyy yhteiset askelmerkit ja synergia -syyttelyn ja epätoivon sijaan!

Usein koiraa aletaan määritellä, lokeroida ja ylianalysoida.
Se tekee niin, koska se kostaa. Se on pettynyt ja reagoi siksi näin. En ymmärrä, kun kaikki on hyvin ja arki rullaa, miksi se menee shokkiin. Koira pelkää sadetta ja tärisee, kun läheisellä tietyömaalla räjäytellään.

Aikoinaan oma äitini - kuten hänen uusi aviomiehensä - "pettyivät kun molemmat muuttuivat".
Ikäänkuin uuden avion olisi pitänyt olla stabiili tila. Jos edellisissä liitoissa oli ollut pettymyksiä, uuden liiton olisi tullut muokata "kaikki uusiksi" ja uuden, eheän rakkauden olla eheää alusta loppuun, muuttumatonta, pysyvää tilaa?

Ja koiran tulisi olla ikävuosilla 1-15 presiis samanlainen aasta ööhön? Pennusta aikuisuuteen?

Olen kuitenkin näin 55-vuotiaana iloinen, onnellinen ja otettu siitä, että KOIRANI OVAT HAASTANEET MINUA. 
Eihän elämäkään ole kokoajan tasapaksua, rusinapullaa, auvoa ja auringonpaistetta? Koirat nyt ovat erilaisia, vaikka ne olisivatkin samaa rotua. Yksi on vahva ja hötkyilemätön, toinen empii, miettii ja arkoo, kolmas on tasapaksu maanantaipainos. Kaikki yhtä ihania - ja samaa rotua.

Koira on siitä ihana ja vallaton kumppani, että se on eläin. Ja eläimet ovat joskus arvaamattomia ja yllätyksellisiä. Katso vaikka luontodokkari!
Koira a) on käyttäytynyt 18 kk tietyllä tavalla. Sitten se alkaa jahdata kärpäsiä ja pelätä kattilan kansien pauketta.
Koira b) alkaa kuusivuotiaana pelätä ääniä ja virtsata sisään.
Nämä ovat vain karkeita esimerkkejä. Todellisuudessa jokaista käytösmallia edeltää aina JOKIN. Ainakin kasvu- ja käytösaihiot. Ja voin sanoa omasta puolestani, että Tuo Jokin jää meiltä usein havaitsematta.
Olen nähnyt ja kuullut liian monta esimerkkiä - vaikkapa läheinen naapurini; valtava piha, jota pariskunnan labradori pitää omanaan. Menepä siitä whippetien kanssa ohi. Ohitus kestää helposti 5-10 minuuttia, koska koko sen ajan, kun yritän päästä ohi, labradori keuhkoaa ja keulii pihan aitaa edestakaisin.
Sen on annettu tehdä sitä koko elämänsä. Luultavasti kyseisen labbiksen koko elämän kohokohta on vetää aitaa eessuntaas.
Usein "hassunhauska" - voi kun se on ihana, kun se suojelee meidän pihaa - ajatusmalli alkaa ruokkia itse itseään. Alun pari haukkua ja vahtimistörö muuttuu pian muotoon - A. Sunkvist laumoineen ei tahdo päästä pihan ohi.  

Kumpi on "väärässä"?
Ei tietysti kumpikaan. Näöllä metsästävä whippet keulii keulimasta päästyä, kun taas "saalis" keuhkoaa aitaa ees ja taas. Itseänikin ärsyttää. Omistajia ei tietenkään näy missään. Jos joskus on näkynytkin, niin heidän mielestään "tämä on meidän tontti ja koira vahtii sitä".

Siinä missä koira on yksinkertainen eläin ja sen maailma on simppeli vietteineen, vaistoineen, hajuineen ja aistimisineen - me ihmiset olemme complicated.
Meillä on kiire, me menemme, väännämme, tulemme, chattaamme, mesetämme, soitamme, puhumme, hiihdämme, juoksemme, harrastamme, on töitä, lapsia, kotityöt, aktiviteetit, touhut ja äksönit.
Koira taas on eläin, joka pyrkii kaikessa tekemisessään rentouteen ja rauhaan. Koira EI halua höseltää stressissä vaan se haluaa, että asiat ovat selkeitä, arki on tikissä ja meno on beisikkiä. 

Olen tähän ikään kuullut lukuisia esimerkkejä siitä "kun se ei koskaan ennen". 
Ja lisäksi siitä, kuinka me ihmiset - minä mukaanlukien -selitämme meidän eläimiä. Se tekee niin koska - ja se käyttäytyy siksi tuolla tavalla, koska me/ympäristö/tavat/mallit jne yms.

Pahimmassa tapauksessa meidän koirat "kostavat", ne "tekevät tarkoituksella tuhojaan" ja "ne toimivat niin, koska kissa/naapuri/tietyömaa/asvalttifirma/putkimiehet/auringonpaiste/paha mieli/naapurit ikkunan takana" jne loputtomiin.

Selittelyjen sijaan  - toki niille on aina sijansa - voisimme miettiä, mitä ME voisimme tehdä suhteessa koiraamme. Kumman tulisi muuttua? Voisimmeko me muuttaa ajattelumalliamme ja suhtautumistamme koiraamme? Miksi vaadimme aina koiralta?

Joskus muutos voi olla hyvin pienen asian takana. Mutta Sinun tulee olla aina osa muutosta. Niin se menee. Tee jotain toisin. Haasta itsesi suhteessa koiraasi ja koirasi suhteessa itseesi. Muuta tapoja ja rutiineja!

Omien erityisherkkien koirieni kohdalla - ja erityisesti Virin kanssa - aloin vasta jossain ikävuosien 6-7 kohdalla nuotittaa sen erikoista tapaa juosta rivitaloamme ympäri. 
Vaistosin syyn ja jopa selitin sen "parhain päin" (koira pakeni piha-aidan yli meteliä, josta se stressaantui) tajuamatta ensin, että "rivitalomme ympärijuoksu rauhoitti sitä". Ymmärsin sen jollain tapaa kyllä, mutta meni useampi vuosi, ennen kuin Koiramme-lehdessä koirien stressiin erikoistunutta henkilöä haastateltiin ja hän kertoi "juoksemisen olevan oiva tapa koiralle purkaa stressiä".
Sittemmin all made sense. 
Viri saattoi läähättää auton takapaksissa ensimmäiset 30-40 kilometriä kalteria purren ja kun tajusin päästää sen n. 40 km:n kohdalla huoltoaseman pellolle juoksemaan, saatoimme ajaa seuraavat 100 km ilman mitään ongelmia.
Hupi hakeutui nuorempana imuroinnin aikana olohuoneen pöydän alle. Kun imuri suljettiin, se viipyi vielä viitisen minuuttia pöydän alla "ajatuksiaan järjestellen" ja tuli sitten pöydän alta pois "dippadappaduidaa"-henkisesti.
Miksi emme soisi koirillemme näitä "ajatusten järjestelyjä" ja "stressin purkuja"? Ja jos meillä on lauma, pitäisikö kaikkien koirien käyttäytyä samalla tavalla. Arki voi toki olla kaikille sama ja perheen tarjoamat aktiviteetit ja "stressitasot" samoin, mutta koiramme kokevat sittenkin kaiken eri tavalla!

Tämä on ollut itselleni suurin oivallus kaikkien koirieni kesken.
Niitä tulee väkisinkin verranneeksi ja ajatelleeksi äkkiä, että basenji on basenji, dalmis dalmis ja whippet on aina whippet. No ei ole. Vaan koira on aina koira, oma persoonallinen itsensä.

Herkkä koira reagoi eri tavalla kuin kovahko lajitoverinsa. On koiria, joita ei hätkäytä mikään. Muistan aina, kun kiikutin Pupu-greyn huoltoaseman parkkipaikalta kohti kotiani. Hyvä, kun koira hengitti matkan aikana. Se oli niin tyyni ja rauhallinen.  Olin ihan että jee, kuinka hötkyilemätön, lungi koira. Todellisuudessa koira oli varmastikin aivan paniikissa. Koska kotonani se ei uskaltanut tulla olohuoneeseen, jos TV oli päällä eikä se suostunut mm. kävelemään parkkipaikalla autojen välistä.

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kaikkien koiravuosieni jälkeen - ensimmäisen koirani sain 1984, voin vain todeta, että älkää yksinkertaistako koirianne. Koirat ovat joskus viettiensä ja vaistojenkin varassa toimiessaan hieman eksyksissä ja hakevat the best they can be. 

Lopunkaikkea paras tapa muutokseen koiran kanssa on muuttaa omaa käyttäytymistäsi suhteessa koiraasi sen sijaan, että odotat sen viiden ikävuoden jälkeen, että koirasi muuttaa käyttäytymistään suhteessa uusioperheeseesi, uuteen aviomieheesi, uuteen asuntoosi, uuteen asuinalueeseesi, uusiin työaikoihisi, uuteen autoosi, uusiin huonekauluihisi, uusiin lajikumppaneihin, joita olet tässä kaikessa muutoshässäkässä myös lisännyt.

Koira on eläin. Ei enempää eikä vähempää.


kuva © Juulia Pitkänen

Rakveressä ryskäten!

Niin sitä sitten taas pantiin pennit pinoon ja kehäsihteerikeikat kenoon, jotta päästiin reissun päälle, tällä kertaa Rakvereen, Viroon!

Olen mennyt loihe lausumaan oikein painokkaasti King Toursin bussissa - ja vissiin muutenkin yleisesti, että "minua ei juniorisertit kiinnosta". Vielä mitä, jäin rysän päältä kiinni jo heinäkuussa Ogressa, Latviassa, jossa kahmimme kolmet Latvian junnusertit kahdessa päivässä, yhdessä Samuin kanssa.
Viroon sitten seuraavaksi sanoja syömään nyt lokakuussa ja saimmekin lauantaina 19.10.  pokata Rakveressä Viron junnusertin ja näin ollen yhden junnutittelin lisää.

19.10. Samui VSP-juniori, JUN CC ja VSP

Niin sitä taas joutuu nöyrtymään sanonnan "ei koskaan" edessä ja toteamaan, että näin se mieli muuttuu. 
Olin aivan myyty Ogren  jälkeen, kun Pippe mainosti, että kuinka kiva paikka Rakvere on ja siellä kaikki sujuu. Ja olihan Viro juuri laskenut alkoholiveroakin, joten Viron Pina Colada-tarjonta alkoi yhtäkkiä kiinnostaa. Tutkailin menneitä Rakveren kehiä ja havaitsin, että lokakuussa paikalla on ollut keskimäärin 5 whippetiä. Luonnollisesti nyt, kun me lähdimme, määrä kaksinkertaistui, ja paikalla oli la 9 koiraa ja su 10 koiraa. 

Höpönlöpön - mieli nyt vaan teki taas tien päälle ja kun kämppis suostui (jälleen) kuskiksi, niin ei kun matkaa varaamaan. 
Ensin olimme lähdössä kaksin, mutta loppumetreillä myös Pippe huusi hep ja pääsi tavarapaljouden keskelle takapenkille.

Näissä reissuissa on se hassu juttu, että aina hermo menee, on kinaa, ahdasta, hiki, ei saa nukuttua, nartut juoksee, omat pojat keulii, vetää ja nyt viimeksi Rakveressä tuntui, että pitbulleja ja staffeja (Mauin inhokit) on joka kulmalla. Haha. Silti sitä on heti kotiintultua katsomassa, että "minne seuraavaksi". Kai sitä on jotenkin a) tittelinkipeä ja b) masokisti. Ja puurohan on todella hyvää!

Jotain jännää näissä matkustuskuvioissa on.
Koskaan ei ole ylimääräistä rahaa, mutta jostain aina kaivaa sen reissurahan, sillä: irti arjesta, pienempiä kehiä, parempi voitonmahdollisuus (!!), pääsy ryhmiin, uudet naamat/koirat, uudet jutut kehien laidalla, perspektiiviä, outoutta ja ihmettelyä ja päälle päätteeksi idän ihmeitä, kuten nyt vaikka Rakvere-leibelillä olevaa mahtavan makuista maksapasteijaa! Sääli, että älysin ostaa vain 2 rasiaa...
Pina colada on n. puolet Suomen hinnoista - jos sitä hyllystä sattuu löytymään - ja reissutunnelma ja reissumeno on aina reissutunnelmaa ja reissumenoa. Joku ajaminen Tuusulanväylää Messariin ei ole yhtään sama kuin ajaa Viron/Latvian/Liettuan motaria jonnekin sikäläiseen palloiluhalliin tai lentokentälle!

Reissu on aina reissu.
Ja tuliaiset on aina kivoja. Oli ne sitten junnuserttejä, pina coladaa, maksapasteijaa tai hikeä, hermostumista tai ylipakattu takapenkki, jossa ihminen, koira, lonkeroa ja rivi reppuja.

Minä innostun aina.
Kun vain joku mainitsee Rakveren, Tarton, Pärnun, Latvian tai Liettuan - niin innostus lähtee välittömästi. Kehiskeikkaa buukataan, lautasella on puuroa viikkotolkulla ja Suomen kehät minimoidaan, kun liikekannalla olo on jo itsessään niin kivaa. Ihan sama, kuka tuomaroi, kunhan ollaan tien päällä ja tavoitellaan paikallisia kokardeja.

Rakvere oli ihana pieni kaupunki.
Hotelliin ei ollut kovin helppo löytää, sillä Toyota Avensiksen esiasennettu navigaattori eli jotain vuotta 2010... Kielletty ajosuunta, moottoriajoneuvolla ajo kielletty ja tie päättyy. En itseasiassa tänäkään päivänä ymmärrä, miten kämppis lopulta hotelliin onnistui ajamaan. Saati hotellista ulos.

Hotelli itsessään oli siisti ja palvelua sai myös suomeksi. 
Onneksi vedin kahden tunnin päikkärit perjantaina, sillä perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi oikein kunnon ryske ja rytinä. Uusia (suomalaisia) asukkaita tuli välillä 21.00-01.00 ja sen kuuli. Käytävällä raahattiin tavaraa, häkkejä paukuteltiin kuten myös ovia, koirat elämöi ja tätä kaikkea muutaman minuutin välein. Ihmeellistä kyllä, sekä Samui että Maui otti tilanteen rennosti ja haukahtivat vain jos AIVAN oman huoneen kohdalla tuli raahausta JA haukkua samaan aikaan.

Lauantain tuloskimara oli meidän joukkueen osalta mairea.
Samuille VSP ja junnusertti sekä junnuvalioituminen Viroon. Pippen Nipsu ROP-veteraani ja hienosti myös kymmenien ja kymmenien vetskujen joukosta RYP4. Luonnollisesti veteraanitittelin kera.

Ahtaus ahdisti.
Huonosti nukuttu yö ja HURJA koiramäärä ahtaahkossa hallissa pääsi ehkä hieman yllättämään. Maui ei innostu tuijottavista koirista varsinkaan, jos ne ovat pitbulleja tai staffeja. Em. rotujen kohdalla ei ole "mitään sattunut" mutta ne ovat ykkösinhokkeja Maukun mielestä. Enemmänkin Hakunilassa on tullut päälle valkoista moppia ja isoa pystykorvaa, korkealla hännällä. No, otapa selvää koiriesi ajatusmaailmasta ja näkemyksistä eri rotujen suhteen.... Eikös näitä whippetejä kutsuta välillä roturasisteiksikin. Maui moikkaili toisaalta välillä ulkona ihan iloisesti isoa, pitkää, pätkää ja karvallista.

Viro on rahkamaa.
Kaupoista löytyy sellaiset kuusi metriä erilaisia rahkapatukoita kylmäkaapeista. Voi olla, että kuusi metriä ei edes riitä. Kun pääset vaivoin "eroon rahkapatukkakaapista" edessä on kaakkuständi. Voi hyväntähden sentään. Toinen toistaan kiiluvampia ja mehevämpiä kaakkuja. On meikäläisen herkkua vadelmaa ja erittäin mehevää mansikkaa heti siinä vieressä. Sellainen 20 senttiä pitkä kakkupala, jossa on kosolti marjaa ja mehevyyttä maksaa kokonaiset 2,90. Ostapa vastaava Ässästä, niin hinta on kympin. En kestä. Onneksi olimme Virossa vain 2 päivää. Perjantaina söin vadelmakaakkua ja lauantaina mansikkaa. Lauantaina annoin sentään kämppikselle puolet.

Miten olen voinut olla kaikki nämä vuodet ilman Onega-hihnoja?
Olen ostanut jo varmaan kolmet tai neljät gripit pariin vuoteen. Onegat olivat Rakveressä lähtöhinnaltaan 7 eur/kpl, mutta ei se ole Anita, ellei tingi, ja sain 4 hihnaa 22 eurolla!! Pakko siis jo TÄMÄN asian takia lähteä uudelleen, että saa VARAhihnat. Onegat on ihan mielettömän ihanat käteen ja kämppiskin on haltioissaan!

Täytyy tässä vaivihkaa todeta, että lauantai pääsi tulosten osalta hieman yllättämään. 
Oli erikoista, että tuomari lähetti onnahtelevan koiran ryhmiin ja vielä sijoitti sen siellä. En ole mikään ÄLYTTÖMÄN kilpailuhenkinen, mutta tässä kohtaa hieman närästi. Tuloksiin silti todella tyytyväinen ja oli hauska törmätä niin moneen suomalaiseen ei vaan rotukehässä vaan vähän "siellä ja täällä". Suomalaisia oli todella paljon liikkeellä!

Väsyneenä ja onnellisena hotelliin päivän päätteeksi ja nyt alkoikin sitten oikein kunnon toisinto perjantaista. 
Hotellimme sijaitsi tarkemmin sanoen talossa, jossa oli ennen muinoin ollut postitoimisto. Äänieristys oli siis mallia "kirjekuoren rapistus". Hotellin alakerrassa oli tanssiravintola ja nyt väli 21.00-01.00 vedettiin laulua, humppaa, biisiä, jytää ja dancea. Voihan elämä. Tämän kun olisi taas tiennyt. Sitten kun bändi piti tauon, tippui Maui sängystä! Maui nukkui huoneen toisella puolen, sänky ei ollut kiinni seinässä vaan seinän vieressä oli jonkunlainen putkikotelo, jonka päälle Maui rämähti luut kolisten pari kertaa! Nuku siinä sitten, kun bändi raikaa, Maui putoilee sängystä, minä yritän mahtua leveänukkuisen Samuin kanssa samaan sänkyyn ja Maui punkee mukaan...

Sunnuntain kehät menivät onneksi sutjakkaan ja Samui otti tällä kertaa ROP-junnuvoiton ja pääsi edustamaan 30:n junnun joukkoon loppukahinoihin.
Ryhmät alkoivat jetsulleen merkityn aikataulun mukaan ja tunnissa oli kahlattu ryhmiä jo n 12! Tosin sunnuntaina näyttelyssä oli jo paljon, paljon vähemmän porukkaa.
Mauille SA ja hienosti PU3-sijoitus. Samui PU2.
Samui pääsi BIS-junnukehässä 8:n parhaan joukkoon mutta ei enää sijoittunut neljän parhaan joukossa. Hieno edustus silti meiltä, ihan super proud pojista!!
Pippe ja Nipsu jälleen BIS-vetskukehään, mutta ei sunnuntaina enää sijoitusta heillekään.

ROP-juniori LV & EE JCh Collooney Poker Player & VSP-juniori EE JCh Gaselle's California
tuomari Goran Gladic, FI

Pääsimme starttaamaan kohti Tallinnaa n. klo 17.30 ympyröissä ja kaasutimme kohti edullisia kauppoja. Johtuen sunnuntaista suurin osa sataman kaupoista sulkeutui klo 19. Satama on kuin suuri rakennustyömaa ja pimeys, sade ja Toyotan 10 vuotta vanha navigointi asettivat haasteita. Onneksi löytyi joku ostoskeskus joka oli auki, sieltä purtavaa ja sateensuojaa, nimittäin nyt vettä tuli jo suoraan ja vaakaan.

Pippeä ei paljon paluumatkalla enää takapenkillä näkynyt, sen verran paljon tavaraa alkoi kertyä - onneksi Nipsu on kokenut matkaaja eikä se juuri ripsiään räpäyttänyt auton ovia avatessa ja sulkiessa ja tavaraa penkille sulloessa. Pippestä puhumattakaan. Lungi emäntä, lungi koira.

Ihana reissu kaikesta väännöstä huolimatta ja huonosti nukutut yöt ovat enää hailakka muisto vain. Taas ollaan reissukalenterien ääressä ja tutkaillaan mahdollisuuksia lähteä jälleen tien päälle!

Kiitos Pippe reissusta ja ennen kaikkea ISO kiitos mun reissupojille Mauille ja Samuille - unohtamatta kotiin jääneitä Huimaa ja Balia, joista Heidi piti hyvää huolta! Kiitos!

Ylidiagnostiikka ja ylihoito tekevät terveistä sairaita.

Otsikko on lainattu suoraan Hakunila-lehdestä 11/2019.

Alkuperäinen juttu koskee tietenkin ihmistä, mutta pienellä mielikuvituksella juttuun voi kuvitella myös koiran. Alustetaanpa hieman.

Koirien terveystutkimukset ovat olleet jälleen tapetilla. Aihe kirvoittaa keskusteluun herkästi niin lenkkipuhelun aikana kuin näyttelykehän laidallakin. Ihmiset peilaavat tekemisiään toisiinsa, eikä vain tekemisiään vaan myös koiriaan. On olemassa "vanhan kansan uskomukset" ja "innokkaiden nuorten eturintama". Sukupolvien välisestä kuilustakin puhutaan.

Totuushan on se, että meillä, jotka käymme jo lähempänä kuuttakymppiä, on muistissa "vanha hyvä aika", jolloin koiramme söivät perunankuoria ja Luppaa ja veristä, tahnamaista ja haisevaa koiranmakkaraa. Kaikki juoksivat ilman koppia irti ja lystiä oli aamusta illankoittoon.


Rotuyhdistys ja eläinlääkärit kiittävät. 
Kuka muistaa vielä haplotutkimuksen? Se oli oman aikansa kiihkeä kannanotto "rodun hyväksi" ja numeroita tuijotettiin fanaattisesti. Onnellisia olivat ne, joiden koirilla oli harvinaisimmat haplot ja pelokkaimpia ne, joiden koirilla oli kaksi samaa haplonumeroa. Sittemmin on tutkimusrintamalla menty suurin harppauksin eteenpäin. Voisi tänäpäivänä jopa sanoa sydänultran olevan "last season" - mitä se ei tietenkään ole, mutta uudet tutkimukset valtaavat alaa. Tietämys lisääntyy ei vain eläinlääkäreillä vaan myös koirien omistajilla koskien "kaikkea mahdollista". Myös tiedonjano kasvaa.

Siinä on meikäläinenkin ollut välillä kuin liisa ihmemaassa, kun alun mielenkiinto ja  innostus koiran käyttäytymistä kohtaan, sen metkujen ja tapojen selittely ja ymmärtäminen on vasta viime vuosina siirtynyt kohti koiran anatomiaa, luustoa ja lihaksia - ja mihin kaikkeen viimeksi mainitut pystyvätkään! Olemme nyt LTV-viidakossa ja voin vain yrittää kuvitella, mikä on seuraava kohta koiraa, joka pääsee suurennuslasin alle. Sananmukaisesti.

Harmillista - tavallaan - kaikessa uudessa on se, että ei ole olemassa vielä kovin paljoa selittäviä askelmerkkejä ja tulevaisuuden näkökulmia. 
On tutkijoita kyllä, asiaan perehtyneitä, mutta ei ole yksiselitteistä sabluunaa, ei kristallipalloa eikä korkealentoisia standardeja. On olettamuksia ja varovaisia arvioita. Siihen on tyytyminen, kunnes vuosien päästä luustokuvat ovat last season ja tilalle tulee suolistoskannaus. Eikös jossain mainoksessa ollut, että suolisto on "toiset aivomme" ja suoliston hyvinvointi on avain onneen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin?

Jottei kukaan luule, etten olisi (jalostuskoirien) tutkimisen kannalla - niin kyllä vaan. Hyvä, että tutkitaan. Mutta olen silti varovaisen skeptinen. Varsinkin sen kuuluisan, ikuisesti mieleen jääneen tutkija Kirsi Sainion kasvattajakurssitoteamuksen jälkeen; "voimme tehdä laskelmia, laskea todennäköisyyksiä, mutta silti geenit tekevät mitä ne lystäävät". Geenejä ei voi hallita.

Voimme vain toivoa parasta ja pelätä pahinta silloinkin, kun molemmat vanhemmat on skannattu kirsusta hännän päähän.

Sitten itse mielenkiintoiseen artikkeliin:

Suomen Akatemian kliininen tutkija, kliinisen epidemiologian dosentti Kari A.O. Tikkinen nosti kissan pöydälle taannoisessa Lääkärilehden pääkirjoituksessaan: "Terveyden ja sairauden häilyvä raja altistaa ylidiagnostiikalle".

Ylidiagnosointi tarkoittaa, että todetaan sairaus, joka ei olisi koskaan aiheuttanut haittaa. Ylihoidolla taas tarkoitetaan liian kovien tai tehottomien hoitojen käyttämistä. Diagnosointi ja hoito on tasapainottelua. Usein lääkärit, tutkijat ja lääkekehittäjät haluavat löytää ja hoitaa sairaudet mahdollisimman ajoissa. Tarpeettomat diagnoosit, hoidot ja seurannat aiheuttavat kuitenkin yksilöille ja yhteiskunnalle haittoja ja kustannuksia.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa 30-50 prosenttia lääketieteen nimissä tehtävistä toimista on turhia tai niiden aiheuttamat mahdolliset haitat ovat suuremmat kuin hyödyt.

"Teknologia kehittyy, joten löydämme potilaista entistä herkemmin poikkeavia asioita, joista suurin osa ei kuitenkaan vaikuta heidän hyvinvointiinsa. Ylidiagnostiikka ja ylihoito ovat polttavia keskustelunaiheita, joihin on vasta herätty Suomessa. Hoidon kaupallistuminen synnyttää parhaillaan kannustimia liialliseen lääketieteeseen", sanoo professori Teppo Järvinen Helsingin yliopistosta.

----------------------------------------------------------------------
Ja vielä omiin ajatuksiin:
kaikella on puolensa. Hymyilin lapsena vanhemmilleni ja heidän vanhemmilleen, jotka sanoivat aina sopivan tilaisuuden tullen "ennen oli kaikki paremmin". Toistelen sitä itsekin nykyisin (!) ja ehkä myös ymmärrän tuon lauseen merkityksen ja soisin, että meidän uusi sukupolvi olisi päässyt nauttimaan huolettomista ja perunankuorien värittämistä 80- ja 90-luvuista koiriensa kanssa. Mahtoiko silloin olla edes matoja? Nyt giardia vaanii about jokaisessa lätäkössä...

Emme luonnollisestikaan tutki koiriamme "löytääksemme vikaa niistä" vaan ikäänkuin hoidamme velvollisuutta rodulle ja noudatamme jalostamiselle asetettuja vähimmäisvaatimuksia. Tutkimuksilla on kuitenkin stigmansa ja ihmiset herkästi peilaavat tuloksia muihin, ympäristöön, mediaaniin - milloin mihinkin ja joutuvat joskus kovienkin päätöksien äärelle, vetämään nuoren koiran kanssa turhan raskaita johtopäätöksiä. Tätä en toivoisi kenellekään. Varsinkaan heille, jotka ottavat "kauniin, virtaviivaisen koiran harrastaakseen sen kanssa lenkkeilyä ja venyttelyä ja antavat sen kerran jalostukseen" - todetakseen 2-vuotiaan koiran kohdalla, että sillä on välimuotoinen lanneristinikama ja epämääräinen kaihipilkku silmässä.

Koira on ihmisen paras ystävä. 
Sen "tehtävä" on tuoda iloa omistajalleen ja ympäristölleen. Toiset tykkäävät karvaisista, toiset virtaviivaisista. Koiran kanssa eläminen on parhaimmillaan yhdessäoloa, lenkkeilyä, harrastamista ja sielujen sympatiaa kun oikein luonteet ja synergia toimivat yhteen. Terveystutkimukset ovat valitettavasti tätä päivää - tulevaisuus toivottavasti hioo tutkimuksista pahimmat olettamukset, särmät ja ulokkeet ja asettaa ne mittasuhteisiinsa.
Koira on kokonaisuus. Miljoonien hienojen yksityiskohtien aikaansaannos. Ja meillä jokaisella on se Paras Koira kotona. Ennen tutkimuksia ja myös tutkimuksien jälkeen. 

kuva: © Pirjo Muhonen

Lokakuuuuuuu!

Justhan tässä odoteltiin kevättä ja kesää ja Sitä Kisakautta ja nyt on jo pimeä lokakuu.
Miten tässä näin kävi?
No, viimeinen ratakisa kipaistiin Maukun kanssa 5.10. ja Maui voitti 350 m lähdön Mei Dan Fastia vastaan. Juoksivat siis ihan kahdenkesken. Kisa oli tiukka ja sekunnit kellottuivat Mauin eduksi 25,01 - 25,10.

Sitten oli vuorossa Etanamestaruuskilpailu ja Maui osui varsin samanvauhtiseen lähtöön, sai hyvän lähdön, mutta ajolinja osui sumppuun ja maalialueella menetettiin vielä hermokin. 
350 kopeilla heitettiin tuttuun tapaan ekstraviehe ja Mauin vierestä ampaisi sisäradalta koira Mauin editse sitä hamuamaan. Maukku siitä hieman suuttumaan, kun Mauia edelleen kiinnosti se alkuperäinen viehe. Mauin kisauran huonoin kellotus 280 metriltä, 20,29, siihen on tyytyminen. Kahdenkymmenen etanan joukosta Maukulle olisiko ollut 16. sija. Näillä mennään. Pääasia, että Maui on tyytyväinen ja sai toteuttaa itseään koko 50 euron edestä!

Antin ottamassa hienossa kuvassa näkyy vain hieman Mauin korvia ykkösen ja kolmosen välissä/takana. Kovin on jäbäleissön siellä sumpussa.

Vettä tulee näin syksyn tullen kuin aisaa, vihmoo ja lehtiä putoaa päähän, näkyvyyskin on ajoittain surkea; iltalenkillä on jo säkkipimeää. 
Nyt kun puree hampaat yhteen ja sulkee silmät, voi yrittää niputtaa loka- marras- ja joulukuun yhteen ja alkaa odottaa tammikuun valonlisäyksiä. Kyllä se taas jotenkin menee, tämä PAHIN ja PIMEIN aika - valoa on ihan kulman takana!!

Pojat niputettiin tänään vaahterapedille ja näin innokkaasti he suhtautuivat kuvaussessioon!
Ulkoilutin koirieni lisäksi vaihteeksi myös kameraa - ja suureksi hämmästyksekseni siivosin koneelta ~ 350 kuvaa, eikä niistä suurin osa ollut ainakaan MINUN ottamiani. No, eräskin vuoden 2017 kansio tuli nyt käytyä läpi, säälittävää. Kun ei (muka) ehdi, niin ei ehdi. Kuvien käsittely ja 1g-kansioihin tuuppaaminen ei ole ihan niksnaks-hommaa, jos nyt joku ei tiennyt.

Hakunilassa juoksutusmestoja riittää. Aina on aikaa ja tilaa pienelle spiidaukselle! Bali ja Samui antavat mallia!

Ja tässä Huima ja Samui - samoissa spiidauspuuhissa!

Pojat siis saivat rallatella tänään läheisessä puistossa. Lenkki uhkasi loppua tykkänään - syy; sade. Pojat ovat kuitenkin viimepäivinä päästelleet niin urheilupuistossa, Vaunukallion puistossa (josta kuvat) kuin 1,5 km:n päässä olevalla hiekkakentällä. Siellä on juu - kyllä, koirankieltomerkki, mutta en ole kuunaan nähnyt kentällä mitään kaksijalkaisten harrastustoimintaa. Pojat ovat siellä vuosien mittaan päästelleet ehkä neljä-viisi kertaa ja nyt osui se huutelija sitten kohdille. "Anteeksi, siellä ei saa olla koirien kanssa". Johon minä hetken mielijohteesta: "Odotamme tänne Mediheliä saapuvaksi".

Nämä Kenzolan koikkakoivet ne vetävät kiekat muutamat tuhatta ja sataa, ja sitten matka jatkuu. 
En tiedä, että kuluiko tuo hiekkakenttä jäljiltämme vai pelkäsikö huutelija, että koirani töräyttävät kakkakikkareet keskelle kenttää - ja minä jätän ne keräämättä. Nohh, ei hän voinut tietää, että yleensä juoksutuspaikoille on meillä semmoiset 2-3 kilsaa ja siinä ajassa on kyllä ähistetty jo monet kikkaraiset lenkin varrelle. Kentillä sitten vaan spiidataan.

Syksy saa!

Ihanaa lokakuun loppua - kohta on kevät!

Kartanon kisapelloilla kurvailemassa!

Tämän vuoden maastot on taputeltu. Maukun maastokausi oli tänä vuonna vain neljän -

tapahtumarikkaan - kisan mittainen.
1. Selänpään lentsikkakentällä juostiin vain alkuerät haastavista kisaoloista johtuen. 228 pistettä ja kymmenen kilpurin joukosta seitsemäs sertin kera.
2. Sastamalassa kipitettiin Suomi-CUP -maastot ja siellä komean voltin jäljiltä kimmoisa koira pokkasi valioittavan sertin sijoituksella 6/14. Pisteet 460.
3. Liedossa Maukku kävi ihmettelemässä mäkijuoksua. Alas ja ylös ja heti neulansilmä oikeaan ja vasempaan. Saaliina kaikki 392 pistettä ja kahdentoista yykoon joukosta kahdeksas.
4. Kausi päättyi Kartanon maastoihin joista alkuerän oikaisu ja muu kevyt kenttäjuoksu tuotti 208 pojoa (ensimmäiseltä tuomarilta 62 pistettä - Maukkuliiiiii!!!!!) ja finaali 217, yhteispisteet 425.

Tämä kirvoitti muistelemaan. 
Koira oli mitä iloisin saadessaan kipaista kaksi rundia vehmailla Kartanon pelloilla. Toimihenkilöt olivat ihan huippuja, naurua riitti ja revähtäneellä reidellä tuli konkattua 13 kilometriä. Kotiin tullessa oli naama jäässä, perse jäässä ja varpaat jäässä. Tuloksia odotetaan aina pitkään ja hartaasti niin itse, kuin kotijoukoissakin. Ei tietoa, mitä alkuerien kilpakaveri sai, mutta sinne se jäi meidän jälkeen, joten palkintopallisija oli tulossa. Sertiruusukkeetkin loppuivat kuulema kesken. Monella, monella meni hyvin!

Kartanon peltojen huumaa tässä:

13.10.1996 Greyhound Nopalle 50 pistettä
30.9.2000 Greyhound Pupu sai Kartanolta sertin pistein 434

29.9.2001 Pupu kadotti heti lähdössä vieheen ja saalisti 0 pistettä
30.9.2001 Lelulle 222 pistettä

27.9.2003 Pupu sai huimat 508 pojoa Kartanon pelloilta
28.9.2003 Lelulle 152 pistettä

9.10.2004 Pupulle 419 pistettä

30.9.2007 Juku juoksi Kartanolla 474 pistettä
samassa kisassa Hulalle 196 pistettä
28.9.2008 Hulalle 190 pistettä
samassa kisassa Luxille 419 pistettä
27.9.2009 Luxille 205 pistettä

26.9.2010 Hupille 203 pistettä
25.9.2011 Hupi saalisti 448 pistettä

30.9.2012 Huimalle 182 pistettä

29.9.2018 Mauille 428 pistettä
28.9.2019 Mauille 425 pistettä

Tämähän tarkoittaa sitä, että ollaan koikkelehdittu Kartanon kisapelloilla 13 kertaa, 9:n eri koiran voimin! Saaliina on ollut yksi sertti ja tuloksia katsellessa piirtyy mun kovimman tykin, eli Mauin häviäminen pisteissä niin Pupulle, Jukulle kuin Hupillekin!

Juokseminen on monessa suhteessa myös herkkä laji. Ikuisuushokemani Kaikki vaikuttaa kaikkeen - toteutuu sen kaikissa nyansseissa. Radan profiili, päivän kunto, juoksupari, ilman kosteus, näkyvyys, vieheen koko, juoksulinjojen valinta, tekeekö mieli oikoa/oikooko, oikooko fiksusti vai omaa juoksua helpottaen, ohittaako vai peesaako, himmaileeko maalialueella vai näkyykö taistelutahto läpi juoksun, loppuun asti. Muutamia asioita mainitakseni.

Maukkulin kanssa tulee nyt pieni tenkkapoo, että jatkammeko maastoilua ollenkaan vai jatkammeko sitä "sitten kun huvittaa" -henkisesti. Maukkuli vaikuttaisi orientoituneen radalle kesän jäljiltä ja ratailua nyt ainakin mitä ilmeisimmin jatkamme jonkin matkaa. Eiköhän kuitenkin taas ensikesään mennessä ole juoksuhousut laitettu jalkaan!

Nyt parantelen revähtänyttä reittäni ja mietin, miten Mauin pallokalaolemukseen saisi vähän fittiä - vaikeaa se on, koska tällä hetkellä maistuu kaikki!
Tähän loppuun em. lauseesta johtuen kannustusta kaikille hämähäkkien omistajille; koira alkaa kyllä syödä ennenpitkää! Mauilla taitekohta oli 2,5 vuoden ikä.

Kiitos kaikille tästä maastokisakaudesta ja Kartanolle erityisesti; monen monta kisaa onkin siellä käyty. Hienoja, antoisia muistoja.  

kuvasta kiitos © Antti Ruotsalo

Maukku kiitää - ja minä yritän pysyä perässä.

Tämähän on FANTTASTISTA oikein kahdella teellä.

Kesä on ollut ihan huikea. 
Miten me olemmekaan kiitäneet kisasta toiseen, ryömineet rappusissa, juosseet juoksumatolla, väistäneet päälle hyppiviä lapsia Hakunilan uimahallissa. Olleet ratatreeneissä, tassuviehetreeneissä, hieronnassa, venytyksessä, lenkeillä. Imeneet sporttijuomaa kaksin käsin ja - tassuin. Piehtaroineet kastemadoissa, syöneet nurmikkoa, liiskaantuneita salmiakkeja, imeneet kiviä tassuihin.
Kaikkea, ja kokorahan edestä.

Huikeeta. 
Siis niin huikeeta, että vain kotona äksönpeliä päivät pääksytysten pelaava nörtti kera sipsipussin ja cocacolan voi vain haaveilla meidän vedoista ja sporttailusta IRL. Voima lisääntyy, jaksaminen samoin - koiralla ja emännällä. Mitä hemmettiä. Mitä täällä tapahtuu?

Viime syksynä tuli totinen paikka, kun kämppiksellä todettiin diabetes. Siinä lähti sitten allekirjoittanut komppaamaan efforttia olla syömättä enää maanantaista sunnuntaihin vaahtomakeisia, baakkellssia ja keksiä. Sporttausta lisättiin, jotta pysyn Maukun vauhdissa ja jaksan juosta sen maalialueelta ilman huohotusta.

Kevät koitti kohisten. Niin kuin tapana on.
Nyt on 1.9. ja ihmettelen, että minne se kesä oikein meni? Se oli ihan yhtä vauhdikas kuin Maui!

Kävimme kipaisemassa maastosertin talvimaastoista, 9.3. Sitten suoritimme kuperkeikan Suomi-CUPissa ja vastaanotimme KVA-sertin.
Liedossa, 18.5.,  kävimme vielä varmemmaksi vakuudeksi juoksemassa alle 400 pinnan juoksun, kaikki 392 pointsia ja moitteet ylä- ja alamäkijuoksuista kaupan ja kirjan päälle. Varmaan kestävyydestäkin taas puhuttiin. No, Maukku on sprintteri. Sen on viisaammat karvanaamat laskeneet. 280 metriä menee paremmalla sykkeellä ja metrit taittuvat vinhempaan. 350:llä  hieman himmaa ja kutosvaihde ei enää vie eteenpäin samoin metrilukemin.

5.6. siirryimme radalle. 
Kellotimme ensialkuun 19,78. 17.7. 19,59.
Eksyimme säntillisesti aina Kartanolle, koska nurmi. Koska nopea rata ja Mauin lempivehmaspaikka. Koko kesä käytiin ottamassa keskiviikkotreenit. Annettiin bäkuppia tuleville tähdille ja treenattiin samalla pallokalaolemusta takaisin lehtikalaan.
Naapurikin lähti mukaan treeneihin ja vedettiin Hakunilan urheilukentällä Maukulle viehettä oikein nahkahanskat kiristyen. Siinä sitä oli Nonalla muuten kädet kovilla, kun jännitettiin viehenarut äärimmilleen. Ei paha. Maukusta oikein hyvä ja ihanaa!

21.7. jatkettiin. 
No perhana, nyt oli nurmikko parhaimmillaan, ilma kuin morsian. 19,49. Niin hemmetin lähellä, että oikein vatsa kipristyi ja päässä humisi.
Vaan 14.8. palattiin back to the reality ja jäätiin tutkimaan kopin seiniä (?); 19,98. Sentään toisen 280 metrin voitto ajalla 19,64 mutta totuus löi tässä vaiheessa jo päin lättyä ilman selityksiä. Näytelmälinjaisella Maukulla on nopeita geenejä, se on selvä. Mutta Maukulla on myös kaikki haasteet edessään. Lähtökoppi, ruuhka, ajolinjojen valinta. Siinä missä ratatykki vetää vaikka kolmella jalalla KV-ajan/-t plakkariin, siinä näytelmälinjainen niiaa, nöyrtyy, vääntää, tunkee, punkee, ähistää - ja menettää niitä kovin kalliita sadasosia. Yksi kerrallaan.

On se. 
Ihan hemmetin huikeeta.
Maukun hakiessa ajolinjoja ja tehdessä 100% parhaansa emäntä ähisti. En olisi ihan äkkiä uskonut, jos Linnanmäen ennustajaeukko olisi 80-luvulla sanonut minulle, että viisvitosena muuten sitten ähistät. No, ensinnäkin ähistin kympin painosta pois ja pidän tempoa yllä. Maanantaina portaat, tiistaina uinti, torstaina juoksumatto.

Jos pistetään kesäkuukaudet: touko-, kesä-, heinä- ja elokuut nippuun, niin  portaita 8 x, uintia 8 x ja juoksumattoa 27 x. Itsekin ihmettelen. Mutta Dexal antaa voimaa.

Whippeteistä on totisesti moneksi. 
Näissä yhdistyy voima ja tyylikkyys. Lihakset ja leppoisa luonne. Tarvittaessa hyppysellinen terrierimäisyyttä ja sadelenkeistä kieltäytyminen samaan lauseeseen. Sitten ne innostuvat vieheen jahtaamisesta ja vievät omistajansa könyämään treeneihin. Siellä sitten riekutaan yhdessä tuntitolkulla ja omaksutaan juoksahteluominaisuus. Koira kun on haettava maalista. Mauille oma urheilujuoma, allekirjoittaneelle omansa.

Tänä kesänä on puhuttu sekunneista. 
Tuntitolkulla, hehe. Nautittu hieman toisenlaisista atmosfääreistä näyttelykehien jälkeen ja solahdettu lihaksikkaaseen ja sporttiseen lajiin jopa helpohkosti hurahtaen. Kesän päätteeksi pääsi toinenkin enkkutuontini, Samui, työntouhuun. Näillä on nimittäin sitä: TAISTELUTAHTOA.

Joutuu listaamaan kaikki ihanuudet:
Jaki - ei ajanut viehettä eikä oikeaa jänistä
Jamo - ei ajanut viehettä
Lelu - ajoi viehettä, paras kellotus n. + 21-22 sekuntia 280 metriä
Hula - ajoi viehettä - mutta turkasen hidas
Viri - ei ajanut viehettä, ykköskaarteesta heti äidin luo
Hupi - alkoi ajaa n. 5-vuotiaana - ei omannut nopeusgeenejä
Juku - innokasta ja taitavaa Jukua ei koskaan saatu lähtökoppiin, ei kukaan
Luxi - innokas vieheenmetsästäjä nuorempana, himmaili aina maalialueella
Huima - vain 1 startti, kortisoni esti etenemisen uralla
Bali - kotitarpeiksi liikaa riistaviettiä, radalla ykköskaarteesta äidin luo
Maui - Härifrån tvättas! Silmät pullistuvat päästä, kuola lentää ja sveduvaljaat paukkuvat kisapaikoilla!
Samui - löi päänsä veräjään, teki sen jälkeen ihme koukkauksia lähtökopeilta mutta juoksi soolon kuin vettä vaan sittemmin - ensimmäinen ratakellotus 20,88/280m


Mutta Maukku ja kesä 2019.
Kaikki loppui hieman liian nopeasti, vaikka kautta onkin inan jäljellä. Toiveissa olisi, että kevät 2020 tulee pian - toivon, että meidän derbyvuosi olisi vieläkin kuumempi ja vauhdikkaampi. 

Whippet-rotu on mahtavan monipuolinen, vauhdikas ja omistajaansakin haastava. 
En voi lakata kehumasta, hehkuttamasta ja pyörtyilemästä. Kiitos tästä kaudesta HVK ja mahtava vieheenveto- ja ajanottotiimi, meitä kannustaneet Antti, Ulla, Osmo, Eeva ja ehkä jopa sadat muut. Ihan parasta treeniseuraa tarjosi Maria & pojat ja lukuisat nimeltämainitsemattomat tsempparit lämppä- ja jäähdytysrundeilla. Tämähän on kuin Oscar-gaalassa, mutta niin pitääkin olla. Yyberkiitollisena.

huikeat ratakuvat kukas muu kuin © Antti Ruotsalo
- silmä lepää - Maui ei!