25.8.2018

Harrastajamietteitä vol 6.887.

Jorinaa, volinaa, ulinaa, selittelyä. Diipadaapaa, mäkätystä ja nillitystä.
Koiraharrastus on siitä hauska laji, että se elää harrastajiensa kanssa, heidän mukana ja osin harrastajiensa näköisesti. Uusia harrastajia tulee, vanhoja eläköityy.

Aloittelija on tyhmä ja naiivi ja se vanha harrastaja polkee paikallaan ja jankuttaa iänikuisia 60-luvulla hyväksi todettuja asioita ja väittämiä.
Hyvin usein se nuori ja kovin aktiivinen rookie ei lähde kysymäänkään mitään vaan mennä porskuttaa iloisena ja välittömänä hypessään. "Ihana rotu ja mun koira on just sitä mitä mä halusin ja ai että se on kuin ajatus". Vanha nyrpistää nenäänsä ja muistelee menneitä. Jollei ihan äidy sanomaan, että "odotapas, kun linkous on loppu".

Miten muuten olikaan, että MUN Jakke Jäyhä vuonna 1990 oli kuin ajatus? Miten meille annetaankin se Once In A Lifetime koiro heti kärkeen ja kaikki trabolssit tulee sitten hetimiten hyvin pitkälti perään. Jakihan oli juuri tämä Sielunpuolikkaani, ja se teki pelkästä katseesta, kuten toivoin ja halusin. Se kulki elämänsä 99%:sti ilman hihnaa ja oli hyvin sivistynyt, fiksu, kulturelli ja ihana. 

Liekö se ensimmäinen koira aina se koukuttaja, ihan tarkoituksella, ja sitten sitä haluaa toisen joka on ihan toista maata. 
Ottaa vielä kolmannen samaan hengenvetoon ja se vasta hankala onkin. Sitten sitä ollaan ihan äimänkäkenä, kun pakka leviää ja homma ei toimi. Rotu varioi ja alun Sielunpuolikas muuttuu matkan varrella Luotaantyöntäväksi luopioksi. Siinä sitä punnitaan se rotuun koukuttuminen oikein tosissaan...

Uudet rotuun tulijat jollain lailla aina raikastavat ajatusmaailmaa ja vavisuttavat sitä norsunluutornia, johon olet jossain harrastusvuosien 10 viiva 15 välillä muuttanut ja eriyttänyt itsesi. 
Omine mielipiteineen ja pohdintoineen olet sinne itsesi yksisuuntaisella hissillä vienyt ja katsellut alaspäin ajatuksella, että "en jaksa näiden tulokkaiden mellastusta". Hyvä, että hissi oli yksisuuntainen - saatat miettiä. Joskus voit jonkun yhden pähkinän heittää alas tai soittaa puhelun maan tasalle.
Näinhän asian ei tietenkään pidä olla. Mutta pistää miettimään. Eriytämmekö itseämme tarkoituksella vai tahattomasti.

Rotu yhdistää ja jakaa. Näin se menee.
On ne +20 vuotta harrastaneet ja ne +2 vuotta temmeltäneet. Kaikki näyttäytyy meille jokaiselle eri valossa. Yhdessä menemme eteenpäin koirinemme ja jaamme leirimielipiteet tai sitten eriydymme ja menemme oppositioon kuin hallituksessa ikään.

Puhutaan ikäpolvien kuilusta.
Totta, jo pelkästään ikä tekee välillä katsantokantoihin niin suuria särmiä, että voi olla joskus hankalaa keskustella rodun suurista kysymyksistä "samalla viivalla". Olin tarkoituksella hieman teatraalinen, sillä eipä meidän rodussa nyt mitään "suuria kysymyksiä" ole, mutta voisi olla. On selvää, että katsantokanta vaikkapa kokoon on erilainen juuri rotuun tulleella kuin vanhalla mökkihöperöllä, joka on tuijottanut säkäkorkeuksia vuositolkulla tuvan pirtin ikkunasta maisemaa katsoessaan.

Yhtälailla vanhempi rodun harrastaja suhtautuu maltillisemmin vaikkapa ylimääräisiin hampaisiin/vajaaseen hammaskalustoon kuin vuoden rodun parissa puuhastellut. Tämähän on ihan selvä. Joskus harmittaakin, että pitää elää niin hemmetin vanhaksi ja kokea kuolemat, sairaudet, taudit, epäonnet että kaikki perspektöityy. Onko tämä edes suomea?

Jokainen arvottaa omat arvomaailmansa, se on ihan selvä ja sitä tulee tietenkin kunnioittaa. Kummasti vaan vuosien saatossa pienet mörrimöykyt menettävät merkitystään ja suurista suunnista tulee ymmärrettävämpiä ja tavoitellumpia. Kokonaisuus on sittenkin tärkein.

Parasta on se, että koiraharrastus on kuin hamsterin juoksupyörä. 
Se kulkee ja menee ja vauhtia on, vaikka hamsu välillä tippuukin kyydistä. Aina se sinne pyörään menee uudelleen ja sama vauhti on pian taas yllä. Elämähän on nousuja ja laskuja ja parasta elämässä on kun vauhti varioi, tuulee ja sataa, välillä myrskyääkin - mutta rotu pysyy ja rakkaus rotuun. Ja pyörä pyörii.

Nuorena oppii - kunhan pitää huolen siitä, että oppii. 
Vanhana voi olla myöhäistä, sanoi eräs vantaalainen, kun toistamiseen tuomarikurssille yritti ja aika oli ajanut jo ohi.
Vanhana kuuluu olla kyyninen, rutinoitunut, väsynyt kaikkeen ja tylsistynyt. Vanhana kuuluu olla perspektiiviä, kulumaa ja mennyttä elämää. Vanhana kuuluu sanoa, että "ei minun nuoruudessani" ja itse käytän myös; "palataan aiheeseen kymmenen vuoden kuluttua". Haha.

Pidetään huoli siitä, että rotu yhdistää, eikä jaa.
Pidetään huoli siitä, että nuoret ymmärtävät rodun. Pidetään huoli siitä, että rakkaus rotuun on yhteinen asia. Jaetaan, otetaan vastaan ja konsultoidaan. Mökötys leiriteltoissa kielletään. Leivotut mustikkapiirakat pitää jakaa kaikkien kesken. Rotua pitää oppia katsomaan yli ja ohi oman koiran. Rotuseminaari pakolliseksi kolmen vuoden välein. Viikonloppuisin pitää soittaa vanhoille harrastajille ja vanhojen harrastajien pitää puhua puhelimessa rotua tunti/viikonloppu.

Älä koskaan epäröi kysyä. Lähesty, luota ja kysy. Odota, että ymmärrys tulee. Minulla rodun jonkunlaiseen ymmärtämiseen on mennyt kulloinkin n. 6 vuotta. Älä siis hätiköi, vaan odota. Kaikki jäsentyy kyllä, ajan kanssa.

Whippetistä on moneen, omistajista on moneen. Taitoa ja osaamista on niin koirissa kuin omistajissakin. Arvosta omaa osaamistasi, jaa sitä. Ime uusien intoa ja näytä heille tienviittoja. Vie mennessäsi, tuo tullessasi.

Ole ylpeä omastasi, näytä se ja kehu kaverinkin whippet. Opitaan toisiltamme. 
Rotuhan meillä on ihan mieletön. 


19.8.2018

Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta niistä mörököllimäisistä momenteista.

Niin pahemmaksi meni.
Olen oikeastaan aika järkyttynyt, jos totta puhutaan. Tiedostan hyvin, että Maui ei ole jääkiekkomaila eikä keilapallo - vaan eläin. Sillä on vietit ja vaistot - ja varmaan turhaumatkin, jolla yritän nyt tätä tapahtunutta selitellä.

Olisipa kisapaikalla terapiateltta.
Kun jotain äimistyttävää tapahtuu, ihminenhän ei millään heti (eikä edes jonkun ajan päästä) ymmärrä tapahtunutta. Asioiden täytyy "sink down" -kuten lainaan taas englannin kielestä sanontaa. Näkee jotain sellaista, jolle ei löydä selitystä, ei syytä. Aivo lakkaa toimimasta. Johdot eivät kytke. Vaikka tuomari tilanteessa tuleekin kertomaan, että "mitä tapahtui" - ei sitäkään ymmärrä saati omaksu! On kuulkaa aika pöljä olo.
Terapiateltta olisi tosiaan tarpeen. Pääsisi ammatti-ihmisen kanssa purkamaan pahan olon. Voin nimittäin kertoa, että sitä riittää.

Tunneskaala on käyty erittäin laajalti läpi.
Yön tunteina ohitin itkuisuusvaiheen, pahimman surun ja mustan ja synkän mielipahan, ja olen nyt siinä vaiheessa, että kurkussa ja mielessä on möykky. Silmät seisoo päässä ja sitä uskottelee itselleen - huonosti nukutun yön jälkeen - että olen nähnyt vain pahaa unta.
Itse kisapaikalla muuten naurattikin. Tapahtunut oli niin absurdia, että se oli jo osittain huvittavaa. Tilanteessa ja tapahtuneessa ei todellakaan ollut mitään "naurettavaa" - mutta ihmisen mieli, se on erikoinen.

Koiran mielestä puhumattakaan.
Miten muuten tätä voisi selittää? Ja yrittää ymmärtää.

Maui käy valitettavan kierroksilla kisapaikalla.
Se menee ikäänkuin transsiin, jossa sen hengityksestä tulee lyhyttä ja nopeaa, sen kieli roikkuu maassa ja sen kroppa on ylivirittynyt. Juoksemaan olisi päästävä heti. Ja mielellään pian.

Eilen kisapellot olivat vierekkäin. Ne oli jaettu pressuin kahtia; kisapellolta toiselle ei nähnyt. Valitettavasti kova ja puuskittainen tuuli teki tehtävänsä ja finaalien aikana pressut jouduttiin poistamaan. Tämä johti siihen, että vetoja vedettiin vuorotellen. Järjestelykennelissä oli kutsuttuna jo lähtö 27 paikalle (me) kun 25 odotti melko pitkään vuoroaan lähtöpaikalla (moottori ei lähtenyt käyntiin), sitten se juoksi ja sitten juoksi 26 - ja sitten me. Tein ehkä (?) virheellisen päätöksen jäädä paikalleni yrittämään rauhoittaa koiraa - sensijaan, että olisin lähtenyt sitä "raahaamaan" lähtöpaikalta poispäin. Koin, ettei siitä olisi ollut mitään apua.

Itse tapahtunut on kovin sekavana päässäni. 
Nimittäin kun vihdoin lähtöpaikalle päästiin ja matkaan, kyseessä oli tosi vaativa, ns. siksak-rata. Viehe lähti heti voimakkaasti kaartamaan ja kaverilla meni kurvi pitkäksi. Jostain tuntemattomasta syystä Maui lähti kaverin perään tilanteessa - molemmille siis viehehukka. Luulin tässä vaiheessa, että veto keskeytetään, mutta Maui - jälleen jostain syystä, turhauma/ylikierroksilla olo? - pussasi kaveria; ehkä pienessä päässään ajatellen; "johdit minua harhaan"?
Vieheenvetoa kuitenkin jatkettiin ja pojat pääsivät ehkä sekunnin ihmettelyn (?) jälkeen jyvälle ja kuulema koko loppuveto oli "siistiä ja puhdasta".

edit. Sain tapahtuneesta silminnäkijän havainnon. Kiitos siitä. Selvensi ajatuksia ja näkemääni kummasti. Tässä:
Näin Maukan finaalijuoksun alusta loppuun. Koira hukkasi vieheen. Se pyöri siinä pellolla jonkin aikaa ja etsi pupua. Sitten se näki kaverin ja lähti juoksemaan sitä kohti. Kun kaveri tuli kohdalle/eteen se pukkasi sitä kaveria.

Tämän finaalivedon jälkeen Mauin palautuminen myös kesti tavallista pidempään.

Ehkä kuvaavaa on sekin, että VÄLITTÖMÄSTI juoksun jälkeen, kun meidän tuli odottaa tuomaripalaveria paikoillamme hetki, Maui olisi lähtenyt uudelleen radalle juoksemaan... Sen halu juosta on todella kova. 

Niin surullista.
Vaikka tiedänkin - totisesti omasta kokemuksesta - että kaikki on mahdollista ja kaikkea voi kisapaikalla tapahtua - niin käsissäni on innokas ja osaava kaveri; jota mitä en selvästikään osaa auttaa tai ohjata oikein. Se tekee minut todella surulliseksi.

Toki ymmärrän, että jatkossa lähtöpaikalle menemisen suhteen tulee olla tarkempi. 
Toivottavasti osaan taimauksen paremmin ja pystyn auttamaan koiraani siten. 

Kotiintullessa Maui veti kotiovelle, moikkasi kaverit ja juoksi suoraan keittiöön, Mauimaiseen tapaan vinkumaan ERITTÄIN äänekkäästi; "ruokaa!!".
Mutta mitä oli tehnyt kämppis? Antanut sen jauhelihat muille koirille päivänmittaan. Siinä tuli kiire etsiä muuta muonaa, jota onneksi, pienellä viiveellä, löytyi. Maui hotkaisi suuren iltapalan ja painui muittamutkitta nukkumaan.

Se näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, kisareissu oli sen mielestä ihan paras, eikä se ymmärrä ollenkaan surusilmäistä emäntäänsä, joka purkaa pahaa oloaan terapeuttiseen blogiinsa.

Sillä itse Mauihan on ihan parasta terapiaa!! Häntä heiluen se odottaa uusia seikkailuja. Aurinkoinen, iloisa ja valoisa Maui. Ihan paras. 

Jospa se emäntäkin nyt skarppaisi.

11.8.2018

Maukkelssonin kanssa mörököllimäisiä momentteja.

Kukapa olisi arvannut, Maukkelssonia Englannista valitessa ja löytäessä, että benjihypystäni UK:hon tulisi astetta jännittävämpi.
Melko pian minulla vaisto sanoi - miten senkin selittää, en kyllä edes osaa - että mene Kartanolle, mene suoraan Kartanolle kulkematta lähtöruudun kautta.
Lähdettiin sitten sosiaalistamaan poikaa, kahden kesken, katselemaan isoja vinttareita, venakkoja ja irliksiä, muidenmuassa. Siinä ihmetellessä päätettiin lähteä myös käsivetoviehettä kokeilemaan.
Sitä vempainta, jota on kokeiltu niin monta kertaa aikaisemminkin.
Joku koiristani on lähtenyt moikkaamaan vieheen vierellä seisoksivia, joku taas on katsonut taivaalla lentäviä lokkeja. Joku on vetänyt juuri ennen vieheenvetäjää uukkarin ja juossut kipinkapin takaisin lähtöpaikalle. Kaikenlaisia variaatioita, kaikenlaisia koiria.

No mutta Maukkel. 
Sepä sitten meni ja ampaisi vieheen perään niin, että olisi sitä aina tehnyt. Vieheenkin tappoi sellaisella intensiteetillä, että pieni pentuhammaskin suusta lähti ja viehe vereentyi. Siinä tuli heti Täti Lähettäjä kysyneeksi, että "mistäs se tämä on? Suoraan moottorille vain".

Mepä sinne.
Maukkel tuumasi moottorista, että ei jännitä yhtään. Saisinko pidemmän vedon - tai ainakin useamman. Mutta varoen tietysti edettiin, kaveri taisi tässä vaiheessa olla viiden kuukauden.

Kesä 2017 ei ollut yhtään kuuma eikä helteinen kuten nyt kuluva. 
Aina jossain välissä suhattiin kuitenkin muutamasti Kartanolle ja Hyvinkäällekin. Maui se pisteli menemään kuin vanha tekijä. Tämä tässä onkin ollut hieman oudohkoa ja peräti hauskaa, kun näytät, että "tässä on koppi, tästä mennään läpi näin ja sitten seistään paikallaan kun on veräjä ja takaovi kiinni" niin Maui tuumii; "no eihän tässä mitään epäselvää ole. Saisinko vieheen VEDON, kiitos".

Jotenkin se treenaaminen oli sellaista itsestäänselvyyksien osoittamista ja tekemistä. 
Joka kerran olin kuitenkin vähän puulla päähän lyöty ja pökkelöitynyt, että "tässä me nyt vaan ollaan ja mennään". Maui ehdollistui alta aikayksikön lähtökoppeihinkin niin, että seistiin Hyvinkäällä kuuntelemassa treeniohjeita ja Maukkel veti sitkeästi ja päämäärätietoisesti heti parkkipaikalta tullessa kohti koppeja. Seisoi siinä, vaikkei viehettäkään ollut ei kuulunut, että "tästä mentiin viimeksi, siis nytkin ja voisinko saada vieheen, kiitos".

Kartanolla treenatessa kävi niin kerran jos toisenkin, että en meinannut saada Mauia rata-alueelta pois, ja kun sain, niin en meinannut saada sitä parkkipaikalla autoon. Kotiintullessa oli sisustanut takapaksin peitteet uusiksi harmistuksesta, kun sai juosta vain suoran tai kaarteen. Saattoi ihan huutaakin siellä takapaksissa ja minä menin halpaankin, että "nyt sattuu" ja on "lihas kireänä". Vielä mitä. Halusi vain uudelleen ajaa.

Sitten tuli sitä älämölöä. 
Missäs muualla, kuin Facebookissa. Mm. aina Amerikasta asti tuumattiin, että "ravihevosia aletaan treenata vasta 2-vuotiaina" - seuraavaksi oli pelkona, että "lapsikoiran luusto lakkaa kasvamasta oikein ja sen jänteet ja nivelet kasvaa vonksin". Voin kertoa, että olin hetkellisesti shokkitilassa ja minun piti muutamasti mennä peilin eteen keskustelemaan itseni kanssa, että "kuinka monta whippetiä sinulla on ollut" ja "kuinka montaa olet pentutreenannut Kartanolla pilke silmäkulmassa, lapsikoiran ehdoilla" - koska yhtäkkiä minusta tuntui, että kidutan koiraani. Oikein äimistyin ja sydämistyin, kun "koin tekeväni ihan pienesti vain" ja sitten suuri yleisö oli sitä mieltä, että "kamalasti, kovaa ja liikaa". Piti katsoa kalenterista välillä, että tälle kuuta mennään nyt suoranpätkää ottamaan toista kertaa. Ensi kuussa on sovittuna ja katsottuna yksi treenisessio.

On se. 
Tämä juoksuharrastuskin semmoista, että teet niin tai näin, niin aina on joku sitä mieltä, että teet väärinpäin.
Siinä pitää vaan sitä omaa vaistoa kuunnella ja uskoa omaan tekemiseen ja näkemiseen. Helpommin sanottu, kuin tehty, kyllä. Ja pelottavaa ajatella Teitä Uusia Harrastajia - millaiseen mielipiteiden viidakkoon joudutte ja perustelemaan ja tekemään treenianomuksia kolmin kappalein Suurelle Harrastusneuvostolle.

Oma koira on nähtävä, sitä on pystyttävä kuulostelemaan ja näkemään arjessa, treenissä, kisapaikalla.
Miltä se näyttää, miten se vetää, jaksaa ja hengittää. Kaikki tulee aikanaan. Kokemus, näkemys ja menestys.

Tänään juuri juttelin rataharrastuksen parissa huippu-uraa tehneen ihmisen kanssa. 
Oli mahtavaa voida nyökytellä ja läpsytellä ylävitosia puhelimitse siinä mielessä, että KAIKKI ON GEENEISSÄ. Minulle on kuittailtu - positiivisessa mielessä, tosin, (tai niin olen sen ottanut, LOL) siitä, että marssin laumani kanssa niin paljon asvaltilla ja olen jossain määrin profiloitunut jopa "ostarilenkkeilijäksi". Tämä on minusta yksinomaan hauskaa - joten älkää käsittäkö sitä väärin. Sportsträkkeri nakuttaa ja viimevuosien lenkkilukemat menevät meillä (alkaen vuodesta 2011) 1908,5, 1917,3, 1803,0, 1816,3, 2004,1, 2067,9, 2052,8. Mittaan siis ihan jokaikisen lenkin. Ai miksi? No, siitä on vaan tullut tapa.

Samainen ihminen totesi - siihen ei edes kasvattajakurssia tarvita kertomaan - 
että yhdistäessä huippunopeita geenejä keskenään voi saada pentueen, jossa on yhteensä 8 pentua. Niistä 4 on tykkejä, 3 keskinkertaista ja yksi hidas kuin faan. Miten se geenilotto on niitä nopeusgeenejä sitten arponut - ettei vaan kukaan luule, että "geenit menevät tasan kaikille, samassa suhteessa"?!

Minulta on muutama ihminen kysynyt Maukkelin taustoista, että onko siellä tykkejä takana - ja minkä verran. Sehän tässä lystikästä onkin, että en yhtään tiedä. Englannissa jalostus perustuu jokotai, on juoksijoita kasvattavia ja on näyttelylinjaisia kasvattavia. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, ei Englannissa oikein keskitytä kumpaankin. Mauin emä on "kuulema nopea" mutta siitä ei löydy mitään faktafaktaa esim. ratakellotuksen muodossa.

Nohh. Jossain vaiheessa kävimme kokeilemassa sen yhden maastostartinkin, Mauin ollessa n. 9 kk ikäinen. Voi veikkonen, kun sinne pisteli, tikkasi ja törähti hän. Lapa maassa meni ajoittain, kääntyili ja kiihdytteli. Eihän siinä sitten oikein voinut muuta kuin heti 2018 alussa pistää maastoon menemään. 405 pistettä oli ensisaldo ja viitteet tulevaan olemassa. Kaksi seuraavaa kisaa toi kaksi sertiä. Tätä kirjoittaessa on vielä 3 kisaa edessä tälle vuotta.

Kun ratasuoritteet saatiin koejuoksujen muodossa plakkariin - kiitos muuten tuhannesti Fredi, Koko, Kimi ja Ronja treenijeesistä!!! - olikin heti tarjolla ratakisa, jonka siis Maui tänään pisteli menemään. Voi hyväntähden sentään. Kaveri kellotti 280 m treenissä 27.6. 19,86 s ja tänään lähti mukavasti muutamat sadasosat ja uusi PB on 19,59 s.


Että semmoinen näyttelykoira.

Johan on ihan legendaa sekin, että Maui lähti kesän alussa "kokeilemaan matkailua Balin siivellä ja ohjauksessa" Liettuaan ja nappasi erkkarista junnusertin ja INT-kehistä 2 NUO-luokkaserttiä lisää. Semmoinen treenireissu.
Jouduttiin sitten varaamaan uusi matka ja pyytämään tuomaria antamaan ystävällisesti yhden junnusertin lisää - niin poika pääsi clousaamaan kolme LT-titteliä kerralla.

Nyt ollaan suu soukalla, mennään kisa ja event kerrallaan ja juostaan kauden loput maastot joko "omalla tasolla" tai pannaan paremmaksi. 
Radalle ehdimme tälle kautta ehkä kertaalleen vielä ja juoksemme joko omalla tasolla tai pistämme paremmaksi. Näytelmät ovat pikkaisen taka-alalla tällä hetkellä, kun kaikkialle ei ehdi eikä ehkä resurssitkaan riitä. Niissäkin liikumme omalla tasolla tai pistämme paremmaksi.

Miten tällaiseen tilaan pääsee?
Ettei aina hae voittoa, odota enemmän kuin realiteetit lupaavat?
Tiedostaminen on kova juttu ja se iskee joskus kuin kova läiskäys yläselkään tai kuin kylmä vesisuihku keskelle otsaa. Ihan parasta on, kun mitään ei odota. Ei lähde siitä, että käsissä on World Winner, Vuoden maastojuoksija tai Ratatykki. Ottaa vastaan vain kaiken sen, mitä tarjotaan ja mitä on saatavilla. Makustelee sitä ja/tai niitä tuloksia ja ihmettelee. Menee koira edellä, eläimen ehdoilla, toivoo parasta, hymyilee ja on iloinen yhdessä koiran kanssa.


Positiivisuus on perseestä.
Eikä ole.
Positiivisuus on just hyvästä. Hymyilee ikävät sattumukset ja koettelemukset pois, keskittyy hyvään ja iloon harrastamisessa. On rohkea, luottavainen, antaa koiran olla ja elää juuri sellaisena, kuin se on. Ilman ennakkoasetelmia ja odotuksia. Seuraa just sitä omaa vaistoa, vie koiran vaiston varassa sinne, minne kuuluu ja vaisto vihjaa. Sanoinko jo; koiran ehdoilla.

Pitäkää lystiä. Yhdessä koiran kanssa se on kaksinverroin mukavampaa.

kuvat: © Kaija Montonen ja Antti Ruotsalo