Ihanaa itsekkyyttä?

Tässä erittäin raskaan syksyn kuluessa olen läpikäynyt vuoroin pahantuulisuuttani ja vuoroin uupumustani.
Kaikki tuntuu kasautuvan kaaokseksi ja lukuisien lankojen käsissä pitäminen ei aina ota onnistuakseen. Kolmen ihmisen laskuliikenne (!) on välillä ollut solmussa, skannaukset eivät kulje saapuvien paperien kanssa synkassa ja jatkuva soittelu ja asioiden selvittely miljoonien ihmisten kanssa kera hissimusiikin on uuvuttanut.
 
Autopilot-toiminto on pitänyt liikkeessä ja asioiden sekamelska on aikaansaanut sen, että pyykkikone tuntuu pyörivän jatkuvasti, kukkia pitää ostaa heti kun edelliset ovat kuukahtaneet ja huoneeseeni on pitänyt saada väriä, väriä ja väriä. Surun käsittelykaaviot ovat moninaiset.

Tällaisena aikana kun "käy herkillä" sitä kiinnittää erityisesti huomiota esimerkiksi ihmisten itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. 

Kerronpa pari esimerkkiä:
Olin menossa sovittuun tapaamiseen ja tuttuun tapaan aamu ja koirien lenkkeilytys oli tarkkaan aikataulutettua. Tykkään kävellä "ympyröitä" ja olin valinnut aamulenkiksi sopivan mittaisen ympyrän, joka sopii tarkkaan taimattuun aikatauluuni. Olin jo lenkin puolivälissä, kun keskellä metsätietä keuhkosi sileäkarvainen collie takajaloillaan kuuluvasti haukkuen vieressä seisovaa mustaa pientä monirotuista. Hihnojen päissä oli kaksi herrasmiestä. Tuttuun tapaan otin väistön läheiselle polulle ja sieltä pensaiden siimeksestä kurkin intopiukkojen koirien ja rehvakkaiden isäntien palaveria. Kesti, kesti ja kesti. Vihdoin huudahdin puskista; "oletteko kauan vielä siinä?". Keuhkoavan collien isäntä huusi takaisin: "mene toista kautta". Tsiisus. Olen ehkä sanaton. Mahtaa olla mahtava vallantunne käskyttää muita tienkäyttäjiä vaihtamaan reittiä, jotta saa itse hallita koko tienpätkää?

Mustan pikkukoiran omistaja lähti tulemaan kovaa vauhtia kohti, tottakai editsemme. Tie oli kapea ja flexi pitkä, joten älämölöhän siitä tuli. Juuri, kun olin saanut katraani kasaan, näen kuinka vasemmalta tulee kaksi koiraa lisää, kohti keskelle tietä jämähtänyttä herrasmiestä collieineen. Haukuntaa, riehuntaa, älämölöä. Kurkin vielä ehkä neljä minuuttia passistani keskelle tietä edelleen JÄMÄHTÄNYTTÄ collieta isäntineen ja koen epäuskoisia, pitkiä harmituksen minuutteja. Mies mahtaa nauttia vallantunteestaan. Hän ehkä kaivelee taskuja, katsoo kelloa, mittailee läheistä mäntyä. Meikäläisen värjötellessä lumihangessa koirieni kanssa. Kun VIHDOIN päätän lähteä takaisin, sieltä mistä tulinkin, arvaatte varmaan. Kyllä. Mies ja collie lähtevät kovaa vauhtia tulemaan päin. Näinhän se aina menee. 

Manasin kuuluvasti kuinka HIENOA toisten huomioonottamista. 

Kävelen kotiin sadatellen ja manaillen, ihaillen koiriani, jotka ovat aina valmiita seikkailuun kanssani, milloin kurkimme puskissa, milloin seisomme ojissa, milloin vedämme u-käännöksiä. Koirani kiltisti minua seuraten. Koskaan emme tuki muiden kulkureittejä, jää paikoillemme seisomaan, vaanimaan, haukkumaan muita ohikulkijoita. 

No tänään sitten.
Kävellessäni kohti vastatuulta urheiden, säätä ja puskia pelkäämättömien koirieni kanssa, vastaan kiikkerehti ensin ostoskasseja kantava, kumarassa kävelevä, iäkäs mummeli.
Pian hänen takaansa pyöräilee nuori MIES, joka huutaa mummolle kuuluvasti "älä tuu eteen"! Kumara ja kiikkerehtivä mummo hyppäisee salamannopeasti, niin, AJOTIELLE! Mahtoi pelästyä kunnolla. Mummo huojuu ajotien puolella kasseineen mitenkuten, että pyöräilijä saa pitää kävelytien ajokaistansa.

Vaivun synkkiin ajatuksiin. 
Näinkö tämä menee? Vahvempi määrää, mammat ja mummot väistää?

Piipahdin päivän päätteeksi Lidlissä, hakemassa jälleen parin 16 euron hintaisia, ihanan leveälestisiä lenkkareita. Sainkin kaivaa koko kaukalon läpi, onnekseni löysin YHDEN parin 41-numeroa!

Ajaessani kotiin liikenneympyrän kautta koin hetken hitskokkimomentin, kun NAISautoilija tulee ympyrään SUORAAN eteeni.
Onneksi oli pitoa ja kolarilta vältyttiin, mutta lähellä se oli. Ehdin nähdä autoilijan pään kääntämisen, mutta siitä huolimatta hän päätti ajaa suoraan eteen.

Maailmasta on tullut kylmä ja kova ja on oltava ikäänkuin aina varuillaan - valmiina väistämään!
Vanhemmat herrasmiehet äityvät nykyaikana huutamaan "mene sinä takaisin sinne mistä tulitkin", miespyöräilijät säikäyttävät mummot  kolme metriä ilmaan ja sivuun, naisautoilijat ajavat päälle.

Me emme saisi kyynistyä ja antaa itsekkyytemme ajaa muiden yli ja päälle - meidän tulisi ottaa paremmin muita huomioon. Olla enemmän koiriemme kaltaisia.  

ihanat kuvamuistot KaSin kuvatehtaalta

edit. pahoitteluni tekstikoon heitoista - Bloggerissa oli jokin tallennushäiriö kirjoittaessani ja vein osan tekstiä OpenOfficeen - ja toin sieltä takaisin - ja vaikka mitä painoi, maalasi ja viilasi, tekstikoot heittävät.

COS cosketti!

Eipä mitenkään laahaa nämä päivitykset perässä...

Oli nimittäin taas ihan huikea COS-tapahtuma 18.9. tällä kertaa Espoossa, 4S-areenalla.
Järkkääminen oli ihan yhtä hektistä kuin aina ennenkin, ilokseni saimme taas ihan huimia sponsseja mukaan ja jaettavaa oli tuttuun tapaan yllinkyllin.

Tapahtumaa - tapahtumia -  on todella kivaa järjestää rodussamme ja teimmekin tällä kertaa uuden osallistujaennätyksen, 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi; 73+78 = 151!! (vanha ennätys oli vuodelta 2019 112)

COS juontaa hurahdukseeni rodun kotimaahan, Englantiin.
Ja siihen, että Englannissa on paljon kasvattajia, jotka eivät ole virallisia tuomareita mutta tuomaroivat ns. open-tasolla. Tosin vuosien saatossa on käynyt ilmi, että osa kutsutuista ei halua lentää, ei voi jättää hevosiaan, miestään, ei ehdi/pääse jne. Olemme kuitenkin onnistuneet saamaan aina jonkun todella mielellään arvostelemaan tulevan, joka on vieläpä silminnähden nauttinut tehtävästään!
Ja COSsin päätarkoituksenahan on kerätä rahaa yhdistyksen terveystutkimuskassaan, missä olemme hienosti onnistuneet jo 5 kertaa (!) - yksi COSseistahan oli virtuaalinäyttely, johon saimme myös huikean määrän osallistujia.

Tänä vuonna Luke Sampson, Dapperdiva, arvosteli urokset ja nartut hollantilainen Jan Willem Akerboom, Crème Anglaise. Jan oli minulle kyllin englantilainen - käyttänyt jalostuksessaan paljon englantilaista verta, ja kutsu hyväksyttiin ilomielin! Siellä ja täällä. 

Paikka oli vertaansa vailla.
En voi lakata kyllin kehumasta. Valoisa, avara, siisti. Pieni taustatehotiimimme myös, valoisa, avaramielinen ja kovin auttavainen. ISO kiitos kaikille minua ja meitä auttaneille, teitä oli monta!

Kärsivällisyyttä ja vapaamielisyyttä vaaditaan aina myös kämppikseltä, kun koko kämppä tursuaa tavaraa. Hyvä kun vaatehuoneeseen pääsi - peruuttamalla oli pakko tulla ulos.

toim. huom. kuva ei ole varastosta, vaan portaiden alla olevasta tilasta.

Capri, Ballenbreich Gigalum, kilpaili junioriluokassa ja otti komean voiton. Loppusijoitus VSP-juniori. Tämä lapsikoira on lunastanut kaikki odotukset ja vielä enemmän. Ihana katsoa, kokea ja kulkea vierellä kun kerrokset ja kuoret avautuvat ja iloinen, sympaattinen koira niiden alta kuoriutuu esiin. Capri on kultaa, sisältä ja ulkoa!

Maui, Jothryn Alluring Traits iloitsi osallistumisestaan käyttöluokassa ja oli hienosti kolmas kera hemaisevan huikean huispaushäntänsä. Olisimme voineet tuijottaa toisiamme koko päivän. Toki siihen tarvitaan myös pala kanankaulaa, mutta silti. Tämä suloisen syötävä ja äärimmäisen sielukas koira on huikea kisakumppani, olemme sitten radalla tai kehässä.

Samui, Collooney Poker Player, pisti jalalla koreasti Emmin kanssa. Samui on uljas, ylväs ja patsasmaisesti esiintyvä - namia voisi varmaan tuijottaa viikon verran! Jalat aina paikallaan ja kohdillaan, tasapainossa, ei kiiku ei kyykkää, ei peruuta. Valioluokassa 13 koiraa ja sieltä Samppa Linna nappasi nelospallisijoituksen, hienosti!

Muistiinpanoni alkavat olla kaikilta osin sekavia ja tarvitsisin varmasti oman assistentin pikkuhiljaa. Luovana ihmisenä minulle kaikki excelit ja selkokielinen asiainkäsittely on hankalaa. Mietin tässä vain sitä, että miten enää kutsun ketään mahdollisiin tuleviin COSseihin kun vastaus saattaa olla; "kysyit jo kolme vuotta sitten ja minulla on nykyään 17 hevosta lisää" tai "en edelleenkään lennä".

Kiitos taas rodullemme, sen ihmisille ja jokaiselle koiralle yhdessä ja erikseen. Whippetit tekevät tapahtuman kuin tapahtuman. Meidän tarvitsee vain katsoa ja huokailla upean rotumme edessä.

Lauantain lupsakkuutta ja syntyjä syviä.

Koiramaailma vie meitä välillä "voimakkaiden asioiden ääreen" - ja siitä kiittäminen on koiriamme, rotuamme.
Lukuisat ihmiset elävät rauhanomaista elämää vailla about minkäänlaisia arkipäivän haasteita, joita meidän koirallisten elämä tarjoaa päivät läpeensä!

Eläähän voi niin monin eri tavoin. Jotain miljoonalla hexatriljoonalla tavalla. En edes tiedä, mikä on hexatriljoona, mutta se kuulosti hienolta.

Koiraihmisen elämä kun on alituista murhetta ja rämpimistä suossa. Tai bingossa.
Ei tarvitse avata kuin mikä tahansa somealusta, niin itku ja vaikerrus lyö päin kasvoja. Rolle ei voi syödä kauraa, Pille kakkaa sisälle ja Hertta vetää hihnassa. Kertulle ei riitä mikään aktiviteetti ja Nelli ei kestä lajitovereiden tuijotusta.
Toisaalta Luna osaa 45 sanaa ja avata jääkaapin. Sissi haistaa kantarellin, orakkaan ja varakkaan. Milo käy maanantaisin kiipeilykoulussa, tiistaina tasapainoilemassa pallojen päällä, keskiviikkona raunioilla ja torstaina se kroolaa uimahallissa. Perjantain tennistreeneissä se tuo pallot pois kuleksimasta, lauantaina pelaa bingoa ja sunnuntaina laulaa karaokea.

Koirat eivät enää luokaan omistajilleen pelkkää ähäkuttistatusta ja tuloskunniaa.

Vaan ovat myös väline kurkistaa somepäivitysten avulla omistajan osaamiseen, nokkeluuteen ja varakkuuteen. Arvotamme, arvuuttelemme, peilaamme ja kummeksumme. 

Tänään koirapuistossa pääsin harrastuksen alkulähteille.
Skarpin ja mukavan tuntuinen nuori mies tuli puistoon 9-kuisen XXXXXXX (rotu peitetty)-koiran kanssa. Hän vetosi meihin, kahteen rouvaan whippetiemme kanssa; "miten saan kitkettyä koirastani taipumuksen juostessa alkaa hyppiä ja purra".
Koirien pentumaiset ja villit tavat ovat joskus hämmentäviä ja myös niissä pentumaisissa tavoissa on joskus liian helppo mennä "vinoon". Kun kysyin pojalta, mitä hän tekee, kun koira alkaa hyppiä ja purra, hän vastasi "minä huudan".

Jokainen meistä on ollut aloittelija, vihreä, rookie. Kujalla, hämmentynyt ja vailla avaimia. Suurin osa pentuväännöistä on nimenomaan niitä, pentuvääntöjä. Pentu luulee kiljunnan ja huudon olevan "leikkiä" ja kun se kokeilee sinua, sinun tarvitsee "vain" pysyä jämptinä. Eikä antaa periksi eikä ainakaan alkaa huutohippasille koirasi kanssa. 

Vanhemmalla iällä kunnon kohotusyritykseni ei mennyt ihan nappiin...

Oikean jalan päkiä kehitti "lähes marssimurtuman" ja emännän juoksuharrastus kiellettiin ortopedin toimesta. Nyt vasen nilkka juilii ja vasen käsi myös. Ajoittain polvilumpiot eivät ole samaa mieltä portaiden kiipeämisestä ja uimahallin vesivastuskin on joskus liikaa käden rasitusvammalle.
Aloittakaa siis nuoret kropan vääntäminen hiukan aikaisemmin, kuin minä. Toki minulla urheilutaustaakin on, mutta niin, että vuosikymmen katseltiin vain perhosia.... Tai Reiskoja!

Koiriamme on kiittäminen monesta.
Mutta ne asettavat meitä myös peilin eteen, haastavat ja luovat jännittäviä tilanteita, joiden selittäminen ja avaaminen muille on usein työlästä. 
Oman koiran käytös kun on selkeästi selitettävää, tapahtuuhan se oikeassa tilanteessa ja paikassa. Se sama käytös onkin tuomittavaa, kun sen tekee randomrolle.
Selittelyä, kuvantamista ja sanoitusta, sitähän se elo koirien kanssa on. Mitä paremmin selität ja kuvaat, kerrot ja avaat, sen parempi. Koiriemme avoimuus ja "auki oleminen" elämälle voisi ohjata ja kannustaa meitä samaan?  

Ikääntyminen yhdessä koirien kanssa kuuluu elämään koirien kanssa.
Mitä enemmän omistat/olet omistanut koiria, sitä enemmän joudut niistä luopumaan. Koirat sairastuvat ja vanhenevat siinä missä me ihmisetkin. Mitä enemmän koiria, sitä enemmän luopumista, ahdistusta, surua. Unelmia, menestystä - ja kremppoja ja ahdistusta.

Mutta mikä parasta.
Koirien tapa ottaa hetkestä ilo irti, nauttia, riemuita ja JUOSTA sydämen kyllyydestä saa omat krempat ja ahdistukset unohtumaan.

Tänään Samppa Linna ja Capri juoksivat yhdessä Cielo Nocturno Bittersweetin, Viuhtin, kanssa + 2 asteessa täyttä ja vähemmän täyttä hölkkää reilun puolituntisen ja tunsin kaiken kivistyksen ja korvennuksen kadonneen sinä aikana oikeasta päkiästäni, vasemmasta nilkastani, vasemmasta kädestäni ja mielestänikin.

Tätä on yhteiselämä koiran, whippetin kanssa.
Nähdä, kokea, elää, riemu. Yhdessä. Krempat ja ahdistus unohtaen.
 

kuvista kiitos oma kännykkä ja Jenna Vapamaa