Kun keskustelu on vellonut muutaman päivän tavisten haparoivien vastaamis- ja veikkaamisyritysten parissa, pääsevät yleensä asiantuntijat valloilleen. Niitä tulee ovista ja ikkunoista ja herneiden värillä ei ole enää mitään väliä, kun asiantuntijat alkavatkin kiistellä keskenään.
Lopulta herneet ovat olleet jo 80 vastausta sitten sivussa, ja väittelyä käydäänkin siitä, että pyöriikö maapallo myötä- vai vastapäivään.
En ole aivan varma, että suosittaisinko enää kenellekään "kysy keskustelupalstalta", pelkkää googletusta ehkä?
Tosin hakusanojen kanssa on silloinkin oltava tarkkana.
Muutama päivä sitten somessa käytiin kiivastakin keskustelua siitä, onko ok ja/tai normaalia, että 6-kuinen koiranpentu murisee ja näykkäisee.
Aloittaja taisi hakea konkreettisia vinkkejä asiaan tarttumiseen, mutta sotahan siitä syttyi. Sapelit kalisivat, linkkejä erilaisiin koulutusmetodeihin/kirjoihin kaivettiin ja 6-kuisen koiran käytös nähtiin rodulle ja ikään sopimattomana ja syvän tuomittavana. Kehotettiin mm. ottamaan yhteyttä kasvattajaan, tutkimaan sukutauluja, käymään osteopaatilla ja eläinlääkärissä.
On totta, että monet pitkänlinjan koiraihmisistä edustavat jotain "suuntausta" koiranpidossa.
Sitä sitten toitotetaan megafonein ja alleviivattuna mihin ollaan kallellaan. Tyypillistä on, että jos edustaa "namisuuntausta" on kaikenlainen komentaminen, käskyttäminen ja kaulanahasta pöllyytys pahasta. Jos taas edustaa kenties toista ääripäätä, eli käskyttämista/komentamista on namitus silloin kukkahattutätien räpellystä. On kolinapurkkijengiä, on jääkausifriikkiä, yksi lukee päivät pääksytysten koiran rauhoittavia eleitä, yksi etsii vieteistä ja vaistoista selitystä kaikkeen.
Kuitenkaan mustavalkoinen, ehdoton ajattelu ja vain yhden koulutussuuntauksen tai -tavan hehkuttaminen ei sovi tähän päivään.
Jaksan muistella Tommy Wirenin luentoa, jossa hän kertoi, että "voi olla 100 koiraa, joilla on kaikilla sama ongelma". Se voi olla esimerkiksi vetäminen lenkillä. Hän kertoi, että "näihin kaikkiin sataan voidaan yrittää soveltaa yhtä koulutusmetodia. Tulos; se toimii kahdella".
Koirat ovat yksilöitä. Ne ovat geeniensä, ympäristönsä ja kokemustensa summa.
Ne eivät ole koskaan mustavalkoisia, eikä niiden käytöstä voi koskaan yksinkertaistaa.
On totta, että ne toimivat paljolti viettien ja vaistojen ohjaamina, mutta osa myös "hoksaa" nopeasti, että ketä perheenjäsentä voi ehkä hieman pyöritellä pikkurillin ympärille ja "kuka huutaa pihaovella huvikseen".
Aina myös kuulee näitä, että "kun se ei koskaan ennen" tai "mistä se tuon keksi".
Omissa koirissani on ollut pentuaikana kenkiin erikoistuneita yksilöitä, tulppaanin sipuleihin ja pensaan harvennukseen perehtyneitä, asiakirjoja silpunneita (passi, ajokortti, laskut...) ja nyt laumassani asuu mattojen raahaukseen ja natustamiseen erikoistunut pentu. Jo tämä kertoo kuinka persoonallisia ja erilaisia kaikki saman rodun sisällä olevat yksilöt ovat. Kaikki pennut eivät yllättäen syökään sohvia ja patjoja, niillä kaikilla voi olla jokin paljon persoonallisempi mieltymys tai tapa.
Jos koira lähtee kokeilemaan rajojaan perheessä (mikä ei ole tavatonta) - voi mm. seurata miten muu koiralauma siihen silloin reagoi ja mikä "oppisuuntaus" siihen voisi toimia. Onko se namitus, komentaminen, "uhkailu" (et saa vinkulelua, jos riehut), ei-toivotun käytöksen reagoimatta jättäminen, toivotun käytöksen vahvistaminen - vai mikä. Vai nämä kaikki yhdessä.
En soisi, että asioita suurenneltaisi - eikä toki pienennettäisikään - vaan koira pyrittäisi aina näkemään kokonaisuutena. Sen käytös juontaa aina jostain ja pennut kokeilevat AINA rajojaan. Kuka maltillisemmin ja hillitymmin, kuka riehakkaammin.
Hyvänä esimerkkinä voisi toimia vaikka kynsienleikkuu.
Muistattehan, millaista se alkuun, pennun kanssa oli? En oikeastaan tänä päivänä enää yhtään ihmettele, että pieni osa koiranomistajista ei sitä halua tehdä. Minusta tuntuu, että olen 11:ssa whippetyksilössäni "nähnyt ja kokenut kaiken"; osa vain kiemurtelee. Viri oli muuten siinä erittäin taitava. Se pystyi kiemurtelemaan hyvin vaivihkaa alaruumistaan siten, että minulla oli enää sen tassu kädessä kun "muu koira" oli kiemurrellut sylistä lattialle. Balilla oli kaikki keinot käytössä. Se huusi, kiemurteli, melkeinpä sähisi kuin kissa, yritti raapia ja taisi ottaa rannetta vähän suuhunkin. "Rangaistukseksi" aloin leikata pentuna sen kynsiä kolmen päivän välein. Ja KAS, ei se toimenpiteestä tykkää edelleenkään, mutta asettuu kiltisti syliin ja vain vasemman etujalan kyseessä ollen vienosti kiljaisee toimenpiteen aikana.
Mutta Maui. Mitä tekee meidän Matto-Maui? Se se vasta pistääkin hanttiin. Siinä saa ihan tällainen roteva rouva pidellä tosissaan, kun Maui yrittää päästä toimenpiteestä kuin talonmies katolta ilman turvavaljaita. Se potkii, mönkii, jännittää koko vartalonsa valmiina hyppäämään - mutta ei, en anna periksi. Toimenpide sujuu muuten jo kohtalaisen helposti verrattuna alkutilanteeseen. Vaikka hiki vielä hieman tuleekin.
Olisin varovainen diagnoosien suhteen.
Olen jopa miettinyt erillistä blogikirjoitusta aiheesta: Pitää olla priimaa. Pitää olla diagnoosi.
Ei saa hullaantua erilaisiin määreisiin ja diagnooseihin ihan siitä ilosta, että joku jossain on keksinyt sellaisen. Juuri luin jostain lehtiartikkelista siitä, että "ennen lapset olivat vain villejä, nyt ne ovat ADHD-lapsia".
Ennen osa koirista oli rajumpia leikeissään, topakampia, tomerampia, määrätietoisempia, pehmeitä, arkoja, epävarmoja. Nyt ne ovat EA-koiria, resurssiaggressiivisia ja kohta varmasti bipolaarisiakin. Varoisin lyömästä leimoja koirien otsaan, määrittämästä niitä 6-kuisena. Laittamasta niitä lokeroihin ja vetämästä turhan syvällisiä johtopäätöksiä.
Sillä mikä lopulta on normaalia? Kuka sen määrää ja sanoo? Kuka pystyy yhdestä käytöstiplusta määrittämään koko koiran luonteen, sen aikomukset ja tarkoitusperät?
Aion jatkossakin suositella pysymään pois somepalstoilta.
Olen nimittäin jo pitkään ollut sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan vaikka Facebookiin kuvan koiran vatsan alueella olevasta finnistä - on se ensimmäisissä kommenteissa harmiton näppylä, mutta muuttuu keskustelun edetessä keuhkoödeemaksi ja vaatii välitöntä lääkärikäyntiä. Jonkun mielestä koiran vatsafinni voi olla myös oire stressistä ja stressi taas aiheutuu kireistä lihaksista. Lopulta kiistelläänkin siitä kuka on Suomen paras osteopaatti.
Tämän viimeisimmän someriehunnan keskiössä ollut ihminen sanoi minulle osuvasti:
"Helpompaa olisi olla keskiajalla roviolla kuin hallita somea. Vain eutanasian ehdotus jäi puuttumaan".
Muistakaa - koiranpentu on kehys, taulun maalaatte te. Koiran luonne kehittyy KOKO sen elämän ajan. Pentukäytös voi olla täysin päinvastaista aikuisuuteen verrattuna; niinkin yksinkertainen esimerkki kuin villi pentu -> veltto aikuinen. Rajoja kokeileva juniori -> seestynyt aikuinen.
Siispä leimasimet piiloon, malttia diagnooseihin ja määrityksiin. Iloitkaamme rotumme monipuolisuudesta ja sen sisällä olevista persoonallisuuksista. Whippetistä on moneksi!
Lopuksi. Jos kuitenkin koet jonkin tilanteen tai koiran käytöksen sellaiseksi, että haluat siihen avaavaa selitystä, kehotan kääntymään rotua pitkään harrastaneiden pariin. Puhelimella tai vaikka sähköpostilla. Facebookin erilaiset palstat kiertäisin kaukaa.
