30.10.2021

Sitaatti haastaa ajatteluun.

No nythän on ruudunkaappausta tullut naksauteltua kännykkään enemmän kuin tarpeeksi. Pakkohan niitä on sitten aika ajoin lainata tänne Anitan terapianurkkaan. Lähdetäänpä matkaan.

- Kun puolustat itseäsi sinusta sanotaan, että olet vaikea ja liian herkkä. Kun et puolusta itseäsi, ihmiset repivät sinua kappaleiksi niin kauan että murrut. Olitpa sitten laiha, kauneusleikattu tai iso, ihmiset yrittävät aina kanavoida epävarmuuksiaan sinuun.

Sanoi Cardi B. elokuussa tehdyssä haastattelussa.

Tässä oli jännää sanomaa. Itsestäni tuntuu monesti, että kun tuon jonkin valtavirrasta poikkeavan sanoman pöytään, niin peruskilpailuttaja tulee pian paikalle toteamaan, että "mitä läksit, oma vika, että nillität".
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu niellä, prosessoida yksin ja kulkea kaiken päälle pystypäin. Jos erehtyy tuomaan esiin hikan, halun prosessoida porukassa ja ryhdin menetyksen, joutuu äkkiseltään olemaan oppositiossa yksin. Valtavirta on aina valtavirtaa ja tiivistää äkkiä joukkonsa hokemaan perustotuuksia ja väittämiä. Yritäpä siinä sanoa, että "joo mutta" kun valtavirta on vastassa perustotuuksineen. Minusta tuntuu joskus, että valtavirta haluaakin mennä olemassa olevien, ns. hyväksyttyjen, teesien ja totuuksien mukaan, siellä on suurin taustatuki ja voima. Vastapuolen haasteet ovat hömpötystä, nillitystä ja jonninjoutavaa kateellisten panettelua. Mitä toki varmasti joskus ovatkin, heh-heh.

Syyskuussa on Ilta-Sanomista löytynyt seuraava sitaatti:

"Ehkä me voisimme ajatella asiaa muutama länsimaisen ajatuksenjuoksun hidasta pyrähdystä eteenpäin. Jos tämä älyllinen juoksulenkki töksähtää loppumaan kokonaan ajatukseen siitä, miksi mitään ei saa enää tehdä tai sanoa, ei voi hyvällä tahdollakaan väittää käyneensä itsensä kanssa kovin syvällisiä keskusteluja."
"Ihmisten muuttuminen toisilleen ymmärrettävämmäksi lienee yksi tärkeimpiä asioita nykyaikana. Kaikesta ei luonnollisesti tarvitse olla samaa mieltä. Yhteisymmärrykseen tarvitaan kuitenkin kaikilta osapuolilta paljon töitä."
"Osaammeko ja haluammeko me ymmärtää, miksi joku asia loukkaa toista ihmistä? Osaatko ja haluatko syyllistämättä yrittää selittää, mistä on kyse"?

Tämä. Hiljattain luin jotain haastattelua, jossa ykskantaan todettiin kaikilla ihmisillä olevan itsetunnon kanssa tekemistä ja heikkouksia ja tuotiin ylipäätään esiin sitä, kuinka paljon piilotamme kaikkea minuudessamme. Ja tämän kertoi julkisuuden henkilö, näyttelijä. 
Jo varhain, pienenä lapsena opimme miellyttämisen taidon ja peilaamaan ympäristöämme. Kun olemme "kilttejä, siivoamme huoneen ja myötäilemme vanhempiamme" saamme kenties palkintoja, yökyläilyn, viikkorahan korotuksen ja olla discossa myöhempään. Ihan sama jatkuu aikuisuudessa. Pomojen, virkavallan, Kelan, lääkäreiden jne. kanssa. Annamme kiperiin kysymyksiin vastauksia, joita meidän "halutaan antavan". 

Onkin usein hankalaa tulla ymmärrettäväksi, varsinkin, jollei edes itse ymmärrä itseään. Tästä minulla on paljon kokemusta. Miten selittää ja nuotittaa omaa käytöstään, kun sitä ei aina ymmärrä edes itse. Me kuitenkin peilaamme itseämme jatkuvasti. Halusimme tai emme. Jokainen tietää somesta sen, että kuinka "mukavaa" on tulla ymmärretyksi ja saada symppauksia ja komppauksia ja taas päinvastoin kuinka kurjaa on kun sanomasi ymmärretään väärin ja väännetään kommenttikentässä asuun, jota et enää edes tunnista omaksi ajatteluksesi.

Ja sitten.
Metsästys Koiramme oli haastatellut monisivuisesti Kennelliiton Koe- ja kilpailutoimikunnan puheenjohtaja Jukka Lindholmia. Voi morjens, etten mitenkään päin voisi olla enempää samaa mieltä haastattelun sanomasta.

"Kun kokeisiin ja kilpailuihin osallistumisen motiivina ei enää ole jalostustiedon keruu vaan omistajan kilpailuvietin tyydyttäminen, yksi lieveilmiö on valitusten lisääntyminen." 

- Perinteisissä hirvenhaukku-, linnunhaukku- tai ajokokeissa aivan kaikkia arvostelukohtia ei voida objektiivisesti mitata aikana ja matkana. Osa arvostelusta on niin sanotusti tuomarin silmässä ja jos silloin häviää vaikkapa savusaunan yhdellä pisteellä, niin kismittäähän se. 
Vaikka ylivirittynyt kilpailuvietti ei ole mikään ylitsepääsemätön ongelma, niin Lindholm toivoo koeharrastukseen asennemuutosta. Ruotsalaiset kuulemma osaavat ottaa rennommin. 
- Ruotsissa hirvikoiraa käytetään kokeissa siihen asti, kunnes se on saavuttanut käyttövalion arvon. Silloin sen katsotaan osoittaneen kykynsä ja kokeiden sijasta keskitytään metsästykseen. Suomessa käyttövalioksi haukuttaminen on vasta kaiken alku. Sen jälkeen koiran kanssa aletaan kilpailla. 

Tätäpä tässä mietin.
Olen kisauttanut esimerkiksi maastoissa useaa omistamaani whippetiäni. Rennosti. Vaikka ovat siellä vihellelleet maalialueella, laiskasti tappaneet vieheen, jos ollenkaan, juosseet ylipäätään pisteiltään kovin vaihtelevasti - niin pirun hauskaa on ollut ja on aina ajettu yhdessä koiran ja retkituolin kanssa keskelle "ei mitään" pitämään kivaa yhdessä koiran kanssa.
Mutta tänä päivänä se ei enää riitä. Eikä kukaan ainakaan kiitä.
Maastossa voi olla ~ 70 kokelasta, joista 1-2 on tykkejä, loput laimeita sertistejä. 
On maksettu suoritus, 100 euroa bensaa, pizza, pre-, mid- ja after-juomat niin koiralle kuin omistajallekin, on painepuvut, kylmälaukku täynnä Batterya, kassissa on teipit, lämmitysmanttelit ja geelit - panostus on kovaa, joten odotukset samoin. Repussa ei enää juurikaan ole pakattuna rentoutta.

Ja hei - kyllä nautin edelleen.
Koirani ovat erilaisia, eritavoin lahjakkaita ja taitavia - painotus sanalla taitavia - ja päälle päätteeksi hyvin rakkaita KAIKKINE ominaisuuksineen!

Jukka Lindholm jatkaa:

- Yhteispisteiden sijaan pitäisi tarkastella koirien ominaisuuksia. Ei kai ole tarkoitus, että että kaikki rodut (koirat toim. huom.) muuttuisivat käyttöominaisuuksiltaan samanlaisiksi, jolloin ne erottaa toisistaan vain väri ja koko. 

Nopeutta ja ketteryyttä vaativissa lajeissa, kuten agilityssä koiran keho joutuu nopeissa, vauhdikkaissa käännöksissä ja spurteissa kovaan rasitukseen. Lindholm vertaa lajia ihmisten salibandyyn ja pohtii, että jos koesäännöt ja kilpailu pakottavat koirat yhä nopeammiksi ja nopeammiksi, todennäköisesti myös loukkaantumisriski kasvaa samaan tahtiin. 

Mitä kilpailullisempaan suuntaan koesääntöjä viedään, sitä todennäköisemmin lajin parista karkotetaan myös tavalliset koiranomistajat (!), joiden kilpailuvietti on laimea tai sitä ei ole ollenkaan. On jo nyt olemassa joitakin metsästyskoirien koemuotoja, joista harrastajat jo myöntävät, että hyvin kokeissa ja kilpailuissa pärjäävä koira ei välttämättä ole hyvä metsästyskoira ja päinvastoin. Onko silloin unohdettu käyttökokeiden alkuperäinen tarkoitus tukea jalostusta. 

- Olen edelleenkin sitä mieltä, että hirvipuolella koirista voitaisiin tehdä käyttövalioita ilman ainuttakaan pistettä. Tai toki ominaisuuksia voitaisiin pisteyttää ja laskea ne yhteen, mutta lopputulos olisi vain hyväksytty tai hylätty.

- Kilpailullisuuden lisääntyminen on toki tuonut tullessaan kräniä, eikä ihmisten lisääntynyt taipumus hakea virheitä ja ongelmia vähän joka asiassa ole mukava.   

Siinä sitä oli sitaattia kerrakseen.
Kiitos aivojumpasta.
Kuva Harri Nurmela: Team Race 9.10. - väkisin tungin Maukkulin kanssa ykkösjoukkueen kuvaussessioon. Ylpeänä. Mauista JA edustamastani rodusta.  

9.10.2021

Minä ja koirani = yhdessä.


Jahka kotiuduttiin tänään Mauin kanssa Tuomarinkartanon kauden päätöskisoista - nimeltään Team Race - niin kyllähän tässä semmoinen ilo, tyytyväisyys, nöyryys ja kiitollisuus muiden muassa nousivat ajatuksiin. 

Sunnuntai-iltana soitettiin, josko Maui lähtisi kisaamaan HVK:n kakkosjoukkueeseen. Pidin puhelua ensin pilapuheluna ja odotin taas Duudsoneita ovensuuhun räkättämään, mutta kyllähän se kutsu ihan totta oli. Olin jättänyt Mauin ilmoittamatta koko kisaan (kisassa myös normi sijoituslähdöt sekä omat Etanamestaruus-lähdöt) kun alkoi jo kesäinen kisaväsymys painaa ja odottamattomat menotkin hieman verottivat ilmoamisintoa.
Peruutuksia oli tullut ilmeisesti useampia ja Maui oli kuitenkin jossain listoilla, jossain sijoilla ja kun kutsu näin kävi, niin tottahan toki lähdettiin HVK:n värejä puolustamaan.

HVK se on ollut jostain 1990-luvun puolivälistä koirieni kisakerho.
Siellä on treenattu niin basenjia, greyhoundia kuin whippetiäkin. Monen koirani kanssa treenit ovat olleet vain piipahduksia, silloin tällöin. Kunnes sain Englannista Mauin. Siis sain, vaikka ostinkin. 
Olenhan aina jankannut sitä, että "meille annetaan koiria". Jokainen opettaa, antaa - ja ottaa - jotakin. Maui on äärimmäisen persoonallinen ja rataharrastukseen luontaisesti orientoitunut koira. Sen vietit heräsivät sillä sekunnilla PIM, kun käsiviehettä Kartanolla veivattiin, taisi muuten olla Ulla, joka sitä ensimmäiseksi Mauille esitteli. Kävimmekö kahdet käsiviehetreenit kun komento jo tuli moottorille. En juurikaan enää edes muista mitään koppiharjoitteita tai muutakaan, koira vaan oli, että JAAHAS, näin ja saanko vieheen, kiitos. Sittemmin tuo "saanko vieheen" on jäänyt pois, ja tilalle on tullut hyppelyä, grippihihnan kumilankojen katkontaa, keuhkojen pihinää ja pääseekö täällä perkele juoksemaan ollenkaan -henkistä riehuntaa.  

Mauin jälkeen sitä halusi seuraavankin, Samuin, kanssa kurvailla HVK:n harjoituksissa.
Samuipa se hakkasi päänsä kalteriin mallia TITITYY, jolloin tarvittiin muistaakseni 3-4 treeniä (huom: olin jo luovuttamassa!!) jotta saatiin kaveri ehdollistettua pois mörököllimäisestä kalterista. Minulla on jossain kännykän uumenissa ihan hulvaton videokin, jossa Osmo lähettää ja Aku huutaa aidalta NYT, NYT se kalteri auki. 
Samui jäi jossain määrin oman tien kulkijaksi - toki se lienee ollut sitä alunalkaenkin - eli 480 koppien (siellä se sen päänsä löi) kohdalla hän aina piipahtaa ulkoaidalla, kunnes ottaa taas keskilinjan maaliin. Mutta hei. Give me a break. Näyttelyihmistallin toinen koira, enkkutuonti, joka ajaa! Oppi kopitukset, ehkä hieman nikotellen, mutta kuitenkin. Ajaa ja on intoa täynnä. Alun kopeilta POIS -vetämisen sijaan vetää nyt kopeille PÄIN. Ja linkoaa koppiin päästyään. Veräjä auki, mikä kestää, s*tana!

HVK:lla on aina ollut positiivinen ilmapiiri, tekijöitä ja treenareita jotka ovat asiaan omistautuneita ja vihkiytyneitä ja jotka ovat halunneet auttaa, tehdä töitä ja ennen kaikkea opettaa lapsi- ja teinikoiria.
Joskus vaikeuksien kautta voittoon ja aina kuitenkin koiran ehdoilla ja omistajaa pehmeästi tökkien ja/tai tukien. Joskus ollaan oltu ihmeissämme ja mietitty seuraavia siirtoja, mutta onneksi koirillani on suuriääninen ja toimittajahenkinen emäntä, joten vastauksia on aina löytynyt.

Omat koirat ovat tietenkin aina ne parhaat.

Olenkin äärimmäisen otettu, että menen sitten vaikka vaan paikalliselle nakkikioskille, niin aina tulee joku Reiska joka kysyy joko sen vakion; "eikö sulla mene koskaan hihnat solmuun" tai sitten sen toisen vakion; "käytkö sä radalla näitten kanssa". Ja aina saa ylpeänä selittää, että "ei mene, mulla on kaksi kättä, ja selvitän hihnoja aina vähän väliä" ja jatkaa: "kyllä käyn, kaksi näistä kisaa, TÄMÄ on nopeampi tätä toista". Ja sitten mennäänkin jo sekunteihin ja matkoihin ja vaikka mihin nyansseihin ja Reiskalle tuleekin jo kiire jatkaa matkaa. 

Omat koirat ovat paitsi parhaat plus tarjoavat aina takuuvarmasti juttu- ja joskus väittelyseuraakin, joka sekin on niin parasta. Jos vain kotona mökkiytyisi ja yhteinen tekeminen olisi pelkkää teeveen katselua, niin ei siinä oikein vääntöä ja väittelyä saisi edes aikaiseksi. Mutta kun ulostautuu koiriensa kanssa kisakinkereihin ja käy tarjoamassa sille näyttelylinjaisellekin rodunomaista askaretta, niin on vääjäämättä asian ytimessä ja kiihkeä tunnelma vie mennessään.

Minä ja koirani = yhdessä.
Oli se yhdessä tekeminen sitten retki Porttipuistoon ja takaisin tai seitsemän tunnin ratakisapäivä, niin SE YHDESSÄ oleminen ja tekeminen on sitä parhautta. Joku doboilee, toinen vepeilee ja kolmas käy vanhainkodissa ilahduttamassa mummukoita ja papparaisia. Se, että SAA ja VOI lähteä minne milloinkin OMAN koiransa kanssa, ilahduttamaan itseä, koiraansa ja muita, niin se se on jotain. Parhautta.

Koirat antavat aina. Syli auki vain ja sen kun otat vastaan.

Kiitos HVK, että saimme edustaa näyttelylinjaisen Mauin kanssa meidän kotikerhoa. Viimeisen päälle aina olevaa rataa ja sen tarjoamia harrastus- ja treenimahdollisuuksia. Kiitos Maui, että olet juuri minun. 


Teitä on monta, jotka aina moikkaatte, kannustatte ja tsemppaatte. Tänään teitä oli erityisen monta. Jaksan olla lapsellisen iloinen siitä, että 31 vuotta sitten löysin rotuun. Kiitos ihanat. Ja oma(t) koirani, ihanaa olla teidän kanssa yhdessä

 

3.10.2021

Palangasta pätkähti! Nimittäin Samui INTiksi!


Mikähän kumma siinä on, että kun VÄHITEN jotain odottaa, niin pätkähtää tulos otsikkoon niin että ohimot tutajaa. 
Tämä reissu koki pientä vastatuulta alunalkaen kun reissuseura ja -auto vaihtuivat lennossa, mutta onneksi mahduin Heli's VolksWagen Bitte Schön-yhtiön autoon takapenkille 1160 kilometrin ajaksi ahtamaan itseeni Milkan kuplasuklaata. Onneksi, btw, sitä ei saa Suomesta. 

Miten kummassa joku 400 km suomalaisella motarilla on pala kakkua, mutta läpi Viron ja Latvian töyssyjen, kuoppien ja alati vaihtuvien nopeusrajoitusten, 580 kilometriä taittuu nippanappa kahdeksaan tuntiin. Jos käyt kerran huoltoasemalla, niin lisää puolituntinen. Hapokasta, mutta taitavan/taitavien kuskien ansiosta saa (onneksi) vain nauttia kauniista maalaismaisemista ja pitkäsäärisistä haikaroista koikkelehtimassa loputtomilla pelloilla .


Vuosi sitten yritettiin Samuille jo jotain Palangan kolmipäiväisestä INTistä, mutta oli tyytyminen yhteen luokkasertiin. Revanssithan on ihan parhaita. Jospa nyt ei tällä kertaa juoksutettaisi poikaa rantahiekassa ja meressä kahta tuntia illassa. Et jospa ihan iisisti nyt. 



Vila Florenaan majoittumisen jälkeen (meidän huone tuossa nurkassa, hotellin seinäkyltin alla) lähdimme kohti ensimmäistä näyttelypäivää.
Samuille vaca kovassa sakissa ja hotellissa kehän jälkeen kuplasuklaata, kakkua ja sitten jotain paikallista suklaata, vohvelia ja suklaata. Lähdimme röyhtäillen Samuin kanssa patikoimaan kohti rantaa ja hyvä niin, sillä Cellbesin leggingseissä paukkui jo kuminauhat. Ihan mahtava iltalenkki. Katuja, puistoja, kauniita taloja ja maisemia. 


Samui on reissukoira vailla vertaa. Kulkee upeasti Balin jalanjäljissä, joka on MYÖS reissukoira vailla vertaa. Maui on mennyt hienosti vanavedessä. Kunpa Capristakin leipoutuisi vekkuli matkakoira, joka ei hätkähtäisi hotellin palovaroittimia ja nurkissa ujeltavaa tuulta. Sitä nimittäin Palangassa perjantaina riitti. 




Ei liene koiralle ihan helppo nakki matkustaa auton takapaksissa ventovieraiden koirien kanssa satojen kilometrien ajan, vähäisellä lönköttelyllä ja sitten nukkua vieraissa lakanoissa ja olosuhteissa. Mutta whippethän sopeutuu kaikkeen - mihin omistajansakin! Ja Samui on kyllä ihan mestari verryttämään jalkojaan, kuten kuvista näkyy!

Palangassa on todella upeita puistoja, joista yhdessä (isoimmassa) Samui ryskäsi sydämensä kyllyydestä. Kepin kanssa ja ilman. 




Uni tuli nopeasti.
Nukuin pitkään aikaan todella hyvin, varmaan kymmentuntisen, Samui jalkataipeessa. Lauantaita kohti uusin toivein ja odotuksin - jotka olivat vähäisen realistiset - mutta kuinkas kävikään. Samui voitti nyt avoimen luokan ja saalisti seuraavaksi Cacibin ja lopulta upeasti VSP-tuloksen! Munkki ja tuuri pätkähti juuri, kun sitä vähiten odotin! 
Menomatkalla me HIEMAN puimme KORONAsääntöjä - en ollut niihin halunnut perehtyä, koska ne eivät olleet kohdallamme ajankohtaisia. No nyt olivat. Siinä sitä sitten kaiveltiin oman koiran tuloksia, olen niiden unohtelussa ihan mestari ja hämmästeltiin, että nehän osuivat tähän koronahaarukkaan just eikä melkein. Kaksi maata, 4 Cacibia (kaikki eri tuomareilta), riitti. 


Ei kun kakkua ostamaan.
Baltiassa on kolmen-neljän hengen kakkupalat hyvä jos 2 euroa ja KOOKAS mansikkakakku löysi ostoskoriin kympillä. Joustin skumpassa, siksi isompi kakku. Olin ostanut edellisenä iltana tuokollisen mansikoita ja niinpä pääsin muhevoittamaan kakkua niillä.
Vila Florenan terassi tarjosi oivan kakun nauttimispaikan ja taisin siinä lapata naamariin kaksi kämmenellistä mehevää kaakkua. Onneksi Heli ja Eveliina hieman auttoivat kakun tuhoamisessa. Ja onneksi Palangan biitsiltä löytyi koirille osoitettu section, missä saimme juoksuttaa pojat ja tytöt frisbeellä ja ilman. Harmikseni päkiäni alkoi huutaa hoosiannaa - ja sopivasti Samui alkoi vikitellä Tikkua - ja Ninniä - joten vedimme uun ja lähdimme lepuuttamaan jalkaa penkille. Samuin itkiessä sydäntäsärkevästi tyttöjen perään... 








Hienon lauantain jälkeen oli jäljellä enää sunnuntain kehä.
Samui ei oikein vetreän lauantain päälle innostunut, enkä oikein minäkään, joten lähdimme vähin äänin - tai itseasiassa hemmetin vauhdikkaasti kotimatkalle. Satojen kilometrien vilahdellessa ei voinut kuin hämmästellä TUURIAMME siinä, että vastakkainen kaista oli aina tukossa, omamme ei. Yhden kerran tuli joku muutaman minuutin pysähdys tietyömaan takia (jota ei sunnuntaina edes ollut) ja kerran varoitettiin WILD ANIMALSeista, joita ei niitäkään sittemmin näkynyt. Täytyy kyllä hattua nostaa Helille, joka ajoi nilkka suorana, reidet krampissa ja pissakupla otsassa suoraan laivaan. Eveliina yritti pissalle noin 8 kertaa menomatkan aikana, mutta aina hänet jyrättiin "odottamaan lähemmäksi Tallinnaa". Sitkeästi hän odottikin, sillä n. 40 km ennen Tallinnaa vihdoin pysähdyimme. Allekirjoittaneen sujahtaessa "pissareissun" aikana ostamaan vaivihkaa suklaata. Harmikseni paikallinen R-kioski ei myynyt kuplasuklaata. Hemmetti. 


Onneksi laivalla sain kuitenkin hampurilaisen kyytipojaksi KAHDET ranskalaiset ja pussillisen chilijuustopalleroita päälle. Vielä hypistelemään viimeisillä euroilla pastilleja ja mustikkasuklaata ja reissu oli ohi. Monta, monta kokemusta taas rikkaampana saavuimme reissukoira Samuin kanssa kotiin.


Kiitollisena Heli's VolksWagen Bitte Schön - matkatoimiston sujuvalle reissulle. Miten voikin nilkka kaasuttaa noin suorana ja miten voikin apukuski Eveliina tuossa tuokiossa Googlettaa - ihan kaiken. Biitsit, risteykset, kiertoliittymät. Kyllä siinä vanha kotka oli monesti säälittävänä, kun ei enää taivu edes Googlaamaan sillä vauhdilla mitä nuoriso vetää.


Koira tekee reissun.
Mutta kyllä sen tekee myös matkaseura. Tulokset. Kakut ja skumppa. Ilma. Piitsi. Siispä kiitos Heli & Eveliina, että otitte mukaan. Ja kiitos Samppa kaikesta venymisestä ja upeista muistoista! <3

kuva: Eveliina Suominen
Se olisi sitten Samuin uusi nimi titteleineen: C.I.B (pending) FI & EE & LT Ch & EE & LV JCh Collooney Poker Player

Tämä postaus sisältää runsaasti kuvia. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siksi yritin kerrankin olla lyhytsanainen.

Ps. Kun luet blogiani, muista aina, että kirjoitan osittain siitä mitä MINÄ koen ja elän, mutta suureksi osaksi myös siitä, mitä minä LUEN, KUULEN ja NÄEN. Yritän olla hiljaisten äänitorvi, ja saada eri näkökannat näkyviin ja kuuluviin. Tykkään toki tuuletella, omia ja muidenkin ajatusmaailmoja. Aina kertyy pölyä ajatuskuvioihin, pölyt on hyvä välillä pyyhkiä itse kunkin. Parasta on olla tien päällä, liikkeessä, uusien ihmisten ja ajatusten äärellä, näkemässä uusia koiria, uusin silmin. 

Ensimmäinen BOS BOB kuva Ramune Snepetiene. Muut kuvat omasta kamerasta. BOB Absoliuti Idile Noster Larimar.

Hitsi, että oli hieno reissu - ja hei, kiitos VIELÄ kerran matkakaverit Heli & Eveliina ja Volkswagen feat. suksiboksilla, hyvin te - me - ja kaikki vedettiin!

Whippet on MAHTAVA rotu. Eipä sitten muuta kuin kohti uusia seikkailuja.
(Juuri kutsuttiin Maukkuli Whippet Team Raceen - JIIHAA!)