Olimme poikain kanssa tepastamassa Hakunilan aamussa 05.45. Kyllä oli kaunista ja seesteistä.
26.8.2012
Aamuinen Hakunila 25.8.2012
Olimme poikain kanssa tepastamassa Hakunilan aamussa 05.45. Kyllä oli kaunista ja seesteistä.
Lenkillä (ja kotona) 24.8.2012
Ja eikun tepastamaan taas; Canuuna oli matkassa, kun piti tuo McDonaldsin oivallus käydä fotaamassa. Sen verran moisia ukaaseja tullut oikein uutimia myöten muiden ottamien kuvien RYYSTÖISTÄ.
Missähän kaikkialla minun ottamia kuvia kulkeekaan? Ja kun nykyään tuppaan nimeämään omani c Kenzongos Photo, niin eihän oikein kukaan (pyytämälläkään) kirjaa kuvan alle: kuva Anita Sandqvist vaan ihan parhaimmillaan on nimipyyntöni jälkeen poistanut kuvan sivuiltaan.
Hiljan opin sen, että se kuva kannattaa nimetä tuolla Kenzongos Photolla vasta kuvan pienentämisen jälkeen (juu, naurakaa vaan) koska nimi tietenkin pienenee yhdessä kuvan kanssa, ja jahka sen joku kopioi sivuilleen, se pienenee entisestään. Sitten kun tosiaan pyytää kuvan alle lisäämään omaa nimeään, niin kuva on jopa klippaistu pois. Jos kuvaajan nimi on tiedossa, olkaatten ystävällisiä, ja lisätkää kuvan ottaneen nimi VIELÄ kuvan alle; ei ole minusta liikaa pyydetty.
Vähän kredittiä kuvan ottaneelle, jookoskookos?
Narinaanurinaa, tepastuspepastus:
Sanovat, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mielestäni tarvitaan lottovoitto, jotta voi asua Suomessa.
Hakunilan kukkaloistoa elokuussa.
Tämä se on kuulkaatteen Nissan tappoi kissan, ja vuodelta 2004. Kiitos Facebookin stalkkerit!
Hakunilassa on eri päteviä puutarhureita.
Ja iloisia mummuja.
Jahka pääsimme lenkiltä kotiin, oli koirien ruoka-aika. Kukas se siellä kurkkii keittiöön; "Mitäs tänään laitetaan"?
OMG, Muschin raakaruokaa on tulossa. Onko mun lempparia broileria tänään?!
Sitten imuriseerattiin ja pestiin lattiat ynnä levitettiin IKEAn (!) uusi matto lattialle. Mitä suomalaiset tekivätkään ennen IKEAA? Ostivat Iskusta ja Askosta ylihinnoiteltuja mattoja ja kalusteita, kai?
Huima ja Hula hyödynsivät tilanteen oitis. Onpa ihanan karvaisa matto. Hupi tiirailee kaihoisasti tuolilta. :)
Ai päivän lenkkistatistiikka? No ei me menty kuin 6,2 km. Elokuu näyttää sellaista 158:aa kilsaa tätä kirjoittaessa.
Missähän kaikkialla minun ottamia kuvia kulkeekaan? Ja kun nykyään tuppaan nimeämään omani c Kenzongos Photo, niin eihän oikein kukaan (pyytämälläkään) kirjaa kuvan alle: kuva Anita Sandqvist vaan ihan parhaimmillaan on nimipyyntöni jälkeen poistanut kuvan sivuiltaan.
Hiljan opin sen, että se kuva kannattaa nimetä tuolla Kenzongos Photolla vasta kuvan pienentämisen jälkeen (juu, naurakaa vaan) koska nimi tietenkin pienenee yhdessä kuvan kanssa, ja jahka sen joku kopioi sivuilleen, se pienenee entisestään. Sitten kun tosiaan pyytää kuvan alle lisäämään omaa nimeään, niin kuva on jopa klippaistu pois. Jos kuvaajan nimi on tiedossa, olkaatten ystävällisiä, ja lisätkää kuvan ottaneen nimi VIELÄ kuvan alle; ei ole minusta liikaa pyydetty.
Vähän kredittiä kuvan ottaneelle, jookoskookos?
Narinaanurinaa, tepastuspepastus:
Ai päivän lenkkistatistiikka? No ei me menty kuin 6,2 km. Elokuu näyttää sellaista 158:aa kilsaa tätä kirjoittaessa.
25.8.2012
Loistava copyn oivallus!
Entisenä copywriterinä ei voi muuta kuin nostaa hattua ja huutaa hoosiannaa tämän mainoslauseen keksijälle; mikä oivallus, mikä loistava asioiden yhdistäminen! Kuvat ovat lenkiltämme 24.8.; vartavasten tepastettiin ikuistamaan nämä:
Juttulainat: Leikin loppu
Manuela Bosco kirjoitti 19.8. Helsingin Sanomissa otsikolla Leikin loppu:
Suomalaisesta urheilusta puuttuu ilo ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Päättäjillä ei ole ratkaisuja, urheilujournalismi keskittyy tuomitsemaan ja kansa haluaa kivittää häviäjät. Urheilijat pelkäävät. Urheilun pitäisi päästä alkujuurilleen, luovaan leikkiin.
Vanha viisaus sanoo, että lapsi voi hyvin, kun hän on keskittynyt enemmän leikkiinsä kuin siihen, missä hänen vanhempansa ovat. Epävarman lapsen luovuus supistuu ja riskinottokyky laskee. Lapsi ei osaa leikkiä eikä iloita.
Väitän, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on luottamuksen, yhteisöllisyyden ja ilon puute.
Olemme kansa, joka on kautta historian ihannoinut ja palvonut vääriä jumalia: Erillisyyttä ja Yksinäisyyttä. Erakkoa. Suomalainen ei anna periksi, suomalainen on sisukas yksinäinen susi, joka hakkaa päätään seinään vaikka se olisi kahtia jo haljennut.
Suomalainen ei selittele. Ei naura. Ei laula. Ei intoile. Ei kehu itseään eikä muita. Ei leiki mitään kaikkien kaveria. Eikä varsinkaan LEIKI.
Kansamme palvoo urheilijoita yksilöinä ja joukkueina kuin antiikin roomalaiset keisareitaan, mutta ei huomaa, ettei keisarilla useinkaan ole vaatteita. Kunnes huomaa. Sitten meinaavat kivetkin loppua kesken.
Väitän, että suomalaisessa huippu-urheilussa tiivistyvät yhteiskuntamme suurimmat kipukohdat. Me uskomme olevamme erillisiä toisistamme. Siksi pelkäämme.
Hylätyksi tulemisen pelko, häpeä ja arvottomuuden tunne asuvat psyykessämme syvällä ja ajavat meidät alituiseen myötähäpeään ja arvosteluun.
Uskomme, ettei kaikkea ole riittävästi, ettei meille riitä. Riitä mitä? Iloa, intohimoa, rakkautta, innostusta, luovuutta, kauneutta ja riemua. Siksi me taistelemme. Siksi me kilpailemme. Siksi me palvomme voittajia ja häpeämme häviäjiä.
Uskomus ajaa meidät taistelemaan toisiamme vastaan. Se ajaa meidät repimään vaikka silmät päästä, jos koemme, että meidät on "petetty" ja "häpäisty". Meillä on siihen "inhimillinen oikeus".
Väitän, että urheilusta tiedottava media kärsii sokeudesta, joka johtaa kansaa sydämettömyyteen.
Osoittaa infantiilia arvostelukykyä kohdella urheilijoita tavalla, joka riisuu urheilijan kaikesta inhimillisestä arvokkuudesta ja häpäisee tämän yhden kilpailusuorituksen perusteella.
Päättäjät ja poliitikot osaavat kyllä kritisoida kiitettävästi, mutta heti kun mennään pintaa syvemmälle ratkaisumalleja hakien, alkaa monen päättäjän puhe takerrella.
Tämä vaatii toimittajilta omistautuvaa asennetta, tinkimätöntä työtä ja puhdasta halua ymmärtää. Ja se on huomattavasti vaikeampaa kuin pinnalliseen arvosteluun jumiutuminen. Sillä sitä, mitä ihminen ei ymmärrä, sen hän tuomitsee.
Lapset eivät erottele. He näkevät selkeästi ja tuntevat sydämellään. He elävät ilosta käsin. He tuntevat, luottavat ja nauravat. He myös itkevät, oppivat ja antavat anteeksi.
Huippu-urheilijat tekevät loisteliaimmat tulokset ja kokevat (sekä jakavat) henkeäsalpaavimmat suoritukset tuntiessaan itsensä iloisiksi, vahvoiksi, varmoiksi ja vapaiksi.
Tämä kaikki on mahdollista silloin, kun perusta, eli luottamus, jota voimme kutsua myös vilpittömyydeksi, ystävällisyydeksi, hyväksymiseksi, yhteisöllisyydeksi tai rakkaudeksi, on läsnä.
Sen, mitä me teemme toisillemme, me teemme itsellemme. Huippu-urheilu ei ole poikkeussektori.
Maassamme on pinttynyt tapa ajatella, että asioiden pitäisi olla vakavia, jotta ne olisivat arvokkaita.
Jaettu läsnäolo on voimakkaimpia asioita, mitä maa päällään kantaa. Ja siksi me sitä niin kaipaamme.
Kuvituskuva oma 1g
Jutun lyhentäminen ja boldaukset allekirjoittaneen
Juttulainat: Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa
Suomella on pari ongelmaa. Masennuslääkkeet ja alkoholi turruttavat kansalaisia, työntekijät kiusaavat toisiaan, nuori mies ampuu väkijoukkoa ja isä surmaa perheensä.
"Suomalaiset ovat hyviä julkisessa elämässä, mutta eivät yksityisessä. Nepalissa asia on päinvastoin", sanoo nepalilainen Bhola Dahal joka työskenteli pitkään kehitysyhteistyön neuvonantajana Suomen suurlähetystössä Nepalissa.
Mutta kuka auttaa Suomea?
Ei ainakaan Nepal, jolla nähtävästi olisi vinkkejä yksityiseen elämänlaatuun. Eivätkä muutkaan kehitysmaat, koska niiltä ei kysytä.
NYT KYSYTÄÄN.
Miten ratkaisisitte Suomen sosiaaliset ongelmat, herra Dahal?
"Tärkeää on yhteisön harmonia ja perheen tuki. Jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat", hän sanoo.
"Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. Lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. He kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista".
Suomalaisten kannattaisi syödä ja ulkoilla enemmän yhdessä, neuvoo etiopialainen Tibebu Bogale.
"Kun olet sisällä, olet ongelminesi yksin. Ulkona tapaat ihmisiä ja juttelet. Lakkaat ajattelemasta ongelmia, ja toiset rohkaisevat sinua", Pelastakaa Lapset -järjestön Etiopian maajohtaja Bogale sanoo.
"Etiopiassa jokainen kuuluu ryhmään, kuten naapurustoon tai työyhteisöön. Ihmiset tietävät, että he eivät ole ongelmineen yksin".
"Kehittyneissä maissa ihmisiä rohkaistaan itsenäisyyteen. Me rohkaisemme auttamaan toisia. Yhteiskunta auttaa taloudellisesti, mutta kaikki ongelmat eivät ole taloudellisia", Bogale sanoo.
Suomen kehityspoliittiseen toimenpideohjelmaan kirjattiin helmikuussa:
Lisäksi kehitysyhteistyössä toteutetaan vastavuoroisuutta ja yhteistä oppimista, joka hyödyttää niin etelän kuin pohjoisenkin kehitystä.
Toimenpideohjelmaa koonnut Iina Soiri ulkoministeriöstä kertoo, että virke viestii lähinnä periaatteista. Suomeen ei toistaiseksi olla tuomassa kehitysmaiden konsultteja yhteisöllisyyden opettajiksi.
Helsingin Diakonissalaitoksen ohjelmajohtaja Antti Elenius pitää afrikkalaisesta sanonnasta:
Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä.
"Yhteisöllisyydessä on kyse ihmisten ja erilaisuuden sietämisestä, eikä se ole helppoa. Se rakentuu kunnioittamalla vanhempia".
Kuvituskuva oma 1g
Jutun lyhentäminen, kursivoinnit ja boldaukset allekirjoittaneen
21.8.2012
C'mere Milwaukee goes BOB!
Fantastic result; our heartfelt congratulations to Rosee, Pia and Kirsi, way to go girls!
Rosee took also her first CC and is pictured above with BOS C'mere Jöröjukka. Judge was Petter Fodstad, Norway
pic by C'mere
18.8.2012
Lenkillä 17.8.2012
Vielä on kesää jäljellä ja ulkoilureitit hiihtäjistä vapaat, joten taas mentiin 3,6 kilometrin kuntorata (koko lenkki 4,8 km; sen verran päälle menee radalle siirtymiseen ja sieltä takaisin tulemiseen), joka päättyy valtaisaan nurmikenttään.
Lenkin päätteeksi päästän pojat kentälle spiidaamaan, ja ei nyt juuri tällä lenkillä, mutta jollain niistä monista kuulin kentälle asti, kun ohikulkeneet kaksi MIEShenkilöä sadattelivat; "Jalkapallokentällä paskattavat koiria".
Niinpäniin. Kakkaahan koirista tulee. Aamusta iltaan ja tämän päivän koiranegatiivisessa ympäristössä ihmiset NIMENOMAAN hakeutuvat koirineen heti lenkin alkuun niitä KAKATTAMAAN urheilupaikoille. Sehän on selvä.
Koiraihmiset ovat pääosin valtavan hölmöjä ja vastuuttomia ja varsinkin ne, joilla on iso lauma, ovat ihan kädettömiä pölvästejä.
Kantavat kaikki viisi sylissä kotoaan (ettei vaan kakka tule ennen kenttää) suoraan fudiskentälle, jotta sitten saavat kakkia siellä ristiin ja rastiin. Ja koska kaikki rahat ovat menneet viiden koiran ostoon, rahaa ei ole jäänyt enää Pirkka-pakastuspusseihin (ovh. 1,05 eur/75 kpl) niin jättävät kakat sitten sinne lapsiparkojen nappulakenkiin tarttumaan.
Tarkemmin ajateltuani kentältä muuten sangen usein löytyy sukkia, kalsareita (!!), kaljapulloja, mehutetroja, limupulloja ynnä muuta sälää, mutta en ole kyseisellä valtaisalla harjoituskentällä törmännyt ikinä koirankakkaan; JÄNIKSENpapanoihin kyllä.
Tämän lystikkään avauksen jälkeen itse kuviin:
Håkansbölen kartanoalueeseen on aikoinaan kuulunut 600 hehtaaria maata. Nyt jäljellä on "ainoastaan" kuusi hehtaaria, joka sisältää Hakunilan urheilupuiston lukuisine kenttineen, kaksi erimittaista kuntorataa (3,6 + 2,4 km), erillisen pururadan, suuresti metsää, kartanorakennuksia (kuvassa osa niistä) ym. hetteikköä ja pöheikköä. Luxi ei tohdi edes katsoa kuvassa näkyvää maalaismaisemaa kohti, missä muuten laiduntaa laumoittain hevosia. Upeat on maisemat!
Koirat ihmettelevät lämpöputken rakennusmaata keskellä metsää.
Äiti, tuo kukka tuijottaa.
Toivuttuaan kukan tuijottavasta katseesta Hupi ja Hula antautuivat laiduntamaan. Hupilla on salamatkustaja selässä ja Hula on liki euforiassa.
Heinäsirkka pitää taukoa Hupin selässä.
Jestas, että ovat makoisia nämä nurminatat!
Jahka kaikki koirani olivat ulostaneet harjoituskentän täyteen kakkaa, ne vilvoittelivat vesikupin ääressä tähän malliin.
Tätä on omistaa viisi koiraa.
Lenkin päätteeksi päästän pojat kentälle spiidaamaan, ja ei nyt juuri tällä lenkillä, mutta jollain niistä monista kuulin kentälle asti, kun ohikulkeneet kaksi MIEShenkilöä sadattelivat; "Jalkapallokentällä paskattavat koiria".
Niinpäniin. Kakkaahan koirista tulee. Aamusta iltaan ja tämän päivän koiranegatiivisessa ympäristössä ihmiset NIMENOMAAN hakeutuvat koirineen heti lenkin alkuun niitä KAKATTAMAAN urheilupaikoille. Sehän on selvä.
Koiraihmiset ovat pääosin valtavan hölmöjä ja vastuuttomia ja varsinkin ne, joilla on iso lauma, ovat ihan kädettömiä pölvästejä.
Kantavat kaikki viisi sylissä kotoaan (ettei vaan kakka tule ennen kenttää) suoraan fudiskentälle, jotta sitten saavat kakkia siellä ristiin ja rastiin. Ja koska kaikki rahat ovat menneet viiden koiran ostoon, rahaa ei ole jäänyt enää Pirkka-pakastuspusseihin (ovh. 1,05 eur/75 kpl) niin jättävät kakat sitten sinne lapsiparkojen nappulakenkiin tarttumaan.
Tarkemmin ajateltuani kentältä muuten sangen usein löytyy sukkia, kalsareita (!!), kaljapulloja, mehutetroja, limupulloja ynnä muuta sälää, mutta en ole kyseisellä valtaisalla harjoituskentällä törmännyt ikinä koirankakkaan; JÄNIKSENpapanoihin kyllä.
Tämän lystikkään avauksen jälkeen itse kuviin:
Lenkillä 15.8.2012 ja 16.8.2012
Tämä on kahden lenkin combo, sillä tulin ottaneeksi harvinaislaatuisen vähän lenkkikuvia kumpaiseltakin tepastelulta.
15.8. lenkkidataa kertyi 9,2 km ja 16.8. 6,4 km. Aina ei pitkistä taipaleista huolimatta tai juuri siksi osu kuvattavaa kennolle, mutta nämä hetket ja kuvat tallentuivat tällä kertaa kuitenkin muisteltaviksi:
Juokse sinä humma, eikun hurise sinä Hummer!
Leppoisaa luonnon lilaa!
Tiesittekö muuten, että mainosihmiset (kuten minä joskus olin) näkevät kovasti vaivaa keksiäkseen kaikki otsikon tai sloganin sanat alkaviksi samalla kirjaimella? Tämä nyt tuli ihan luonnostaan, onhan luonnon lilasta kyse!
Hupi on havainnut koppiksen tiellä. Sittemmin minua valistettiin Googlen veroisessa tietokanavassa Nassuniteessä, että kyseessä on ehta sittisontiainen. Ilmankos Hupi sitä niin nuuhkiikin!
Missä kaupassa he ovat käyneet? No Ikeassa tietenkin. Vantaan Ikea sijaitsee meistä noin reilun kolmen kilometrin päässä, yhdellä suosikkireiteistäni; Porttipuistoon ja takaisin. Kokonaismatka n. 6,2 km.
Tässä niitä on. Herneenpalkoja nenään otettaviksi. Vai syödäänkö niitä?
15.8. lenkkidataa kertyi 9,2 km ja 16.8. 6,4 km. Aina ei pitkistä taipaleista huolimatta tai juuri siksi osu kuvattavaa kennolle, mutta nämä hetket ja kuvat tallentuivat tällä kertaa kuitenkin muisteltaviksi:
Tiesittekö muuten, että mainosihmiset (kuten minä joskus olin) näkevät kovasti vaivaa keksiäkseen kaikki otsikon tai sloganin sanat alkaviksi samalla kirjaimella? Tämä nyt tuli ihan luonnostaan, onhan luonnon lilasta kyse!
Lenkillä 14.8.2012
Kuuden kilometrin mittainen kuvakavalkadi:
Elokuinen aurinko paistaa!
Ettei totuus unohtuisi.
Pulleat peräsimet.
Elokuisia haituvia.
- ja värejä.
Mitäähh?! Vietitön whippet on havainnut tietä ylittävän koppiksen.
Tarkemmin tutkailtuaan ja tuumailtuaan Hupi havaitsee yhdessä poikansa kanssa kyseessä olevan perhosen toukan. Jestas, että se oli mielenkiintoinen. Ja karvainen!
Elokuun antimia. Makoisa mansikka sentään!
Siemenet valmiina matkaan.
Muut ihmettelevät Hupin kesäistä riemua; juoksemisen jälkeen - ja toki muulloinkin, vaikka keskellä lenkkiä - on päästävä välillä piehtaroimaan!
Koulut ovat alkaneet. Välitunti on paras tunti.
Ja menin sitten oikaisemaan Hevoshaan koulun pihan läpi... Saaks näitä silittää? No toki!
Mä otan tän!
Kuvaajasta kuva.
17.8.2012
Ensimmäinen ja viimeinen osa Kenzolan esittämiskoulua; ei näin.
En ole koskaan pitänyt itseäni minään kovin kummoisena koiran esittäjänä, jonkinmoinen ote asetteluun ja esittämiseen on toki vuosien saatossa tullut. Joskus yritin laskeakin, että kuinka monessa näyttelyssä olen oikein käynyt, mutta sekaisinhan minä laskuissa menin. Kaikkea dataa ei edes ole olemassa, esittäjän ura kun alkoi dalmatiankoiralla, jatkui basenjeilla, greyhoundilla ja on nyt useamman vuoden ollut ainoastaan whippetien parissa. Luulisin, että 300-400 näyttelyn välimaastossa mennään.
Takajalat hieman liian edessä, käsi pois päästä!
Kukaan ei ole seppä syntyessään ja yritän toki omalta osaltani kannustaa Hupin ja Hulan lasten parissa, että "kyllä se siitä". Kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kehissä niin kovaa, että hyvä esittäminen luo viimeisen silauksen ja nimenomaan sellainen esittäminen, jossa pyrkisi kaikin mahdollisin tavoin tuomaan oman koiransa parhaat puolet esiin.
Namikukkarot; ja niiden sisältämät lihapullat, makkaran palat ja juustosiivut ovat tulleet jäädäkseen. Mikä parasta, jotkut ovat onnistuneet ehdollistamaan koiransa niin hienosti namikäteen, ettei namia tarvitse kuin vilauttaa koiran edessä, niin se seisoo terhakkaasti kaulansa ja linjansa näyttäen, ja namia ei tarvitse olla kokoajan syöttämässä niin kuin toiset, ikävä kyllä, tekevät.
Päätin avautua tästä itselleni vieraahkosta aiheesta, koska ikävä kyllä, en ole kovin kunnianhimoinen koirieni ja esittämiseni suhteen. Tiedän periaatteessa kyllä, mitä tulisi tehdä ja miten ehkä opettaakin koiraa, mutta kun. Mutta kun se tarjoaa istumista, mutta kun se vauhkoontuu namista, mutta kun se alkaa pomppia. Ja sitten mennään luomusti kehään ja katsellaan jälkeenpäin kuvia, että OMG, jotain tarttisi tehdä.
Takimmainen koira seisoo kauniisti (Play A While Mora Marknad) peittäen paljon maata alleen ja linjansa näyttäen. Minä; se käsi pois sieltä päästä!
Nostin sitten itseäni sen verran niskasta, että ainakin yritän Huiman kanssa.
Aikoinaan Viri ei antanut koskea takajalkoihinsa sitä seisotettaessa. Otin Frolicit käyttöön, koska kun naksu oli suussa, jalkoja sai levitellä ja asetella vaikka koko päivän. Siitähän sitten tuli sanomista. Koira mässytti snäksiä, kun tuomari tuli katsomaan hampaita. Ja sitä puliveivaamista niiden namujen kanssa, pidemmän päälle rasittavaa sekin. Eräänä päivänä koin valaistuksen ja ilmoitin Virille, että se on loppu nyt. Koirahan uskoi ja oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että ei tarvitse enää nameja. Esittäminen sujuu ko. koiran kanssa tänä päivänä namitta.
Vuosi sitten Italian metsistä lensi Suomeen Huima Thö Puimakone. Lungi kaveri, kiltti, herttainen ja mukava, jota kyllä YRITIN opettaa namilla; mutta se ei oikein koskaan tuntunut tekevän JUURI sitä, mitä halusin, ja taimaus palkkauksen suhteen ei ottanut onnistuakseen. Koira katseli seiniä tai taivaalle ja tarjosi istumista. Tai ihmetteli hölmöä emäntäänsä, joka ei tajua.
Käsi pois päästä, usko jo! Takajalkojakin voisi laittaa taaemmaksi.
Tepastin Aritan taimauskouluun. Amerikan maalta on levinnyt sormitekniikka Suomeen, ja siinä sormet pidetään ensin sykkyrällä ja kun koira tekee oikein, etusormi ja peukalo "levitetään" ääriasentoon merkiksi siitä, että nyt meni oikein ja sitten käden perukoilta kaivetaan nami (sormet ovat kuin klikkeri). Helppoako? No ei suinkaan. Kyllä siinäkin koiran katse haahuilee, emännän nakkisormet menee solmuun ja namin kaivuu kouran syvyyksistä on joko ennenaikaista tai myöhässä.
Joitain oivalluksia kuitenkin sain - ja varmasti Huimakin - mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä on pitkä matka vielä linjakkaana tapahtuvaan vapaanaseisotukseen, jossa koira näyttäisi kaulansakin. Niin, ja seisoa tapittaisi mielellään asennossa ollen sellaiset viisi minuuttia.
Tämä postaus kertookin lähinnä; älkää tehkö niin, kuten minä teen, vaan niin, kuten neuvon. Heh.
Takajalat aivan liian alla. SE KÄSI POIS SIELTÄ PÄÄSTÄ!!
Yrittäkää ottaa itseänne niskasta kiinni, varsinkin, jos teillä on kauniita koiria, jotka eivät jostain syystä ole niin edukseen kehässä. Kysykää neuvoa ja harjoitelkaa. Yksi nyrkkisääntö on, että älkää hermostuko koirien kanssa. Hermostuneisuus tarttuu - ja näkyy koirallenne ja muille. Koira peruuttelee, istuu, nököttää, on kasassa ja jalat miten sattuu; ei valitettavasti ole muuta tietä onneen kuin treenata ja harjoitella. Siihen voi mennä 5 näyttelyä, siihen voi mennä 50, mutta haluan uskoa ja uskotella teille kaikille, että lopussa kiitos seisoo. Ja koira.
Itse olen nyt lenkillä ottanut pieniä namitussessioita sormitekniikan kanssa, hyvin pieniä, mutta onpahan jotain. Onneksi Arita lupasi järjestää meille jatkokurssin. Toivottavasti useampia.
Huiman tulisi siis seistä maassa mieluiten näin:
Kiitos Tuomarinkartanon kuvista Kirsi Aalto, alin kuva allekirjoittanut.
Takajalat hieman liian edessä, käsi pois päästä!
Kukaan ei ole seppä syntyessään ja yritän toki omalta osaltani kannustaa Hupin ja Hulan lasten parissa, että "kyllä se siitä". Kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kehissä niin kovaa, että hyvä esittäminen luo viimeisen silauksen ja nimenomaan sellainen esittäminen, jossa pyrkisi kaikin mahdollisin tavoin tuomaan oman koiransa parhaat puolet esiin.
Namikukkarot; ja niiden sisältämät lihapullat, makkaran palat ja juustosiivut ovat tulleet jäädäkseen. Mikä parasta, jotkut ovat onnistuneet ehdollistamaan koiransa niin hienosti namikäteen, ettei namia tarvitse kuin vilauttaa koiran edessä, niin se seisoo terhakkaasti kaulansa ja linjansa näyttäen, ja namia ei tarvitse olla kokoajan syöttämässä niin kuin toiset, ikävä kyllä, tekevät.
Päätin avautua tästä itselleni vieraahkosta aiheesta, koska ikävä kyllä, en ole kovin kunnianhimoinen koirieni ja esittämiseni suhteen. Tiedän periaatteessa kyllä, mitä tulisi tehdä ja miten ehkä opettaakin koiraa, mutta kun. Mutta kun se tarjoaa istumista, mutta kun se vauhkoontuu namista, mutta kun se alkaa pomppia. Ja sitten mennään luomusti kehään ja katsellaan jälkeenpäin kuvia, että OMG, jotain tarttisi tehdä.
Takimmainen koira seisoo kauniisti (Play A While Mora Marknad) peittäen paljon maata alleen ja linjansa näyttäen. Minä; se käsi pois sieltä päästä!
Nostin sitten itseäni sen verran niskasta, että ainakin yritän Huiman kanssa.
Aikoinaan Viri ei antanut koskea takajalkoihinsa sitä seisotettaessa. Otin Frolicit käyttöön, koska kun naksu oli suussa, jalkoja sai levitellä ja asetella vaikka koko päivän. Siitähän sitten tuli sanomista. Koira mässytti snäksiä, kun tuomari tuli katsomaan hampaita. Ja sitä puliveivaamista niiden namujen kanssa, pidemmän päälle rasittavaa sekin. Eräänä päivänä koin valaistuksen ja ilmoitin Virille, että se on loppu nyt. Koirahan uskoi ja oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että ei tarvitse enää nameja. Esittäminen sujuu ko. koiran kanssa tänä päivänä namitta.
Vuosi sitten Italian metsistä lensi Suomeen Huima Thö Puimakone. Lungi kaveri, kiltti, herttainen ja mukava, jota kyllä YRITIN opettaa namilla; mutta se ei oikein koskaan tuntunut tekevän JUURI sitä, mitä halusin, ja taimaus palkkauksen suhteen ei ottanut onnistuakseen. Koira katseli seiniä tai taivaalle ja tarjosi istumista. Tai ihmetteli hölmöä emäntäänsä, joka ei tajua.
Käsi pois päästä, usko jo! Takajalkojakin voisi laittaa taaemmaksi.
Tepastin Aritan taimauskouluun. Amerikan maalta on levinnyt sormitekniikka Suomeen, ja siinä sormet pidetään ensin sykkyrällä ja kun koira tekee oikein, etusormi ja peukalo "levitetään" ääriasentoon merkiksi siitä, että nyt meni oikein ja sitten käden perukoilta kaivetaan nami (sormet ovat kuin klikkeri). Helppoako? No ei suinkaan. Kyllä siinäkin koiran katse haahuilee, emännän nakkisormet menee solmuun ja namin kaivuu kouran syvyyksistä on joko ennenaikaista tai myöhässä.
Joitain oivalluksia kuitenkin sain - ja varmasti Huimakin - mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä on pitkä matka vielä linjakkaana tapahtuvaan vapaanaseisotukseen, jossa koira näyttäisi kaulansakin. Niin, ja seisoa tapittaisi mielellään asennossa ollen sellaiset viisi minuuttia.
Tämä postaus kertookin lähinnä; älkää tehkö niin, kuten minä teen, vaan niin, kuten neuvon. Heh.
Takajalat aivan liian alla. SE KÄSI POIS SIELTÄ PÄÄSTÄ!!
Yrittäkää ottaa itseänne niskasta kiinni, varsinkin, jos teillä on kauniita koiria, jotka eivät jostain syystä ole niin edukseen kehässä. Kysykää neuvoa ja harjoitelkaa. Yksi nyrkkisääntö on, että älkää hermostuko koirien kanssa. Hermostuneisuus tarttuu - ja näkyy koirallenne ja muille. Koira peruuttelee, istuu, nököttää, on kasassa ja jalat miten sattuu; ei valitettavasti ole muuta tietä onneen kuin treenata ja harjoitella. Siihen voi mennä 5 näyttelyä, siihen voi mennä 50, mutta haluan uskoa ja uskotella teille kaikille, että lopussa kiitos seisoo. Ja koira.
Itse olen nyt lenkillä ottanut pieniä namitussessioita sormitekniikan kanssa, hyvin pieniä, mutta onpahan jotain. Onneksi Arita lupasi järjestää meille jatkokurssin. Toivottavasti useampia.
Huiman tulisi siis seistä maassa mieluiten näin:
Kiitos Tuomarinkartanon kuvista Kirsi Aalto, alin kuva allekirjoittanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
