25.2.2020

Karismaattinen diplomaatti saa paikan.

Ensimmäinen whippetini, Jakias Charmiga Filemon, syntyi 23.7.1990. Syksyllä saankin juhlistaa 30-vuotista taivaltani rodussa.
Vuodet ovat vierineet vauhdilla - kuten tietysti vauhdikkaan rodun parissa kuuluukin ja paljon on mahtunut näihin vuosiin.
Miten minulle osuikin heti "sielunpuolikas" rodusta ja paluuta entiseen ei enää ollut - ensimmäinen rotunihan oli basenji -  vaan whippetnälkä kasvoi vuosien saatossa ja laumakokoni oli parhaimmillaan kuusi kaunista ja jaloa sirojalkaa.

30 vuotta whippetmäistä menoa ja vääntöä.
Koko. Se on yksi ehkäpä helpoimmin ulospäin nähtävä piirre rodussamme ja nousee aina säännöllisin väliajoin tapetille. Onneksi olin nuorempi, paljon nuorempi ja vesi hanhen selästä-henkisempi, kun tepastin menemään yleisillä paikoilla 56-senttisen Luxin ja 55,5-senttisen Virin kanssa. Minun ihanat, edesmenneet poniinit. Jestas, että olivatkin hienoja, persoonallisia ja täysillä elämäänsä eläviä vauhtipyllyjä.

Sittemmin moni asia on muuttunut. 
Kuten se, että laumaani osui ensin Huima, 50,9 cm ja sittemmin Bali, 50,9 cm. Ohhoh. Kaverit meni mittoihin että heilahti. Mutta kokokeskustelu nosti aina päätään, ehkä keskimäärin kolmen vuoden välein. Vain suhtautuminen siihen - kokokeskusteluun - muuttui?
Johonkin yhdistelmään osui aina se poniini ja sitähän tuli tietysti katsoa kulmia kurtistellen ja silmät teelautasina. Sanoipa minullekin eräs velikulta juuri ennen kehään menoa Virin kanssa; "Lähdit sitten ponin kanssa kehään".

Vuosiin mahtuu monta muutakin myrskyä vesilasissa. 
Milloin sääret ovat venyneet "huolestuttavan pitkiksi" ja koirat ovat "takaa ylikulmautuneita" tai "niiden askeleet ovat töpöttäviä", "ne ovat liian lihaksikkaita", "lavat ovat too loaded", "ranteet kääntyvät sisäänpäin", "kintereet lyövät kipinää" tai muuta pöyristyttävää ja huolestuttavaa.

Koiramaailma on ylipäätään suurta hämmästelyä ja usein äänekkäin nurina tapahtuu sillä hetkellä, kun "kaverin koira alkaa voittaa".
Miten tuomari VOI laittaa TOMMOSEN? 
Olen itsekin päivitellyt tuhansia pienempiä ja isompia "vikoja" voittajakoirissa ja aina on salama osunut omaan nilkkaan. Jahka olen päässyt haukkumasta lonksuvakintereistä koiraa, saan itse sellaisen. Jahka ylikulmaukset saa silmäni selälleen, seuraava koirani kehittää yhdessä yössä kuusimetrisen säären. Jahka suoraselkäiset koirat pistävät silmään hyvässä ja pahassa, omani kadottaa selän kaarensa irti juostessaan läheiselle pellolle.


Aina jotain.
Muoti-ilmiöt tulevat ja menevät. Ja äänekkäimpien kritisoijien omat koirathan ovat aina täydellisiä.
Ei ole olemassa mitään "stabiilia tilaa rodussa" tai jos kuvittelitkin, että KAIKKI tuomarit soveltavat rotumääritelmää samalla tavalla, niin eihän se niin mene. Muistutan, että whippet on eläin ja tuomarikin vain ihminen. Joskus joku koira, yksilö, lähtee vain lentoon. Sen rakenteessa ei ole mitään suurempaa vikaa ja joskus ei mitään suurempaa glooriaakaan, mutta siinä vain sattuu yhdistymään sopivaan aikaan kaikki.
Jos se nyt onkin vaikka "pitkä", niin kaverinkin pitkä koira voi siinä vähän siivellä ottaa kakkostilaa. Ja soppahan on sitten valmis. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIpitkiä koiria"?

Sitten se ylikulmautunut menee ja alkaa voittaa. Kaverin ylikulmautunut koira ottaa siivellä kakkostilaa. Ja soppa senkun sakenee. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIkulmautuneita koiria"?

Jäin taannoin miettimään erään pitkänlinjan kasvattajan sanoja. "Whippet should be dramatic". 
Korjasin; "Moderately". Sittemmin oivalsin; ei se TAVISkoira yleensä voita. Koirassa on oltava jotain dramaattista, että se erottuu line-upista. Onko se hieno pää ja ilme, pigmentti, pitkä sääri, näyttävä ravi tai puhutteleva tasapaino? Joskus sanon omistani; "ne erottuvat hyvässä ja pahassa". Ja eikö ole parempi erottua, kuin hukkua massaan?

Tuomarin tehtävä ei ole koskaan helppo.
Some laulaa aina välillä huonojen häviäjien laulantaa, kun tuomari on ollut puusilmä, kirjoittanut jotain TODELLA hassua arvosteluun ja laittanut "mun valion viimeiseksi"!
Mielipide-erot ovat joskus juuri niitä parhaita. Mitä järkeä olisi siinä, että yksi ja sama koira voittaisi viikonlopusta toiseen?

Dippasin viime kesänä "tosissani" rataskeneen.
Olen otettu ja kiitollinen koiralleni Mauille (Jothryn Alluring Traits) joka minut sinne kiskaisi. Olipa raikasta ja virkistävää. Ihan jatkuvaa lämmittelyä, jäähdyttelyä, energiajuomaa, sekunnin sadasosien loputonta viilailua, ammattilaisten ahdistelua ja haavi auki kulkemista treeneistä kisoihin. Vaikka joku aiemmista koiristani olikin kipaissut radalla muutamasti, niin tällainen kisasta toiseen keekoilu oli ihan uutta meikäläiselle. Kiitos vaan kaikille kanssakilpailijoille kärsivällisyydestä.

Mutta nyt olisi paikka karismaattiselle diplomaatille auki.
En pysty sanomaan kovin kummoista vallitsevasta tilanteesta, mutta pahalta näyttää. Liian iso kokonaisuus ymmärtää ja hahmottaa. Hernepalkokasveja on otettu nenään kunnolla ja mieliä on pahoitettu kaikkialla ja joka leirissä. En ole aivan varma "siitä kokonaisuudesta" mitä on tapahtunut, mutta myrskysäässä on nyt menty siitä huolimatta, että talvi on ollut todella leppoisa.

Martti Ahtisaarihan toimi presidentin uransa jälkeen rauhanneuvottelijana. 
Jotain tällaista kaipaisi myös myrskyn silmässä oleva whippet. Rauhallista, karismaattista, rotuun perehtynyttä ihmistä, joka sanoisi ehkäpä sen uusimman Coca-Cola -mainoksen tyyliin; "Kaikki haluavat olla oikeassa. Mutta mitäpä jos olisit ehkä sittenkin väärässä"? Rauhoittaisi tilanteen, saisi ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen. Näkemään kokonaisuuden.
Kuten äänestämme neljän vuoden välein uuden eduskunnan, ja haukumme sen 8 kk kuluttua valinnasta - emme käsittääkseni ole juuri mihinkään muuhunkaan vallitsevaan tilanteeseen koskaan 100% tyytyväinen? Tekeekö kukaan meistä loppujen lopuksi aina kaiken taiteen sääntöjen mukaan, kaikkien mieltä myöden?

Mitä me kukin loppujen lopuksi rodulta haemme ja haluamme?
Vaikuttua? Voittaa? Olla oikeassa? Parhaita? Päteä koiramme kautta ja avulla? Olla mielipidevaikuttajia? Ohjata jalostusta? Sanoa viimeisen sanan?

Mietin itse ihan hemmetin pitkään jutun klousausta yllä olevien kysymysten jälkeen.
Whippet should be dramatic - ehkä joo, mutta omistajien ei niin tarvitsisi. 

Lenkkeilin viimeviikolla 56,6 km. Tänään rikoin lakia ja kävin juoksuttamassa koiriani IRTI läheisellä jalkapallokentällä. Kävelin keskellä ajotietä (hiekkaa on niin perkeleesti jalkakäytävillä..). Taisin vetää suojatietä punaisiakin päin. Heittelin frisbeetä lähellä skeittipuistoa. Varmaankin liian lähellä. Ja kaikki koirieni takia, vuoksi. Koska whippet.

Olen itsekin joskus joutunut kiskomaan pulleaa jalapenotäytteistä oliivia syvältä poskionteloistani. Kun sen saa sieltä sierainten kautta ulos, on voinut kokea voimaannuttavaa tunnetta siitä, että me olemme lopulta kaikki luusereita. Me kyllä kaikki teemme parhaamme, mutta me kaikki myös mokaamme, sähläämme ja säädämme. Sensijaan, että vaadimme MUILTA täydellisyyttä, voisimme osoittaa sitä itse?

Kadun monia asioita elämässäni. Mutta PARAS päivä on ollut se, kun sain Jakin, kohta 30 vuotta sitten - dissaamatta muita hienoja koiriani. 
Miten minulle annettiinkin niin hieno ja viisas koira whippet-rodusta heti alkuun. Olen saanut paljon rodulta, ollapa pätevä, karismaattinen rauhanneuvottelija ja pystyä antamaan takaisin. Koska whippet. 

Koska whippet. 


8.2.2020

Juttulaina: Käyttäytymistutkija Katriina Tiiran ajankohtainen puheenvuoro.

Koiramme-lehdessä 1-2 2020 oli mielenkiintoinen Birgit Halkion kirjoittama juttu kokeneesta koirien käyttäytymisen tutkijasta Katriina Tiirasta. 
Tässäpä teille tiivistelmää:
Pentuaikaan liittyvissä tutkimuksissa on käynyt ilmi ensimmäisten elinviikkojen suuri merkitys koiran myöhempään käyttäytymiseen. Sosiaalistuminen alkaa paljon aiemmin kuin on ymmärretty. Tämä tieto korostaa entisestään kasvattajien roolia. Hyvää hoivaa tarjoava emo on ensiarvoisen tärkeä pennun hyvälle kehitykselle.

Jutussa Katriina Tiira kehottaa paneutumaan mm. koiran tunnetilaan, miten koira osoittaa mitäkin tunnetilaa ja miksi se on juuri nyt tässä tunnetilassa. - Pitäisi osata löytää syyt, jos koira on jostain syystä vaikka kiihtynyt tai pelokas.

Tiiran mukaan aiempi vietteihin ja vaistoihin keskittyvä koiran käyttäytymisen ymmärtäminen on jäänyt taka-alalle. Koira on muiden eläinten tavoin paljon enemmän.
Koirien väliset erot ovat isot esimerkiksi muistin ja oppimiskyvyn perusteella, mutta Katriina Tiira arvioi, että kotikoirien omistajilla ja monilla ensimmäistä koiraa hankkivilla saattaa olla varsin kevyt asiantuntemus koirien käyttäytymisestä.
- Ehkä tärkeintä on ottaa huomioon, että suuri osa koiran persoonaan liittyvistä asioista on perinnöllisiä.

Tiira on myös usein saanut oikoa käsityksiä, joihin liittyy koirien turha inhimillistäminen. Arkisiin käytösongelmiin voi löytyä syyksi koiran arkuus, mutta aina ei osata tunnistaa, miten koira osoittaa pelkäämisen.
- Joskus omistajat luonnehtivat koiransa olevan niin itsepäinen, ettei sitä voi kouluttaa mutta testeissä sitten selviää, että koira onkin hyvin itsenäinen. Sitä voi siis toki kouluttaa, mutta se tarvitsee omistajan toivomalla tavalla toimimiseen erittäin hyvän syyn.


Tiira tähdentää, että hän haluaisi vanhasta omistajaa syyllistävästä mustavalkoisesta näkemyksestä päästävän jo eroon. 
- Ei koiran huonon käytöksen syy ole aina taluttimen toisessa päässä, kuten edelleen liian paljon väitetään. Valitettavasti on koiria, joiden ongelmat näkyisivät kenellä tahansa. Perimä ja geenit vaikuttavat niin paljon esimerkiksi pelokkuuteen ja impulsiivisuuteen.
Ääniarkuus on yksi vahvasti perinnöllisistä asioista ja erittäin paljon arkea haittaava ominaisuus.

Yhdeksi keskeiseksi syyksi koirien yleiseen arkuuteen Tiira arvioi, että koirajalostus pyörii hieman liikaa ukonäön ympärillä.
Useimmilla koiranostajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, etteivät näyttelytulokset ole tae mistään luonteeseen liittyvästä asiasta.
- Pitäisi rehellisesti kasvattaa koiria, jotka voivat selviytyä muitta mutkitta arjesta, uudesta vuodesta, liukkaista lattioista ja eläinlääkärille menemisestä.
Katriina Tiira haluaakin kysyä Kennelliiton teemavuonna, onko jalostuksessa unohdettu, että koiran tulee selvitä arjesta. Kasvattajia haluan muistuttaa käyttämään riittävän hyvähermoisia, täysipäisiä vanhempia.

-------------------------------------------------

Omat kommentit yllä olevaan:
Joskus tuntuu, että koiran käyttäytyessä "kummallisesti" sen vain todetaan olevan outo, poikkeava, kummallinen. Sivullisen ehdottaessa; "ehkä se reagoi siihen, että..." tai "voisiko sen maailman olla kiepsauttanut ympäri se, että..." saa useimmiten aikaan vastareaktion. "Ei. Se ei ole mahdollista, koska ei se ennenkään tai ei me olla tehty mitään outoa".
Joskus asiat valkenevat vasta ajan kanssa. Sitkeä ei muuttuukin muotoon ehkä ja sitten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Käyttäytymisen ymmärtämisen kautta koira saa ikäänkuin synninpäästön. Se ei olekaan outo, vaan persoonallinen!

Syyn löytäminen koiran käytökselle onkin usein avain oivalluksiin, molemminpuolisiin.
Jokin hyvin pieni asia ihmisen näkövinkkelistä voi saada koiran pois tolaltaan ja riippuen koirasta, niillä on hyvin persoonallisia tapoja "järjestellä asiat päässään". Olen omassa laumassani nähnyt koiran, joka stressitilanteessa (imuri) hakeutui pöydän alle, toinen (uusi vuosi) kylpyhuoneeseen ja samainen otti tarvittaessa ritolat (oven paukahdus) ja alkoi juosta taloa ympäri. Jollekin voimakkaat äänet luovat stressiä, jollekin imuri ja kolmannelle sohvanvaihdos aiheuttaa epäilyksiä.

Yhtä asiaa en voisi enempää allekirjoittaa; myös koirat muuttuvat vuosien saatossa. 
Aivan kuin me ihmisetkin. Ei ole mitään pysähtynyttä tilaa ja olomuotoa, että kun Rolle oli pentuna ylettömän hauska ja kujeiluun taipuvainen, että se olisi sitä 15 vuotta putkeen. Koirat imevät ympäristöä, laumaa, perhedynamiikkaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Katriina Tiira toi esiin sen, mitä olen paljon pohtinut itsekseni; ei se mene niin, että AINA se syy on hihnan päässä. 
Tästä on hyvä esimerkki jokavuotinen uudenvuoden somevääntö, sata topikkia ja kuusisataa Yrjö Yksinkertaistajaa; "Mulla on kotona hirvikoira Ripa ja se oikein haluaa katsomaan raketteja, koska mäkin olen rauhallinen. Te teette ne koirat pelkääviksi.".
Rakas Yrjö Yksinkertaistaja. Minulla on ollut 12 whippetiä. Kummasti vain se yksi oli ääniarka? Miten olen voinut kohdella yhtä yksilöä niin eri tavalla, että vain se pelkäsi ja 11 ei?

Hyvä kuitenkin, että paljon puhutaan koirien käyttäytymisestä, aihe kiinnostaa uutta koiraharrastajaa siinä missä vanhaakin. 
Sääli, ettei se vanha harrastaja pääse aina jyvälle, sinne kärpäseksi kattoon ja uuden koiranomistajan ajatusmaailmaan, kun yritetään pohtia syitä koiran käyttäytymiselle ja miettiä "mitä pitäisi tehdä". Koirat ovat yksilöitä siinä missä niiden omistajatkin.
Jollekin koiran persoonaan liittyvä asia on "ongelma", toiselle se on "vain koiran ominaisuus". Jokainen elää näköistään arkea ja yleensä koira muovautuu mukaan siihen ainakin pidemmän päälle erinomaisesti.

Koirat tekevät meistä parempia ihmisiä. Kiitetään siitä ymmärtämällä niitä.
       

4.2.2020

Juttulaina: Salme Mujunen kirjoittaa saalisvietistä.

Saalisviettiluennot ovat nyt tapetilla. Epäilijät kummeksuvat - aivan samoin kuin Juha Korrin kaksipäiväistä saalisviettiluentoa ja -testausta - mihin sitä tarvitsee? Whippeteillä on saalisvietti sisäänrakennettuna ja sillä sipuli.

Melkein voisi ottaa hauskan (?) vertauksen: mihin keskikoulua tai ylioppilastutkintoa tarvitsee, kun on kansakoulu. Ihan hyvin silläkin pärjää. 

Kaiken opiskelun ja oppimisen tarkoitus on syventää jo opittua ja luoda uusia ajatuspolkuja joskus jumittuneiden ajatusten keskelle. Ja luovatpa kurssit ja seminaarit usein aivan uusia oivalluksiakin!

Me vanhat haahkat - puhun nyt itsestäni - olemme usein vanhojen ajatusmallien ja maneerien vankeja. Mikä on hyväksi koettu, siitä on vaikea päästää irti. Mitä vanhemmaksi tulee, tuppaa kyseenalaistaminenkin jäämään pois. Sitä on vaan että Aha. Nykymaailman malli, jossa kaiken voi googlettaa ja Wikipediasta voi omaksua olennaisimman hetkessä - mitä sitä enempää.

Vuosia, vuosia, vuosia sitten kysyin maastokoetuomarilta palautetta koirani suorituksesta.
Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs; "sillä on saalisvietissä puutteita".
Jo edemennyt koirani ajoi OMAAN silmääni viehettä tarkasti ja hienosti mutta jotain puuttui? Meni monta vuotta ymmärtää yksin yön pimeinä tunteina, että se, mikä puuttui, on taistelutahto.

Tästä kursseissa ja seminaareissa onkin kyse.
Saalisvietti on paljon enemmän kuin yksi sana. Se pitää sisällään koko kirjon erilaista saaliskäyttäytymistä, jossa on useita osa-alueita. Ja niissä eri vahvuuksia.
Ylipäätään se, että aikoinaan Juha Korri lähti meille puhumaan aiheesta ja testaamaan koiriamme - PALVELUSKOIRApuolen vinkkelistä, oli jo itsessään mielenkiintoista. Siksi kai me käymme maastoissa ja näyttelyissäkin; miten kulloinenkin tuomari näkee koiramme. Arvioittamassa sitä.


Mutta nyt Salme Mujusen sanoihin. Alla lainaan hänen artikkeliaan hänen luvallaan:

Koiran saalisvietti on perinnöllinen ja synnynnäinen ominaisuus, joka mahdollistaa sille suoritusvoiman, nopeuden ja kestävyyden.

Siinä missä koiran rakenne asettaa raja-arvot koiran suorituskapasiteetille - hyppyjen ponnistusvoimalle, etuosan iskunvaimennukselle ja mahdollistaa urheilukoiralle kovankin treenaamisen (mm. nivelterveys) ja palautumisen - siinä koiran saalisvietti on koiran henkinen moottori, jonka tehot ja vääntö laittavat sitä käyttämään rakenteensa kapasiteettia fyysisiin suorituksiin. Saalisvietti on siis kytkin kehon kapasiteetin käyttämiselle. 
Koiran suoritusvoima on rakenteen ja saalisvietin (ja terveyden) kombinaatio. Jos yksikin näistä pettää tai on vajaa, jää kokonaisuus puutteelliseksi.

Saalisvietti on jalostuksella ylläpidettävä ja vahvistettava käyttäytymisketju, joka tuottaa koiraroduille erilaisia suorituskapasiteetteja. Esimerkiksi jalostuksen keinoin saksanmetsästysterrieri on kehitetty äärimmäisen voimakkaalla moottorilla toimivaksi luolakoirien aateliseksi, bordercollien paimennuskäyttäytyminen on äärimmäisen voimakasta saalisviettisyyttä, jämtlanninpystykorvan saalisvietti (hirvenhaukku syntyy saalisturhaumasta) kykenee tuottamaan 24 h mittaisen erittäin viettikestävän haukun ja käyttömalin saalisvietti mahdollistaa huippuunsa viritetyn työskentelykestävyyden ja vahvan työmoraalin.

Kaikkien näiden eri käyttöön jalostettujen koirarotujen työskentelypotentiaali rakentuu siis saalisviettiKETJUN varaan. Sen saalisvietin, joka saa koiran lähtemään pupun perään ja jonka avulla koira voi tuloksekkaasti saalistaa omat ruokansa.


Saalisleikittäminen imitoi siis koiran luonnossa tapahtuvaa saalistamista mahdollisimman autenttisesti. 
Koiran ohjaaja toimii siinä tavalla, johon koiralla on synnynnäinen valmis malli, halu ja motivaatio. Saalistaessaan koira etenee maksimaalisella suoritusvoimalla ja rakenteensa mahdollistamissa rajoissa. Saalistaminen on koiralle vahvasti palkitsevaa toimintaa.

Koiraharrastuksissa on mahdollista ottaa saalistamisen potentiaali hyödyntämään tekemistä ja oppimista - käyttämällä sitä palkkiona. Palkkiona, joka nostaa koiran virettä, kasvattaa nopeutta, ulosmittaa koirasta suurimman mahdollisen nopeuden ja suoritusvoiman. Jos ohjaaja osaa saalisleikittää koiransa hyödyntäen sen lajityypillistä toimintaa, hän saa KAIKEN mitä koiralla on tarjota.

Lopuksi Mujunen vielä pohtii agilityrintamalta seuraavaa:
Leikkipalkkaukseksi kutsutaan agilityn viitekehyksessä monenlaisia asioita alkaen siitä, että koiralle tipautetaan pallo harkan jälkeen tai kouluttaja heittää pallon tai kisoissa koiraa odottaa kuollut, liikkumaton lelu maalissa. Ja oletetaan, että nuo palkkiot ovat ihan OK ja riittäviä. Koira hoitelee itse oman palkitsemisensa. Riittää, että se saa lelun. Mutta riittääkö?

* Tässä kohtaa minä, Anita, olen pohtinut monesti sitä, että meillä on kisoissa koppa päässä juoksevat koirat, joiden "palkkio" saalistamisesta on se, että ne viedään kiireesti vieheeltä pois, jotta seuraavat koirat pääsevät starttaamaan. Voiko tämä aiheuttaa koiralle pidemmän päälle turhautumista ja intensiteetin notkahdusta? Pitäisikö koiraa palkita suorituksen jälkeen esim. vetoleikein? *


Ja vielä Mujunen lopuksi:
On ikuisuus, kun olen viimeksi nähnyt kisa- tai harjoitustilanteissa koiran kunnollista palkitsemista - sellaista, joka kolahtaa siihen! Jota se rakastaa! Jonka eteen se on valmis puristamaan kaiken ja vähän yli. Sellaista palkitsemista, jossa koiran silmät säteilevät onnesta.
Niin paljon leikkiä vedetään vain ohjaajan ehdoilla, puolinaisesti, vetelästi vasemmalla kädellä, jotenkin vähän sinnepäin, sekoitetaan mukaan ripauksia oletuksista ja kuvitelmista, eikä hyödynnetä aidosti sitä koiran lajityypillistä, synnynnäistä, valtavaa potentiaalia!

© kuvat: Sindy Rahikainen