Juupaseipäs.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
En muuten ole ollenkaan varma. Ajatus tulee kuitenkin mieleen aina silloin tällöin kun milloin minkäkin some-otsikon alle tulee alta puolen tunnin ehdotus "Vinttikoirille käyttötulos MVA:n saavuttamisen ehdoksi".

Asia on mielenkiintoinen ja huomattavan paljon syvempi ja monimutkaisempi ehdotustaan. 
Sanotaan, että tunteaksesi rotusi sinun tulee tuntea sen käyttötarkoitus. Whippetin historiasta liikkuu varmasti useampaakin eri versiota, kulloisesta kertojasta riippuen, mutta itse olen ostanut seuraavan:
- Vuonna 1014 Englannin kuninkaaksi nousi viikinki Knuut Suuri, joka sääti greyhoundin omistamisen, jalostamisen ja sillä metsästämisen ainoastaan aatelisten yksinoikeudeksi. Tämä metsälaiksi kutsuttu määräys pysyi voimassa aina 1200-luvulle asti, jona aikana greyhoundin tappaminen tai vahingoittaminen vastasi rikoksena jalosukuisen murhaa. Rangaistus oli kuolema. Vuonna 1500 kuningatar Elisabeth I kumosi lain. Vaikka rotu "vapautettiinkin" niin perinne säilyi ja 1700-luvulle asti greyhoundeja oli pelkästään aatelistolla.
Wikipedia

Joku aatelinen siis lienee antanut puutarhurilleen tai palvelijalleen jalosukuisen greyhoundpentueen pienimmän ja surkeimman pennun kotiinviemisiksi ja tämä pentu on myöhemmin astutettu italianvinttikoiralla ja/tai bedlingtonilla ja whippet on syntynyt. 1800-luvulla kaivostyöläiset ovat alkaneet juoksuttaa kilpaa kaniinijahtiin käyttämiään whippetejä ja kilpaa juokseminen ja coursing ovat yleistyneet ja kasvattaneet suosiotaan aina näihin päiviin. Toki elävän riistan metsästäminen on useimmissa sivistysvaltioissa ollut kiellettyä jo aikapäiviä sitten.

Nohh. Kumpi oli ensin. Suorajuoksu, coursing, rata - vai mikä? Vai kaikki yhdessä?
Lienee tarpeetonta vääntää tästä (?) kunhan ymmärtää sen tosiseikan, että whippet on tehty juoksemaan. Sen käyttötarkoitus on juosta. Mutta ei enää tappaakseen jäniksen tai kanin - koska se on kiellettyä, mutta paremman puutteessa whippetin saalisvietti toimii niin voimakkaana, että se ajaa myös viehettä. Viehe voi olla valkoinen rätti tai kasa muovisuikaleita, mutta whippethän ajaa. Se ajaa myös kaveria, perhosta, lintua ja peuraa. Kun sen päästää pellolla irti, se lähtee ympyräjuoksuun tarvittaessa ilman mitään "edellä juoksevaa" - koska se nyt vain on jalostettu laukkaamaan täyttä hönkää!
Onpa kilpailuissa juossut radalla koiria vieheen mentyä epäkuntoon - täysin ilman viehettä, siis.

Vuosienkaan saatossa ei ulkomuotojalostus ole onnistunut - sitä ei toki käsittääkseni kukaan ole yrittänytkään (?) - jalostamaan takaa-ajoviettiä whippetiltä pois. Se on ja pysyy. Pystyn toki puhumaan vain omasta puolestani faktallisesti, mutta olen omistanut/omistan yhteensä 11 whippetiä. Niistä yksi, ensimmäiseni, (syntymävuosi 1990) ei ajanut. Ei viehettä, ei jänistä. Kun taas kaksi koiristani ei ole ajanut viehettä, mutta lähtenyt jäniksen perään kyllä.

Onko nyt whippetin käyttötarkoitus ajaa - vai ajaa lujaa? Olla nopein?
Vai ketterin? Älykkäin? Osata valita parhaat ajolinjat vaikka silmät kiinni? Pystyä kääntymään sulavasti ja sutjakkaasti?
Kysymys on mielenkiintoinen. Ja ihanan monimutkainen.
Kun luen somesta, että "Miksi suomenmestarin pitää osoittaa että se osaa ravata kehässä  ja korvat ovat kunnossa ja omistajan hyväksyä tuomarin sanat; toivoisin enemmän massaa" - käännän sen heti mielessäni radoille ja viehetreeneihin; miksi aloittelevan koiraansa juoksukisoissa kilpailuttavan pitää osoittaa, että se osaa juosta? Kun mitä se "juokseminen" lopulta on? Me emme voi pykätä oikeaa kaninmetsästystilannetta pystyyn, mutta me voimme testauttaa koiramme suorajuoksussa (kelloa vastaan), ratakilpailussa (kelloa vastaan) tai pisteyttää sen juoksun maastokilpailussa. Maastokisassa kuitenkin pisteytys koostuu kymmenistä eri osa-alueista.

Olen nähnyt ja kuullut whippeteistä, jotka eivät mene koppiin. 
Tai ne menevät, kun ne työntää sinne. Mutta ne kääntyvät siellä. Ne lähtevät väärinpäin, menettävät sekunteja hakiessaan ajolinjoja "päättömästi", ne turhautuvat ja purevat kaveria (kopan läpi) persiiseen, ne eivät lähde moottorivieheen perään, käsivetovieheen perään kyllä ja niin edelleen. Maastokisoissa hormonit pysäyttävät koiria keskelle peltoa. Osa juoksee metsään, koska siellä vilahti jotain, osa suoraan vieheenvetopaikalle. Osa keskittyy häiritsemään kaveria, toinen omii vieheen maalissa, kolmatta se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Näyttelyssä "sentään" tarvitsee vain juosta pari ympyrää ja seistä hetki paikallaan. Se on siinä. Näyttelyt nähdään mörkönä ja turhanpäiväisenä hömpötyksenä - rata on whippetille ainoa paikka loistaa. Ja jos se tulee maaliin 10 metriä voittajalle jääneenä - se ei saa kiinni edes sitä jalkapuolta kania, raukka. Vaikka sen vietti, tahtotila ja taistelutahto on tapissa. Mutta se - ne - ei riitä. On oltava nopein.

Jos MVA-arvoon vaaditaan käyttötulos - mitä vastaan minulla ei sinällään ole mitään - niin millainen sen tuloksen on oltava? 
Mennäänkö Pahtavaaran kaivokselle juoksemaan? Ihan siihen vanhaan, alkuperäiseen malliin. Vai otetaanko kellotettu aika? Kuka sen rajan asettaa? Miksi ja mihin rajan asettaminen perustuu? Jos taas koiran on näytettävä kykynsä maastokilpailemisen puolella, miten pisteytys hyväksyttyyn suoritukseen tehdään? Radat, päivät, tuulet ja tunnelmat ovat erilaisia. Sallitaanko yksi yritys vai kolme? Pitääkö koiran saada parhaat mahdolliset nopeuspisteet vai riittääkö, että se osoittaa ketteryyttä, kykyä käännöksiin ja suunnanmuutoksiin? Entäpä ajolinjojen valinta, oikomaan pyrkiminen ja vaaditaanko puhdas ohitus? Tuleeko muovisuikaleet "tappaa" jotta tulos on hyväksytty?

Näyttelytuloksen saaminen on vallan simppeliä, eikä siitä totisesti tule ottaa itseensä, jos Puusilmä tuomari, joka on ehkä vielä whippetin (monipuolisesta) käyttötarkoituksesta tietämätön, eikä ehkä ole eläissään nähnyt yhtään juoksusuoritusta sanoo koirasi korvien olevan "huonosti taittunut" tai että "se saisi olla massavampi".
Sitä määrää mitä meille on naurettu radoilla ja maastokisoissa; parhaimpina on jäänyt mieleen erään koirani voimakkaat polvikulmat "joilla ei pysty laukkaamaan". No, juoksipa kuitenkin muutaman SA-tuloksen. Lisäksi yksi koiristani oli "aivan vietitön" vaan juoksipa sittemmin maastosertin.

Kauneus - ja arvostus - on katsojan silmässä. 
Ja sen tulisi pitkässä juoksussa (kuinka hauska sanapari tähän yhteyteen) aina perustua mitä suurimmassa määrin rotuun eikä sen yksilöön.
Rodun tulisi olla tärkein, sen kaikissa nyansseissaan. Me kaikki kävelemme koirinemme satoja ja tuhansia kilometrejä ihmisten ilmoilla, jakaen ilosanomaa ja tietoa rodusta, miljoonille kyselijöille. Me kaikki teemme ja touhuamme ja osa koirista nyt vain sattuu olemaan hitaita. Osalla menee jalat solmuun mutkissa kun osa taas juoksee mutkat pitkiksi. Osalla lihassyyt ovat rakentuneet missikisoja silmälläpitäen - osan lihassyyt huutavat radalle. Silti joku ui hemmetin taidokkaasti, toinen kerää kantarelleja. Kolmas marjastaa mustikoita ja neljäs tuoksuttelee eukalyptusta tai verijälkeä.

Eikö tärkeintä ole tekeminen, yhdessä, waltavan taitavan ja osaavan, hoksaavan whippetin kanssa? 
Onko todistettava, että läskikin whippet pystyy ja juoksee ja leveäetuosainen on nopea ja ylikulmautunut ketterä?

"Ihmiset haluavat vietittömiä whippetejä" - sanoi eräs.
No eikä halua. Mutta ei sen ajamisen tarvitse olla niin maan tapissa, että koko Tikkurila herää kun yksi orava sattuu voimistelemaan tammen oksalla. Ei sen kanin metsästyksen pidä olla niin vimosen päälle, että jo ilmavainua nuuhkitaan, kun vuonna 2013 tästä meni pitkäkorva.

Minulle henkilökohtaisesti whippet = saalistusvietti. Se on ja pysyy - ja hyvä niin.
Toki siinä on sävyeroja kuten kuuluukin, mutta näin on varmasti myös ratajalostuksessa. Itselläni on itseasiassa ensimmäistä kertaa - rodun kotimaasta, muuten - whippet, joka lähti vieheen perään kuin tykin suusta, eikä kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön. Koiralla ei oltu harjoitettu yhdenyhtä rättiharjoitusta ennen "tositoimia". Se jätti Tuomarinkartanon vieheeseen pari hammastakin, veresti sen ja minulla on ollut suuria vaikeuksia saada jäppinen pois alueelta.
Olin samaisen poikaviikarin kanssa Hyvinkään möllimaastoissa ja vaikka emme olleet olleet siellä viikkoihin, kaveri oli niin ehdollistunut ratatreeneihin, että meni jonottamaan kopeille - sillä kesti hoksata, että viehe itseasiassa menee läheisellä niityllä, eikä siellä kopeilla tällä kertaa.
Vietti kuuluu whippetiin yhtä kuin meillä kaikilla nenä päähän. Se, joka muuta väittää on petturi. Enkä ole tavannut yhtäkään, joka toivoisi, että whippetillä EI olisi viettiä.

Tasapuolisuuttakin kaivattiin.
Miksi KVA-titteliin vaaditaan näyttelytulos. Facebookin ja Tuulen koirien ym. sijaan ehdottaisin, että kysyjä lähestyisi FCI:tä ja/tai rodun kotimaata ja odottaisi (edellyttäisi) sieltä suunnilta tyhjentävää vastausta. Sitä ei yksi Anita, Minna tai Mikko pysty antamaan. Muuta kuin; whippet ei ole käyttökoirarotu. Jos se olisi, niin MVA-arvoon käyttökoe vaadittaisiin.
No mutta ajakaa sitä, järkevästi ja pitkämielisesti, perustellen ja aidosti. Luokaa whippetille sen kaikkia ajo-ominaisuuksia mittaava käyttökoe.
Nythän käsittääkseni osan juoksuharrastajien mielestä maastot on paskaa ja toisen mielestä taas rata on persiistä. Ei siitä kauan ole kun maastoserttien koettiin kokevan inflaation, kun kaikki jotka saavuttavat 450 pistettä tai yli, niitä saavat. Käsittääkseni ihan ylpeydellä serttejä tänä päivänä kuitenkin pokataan. Osan mielestä taas rataKVA-ajat ovat "naurettavan" alhaisia; kaikki niitä äänivalleja paukuttaa kuitenkin.


Luin myös, että "kasvattaja oli käskenut tulla tänne (radalle) kun ei tiedä lajista mitään". 
No niinpäniin. Kaikkea ei voi hallita eikä osata - paitsi whippetin kanssa joskus tuntuu siltä, että siinä missä rotumme on MULTIpurpose on omistajan osattava ja pysyttävä kärryillä, oltava ajan tasalla kaikesta. Juoksulajit tulevat tutuiksi vain niissä vaikuttamalla ja niissä käymällä. Yhtälailla voisin sanoa, että näyttelyihin tulee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mistään mitään - mutta tehtävämme onkin vain ottaa kaikki avosylin vastaan, neuvoa ja opastaa.

Olen kilpaillut koirieni kanssa n. 60 kertaa radoilla ja maastoissa. Suoritteista alkaa olla niin paljon aikaa, että kääntömanttelit eivät enää käy, ei nahkapanta, eikä mikä tahansa koppa. Huomaan kysyväni tyhmiä, kuin ensikertalainen ja huomaan, että ihmisillä on hieman vaikeuksia kanssani; tavallaan tiedän ja osaan - ja sitten taas tavallaan en tiedä enkä osaakaan.
Minulla on nyt juoksemiseen sangen kelpo lapsi kasvamassa, mutta ihan varmasti teen sen kanssa virheitä... Joten ottakaa ihmeessä syliin, huomaan ja korjatkaa ja oikokaa tekemisiämme. Maui osaa, mutta minä ehkä en.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä.
"Whippet on historialtaan käyttökoira ja sen pitäisi saada kani kiinni. Radalla näkemäni näyttelykoirat eivät saa kiinni edes jalkapuolta".

Haluaisin uskoa, ettei ylläoleva ole ollut missään sosiaalisessa mediassa, julkisesti, mutta kyllä nämä lauseet siellä lukivat.
Palaan aiempiin ajatuksiini yllä, muistin virkistykseksi:
Onko whippetin tarkoitus juosta vain ja ainoastaan hemmetin lujaa? Saada jänis kiinni ns. alta aikayksikön vai voiko kanipaisti tulla muutamien kurvailujen jälkeen? Kumpi on tärkeämpää ja olennaisempaa; nopeus vaiko ketteryys? Kyky käännöksiin vaiko suunnanmuutoksiin? Miten on älykkyyden ja ajolinjojen valintojen laita?

Kokonaisuutena sanoisin omalla harrastushistoriallani että meillä ei ole mitään hätää. 
Päinvastoin. Vaikka "inhoankin" etanalähtö-sanaa (whippet, joka juoksee 1-2 sekuntia hitaammin nopeampaa lajitoveriaan on "etana"? No eikä ole.) niin olen ilolla huomannut sen kasvavan määrän näyttelyharrastajia, jotka ovat löytäneet radoille.
Minusta on vain HIENOA, että näyttelyharrastajia on alkanut virrata radoille ja koen erittäin vastenmieliseksi sen, että näyttelylinjaisten koirien menoa kommentoidaan ylläolevan kaltaisesti; ne eivät saisi kiinni edes jalkapuolta.

Rodun "silmäätekevien" - ja varsinkin sen tuomarien -tulisi kannustaa rodun harrastajia yli lajirajojen. 
Mielestäni harrastava koirakko on aina parempi kuin koirakko, joka ei tee yhtään mitään. Kannustus ja arvostus on avainasemassa kohdatessamme uusia harrastajia. Meidän on otettava heidät syliin ja hoteisiimme sen sijaan, että me nauraisimme ja väheksyisimme heitä.

Whippet on älyttömän kekseliäs, nokkela, taitava ja hieno rotu josta on moneen. Jos päätän huomenna alkaa virkata koirieni kanssa ristipistotöitä toivon siihen kannustusta, enkä julkista lynkkaamista; "Ei niistä ole siihen, korkeintaan virkkaamaan patalappua.

Lenkillä 28.9.2017

Vaihteeksi kamera mukana. Tällaista tallentui kortille tällä kertaa:

Asuimme aikoinaan ihan tässä liki. Nyt tähän kuvan kohtaan on matkaa kilometrin verran, ennen kuin lenkki oikein kunnolla edes alkaa. Tätä tietä pitkin suunnistamme mm. Porttipuistolenkille ja vasemmalla, kulman takana on Håkansbölen kaunis kartanoalue. Sieltäkin pääsee hiekkateitä pitkin sinne sun tänne.
Maui photobombaa.

 Tämä niitty on kaavoitettu asuintaloille. Toistaiseksi pojat pääsevät päästelemään siellä. Tähän malliin.

 Lumix DMC FZ-200. Sentään Maui näkyy kohtuullisen terävänä. Jotain "möykkyä" se tuossa jahtaa.

 Maui ja Huima eteerisinä.

 Tässä Mauin sinkkupose.

 Kartanon edustalla oleva "saari" syysasussaan.

 Läheinen palsta-alue.

 Kenzolan nuorisoketju. Maui, Huima ja Bali.

 Skomarsin torppa. Tätä saavat vantaalaiset yhdistykset vuokrata ilmaiseksi.

 Aivan liki Hakunilan ostaria rakentuu uusi Kaskelan asuinalue. Lehtitietojen mukaan sinne tulee 900 uutta asuntoa. Rakentaminen käy juuri nyt kiivaimmillaan, kolmen nostokurjen voimin.

Tässä vielä Kenzolan lenkkijengi. Luxi halusi pysyä tuntemattomana ja kuvautti vain kuono-osansa. Hupi sentään poseerasi mukana. Vielä nousee 13-vuotiaan askel.

Lenkkidata tälle päivälle 6,7 km. Syyskuun kokonaissaldon ollessa 148,5 km.

Elämä koiran kanssa muuttuu.

Ikää tulee ja sitä vain huomaa yhtenä päivänä, että jösses, koiraelämää on tullut vietettyä jo 33 vuotta!!! 
Koiria on tullut ja mennyt ja jokainen niistä on ollut perheenjäsen, tärkeä ja jättänyt jäljen. Tuntuu hurjalta sanoa, että tarvitaan useampi koira ennen kuin sitä jalostuu tajuamaan koirista ja koiranpidosta, harrastamisesta puhumattakaan, sen Ytimen.

Mikä se Ydin sitten on?
Sitä voisi melkeinpä perspektiiviksikin kutsua. Kun katsoo koiraelämää taakseen, huomaa, että ensimmäisten koirien kanssa on hölmöillyt urakalla, sitten huomaa, että ensimmäisten rotujen kanssa on hölmöillyt urakalla. Sitten sitä huomaa, että on oikeastaan hölmöillyt kokoajan, nyt 33 vuotta. 
Aina tulee se uusi koira ja vetää höplästä. Aina tulee tarve pyytää anteeksi ei vain omistamiltaan koirilta vaan myös ihmisiltä, joiden kanssa on vuonna 1987 väitellyt höpöjä. Puhumattakaan siitä vuonna 2004 käydystä keskustelusta. Ja niin edelleen.
Näkemystä ei tule näkemättä, kokemusta kokematta. 
Ytimeen pääsee vain elämällä, käymällä läpi, kahlaten milloin sohjossa ja vastatuuleen. Myötäistä on toki aika-ajoin virkisteeksi mutta sitten taas sataa sontaa.

Ja jonain päivänä vain kaikki sujuu.
Kynsienleikkuusta lähtien. Ne vain leikataan. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Yksi on sylissä makaronina, puree nenästä, toinen kiljuu ja kolmas juoksee karkuun. Oma silmä on harjaantunut näkemään ne haavat, jotka pitää tikata ja ne, jotka voi itse hoitaa. Revähdykset, venähdykset ja nirhaumat ovat käyneet tutuiksi ja sitä vaan huomaa yht'äkkiä, ettei oikein säikähdä enää mistään.
Vanhan koiran antaa olla vanha ja heiveröinen, eikä sitä yritä keinotekoisesti nuorentaa. Vastaavasti nuoren koiran kanssa se on vain opetettava siihen perusarkeen, sitä on vain elettävä sen kanssa, jotta se jonain päivänä naksahtaisi siellä pääkopassa, että itseasiassa tylsyydestä kiljuminen on aika lapsellista eikä sillä saavuta mitään.
Toisaalta olen tullut vanhemmiten huomanneeksi, että kun pidän nykyisin koiriani irti niin taidan tehdä ristinmerkin ennen hihnan irroitusta.

Näillä kilometreillä sitä alkaa katsoa taakseen, ja jossain määrin soimaa itseään eletystä ja koetusta ja jossain määrin on kiitollinen, että on saanut omistaa niin hienoja koirayksilöitä, jotka ovat jalostaneet elämää ja ajattelua tähän päivään. 
Rodussamme on paljon uusia, nuoria ja innokkaita harrastajia. Sitä näkee itsensä heissä ja jos onkin joskus hieman huvittunut, huomaa vain katsovansa itseään parikymmentä vuotta sitten. Kaikki me vanhat parrat olemme joskus olleet uusia harrastajia - toiset meistä ovat vain unohtaneet nuo innokkaat ummikkoajat kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Nyt kun minulla on radalla innokas nuorukainen, huomaan jopa taantuneeni. Vuosien takaiset rataharkat ovat painuneet unholaan ja uudet säännöt tuntuvat melkeinpä pelottavilta. Missä on se vanha, tuttu ja turvallinen? Miten edetä, miten se meni ja milloin mitäkin?

Elämä koiran kanssa muuttuu. Se syvenee ja se saa lisää värejä.
Alkuun sitä halusi vain whippetin, kun se on niin kaunis rotu ja jossain vaiheessa sitä omaa kaunista whippetiään halusi näyttää tuomareille ja kilpajuoksutuskin tuli mukaan. Tavoitteet elävät kunkin koirayksilön myötä ja vaikuttaapa kulloinen elämäntilannekin ja oma jaksaminen kaikkeen harrastamisessa. Jokatapauksessa jos mieli on avoin ja koira innokas oppimaan uutta yhdessä omistajan kanssa - niin sitähän on niinsanotusti baana auki. Elämä rikastuu ihan hetkessä uuden pennun tullessa taloon ja kunkin yksilön kanssa koetut haasteet haastavat joskus ihan viikottain - "ei se Bella koskaan tällaista". Bella söi kenkiä ja uusi pentu seinää. Kengät sai tuulikaappiin piiloon, mutta miten seinän piilottaa? Kas siinäpä haastetta. Sitä syvyyttä ja värejä.

Tänään Porvoossa taas kerran mietin harrastuksen mielekkyyttä juostessani yhdessä koirani kanssa vesisateessa.
Tosin näyttelytoimikunta oli ystävällisesti pystyttänyt jo ryhmäkilpailuteltat valmiiksi, joten sateessa ei tarvinnut seistä - sateessa piti vain esittää koira. Onko tässäkin se Ydin nähtävissä - mikä sinne kilpailemaan lopulta ajaa? Olenko se minä itse, kilpailunhaluni tai halu näyttää muille, että "mulla on tällainen, mitäs tykkäät"? Vastaus on minun kohdalla yksinkertainen. Jollen olisi koiran kanssa liikenteessä, ihmisten ilmoilla, harrastamassa ja touhuamassa - katsoisin luultavasti vain televisiota tai lukisin lehteä. Minä vien koiraa ulos, mutta myös koira vie minua ulos.

Siitä olen nimenomaan koirilleni kiitollinen, ennen, nyt ja tulevaisuudessa, että ne pitävät minut liikkeessä. 
Taas on kävelty kahdeksan päivää ja vaille 50 kilometriä. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon saan puhua koiraa päivittäin ei vain koirieni kanssa vaan myös lenkkipuheluissa ja vieläpä "elää rotua" erilaisten aktiviteettien kautta, kuten nyt vaikka COS-tapahtuma, joka lähestyy huimaa vauhtia. Kaikki innokkuuteni lähtee rodusta. Rodun eteen on kiva tehdä ja toimia.


Elämä koiran kanssa muuttuu ja elää jokaisen koirayksilön myötä -  ja iän myötä. 
Ikä ei tuo ihanaa perspektiiviä ja luonteen syvyyttä ja pehmeyttä vain omaan koiraan (kts. kuvituskuva, Hupi lähes 13-vuotta) vaan myös perspektiiviä ja pehmeyttä omaan ajatteluun. Parhaimmillaan yksilöajattelusta tulee ME-henkistä.

Ydin ja syvyys ovat ihania asioita koiran kanssa, yhdessä.
Odottakaa niitä, nähkää ne, nauttikaa niistä ja vaalikaa niitä. Mikään ei ole niin mukavaa elämää kuin elämä yhdessä koiran ja/tai koirien kanssa. Varsinkin, jos rotu on whippet.

Viisaus asuu vanhassa koiraystävässä. Ja siinä nuoremmassakin. Se voi vaan hieman kestää, ennen kuin se tulee sieltä esiin.

Helsinki NAT 3.9.2017 - Bali ROP!

On minulla ihmeellinen pieni koira, Bali nimeltään.
Se on liian lyhyt, sillä on sirppikinner, liian pitkä sääri ja liikaa takakulmauksia.

Ja samalla se on uskomattoman kaunis, virheistään huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se on kurvikas, tiivis, kompakti, lihaksikas ja mittasuhteiltaan oikea whippet. Ainakin minun mielestä - monen mielestä ehkä ei. Sillä on leveä, lihaksikas reisi ja se hallitsee kroppansa täydellisesti viilettäessään pelloilla ja niityillä.
Kehässäkin se saattaa yltyä barwaxaniin - ja vaikkei yltyisikään, hallitsee myös kehässä hienosti säärensä ja kintereensä: - eilinen oli Balin uran viides ja komea ROP-sijoitus, huikeaa!!

Sen luonne on jalostunut yhdessä sen kropan ja mittasuhteiden kanssa.
Se on lungi ja rauhallinen matkakumppani, se hoksaa ja mieltää asiat rennoin rantein, se on hauska ja kainaloinen yhtäaikaa. Se on melko äänekäs kaveri - tykkää leikeissä vähän päällepäsmäröidä, mutta tekee senkin pehmeästi. Se myös yllättää minut aika-ajoin näyttelyissä totaalisesti. Onhan se lopulta "vain whippet", vain ihana kotikoira, jonka kanssa on mukava lenkkeillä. Misseily on pientä huvitusta, meille molemmille. Enpä olisi arvannut Balia laumaan ostaessani, että siitä tulee minun ensimmäinen C.I.B (kansainvälinen muotovalio). Underdogista menestykseen.

Ja vielä; se ontui sydäntäsärkevästi 30.8. keskiviikkona - kaivoin todella syvältä sen anturasta kiven - ja sunnuntaina se viiletti aina ryhmäkilpailuihin saakka. Uskomaton koira. Ihana sellainen.

Päätän oman koirani ylistämisen tuomarimme Eva Nielsenin arvosteluun:
"Fin helhet. Maskulint huvud. Fint uttryck. Fina detaljer. Bra hals. Fin under - och överlinje. Bra kropp. Lite lång i länden. Bra bredd på korset. Vackra seniga ben. Utm. päls. Täcker mark väl."

Tästä "fina detaljer" en voisi olla enempää samaa mieltä.