27.4.2024

Kaikenlaista. Klaukkalasta.


Tässä sitä on kohta jo kuukausi (!) asustettu ja ihmeellistä on.
Jännintä lienee, että en ainakaan vielä kaipaa pihaa. Sitä jatkuvaa siivoamista siellä(kin). Joka kevät uutta multaa, siemeniä ja kuolleiden perennojen saksimista, alueilta, jonne ei oikeastaan edes yletä. Lehtien haravointia, saksintaa, leikkuuta, kohennusta. 
Aina ne koirat (lue = Samui) hyppivät sinne perennapenkkiin aitojen yli ja minä röhnötin aitojen päällä mitenkuten korjaamassa pökäleitä.

Pihan autuus lienee kristalloituu ripulin yllättäessä, sananmukaisesti.

Tässä muuttotohinassa koirat jäivät aika pitkäksi aikaa ravinnotta (aamiainen muuttopäivänä 07 ja päivän pääruoka n. klo 19..) kun sitten kuppiin töräytettiin vihdoin apetta, sitä meni sinne varmaan mahaportin ja kapasiteetin mielestä liiaksi, sillä Ibiza kuorrutti heti ensimmäisenä yönä muutamat matot kakkamoussella.

Nyt ollaan oltu 05-06 ulkoiluaamurytmissä  itseasiassa sangen komeasti. Pojat herättävät kuopien ja korvia putsaten - ja kuitenkin menemällä uusille kiepeille. Mutta minä olen hereillä, joten NYT mennään! Aamu-ulkoilumme ajoittuvat 06-07 välille. Ensimmäiset aamulenkit olivat hädintuskin kilometrin mittaisia kakkaympyröitä, mutta nyt olemme laajentaneet aamureviiriäkin jo yli kahden kilometrin. On ollut ajoittain ihan luksusfiiliksiä, kun aamulenkillä ei välttämättä ole tullut ristinsielua vastaan!

Hakunilassahan ei oikein enää ollut yhtäkään lenkkiajankohtaa, jolla ei olisi törmätty noin 16:sta ohitettavaan. Nyt tuntuukin ruhtinaalliselta voida edes joskus marssia kaikessa rauhassa, ilman ensimmäistäkään ohituksen ulkoistajaa.
Ja Hakunilassa oli paljon tiiviitä pensasaitoja, joiden takaa koiria tuli suoraan eteen, aivan yllättäen. Täällä yksi peltolenkki on mainio, juuri näkyvyyden kannalta.

Ollaan löydetty itseasiassa leppoisa "kaupunkilenkki" ohi terveysaseman, rivitaloasuntoalueiden, kohti Klaukkalantietä ja tähän mennessä vain yhden kerran on ollut astetta haasteellisempi ohitus... Iäkkäämmällä rouvalla oli riehuhenkinen karvakas, joka haukkui ja reuhtoi kokorahan edestä. Minulla kesti tovi jos toinenkin saada oma lauma zen-tilaan, sillä rouva jumitti riehukarvakkaan kanssa vastapäätä meitä, kuitenkin tien toisella puolen. Onneksi omani ovat namiohjautuvia ja sain kiihtymiset alas kuin ihmeen kaupalla Mini-Frolicin avulla. Turha kai mainitakaan, että riehukarvakas jäi jälkeemme haukkumaan ja riehumaan.

Tästä pääsemmekin siihen, että ihan omassa laumassanikin on toki ripaus riehua.

Esimerkiksi Ibizalla on kova halu ilmoittaa ja kuittailla ohi kulkevia koirakoita. Kuitenkin Ibiza reagoi hienosti karkkiin ja höpöhöpöön (mun slow down-komento) joten mitään kovin hälyttävää sillä osastolla ei sitten kuitenkaan ole. Ja en vaan jaksa stressata yhtään enempää, tehdä numeroa.

Kuitenkin näin kuusikymppisenä voin vain muistella edesmenneitä ihanuuksiani, missä joukossa oli kyllä sanomista ja riehua - jotka kaikki sitten kuitenkin iän myötä asettuivat ja tasoittuivat särmikkyyksineen.
Sanoisin näin alati optimistina, että koirat asettuvat kyllä. Ibizakin kiekuu juuri NYT kaikki kottaraiset ja siivekkäät - eiköhän se tässä kesän kuluessa opi, että niitä on rotvallit täynnänsä. Siinä saa äänensä käheäksi, jos meinaa ne ihan kaikki haukkua. Odotan siis koiran itsensä omaa oivallusta asian suhteen.

Pikkuhiljaa, polven antaessa myöden, laajennamme reviiriämme ja polvi on venynyt jo parhaimmillaan 3:n kilometrin suoritteeseen. Pojat ovat ajoittain saaneet päästellä läheisellä pellolla ja olemmepa me kiihdytelleet myös vastapäisellä aidatulla jalkapallokentälläkin. 

Uutta on ollut myös kaikki Teslat ja Bemmit, jotka ovat kauniisti hidastaneet ennen suojatietä, päästääkseen meidät yli. Hakunilassa olisivat ajaneet päälle. Tosin Hakunilassa Tesloja ei juurikaan näkynyt. Jännä, miten siihen suojatielle pitää kiihdyttää 60 km/h ja tehdä kirskuva jarrutus juuri ennen koiriani ja pohkeitani. Täällä hidastavat jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, kuten kuuluukin.

Ikää tulee ja paikat antavat vääjäämättä periksi.
Meillähän on siis koiriamme kohtaan joskus kohtuuton elinajanodote (?) ja ajatus siitä, että ne vetävät kanssamme näyttelyt, kisat ja kinkerit hamaan tappiin lonkat, polvet ja kaikki paikat notkeina ja vetreinä. Nyt kun itse on saanut käydä läpi lyhyen, mutta intensiivisen ja antoisan kisarupeaman Mauin kanssa - jonka aikana kävi ilmi, että LTV2 kyllä pelittää ja joustaa mutta olkanivelet ei, niin oppi taas jotain siitä, että koirat ovat ELÄIMIÄ, ei koneita. Kokonaisvaltaisuudesta, siitä, että koira rakentuu KAIKELLE. Ja kun kovaa mennään ja jarrutellaan, niin paikat on kovilla. 

Etuosalle menee 60% koiraa, takapäälle 40. Kyynärät ei ole sama kuin lonkat. Lonkat sijaitsevat koiran peräpäässä, kyynärät edessä. Ja olkaniveletkin voivat olla kovilla, asvaltilla tehdystä sorsan metsästyksestä johtuen...
Hiljattain törmäsin toisen rodun ihmiseen; "Ai C-lonkkatuloksen vakavuus? Riippuu täysin siitä, ovatko ne vain matalat vai onko niissä nivelrikkoa".

Muuten vallan joustava ja letkeä Caprikin kehitti mistälie lanteen jännitystilan, jota oikaistiin aina 300 euron edestä.
Taannoisessa talvisessa maastokisassa loppui puhti ja iski kärvennys, jota sitten selviteltiin mobilaatiohoidossa; EI, se ei ollut(kaan) lannejännityksen uusiminen, vaan reisi sanoi pakkasessa POKKS. Huonoa tuuriakin, sitä on aina koiran (ja ihmisen) elämässä. 

Joskus sitä miettii, että olemmeko me koskaan kuunaan oikein realisteja koiriemme kanssa?
Aina kaiken pitäisi pelittää kuin Hollywoodissa ja jos ei pelitä, niin vaivumme murheen suohon. Ja aloitamme vimmatun vianetsinnän. Vaikka koiramme harvoin tekevät niin. (vaipuvat murheen suohon, saati etsivät itsestään ja toisistaan vikoja). 

On ollut vuosien saatossa hienoa huomata kuinka koirien(kin) keho paikkaa itse itseään. Kuinka ne toipuvat ja pelittävät usein "vain" levon jälkeen.

Samaa ei voi sanoa aina itsestä.
Ortopedi kielsi minulta juoksumaton, koska oikea jalkapöytäni kehitti alkavan marssimurtuman. Vaunukujan hiekanlakaisu kehitti vasemman olkapään tulehdustilan. 8,5 vuotta sitten tehty edellinen muutto johti molempien rannekanavien leikkaukseen. Nyt tehty muutto jumppahuittautti vasemman polven jänteet, kierukat ja nivelet vinoon. Vaivaa on vasta näytetty (salskealle) hoitsulle ja saatu kehoite palata asiaan kahden viikon kuluttua. No, se olisi jo ensi tiistaina.
Hiljaksiin tässä on alkanut miettiä, että KUKA juoksee jatkossa koirieni kanssa kehässä.  

Mitään en kadu.
Vaikka hammasta purenkin jatkuvasti, kun vedän Klaukkalan raitteja kuusi hihnaa solmussa ja neljä kakkapussia keikkuen - mitään en kadu, enkä vaihtaisi. 

Ja kaikella on tarkoituksensa.
Tämä talvi on ollut erityisen pitkä ja säällisesti vaativa. Jospa nyt helpottaisi, huomaan ajattelevani tämän tästä. Aina on onneksi toivoa. Vaikka tuntuu, että ulkoilut ja kaikki muukin on jatkuvaa vääntöä, uukäännöksiä ja väistämistä. Haasteita irtijuoksutuksen suhteen ja joskus huomattavistakin koirieni luonteen värikkyyseroista. Jos elämä olisi liian helppoa ja sataprosenttisen sujuvaa, niin voisiko siihenkään luottaa? 

Koirat haastavat meitä ja hyvä niin.

Vaikka se 60-vuotissyntymäpäivä nyt häämöttää vääjäämättä, niin koirat pitävät meitä kliseisesti nuorina ja varpaillaankin. Yksikään koira ei ole edellisen kaltainen, yksikään ei mene muottiin. Jokainen koira päästää meidät jonkin, yksittäisen asian, suhteen helpolla (?) - mutta seuraavien seitsemän asian suhteen eivät. Tämä, jos mikä nuorentaa, vaikka silmäpussit syvenevätkin.


Toukokuu häämöttää neljän kehiskeikan myötä.
Miksi enemmän kehistelyä näyttelyttämisen sijaan? Täytyy ne terveystarkit jotenkin maksaa. Haha.

Valitse whippet. Valitse astetta mielenkiintoisempi, joskin joskus työläs, värikäs elämä. 
Muista kuitenkin päkiäsuojus, polvituki, Perskindol ja rannelasta. Sitten vain lenkille!

6.4.2024

Hakunila jäi taakse - kohti Klaukkalaa!


Jossain välissä, viiden Hakunilavuoden jälkeen,  teimme lauman kanssa lyhyen dippauksen Ala-Tikkurilaan ja palasimme reilun vuoden jälkeen takaisin Hakunilaan.
Onnistuimme tuolloin, n. 8,5 vuotta sitten löytämään edullisen rivitalokolmion suojaisalla pihalla. Viihdyimme todella, kunnes "sattui liikaa". Usein pienet asiat jäävät pieniksi ja ohimeneviksi, mutta kun niitä tapahtuu tarpeeksi, pienistä asioista alkaa kasvaa isoja, häiritseviä. Oli irtokissaa, irtokoiraa, irto-oravaa, irtopeuraa, kommunikaatio-ongelmia naapureiden kanssa, nilkan nyrjähdystä, olkapään revähtymää (leikin liiaksi talonmiestä..), astman pahenemista, homepilkkuja, kovaa vuokran nousua... yhtäkkiä kaikki oli melko raskasta - ja se hinta, mitä pihasta maksettiin ei enää oikein kohdannut. Haluaako pihasta maksaa "järjenvastaisesti"?


Viihdyttiin ja ehdin olla taloyhtiön talotoimikunnan vetäjäkin yhdessä Teho-Kaidon kanssa 2,5 vuotta, mutta jotenkin "kaikki vain tulee päätökseen" ja vaikka aika oli antoisaa, oli se suoraan sanottuna myös raskasta.


Kaido - AINA apuna ja yleensä myös HETI! Lisää Kaidoja heti kaikille naapureiksi!

Lenkille mennessä ja tullessa keräsin roskia, lakaisin hiekkaa, tein kämppiksen kanssa yhdessä lumityöt jäteaseman ja postilaatikon edestä  - joskus jopa kolmesti-neljästi päivässä. Siivottiin jäteasemaa, kerhohuonetta, portaita, pihaa. Huolehdittiin lukkojen toimivuudesta, tilattiin tavaraa, roudattiin, kannettiin ja soitettiin huollot ja systeemit.


Tilanne nyt.
Avaruutta. Lääniä. Rauhaa.
Ikää kun alkaa tulla, sitä alkaa ajatella ehkä (?) enemmän itseään.
Vaikka koirat ovatkin elämäni - ja minä luultavasti niiden elämä :) niin sitä alkaa haluta keskittyä (vihdoin) itseensä. 
Haluaa sisustaa oman kämpän, haluaa oman rauhan ja kaikki ne valitut kauniit esineet ympärilleen, muistot, taulut, tuoksut, värit. 


Vuodet kämppiksen kanssa olivat toki mukavia ja jouhevia, joskin raskaitakin. Kaksi hyvin eritemperamenttista ihmistä yhdessä, ajoittain huhhuh. 
Jos jotain sain lapsena vanhemmiltani, niin uskon siihen, että "kaikesta selviää" ja "lopulta tulemme vain vahvemmiksi". Ihmisen vahvuus ja voima ovatkin  käsittämättömiä! Pidän itseäni huikeana esimerkkinä siitä, mitä kaikkea ihminen pahimmillaan ja parhaimmillaan kestää ja sietää. Hampaita yhteen narskuttamalla sitä menee vaikka läpi harmaan kiven.


Olen jossain määrin otettu/rasitettu siitä määrästä mitä olen saanut ihmettelyjä teiltä kaikilta ihanaisilta, että MIKSI muutat ja muutatko rivitaloon/miksi et ja muutatko samaan kämppiksen kanssa/miksi et muuta.


Ei ole olemassa yhtä vastausta.
Olen selkeästi koirahullu nainen, joka elää elämäänsä koirilleen. Pihattomuus tarkoittaa minulle VAIN sitä, että vien pojat nyt ulos 05-06 ja aamupyrähdyksen jälkeen jatkamme unia. Ei sen enempää, eikä vähempää. Herkkäunisena herään kyllä poikieni tassutteluun ja levottomuuteen. 


Klaukkala valikoitui uudeksi asuinkunnaksi monesta syystä.
Ihanaa, että juuri Klaukkalasta löytyikin vastaus moneen "haasteeseen".
Lähiympäristö on aakeaa laakeaa peltoa, urheilukenttää, jokimaisemaa. Eilen ihana kohtaaminen pienen koululaisen kanssa, joka kehui koirani ja neuvoi minut sitten oikealle polulle takaisin päätielle. Aamupissatus sujuu n. kilometrin ympyrän tehden ja muutamat pidemmälle lenkille lähdöt lähimaisemiin ovat jo nyt olleet liki sinfoniaa, sillä  juurikaan ristinsielua ei ole ollut lähistöllä. 


Miksi?
Täältä saimme kuitenkin yhdessä kämppiksen kanssa kaksiot samasta taloyhtiöstä, ensimmäisistä kerroksista, kolme porrasta ulko-ovesta ulos.
Heti avaruuteen, heti voi nostaa jalkaa. Heti on kakkaroskis ja väylä väljemmille vesille. Väistämisetkin sujuu - toistaiseksi - kun on tilaa. 


Sain mukaani uuteen, turvakseni äidin ja isän.



Molemmat kuvat ovat minun ottamia.
Facebookin kuvankäsittelyryhmän tuunaamia, Antti Ruotsalon printtaamia ja kehystämiä.
 
Sain äitini ja isäni mukaani kauniissa kuvissa ja kehyksissä. Rakkaat koirani ovat täällä, minä olen täällä. Kämppis on viereisessä rapussa, Avensis lähellä. 
Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Uusi elämä alkaa.