Kilometrit pulkassa ja taloyhtiön juoksumatto rasvausta vailla ynnä muita muistoja.

Taas on aika statistiikan.
Se onkin maireahko - mitäpä sitä koronavuonna muuta kuin jalalla koreasti.

Suomen kehissä sitä ei juuri päästy tekemään - siis sitä jalalla koreasti - mutta tasaisesti puuskutettiin menemään lenkillä tepsutellen, portaissa ja taloyhtiön maanmainiolla, kolisevalla ja kitisevällä juoksumatolla.

Tuosta juoksumatosta onkin tullut melkein jo kaveri; se on ihailtavan lähellä (100 metrin matkan päässä) ja aina valmiina, kun vain töpselin laittaa seinään. Lisäksi se ei arvostele, jos aina ei jaksa juosta putkeen. Nykyisin vedetäänkin erilaisin intervalliharjoittein; joskus kävelen minuutin, juoksen minuutin. Joskus minuutti kävelyä ja heti perään 6 minuuttia juoksua. Kevyt 20-minuuttinen treenimme on toki aina parempi kuin ei 20:a minuuttia ollenkaan, eikö?!

Tepastuskilometreissä tehtiin uusi ennätys; 2404,2 käveltyä kilsaa, mikä on 269,1 km enemmän kuin vuonna 2019! Eipä tästä voi taas muuta kuin kiittää nelikkoa Huima, Bali, Maui ja Samui! 2404 jaettuna 365:llä = 6,58 km/pvä. Kuvan kengillä on myös vaikutuksensa asiaan. Tuppaa menemään nykykilsoilla 2-3 paria/vuosi.

Portaissa puuskutettiin 48 kertaa; joka tekee keskiarvon 4 x/kk. Uimaan pääsin vaivaiset 7 kertaa. Juoksumatolla hipsuteltiin 55 kertaa; mikä tekee keskiarvon 4,58 x/kk. Jumppaa menin 13 kertaa. Nettijumppa tahtoi jäädä lenkkeilyn, juoksumaton ja portaiden jalkoihin. Lenkkijuoksulla käytiin lisäksi Samuin kanssa 9 kertaa. Onhan tässä suoritteita. Yhteen laskettuna 132 treeniä.

Tarun kanssa löydettiin Rakveren reissulta kaksi uutta paria kenkuleita, tosin ei näistä lenkkeilyyn ole. Soveltuvat lähinnä kehässä keekoiluun:

Jouduin perehtymään myös enkkupoikien, Maui & Samui, passeihin, sillä Brexit aiheuttaa sen, ettei UK-passeilla ole enää matkustaminen. 
Huvittavaa sinänsä, että vaikka vuosi on ollut ankeahko ja serttejä ja muita suoritteita on jahdattu verkkaan mutta "pää punaisena" niin suoritteiden määrä pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Nimittäin Baltian-matkailuaukkoja oli sittenkin tarjolla - peräti viisin kappalein! Suomessakin saimme muutamasti kipaista niin näyttelyissä, maastossa kuin radallakin - parhautta!! 

Näin sitä tulee taas miettineeksi, että mitä tekisinkään ilman puikkonokkiani. 

Ne vievät lenkille, ne vievät kisoihin & kinkereihin, ne vievät ulkomaille. Siinä missä Bali oli TODELLA vaivaton reissukoira ja ihana matkakumppani, Samui pistää kaiken potenssiin kuusisataa. Niin mutkatonta ja vaivatonta ja leppoisaa, Samui is a truly soulmate, kotonaan kaikkialla! 

20.9.2020 Samui nauttii Piritan rannan aamuaktiviteeteista Virossa

Eikä siinä Maukku jää paljon pekkaa pahemmaksi. Nämä kaksi enkkua on kyllä monin tavoin täyttäneet toiveeni; vaikkei minulla koiria ottaessa edes sellaisia ole. Ja vaikka serttejä ja sijoituksia ei aina ole tullut (nimeksikään) niin tienpäällä olo tämän kaksikon kanssa on ollut silkkaa sinfoniaa.

Viron Marina-hotellissa 20.9.2020

Baltian saaliina oli 3 ROPpia Samuille, Mauille yksi PU4 -sijoitus. Lisäksi Samui pokkasi 2 Cacibia ja 2 vara-Cacibia. Liettuasta Samuille 1 luokkasert KV-näytelmästä. Ja lokakuussa sitten valioiduttiin komeasti; EE & FI Ch Sämylle!

Maasto-osastolla Mauille ei startteja, Samuille yksi, 11.10. Kouvolasta maireat 445 pistettä ja oikein pirtsakka ja ponteva juoksu!
Rataosastolla Mauille kolme kisastarttia, joista paras tulos 19.9. kisasta kellotus 19,57 s. Treeneissä Maukku paukautti 19,45 s tuloksen. Pyörii lähellä, mutta vain lähellä.
Sämy starttaili harjoituksissa radalla myös muutamasti ja kellotti ainokaisessa virallisessa ratakisassaan 21,03 s ajan.
Kerroinko jo, kuinka ylpeä olen tästä enkkuduosta joka osoittaa maanmainiota jahtausintoa ja kopitukset ja kimppajuoksut ja lähdöt sujuvat mainiosti ja säällisesti. Ylpeä olen tästä kaksikosta ollut, on meinannut rintavarustus poksua useamman kertaa.

Rintavarustus on paukkunut myös Samuin pentujen myötä. 
Komistuksia ja iloisuuksia on syntynyt 26.4. Dominijaan Liettuaan ja Woodbrooksilaan 31.7. sekä Nyanssilaan 14.9.2020.
Olen saanut tavata useita pennuista ja ollut äärettömän iloinen niiden reippaudesta, iloisuudesta ja valoisuudesta! Vielä on varhaista sanoa, mitä kenestäkin tulee mutta luonteet ovat ainakin olleet 10+ ja pennut ovat vilkautelleet myös lupaavia tasapainoja. Kaksi asiaa, jotka molemmat ovat itselleni tärkeitä. 

Kuvassa yksi maistiainen, Nyanssin Love No Limit, Tilli, (Samui x Nyanssin Hayabusa)

Vuosi siis antoi mutta myös otti.
Turvavälit, maskit ja käsien pesu - kolme asiaa, joista tuli arkipäivää. Samui valioitui kahteen maahan, Maui kävi TODELLA lähellä KV-aikaa, mutta myös haimatulehdukset pitivät otteessaan, Huima pääsi laihtumaan ruoan vaihdon myötä ja Samuin perälistossa käväisi paukama. UK-passit menivät vanhaksi ja niiden uusintaan piti sijoittaa seitsemänkymppinen. Kaunas peruuntui, Narva siirtyi kolmatta kertaa. Onhan sitä tässä. Kalenterit on yhtä suttua merkintöineen. 
Mutta sitä ne (vuodet) tekevät aina. Antavat ja ottavat. Kaikki on kuitenkin moninverroin hauskempaa yhdessä whippetien kanssa!
 

Kiitos, että olette ja kuljette rinnalla ja mukana. 

Hirmuisen iloinen kaikesta eletystä ja koetusta.

Hirmuisen. 

Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikille teille! 

Vuosi lähenee loppuaan - hetkeksi syviin vesiin.

Onpas ollutkin kerrassaan mielenkiintoinen vuosi. Kevään korvalla, maaliskuussa, alzheimeria sairastava äitini pääsi vihdoin haluamaansa palvelutaloon. 
Sittemmin tapaamisemme ovatkin olleet palvelutalon pihapiirissä tapahtuneita, lyhyitä, joskin sympaattisia kakunsyöntihetkiä. Vietän nyt vuosiin ensimmäistä joulua ilman äitiäni, viime jouluna vielä istuimme yhteisessä joulupöydässä. Kiikutin kuitenkin äidilleni kahdessa erässä kukkia, suklaata ja lahjoja. Myös hänen hoitajilleen. Toivottavasti niistä on hänelle ja hoitajille iloa - aina ajattelen tavaraa viedessäni, että "pian nähdään"! 

En ole mikään jouluihminen.
Joulu on minulle päivä muiden joukossa, toki maukkaampi. Tänäkin jouluna graavasin lohen ja ostin kunnon puntin tilliä kyytipojaksi. Lähikaupasta löysin jälkiruoaksi "terveellisen" pussin kuivattuja hedelmiä; papaijaa, ananasta ja kookosta. Maistuvat erityisen hyviltä Finnairin kipoista, jotka ansaitsin taannoin vapaaehtoistyökeikaltani. Herkullisia, mutta niin syntisen sokerisia. Pussista puuttuu nykyajan muodikas label "ei lisättyä sokeria". Tuota kaiken pahuuden alkua. 

No, sisustin hieman kotiakin kynttilöin ja kukin. Jotain iloa silmällekin.

Snäksit maistuvat tietysti paremmilta Finskin posliinikupeista!

Viikolla kävimme Huiman kanssa kortisonitarkistuksessa.
Pienen pieni Puimio on syönyt kortisonia nyt 8 vuotta. Pelästyin, kun yhtäkkiä havaitsin Huiman laihtuneen. Vuosi sitten painoa olikin ollut 16 kiloa, nyt 14,8. En ole aivan varma, mistä oli kyse, sillä verikokeet näyttivät kaikki hyviltä, lihaskunto ja yleinen olemus sai runsaasti kehuja, pumppu hakkasi vahvasti ja terveesti, ilman sivuääniä. Perusteellisen senioritarkistuksen jälkeen saimmekin kehotteen vain yksinkertaisesti "lisätä ruokaa". Tästäkös Huima iloitsee!

Lenkkeilimme jouluaattona reippaan ulkoilureitin; suosikkini onkin nyt lumen puutteen vuoksi (!!) Håkansbölen kartanoalueen ns. lyhyempi kuntorata, jolloin voimme kävellä likipitäen 90%:sti poissa hiekoitetulta asvaltilta.
Reitissä on yksi pieni mutta, se vaatii kämppiksen Avensiksen Hakunilantien Vaaralan päähän meitä noutamaan, sillä Hakunilantie on miinoitettu terävällä hiekoitushiekalla aivan koko kadun leveydeltä. Lähdepuistontie taas oli siitä IHANA pätkä, että liikenne on olematonta, joten saatoimme kävellä ajotiellä KOKO tien pituuden. Kävelytie kun oli miinoitettu terävällä hiekalla kauttaaltaan. Plusasteita oli neljä.

Haluaisinkin edelleen keskustella hiekoituksesta vastaavan kanssa ja käydä läpi lain määräämiä kirjaimia: LAKI kadun ja yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta KLIK. Tämä kohta on erityisen mielenkiintoinen ottaen huomioon viime päivinä lehdistössäkin nähdyn väitteen "koko kadun hiekoittamispakosta": "Kunta voi päättää, jos liikenteelle ei aiheudu huomattavaa haittaa, että määrätty katu tai kadun osa pidetään talvella kunnossa vain osittain taikka että määrätyllä kadulla tai kadun osalla ei torjuta liukkautta, jotta sitä voidaan käyttää kelkalla kulkemiseen. Liukkauden torjumatta jättämisestä on ilmoitettava."

Pimeään vuodenaikaan osuu myös toinen lehdistökatsaus oikein hyvin. Nimittäin Iltalehden haastattelu Jari Koposesta. 

- Kun olin vauva, ukki ei antanut äitini pitää minua ollenkaan äidin sylissä. Vauvaa piti ukin mukaan karaista, jotta julma elämä ei pääse murskaamaan. Vauvana huusin siis tyhjyyteen. 
Jutussa puhutaan "hienosti" tunnehaavoista;
- Tunnehaavoja syntyy joka kerta, kun koemme, että tulemme ohitetuiksi, vähätellyiksi, mitätöidyiksi tai muulla tavalla hylätyiksi.

© Anssi Ketomäki

Minulle koirat ovat silläkin tavalla erittäin merkityksellisiä, että ne ovat koko maailmani. Haen kaiken elämäniloni ja -haluni niistä ja ne merkitsevät minulle siten "aivan kaikkea". Joskus olen ohimennen haaveillut, että "joku ihminen jossain" olisi yhtä merkityksellinen, mutta onnistun aina pettymään. Ja tietenkin omiin odotuksiini.
Koirien kanssa elämä on sittenkin paljon helpompaa ja mielekkäämpää vaikka ei sekään ongelmatonta ole. Siinä missä "koulutan koiriani, ne kouluttavat minua" - ja aina löytyy, jokaisen koiran myötä, uusia sävyjä ja uusia pohdinnan paikkoja. Minä vien koiriani - onkin oikeastaan muodossa "koirani vievät minua". Se tekee nöyräksi. Sillä kun "annan iloa koirilleni - saan itse moninverroin". Koirani haastaessa minua, oivallus kantaa meitä yhdessä.

© Anssi Ketomäki

Takaisin Koposen koskettavaan haastatteluun:

- Naiset ovat tottuneet kannattelemaan parisuhdetta ja perhettä niin, että miehet uskovat kaiken olevan hyvin.
Miten totta. Oma äitini kannatteli koko perhettämme ja minä menin siihen oppiin mukaan, kainalosauvaksi. Kiltteys on kuin aikapommi. Kunpa minut olisi kasvatettu myös pitämään puoleni. Koponen kertoo haastattelussa, että "ei ollut aikaa pysähtyä". Koen samoin. Minua ajaa jokin äänetön pakko pysymään kokoajan liikkeessä. Siksi kävelinkin nuoruudessani varmaan miljoona kertaa onneni ohi, koska oli aina niin "kiire". Minne, sitä en tiedä itsekään. On hurjaa haluta suojella itseään, mutta myös tietoisesti toista.
Koirani ovat, onneksi, auttaneet minua paljon. Olen löytänyt itsestäni myös satunnaisesti asioita ja puolia, joista pidän - negatiivisten puolien vastapainoksi.


Koponen kuvaa hyvin haastattelussaan: "Minuun oli lapsuudesta asti jäänyt niin kova perushaava, varpaillaan olo". 
- Oman arvottomuuden kokemukseni takia lapseni eivät nähneet rakkaudellista isää, vaan isän, joka ponnisteli, epäonnistui ja jatkoi ponnistelujaan, ymmärtämättä toisin. 

Miten traagista elämä onkaan, pohdin. Me kaikki teemme parhaamme ja silti teemme ja sanomme asioita, joille emme löydä itsekään "selityksiä".
Usein tilanteet, ihmiset ja tapahtumat vievät meitä vain mennessään ja sitten huomaammekin hölmöilleemme huolella. Onkin äärimmäisen vaativaa ja itsellekin haastavaa selittää jotain sellaista, jota ei itsekään (omassa käytöksessään) ymmärrä. Vielä traagisempaa siitä kaikesta tekee se, kun luulee pyrkineensä hyvään ja saa aikaan vain kaaosta ja väärinkäsityksiä. Elämä ei totisesti päästä meitä helpolla. 

Liekö meillä jokaisella elämässään Koposen kuvaama ukki, joka oli raju sekä itseään että toisiaan kohtaan:
- Ukki hoki, että hampaita pitää purra niin kovaa yhteen, että veri tirskuu ikenistä. Hän oli Management by perkele -tyyppi.

Iltalehden haastattelun oli tehnyt toimittaja Susanne Strömberg.

© Anssi Ketomäki

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan uivani syvissä vesissä mietteineni.
Onneksi minulla on koirani, jotka ovat kuin elämän kellukkeita. Vievät ulos, pitävät pinnalla, pysyvät vieressä ja imaisevat harrasteisiin. Siinä missä mennyt elämä, koetut tilanteet ja eletyt ihmissuhteet kouraisevat ja kuristavat, saavat koirani onneksi riuhtaistua nykyaikaan ja -hetkeen. Siinä missä eletty elämä piinaa ja kahlitsee ja kyykyttää - koirat onneksi ottavat otteeseensa ja se ote on pehmeä, sympaattinen, myötäelävä ja rakastava. Karvainenkin. Joka ei ole tuntenut ja kokenut koiran pyyteetöntä rakkautta on jäänyt paljosta paitsi.

Siinä missä me "koulutamme koiraamme"; ne opettavat meitä. 
Uskomatonta, kuinka paljon tuon nelijalkaisen aerodynaamisen sielunkumppanin kautta voi kokea ja elää herkemmin, syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Anna siis whippetin valloittaa elämäsi ja sielusi - olkaa yhdessä sydän ja sielu auki! Vaikka ihminen ei ole koskaan valmis, whippetin kanssa eläessä olemme ainakin "valmiimpia" ja yhtä!

Ihanaa Joulua kaikille teille ihanille!

Muhevaksi lopuksi: kurkkasin 7 päivää etuajassa tämän vuoden kilometreihin. 2019 käppäilimme 2135,1 kilometriä. Tänään, 24.12.2020 lukema on 2354,3 - kiitos poikieni, marssimme kohti uutta ennätystä! 

Lenkkeily ja harrastaminen whippetin kanssa on PARASTA!

Kivimurskanperkele on täällä!!

Niin siinä sitten taas kävi, että kun Ilta-Sanomat tai Foreca julkaisee ja ilmoittaa, että "aamulla on klo 06-08 välisenä aikana pakkasta -1 aste"  niin kaupungin hiekoitusautot ajavat teille ja turuille syytämään mursketta. 

Kuinka moni teistä muistaa lapsuuden kauniin, pyöreän, ruskean hiekan?
Minä muistan. Meidän talon talonmies sitä nakkeli, hanska kädessään, ja ai että se oli kaunista, tasalaatuista pyöreää hiekkaa. Se oli oikein sellaista hienolaatuista, vähän kuin kahvinporoa! 

Kahvinporohenkisestä hiekasta on tultu sittemmin raekooltaan isoon ja terävyydeltään maksimiterävään murskeeseen, SEPELIIN.
Vietämmekin nyt toista "talvea" peräkkäin, kun lumentulo on minimissä (on se lopputalvenkin, uskokaa mua) ja pakkaset sahaavat niin, että yöllä voi se muutama aste olla ja aamulla/päivällä on plussaa.
Mutta kun Setä Sepeli lukee Forecan sivuilta, että pakkasta on -1 aste välillä klo 06-08 niin hiekansyytäjäautot lähtevät tien päälle...

Tätä tässä naisen logiikalla hieman ihmetellään.
Vantaan Sanomat oli yrittänyt tehdä aiheesta taannoin pienen jutuntyngän, mutta Setä Sepelin vastaus toimittajan kysymykseen jäi mielestäni hieman vajaaksi: "hiekkaa on hyvä laittaa pohjalle, kun pakkanen tulee, niin sitten on sitä hiekkaa" tjsp.

Meillä oli täällä Vaunukujalla aamulla pieni pakkanen.
Katsoin ikkunasta, kun oranssi vilkkuvalo pyöri kääntöpaikalla ja suhasi edestakaisin. Lähtiessäni juoksuttamaan vinttikoiriani, havaitsin, että Setä Sepeli oranssivilkkuvaloisella työvempeleellään oli syytänyt sepelikerroksen NYT myös ajotielle, entisen pelkän kävelytien sijaan. Huolella olikin. Oikein leveästi, kunnolla kuorruttaen. Mikään semmoinen HARVAhiekoitus ei tullut kysymykseen, vaan syytösyötöllä, kerralla kunnolla, leveälle, laajalle ja paksulti. Niin kerta. Nyt on joulukuu. Ja Foreca.

Menin koirineni shokkiin.
Menin niin shokkiin, että jahka olin saanut vinttikoivet juoksutettua ja piipahdettua kirpputorilla ja Äsmarketissa nakkasin koirat kotiin ja tarrasin harjanvarteen; kyllä. Kyllä minä hulluuskohtauksen sain ja menin lakaisemaan KOKO Vaunukujan tienpätkän niin, että saadaan edes tuo mäki valita kävelytieltä, kävelemmekö HIEKKAosastolla vai HIEKATTOMALLA. No kuulkaa, kyllä uskon, että aika moni muukin valitsee sen hiekattoman katuosuuden!

Ai mitenniin?

No, ihan tuossa kampaajalla ollessa Kaija Kihara sanoi, että "hiekkaa tulee kengissä sisään ihan jäätävästi ja sitten kun siirrän pyörillä kulkevaa työtasoa niin KRIIKKKK vaan kuuluu, kun siellä pyörien alla on sitä sepeliä". Hiekkaa menee PLUMPS vain lenkkikenkään sisään ja sukat sanoo RIKKSS, kun se sepeli aikansa siellä kantapään alla pyörii. Pyöränkumit sanoo myös POKKKSS, kun sepelin seassa on se kvartsin perkele joka rikkoo pyöränkumit.  

Kaupungin Setä Sepelit ja Heikki Hiekottajat tietenkin ajattelevat woblaavin jaloin liikkuvaa ja yön selässä kiitävää Risto Rinksuttelijaa. Joka talvi nilkkaa murtuu ja lonkat menevät sijoiltaan. Samoin kun sukkaa hajoaa, pyöränkumit paukkuu ja koirien anturat on täynnä kvartsia.

Voisiko kompromissi olla ratkaisu?
Tietenkin. Setä Sepelin ja Heikki Hiekottajan tarvitsisi edes jotenkin ottaa huomioon ne ~ 2300 km vuodessa asvaltilla lenkkeilevät, jotka haluaisivat vain valita, lenkkeilevätkö he ~ 5 kuukautta kvartsipitoisella murskeella vai hiekoittamattomalla tien osuudella. Olen kuullut luotettavasta lähteestä, että tien VOI hiekoittaa vain puoliksi. Lisäksi Oulussa muutama vuosi sitten testattu puulastu tuotti pelkkää positiivista käyttäjäkokemusta ja palautetta. Vaihtoehtoja on.

kuvat: Sanna Vahlberg ja oma albumi