31.12.2022

Puuhh kun pohdituttaa.


Jollain tapaa elämän ja elämisen ankaruus on läsnä voimakkaammin kuin koskaan.
Kuulen nuorista jotka kipuilevat riittämättömyyden äärellä Kardashian-ilmiön ääressä. Somekanavat ovat täynnä kuvia värikkäistä ruoka-annoksista, koirista aamu-, päivä- ja iltaharrasteissa, Samsungin kiillottamia kasvokuvia, ylipäätään kaikki ovat ehtiväisiä, kiinteitä, notkeita, kykeneviä. 

Menin ihan itse kirjoittamaan omalle sometililleni, että "vääntäydyin sporttaamaan vain 116 kertaa tänä vuonna" ja kävelin "vain 1917 km". 
Kaikella rakkaudella minulle kommentoitiin, että "ensivuonna sitten enemmän". 

Kun mikään ei riitä. Eikä kukaan kiitä.
Meidän tulisi tietysti riittää itsenämme, itsellemme, mutta miten oppia olemaan omaan itseensä tyytyväinen? 
Koskapa moni meistä on itselleen hyvin vaativa. Omaan itseen kohdistetaan vaatimuksia jotka ovat epäinhimillisiä ja epärealistisia. Omaa elämää ja toimintaa ohjaa paljolti pelko epäonnistumisesta, häpeästä ja syyllisyydestä. Armottomuuden äänille ei riitä mikään. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa Hidasta elämää-blogissaan näin:
"Sain kehuja ja kiitosta kuinka urheilullinen, kurinalainen ja vastuullinen olin. Minua ohjaava voima oli kuitenkin valtaosan ajasta armottomuus ja pelko".
Armottomuuden äänet ovat usein sisäistettyjä ääniä, joita olemme ehkä kuulleet vanhemmilta, kiusaajilta ja TV:stä. Sanomme itsellemme uudelleen ja uudelleen niitä julmia asioita, joita meille on sanottu. Ja keksimme kyllä auliisti ihan uusiakin syytöksiä, varsinkin jos vertaamme itseämme muihin.


Armottomuuden takana on haavoja ja pelkoja.
Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat opittuja selviytymiskeinoja. Ne ovat tulleet suojaksi pitämään piilossa mm. riittämättömyyden, petetyksi ja hylätyksi tulon tunteet. Armottomuus on myös selviytymiskeino - niin hullulta kuin se kuulostaakin - se on oikeasti pyrkinyt auttamaan. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa:
Armollisuuden opettelu on:
- epärealistisista vaatimuksista hellittämistä
- joustavuuden harjoittelua ja kontrollista irrottamista
- opettelemista hyväksymään rosoisuus osana elämää
- luvan antamista erehtyväisyyteen. 

Armollisuus on tuki, jossa olet omalla puolellasi, et itseäsi vastaan!

Noniin, Anita. Miksi väheksyit 116:ta tehtyä sporttisuoritusta?
Kai minulle on joku joskus jossain sanonut, että aina pitää tehdä ENEMMÄN. Parantaa. Sportstrackerkin ilkkui, että "kävelit tällä jaksolla vähemmän kuin edellisellä". Teki mieli heittää sovellus kuusimetriseen lumihankeen/vastatuuleen ja sateeseen/loskapaskaan. Kävele itse. Mene itse vetämään ennätyksiä niin, ettei silmälaseista näe edes läpi, räntää vihmoo suoraan sieraimiin, silmiin ja korvakäytäviin. 

Vasta ortopedi sai minut alas juoksumatolta, jossa irvistellen vedin alkava marssimurtuma kipuillen.
Jotenkin kaiken pitää tuntua, sattua ja osua kunnolla tuulettimeen. Vasta jotain 20 vuotta alaa opiskellutta voi kuunnella ja kunnioittaa. Ja uskoa. Onnessani rääkkäsin revähtänyttä reittänikin. Kaikkeen me kasvammekin ja opimme. Tiukassa on opitut ja itseään kalvavat kaavat. 

Riitämmekö me koskaan?
Edes koirillemme? Koiria on maailmassa arvioiden mukaan noin 400 miljoonaa. 400 miljoonaa erilaista (?) ihmistä pitää 400 miljoonaa erilaista (?) koiraa. Toivottavasti edes joku näistä 400 miljoonasta ihmisestä kokee riittävänsä koiralleen (sarkasmia). Leikkaavansa kynnet kyllin lyhyeksi, pesevänsä koiransa tarpeeksi usein, ulkoiluttavansa koiraansa riittävästi, ympäristön hyväksymissä varusteissa.

Parempi ehkä kuitenkin olla laittamatta mitään "minä ja koirani syömme marjoja"-postausta someen, koska: olethan tietoinen, että lehtokielon ja sinikuusaman marjat ovat myrkyllisiä? Ja olethan perehtynyt koirasi syömien marjojen bioaktiivisten aineiden määrään?!

Koirillemme me nimenomaan riitämme.
Se on elämässä jokseenkin parasta.
Jokainen niistä avaa jonkin lukon, koskettaa kohtaa, jota kukaan ei ole koskaan vielä koskettanut. Ihmettelen joskus, miksi joku ihmisen teko tai sana koskettaa niin paljon, koska koirani ovat minulle paljon  merkityksellisempiä kuin kukaan ihminen koskaan. 

Jos koirani osaisivat puhua, ne luultavasti sanoisivat minulle, että ne rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. Kuten minäkin niitä. 

Laulavaista ja pohdiskelevaa kainaloista Balia. Räväkkää ja persoonallista Mauia. Viilipyttymäistä hauskuuttajaa Samuita. Lempeän sielukasta Capria.

Kaikkine vikoineni ja vajavaisuuksineni olen sittenkin siunattu. Whippeteillä.

Armollista ja Ihanaa Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille!

kuvat oma kuva-arkisto ja KaSin kuvatehdas sekä Antti Ruotsalo

24.12.2022

Jouluaaton aatokset.


Vuosi 2022 lähenee loppuaan.
Sen kaikki tapahtumat ovat rullanneet päässäni viimeaikoina vinhasti edestakaisin ja mutkittelevat edelleen mielessäni. Kaikenlaisia ajatuksia on pompsahtanut esiin ja vienyt tehoja arjen pyörittämisestä. Pienet, usein ne kaikkein pienimmät asiat ja tapahtumat vievät SUURIEN asioiden ääreen ja tuntuvat häiritsevän ja vievän energiaa eniten. Meillä on paljon mielessämme olevia suuria asioita pienentäviä sanontoja, kuten "anna mennä kuin vesi hanhen selästä" ja "älä välitä" ja "anna olla, mene eteenpäin" - mutta yritäpä suitsia laukkaavaa mieltä. Yritäpä pakottaa pintaan pyrkivät tunteet ja mielen mykkyrät pois ja äänettömälle. 

Olen pohtinut paljon ylipäätään paheksuntaa.
Sitä jos mitä on some nykyään täynnä. 
Paheksunnasta aina valmiina oleva Google toteaa mm. näin:
- Tunnet itsesi nohevaksi kun onnistut keksimään tuomitsemisen aihetta ympärilläsi olevista asioista ja ihmisistä. 
- On yksinkertaisesti paljon helpompaa tuomita vieraalta tuntuva asia kuin että ottaisi kulloisestakin asiasta ensin selvää - jotta voisi fiilistellä mukana. 
- Jos paheksut usein muita, kyse voi olla turvattomuuden tunteesta.
- Paheksuminen on pohjimmiltaan sukua inhon tunteelle.
- Jos toinen tekee jotain ärsyttävää, paheksumisen tunne auttaa tavallaan tunnistamaan oman moraalin rajat. 

Löytyipä oikein hyvä esimerkkikin Googlen avulla paheksunnasta:
- Ystävä hakee sairaslomaa milloin minkäkin syyn varjolla. Ja saa jopa viikon pituisia sairaslomia. Sitten sitä remontoidaan ja maalataan asuntoa, ommellaan uusia verhoja ja juostaan lähipubissa.

Kielteisiin asioihin keskittyminen on kuluttavaa omalle mielelle.
Syy useilta somealustoilta poistumiselleni. Mietin silti, miksi kaiken pitää usein olla niin dramaattista ja raflaavaa. Koiralla on kennelyskä ja se VOI viitata AI-sairauteen. Pitkittynyt ripuli on heti IBD-sairaus - mutta eipäs sitten ollutkaan vaan giardia. Tänä päivänä tavallinen ihmisflunssakaan ei ole enää flunssaa vaan korona. Kotona tehdyt 6 negatiivista testiä ovat väärässä. Testiliuskat ovat kontaminoituneita tai niihin ei yksinkertaisesti voi luottaa. Pumpulipuikko ei ollut tarpeeksi pitkällä nenässä tai olit katsonut kellon väärin.
Aina kaikki on pielessä. Ja pahasti.


Epäily ja kalvava kriittisyys on vallannut mielemme.
Ja ihan omankin mielen. Yritän suitsia sitä ja ruokkia mieluummin "parempaa huomista" -ajattelua kuin että "huomenna kaikki on vielä pahemmin"!

Koiraihmiset edustavat lukuisia suuntauksia, mieltymyksiä ja ajattelumalleja.
Valitettavasti usein sitä omaa "lyhyen säären mieltymystä" toitotetaan suureen ääneen sen koiran omistajan vieressä, jonka koiralla nyt sääri ei noudata yleistä hyväksyntää. Noin karrikoiden. Ja vähän hihitellenkin. 

Oman isäni ja äitini kuolemat veivät minut tummiin sävyihin ja mustiin mietteisiin.
Jokin, joka "on aina ollut" ei yhtäkkiä enää olekaan. Lukuisat pitkät puhelut isäni kanssa - niitä ei enää ole. Äitini ostoslistat palvelutaloon - niitä ei enää ole. Emme enää Caprin kanssa käy viihdyttämässä koko dementiaosaston väkeä. Hoitajatkin aina muistivat kysyä puhelimessa, että "tuleehan Capri" ja osaston mummot silittelivät Capria kilpaa.
Äitini kanssa nauroimme - vielä kun äitini oli järjissään ja tolkuissaan - sitä, että "miksi ihminen ei voisi syntyä viisaana ja kuolla tyhmänä. Miksi sen pitää olla toisinpäin. Synnymme tyhminä ja kuolemme viisaina. Keräämme dataa, perspektiiviä ja viisautta koko elämämme ajan - ja hyvä, jos sen kerätyn datan saa jotenkin käyttöön, mutta jollei, niin viisaudet kuolevat mukanamme. 


Äitini oli aina valtavan iloinen koirieni menestyksestä.
Suurimmat kehut, glooriat ja waut tulivat aina hänen suustaan. Muulle koiraväellehän yksittäinen menestys on aina vain yksittäinen menestys. Äitini hurrasi jokaisen sertin ja SA:n kohdalla. Äitini oli hyvin kannustava ja kiinnostunut siitä, mitä, missä ja milloin koirieni kanssa teen. Isänikin jaksoi kysyä aina silloin tällöin, että "onko sinulle tullut uusia koiria" samalla kun hän kertoi mielenkiintoisesta luontodokumentista, jossa jokin eläinlaji oli toiminut mielenkiintoisella tavalla. 

Ihminen tarvitsee peiliä, korvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä läpi elämän.
Varmasti meistä jokainen haluaisi ympäröidä itsensä ihmisillä, joilta kaikkia edellä mainittuja asioita saa. Yleensä juuri vanhemmat hyväksyvät sinut prikulleen sellaisena kuin olet. Kun taas yhden kaverin mielestä voit olla melko räväkkä tai yhden mielestä pikkuisen äänekäs. Kolmannen mielestä "meillä ei oikein synkkaa" ja neljännen mielestä "miksi se ostaa kaikki koiransa yhtäkkiä Englannista".

Minulla on itseni kanssa vielä paljon tekemistä.
58 vuotta ei ole selvästikään riittänyt riittävään järkevöitymiseen ja uimahallissa eilen lausuttu "oletko jo 70-vuotias, niin saisit sporttikortin kaupungilta" - pisti miettimään, että kuinka paljon kaikki minussa jo roikkuukaan?!
Maaliskuussa loukkaantunut nilkka kipuilee yhä satunnaisesti ja olkapää samoin; tietty liike tuntuu kuin puukolla joku veistäisi kädestäni lihasta irti. Marssimurtuman alkukin muistuttelee välillä olemassaolostaan. Lisäksi polveni ovat alkaneet vihloa tietyissä asennoissa nekin. Ihanaa.


Meillä kaikilla on tarve tulla kuulluksi.
Minä voisin tehostaa tuota - sillä "ohipuhuminen" ja "aijaan" hokeminen ei ole tarpeeksi. Ei minulle eikä Sinulle.

Vähentäkäämme soimaamista ja paheksuntaa ja lisätkäämme kuulemista ja ehkä kuullun ymmärtämistäkin.
Me kaikki tulemme erilaisista ympyröistä ja elinpiireistä - jotkut meistä osaavat kääntää kaiken voitoksi ja vahvuudeksi. Toisilta meistä menneisyys on vienyt osan tervettä identiteettiä ja jättänyt osan sielusta kuolioon. Ottakaamme kaikki paheksunnan tilalle hiukan ymmärrystä ja soimaamisen sijaan ajattelumaailmamme laventaminen on mahdollista. 

Tapanani on lopettaa raskaatkin postaukset kiitoksiin.
Niin tälläkin kertaa.
Ensinnäkin haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni kaikesta. Me emme voi valita vanhempiamme - mutta ylpeydellä olen Sandqvist. 
Vaikka matkani aikuisuuteen ja koiramaailmaan oli alun haparoiva - niin kuin kuuluu - ja se kulki opetuslapsien - anteeksi opetuskoirien - kautta; ensin dalmatiankoira, sitten basenjeja, sitten sekalauman whippet, basenji ja grey kautta pelkäksi whippetistiksi - niin paljon on kristalloitunut matkalla. Koirilla on valtavasti annettavaa. Koirat ovat huikeita persoonallisuuksia, luovia, nokkelia, alati antavia, vievät mennessään ainutkertaisten kokemusten äärelle.
Vaikka minulla on ollut laumassani niitä "vaikeampiakin tapauksia" - niin nekin ovat olleet selvästi tarkoituksella minulle annettuja.


Ota vastaan.
Ole onnellinen ja levitä hyvää mieltä ja iloa ympäristöösi. Älä tuomitse, ole pitkävihainen ja ilkeä. Ole enemmän koirasi kaltainen. 


kuvat Honor70 ja oma kuva-albumi