Miten käy koiran - saako koira olla enää koskaan vain koira?

Koirien brändäys käy kovaa vauhtia.
Koirat ovat Tiktokissa, Facebookissa, Instagramissa. Koirat bloggaavat ja lienevät kohta Tinderissäkin. Koiria, niiden sometilejä, seurataan siinä missä ihmistenkin. Toki koiraa tulkitsee aina omistajansa - mutta kuinka oikein hän sen tekee?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen, että koira ostetaan/otetaan "tiettyä tarvetta varten, täyttämään sille asetettu kehys".
Edellä mainitussa ei tietenkään mitään pahaa - ihmisellähän on tapana vaikka ravintolaan mennessä odottaa tiettyä standardia, tasoa ja makua. 

Nykyään pelkästään Google tarjoaa loputonta kuva- ja tekstianalyysiä hakemastasi rodusta. Kuvia katsellessa ja tekstejä lukiessa ihminen luo mielikuvan haluamastaan rodusta. Whippet eittämättä brändäytyy sporttisena ja virtaviivaisena ja siten oivana lenkkikaverina ja silmiäkin hivelevänä luojan luomuksena.

Googlen jälkeen saatetaan mennä Facebookiin ja Instagramiin kyselemään vähän lisää ja tuodaan ehkä esiin tiettyjä huolenaiheita, mitä rotuun on ensimmäisissä hakutuloksissa liitetty.
Yleensä kysymyksiin vastaa pessimistit, skeptikot ja kyynikot. Pelätään rodun "pilalle menoa", jos sitä ruvetaan ostamaan "marjastuskoiraksi" ja aletaankin pian soimata ja syyllistää kyselijää. Kommenttikenttä saattaa myös täyttyä omista kokemuksista kumpuavista vastauksista - perspektiivin ollessa max kolmen vuoden mittainen. Pian alkaakin kädenväännöt; "kuinka paljon rodussa on eroahdistusta" -> muuttuessa riidaksi siitä, viekö näyttelyjalostus rotua paskaan suuntaan tai ihminen sporttirotua takan edessä köllöttelijäksi.

Olen onnistuneesti irtautunut monilta koirapalstoilta.
Koska ne pääsääntöisesti ahdistivat. Koira tuntuu hukkuvan kaiken alle. Tavallinen lenkkeily, hyvän kuivamuonan syöttäminen ja yhteisen mukavan ja leppoisan arjen eläminen ei enää riitä. Ei ole riittänyt pitkään aikaan. Kysy pahaa-aavistamatta "mitä kuivamuonaa te syötätte" ja 70% kommenteista tuomitsee kuivamuonan, koska se on täynnä piilopaskaa; - oletko katsonut sisällysluettelosta maku- ja väriaineiden määrän? Kysy "mitä vedonestovaljaita käytätte koiralla"  ja 85% vastaajista tuomitsee sinut koiranomistajana; - etkö saa koiraasi koulutettua pois vetämisestä!? Vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Kun katson omaa koirahistoriaani ja nykyisiä koiriani -
tunnen sekä surua että kiitollisuutta.
Surua siitä, että en ole ehkä (?) osannut arvostaa aiempia koiriani juuri sellaisina kuin ne olivat.  "Tavallinen ja perinteikäs, vanhankansan koiranpito" on last season ja aivan liian rentoa ja siksi tuomittavaa. Koiranpitoon on astunut tiukkuus, terävyys ja jopa huomiotaherättävyys. Koirien instatilit ja somekanavat täyttyvät tekemisestä ja arjen täyttävästä äksönistä. Kaverin koirat olivat (taas) vuorikiipeilemässä, vesijuoksemassa ja taloyhtiön juoksumatolla. 
Kiitollisuutta siitä, että olen ollut siunattu niin monella ja erilaisella, monisyisellä ja ihanalla yksilöllä.

Suorittaminen on in.
Oma halpis-Polarini muokkasi (taas) kellonäkymää - sitä, missä aiemmin oli vain päiväys ja kellonaika, niin nyt muotoon: Päiväys, kello ja VIIMEISIN TREENISI 28 tuntia sitten. Että tuntisin itseni oikein vätykseksi.
Kuule Polar. Kävelen, uin ja poljen - give me a break.

Kaikkihan lähtee arvostuksesta?
Miksi me arvostamme itseämme ja koiriamme, sitä mitä me yhdessä teemme - usein niin vähän? Saako koira enää kaiken tekemisen keskiössä olla Vain Koira? Sallimmeko me laumassamme erilaiset yksilöt, väännöt ja tavat? Tämä on omalla kohdallani ollut valtava rikkaus. Olla aina syli auki - ottaa koira vastaan juuri sellaisen kuin se on. Kaikkine HEIKKOUKSINEEN ja PARHAINE puolineen, koirassa kun on niitä molempia. 
On ollut huikeata oppia arvostamaan vaikeuksia ja vääntöä - helppouden rinnalla. 

Tämä on tehnyt minut viimeaikoina surulliseksi.

Koiralle on usein asetettu tietyt toiveet, kehykset ja odotukset, jotka sen tulisi täyttää. Koirasi ei sitten taas välttämättä vastaa niihin ollenkaan. Siinä missä projisoimme usein oman elämän pettymyksiä ympäristöön - niin soisin koiran jäävän koskemattomaksi. Koira tekee aina parhaansa ja se on aina vanhempiensa ja ympäristönsä "summa", sormella osoittaminen yksipuolisesti ei palvele ketään. Haluaisin mieluummin, että olisimme ei vain elämälle auki vaan myös koirallemme. Ottaisimme saamamme koiran vastaan juuri sellaisena kuin se on, emmekä yrittäisi pakottaa sitä kriteereihimme ja toiveisiimme. Kuudestasadasta toiveesta koirasi kun voi vastata ehkä vain seitsemään. Niihin sitten sitäkin paremmin.

Kuuttakymppiä lähestyessä kiitollisuus kasvaa.
On saanut mennä ja elää, matkustaa ja hillua teknobileissä - mutta myös omistaa upean määrän upeita koiria. Joissa jokaisessa on ollut jotain hyvin koskettavaa, mieltäsi ja maailmaasi muokkaavaa.
Juttelin taannoin hyvän ystävän kanssa pitkät pätkät siitä, kuinka me KAIKKI olemme rikki. Mutta koiriltamme me odotamme jopa ihmeellistä täydellisyyttä? Koirasi ei ehkä täydennä sinua - täydennä sinä koiraasi!

Koirat ovat koiria.
Ne ovat eläimiä ja niiden pitäisi antaa olla koiria ja eläimiä. 
Sanoisin, että määritä koirasi vasta kun se on 6. (kuusi) Sitä ennen älä tee pitkälle johtavia johtopäätöksiä. Saatat saada nenillesi.

Anna koirasi olla koira.

Kaunas kävi kunnolle!

Viime syksy ja kuluva talvi ovat olleet todella raskaita.
Jossain vaiheessa tartuin kuin hukkuva rantakaislaan kun Ulla kysyi "lähdetkö Kaunasiin tammikuussa, otetaan hieman pidempi reissu" - niin muitta mutkitta JOO ja siinä sitten hätäisesti kaivoimme mökit matkallemme.

Liettua ei ole ollut ihan helpoimmasta päästä millekään koiristani.
Olin nytkin lähinnä iloinen saadessani kalenteriin reissumerkinnän. Balin kanssa metsästimme Cacibia kolme reissua, Samuin kanssa matkailtiin kahdesti. Mauinkin kohdalla tarvittiin kaksi reissua. Mutta mitenkäs onnistuimmekaan nyt reissuvalinnassa; whippetejä oli ilmoitettu yli 50!!! Mm. Puolan ja Liettuan tuonnit olivat hyvin edustettuina ja handlerien jakkupuvut kiiltelivät kilpaa koirien turkkien kanssa.

Ennen kuin pääsimme kehiin keekoilemaan, ajoimme Pärnuun.
Hyvä niin, sillä silmissä jo rahisi ja lepuutus tuli tarpeeseen. Toki kaupan kautta. Ihanaa Rakvere-maksapasteijaa ja meheviä jyväleipiä! Pärnun majoitus oli todella siistissä, aidatussa, omakotitalossa ja koirat saivatkin hiukan päästellä pihamaalla kunnes jo uni kutsui.

Aamulla varhain lähdettiin ajamaan kohti Kaunasta. Olisimmepa tienneet, mikä meitä siellä odottaa. Tai ehkä hyvä niin, ettemme tienneet. 

Ensimmäiseksi hirveä avainsekoilu. Yksityiskohtaiset majoitustiedothan lähetetään yleensä vasta majoitusaamuna sähköpostiin. Koska sähköpostien lukeminen ei onnistu tien päällä niin otin heti pihamaalla puhelun majoittajalle, joka ensin tietysti ihmetteli, että KUKA  Anita. Varaaja kun oli Ulla. Jäätävää tihkua tihkuttaa, kasseja on 678 kpl ja alan kantaa niitä oven suuhun. Avainkin löytyi vihdoin ison kalibaliikin jälkeen oven edessä olevan maton alta.
Kannan tehokkaana kasseja sisään ja alan purkaa ostoskasseja jääkaappiin. Nyt tapahtuu erikoinen näytös. Ovesta tulee (vain) venäjää puhuva pariskunta. Sohvalla makaava plafondi kiinnitetään kattoon. Viuhdon kassien kanssa, Ulla puhuu edelleen avainpuhelua puhelimeen - siellä on ainoa englantia puhuva henkilö. Naispuolinen venäjää puhuva nainen katsoo pahalla silmällä. Ja toisellakin pahalla silmällä. Ääni nousee; DISCIPLINE! Tiikeriraitaisella, epämukavalla, IKEAn halpislakanoilla pedatulla vuodesohvalla piipahtaa Victoria. Sitten Capri. DISCIPLINE! huutaa nainen ja taitaa siellä puhelimessa englantia puhuva translator-lady ihmetellä englanniksi, että "miksei ystäväsi käskytä koiraansa". Tuliko venäjää puhuvalta emännältä jo DOWN-käskyjäkin ja allekirjoittaneen ärsyyntymiskäyrä on tulipunaisella. Mikä oli se mahdollinen vahinko (?) jota whippetimme olisivat tälle kalusteelle tehneet:

Rouvat ovat ajaneet ~ 500 km, koirat olleet autossa saman verran, kassit painaa ja silmäpussit samoin - ja tomera emäntä se tulee sieltä käskyttämään kunnon moittein, että discipliini puuttuu.
Melkoinen tervetulotoivotus, etten sanoisi. Sitten vaadittiinkin jo koiramaksua ja kaupunkiveroa - on se hyvä, ettei Ulla maksanut - emännällä kun ei ollut antaa kuittia. Disciplineä kyllä - oliko nyt joku koira sitten joskus syönyt sohvan (?) ja emännän traumaa oltiin siirtämässä meidän harteille. Jännää, että dogs are allowed mutta ei sitten kuitenkaan. Olisi varmaan pitänyt käyttää Capri jossain armeijan leirillä ennen tänne majoittumista. Olisi vedetty siinä kunnon sulkeiset emännän edessä, niin ehkä se tiikerisohvalla piipahdus olisi sitten ollut neljäksi sekunniksi ok? Tai jollei olisi, niin olisi voinut heittää kunnon discipliinit siinä istu - maahan - istu - sivulle - ja ehkä vielä käskyttää home-etsintäänkin.

Sitä nimittäin oli kylpyhuoneen katossa, seinillä ja kaakelisaumoissa. Kalkkia, likaa ja hometta. Kylpyhuone tuoksahti voimakkaasti lapsuuden perunakellarille. Iltateestä oli myös turha haaveilla sillä vedenkeitin oli täynnä vihreänharmaita liejumaisia laattoja, joita lillui pienessä vesitilkassa. 

Hauku ja käskytä koiraani - haukut minua. Aloin samantien etsiä uutta majoitusta. Onni onnettomuudessa sellainen löytyi. Viktorin ilmoituksessa koirat eivät olleet sallittuja, mutta kirjoittaessani hänelle lyhyesti MITÄ meille juuri tapahtui, sekä sen tosiasian, että koiramme ovat siistejä, haukkumattomia eikä niitä jätetä KOSKAAN asuntoon yksin - olimme tervetulleita.

Ensimmäinen näyttelypäivä taisi olla kaikkein "jännittävin".
Paljon koiria, tiivis tunnelma, hienoja koiria, treenattuja koiria, hienosti esitettyjä koiria - ja kehä soljui vauhdilla. Ullan Muumi nappasi hienon ROP-veteraanituloksen! Caprin oli tyytyminen nuortenluokan kolmanteen sijaan, mikä ei ollut huonosti sekään. EH:ta jaettiin myös joka päivä erinäisille koirille, joten ERI ei ollut sekään itsestäänselvyys.

kuva: Heli Poikonen

Perjantain tuomari muuten juoksutti nuortenluokassa meitä kolmea vissiinkin jotain 5 kierrosta. Siinä ei auttaneet kuntopyöräilyt eikä uinnit kun maitohapot ottivat vallan ja keuhkojen hapenottokyky laski. 

Olipa ihanaa mennä siistiin lukaaliin päivän päätteeksi. Jokohan me vedettiin joku kuudes Maxima-keikka. Aina piti maistaa jotain uutta ja kiehtovaa, mitä hyllystä löytyi. Surukakkua ja surusuklaata. Joku tuote meni aina metsään mutta sitten taas toinen tuote oli "iloinen yllätys". Ulla osti pienen pullon skumppaa ja ISON suklaa-kookoskakun, joilla juhlistimme Mumen menestystä.

Lauantai meni vauhdilla sekin.
Ilman arvosteluja tuomarit taisivat tehdä ~ 50 koiraa reilussa puolessatoista tunnissa. Sekä la että su tuomarit ottivat myös Cacib-kilpailun ennen veteraaneja. Hassua oli muuten sekin, että kaikki koirat menivät kilpailuluokkaan ja vasta siinä kehäsihteeri kävi sanomassa kuka tai ketkä olivat saaneet EH:n ja heidät lähetettiin kehästä pois. 
Onneksi päivän loppupuolella alkoi soida mm. Y.M.C.A ja Macarena - saimme hieman irroteltua jo jumittuneita jäseniämme. Parhaimmillaan meitä jorasi neljä kehän laidalla! Ja saimme muuten myös hymyn vakavailmeisen tuomarin kasvoille!

kuva: Tiina Vaittinen

Olipa TAAS ihanaa mennä siistiin lukaaliin päivän päätteeksi.
Asuntomme lähellä oli Maxima, joka muistutti lähinnä Stockan herkkua. Kamala kauppa. Siis ihana. Pullaa, kaakkua, paakkelssia. Hyviä valmisruokia, ihania smoothieita ja rahkaa, suklaata... ja sanoinko jo kaakkua?

Viimeinen päivä. En oikeastaan enää paljoa muista koko sunnuntaista.
Capri luokan neljäs tällä kertaa ja yhtään enempää en olisi jaksanut. Capri otti kyllä ihailtavan rennosti matkailun. Tullessamme majapaikkaan se kävi noin minuutissa pedille ja sulki silmänsä. Capri oli myös haistanut, että minulla oli sen ruokakassissa aimo annos purkkiruokaa kuivamuonan lisäksi. Niinpä se kieltäytyi syömästä kuivamuonaa koko reissun ajan. Onneksi pateet ja murekkeet riittivät! 

Kun ajoimme päivän päätteeksi kohti Pärnua, huomasin, että keuhkot olivat tiltissä.
Astmasuihketta meni päivän mittaan melkoisesti (!) ja epäilin "vain" keuhkojen ottaneen itseensä ahtaista näyttelytiloista plus majapaikassammekin oli iloinen ja voimakas huonetuoksujen sekamelska. Lisäksi huononukkuisuus alkoi painaa päässä ja kropassa ja imi varmasti vastustuskykyä miinuksen puolelle. Nukun kotonakin huonosti ja vieraassa paikassa säpsyn kaikkea epätavallista. Mm. ekamajoituksessamme heräsin yöllä "makkarakeiton hajuun". Aivan kuin joku olisi keittänyt juuri, klo 02, kokoon potran makkarasopan...

Matka sujui onneksi muuten leppoisasti, enkä usko, että meistä kumpikaan, Ulla tai minä, olisimme jaksaneet yhtään enempää.
Koirista puhumattakaan. Pärnussa vihmoi räntää ja koirat saivat ulkoilla tällä kertaa vapaasti ja itsekseen aidatulla pihamaalla. Ihanaa ja maukasta pakastepizzaa - ja tietysti kakkua jälkiruoaksi. Pärnun majoituksen kruunasi vielä viiden tähden aamiainen, jonka Ulla minulle teki puurohiutaleista, pähkinöistä, banaanista ja rusinoista!

Tiistaiaamuna se sitten alkoi. Kunnon röhöyskä.
Keuhkoissa on rohissut nyt viisi päivää sangollinen paksua limaa edestakaisin. Mitään muita oireita ei ole ollut - paitsi jäätävä väsymys. Voisi siis sanoa Kaunaksen käyneen kunnon päälle. En edes muista, koska olisin käynyt iltaisin klo 22 nukkumaan tai vetänyt kolmen tunnin päikkäreitä!!

Mutta matka oli tietysti antoisa, niin kuin matkat aina ovat. Ei mitään sellaista, taaskaan, mistä emme olisi selvinneet.
Ja viittaan nyt tuohon Discipline-majoitukseen. Liekö seeprasohva olla tarkoitettukin käskytykseen ja jämptissä asennossa istumiseen tai peräti leposidenukkuun? 

Ajosiirtymät sujuivat leppoisasti länkytellen ja vanhana hotellisiivoojana sain opettaa Ullalle hanan kiillotusta. Ja tietysti laulantaa. Capri caprineeeeeen, Capri caprineeeeeeen - kaikuu varmasti uudelleen sanoitettuna muutamissa uusissa koirakodeissa. 

Sujuvaa ja säntillistä matkailua - Ulla Travel. Kiitos sinä!      

Tere ilus koer!

Kun Tarun Teretere Oy Ab-matkatoimisto lähetti sähköpostiini mainoksen Tarton tammikuisista kinkereistä, oli huudettava HEP samantien.
Eksoottiset tuomarit kaukaa saapasmaasta ja vieläkin kauempaa Thaimaan Pattayalta kuulostivat niin eksoottisilta, että oli lähdettävä kokeilemaan Tarton taikaa.
 

Hassunhauskasti Tartoon oli luvattu viikonlopun kestävät - 20 astetta ja kaikki kaksikymmentä miinusastetta siellä meidät toivottivatkin tervetulleiksi.
Airbnbmme oli tällä kertaa 2019 rakennetussa kerrarissa - ja kaikkihan oli ihan viimeisen päälle. Mukaanlukien jääkaapin nariseva ovi - yösyömisestä olisi heti jäänyt kiinni - sekä liruliru-suihku, minkä alla sai hoitoaineita vatvoa päästään vartin verran.

Asuimme muuten aivan UUDENKARHEAN megamuseon vieressä (paikallinen Kiasma), jonka ympärillä lenkkeilimme pakkasta ja tuulta vastaan taistellen.
Upea rakennus ja puitteet - olisipa vain ollut lenkkeily-ystävällisempi sää. 

Shoppailu paikallisissa marketeissa on lystikästä.
Hyllyt notkuvat "kaikkea sellaista, mitä ei Suomesta saa" ja vaihtoehtoja on pilvinpimein. Jos Suomessa on 32 eri jogurttia hyllyssä, pistää Viro kolminkertaisesti paremmaksi. Pelkästään levysuklaita on kuusi hyllymetriä, erilaisia kakkuja 10-metrinen vitriini ja valmisruoatkin ovat KUTSUVAN näköisesti aseteltuina läpinäkyvän kalvon alle, eikä kuten Suomessa, piilotettuina pahvikääreisiin. 

Äkkiäkös sitä ottaa yhden tuota, toisen tätä ja kassalle mentäessä älyää, ettei millään saa kahteen päivään ahdettua kaikkea sisäänsä. 

Onneksi ei hätää. Nariseva jääkaappi piti tuotteet kylmässä ja paikallinen ilmasto ja Tarun auto hoiti loput; kylmäketju ei katkennut kertaakaan!

Ensimmäinen näyttelypäivä valkeni vilakkana.
Italialainen Mariano Di Chicco täräytti heti alkuun kaikille kolmelle junnulle eehoot ja Caprinkin tyyppi oli vaivainen "good". Kuitenkin "topline good when standing" riitti PU2-sijaan ja Caprin ensimmäiseen aikuisserttiin, joka tuli siis virolaisesta kehästä. Nappi esitys meiltä, rennosti ja jopa löysästi, sillä Chicco ei liiemmälti liikuttanut, saati muutenkaan puristellut tai hipelöinyt.

Carpi Tarun käsissä

Näissä reissuissa on OMA viehätyksensä sillä, miten hyvin tulee matkatoimiston vetäjän - ja hänen koiransa/koiriensa kanssa juttuun.
Taru oli tehokas ja määrätietoinen - tuntui kuin olisi ollut kokoajan paikallisen taksikuskin kyydissä. Niin tottuneesti hän väänsi rattia ja autoili menemään pitkin Tarton teitä ja Tallinnan kurvailutkin jättivät kauas jälkeensä (!) kokeneen kämppiksen autonkurvailutaidot. Tehtäväkseni jäi ainoastaan katsoa auton ikkunasta ulos ja ihailla maisemia ja Tarun taitoja.
 
Ja Capri nautti silminnähden Flaxin seurasta. Näillä kahdella jutut menivät leppeästi yhteen; aamu-, ip- ja iltajutut. Irtikin spiidailivat ja heti löytyi yhteinen reivisävel. Hirmuista kiitolaukkaa, ympäri ja ympäri, pakkasta uhmaten. Ja iloa täynnä. 

Kun olimme ahtaneet herkulliset (kylmät) pizzat kitusiin - kiitos Jaana Reinekin pizzeriavinkin! - miten hemmetissä viileä pizza voikin olla niin hyvää?? (Ravintola oli kattoon asti täynnä, ilmankos tarjoilija unohti tuoda uunin katolla keikkuneet pizzat tilaajilleen...) niin NYT alkoi perinteinen kakkumättö. Miten Virossa voi kakkuteollisuus olla niin kukkea? Ihmettelen reissusta toiseen. Tosin suklaakakku oli tällä kertaa melkoista mössösössöä ja maistui - kalpealta mössöltä. Onneksi narisevassa jääkaapissa oli vaihtarina mangoa - tai olisiko ollut mandariinia? Ei, ei sekään ollut ihan mieltä myöten. Sen sijaan KIRSIKKAkakkuset veivät kielen mennessään. Onneksi oli vaihtoehtoja. 

Tuulta ja pakkasta uhmaten lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön ja aamulla Phred Wongin kehään.
"Hello you handsome little bugger" - totesi Mr Wong ja minä googlekääntämään. Google kertoo ystävällisesti buggerin tarkoittavan pervoa, tolloa ja homekorvaa - mutta koska Capri ei ole mitään näistä LOL niin päädyimme hymyilemään ja ottamaan vastaan thaimaalaiset kehut. PU-kehä tarjosi hieman jännitysmomenttia, koska olimme ensin neljännellä sijalla - ennen kuin Mr Wong nosti meidät kolmansiksi, heti Jalon ja Camun perään. Siispä sertti sunnuntailtakin - ja eikun KAKKUA kitusiin!

Hallista ulos ja Tarun Teretere-matkatoimiston kyytiin kohti Tallinnaa.
Olipa raskasta. Joutui pyörimään ostoskeskuksessa monta tuntia ja löytämään halvat kengät ja päätymään vielä paikalliseen RAP-clothing kauppaan!

Älyttömästi kiitoksia Tarun Teretere-matkatoimistolle kaikista järjestelyistä ja hänhän ne kengätkin taas löysi tarkalla tutkallaan. Kaikki sujui. Sertit ovat lopulta vain piste iin päälle - kaiken muun ollessa se SUOLA. 

Jokaisella meistä on omat kotkotuksemme ja tapamme toimia, mutta siinä missä me eroamme joskus tavoiltamme paljonkin, koiramme yhdistävät meitä. Koiramme, rotumme, kun on kaikkien whippetistien yhteinen intohimo - ja se kantaa joskus ei niin maistuvien kakkujenkin yli! 

Ja helluiset matkakaverimme tekivät taas - tämänkin - matkan! 

valokuvat Honor70/Lumix/Tarun joku MegaOnePlus

Kaikki reissukuvat täällä: KLIK

Puuhh kun pohdituttaa.

Jollain tapaa elämän ja elämisen ankaruus on läsnä voimakkaammin kuin koskaan.
Kuulen nuorista jotka kipuilevat riittämättömyyden äärellä Kardashian-ilmiön ääressä. Somekanavat ovat täynnä kuvia värikkäistä ruoka-annoksista, koirista aamu-, päivä- ja iltaharrasteissa, Samsungin kiillottamia kasvokuvia, ylipäätään kaikki ovat ehtiväisiä, kiinteitä, notkeita, kykeneviä. 

Menin ihan itse kirjoittamaan omalle sometililleni, että "vääntäydyin sporttaamaan vain 116 kertaa tänä vuonna" ja kävelin "vain 1917 km". 
Kaikella rakkaudella minulle kommentoitiin, että "ensivuonna sitten enemmän". 

Kun mikään ei riitä. Eikä kukaan kiitä.
Meidän tulisi tietysti riittää itsenämme, itsellemme, mutta miten oppia olemaan omaan itseensä tyytyväinen? 
Koskapa moni meistä on itselleen hyvin vaativa. Omaan itseen kohdistetaan vaatimuksia jotka ovat epäinhimillisiä ja epärealistisia. Omaa elämää ja toimintaa ohjaa paljolti pelko epäonnistumisesta, häpeästä ja syyllisyydestä. Armottomuuden äänille ei riitä mikään. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa Hidasta elämää-blogissaan näin:
"Sain kehuja ja kiitosta kuinka urheilullinen, kurinalainen ja vastuullinen olin. Minua ohjaava voima oli kuitenkin valtaosan ajasta armottomuus ja pelko".
Armottomuuden äänet ovat usein sisäistettyjä ääniä, joita olemme ehkä kuulleet vanhemmilta, kiusaajilta ja TV:stä. Sanomme itsellemme uudelleen ja uudelleen niitä julmia asioita, joita meille on sanottu. Ja keksimme kyllä auliisti ihan uusiakin syytöksiä, varsinkin jos vertaamme itseämme muihin.

Armottomuuden takana on haavoja ja pelkoja.
Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat opittuja selviytymiskeinoja. Ne ovat tulleet suojaksi pitämään piilossa mm. riittämättömyyden, petetyksi ja hylätyksi tulon tunteet. Armottomuus on myös selviytymiskeino - niin hullulta kuin se kuulostaakin - se on oikeasti pyrkinyt auttamaan. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa:
Armollisuuden opettelu on:
- epärealistisista vaatimuksista hellittämistä
- joustavuuden harjoittelua ja kontrollista irrottamista
- opettelemista hyväksymään rosoisuus osana elämää
- luvan antamista erehtyväisyyteen. 

Armollisuus on tuki, jossa olet omalla puolellasi, et itseäsi vastaan!

Noniin, Anita. Miksi väheksyit 116:ta tehtyä sporttisuoritusta?
Kai minulle on joku joskus jossain sanonut, että aina pitää tehdä ENEMMÄN. Parantaa. Sportstrackerkin ilkkui, että "kävelit tällä jaksolla vähemmän kuin edellisellä". Teki mieli heittää sovellus kuusimetriseen lumihankeen/vastatuuleen ja sateeseen/loskapaskaan. Kävele itse. Mene itse vetämään ennätyksiä niin, ettei silmälaseista näe edes läpi, räntää vihmoo suoraan sieraimiin, silmiin ja korvakäytäviin. 

Vasta ortopedi sai minut alas juoksumatolta, jossa irvistellen vedin alkava marssimurtuma kipuillen.
Jotenkin kaiken pitää tuntua, sattua ja osua kunnolla tuulettimeen. Vasta jotain 20 vuotta alaa opiskellutta voi kuunnella ja kunnioittaa. Ja uskoa. Onnessani rääkkäsin revähtänyttä reittänikin. Kaikkeen me kasvammekin ja opimme. Tiukassa on opitut ja itseään kalvavat kaavat. 

Riitämmekö me koskaan?
Edes koirillemme? Koiria on maailmassa arvioiden mukaan noin 400 miljoonaa. 400 miljoonaa erilaista (?) ihmistä pitää 400 miljoonaa erilaista (?) koiraa. Toivottavasti edes joku näistä 400 miljoonasta ihmisestä kokee riittävänsä koiralleen (sarkasmia). Leikkaavansa kynnet kyllin lyhyeksi, pesevänsä koiransa tarpeeksi usein, ulkoiluttavansa koiraansa riittävästi, ympäristön hyväksymissä varusteissa.

Parempi ehkä kuitenkin olla laittamatta mitään "minä ja koirani syömme marjoja"-postausta someen, koska: olethan tietoinen, että lehtokielon ja sinikuusaman marjat ovat myrkyllisiä? Ja olethan perehtynyt koirasi syömien marjojen bioaktiivisten aineiden määrään?!

Koirillemme me nimenomaan riitämme.
Se on elämässä jokseenkin parasta.
Jokainen niistä avaa jonkin lukon, koskettaa kohtaa, jota kukaan ei ole koskaan vielä koskettanut. Ihmettelen joskus, miksi joku ihmisen teko tai sana koskettaa niin paljon, koska koirani ovat minulle paljon  merkityksellisempiä kuin kukaan ihminen koskaan. 

Jos koirani osaisivat puhua, ne luultavasti sanoisivat minulle, että ne rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. Kuten minäkin niitä. 

Laulavaista ja pohdiskelevaa kainaloista Balia. Räväkkää ja persoonallista Mauia. Viilipyttymäistä hauskuuttajaa Samuita. Lempeän sielukasta Capria.

Kaikkine vikoineni ja vajavaisuuksineni olen sittenkin siunattu. Whippeteillä.

Armollista ja Ihanaa Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille!

kuvat oma kuva-arkisto ja KaSin kuvatehdas sekä Antti Ruotsalo

Jouluaaton aatokset.

Vuosi 2022 lähenee loppuaan.
Sen kaikki tapahtumat ovat rullanneet päässäni viimeaikoina vinhasti edestakaisin ja mutkittelevat edelleen mielessäni. Kaikenlaisia ajatuksia on pompsahtanut esiin ja vienyt tehoja arjen pyörittämisestä. Pienet, usein ne kaikkein pienimmät asiat ja tapahtumat vievät SUURIEN asioiden ääreen ja tuntuvat häiritsevän ja vievän energiaa eniten. Meillä on paljon mielessämme olevia suuria asioita pienentäviä sanontoja, kuten "anna mennä kuin vesi hanhen selästä" ja "älä välitä" ja "anna olla, mene eteenpäin" - mutta yritäpä suitsia laukkaavaa mieltä. Yritäpä pakottaa pintaan pyrkivät tunteet ja mielen mykkyrät pois ja äänettömälle. 

Olen pohtinut paljon ylipäätään paheksuntaa.
Sitä jos mitä on some nykyään täynnä. 
Paheksunnasta aina valmiina oleva Google toteaa mm. näin:
- Tunnet itsesi nohevaksi kun onnistut keksimään tuomitsemisen aihetta ympärilläsi olevista asioista ja ihmisistä. 
- On yksinkertaisesti paljon helpompaa tuomita vieraalta tuntuva asia kuin että ottaisi kulloisestakin asiasta ensin selvää - jotta voisi fiilistellä mukana. 
- Jos paheksut usein muita, kyse voi olla turvattomuuden tunteesta.
- Paheksuminen on pohjimmiltaan sukua inhon tunteelle.
- Jos toinen tekee jotain ärsyttävää, paheksumisen tunne auttaa tavallaan tunnistamaan oman moraalin rajat. 
Löytyipä oikein hyvä esimerkkikin Googlen avulla paheksunnasta:
- Ystävä hakee sairaslomaa milloin minkäkin syyn varjolla. Ja saa jopa viikon pituisia sairaslomia. Sitten sitä remontoidaan ja maalataan asuntoa, ommellaan uusia verhoja ja juostaan lähipubissa.

Kielteisiin asioihin keskittyminen on kuluttavaa omalle mielelle.
Syy useilta somealustoilta poistumiselleni. Mietin silti, miksi kaiken pitää usein olla niin dramaattista ja raflaavaa. Koiralla on kennelyskä ja se VOI viitata AI-sairauteen. Pitkittynyt ripuli on heti IBD-sairaus - mutta eipäs sitten ollutkaan vaan giardia. Tänä päivänä tavallinen ihmisflunssakaan ei ole enää flunssaa vaan korona. Kotona tehdyt 6 negatiivista testiä ovat väärässä. Testiliuskat ovat kontaminoituneita tai niihin ei yksinkertaisesti voi luottaa. Pumpulipuikko ei ollut tarpeeksi pitkällä nenässä tai olit katsonut kellon väärin.
Aina kaikki on pielessä. Ja pahasti.

Epäily ja kalvava kriittisyys on vallannut mielemme.
Ja ihan omankin mielen. Yritän suitsia sitä ja ruokkia mieluummin "parempaa huomista" -ajattelua kuin että "huomenna kaikki on vielä pahemmin"!

Koiraihmiset edustavat lukuisia suuntauksia, mieltymyksiä ja ajattelumalleja.
Valitettavasti usein sitä omaa "lyhyen säären mieltymystä" toitotetaan suureen ääneen sen koiran omistajan vieressä, jonka koiralla nyt sääri ei noudata yleistä hyväksyntää. Noin karrikoiden. Ja vähän hihitellenkin. 

Oman isäni ja äitini kuolemat veivät minut tummiin sävyihin ja mustiin mietteisiin.
Jokin, joka "on aina ollut" ei yhtäkkiä enää olekaan. Lukuisat pitkät puhelut isäni kanssa - niitä ei enää ole. Äitini ostoslistat palvelutaloon - niitä ei enää ole. Emme enää Caprin kanssa käy viihdyttämässä koko dementiaosaston väkeä. Hoitajatkin aina muistivat kysyä puhelimessa, että "tuleehan Capri" ja osaston mummot silittelivät Capria kilpaa.
Äitini kanssa nauroimme - vielä kun äitini oli järjissään ja tolkuissaan - sitä, että "miksi ihminen ei voisi syntyä viisaana ja kuolla tyhmänä. Miksi sen pitää olla toisinpäin. Synnymme tyhminä ja kuolemme viisaina. Keräämme dataa, perspektiiviä ja viisautta koko elämämme ajan - ja hyvä, jos sen kerätyn datan saa jotenkin käyttöön, mutta jollei, niin viisaudet kuolevat mukanamme. 

Äitini oli aina valtavan iloinen koirieni menestyksestä.
Suurimmat kehut, glooriat ja waut tulivat aina hänen suustaan. Muulle koiraväellehän yksittäinen menestys on aina vain yksittäinen menestys. Äitini hurrasi jokaisen sertin ja SA:n kohdalla. Äitini oli hyvin kannustava ja kiinnostunut siitä, mitä, missä ja milloin koirieni kanssa teen. Isänikin jaksoi kysyä aina silloin tällöin, että "onko sinulle tullut uusia koiria" samalla kun hän kertoi mielenkiintoisesta luontodokumentista, jossa jokin eläinlaji oli toiminut mielenkiintoisella tavalla. 

Ihminen tarvitsee peiliä, korvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä läpi elämän.
Varmasti meistä jokainen haluaisi ympäröidä itsensä ihmisillä, joilta kaikkia edellä mainittuja asioita saa. Yleensä juuri vanhemmat hyväksyvät sinut prikulleen sellaisena kuin olet. Kun taas yhden kaverin mielestä voit olla melko räväkkä tai yhden mielestä pikkuisen äänekäs. Kolmannen mielestä "meillä ei oikein synkkaa" ja neljännen mielestä "miksi se ostaa kaikki koiransa yhtäkkiä Englannista".

Minulla on itseni kanssa vielä paljon tekemistä.
58 vuotta ei ole selvästikään riittänyt riittävään järkevöitymiseen ja uimahallissa eilen lausuttu "oletko jo 70-vuotias, niin saisit sporttikortin kaupungilta" - pisti miettimään, että kuinka paljon kaikki minussa jo roikkuukaan?!
Maaliskuussa loukkaantunut nilkka kipuilee yhä satunnaisesti ja olkapää samoin; tietty liike tuntuu kuin puukolla joku veistäisi kädestäni lihasta irti. Marssimurtuman alkukin muistuttelee välillä olemassaolostaan. Lisäksi polveni ovat alkaneet vihloa tietyissä asennoissa nekin. Ihanaa.

Meillä kaikilla on tarve tulla kuulluksi.
Minä voisin tehostaa tuota - sillä "ohipuhuminen" ja "aijaan" hokeminen ei ole tarpeeksi. Ei minulle eikä Sinulle.

Vähentäkäämme soimaamista ja paheksuntaa ja lisätkäämme kuulemista ja ehkä kuullun ymmärtämistäkin.
Me kaikki tulemme erilaisista ympyröistä ja elinpiireistä - jotkut meistä osaavat kääntää kaiken voitoksi ja vahvuudeksi. Toisilta meistä menneisyys on vienyt osan tervettä identiteettiä ja jättänyt osan sielusta kuolioon. Ottakaamme kaikki paheksunnan tilalle hiukan ymmärrystä ja soimaamisen sijaan ajattelumaailmamme laventaminen on mahdollista. 

Tapanani on lopettaa raskaatkin postaukset kiitoksiin.
Niin tälläkin kertaa.
Ensinnäkin haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni kaikesta. Me emme voi valita vanhempiamme - mutta ylpeydellä olen Sandqvist. 
Vaikka matkani aikuisuuteen ja koiramaailmaan oli alun haparoiva - niin kuin kuuluu - ja se kulki opetuslapsien - anteeksi opetuskoirien - kautta; ensin dalmatiankoira, sitten basenjeja, sitten sekalauman whippet, basenji ja grey kautta pelkäksi whippetistiksi - niin paljon on kristalloitunut matkalla. Koirilla on valtavasti annettavaa. Koirat ovat huikeita persoonallisuuksia, luovia, nokkelia, alati antavia, vievät mennessään ainutkertaisten kokemusten äärelle.
Vaikka minulla on ollut laumassani niitä "vaikeampiakin tapauksia" - niin nekin ovat olleet selvästi tarkoituksella minulle annettuja.

Ota vastaan.
Ole onnellinen ja levitä hyvää mieltä ja iloa ympäristöösi. Älä tuomitse, ole pitkävihainen ja ilkeä. Ole enemmän koirasi kaltainen. 

kuvat Honor70 ja oma kuva-albumi

Ihanaa itsekkyyttä?

Tässä erittäin raskaan syksyn kuluessa olen läpikäynyt vuoroin pahantuulisuuttani ja vuoroin uupumustani.
Kaikki tuntuu kasautuvan kaaokseksi ja lukuisien lankojen käsissä pitäminen ei aina ota onnistuakseen. Kolmen ihmisen laskuliikenne (!) on välillä ollut solmussa, skannaukset eivät kulje saapuvien paperien kanssa synkassa ja jatkuva soittelu ja asioiden selvittely miljoonien ihmisten kanssa kera hissimusiikin on uuvuttanut.
 
Autopilot-toiminto on pitänyt liikkeessä ja asioiden sekamelska on aikaansaanut sen, että pyykkikone tuntuu pyörivän jatkuvasti, kukkia pitää ostaa heti kun edelliset ovat kuukahtaneet ja huoneeseeni on pitänyt saada väriä, väriä ja väriä. Surun käsittelykaaviot ovat moninaiset.

Tällaisena aikana kun "käy herkillä" sitä kiinnittää erityisesti huomiota esimerkiksi ihmisten itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. 

Kerronpa pari esimerkkiä:
Olin menossa sovittuun tapaamiseen ja tuttuun tapaan aamu ja koirien lenkkeilytys oli tarkkaan aikataulutettua. Tykkään kävellä "ympyröitä" ja olin valinnut aamulenkiksi sopivan mittaisen ympyrän, joka sopii tarkkaan taimattuun aikatauluuni. Olin jo lenkin puolivälissä, kun keskellä metsätietä keuhkosi sileäkarvainen collie takajaloillaan kuuluvasti haukkuen vieressä seisovaa mustaa pientä monirotuista. Hihnojen päissä oli kaksi herrasmiestä. Tuttuun tapaan otin väistön läheiselle polulle ja sieltä pensaiden siimeksestä kurkin intopiukkojen koirien ja rehvakkaiden isäntien palaveria. Kesti, kesti ja kesti. Vihdoin huudahdin puskista; "oletteko kauan vielä siinä?". Keuhkoavan collien isäntä huusi takaisin: "mene toista kautta". Tsiisus. Olen ehkä sanaton. Mahtaa olla mahtava vallantunne käskyttää muita tienkäyttäjiä vaihtamaan reittiä, jotta saa itse hallita koko tienpätkää?

Mustan pikkukoiran omistaja lähti tulemaan kovaa vauhtia kohti, tottakai editsemme. Tie oli kapea ja flexi pitkä, joten älämölöhän siitä tuli. Juuri, kun olin saanut katraani kasaan, näen kuinka vasemmalta tulee kaksi koiraa lisää, kohti keskelle tietä jämähtänyttä herrasmiestä collieineen. Haukuntaa, riehuntaa, älämölöä. Kurkin vielä ehkä neljä minuuttia passistani keskelle tietä edelleen JÄMÄHTÄNYTTÄ collieta isäntineen ja koen epäuskoisia, pitkiä harmituksen minuutteja. Mies mahtaa nauttia vallantunteestaan. Hän ehkä kaivelee taskuja, katsoo kelloa, mittailee läheistä mäntyä. Meikäläisen värjötellessä lumihangessa koirieni kanssa. Kun VIHDOIN päätän lähteä takaisin, sieltä mistä tulinkin, arvaatte varmaan. Kyllä. Mies ja collie lähtevät kovaa vauhtia tulemaan päin. Näinhän se aina menee. 

Manasin kuuluvasti kuinka HIENOA toisten huomioonottamista. 

Kävelen kotiin sadatellen ja manaillen, ihaillen koiriani, jotka ovat aina valmiita seikkailuun kanssani, milloin kurkimme puskissa, milloin seisomme ojissa, milloin vedämme u-käännöksiä. Koirani kiltisti minua seuraten. Koskaan emme tuki muiden kulkureittejä, jää paikoillemme seisomaan, vaanimaan, haukkumaan muita ohikulkijoita. 

No tänään sitten.
Kävellessäni kohti vastatuulta urheiden, säätä ja puskia pelkäämättömien koirieni kanssa, vastaan kiikkerehti ensin ostoskasseja kantava, kumarassa kävelevä, iäkäs mummeli.
Pian hänen takaansa pyöräilee nuori MIES, joka huutaa mummolle kuuluvasti "älä tuu eteen"! Kumara ja kiikkerehtivä mummo hyppäisee salamannopeasti, niin, AJOTIELLE! Mahtoi pelästyä kunnolla. Mummo huojuu ajotien puolella kasseineen mitenkuten, että pyöräilijä saa pitää kävelytien ajokaistansa.

Vaivun synkkiin ajatuksiin. 
Näinkö tämä menee? Vahvempi määrää, mammat ja mummot väistää?

Piipahdin päivän päätteeksi Lidlissä, hakemassa jälleen parin 16 euron hintaisia, ihanan leveälestisiä lenkkareita. Sainkin kaivaa koko kaukalon läpi, onnekseni löysin YHDEN parin 41-numeroa!

Ajaessani kotiin liikenneympyrän kautta koin hetken hitskokkimomentin, kun NAISautoilija tulee ympyrään SUORAAN eteeni.
Onneksi oli pitoa ja kolarilta vältyttiin, mutta lähellä se oli. Ehdin nähdä autoilijan pään kääntämisen, mutta siitä huolimatta hän päätti ajaa suoraan eteen.

Maailmasta on tullut kylmä ja kova ja on oltava ikäänkuin aina varuillaan - valmiina väistämään!
Vanhemmat herrasmiehet äityvät nykyaikana huutamaan "mene sinä takaisin sinne mistä tulitkin", miespyöräilijät säikäyttävät mummot  kolme metriä ilmaan ja sivuun, naisautoilijat ajavat päälle.

Me emme saisi kyynistyä ja antaa itsekkyytemme ajaa muiden yli ja päälle - meidän tulisi ottaa paremmin muita huomioon. Olla enemmän koiriemme kaltaisia.  

ihanat kuvamuistot KaSin kuvatehtaalta

edit. pahoitteluni tekstikoon heitoista - Bloggerissa oli jokin tallennushäiriö kirjoittaessani ja vein osan tekstiä OpenOfficeen - ja toin sieltä takaisin - ja vaikka mitä painoi, maalasi ja viilasi, tekstikoot heittävät.

COS cosketti!

Eipä mitenkään laahaa nämä päivitykset perässä...

Oli nimittäin taas ihan huikea COS-tapahtuma 18.9. tällä kertaa Espoossa, 4S-areenalla.
Järkkääminen oli ihan yhtä hektistä kuin aina ennenkin, ilokseni saimme taas ihan huimia sponsseja mukaan ja jaettavaa oli tuttuun tapaan yllinkyllin.

Tapahtumaa - tapahtumia -  on todella kivaa järjestää rodussamme ja teimmekin tällä kertaa uuden osallistujaennätyksen, 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi; 73+78 = 151!! (vanha ennätys oli vuodelta 2019 112)

COS juontaa hurahdukseeni rodun kotimaahan, Englantiin.
Ja siihen, että Englannissa on paljon kasvattajia, jotka eivät ole virallisia tuomareita mutta tuomaroivat ns. open-tasolla. Tosin vuosien saatossa on käynyt ilmi, että osa kutsutuista ei halua lentää, ei voi jättää hevosiaan, miestään, ei ehdi/pääse jne. Olemme kuitenkin onnistuneet saamaan aina jonkun todella mielellään arvostelemaan tulevan, joka on vieläpä silminnähden nauttinut tehtävästään!
Ja COSsin päätarkoituksenahan on kerätä rahaa yhdistyksen terveystutkimuskassaan, missä olemme hienosti onnistuneet jo 5 kertaa (!) - yksi COSseistahan oli virtuaalinäyttely, johon saimme myös huikean määrän osallistujia.

Tänä vuonna Luke Sampson, Dapperdiva, arvosteli urokset ja nartut hollantilainen Jan Willem Akerboom, Crème Anglaise. Jan oli minulle kyllin englantilainen - käyttänyt jalostuksessaan paljon englantilaista verta, ja kutsu hyväksyttiin ilomielin! Siellä ja täällä. 

Paikka oli vertaansa vailla.
En voi lakata kyllin kehumasta. Valoisa, avara, siisti. Pieni taustatehotiimimme myös, valoisa, avaramielinen ja kovin auttavainen. ISO kiitos kaikille minua ja meitä auttaneille, teitä oli monta!

Kärsivällisyyttä ja vapaamielisyyttä vaaditaan aina myös kämppikseltä, kun koko kämppä tursuaa tavaraa. Hyvä kun vaatehuoneeseen pääsi - peruuttamalla oli pakko tulla ulos.

toim. huom. kuva ei ole varastosta, vaan portaiden alla olevasta tilasta.

Capri, Ballenbreich Gigalum, kilpaili junioriluokassa ja otti komean voiton. Loppusijoitus VSP-juniori. Tämä lapsikoira on lunastanut kaikki odotukset ja vielä enemmän. Ihana katsoa, kokea ja kulkea vierellä kun kerrokset ja kuoret avautuvat ja iloinen, sympaattinen koira niiden alta kuoriutuu esiin. Capri on kultaa, sisältä ja ulkoa!

Maui, Jothryn Alluring Traits iloitsi osallistumisestaan käyttöluokassa ja oli hienosti kolmas kera hemaisevan huikean huispaushäntänsä. Olisimme voineet tuijottaa toisiamme koko päivän. Toki siihen tarvitaan myös pala kanankaulaa, mutta silti. Tämä suloisen syötävä ja äärimmäisen sielukas koira on huikea kisakumppani, olemme sitten radalla tai kehässä.

Samui, Collooney Poker Player, pisti jalalla koreasti Emmin kanssa. Samui on uljas, ylväs ja patsasmaisesti esiintyvä - namia voisi varmaan tuijottaa viikon verran! Jalat aina paikallaan ja kohdillaan, tasapainossa, ei kiiku ei kyykkää, ei peruuta. Valioluokassa 13 koiraa ja sieltä Samppa Linna nappasi nelospallisijoituksen, hienosti!

Muistiinpanoni alkavat olla kaikilta osin sekavia ja tarvitsisin varmasti oman assistentin pikkuhiljaa. Luovana ihmisenä minulle kaikki excelit ja selkokielinen asiainkäsittely on hankalaa. Mietin tässä vain sitä, että miten enää kutsun ketään mahdollisiin tuleviin COSseihin kun vastaus saattaa olla; "kysyit jo kolme vuotta sitten ja minulla on nykyään 17 hevosta lisää" tai "en edelleenkään lennä".

Kiitos taas rodullemme, sen ihmisille ja jokaiselle koiralle yhdessä ja erikseen. Whippetit tekevät tapahtuman kuin tapahtuman. Meidän tarvitsee vain katsoa ja huokailla upean rotumme edessä.

Lauantain lupsakkuutta ja syntyjä syviä.

Koiramaailma vie meitä välillä "voimakkaiden asioiden ääreen" - ja siitä kiittäminen on koiriamme, rotuamme.
Lukuisat ihmiset elävät rauhanomaista elämää vailla about minkäänlaisia arkipäivän haasteita, joita meidän koirallisten elämä tarjoaa päivät läpeensä!

Eläähän voi niin monin eri tavoin. Jotain miljoonalla hexatriljoonalla tavalla. En edes tiedä, mikä on hexatriljoona, mutta se kuulosti hienolta.

Koiraihmisen elämä kun on alituista murhetta ja rämpimistä suossa. Tai bingossa.
Ei tarvitse avata kuin mikä tahansa somealusta, niin itku ja vaikerrus lyö päin kasvoja. Rolle ei voi syödä kauraa, Pille kakkaa sisälle ja Hertta vetää hihnassa. Kertulle ei riitä mikään aktiviteetti ja Nelli ei kestä lajitovereiden tuijotusta.
Toisaalta Luna osaa 45 sanaa ja avata jääkaapin. Sissi haistaa kantarellin, orakkaan ja varakkaan. Milo käy maanantaisin kiipeilykoulussa, tiistaina tasapainoilemassa pallojen päällä, keskiviikkona raunioilla ja torstaina se kroolaa uimahallissa. Perjantain tennistreeneissä se tuo pallot pois kuleksimasta, lauantaina pelaa bingoa ja sunnuntaina laulaa karaokea.

Koirat eivät enää luokaan omistajilleen pelkkää ähäkuttistatusta ja tuloskunniaa.

Vaan ovat myös väline kurkistaa somepäivitysten avulla omistajan osaamiseen, nokkeluuteen ja varakkuuteen. Arvotamme, arvuuttelemme, peilaamme ja kummeksumme. 

Tänään koirapuistossa pääsin harrastuksen alkulähteille.
Skarpin ja mukavan tuntuinen nuori mies tuli puistoon 9-kuisen XXXXXXX (rotu peitetty)-koiran kanssa. Hän vetosi meihin, kahteen rouvaan whippetiemme kanssa; "miten saan kitkettyä koirastani taipumuksen juostessa alkaa hyppiä ja purra".
Koirien pentumaiset ja villit tavat ovat joskus hämmentäviä ja myös niissä pentumaisissa tavoissa on joskus liian helppo mennä "vinoon". Kun kysyin pojalta, mitä hän tekee, kun koira alkaa hyppiä ja purra, hän vastasi "minä huudan".

Jokainen meistä on ollut aloittelija, vihreä, rookie. Kujalla, hämmentynyt ja vailla avaimia. Suurin osa pentuväännöistä on nimenomaan niitä, pentuvääntöjä. Pentu luulee kiljunnan ja huudon olevan "leikkiä" ja kun se kokeilee sinua, sinun tarvitsee "vain" pysyä jämptinä. Eikä antaa periksi eikä ainakaan alkaa huutohippasille koirasi kanssa. 

Vanhemmalla iällä kunnon kohotusyritykseni ei mennyt ihan nappiin...

Oikean jalan päkiä kehitti "lähes marssimurtuman" ja emännän juoksuharrastus kiellettiin ortopedin toimesta. Nyt vasen nilkka juilii ja vasen käsi myös. Ajoittain polvilumpiot eivät ole samaa mieltä portaiden kiipeämisestä ja uimahallin vesivastuskin on joskus liikaa käden rasitusvammalle.
Aloittakaa siis nuoret kropan vääntäminen hiukan aikaisemmin, kuin minä. Toki minulla urheilutaustaakin on, mutta niin, että vuosikymmen katseltiin vain perhosia.... Tai Reiskoja!

Koiriamme on kiittäminen monesta.
Mutta ne asettavat meitä myös peilin eteen, haastavat ja luovat jännittäviä tilanteita, joiden selittäminen ja avaaminen muille on usein työlästä. 
Oman koiran käytös kun on selkeästi selitettävää, tapahtuuhan se oikeassa tilanteessa ja paikassa. Se sama käytös onkin tuomittavaa, kun sen tekee randomrolle.
Selittelyä, kuvantamista ja sanoitusta, sitähän se elo koirien kanssa on. Mitä paremmin selität ja kuvaat, kerrot ja avaat, sen parempi. Koiriemme avoimuus ja "auki oleminen" elämälle voisi ohjata ja kannustaa meitä samaan?  

Ikääntyminen yhdessä koirien kanssa kuuluu elämään koirien kanssa.
Mitä enemmän omistat/olet omistanut koiria, sitä enemmän joudut niistä luopumaan. Koirat sairastuvat ja vanhenevat siinä missä me ihmisetkin. Mitä enemmän koiria, sitä enemmän luopumista, ahdistusta, surua. Unelmia, menestystä - ja kremppoja ja ahdistusta.

Mutta mikä parasta.
Koirien tapa ottaa hetkestä ilo irti, nauttia, riemuita ja JUOSTA sydämen kyllyydestä saa omat krempat ja ahdistukset unohtumaan.

Tänään Samppa Linna ja Capri juoksivat yhdessä Cielo Nocturno Bittersweetin, Viuhtin, kanssa + 2 asteessa täyttä ja vähemmän täyttä hölkkää reilun puolituntisen ja tunsin kaiken kivistyksen ja korvennuksen kadonneen sinä aikana oikeasta päkiästäni, vasemmasta nilkastani, vasemmasta kädestäni ja mielestänikin.

Tätä on yhteiselämä koiran, whippetin kanssa.
Nähdä, kokea, elää, riemu. Yhdessä. Krempat ja ahdistus unohtaen.
 

kuvista kiitos oma kännykkä ja Jenna Vapamaa