Jollain tapaa elämän ja elämisen ankaruus on läsnä voimakkaammin kuin koskaan.
Kuulen nuorista jotka kipuilevat riittämättömyyden äärellä Kardashian-ilmiön ääressä. Somekanavat ovat täynnä kuvia värikkäistä ruoka-annoksista, koirista aamu-, päivä- ja iltaharrasteissa, Samsungin kiillottamia kasvokuvia, ylipäätään kaikki ovat ehtiväisiä, kiinteitä, notkeita, kykeneviä.
Menin ihan itse kirjoittamaan omalle sometililleni, että "vääntäydyin sporttaamaan vain 116 kertaa tänä vuonna" ja kävelin "vain 1917 km".
Kaikella rakkaudella minulle kommentoitiin, että "ensivuonna sitten enemmän".
Kun mikään ei riitä. Eikä kukaan kiitä.
Meidän tulisi tietysti riittää itsenämme, itsellemme, mutta miten oppia olemaan omaan itseensä tyytyväinen?
Koskapa moni meistä on itselleen hyvin vaativa. Omaan itseen kohdistetaan vaatimuksia jotka ovat epäinhimillisiä ja epärealistisia. Omaa elämää ja toimintaa ohjaa paljolti pelko epäonnistumisesta, häpeästä ja syyllisyydestä. Armottomuuden äänille ei riitä mikään.
Eevi Vuoristo kirjoittaa Hidasta elämää-blogissaan näin:
"Sain kehuja ja kiitosta kuinka urheilullinen, kurinalainen ja vastuullinen olin. Minua ohjaava voima oli kuitenkin valtaosan ajasta armottomuus ja pelko".
Armottomuuden äänet ovat usein sisäistettyjä ääniä, joita olemme ehkä kuulleet vanhemmilta, kiusaajilta ja TV:stä. Sanomme itsellemme uudelleen ja uudelleen niitä julmia asioita, joita meille on sanottu. Ja keksimme kyllä auliisti ihan uusiakin syytöksiä, varsinkin jos vertaamme itseämme muihin.
Armottomuuden takana on haavoja ja pelkoja.
Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat opittuja selviytymiskeinoja. Ne ovat tulleet suojaksi pitämään piilossa mm. riittämättömyyden, petetyksi ja hylätyksi tulon tunteet. Armottomuus on myös selviytymiskeino - niin hullulta kuin se kuulostaakin - se on oikeasti pyrkinyt auttamaan.
Eevi Vuoristo kirjoittaa:
Armollisuuden opettelu on:
- epärealistisista vaatimuksista hellittämistä
- joustavuuden harjoittelua ja kontrollista irrottamista
- opettelemista hyväksymään rosoisuus osana elämää
- luvan antamista erehtyväisyyteen.
Armollisuus on tuki, jossa olet omalla puolellasi, et itseäsi vastaan!
Noniin, Anita. Miksi väheksyit 116:ta tehtyä sporttisuoritusta?
Kai minulle on joku joskus jossain sanonut, että aina pitää tehdä ENEMMÄN. Parantaa. Sportstrackerkin ilkkui, että "kävelit tällä jaksolla vähemmän kuin edellisellä". Teki mieli heittää sovellus kuusimetriseen lumihankeen/vastatuuleen ja sateeseen/loskapaskaan. Kävele itse. Mene itse vetämään ennätyksiä niin, ettei silmälaseista näe edes läpi, räntää vihmoo suoraan sieraimiin, silmiin ja korvakäytäviin.
Vasta ortopedi sai minut alas juoksumatolta, jossa irvistellen vedin alkava marssimurtuma kipuillen.
Jotenkin kaiken pitää tuntua, sattua ja osua kunnolla tuulettimeen. Vasta jotain 20 vuotta alaa opiskellutta voi kuunnella ja kunnioittaa. Ja uskoa. Onnessani rääkkäsin revähtänyttä reittänikin. Kaikkeen me kasvammekin ja opimme. Tiukassa on opitut ja itseään kalvavat kaavat.
Riitämmekö me koskaan?
Edes koirillemme? Koiria on maailmassa arvioiden mukaan noin 400 miljoonaa. 400 miljoonaa erilaista (?) ihmistä pitää 400 miljoonaa erilaista (?) koiraa. Toivottavasti edes joku näistä 400 miljoonasta ihmisestä kokee riittävänsä koiralleen (sarkasmia). Leikkaavansa kynnet kyllin lyhyeksi, pesevänsä koiransa tarpeeksi usein, ulkoiluttavansa koiraansa riittävästi, ympäristön hyväksymissä varusteissa.
Parempi ehkä kuitenkin olla laittamatta mitään "minä ja koirani syömme marjoja"-postausta someen, koska: olethan tietoinen, että lehtokielon ja sinikuusaman marjat ovat myrkyllisiä? Ja olethan perehtynyt koirasi syömien marjojen bioaktiivisten aineiden määrään?!
Koirillemme me nimenomaan riitämme.
Se on elämässä jokseenkin parasta.
Jokainen niistä avaa jonkin lukon, koskettaa kohtaa, jota kukaan ei ole koskaan vielä koskettanut. Ihmettelen joskus, miksi joku ihmisen teko tai sana koskettaa niin paljon, koska koirani ovat minulle paljon merkityksellisempiä kuin kukaan ihminen koskaan.
Jos koirani osaisivat puhua, ne luultavasti sanoisivat minulle, että ne rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. Kuten minäkin niitä.
Laulavaista ja pohdiskelevaa kainaloista Balia. Räväkkää ja persoonallista Mauia. Viilipyttymäistä hauskuuttajaa Samuita. Lempeän sielukasta Capria.
Kaikkine vikoineni ja vajavaisuuksineni olen sittenkin siunattu. Whippeteillä.
Armollista ja Ihanaa Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille!
kuvat oma kuva-arkisto ja KaSin kuvatehdas sekä Antti Ruotsalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti