Ei ihan helppo Edinburghin reissu. Lopussa Capri seisoo.

Onpa ollut intensiivinen kevät ja kesän alku, etten sanoisi.
Pentukuume oli tapissa, tiedättekö; "vielä kun jaksaa" ja "kyllä se viides siinä taas menee kuin neljäkin".
Jotain muuta oli mielessä, mutta kohtalohan se aina jännästi puuttuu peliin. Se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Se, mitä ensin aiottiin, ei kuulunutkaan tapahtua. Tarvittiin taas tarkkasilmäinen vinkkaaja, ja loppu olikin sitten huimaa, joskin stressaavaa menoa. 

Heti talven jälkeen aloin kontaktoida englantilaista kasvattajaa todenteolla ja yhteydenpito oli heti kovin vaivatonta ja tuttavallista. Kun Mauia hankittiin, tunne oli "benjihyppy tuntemattomaan",  NYT punaisena lankana on kokoajan ollut "ihan sama (lopulta) miltä se näyttää, koska kaikissa on kuitenkin vikansa". Haluat maltilliskulmaisen, saat ehkä sen, mutta alaleuattoman. Sitten etsit vahva-alaleukaisen, saat liian pitkän lanteen. Sitten haet maltillista lannetta, saat ylipitkän säären. Ja niin edelleen, loputtomiin. Muistakaa, meille annetaan koiria. Vaikka ostamme ne. Annetaan.

Oikeastaan koin euforisen, vapauttavan tunteen tässä kohtaa: miten ihanaa on oikeastaan "vain hankkia whippetin pentu, kivasta suvusta ja yhdistelmästä".
Ja toivoa parasta. Sitähän elämä on. Ylös alas, murheen alhosta glooriaan ja glooriasta murheen alhoon. Mutta aina "voi toivoa parasta". Olla optimistinen ja toiveikas. Ripustautua iloon ja valoon vaikka kuinka pessimismi houkuttelisi otteeseensa.

Vihdoin koneessa. Kohti Edinburghia. 

Englantiin - tai Skotlantiin - matkustaminen ja sieltä koiran hakeminen ei tässä maailmantilanteessa ollut suinkaan pala kakkua.
Matkalla oli useita esteitä, oikeastaan toinen toisensa jälkeen. Uhkakuvia, pelotteita, vakavia viranomaisia, lain kiemuroita, pykäliä, asetuksia, vaatimuksia. Ja niiden kaikkien omaksuminen ja selvittäminen vasta vaikeaa olikin. Yhdistelmä Brexit ja Covid ei ole helpoimmasta päästä. Tässä kohtaa voisi kertoa, että yksi viranomainen, jolta yritin selvittää yhtä asiaa liittyen matkaani, vastasi vasta tänään (eli matkan jälkeen). Useat eivät edes vastanneet. Useat vastasivat niin, että oli pakko esittää useita lisäkysymyksiä, joihin sitten ei taas saanut vastauksia. Moni vastasi linkein. Linkkejä oli kahdeksan peräkkäin ja allekkain; "look them through". Moni vastasi yhdellä lauseella, joka sekin piti syöttää Google kääntäjään, kun ei vaan ymmärtänyt. Viranomaisenglanti ei ole helpoimmasta päästä, kun on tottunut kommunikoimaan sillä iisimmällä enkulla. Suomessakinhan on jo Kela-suomentajia. Mielestäni myös maahantulolomakkeet kaipaisivat kapulakielenkääntäjiä.

 

Moni yritti toki auttaa matkan varrella naista mäessä, mutta aiheutti oikeastaan vain lisästressiä.
Alkoi hapottaa ja pelottaa, että "miten selviän". Passenger locator formiinkin kirjasin, että "minuun saa olla yhteydessä vain tekstiviestitse" ja sitten aukesi lisäkysymyslokero: "Miksi"? Johon sitten kirjoitin, että "koska olen suomalainen ja puhun suomea äidinkielenäni". Auta armias, kun joku Wilhelm Viranomainen olisi soittanut viranomaisenglantia, skotlantilaisittain murtaen ja konekiväärillä. Alan ymmärtää niitä Australian tulliin jatkuvasti jääviä, jotka ovat rastineet maahantulokaavakkeet pieleen...

Kaiken helvetinmoisen väännön, tuhannen hikipisaran ja kahdeksansadan huonosti nukutun yön jälkeen, vastaamattomien meilien paineessa, miljoonien sinisten linkkien keskellä tyyliin "tarvitset TRACES ilmon/et tarvitse TRACESIa", klikkaa Skotlannin maahantuloministeriöön/kysy pääministeriltä/oletko selvittänyt eläinlääkäriltä/oletko saanut rokotteen/negatiivisen testin/keskustellut Suomen Englannin suurlähetystön kanssa/kysynyt Ruokavirastosta jne jne jne loputtomiin, pääsin matkaan.

4.8. Finnair vihdoin otti minut kyytiin (kahden aikataulumuutoksen jälkeen). Check-iniin odotettiin toki hyvä tovi, ja jo siinä kysyttiin PLF (Passenger Locator Form, mutta sen sisältöä ei katsottu, vain, että se on mukana), negatiivinen koronatestitulos piti näyttää sekä rokotustodistus. 

Lentokone oli jo kiitoradan päässä, kun joku valo paloi ja piti palata parkkiruutuun - ja vaihtaa konetta! Kuulutukset koneissa ovat kyllä legendaarisia. "Hyvät matkuxxxxx (muminaa), ohjaamss (muminaa) valo. Huolt (muminaa) jote (muminaa). Valitettavast (muminaa) jot (muminaa)".
Ja eikun uuteen koneeseen reilun tunnin viivästyksen jälkeen.

Edinburghissa koneesta ulos ja samantien lentokentän ovesta ulos. Ei poliisia, vangitsemista, jalkarautoja ei mitään. 

Kasvattaja Audrey oli minua vastassa ja lähdimme ensimmäiseksi hakemaan Caprin health certificatea ja owners declarationia eläinlääkäristä.
Siellä meni taas hyvä tovi. Sitten etsimään parkkipaikkaa, että pääsisimme syömään, itsellähän herätys oli 04.00 ja kello rupesi olemaan 12, eikä mahassa ollut muruakaan. Kaiken ratin veivaamisen jälkeen saavuimme ruokapaikkaan ja sain "perinteisen" fish & chipsin eteeni. Olipa muuten AIVAN mauton. Eikä pöydässä ollut edes suolaa. Kala maistui kopiopaperille, ranskalaiset post it-lapuille. Lautasella oli nokare remoulade-kastiketta dippaukseen, se maistui vesipisaralle. No, minkäs teet. Huuhdoin kopiopaperit, post it-laput ja vesipisarat coca colalla alas ja kävelimme takaisin autolle. 

Tässä vaiheessahan olin kävellyt jo Helsinki-Vantaan kauimmaiseen nurkkaan, sillä portti oli joku 1576. Kopiopaperi, post it-laput ja vesipisara oli tarjolla hienon rantakadun kauimmaisessa nurkassa, tietenkin. Päivän päätteeksi tulikin kevyet 10 km täyteen marssimista. Koiralla ja ilman.

Capri pusii ja Anita puristaa.

Nyt takaisin lentokentälle. Arvatkaapakääpä, siinä sitä oli parhaimmillaan neljä check in-tätiä selvittämässä Sunkvistin tuplabuukkausta.
Meinaan oli matkustamoa ja ruumaa. Ei ollut ihan helppo nakki poistaa toista. Tässä vaiheessa Capri oli litistetty Tarulta lainaksi saatuun kassiin liiskaksi ja oli siellä muuten harvinaisen hiljaa ja veti zetaa tyytyväisenä (?) pitkin pituuttaan. Missään nimessä ei olisi mahtunut seisomaan. Tätähän ei olisi voinut kertoa viranomaisille, koska jalkaraudat olisi luultavasti tuotu taas nilkkoihin. Tarkistettiin rokotuskortti, sekä minun että koiran, tarkistettiin kuitti maksusuorituksesta, minun passi, negatiivinen koronatulos ja taas kaikki paperit ympäri ja ämpäri. Myös Amsterdam vaati maahantulokaavakkeen ja sitä täyttämään. Vierähtiköhän tässä check-inissä peräti tunti, tosin johan olin saanut treeniä Helsinki-Vantaalla. En voi korostaa liiaksi, että paperia oli matkassa niputtain ja pläräämisen helpottamiseksi olin niitä jopa nitonut yhteen. Ja samalla yhden niitin myös peukalooni. 

Edinburgh oli täynnä toinen toistaan kauniimpia ovia, portaikkoja, pihoja.

Kuin ihmeen kaupalla meidät päästettiin punnitsematta KLM:n koneeseen ja lähdin raahaamaan liiskattua Capria kohti lähtöporttia. Kaikenlaisia houkutuksia oli matkalla, mm. Malibu-likööriä olisi saanut litran hintaan 12,50 (euroissa 15) mutta reppu ja Capri painoivat liikaa. Olkapääni ja hauikseni eivät olisi kestäneet ja jaksaneet. Oli tyydyttävä Schipholista löytämääni hajuveteen! Kts. alla.

Koneessa kohti Amsterdamia viereen osui pronssinruskea, tatuoitu salskimus englantimus. Hän toivoi, että koirakassi, se liiskattu koira, nostetaan väliimme, sillä välissä oli tyhjä penkki. Näin tehtiin, vaikka arvasinkin, että siitä ei hyvää seuraa. Ensin tuli Simon Stuert; "How lovely, really cute, kisskiss" ja heti perään tuli lentoemäntä Thamara Tarkka; "dogs are not allowed to be at bench, allergic people can be annoyed of the hair they leave"... Joten eikun liiskaamaan nyt laukussa istuva koira taas linkkuun sillä seurauksella, että laukun vetoketju hajosi. Pronssinruskea salskimus englantimus kuitenkin sai lentoemolta lainaksi sakset (!) ja sai vetoketjun taas rullaamaan. Näin laukku, liiskattuine koirineen, jouduttiin jälleen tunkemaan jalkatilaan. 

Onneksi tämä lento oli vain tunnin. Mutta sitten alkoi se marssi Schipholin lentokentän KAUIMMAISEEN nurkkaan, sillä portti oli nyt 1.098.766, kuinka yllättävää. 

Intouduin marssillamme ostamaan L'Occitanen Verbenan, ehkä maailman sitruunaisimman ja raikkaimman tuoksun (!) ja muutaman putelin "ruokajuomia" loputtomilla käytävillä. Onneksi Capri käveli itse reippaasti, eikä sitä tarvinnut kantaa liiskaantuneena kassissaan.

Tämä se oli hauska Mogu Mogu. Sopi alati mogaavalle ihmiselle. Lychee on litsi, lempeä ja makoisa hedelmä, jota tässä pullossa oli runsaasti PALOINA. RUOKAISA juoma, siis. 

Final flight.
15 tunnin jälkeen vihdoin kohti Helsinkiä, kohti kotia. Lentoemäntä toi peukalonpään kokoisen muffinsin. Pyysin toisen. Olin kuulemma lucky, kun vielä yksi ylimääräinen löytyi. Kello oli nyt n. 21.00 illalla ja olin syönyt kalaperunat viimeksi n. 9 tuntia sitten. Vieressäni ollut suomalaisnainen oli huolissaan syömisestäni ja kaivoi laukustaan tuossa tuokiossa paketin keksejä, muffinsseja (lisää!) ja kaksi suklaalevyä. "Ota ihmeessä, olet ollut niin vähillä ruuilla, minulla on aina mukana ekstraa, kun minulla on kolme lasta tuossa takana olevassa penkkirivissä". Saatoin vain sopertaa: "olisi ihanaa olla sinun lapsi".

Suomen päässä törmäsin ensimmäiseksi kahteen parijonoon.
Toisessa, siinä pitkässä, olivat kertaalleen rokotetut ja jonon päässä SPR:n työntekijät kaavakkeineen ja ohjeineen. Toisessa jonossa, siinä, jossa ei ollut ketään, ohjattiin minut suoraan eteenpäin ja ulos, koska minulla oli kaksi rokotusta. Rokotustietoni vain tarkastettiin. 

Capri ja Audrey Edinburghin lentokentällä.

Sekä Edinburghissa että tässä jonossa oli niitä, jotka käännytettiin "free testing at 2nd/3rd floor", eli joita ei joko päästetty koneeseen tai maahan puutteellisten rokotusten/testausten vuoksi. 

Paikallinen rokkistara tyylikkäissä vermeissään, iloinen puoliso vierellään.

Ja lopussa kiitos, Capri, seisoo:

Always wagging his tail. Super cute, kind, sweet, friendly, dear, smart.... Capri, Ballenbreich Gigalum!

Tervetuloa perheeseen! Kyllä me tästä lämmetään, t. Huima, Bali, Maui ja Samui. 

Audrey, thank you again and again for being so helpful and "just there". Without your patience and effort this would have been possible. 

On se jännää. Ja antoisaa.

Tuo juoksuharrastus.
Miten se onkin niin ottanut otteeseensa. Joskus ammoisina aikoina sitä pläräsi kehäkinkereitä ympäri Suomenmaan ja muistan joskus nuoruudessa laukanneeni parhaimmillaan 25 näyttelyä vuodessa. Nyt sitä hoputtaa koetoimitsijoita antamaan ne perhanan viitenumerot, päästäkseen maksamaan juoksukisat; että ylipäätään muistaa mikä kisa on milloinkin. Merkkaan kisat seinäkalenteriin vasta, kun olen ne maksanut. Tästä syystä en pysty lupautumaan mihinkään kehäsihteerikeikoillekaan, ennen kuin rata- ja maastokisat on maksettuina ja merkattuina. Puuhh. 

Tänään Maui suoritti kaikki 19 sekuntia ja 57 sadasosaa.
Innolla, ilolla, itselleen ominaiseen tyyliin ja geenien ja lihassolujen, biorytmien, tuulien ja tähtien asentojen avittamana. 
Sitä ennen toki piti kirja kiiruhtaa toimistoon, päivitellä kuulumiset, jonottaa ell-tarkkiin, käskyttää Maukkua, koska JUURI kun Mauin vuoro tuli tarkkiin, alkoi vieheen testaaminen! Lämppäämiseen saimme seuraksi aiemmalta kaudelta tutun Hopun emäntineen, tiimin, jota pienellä porukalla potkimme hellästi eteenpäin kirjojen hankintaan ja tositoimiin. Nyt on Hopullakin pre- ja afterjuomat, kaulanviilennin, sveduvaljaat ja ratakireet trikoot. Hiihtelimme eestaas huomaamatta kilometrin ja pian toisenkin. 

Startissa Maui sai valita kopikseen ykkösen, tosin jotain se jäi sinne TAAS tällä kertaa jumittamaan sekunnin sadasosaksi, ehkä. En ihan saanut keilapallokopitusta tällä kertaa, tuuppasin vain persiiseen, sinne, sinne, kalteriin kiinni...  Kolmosesta lähti tällä kertaa nuori Mei Dan -tykki, joka sai huikean startin ja viiletti aina sertiajalle asti. Maui kiri kakkoseksi ja Hoppu tuli kolmantena maaliin. 

© Juulia Pitkänen

Taas käppäiltiin, juotiin palautusjuomat, pakattiin foliopeitettä ja länkätettiin olevinaan jostain jotain ymmärtäviä kannanottoja muiden aikoihin, serteihin ja treeneihin.
Mitäänhän en (oikeastaan) lajista YMMÄRRÄ kunhan ajelehdin mukana koiran kanssa, joka taas tasan tarkkaan tietää, mitä se tekee! (tähän se hauiksen pullisteluhymiö)

Tästä pitkää aasinsiltaa siihen, että kuinka kulloinenkin koira vie meitä.

Pitäisikö sanoa kuin pässiä narussa? Positiivisella otteella, tietenkin. Lempeän pehmeässä Onega-hihnassa.
Bali hämmästytti aikoinaan sääriluillaan ja luisulla lantiollaan tuomarit aina Baltian perukoilla asti, ja pitihän se heittää löylyä niin kauan kuin kiuas oli kuuma ja pokata Cacibit kotiin jotta saatiin CIB-kruunaus MV-huuman päätteeksi. Maui jahtasi pentutreeneissä viehettä niin suurella intensiteetillä, että hampaat irtosivat ja viehe vereentyi. Kyseessä oli toki pentuhampaiden irtoaminen, ettei nyt joku luule, että pysyvät premolaarit sieltä huojuivat alas ikenistä. Ihmiset tulivat siinä sitten melko pian tökkimään ja tuuppimaan moottorille, kisoihin ja kinkereihin. Mehän menimme, kun koira sinne halusi - ja veti. Samuin kanssa ollaan vielä vähän kahden tai kuuden vaiheilla, että minne sen kanssa oikein kannattaisi suunnata. Sirkukseen varmaankin, koska kaverilla on melkoista personaliteettia ja luovaa otetta elämään. Ja maastoradoille. (tähän iloinen, positiivinen nauruhymiö)

Onneksi kaiken kisailun vastapainoksi koirani VIEVÄT minua myös metsään, neulaspoluille, punkkien, hyttysten ja kuivuneiden, tänä vuonna hyvin pienten,  mustikoiden äärelle, kuumalla, sateella, pimeällä - päivästä ja kuukaudesta toiseen, vuosi vuoden perään. 1128 kilometriä so far tälle vuotta.

Mutta se, mikä tässä on mielenkiintoista ja johon olisi hauska kuulla jonkun tilastonikkarin ja tilastoista ammentavan mielipide on Mauin ajat. Radallahan on sekuntikelloihin ja exceleihin perehtyneitä ja olen jopa nähnyt useampia viivatilastoja (joista en ole ymmärtänyt mitään...) missä koiran rata-ajat on piirretty erivärisin ja -paksuisin viivoin ruudukolle jännittävään vuoristomaisemaa karrikoivaan muotoon. 

© Juulia Pitkänen

Sillä nyt alkaa hakunilalainen mush-palleroiden syöttäjä pohtia, että miten ajat VOIVATKIN pyöriä niin samojen sekuntien ja -sadasosien ympärillä, vuodesta toiseen?
Onko asia hyvä vai huono ja mitä se kertoo koirasta, sen genetiikasta (?) ja kyvykkyydestä (?) lajiin. Yritin soittaa tuossa viisaammille, mutta ovat näköjään estäneet numeroni, joten ihan heti en saanut tähän vastausta. Haha.

2018:
paras 19,59
huonoin 19,91

2019:
paras 19,49
huonoin 20,29

2020:
paras 19,57
huonoin 20,27 (häirintä)

2021:
paras 19,57
huonoin 19,96 (häirintä)

Maui on siis juossut/juoksee (jo) neljä kautta. 
Kisoja on kertynyt kaikkiaan 13 kpl. Kolme kertaa ollaan startattu myös 350 metrillä, mutta ajat ovat olleet sillä matkalla laskevia; 24,67 - 25,01 - 25,37
280 metrillä ajat huonoimmasta parhaimpaan menevät näin; 20,29 (1x) - 20,27 (1x) - 19,98 (1x) - 19,96 (1x) - 19,91 (1x) - 19,78 (1x) - 19,75 (1x) - 19,73 (1x) - 19,64 (1x) - 19,59 (2x) - 19,57 (2x)  - 19,49 (1x).

Olen ihan mielettömän iloinen omasta Maukusta, sen myötäsyntyisistä taidoista sekä siitä, että näyttelyihmisiä on alkanut valua radoille enemmässä määrin. Sekalinjaiset tykittävät radoilla parhaimmillaan KV-aikoja ja onpa serttejä onnistunut pokkaamaan ihan näyttelylinjaisetkin. Koira pitää tuntea, siitä tänään radalla puhuttiin. Yhdelle sopii verkkainen treenitahti, toisen kroppa, ligamentit ja lihassyyt huutavat hoosiannan sijaan HURAA, kun saavat monipuolista ärsykettä, venytystä ja vanutusta tiuhempaan tahtiin. 
Ja yhdessä olemme kaikki jännän äärellä. Yhdessä oman koiramme kanssa. 

Maukkuli on Maukkuli vaikka voissa paistaisi. Samui samoin, Huiman ja Balin pidellessä jo veteraanikerhoa verkkaan. 

Anna siis kulloisenkin koiran tulla, yllättää ja viedä sinut mennessään. Pidä hatustasi kiinni, sillä kyyti voi (joskus) olla kovaa!

HURJAN kiitollisena koiristani. Ihania nelijalkaisia eläimiä kaikkine personaallisine piirteineen, geeneineen, sukutauluineen, vietteineen ja vaistoineen. Ihanaa elämää yhdessä!

Juttulainat: Koiramme 7-8 2021 "Julmuutta ei tarvita koskaan".

Toimittaja Birgit Halkio oli haastatellut suojelukoulutusta koskevaan juttuun lajia pitkään harrastaneita Juha Korria ja Esa Tapiota. Jutussa oli monia niin erinomaisia sitaatteja, että ne oli pakko jakaa tännekin ei vain "juttulainat" -taggauksen alle, vaan myös "ajattelemisen aihetta" -merkinnän. Kouluttajien sitaatit sopivat kaikkeen tekemiseen koiran kanssa:

  Juhan mukaan ohjaajalla voi olla iso kiusaus edetä koiran kanssa nopeammin kuin se on valmis ottamaan vastaan koulutusta. Tulokset ja tittelit ovat tällaisissa tapauksissa tärkeämpiä kuin koiran ehdoilla eteneminen ja koiraurheilun harrastaminen.
- Innokas koira on helposti kovin malttamaton, joten ohjaajan on todella maltettava edetä koulutuksessa askel askeleelta, Juha toteaa.
   Koko ajan pitäisi kuitenkin olla koiran toiminnan edellä, jolloin ehtii muuttamaan omaa toimintaa tai käskytystä niin, että koira onnistuu juuri toivotulla tavalla.
- Treeneissä ja koko harrastuksessa on tärkeää, että koira varmasti haluaa tehdä sitä, mitä siltä odotetaan, miehet sanovat.

- Tapanani ei ole suunnitella koiralleni jotain kisauraa tietyin päivämäärin. Minulle tämä on harrastusta, jota teen ilokseni koirani kanssa ja haluan sen myös olevan iloista koiralleni, Juha painottaa.
   Juhan mukaan treenaamaan voi lähteä vain silloin, kun itsellä on rento ja hyvä mieli. - Vain silloin voin toimia koirani kanssa iloisesti ja vapautuneesti. Se on ainoa oikea tapa toimia koiran kanssa, olla sille reilu. 

- Tuntuu kuin mikään ei riitä, vaan koirasta pitäisi saada aina vain enemmän irti. Sitten koulutuksissa yritetään päästä tähän keinolla millä vain, että saataisiin ne parhaat pisteet vaativilta tuomareilta, Esa pahoittelee.

   Juhan mukaan koiraharrastusten vetovoiman keskeisin syy on se, että ohjaaja näkee samalla, miten innostunut oma koira on siitä, mitä se saa tehdä. Tästä tulee positiivinen kierre, halu toimia yhdessä.

   Mikään koira ei voi olla kuukaudessa valmis. Juha ottaa entisenä maratoonarina esimerkiksi juoksuharrastuksen.
- Siinä tehdään monta vuotta pohjatyötä. Kehittyminen tapahtuu ajallaan. Paras lopputulos saadaan maltilla ja suunnitellusti edeten.

   Yhdeksi suojelukokeiden arvostelukriteeriksi, nykyistä enemmän, he toivovat että liikkeet olisi tehtävä ilolla eikä stressiä saisi näkyä.
   Esa toivookin, että vaikka harrastaja olisi miten kilpailuviettinen, niin tuloksia ei saa, ellei koiralla ole mukavaa suorittaa vaadittuja tehtäviä.

   Juha ottaa esimerkin myös näyttelypuolelta, vaikkei näyttelyinnokkaaksi itseään nimeäkään. - Kun on paljon puhuttu terveysongelmista, huonoista rakenteista ja luonteista, niin minä uskon, että jos tällaisia koiria ei palkita lainkaan, niin muutosta tapahtuu.

Narvassa vihdoin!

Vihdoin viimein pääsimme matkaan. Narvan näytelmäilmot oli maksettu ja pistetty sisään vasta 1,5 vuotta sitten...

Siinä oli Samuli ehtinyt tulla Viron valioksi välissä ja saalistaa Cacibejakin riittävästi, mutta hotelli Inger oli aikoinaan vaatinut (!) hotellimaksut etukäteen ja niitä oli yritetty suomeksi/englanniksi/viroksi/venäjäksi saada edes osittain takaisin, mutta ei. Ei vaan lähtenyt. Hotelli jäi roikkumaan, laiva peruttiin välillä ja varattiin uudelleen, näyttelyilmot menivät talvelta keväälle, keväältä kesälle, kesältä syksyyn...

Lähdettävä oli, kun vihdoin tuli vihreää valoa. 
Lunastamaan maksetut ilmot ja hotellit ja hakemaan jotain glooriaa tähän kaiken ankeuden keskelle. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes Covid-aalto kuritti ja kurittaa suomalaisia ja koko maailmaa ja ole siinä sitten. 

Laivalla pojat ottivat juuri niin rennosti, kuin olin ajatellutkin. Meri-ilmaa nuuskittiin ja kovalla laivakannella pötköteltiin reporankoina. Piipahdimme jollain kannella ja henkilökunnan kanssa kävi juuri niin kuin Samuin kanssa voi odottaakin:

Samui on Samui vaikka voissa paistaisi. Sanopa sille "moi" niin Samppalinna halaa oitis! Tätä laivan henkilökuntaan kuuluvaa nauratti suuresti koirieni lempinimet "Samppa ja Maukka vaan" - Minä nauran noita nimiä kyllä vielä illallakin!

Hotel Inger. Huonekuvat on aika kaukana todellisuudesta. Ei ilmastointia, ikkunat suoraan discon päällä. Onneksi perjantaina asiakkaita ei ilmeisesti juuri ollut ja DJ lähetettiin kotiin (?). Ainoastaan yksi seurue jäi riekkumaan varjon alle, kadulle, ja hiljaisuus laskeutui noin yhden-kahden aikaan yöllä. Lauantaina disco ei ollut auki, mutta sunnuntaiaamuun herättiin koirien haukunnan ja ulvonnan myötä. (aamiainen alkoi). Muuten ihan siisti hotelli ja hyvä sijainti. Mitä nyt 250 koiraa majoittunut samaan paikkaan....

Olemme lauantaiaamuna Venäjän rajatarkastusaseman läheisyydessä. Matkaa hotellilta vaivaiset muutama sata metriä. Miten hienot puunjuuri-istutukset aukiolla olivatkaan!

Toisaalta on kuivaa kuin savannilla...

ja toisaalta istutukset ovat runsaita ja reheviä!

Ja niissä on käytetty luovuutta! Ihan äkkiä en muista, että olisin tällaista kukkasuoraa nähnyt keskellä kuivuutta ja kaivetun nurmikon keskelle!

Tämä se on taas Sämpylä. Hei moikka, kuka sä olet. Miksi olet jähmettynyt?

Tässä hieman tuokiokuvia Narvasta. 

Samui ja Maui Narvassa. Enkkupojat.

Pojat tuumailevat Narvan aamussa. 
Tuli tepastettua kumpanakin näytelmäaamuna ihan reippaat aamulenkit ja pojat olivat tietysti heti valmiina ja innokkaina nuuskuttamaan Narvan kuivuneita nurmia ja katselemaan maisemia.

Itse näytelmätulokset sujuivat nekin varsin mukavasti:

lauantaina 17.7.2021 Samui oli VSP kera Cacibin, Maui ERI/2 SA. ROP oli Brookway Attitude On Carpet
tuomari Dina Korna, EE

kuva: Jaana Reinek

sunnuntaina Samui oli jälleen VSP kera Cacibin, Maui PU4 ja SERT(!!). ROP oli Born To Charm Suzett 
tuomari Kimmo Mustonen, FI

kuva: Marjo Rantanen

Mukava, vaivaton reissu kera mukavien tulosten. Hellettä piisasi Narvassakin, mutta onneksi lauantaina tuuli leppoisasti ja sunnuntaina paluumatkalla oli jopa rankkasadetta!!

 
Iso kiitos Heidille, joka huolehti Huimasta, Balista ja kaikista kukistakin (!) ollessamme reissussa ja tietysti kiitos myös kämppis ja Toyota Avensis, että päästiin ylipäätään reissuun! Ilman autoa (ja kuskia) on paha lähteä mihinkään. Koiranhoitajasta puhumattakaan.

Taas monta kokemusta rikkaampana ja tuloksethan olivat enemmän kuin mairittelevia! <3

Mihin teillä - meillä - sinulla on kiire?

Tästä postauksesta voisi yrittää tehdä lyhyen:
koiran kanssa kiire ei yleensä johda (mihinkään) hyvään.

Ja sitten vain piste.

Minulla on ollut viimevuosina suunnaton ilo olla vastaanottanut Mauin ja Samuin kaltaiset koirat.
Olen myös siksi tuonut monta kertaa esiin, että meille ANNETAAN koiria. Emme me niitä tuosta vaan osta ja saa, vaan tiemme kohtaavat juuri sen oikean kanssa, tavalla tai toisella, oikeaan aikaan. Teemme yhdessä matkaa n. 10-15 vuotta ja opimme koirastamme, rodusta, mutta myös itsestämme. Meidän tulisikin aika-ajoin katsoa myös (kriittisesti) peiliin. Mitä koiramme yrittävät meille sanoa? Entä kanssaharrastajat?

Mauin ja Samuin kanssa nimenomaan rataharrastus on tullut oikeastaan ensimmäistä kertaa oman koiraurani aikana tutuksi. Tai tutummaksi.
Toki radalla on juostu aiempienkin koirieni kanssa, mutta enemmän juokSAHteluhenkisesti, grey Pupun kanssa myös kisaten. Monet ratailuun liittyvät asiat ovat kuitenkin aiempina vuosina jääneet pimentoon, oppimatta ja ymmärtämättä.

Luxi vuonna 2009 - kuva Antti Ruotsalo

En oikeastaan voisi enempää kiittää niitä ja teitä kaikkia rataharrastuksen parissa jo vuosia vaikuttaneita harrastajia, jotka olette meitä; minua ja koiriani, sivumennen opastaneet.
Ykkösmentorini on tietenkin ollut Mr MaXwin; kaikesta opastuksesta suuri kiitos. Missä olisinkaan ilman Sinua, luultavasti hukassa!

Sanon sivumennen, koska monta kertaa joku meitä eteenpäin ja oikeaan opastanut asia on voinut olla ihan yksi lause.
Olen kuitenkin heti ottanut kopin ja pyrkinyt jatkossa toimimaan oikein - jos olen erehtynyt esimerkiksi maastokisassa pitämään koirallani alkuerien ja finaalin välissä sen selkälihaksia jäädyttävää viilennystakkia. Moinen ostos jouti heti romukoppaan ja tilalle hankittiin viilennyshuivi. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.

Toki esimerkkejä on vaikka kuinka.
Ja niitä olen jakanut mieluusti myös eteenpäin. Näyttelyharrastajana ja aloittelijana ylipäätään rataharrastukseen "syöksyminen" ei ole ollut ihan helppoa, mutta sujui kiitos KOIRIENI verrattain helpohkosti kuitenkin. Mutta huom!, näin ei aina ole. Tarvitaan aikaa, innostunut koira, viettiä, aikaa, treeniä, aikaa ja vielä kerran treeniä ja aikaa. 

Hupi vuonna 2011 - kuva Antti Ruotsalo

Nimenomaan. Koko homman keskiössä on KOIRA.
Ei MINÄ, eikä statistiikka, kello eikä oma ego ja halu, eikä varsinkaan kiire. 

Koira, koira ja vielä kerran koira.
Juoksuharrastus - kuten mikä tahansa harrastus - tehdään koira edellä ja koiran ehdoilla. Juoksuharrastuksessa tekeminen vain oikeastaan korostuu, sillä vaikka whippet on sporttinen, urheilullinen, virtaviivainen, aerodynaaminen, lihaksikas, väkevä ja nopea - niin se on ELÄIN, eikä esimerkiksi verrattavissa tennismailaan tai pingispalloon! 
Whippetin täytyy ensinnäkin PALAUTUA. Vaikka koira olisikin nuori ja vetreä, niin äärimmäinen juoksusuoritus tarvitsee vastapainoksi lepoa ja palautumista. Juoksepa itse joka päivä esimerkiksi 100 metrin aidat. Ma-su. Tökkiikö jo keskiviikkona? Hapottaako ja kolottaako? Huutaako lihakset happea, magnesiumia ja hierontaa?

Itsehän erehdyin jääräpäisesti tamppaamaan juoksumattoa kunnes päkiä oli niin kipeä, että oli hakeuduttava magneettikuviin. Liki marssimurtumahan siellä jalassa näkyi.
Miksi me sitten rasittaisimme koiramme äärimmilleen, kipeäksi asti? Liikaa? Ja ottamaan mahdollisia ylirasitusdiskejä? Sitä olen tässä miettinyt? Onko harrastaminen ja kisauttaminen jotain "optista harhaa" kun "sillä on niin hauskaa ja se nauttii juoksemisesta"?
En paljoa valehtele, kun sanon, että noin 20 (kaksikymmentä) ihmistä varoitti minua "rikkomasta Mauia" kun aloin kisata sen kanssa radalla. Tähän (varoitteluun) oli vissi syy.

Häirintää radalla. Kuva Antti Ruotsalo. 

Tätä sanomaa yritän nyt jakaa eteenpäin.
Sillä mihin teillä, meillä ja sinulla on kiire? Whippet voi kilpailla vielä sinä vuonna kun se täyttää kahdeksan. Kun viikonloppuna on kisat, sillä viikolla EI juosta irti, eikä varsinkaan treenata. Kisojen välissä otetaan lungisti ja palautellaan. 

Radalla tapahtuu (maali on jo takana, irtopupu heitetty 350 m kopeilta), kakkonen menossa irtopupulle, kolmonen jahtaa edelleen sitä "varsinaista viehettä" - kuva Lee Canham.

Tänä kesänä on muutama turhautunut harrastaja harmitellut radoilla tapahtuvaa treenivauhtia.
PohjaTYÖ voidaan lapsikoiralle tehdä vain kerran. Kun joku asia - usein uran alussa - menee vinoon, on hankala palata TAKAISIN ja ohjata mahdollinen vinouma ja päähänpinttymä uudelleen. Ymmärrän tietenkin, että PALO sinne kilpakirjoihin ja kisoihin on kova, mutta jäitä hattuun, housuun ja kainaloon tässä kohtaa.
Kukaan meistä ei halua koiralleen diskejä. Kukaan ei halua rikkoa koiraansa. Lihakset tarvitsevat lepoa. Koiran PÄÄ tarvitsee sekin lepoa ja löysäämistä. Olepa itse PINGGGGG! maanantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista maanantaihin. Taas mennään, jiihaa, tänään tonne, huomenna sinne ja 100 metrin treeniveto tuolla, 280 metriä siellä ja 600 metrin maastoharkka kaiken välissä ja keskellä. Ainiin ja uintia vielä, marjanpoimintaa, kaislikkojuoksua, hevosen perässä menoa, pulkanvetoa, kaverijuoksua, frisbeetä, karvapatukkaa ja renkaannoutoa.

Vääntöä maalisuoralla - kuva Antti Ruotsalo.

Miksi pentutreeneissä "hinkataan"?
Siksi, että radalla on usein ruuhkaa. Juostaan karvan päässä toisistaan tai litistyksissäkin. Tulee ohituksia, tulee sumppua. On osattava odottaa kopissa. On osattava lähteä kopista. Pään on kestettävä sumppua, ohituksia, litistyksissä juoksua. Sitä, kun kaveri menee ohi tai on tiellä, kun pitää päästä kiskolle. 

Tasainen, hieno koejuoksu. Kuva Tiia Kaitala.

Lopuksi äärettömän suuri kiitos kaikille niille, jotka mahdollistavat koiramme treenaamisen. Meillä on superupea Tuomarinkartanon rata, jota ihmiset hoitavat SIVUtyönään. He käyvät töissä, ulkoiluttavat omat koiransa ja kiirehtivät treeneihin treenaamaan pääkaupunkiseudun miljoonaa koiraa. He pääsevät kotiin riippuen siitä missä asuvat, 22-00 illalla/yöllä. Ja he tekevät tätä vuodesta toiseen. He pitävät radan juoksukuntoisena, he lähettävät, puputtavat, vetävät viehettä, opettavat ja opastavat. Ja maastokisat tähän päälle. Syvä kunnioitukseni.

Hetimullenytkiire ei vain sovi koiran kanssa olemiseen ja elämiseen eikä tähän harrastukseen.

On kertakaikkiaan mentävä koira edellä. Rakkaudesta rotuun. Kiitollisuus ja nöyryys käsiparina.

Kiitos kaikille teille, jotka vuodesta toiseen treenaatte ja autatte kaikilla Suomen radoilla! Ilman teitä ei olisi meitä, jotka nyt kilpailemme!

ensimmäinen maastokilpailukuva: perhe Kääriäinen 

 

Loiskiss!

Enkut jyräävät.
Ne juosta kirmaavat radoilla, maastossa, autoilevat, piipahtavat ulkomailla tämän tästä, juoksevat metsissä ja neulaspoluilla, pärskivät rantavedessä, noutavat vesileluja, frisbeetä ja ajavat tassuviehettä. Ne ovat arkihauskoja ja arkimyönteisiä. Valmiina kaikkeen. 

Ei Bali eikä Huimakaan jää pekkaa pahemmaksi.
Mutta Huimaa en enää vanhemmiten uskaltaisi ryskäyttää metsässä saati lampimaisemassa ja Bali on sen verran totinen, että liekö juoksisi lammelta suoraan takaisin parkkipaikalle, autoon. Huima ja Bali eivät ehkä ole "arkihauskoja", mutta kovin mukavia arjessa ne ovat nekin. Vanhemman koiran kanssa arki ylipäätään tulee lupsakammaksi ja tuntuu, että koirakin kokee elonsa rutiinien parissa rennoimmaksi. 

Isoja laumoja koko aikuisikäni pitäneenä ja "hallinneena" on joutunut kehittämään pelisilmää kullekin yksilölle, laumalle ja tilanteelle.
Miten sitä koirauran alkutaipaleella tulikin vekkiä ja porot nokkaan-tilanteita. Nyt pyrkii hahmottamaan parhaat juoksukokoonpanot ja metsäilymeiningit kunkin yksilön ja parivaljakon kanssa ihan eri tavalla. Ja kokemuksella.

Hahmotuksesta äksöniin, kas tässä vesileikkejä osa 237. 

Bailey ja Maui vääntämässä vesilelusta. Oiva kaksikko, tämä.

Samui ja Maui vesilelua metsästämässä. Toimiva combo tämäkin!

Pientä vääntöä, kuten kuuluu. Mustikan ja Mirrin jostain outlet-korista kaivettu ankkuri tarjoaa sopivasti "ulokkeita" kahteen kitaan. 

Samppalinna lentää ja liitää. Maalla ja vedessä. 

Maui ja Bailey. Fantastinen fawnikaksikko.

Tässä Bailey jää odottamaan Mauin ja Samuin noutoa. Mitä sitä suotta sukeltamaan, kun hakunilalainen kaksikko hoitaa homman.

Sattuipa sopivasti kuvaan plumpsahdus.

Tällaista tämä whippetien vesiriemu on.

Nyt heitit aavistuksen liian kauas. Ei pysty.

Mahtavaa kesäkivaa Tarun Neulaspolkuopas Oy:n järjestämänä. Just for Maui & Samui.

Muistakaa nauttia YHDESSÄ wipattimiinienne kanssa! Kesä on vain kerran vuodessa. Ja talvella lammet ovat jäässä. 

 

Nyt uidaan!

Neulaspolkuopas on johdattanut meitä nyt useamman kerran lempeiden lampien ääreen. Maui ja Samui ovat saaneet nauttia täysin kirsunsiemauksin veteen molskahtelusta ja vesiriemua onkin riittänyt.

Pidemmittä puheitta ihanan kesäisiin ja kosteisiin kuviin, jotka ovat tällä kertaa viikon vanhoja. 

Enpäs päässytkään suoraan kuviin. 

Luulitteko, että se on minulle noin helppoa mennä suoraan asiaan, ehei. Pitää länkättää uudesta puhelimesta. Honor ei jaksanut kuvata enää juurikaan. Objektiivi sahasi, jos kamera suostui ylipäätään aukeamaan. Harmi, sillä Honor oli muuten oikein soiva peli. Neljä käyttövuotta nujersi sen. Oli haettava Elisalta tarjouspuhelin, OnePlus, johon ei tietenkään kuulunut "vanhan luurin sisällön vientiä uuteen". Onneksi neulaspolkuopas on myös kokenut puhelinten käsittelijä. Niks, naks, plim, plom ja naps. Ja siinä sitä on kuulkaa äksöniä, kun nakkelet vesilelua pojille, kuvaat samalla ja yrität pysyä kohtalaisen hiekattomana ja kuivana itse.

Mutta mitäpä sitä ei lasten riemun eteen tekisi. Siispä nyt niihin kuviin:

Mustikassa ja Mirrissä ei ollut viimekesänä vesilelulaarissa enää jäljellä kuin punainen ankkuri. Se onkin osoittautunut Mauia - ja Samppalinnaakin - kiinnostavaksi vesileluksi. Punainenkin kun on, niin erottuu hyvin nurmikosta, jonne Samui sen aina ystävällisesti vedestä kiikuttaa. Otettuaan sen ensin Mauin suusta.

Vedessä on myös mukava tuumailla ja tiirailla. Juuri kun edellisen kuvan yhteydessä kehuin, kuinka kiinnostava se ankkuri on.

No nyt. Neulaspolkuoppaalla on kunnon orange patukka, mutta Samuin mielenkiinto on kuin onkin ankkurissa.

Mauin vesillesyöksy. 

Nyt on säpinää. Maui ja Meme kohti patukkaa ja Bailey on valmiina vastaanottamaan Sampan noutamaa ankkuria.

Ja sitten väännetään. Siitä punaisesta ankkurista.

Niin parasta. Melkein tekisi mieli mennä heti uudelleen. Ja ehkä lillua itsekin tuolla. 

Samui on juuri tällainen. Aina menossa. Joskus myös tulossa. Tässä koirassa asuu elämänilo. Sitä on ilo seurata. 

Pelto tai lampi, meno on samannäköistä.

 
Joko kehaisin, kuinka ihana rotu whippet on? Ja kaikki rodun yksilöt? Ihanan hauskoja, erilaisia, persoonallisia. Kaikkine yksilöllisine tapoineen.