Onpa ollut intensiivinen kevät ja kesän alku, etten sanoisi.
Pentukuume oli tapissa, tiedättekö; "vielä kun jaksaa" ja "kyllä se viides siinä taas menee kuin neljäkin".
Jotain muuta oli mielessä, mutta kohtalohan se aina jännästi puuttuu peliin. Se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Se, mitä ensin aiottiin, ei kuulunutkaan tapahtua. Tarvittiin taas tarkkasilmäinen vinkkaaja, ja loppu olikin sitten huimaa, joskin stressaavaa menoa.
Heti talven jälkeen aloin kontaktoida englantilaista kasvattajaa todenteolla ja yhteydenpito oli heti kovin vaivatonta ja tuttavallista. Kun Mauia hankittiin, tunne oli "benjihyppy tuntemattomaan", NYT punaisena lankana on kokoajan ollut "ihan sama (lopulta) miltä se näyttää, koska kaikissa on kuitenkin vikansa". Haluat maltilliskulmaisen, saat ehkä sen, mutta alaleuattoman. Sitten etsit vahva-alaleukaisen, saat liian pitkän lanteen. Sitten haet maltillista lannetta, saat ylipitkän säären. Ja niin edelleen, loputtomiin. Muistakaa, meille annetaan koiria. Vaikka ostamme ne. Annetaan.
Oikeastaan koin euforisen, vapauttavan tunteen tässä kohtaa: miten ihanaa on oikeastaan "vain hankkia whippetin pentu, kivasta suvusta ja yhdistelmästä".
Ja toivoa parasta. Sitähän elämä on. Ylös alas, murheen alhosta glooriaan ja glooriasta murheen alhoon. Mutta aina "voi toivoa parasta". Olla optimistinen ja toiveikas. Ripustautua iloon ja valoon vaikka kuinka pessimismi houkuttelisi otteeseensa.
Englantiin - tai Skotlantiin - matkustaminen ja sieltä koiran hakeminen ei tässä maailmantilanteessa ollut suinkaan pala kakkua.
Matkalla oli useita esteitä, oikeastaan toinen toisensa jälkeen. Uhkakuvia, pelotteita, vakavia viranomaisia, lain kiemuroita, pykäliä, asetuksia, vaatimuksia. Ja niiden kaikkien omaksuminen ja selvittäminen vasta vaikeaa olikin. Yhdistelmä Brexit ja Covid ei ole helpoimmasta päästä. Tässä kohtaa voisi kertoa, että yksi viranomainen, jolta yritin selvittää yhtä asiaa liittyen matkaani, vastasi vasta tänään (eli matkan jälkeen). Useat eivät edes vastanneet. Useat vastasivat niin, että oli pakko esittää useita lisäkysymyksiä, joihin sitten ei taas saanut vastauksia. Moni vastasi linkein. Linkkejä oli kahdeksan peräkkäin ja allekkain; "look them through". Moni vastasi yhdellä lauseella, joka sekin piti syöttää Google kääntäjään, kun ei vaan ymmärtänyt. Viranomaisenglanti ei ole helpoimmasta päästä, kun on tottunut kommunikoimaan sillä iisimmällä enkulla. Suomessakinhan on jo Kela-suomentajia. Mielestäni myös maahantulolomakkeet kaipaisivat kapulakielenkääntäjiä.
Moni yritti toki auttaa matkan varrella naista mäessä, mutta aiheutti oikeastaan vain lisästressiä.
Alkoi hapottaa ja pelottaa, että "miten selviän". Passenger locator formiinkin kirjasin, että "minuun saa olla yhteydessä vain tekstiviestitse" ja sitten aukesi lisäkysymyslokero: "Miksi"? Johon sitten kirjoitin, että "koska olen suomalainen ja puhun suomea äidinkielenäni". Auta armias, kun joku Wilhelm Viranomainen olisi soittanut viranomaisenglantia, skotlantilaisittain murtaen ja konekiväärillä. Alan ymmärtää niitä Australian tulliin jatkuvasti jääviä, jotka ovat rastineet maahantulokaavakkeet pieleen...
Kaiken helvetinmoisen väännön, tuhannen hikipisaran ja kahdeksansadan huonosti nukutun yön jälkeen, vastaamattomien meilien paineessa, miljoonien sinisten linkkien keskellä tyyliin "tarvitset TRACES ilmon/et tarvitse TRACESIa", klikkaa Skotlannin maahantuloministeriöön/kysy pääministeriltä/oletko selvittänyt eläinlääkäriltä/oletko saanut rokotteen/negatiivisen testin/keskustellut Suomen Englannin suurlähetystön kanssa/kysynyt Ruokavirastosta jne jne jne loputtomiin, pääsin matkaan.
4.8. Finnair vihdoin otti minut kyytiin (kahden aikataulumuutoksen jälkeen). Check-iniin odotettiin toki hyvä tovi, ja jo siinä kysyttiin PLF (Passenger Locator Form, mutta sen sisältöä ei katsottu, vain, että se on mukana), negatiivinen koronatestitulos piti näyttää sekä rokotustodistus.
Lentokone oli jo kiitoradan päässä, kun joku valo paloi ja piti palata parkkiruutuun - ja vaihtaa konetta! Kuulutukset koneissa ovat kyllä legendaarisia. "Hyvät matkuxxxxx (muminaa), ohjaamss (muminaa) valo. Huolt (muminaa) jote (muminaa). Valitettavast (muminaa) jot (muminaa)".
Ja eikun uuteen koneeseen reilun tunnin viivästyksen jälkeen.
Edinburghissa koneesta ulos ja samantien lentokentän ovesta ulos. Ei poliisia, vangitsemista, jalkarautoja ei mitään.
Kasvattaja Audrey oli minua vastassa ja lähdimme ensimmäiseksi hakemaan Caprin health certificatea ja owners declarationia eläinlääkäristä.
Siellä meni taas hyvä tovi. Sitten etsimään parkkipaikkaa, että pääsisimme syömään, itsellähän herätys oli 04.00 ja kello rupesi olemaan 12, eikä mahassa ollut muruakaan. Kaiken ratin veivaamisen jälkeen saavuimme ruokapaikkaan ja sain "perinteisen" fish & chipsin eteeni. Olipa muuten AIVAN mauton. Eikä pöydässä ollut edes suolaa. Kala maistui kopiopaperille, ranskalaiset post it-lapuille. Lautasella oli nokare remoulade-kastiketta dippaukseen, se maistui vesipisaralle. No, minkäs teet. Huuhdoin kopiopaperit, post it-laput ja vesipisarat coca colalla alas ja kävelimme takaisin autolle.
Tässä vaiheessahan olin kävellyt jo Helsinki-Vantaan kauimmaiseen nurkkaan, sillä portti oli joku 1576. Kopiopaperi, post it-laput ja vesipisara oli tarjolla hienon rantakadun kauimmaisessa nurkassa, tietenkin. Päivän päätteeksi tulikin kevyet 10 km täyteen marssimista. Koiralla ja ilman.
Nyt takaisin lentokentälle. Arvatkaapakääpä, siinä sitä oli parhaimmillaan neljä check in-tätiä selvittämässä Sunkvistin tuplabuukkausta.
Meinaan oli matkustamoa ja ruumaa. Ei ollut ihan helppo nakki poistaa toista. Tässä vaiheessa Capri oli litistetty Tarulta lainaksi saatuun kassiin liiskaksi ja oli siellä muuten harvinaisen hiljaa ja veti zetaa tyytyväisenä (?) pitkin pituuttaan. Missään nimessä ei olisi mahtunut seisomaan. Tätähän ei olisi voinut kertoa viranomaisille, koska jalkaraudat olisi luultavasti tuotu taas nilkkoihin. Tarkistettiin rokotuskortti, sekä minun että koiran, tarkistettiin kuitti maksusuorituksesta, minun passi, negatiivinen koronatulos ja taas kaikki paperit ympäri ja ämpäri. Myös Amsterdam vaati maahantulokaavakkeen ja sitä täyttämään. Vierähtiköhän tässä check-inissä peräti tunti, tosin johan olin saanut treeniä Helsinki-Vantaalla. En voi korostaa liiaksi, että paperia oli matkassa niputtain ja pläräämisen helpottamiseksi olin niitä jopa nitonut yhteen. Ja samalla yhden niitin myös peukalooni.
Kuin ihmeen kaupalla meidät päästettiin punnitsematta KLM:n koneeseen ja lähdin raahaamaan liiskattua Capria kohti lähtöporttia. Kaikenlaisia houkutuksia oli matkalla, mm. Malibu-likööriä olisi saanut litran hintaan 12,50 (euroissa 15) mutta reppu ja Capri painoivat liikaa. Olkapääni ja hauikseni eivät olisi kestäneet ja jaksaneet. Oli tyydyttävä Schipholista löytämääni hajuveteen! Kts. alla.
Koneessa kohti Amsterdamia viereen osui pronssinruskea, tatuoitu salskimus englantimus. Hän toivoi, että koirakassi, se liiskattu koira, nostetaan väliimme, sillä välissä oli tyhjä penkki. Näin tehtiin, vaikka arvasinkin, että siitä ei hyvää seuraa. Ensin tuli Simon Stuert; "How lovely, really cute, kisskiss" ja heti perään tuli lentoemäntä Thamara Tarkka; "dogs are not allowed to be at bench, allergic people can be annoyed of the hair they leave"... Joten eikun liiskaamaan nyt laukussa istuva koira taas linkkuun sillä seurauksella, että laukun vetoketju hajosi. Pronssinruskea salskimus englantimus kuitenkin sai lentoemolta lainaksi sakset (!) ja sai vetoketjun taas rullaamaan. Näin laukku, liiskattuine koirineen, jouduttiin jälleen tunkemaan jalkatilaan.
Onneksi tämä lento oli vain tunnin. Mutta sitten alkoi se marssi Schipholin lentokentän KAUIMMAISEEN nurkkaan, sillä portti oli nyt 1.098.766, kuinka yllättävää.
Intouduin marssillamme ostamaan L'Occitanen Verbenan, ehkä maailman sitruunaisimman ja raikkaimman tuoksun (!) ja muutaman putelin "ruokajuomia" loputtomilla käytävillä. Onneksi Capri käveli itse reippaasti, eikä sitä tarvinnut kantaa liiskaantuneena kassissaan.
Final flight.
15 tunnin jälkeen vihdoin kohti Helsinkiä, kohti kotia. Lentoemäntä toi peukalonpään kokoisen muffinsin. Pyysin toisen. Olin kuulemma lucky, kun vielä yksi ylimääräinen löytyi. Kello oli nyt n. 21.00 illalla ja olin syönyt kalaperunat viimeksi n. 9 tuntia sitten. Vieressäni ollut suomalaisnainen oli huolissaan syömisestäni ja kaivoi laukustaan tuossa tuokiossa paketin keksejä, muffinsseja (lisää!) ja kaksi suklaalevyä. "Ota ihmeessä, olet ollut niin vähillä ruuilla, minulla on aina mukana ekstraa, kun minulla on kolme lasta tuossa takana olevassa penkkirivissä". Saatoin vain sopertaa: "olisi ihanaa olla sinun lapsi".
Suomen päässä törmäsin ensimmäiseksi kahteen parijonoon.
Toisessa, siinä pitkässä, olivat kertaalleen rokotetut ja jonon päässä SPR:n työntekijät kaavakkeineen ja ohjeineen. Toisessa jonossa, siinä, jossa ei ollut ketään, ohjattiin minut suoraan eteenpäin ja ulos, koska minulla oli kaksi rokotusta. Rokotustietoni vain tarkastettiin.
Sekä Edinburghissa että tässä jonossa oli niitä, jotka käännytettiin "free testing at 2nd/3rd floor", eli joita ei joko päästetty koneeseen tai maahan puutteellisten rokotusten/testausten vuoksi.
Ja lopussa kiitos, Capri, seisoo:
Tervetuloa perheeseen! Kyllä me tästä lämmetään, t. Huima, Bali, Maui ja Samui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti