Tästä postauksesta voisi yrittää tehdä lyhyen:
koiran kanssa kiire ei yleensä johda (mihinkään) hyvään.
Ja sitten vain piste.
Minulla on ollut viimevuosina suunnaton ilo olla vastaanottanut Mauin ja Samuin kaltaiset koirat.
Olen myös siksi tuonut monta kertaa esiin, että meille ANNETAAN koiria. Emme me niitä tuosta vaan osta ja saa, vaan tiemme kohtaavat juuri sen oikean kanssa, tavalla tai toisella, oikeaan aikaan. Teemme yhdessä matkaa n. 10-15 vuotta ja opimme koirastamme, rodusta, mutta myös itsestämme. Meidän tulisikin aika-ajoin katsoa myös (kriittisesti) peiliin. Mitä koiramme yrittävät meille sanoa? Entä kanssaharrastajat?
Mauin ja Samuin kanssa nimenomaan rataharrastus on tullut oikeastaan ensimmäistä kertaa oman koiraurani aikana tutuksi. Tai tutummaksi.
Toki radalla on juostu aiempienkin koirieni kanssa, mutta enemmän juokSAHteluhenkisesti, grey Pupun kanssa myös kisaten. Monet ratailuun liittyvät asiat ovat kuitenkin aiempina vuosina jääneet pimentoon, oppimatta ja ymmärtämättä.
En oikeastaan voisi enempää kiittää niitä ja teitä kaikkia rataharrastuksen parissa jo vuosia vaikuttaneita harrastajia, jotka olette meitä; minua ja koiriani, sivumennen opastaneet.
Ykkösmentorini on tietenkin ollut Mr MaXwin; kaikesta opastuksesta suuri kiitos. Missä olisinkaan ilman Sinua, luultavasti hukassa!
Sanon sivumennen, koska monta kertaa joku meitä eteenpäin ja oikeaan opastanut asia on voinut olla ihan yksi lause.
Olen kuitenkin heti ottanut kopin ja pyrkinyt jatkossa toimimaan oikein - jos olen erehtynyt esimerkiksi maastokisassa pitämään koirallani alkuerien ja finaalin välissä sen selkälihaksia jäädyttävää viilennystakkia. Moinen ostos jouti heti romukoppaan ja tilalle hankittiin viilennyshuivi. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.
Toki esimerkkejä on vaikka kuinka.
Ja niitä olen jakanut mieluusti myös eteenpäin. Näyttelyharrastajana ja aloittelijana ylipäätään rataharrastukseen "syöksyminen" ei ole ollut ihan helppoa, mutta sujui kiitos KOIRIENI verrattain helpohkosti kuitenkin. Mutta huom!, näin ei aina ole. Tarvitaan aikaa, innostunut koira, viettiä, aikaa, treeniä, aikaa ja vielä kerran treeniä ja aikaa.
Nimenomaan. Koko homman keskiössä on KOIRA.
Ei MINÄ, eikä statistiikka, kello eikä oma ego ja halu, eikä varsinkaan kiire.
Koira, koira ja vielä kerran koira.
Juoksuharrastus - kuten mikä tahansa harrastus - tehdään koira edellä ja koiran ehdoilla. Juoksuharrastuksessa tekeminen vain oikeastaan korostuu, sillä vaikka whippet on sporttinen, urheilullinen, virtaviivainen, aerodynaaminen, lihaksikas, väkevä ja nopea - niin se on ELÄIN, eikä esimerkiksi verrattavissa tennismailaan tai pingispalloon!
Whippetin täytyy ensinnäkin PALAUTUA. Vaikka koira olisikin nuori ja vetreä, niin äärimmäinen juoksusuoritus tarvitsee vastapainoksi lepoa ja palautumista. Juoksepa itse joka päivä esimerkiksi 100 metrin aidat. Ma-su. Tökkiikö jo keskiviikkona? Hapottaako ja kolottaako? Huutaako lihakset happea, magnesiumia ja hierontaa?
Itsehän erehdyin jääräpäisesti tamppaamaan juoksumattoa kunnes päkiä oli niin kipeä, että oli hakeuduttava magneettikuviin. Liki marssimurtumahan siellä jalassa näkyi.
Miksi me sitten rasittaisimme koiramme äärimmilleen, kipeäksi asti? Liikaa? Ja ottamaan mahdollisia ylirasitusdiskejä? Sitä olen tässä miettinyt? Onko harrastaminen ja kisauttaminen jotain "optista harhaa" kun "sillä on niin hauskaa ja se nauttii juoksemisesta"?
En paljoa valehtele, kun sanon, että noin 20 (kaksikymmentä) ihmistä varoitti minua "rikkomasta Mauia" kun aloin kisata sen kanssa radalla. Tähän (varoitteluun) oli vissi syy.
Tätä sanomaa yritän nyt jakaa eteenpäin.
Sillä mihin teillä, meillä ja sinulla on kiire? Whippet voi kilpailla vielä sinä vuonna kun se täyttää kahdeksan. Kun viikonloppuna on kisat, sillä viikolla EI juosta irti, eikä varsinkaan treenata. Kisojen välissä otetaan lungisti ja palautellaan.
Tänä kesänä on muutama turhautunut harrastaja harmitellut radoilla tapahtuvaa treenivauhtia.
PohjaTYÖ voidaan lapsikoiralle tehdä vain kerran. Kun joku asia - usein uran alussa - menee vinoon, on hankala palata TAKAISIN ja ohjata mahdollinen vinouma ja päähänpinttymä uudelleen. Ymmärrän tietenkin, että PALO sinne kilpakirjoihin ja kisoihin on kova, mutta jäitä hattuun, housuun ja kainaloon tässä kohtaa.
Kukaan meistä ei halua koiralleen diskejä. Kukaan ei halua rikkoa koiraansa. Lihakset tarvitsevat lepoa. Koiran PÄÄ tarvitsee sekin lepoa ja löysäämistä. Olepa itse PINGGGGG! maanantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista maanantaihin. Taas mennään, jiihaa, tänään tonne, huomenna sinne ja 100 metrin treeniveto tuolla, 280 metriä siellä ja 600 metrin maastoharkka kaiken välissä ja keskellä. Ainiin ja uintia vielä, marjanpoimintaa, kaislikkojuoksua, hevosen perässä menoa, pulkanvetoa, kaverijuoksua, frisbeetä, karvapatukkaa ja renkaannoutoa.
Miksi pentutreeneissä "hinkataan"?
Siksi, että radalla on usein ruuhkaa. Juostaan karvan päässä toisistaan tai litistyksissäkin. Tulee ohituksia, tulee sumppua. On osattava odottaa kopissa. On osattava lähteä kopista. Pään on kestettävä sumppua, ohituksia, litistyksissä juoksua. Sitä, kun kaveri menee ohi tai on tiellä, kun pitää päästä kiskolle.
Lopuksi äärettömän suuri kiitos kaikille niille, jotka mahdollistavat koiramme treenaamisen. Meillä on superupea Tuomarinkartanon rata, jota ihmiset hoitavat SIVUtyönään. He käyvät töissä, ulkoiluttavat omat koiransa ja kiirehtivät treeneihin treenaamaan pääkaupunkiseudun miljoonaa koiraa. He pääsevät kotiin riippuen siitä missä asuvat, 22-00 illalla/yöllä. Ja he tekevät tätä vuodesta toiseen. He pitävät radan juoksukuntoisena, he lähettävät, puputtavat, vetävät viehettä, opettavat ja opastavat. Ja maastokisat tähän päälle. Syvä kunnioitukseni.
Hetimullenytkiire ei vain sovi koiran kanssa olemiseen ja elämiseen eikä tähän harrastukseen.
On kertakaikkiaan mentävä koira edellä. Rakkaudesta rotuun. Kiitollisuus ja nöyryys käsiparina.
Kiitos kaikille teille, jotka vuodesta toiseen treenaatte ja autatte kaikilla Suomen radoilla! Ilman teitä ei olisi meitä, jotka nyt kilpailemme!
ensimmäinen maastokilpailukuva: perhe Kääriäinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti