Miten eroon huonosta omastatunnosta. Ei ehkä mitenkään.

Haha.

Yle tekee juttua koiraihmisten huonosta omastatunnosta. Jäi epäselväksi, onko kyseessä radiojuttu vai TV-ohjelma, mutta jutustelin tuossa taannoin toimittajan kanssa aiheesta. Perästä kuuluu, mutta minua ei kyseiseen ohjelmaan kelpuutettu. Uskoisin, että olin liian vuolassanainen, kun toimittajan mukaan piti olla YKSI asia, josta tuntee koiransa kanssa huonoa omaatuntoa. Yksi ei riitä tässä perheessä.

Siitä olimme yhtä mieltä, että kuten some vääristää nuorison kauneus-, ihanuus- ja täydellisyysihanteita, tekee some saman kepposen koiraihmisille.
25 kilometrin lenkkipäivityksiä someen joka toinen viikko tekevä; "lenkkeilee joka päivä 25 km". Kuvissa hehkuu sammalmetsä, koirien ympärillä on keijukaisaurat ja omistaja poimii kuin ohimennen retkellä kaksi ämpärillistä mustikkaa, kuusi tuokkosta kantarelleja ja kotiin tultua tekee vielä keräämistään sammaleista, mustikanvarvuista, pajun oksista ja puolukoista näyttävän kranssin tuossa tuokiossa. 

Amerikan maallakin ennen niin hehkeät (?) kaksoset Darcey ja Stacey ovat lähteneet huulitäytteiden ja naaman kiristyksen loputtomaan maailmaan. Siihen päälle vielä muutamat entisestään kiristävät ja jäntevöittävät filtterit, niin hämmästys, vertailu mutta myös ihailu (!) on taattua.
Ilta-Sanomat tekee koukuttavan otsikon Kardashianin klaaniin kuuluvan jäsenen paljastavista rantakuvista: Kim Kardashianin käsittelemätön kuva Vantaanjoen kaljakellunnasta - selluliittia!   

Ihmisillä on se moneen kertaan täälläkin blogissa paasattu myötäsyntyinen tapa peilata itseään muihin.
Ja jokainen meistä haluaa jollei nyt olla ihailtu niin tulla ainakin nähdyksi - ja kuulluksi. Tänä päivänä kiire viilettää harrastuksesta toiseen - somettaen - pitää meidät liikkeellä ja entisaikojen kasvatusmetodit tuntuvat tulleen uudestaan muotiin; "enemmän, korkeammalle, paremmin". Extreme valtaa alaa, nähdyksi tuleminen ei ehkä enää riitä, on oltava myös ihailtu. Ihmiset osaavat enemmän ja tietävät enemmän - koirien kanssa elämisestä saattaa yhtäkkiä tulla suorittamista?

Missä ei tietenkään ole mitään pahaa.
Ja huono omatuntohan on vain mielen heikkoutta. Kaikki me riitämme ja olemme hyviä - aina jossain. Sitä paitsi me teemme kukin aina parhaamme. Kulloisen tietotaidon ja resurssien mukaan. Enemmän, korkeammalle, paremmin - voisikin pari päivää viikossa olla: - Se on hyvä näin. 

Jäin sitten miettimään toimittajan puhelun jälkeen mm.:
- Käveltiin poikien kanssa 12,5 kilsan lenkki. Ihanassa kevätsäässä. Oli kivaa.
- Menittekö koko matkan asvalttia? Me ei kävellä koskaan asvaltilla. Me mennään metsälenkeillä.

- Mulla juoksee koira aina irti pellolla, useamman kerran viikossa.
- Joo mutta ei se riitä. Pitää vetää hapoille. Ei se juokse kuitenkaan täysiä.

- Ihan mahtavaa oli voittaa MV-näyttelyssä rotu.
- Mut sehän oli vaan yksi näyttely.

- Oli mahtava kisapäivä, koira veti niin hyvin kun pystyi, oli ihanaa nähdä sen ilo ja tyytyväisyys.
- Miksi kilpailla tokavikasta sijasta. Voisit aivan hyvin käydä vaan harkoissa, se on ihan sama koiralle ootteko treeneissä vai kisassa. Tyhmää tulla kisaamaan jos ei kisaa voitosta.

- Saatiin sijalta 6 sertti, mahtavuutta.
- Ihan paskaa. Ennen sentään sertti oli sertti, nyt niitä jaetaan ikään kuin konsulentti maistatuksia ostoskeskuksessa.

- Ostin sitä uutta koiranruokaa, jota on paljon mainostettu. Kyllä on kauniit sikarikakat, oikein kiiltävät.
- Ei kai? Siinä ruoassa on proteiininlähteenä autoista ylijääneet kesäkumit, en syöttäisi sitä edes rotille.

- Käytiin poikien kanssa hierojalla. Niin kehui taas pehmeiksi lihakset ja ei ollut pahemmin jumejakaan.
- Niin mutta vain fyssarit ja kunnon osteopaatit kertoo totuuden. Ei hierojat mitään osaa eikä tiedä.

- Kävin luustokuvissa. Ei mitään isompaa häikkää. Onneksi.
- Joo mutta kuvasitko suoli- ja kantaluut? Niissä voi olla jotain. Mullekin selvisi vasta hiljattain, että ravissa kuuluva naksunta voi johtua kantaluun flexitaatiosta joka irritoi yhdessä suoliluun yhdysliitoksen kanssa. 

Tyttö, sinä olet tähti - ja sinä riität. Myös koirasi riittävät ja ovat luultavasti kaikessa Suomen parhaimpien joukossa. 

Miten siitä huonosta omastatunnosta pääsee? En osaa sanoa. Luultavasti poistamalla some-sovellukset nyt ainakin ensi alkuun kännykästä ja poistumalla riitaisten ja väittelynhaluisten somekanavilta. Ja ehkä lobotomialla? Mutta kriittisyyden ja täydellisyysvaatimusten keskellä voinee myös vain "luovuttaa ja hymyillä leveästi": Meillä on hyvä näin.  

ps. Whippet on ihana rotu. Ja kaikki whippetyksilöt on myös ihania.

Miten juoksu-uran alkuun - näyttelyharrastajan näkökulmasta.

Tästä toiveartikkelin pariin - tätä on toivottu pitkään ja monta kertaa. Ehkä on jäänyt kirjoittamatta pitkälti siksi, kun en ole kokenut olevani mikään "juoksuasiantuntija" - mutta se asiantuntijuus löytyy kyllä usein ihan koirasta itsestään - me vain annamme niiden mennä!

Whippet on luotu juoksemaan.
Kuten paimenessa on luontainen paimennustaipumus, whippetissä on luontainen juoksutaipumus. Ihan pennun kanssa se ilmenee siten, että se irtautuu omistajastaan tekemään pellolla riehuympyrää tai juoksee selvästi juoksemisen ilosta eestaas. Koska whippetit ovat sprinttereitä, on joskus hauska nähdä, kuinka ne juoksevat kakkonen silmässä 5 ympyrää pellolla ja tulevat sen jälkeen läähättämään suoraan eteesi; "onko vettä ja voitaisi jo jatkaa matkaa"?

Treeniporukkaa Vantaan Hakunilassa.
Koko tämä jengi treenasi iloa täynnä kukin kolmasti tassuvieheen perässä.
(Tassuvieheellä tarkoitetaan viehettä, joka on PITKÄN kumilangan päässä. Lanka kiinnitetään kierrekoukulla maahan ja viehe vedetään ja jännitetään lähtöpaikalle ja se lähtee erittäin räjähtävästi. Vedon pituus on yleensä n. 40-50 metriä. Treenaa hyvin lähtöä ja innokkuutta, vieheen tappamista ja riepottamista - joka on whippetille SE suurin palkinto. Treenataan ilman koppaa - koira saa riepotuksesta "palkinnon" saadessaan tappaa viehe.)

Kimppatreeni.
Huomaa koirien intensiteetti ja fokus vieheeseen.
Joskus kuulee, että koiria pelätään treenipaikallakin päästää irti, koska ne eivät tottele ja "lähtevät omille teilleen". Kaivetaan se usko sieltä treenaamiseen mukaan, annetaan mahdollisuus innostua ja syttyä - ja vaikututaan. Luota koiraasi. Voin vakuuttaa, että luottamuksesi palkitaan.

Kotioloissa ja arjessa aakealaakea itsessään stimuloi niitä juoksemaan.
Joku vetää ympyrää, toinen eestaas, kolmas hakee frisbeetä vaikka maailman tappiin (huom. omistajana sinun tulee osata katkaista riehu; ei ole mitään järkeä juoksuttaa koiraa sippiin ja auringonlaskuun!) ja neljäs tekee englantilaisten lanseeraamaa "zoomies"-juoksua; eli tekee paikallaan pientä ympyrää; jiihaa, vihdoinkin irti - henkisesti. Vie siis pentusi heti pentuna pellolle kirmaamaan ja vaikutu sen varhaisista juoksutaidoista. Tämä on vähän kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ensinnäkin pentu oppii, että IRTIolo ei ole mitään ihmeellistä. Se viuhtoo sen minkä viuhtoo ja sinä palkkaat sitä kontaktista, kehut, innostat ja elät mukana sen joskus vauhdikkaissakin tutkimusretkissä. Kaikki koirani ovat metsään singottuaan tulleet takaisin. Sinun tehtäväsi on tehdä itsestäsi miellyttämisen arvoinen. Älä huuda ja polje jalkaa vaan kutsu kiehtovasti ja Frolic kätösissä. Sieltä se/ne tulevat.

Tassuvieheen hurmaa.

Vapaana oleminen kehittää jo heti varhain koiran kykyä hallita kroppaansa, ottaa kurveja ja lisäksi lihaksisto kehittyy "kuin itsestään".
Mennään tietysti koiran ehdoilla. Varhainen irtiolo voi olla 5 minuuttia tai vartti, mutta ihmisenä tehtäväsi on sallia koirallesi sille ominainen liikuntatapa; whippetit ovat laukkaajia. Ja vieläpä "double suspencion"-laukkaajia, mikä tarkoittaa, että niillä on kaksi laukan vaihetta, jossa JOKAINEN raaja on irti maasta -> tämä mahdollistaa vinttikoiralle ja whippetille maksimaalisen vauhdin.

Pentuna ne tietysti lähinnä hönöilevät.
Mutta ihmisen tehtävänä (!) on näyttää niille maailmaa, irtipitoa, erilaisia maasto-olosuhteita; metsää, sammalta, rantahiekkaa, järven vesirajaa. Hönöilystä on kuitenkin pieni hyppäys ja matka nuoruuteen ja aikuisuuteen. Pentuna tehty panostus - jossa se oppii hallitsemaan kroppaansa ja maaston vaihteluita, pays now off, eli kilpailun tiukassa kaarteessa tapahtuva "lapa maahan" -hetki ei hätkähdytä sitä enää ollenkaan; vartalonhallinta on tikissä. 

Räjähtävä lähtö tassuvieheen perään.

Suomessa löytyy onneksi verrattain monta rataa - ja niissä kaikissa on keväisin ja kesäisin innostunutta vinttiväkeä, joita voi vetää hihasta, haastatella, pyytää apua, neuvoa - tai yhdessä ihmetellä juoksemisen ja kilpailemisen saloja. Kaikki eivät tiedä ja osaa kaikkea, mutta uskoisin, että aina osataan neuvoa kulloisessakin tilanteessa osaavimman pariin.

Joillain radoilla on ehkä hieman selkeämpi treenaamisen "paloittelutapa" kuin toisilla, toisin sanoen ensin vedetään käsiviehettä, jossa testataan ylipäätään ajamista, innokkuutta ja sitä, että koira "juoksee loppuun, tapporavistaa ja jää paikalleen". Jollain radalla koppitreeniä voi olla omistajan (!) tylsistymiseen asti, mutta KAIKKI on rahaa pankkiin ja vahvistaa koirasi kykyjä ja taitoja, usko pois!
Yhtäkaikki, jokaisella radalla on osaavaa väkeä neuvomassa, älä epäröi kysyä ja haastaa väkeä mahdollisissa pulmatilanteissa. 

Paras palkinto - viehe ja tässä sen "esittely". Minä osasin, sain sen kiinni!

Treeniä ei pidä koskaan ottaa kuolemanvakavasti, joku pentu sooloilee heti alussa ja lähtee tutkimaan läheisiä ruohotupsuja, tai haastaa vuoroaan odottavia leikkiin.
Älä koskaan lannistu, tai ainakaan anna periksi. Minulla on ollut koira, joka lähti vieheen perään ja ajamaan 5-vuotiaana!
Joku pentu ei lähde ensin ollenkaan vieheen perään - ja saattaapa yleisö hieman naurahtaakin kun pentu seikkailee lähinnä voikukkia keräten. Alun kuuluukin olla pennun persoonan opettelua ja sen sovittamista kulloiseenkin treenitilanteeseen. KUKAAN ei ole ollut seppä syntyessään. Joku käy esimerkiksi Tuomarinkartanon pentutreeneissä kerran, toinen kahdeksan kertaa. Kukaan ei laske kertoja, mutta jokaisella kerralla on taatusti hauskaa - ja aina oppii jotain. Itsestään, koirastaan ja treenaamisesta. Ota vastaan!

Jiihaa, nyt oli mun vuoro!

Kun käsivieheen perässä juokseminen alkaa sujua.
Toisin sanoen koira ei enää innostu vuoroaan odottavista, juoksee suoraan ja määrätietoisesti kohti viehettä, jää vieheelle ja hymyilee kaupanpäälle - on aika siirtyä ratatreenin kyseessä ollen moottorin perään. Moottori on joskus nuorelle koiralle "jännä juttu" ja ensimmäiset vedot voivatkin olla "sahausta". Koira lähtee koppien vierestä viehettä ajamaan mutta sen laukka on vielä pomppimista ja hypähtelyä ja se saattaa ajoittain katsoa omistajaansa; "onko minun lupa irtaantua tämän kodin robotti-imuria muistuttavan äänen perään"? 

Ensimmäiset moottorin perään tehtävät treenit ovatkin nimenomaan totuttelua ja lähetys tapahtuu koppien edestä tai kaarteen kulmasta. Joskus omistaja juoksee hetken vierellä, ikään kuin kannustaen ja kehuenkin (!) - mikä on täysin sallittua. 

Tästä nauttii koira - ja sen omistaja!

Monilla radoilla on jossain kaarteen kulmassa - sen ulkopuolella - harjoittelukoppeja.
Kopithan on varsin slimmejä pikkuyksiöitä, joissa kisatilanteessa koira seisoo yksinään, jännittäen lähdön hetkeä. Joku linkoaa siellä kuin pesukoneessa konsanaan hurjan kolinan säestyksellä, toinen saattaa kääntyä väärinpäinkin ja onpa niitäkin koiria, jotka eivät likimain edes suostu kopitettaviksi. Omani ovat siinä jossain välimaastossa. Välillä on pylly kiinni takaluukussa ja häntäkin jää oven väliin, välillä koppa kolisee etuveräjään. Miten milloinkin - mutta aina persoonallisesti!

Silmä lepää - Maui liukuu radalla.

Tässä kohtaa on äärimmäisen tärkeää olla kärsivällinen. 
Olen nimittäin joskus radalla huomannut, että ihmisellä on KIIRE! Kiire ei sovi tähän harrastukseen. Nollatoleranssi. Kiire POIS. On mentävä askel kerrallaan. Perusta on luotava ja mentävä treenareiden ohjeiden mukaan - ja hissuksiin. Kopin läpimenoa on treenattava ennen VARSINAISTA koppiin työntämistä, herranjestas sentään. Mene sinne kopeille koirasi kanssa, rohkeasti ja oma-aloitteisesti ja pyydä kaveri mukaan. Kaveri pitää koiraasi kun sinä menet kopin eteen KEHUEN koiraasi. (ei mitään hipsuttelua, vaan HYVÄ Bella, MAHTAVAA) Kaveri pitää koiraa takajaloista, kun sinä kutsut koiraasi. Tätä nyt alkuun viisi kertaa. VUOLAAT kehut, kun koira tulee slimmin kopin läpi. Äityli on vastassa. Seuraavan kerran siellä on viehe vastassa. SE viehe, jota koirasi jahtasi käsivieheellä ja nyt lähtee pärisevä moottoriviehe. ENSIN kopin edestä, sitten kopin läpi.

Maailman paras juttu ja palkinto. Vieheen tappo yhdessä maman kanssa. 

Kun nyt slimmin kopin läpi meno sujuu - ja koira tietää, että siellä EDESSÄ on saalis ja palkinto, ja treenari näyttää vihreää valoa - niin aletaan sulkea etuveräjää.
Tätä ei tehdä HETI. Nyt se kiire pois, jos se ei ollut jo. Koiraa pidetään takajaloista/haarovälistä edelleen kiinni ja tässähän se Rolle usein sitten jo keulii - koska se TIETÄÄ että siellä edessä on se robotti-imuri, eikun viehe - joka on sille kaikki kaikessa - koska KOKO juttu perustuu whippetin haluun juosta ja ajaa saalista. Joskus käy niin, että Rolle ja/tai Bella rynnii niin, että kalteri vain väräjää ja kolisee, titityy kuuluu sinne kopin taakse asti, kun otsa on lyöty veräjään. Huoli pois. 98% koirista lyö päänsä veräjään. Osa lyö smuuthisti, osa niin, että tulevat kopista ulos kuin aivotärähdyksen saaneena. (tämä on liioittelua) Kuitenkin HINKU vieheen perään on niin suuri, että  jos nyt pieni kuhmu tai tälli päähän tulikin, niin JIIHAA munonsaatavaviehekiinni-sanoo whippet ja pinkoo perään.

Saalis ON aina parasta. Sen riepottelu toisiksi parasta. Kolmanneksi parasta on limaistaa koko hemmetin vanha teepaitasuikaleista koottu rätti.
Mii häpi, sanoo whippet!

Älä koskaan anna periksi - koska koirasikaan ei anna.
Äläkä ainakaan sääli koiraasi. Meidän ihmisten tulisi koirien kanssa toimiessa terästäytyä siihen, että vaikka koira hetkellisesti tekisi jotain hölmöä ja/tai huvittavaa, me emme koskaan naura sille tai dissaa sitä. Usko pois, koirat ovat usein fiksumpia kuin antavat ymmärtää!
Itselläni on muutamakin whippet täräyttänyt otsan kalteriin ja osa ei siitä ollut moksiskaan, mutta yksi oli. Veti jatkossa ihan toiseen suuntaan, kuin kopeille ja saatoin siinä olla antamassa jo periksi (!) - älkää siis tehkö niin kuin minä tein vaan niin kuin minä sanon. Treenarit onneksi tsemppasivat ja saatiin koira koppiin, joskin se lähti kopista päästyä juoksemaan kohti oikealla puolen olevaa rata-aitaa. Ei hätiä mitiä, muutama harkka lisää ja koira lähti jo suoraan ja taitavasti!

Ihan parasta turvakamerakuvaa!

Kukaan ei ole seppä syntyessään, eikä yksikään whippet synny kultalusikka suussa.
Osalla treenaaminen koppeihin on helpompaa, osalla vaikeampaa. Treenarit jeesaa ja voit joutua juoksemaan yhdessä whippetisi kanssa useammassa pentu-/ja koppitreenissä. Nyt on hyvä muistaa, että pienenä kun opettelit itse uimaan, ei sinua laitettu heti 5-vuotiaana uimaan Atlantin yli. Joskus koirasi edistyy, joskus voi tulla takapakkia. Se mikä tässä kaikessa on KIVAA, on se, että tekeminen yhdessä koirasi kanssa on äärimmäisen mielekästä ja mielenkiintoista. Opit koirastasi, itsestäsi, treenareilta. Ota vastaan, sanotaan Putouksen tämän kauden sketsihahmokilpailussa ja se sopii tähänkin yhteyteen. Älä koskaan lähde treeneihin sillä asenteella, että on kiire pois, pizza odottaa, pitää mennä kauppaan, en jaksa täällä rampata, koirani turhautuu....

Tassuvieheen pingotus menossa - koira skarppina.
Ihmiset ne vaan häröilee ja miettii...

Kaikki aina - ja aina - koiran ehdoilla. 
Jumankekka, että mikä timantti siitä koirastasi tuleekaan ja kuinka bright lamppu päässäsi syttyykään kun kaikki naksahtaa, kolahtaa ja iskee koirasi ja omaan tajuntaasi! Voin vannoa, että kaiken vaivannäön jälkeen odottava PALKINTO (itse kisasuoritus) on kaiken vaivan arvoinen.

Nimittäin kun koirasi ajaa käsiviehettä, oppii moottorin pörinän olevan vaaratonta, sujahtaa slimmin kopin läpi kuin vettä vaan, iskee päänsä kolmasti etuveräjään ja huomaa, ettei aivot menneetkään kasaan ja palkinto, viehe, on siellä odottamassa, saavutettavissa ja sen saa vielä maalissa "tappaakin" niin voihan voinokare sentään, kuinka ihanaa onkaan nähdä KOIRAN NAUTINTO tästä kaikesta. 

Double suspencion gallop - eli tässä yksi laukan vaihe, jossa kaikki raajat ovat irti maasta. Vähän näyttäisi kuin lentokone siinä liitäisi!

Toki voidaan ajatella, että onko tässä mitään järkeä, kun koira vetää kopeille, karkaa kaulapannasta, kaivautuu rata-aidan ali juoksemaan, läähättää, kuolaa ja haukkuu suu vaahdossa kroppa täristen - mutta voin vakuuttaa, tämä kaikki on VAIVAN arvoista.
En tiedä mitään kauniimpaa kuin matalana laukkaava whippet, joka toimii viettiensä ja vaistojensa varassa, sen uhrautuvuus, nautinto ja luontaiset taidot näyttäytyvät sen kaikki 19-20 sekuntia niin puhuttelevina, että omistajan silmät (lue = allekirjoittaneen) kyyneltyvät tämän kauneuden edessä. 

Edustan itse Helsingin Vinttikoirakerhoa - ja koirani ovat NÄYTTELYlinjaisia.
Mutta hei, ne juoksevat siinä missä niitä slimmimmät ratakoiratkin. Toki (huomattavasti) hitaammin, mutta hei, rodulleen tyypillisesti, laukaten ja iloiten. Pidän jossain määrin käsittämättömänä sitä tosiasiaa, että haaskasin monta harrastusvuotta rataa karttaen. Luulin ja ajattelin, että hitaammilla koirilla ei ole "kisoihin asiaa", mutta kyllä niillä on. Tänä päivänä rodun alkuperäinen käyttötarkoitus on ehkä hieman jopa korostunut ja näyttelylinjaisten kanssa käydään kisakinkereissä näyttämässä, että också härifrån tvättas, vietit ovat tallessa ja yhdessä omistajan kanssa on HAUSKAA. Sen voin nimittäin luvata. 

Jiihaa, meitä on kaksi - kaikki on kaksinverroin hauskempaa!
 

Pähkinänkuoressa:
hakeudu oman alueesi treeneihin. Sopiva ikä alkaa treenaaminen on kaikkea viidestä ikäkuukaudesta alkaen ja eteenpäin. Ensin käsiviehe, mahdollisesti tassuviehe, onkivapa - sitten moottori. Moottorin kanssa ensin suoraa ja pelkkää suoraa. Muista myös kopitusharkat. Ensin vain läpi, monta kertaa, sitten etuveräjä kiinni, sitten etuveräjä ja takaovi. Nyt innokkuus punnitaan. Joku kääntyy kopissa, toinen linkoaa, mutta palkinto on edessä - ja ennenpitkää koirasi tulee hoksata se. Mittauta koirasi, mittauspaperin kanssa anotaan myös kisakirjat. Voit anoa pelkät maastokirjat - itse anon siinä vaiheessa kun koira on OSOITTANUT innon käsi-/tassuvieheeseen ja sitten moottoriin. Ajaa alusta loppuun, jää vieheelle. Ratakirjojen anominen on HIEMAN mutkikkaampaa, mutta vain hieman. Lyhyiden treenivetojen jälkeen, kun lähettäjä/vieheenvetäjä näyttää vihreää valoa, ja koirasi ajaa radan alusta maaliin asti - voit nyt piipahtaa ostamassa koirallesi JUOKSUKOPAN ja JUOKSUMANTTELIT. Toki näitä saa lainaksikin, mutta oma on aina oma. Ja koppa varsinkin muotoiltu juuri Sinun koirasi päähän. Muotoilijoita ei ehkä löydy just sieltä kaupasta, mutta radalta useitakin. Rohkeasti vaan hihasta kiinni sellaisia pätevän näköisiä reiskoja, joilla on slimmit koirat varusteineen hihnan päässä. 

Tämä tässä on koejuoksu. Viimeisessä kaarteessa ollaan ja fokus on niin vieheessä kaikilla kuin vain olla ja voi!

Jahka lähtö sujuu suljetusta kopista, ei muuta kuin SOOLOA peliin.
Soolojuoksu on sanansa mukaisesti YKSIN tehtävä juoksusuoritus, jossa kulloinenkin ratakoetuomari katsoo, että koirasi juoksee lähdöstä maaliin, innokkaasti, vieheelle pyrkien ja jää vieheelle. Tätä "jää vieheelle" ei voi muuten kylliksi korostaa. Toki älykkäämmät koirat hiffaavat, että heitä on huijattu ja horisonttiin katoava "jänis" on itseasiassa kasa muovisuikaleita tai limainen karva. Maastokisoissa vieheen tappaminen/sen päälle hyppäseminen kuin pesäpalloilussa konsanaan SAATTAA nostaa pistesaalista. Tosin en ole aivan varma, että jos siinä alfahenkinen ensimmäisenä vieheelle ehtinyt jo patsastelee äijänä, onko se ihan viisasta ja pisteiden arvoistakaan, että toisena vieheelle kiiruhtava alkaa sitä siinä omia ja voittajaa haastaa? Enivei simppelin soolon jälkeen yleensä nälkä kasvaa - niin sinun kuin koirasikin. Nyt on hyvä ottaa muutama treeniveto kaverin kanssa ja katsoa, että miten koirasi suu pannaan, kun viereltä lähtee kenties ahnaampi/nopeampi/kylkeen ampuva kaveri? Pysyykö fokus vieheessä ja vain vieheessä. Suosittelen treenivetoa niin 280 kuin 350 kopeilta ja SITTEN sinne ryhmäkoejuoksuun.

Nam. Viehe on sen saalistajasta sangen maukas.

Viime kesänä tuli nähtyä muutama ryhmäkoejuoksu, jossa paikalle pyydetyt valmiit ja jo kisaavat kaverikoirat ampaisivat ja ottivat 5-20 (!) metrin keulan ennen omaa, koejuoksua juoksevaa, koiraasi. 

Ihan näin ei kannata toimia. Vaan kuulostella ja kysellä hieman sekuntikellon aikoja. Jos omasi juoksee +20 sekuntia 280 metriä, niin ei kannata ottaa 17 sekunnin pintaan juoksevia kavereita kokeeseen! Rohkeasti vaan huutelemaan hitaampaa settiä molemmin puolin koppeihin, niin saadaan ehkä ohitus ja ruuhkaakin siihen koejuoksuun mukaan ja - tyytyväisempi tuomari. Ja parempi läpimeno suoritukselle!

Kovasti tuntuu minulla olevan asiaa tähän juoksemiseen liittyen. :D
Huomaa, että itselläniKIN palo lajiin on kova ja omassa laumassa n. 19,5-sekunnin pintaan pinkova Maui vei lajiin mennessään. Tänä vuonna olisi tarkoitus startata jo viides ratakausi - ja kaivoin kaverin vieläpä fyllingeistä huhtikuun lopun maastokisaan - sekin vielä! Eilen treenattiin taloyhtiön juoksumatolla ja kaveri tuli sieltä vartin treenin jälkeen kuin tykinkuula matolta eteen ja ulos ja pois. Sitä se treenaaminen teettää. Hilpeätä!
Sittemmin laumaan liittyi + 21 pintaan juokseva Samppa Linna, jolla on intoa kuin pienessä kylässä mutta vauhti sakkaa. Ei haittaa, sydän helkähtää joka kerta senKIN suoritusta seuratessa. 

Laji imaisee ja vie mennessään - usko pois.
Rohkeasti mukaan ja rennoin, kevyin rantein.
Ne, joilla on TYKIT kotona ja kätösissä, treenaa ihan omissa sfääreissään. Siellä mennään treeniä hapoilla ja annetaan magnesiumit pipetillä. Lajia VOI siis harrastaa kevyemminkin - älkää ampuko, kun sanon näin. Se, että koirasi aika on 280 metrillä 21,5 ei ole ESTE tulla lajin pariin. Lähdöt pyritään tekemään mahdollisimman tasaisiksi ja joskus käy niinkin, että alun 21,78 muuttuu kauden kuluessa 20,56 sekunniksi. Tässä kohtaahan tällainen näyttelyharrastaja tekee jo kärrynpyöriä radalla ja keulii vielä kotiin tullessakin.

Kuntoisuus.
Juu, ihan loppuun on pakko painottaa, että älä nyt kuitenkaan tuo pitkäkyntistä ja läskiä koiraa radalle. Pieni kylkimassa sallitaan, mutta luultavasti joku pinkeämmän koiran omistaja saattaa läskisyydestä sinulle jopa hieman huomautella. Siihen iloisesti sitten vaan vastaat, että "joo, söi eilen pihalta kolme talipalloa" ja toivot, että koirasi näyttää närhenmunskut radalla kaikille epäilijöille. Jollet tiennyt, niin kerron; nopeus on myötäsyntyinen ja geeneihin kirjoitettu ominaisuus. Toki treeni, timmi ja slimmi kunto edesauttaa sekunnin sadasosien hinkkautumista mutta ei automaattisesti eikä välttämättä. Radalla kulkee legenda, todeksi todistettukin, että ratalinjainen whippet juoksee vaikka kolmella jalalla käyttövalioajan. Näyttelylinjainen tarvitsee käyttisaikaan KAIKEN. Hyvän lähdön, sopivat juoksukumppanit, oikean juoksulinjan valinnan, takatuulta, leudon ilman, aurinkoa, hyvän, pehmeän ja joustavan ratapinnan, ja kaiken naksahtamisen yhteen. Varmasti biorytmeilläkin on osansa.

Jestas, että on MAUKASTA!!!!

Itse käpyttelen koirieni kanssa n. 1800-2400 km remmimarssia vuodessa.
Turha kai mainitakaan, että lajissa kilpailee (menestyksekkäästi) niitä, jotka käyvät MYÖS vesijuoksemassa, juoksumatolla, viikoittaisilla neulaspoluilla irti juosten, heittävät frisbeetä kerran viikkoon, pyöräilevät yhdessä koiran kanssa, doboilevat, harrastavat vuorikiipeilyä, avaavat lihaskalvoja. Sinä olet koirasi paras tulkki ja opit harrastusvuosien karttuessa hahmottamaan ja näkemään mitä koirasi tarvitsee. Kaikki eivät tarvitse kalevalaista jäsenkorjaajaa ja ivalolaista manaajaa - osa pinkoo käyttövalioaikoja ihan Netflixiä emännän kanssa tuijotellen ja raejuustoa popsien. Hierontaa on nyt ainakin hyvä harrastaa ja selän manipulointi ei ole sekään pahitteeksi.

Yhteistä kivaa ja nautintoa!

Nimenomaan nauti.

Yhdessä koirasi kanssa, vauhdin hurmasta. Ota nenäliina mukaan, sillä siinä silmät kyyneltyvät, kun koirasi pinkoo lähdöstä maaliin nauttien ja hymy korvissa. Pian huomaat olevasi kilpailemisen ikeessä, joka vain (valitettavasti) kasvaa. Ei mikään "nälkä kasvaa syödessä" vaan "nautinto kasvaa yhdessä harrastaen". Ota vastaan ja lähde mukaan. Nauttimaan yhdessä koirasi kanssa. 

Loistavat ja inspiroivat kuvat:  Tuula Heino-Kyllönen, Antti Ruotsalo, Tiia Kaitala ja Sindy Rahikainen.

ps. maastolajista ehkä sitten ensi kerralla...

Oscarilla onnistuu!

Minullapa oli ilo lähteä laumani kanssa tutustumaan kotimaisen Lemmikki Oy:n eläinruokatehtaan laajaan valikoimaan!

Koiranruokateollisuus alkaa olla melkoinen viidakko. Kuivamuonamerkkejä ja -alalaatuja on niin paljon, että voin kuvitella ensimmäisiä säkkejään ostavaa huimaavan. Ei ole salaisuus, että suuret jälleenmyyjät "kilpailuttavat" hyllytilansa, jolloin se tekijä saa säkkinsä hyllyyn, joka maksaa eniten; josta kauppa hyötyy! Joskus merkkiliikkeessä piipahtaessa sitä ehkä jopa hieman hämmentyy, kun yhtä merkkiä voi olla kymmenenkin hyllymetriä; ja lopulta kaikki 5 myytävää merkkiä on nähty muutamassa minuutissa. Pakastealtaissa saattaa olla hyvässä lykyssä kahden eri valmistajan pakasteita.

Lähikaupoissa pakastealtaat ovat pieniä ja niissä voi olla yhden valmistajan kahta eri laatua, palleroa. Kuivamuonat ovat kokoa 2 kiloa ja kilohinnaksi tulee äkkiä keskimäärin ~ 7-8 euroa/kilo, melko paljon "marketlaadusta", vaikka sitä en sano, ettäkö se olisi huonoa.

Omassa laumassani tällä hetkellä tilanne on se, että yksi syö kevyttä ja edukasta veteraaniruokaa, toinen rasvapitoisempaa ja jytympää nappulaa, kolmas vatsalle säyseämpää ruokaa, neljäs puuro-nappula-sekoitusta ja viides pääasiassa lihapalleroa vihanneshöystein.
Älkää kysykö, miten tähän on tultu ja päädytty, näin nyt vain pääsi käymään. Kukaan ei meillä ole haisuli, kukaan ei voi huonosti, vatsat ei kupli. Kunhan nyt vain jokaiselle on osunut maaliin ruoka x, joka tosin voi ensikuussa olla merkkiä y. Maukkuli lienee vaativin, ja ajoittain "kärsiikin" tyhjän mahan närästyksestä, jota estän syöttämällä sille ruokaa 3 x päivässä. 

Olin silmäillyt aiemmin Lemmikki Oy:n kotisivuja osoitteessa KLIK ja hämmästellyt valikoiman laajuutta. Meillä Suomessahan on semmoinen "erikoisuus", että kaupat saattavat myydä sen seitsemää eri APPELSIINImehua kun kuluttajat itseasiassa haluaisivat makuvariaatioita, hedelmiähän on miljoonia, mutta kaikki puristelevat vain appelsiineja! Vähän sama on näissä pakasteissa; menepä koirien lihakaapille kaupassa, niin siellä on sika-nautaa viideltä eri valmistajalta!!!!

Oscarin verkkokaupassa, valmisateriaosastolla, on oikeinkin mukavasti valikoimaa ja se yllätti positiivisesti koirani Mauin lisäksi myös minut!
Ensinnäkin kilon pusseissa myytävät Kana-lohi -kasvispullat sekä Nauta-kasvispullat ovat mukavan tasakokoisia, tiiviitä, sulatettuinakin napakoita ja "kuivia", eivät valu, eivät litisty. Maui hotkaisi ensimmäiset pullansa suoraan pussista! 

Lisäksi Possu-Kana-Kasvisateria yllätti erittäin positiivisesti!!!
Tällaisia valmiita aterioita on minulla ollut joskus hankittuna erinäisistä pakasteruokasarjoista, ja pussia/pötköä tmv. avatessa paidalle on tirskahtanut ensimmäiseksi veristä vettä... Ruoka on ollut lähinnä mössömäistä liisteriä ja sitä on ollut jopa hankala annostella koiralle, joka ei innostu vetisestä liiskasta. Tämä Oscarin ateriaversio oli kuin olisin viipaloinut marjapuuroa, vettä ei tirskunut missään vaiheessa, tuotteesta sai lusikoitua lusikallisia tai veitsellä viipaloitua slaisseja. Tästä ilostui koko lauma, siivuja meni jokaiselle kuppiin kuivamuonan höysteeksi. Mauikin antoi anteeksi keitetyn sydämen puuttumisen lautaselta, kun tilalla oli tätä.

Vielä on testaamatta yhtä ja toista - mutta alku on lupaavaa.

Pidän siitä, että ruoka "sisältää kaiken" ja jatkuva taiteilu sen ja sen hivenaineen, öljyn ja mikstuuran kanssa jää pois ja ruokinta tehdään helpoksi. Sisällöt ilmoitetaan hyvin ja selkeästi tuotekohtaisesti firman sivuilla (sekä tuotteiden etiketeissä). Tilaaminen on helppoa ja pakasteet tuodaan ovelle asti. 

Mitäpä sitä ei koiriensa eteen tekisi - ja testaisi. Sitäpaitsi testaaminen on kivaa - ja koiriensa iloilmeiden näkeminen yhdessä tiiviin, tummanpuhuvan ja sikarimallisen kakkatuotoksen kanssa on aina päivän piristys!

Arki on sittenkin aina parasta.

Vielä ehtii - nimittäin sanoa heihei traumaattiselle helmikuulle.
Mitä se pitikään sisällään? Lunta, lunta ja lunta. Luulin jo näkeväni unta, mutta totta se oli. Lunta tuli aina uudelleen ja uudelleen. Sitten se suli. Sitten se jäätyi. Suli. Sitä tuli lisää. Jäätyi. Oikea säidenhaltijan korkkiruuvimainen kiristystoimenpide maahan, johon on lottovoitto syntyä. Hah.
Sitten hajosi koiraportti. Nilkka nyrjähti. Korona iski. Koirat ripuloivat. Ovikello hajosi. Kämppiksen päiväpeitossa on kahden kämmenen kokoinen reikä. 

Sellaista kaikkea pientä, arkea.
Koirat vetävät lenkillä, haukkuvat vastaantulijoille, solmuttavat hihnojaan. Kotona ne liiskaavat matot nurkkiin, rullalle ja minä ähkin ne takaisin. Capri silppuaa leluja. Lelusilppua on kasoittain siellä, täällä ja tuolla. Jonkun toisen kakkatassun jälkiä sohvalla, kynnestä tihkunutta verta. Maui haluaa ulos, vain haukkuakseen naapurin pitbullille. Yksi päivä luulin sen jo loikkaavan naapurin pihaan - mutta sitten se tajusi itsekin, että ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolen. Tosin tänä ajankohtana puhunemme lumesta, tuskin lumi sen valkoisempaa olisi siellä ollut. Koirat tuntuvat meluavan tylsyyksissään, hyppivät, pomppivat, astuvat toisiaan. Tuhmuuksia tuhmuuksien perään.

Ja sitten kuitenkin ovat helluisia, ihania, pehmeitä, lämpimiä, käyvät kerälle viereen, kiepille kainaloon. Lämmittävät kroppaa ja sielua, puhuttelevat olemuksellaan ja vain läsnäolollaan.

Arjessa on parasta se, että sitä saa viettää yhdessä whippetin kanssa.

Eilen kun konkkasin ensin pienen aamuympyrän ja sen jälkeen Retkiopas Tarun perässä kokkareisessa metsässä tunnin ja kotiin tultua imuroin, tiskasin, siivosin pihan, laitoin itselle aamiaisen ja koirille päivän pääateriat, pyöräytin kaksi koneellista pyykkiä, kasasin taannoisesta mullanvaihdosta pieniksi jääneet kukkaruukut tiskikoneeseen koirien ruokakippojen kanssa, napsautin senkin masiinan mylvimään - ja sitten, huokaisin vihdoin, 6,5 tunnin äheltämisen jälkeen koirat kainalossa katsomaan Dubain lentokentän intensiivisiä lentokoneen huoltoja sekä sandaalien skannausta. Hetki oli paitsi palkitseva myös kaikessa arkisuudessaan antoisa ja lämmin. 

Toivon kaikille samanlaista rakkautta ja myötätuntoa elämään, mitä whippetit meille opettavat ja antavat.  

Oodi lumenauraajille.

Suomessa on neljä vuodenaikaa.
Ne ovat pehmeä höttölumi, normaali pakkaslumi, loskalumi ja jäätynyt loskalumi. 

Suomessa on myös useita huoltoyhtiöitä. 
Olemme onnekkaasti saaneet Lassila ja Tikanojan omaksemme. Joinakin talvina lunta on tullut onneton ripaus ja koska kaikesta tulee aina säästää ja vastaavasti voittaa tarjouskilpailut, L&T möi oman lumikalustonsa. 

Nyt alati vaihtuvat alihankkijat "piristävät päiväämme"!
Sitä ihan miettii, että KUKA ja MIKSI ryhtyy aurakuskiksi?
Onko siihen oikein palo ja into vai onko elämä vain heittänyt auran rattiin. Aurahan on näyttävä vempain, isot hevosvoimat jylläävät ja massiivisella kauhalla on messevää louhia lunta, vai onko? Traktoriin kun saa erilaisia vempaimia, työnnintä, kahmalokauhaa ja hiekoitusmahdollisuutta. Monipuolinen voimanpesä, siis. Auran hytissä saa painella erilaisia painikkeita, vetää ja työntää ohjaussauvoja, painaa kaasua ja jumitella. Jyrrrr ja murrrr, hevosvoimat jylläävät lumenperkeleen kimpussa. Vai jylläävätkö?

Olemme kuusi vuotta asuneet L&T:n ikeessä.
Useimpina talvina lumityöt ovat vain olleet luokattomia, pistein 1/10. Tänä talvena alkutalvesta oli yritystä, jotenkin pontevampaa ja näyttävämpää meno, parhaimmillaan, kuskista riippuen, pistein 7/10. Asukkaat juoksevat, minä mukaan lukien, aurojen perässä, anoen, lahjoen, itkien ja kannustaen. 

Miksi me juoksemme?
Herttoniemen perukoilta, Hämeenlinnan metsien takaa, Porvoon sydämestä ja Kouvolan kaupungista tulleet aurat ovat kiireisiä. Taloyhtiössämme on 16 taloa, jokaiseen johtaa tie. Tie, jota pitkin ambulanssien ja muiden hälytysajoneuvojen tulisi päästä asuntojen ETEEN. Meillä on kaksi VALTAVAA parkkipaikkaa, joissa on pituutta ja leveyttä. Meillä on kaksi isoa jäteasemaa. Näen joskus ikkunasta oranssit vilkkuvalot ja olen iloinen, että "nyt ovat vihdoin täällä". Otan lasin vettä ja katson ikkunasta uudelleen; vilkkuvaloja ei enää näy. Asukas kertoo, että "kerran näin auran tulevan ja se seisoi 15 minuuttia kääntöpaikalla ja lähti". Toinen asukas kertoo, että "näin ikkunasta auran menevän ohi, aura ylhäällä". 

Joskus aurakuskilla vain "loppuu työaika" tai hän sanoo: "sieltä tulee toinen aura perässä".
No eipä tule. Aurat jäävät jumiin haastaviin rinteisiimme, niihin, joita pitkin me kävelemme kotiin ja yritämme pysyä pystyssä. Aurakuskin työajasta voi mennä 1,5 tuntia (!) juntturassa. GPS-paikannin kertoo työnjohtajalle, että "ohhoh, siellähän on hinkattu ja oltu kaksituntinen". (josta ajasta siis 1,5 tuntia jumissa)

Asukkaat valittavat.
Työnjohtaja sanoo painokkaasti isännöitsijälle, että "siellä on oltu ja homma hoidossa". Parkkipaikalla kolaavat, minä mukaanlukien, uskomme, että NYT, TÄNÄÄN, KOHTA - ja ei, ei taaskaan.

Auran jälkeen (ja ennen) voi pahimmillaan ja parhaimmillaan kymmenkunta asukasta aurata käsipelillä (!!) parkkipaikkaa, että pääsevät ruutuun/ruudusta. Lunta viedään kolalla, kola kerrallaan, kääntöpaikan isoon kasaan raahaten. Kerran otin Sportsträkkerillä raahauskilometrit; 2,5 km lumen raahausta. Ja tämä aurakuskin käynnin jälkeen!

Työnjohtaja uskoo työntekijää ja GPS:sää ja hokee asukkaille/isännöitsijälle, ettei tarvetta uudelle käynnille ole.
Koska homma hoidossa.

Mutta kun ei se ole.

Sitä miettii, että miksi aurakuskilla ei ole kunnianhimoa, ambitiota hommaan?
Miksi tehdä työ niin, että vartin jälkeen tulee valitus? Miksi tehdä työ niin, että paikalle pitää ajaa sieltä Kouvolasta asti uudelleen? 

Ja uskallapa avautua asiasta esimerkiksi Facebookissa.
Kaikki vähänkin lumen kanssa tekemisissä olevat tulevat kilvan selittämään aurauksen nyansseja ja sitä, että "talvi on vaikea kaikille". "Koittakaa ymmärtää, kuskit tekevät 67-tuntisia päiviä". 
Kun sairaanhoitaja haluaa lisää palkkaa, hänelle sanotaan, "mitäs läksit, itse olet ammattisi valinnut". Kun asukas valittaa aurauksesta, asukas saa kuulla kuinka paha lumitilanne on kaikkialla ja kaikilla ja kuskit tekevät parhaansa. Mutta miksi se "paras" on aina "sinnepäin"? Miksi aurakuskit "piipahtavat". Miksi he ajavat aura ylhäällä? Miksi he sipaisevat haastavan parkkiksen kainaloon asti olevan sohjon huitaisuhenkisesti? Miksi heitä ei näy moneen päivään? Miksi asukkaat maksavat kohonneita vuokria ja saavat vastineeksi vain selityksiä ja joutuvat "auraamaan itse", kola kerrallaan?

Tämä talvi jää yhtenä traumaattisimmista mieleeni.

Eilen oli lähellä heittää teekuppi kohti TV-ruutua, kun Seppo Säätila kertoi "lauantaina olevan upea ulkoilusää, nyt kaikki ulos ja nauttimaan auringonpaisteesta". WTF. Otin ihan piruuttani parkkipaikalla nyrjähtäneen nilkkani kanssa aikaa mikä minulla meni konkatessa jäätyneiden loskavallien yli ja ehkä alikin, oikea jalka kun meni "tasaisella", vasen oli syvällä urassa. Polanteita, valleja, loskaa, paskaa ja kokkareita. 300 metrin matkaan meni 10 minuuttia. Ulkoile siinä sitten NAUTTIEN kauniista ilmasta. Seppo Säätilan kommentti kuulosti harhaiselta. Tai sitten hän itse harrastaa ulkoilua kuumailmapallolla.

Olen itkuinen, hermostunut ja hoen kävellessäni perkelettä ääneen ja koirat varmasti pelkäävät minua ajoittain!

Kävelytäpä itse viiden koiran laumaa leveydeltään 5-senttisellä kokkareisella polulla. Ainiin, mutta mitäs läksit. Tämä ei toki koske aurakuskeja. Heitä pitää ymmärtää. Koirilla olisi rutkasti lenkkienergiaa, kun normaalisti kävelemme 6-9 kilometrin päiviä ja nyt olemme pahimmillaan koikkelehtineet päivässä vaivaiset 2 kilometriä!!
Ainiin, mutta aurakuskeja piti ymmärtää.

Ihmettelen myös sitä, että ALKUtalvesta aurat olivat enemmän innoissaan.
Nyt koko Vaunukuja on kaupunginkin toimesta semmoista haaroväliin ulottuvaa kokkaretta, että ihme ettei ole enempää kuin "vain yksi nilkka vähän nyrjähtänyt" ja kirosanat sinkoaa. Lukuisat kävelytiet lähimailla ovat yhä, viimeisimmän tuiskun jälkeen, ottamatta. Aurat ovat nuukahtaneet. No en ihmettele, sen verran tosiaan niitä on ollut tänä talvena jumissa täällä ja mitkälie tulpat on märkänä, kytkin luistaa ja savu nousee konepellin alta.

Eipä siinä sitten. Kevättä odotellessa.
22.12. valoa oli 5 tuntia ja 46 minuuttia. Tänään lumisohjoa ja kokkareita valaisevaa valoa oli JO 10 tuntia 13 minuuttia.  

 

Helmikuu heilimöi jo pitkällä!

Ihan on käsittämätöntä, miten valo lisääntyy huimaa vauhtia. Ankeimpana joulukuun päivänä valoa oli päivässä vaivaiset 5 h 46 minuuttia (22.12.) mutta tänään, 19.2. jo 9 h 34 minuuttia, lähes neljän tunnin lisäys vajaassa parissa kuukaudessa!

Lisäystä on tässä ollut kyllä muutenkin.
Lunta on saanut kolata, lapioida, murskata, hakata, siirtää, vetää ja työntää tyrät ryskyen. Hiihtäjät ovat varmasti olleet innoissaan, autoilijat ja jalankulkijat eivät niinkään. Pahimpina sohjolumikökkärepäivinä on saanut/joutunut kävellä ajotiellä, koska jalankulkutiet ovat olleet sohjoa polveen asti. Vaikka itse siinä jotenkuten selviäisikin, niin kuljetapa viittä koiraa samalla. Sitten kun sitä lunta sataa, on mukana aina VIIMA ja VINOLUOTAUS. Lunta siis tupruaa yleensä kotioven eteen, auton päälle, sivuille ja taakse. Lumitöitä on tehtävä tunti, ennen kuin pääsee kyntämään edes parkkipaikkaa eteenpäin. Koirien lenkityksen jälkeen onkin mentävä seuraavaksi kaivamaan kämppiksen Avensista lumen keskeltä. Sananmukaisesti. Kokkaretta, vallia ja kinostusta on kaikkialla, silmänkantamattomiin.

Jeah. Seitsemän minuutin väistö. 
Voisin lähteä sivureitille - päästäkseni kotiin - mutta kun ei ehdi. Luvassa olisi vain kokkaretta, sohjoa, rämpimistä. Odotellaan tässä, että päästään ajotietä kotiinpäin. Jahka naapuri saa flexillä vietyä (lue = kiskottua) koiransa kotiin...

Talvitwist.

Lumet katolta ja/tai ylipäätään 40 senttiä uutta lunta - ja perään plus 1 aste. Tässä päivänä eräänä käppäilin goretexeissä, uuden suojasuihkepinnan saaneissa sellaisissa, kilometrin ja sen jälkeen kuivattelin kenkiä patterin päällä ja föönillä 2 (kaksi) päivää!

Kämppäkaveri on Thaimaassa ja vääntää veistä talvitraumassani.
Palmut siellä heilimöivät +34 asteen tuulessa, terassilta pääsee astumaan suoraan uima-altaaseen. Well, täällä pääset astumaan suoraan sohjoon ja sitäkin on vain kainaloon asti.

Aika vakiohommeli on, että kun kämppis pötköttää kaukana aurinkotuolissaan, hajoaa kotona aina jotain.
No, tällä kertaa koiraportti. Se toimii yhä, kun jaksaa äheltää ja säätää sen kanssa, mutta onhan seKIN nyt perseestä, että piti murtua joku tuhat kertaa testattu supermegamuoviosa just nyt. Muutenkin kannan aina sylillisiä tavaraa portaissa mennen tullen. Nyt saa sitten äheltää portin kanssa mitenkuten kun tavaraa on syli täys.

Koska mahdan oppia, että koiranruoan kanssa ei ole leikkiminen.
Kun löytyy se hyvä ja tai NE hyvät, joissa sisällöt ja mikstuurat sopii omieni suolistoille ja hinta (?) tuntuu lupaavan laadukkuuden, ei kannattaisi leikkiä Tokmannin tarjousten kanssa. Mikä siinä on, että pussien layoutit ovat järjestään taitavien AD:n vääntämiä, värikkäitä ja kauniita ja otsikot lupaavat koiran ja sen suoliston suorastaan laulavan, mutta aina tuntuu kuitenkin menevän ohut- ja/tai paksusuolet solmuun. Nyt kokeiltiin Purinaa, kahta eri marketplaatua ja kakkahan lensi kokeilun jälkeen kuin suihkulähteen suihku tai ilotulitusraketti konsanaan. Eikä em. suihkutukset koskeneet edes vain yhtä koiraa vaan neljää!

Sairasta siinä sitten Koronaa ripuli-ilotulituksen keskellä.
17.-18.2. välisenä yönä tuli aivastettua 3.567 kertaa. Allergisena ihmisenä sitä menee helposti halpaan ja perjantaina imuroinkin koko kämpän, tamppasin matot, liinavaatteet, pesin lattiat ja vaihdoin lakanat. Havaitakseni, että kurkkukipu ja aivastelu vain jatkuivat. Koronabotti toivotti minut seuraavana aamuna tervetulleeksi Peijakseen telttatestiin ja jo muutamassa tunnissa varmistui se, mitä olin ehtinyt pelätäkin, minulla oli koronatartunta.

Tervetuloa metsään, kunhan olet terve! Sanoo tässä metsäopas Taru.

Lauantai ja sunnuntai mentiin hieman "sumussa" mutta nukkuminenkin oli toki ankeaa; koirien ripulien kanssa kun sai tanssia ripaskaa yhdessä heidän kanssaan!

Pelkäsin toki kaiken maailman haju- ja makuaistien menetyksiä, lihaskipuja ja mitä kaikkea, mutta suureksi hämmästyksekseni korona oli sairastettu seuraavaan tiistaihin mennessä. Viidessä päivässä! 
Vantaan kaupungin kuulosteluyksiköstä oltiin minuun yhteydessä viikolla ja annettiin voimakas kehote nauttia jatkossakin raikkaasta talvi-ilmasta yhdessä koirien kanssa ja nostettiin hattua tekemillemme aktiviteeteille.

Mitäpä hyötyä ja iloa koirista EI olisi?
Oletko koskaan miettinyt kaiken kakankeräämisen, kiroilun, ripuloinnin, terveystutkimusten jännäämisen ja surkuhupaisien juoksutulosten lomassa, että kuinka hemmetin paljon koirista on ILOA? Jumankekkanääspäivää, pitääkö sitä oikein alkaa huutaa kaikissa niissä foorumeissa, joista juuri erosin, että keskittykää mieluummin siihen kaikkeen hyvään ja positiiviseen negatiivisen sijaan.

Olen siitä iloisessa ja hyvässä asemassa, että estottomana, puheliaana ja pohdiskelevana menen ja soittelen sinne ja tänne saadakseni perspektiiviä, näkemystä ja ymmärrystä, laaja-alaista katsantokantaa ja joskus terävien kulmien hiontaa kiitos erilaisten ihmisten, katsantokantojen ja laaja-alaisuuden. Kun ammentaa, niin saa. 

Aina voi vaipua epätoivoon.
Nähdä vain kipua, särkyä ja kivistystä. Luusto on vinossa, luonne kaukana illuusioiden luomasta ihanteesta, nukkuu liikaa, tuijottaa ruokakuppia, varastaa, hyppii pöydille, sydämen aortan virtaus on 0,005% ihanteesta, radalta ei tule serttiä ja maastossakin tekee omia kuvioita. 

Asuuko meissä suomalaisissa pessimismi ja raadollisuus, yltiörealismi ja kyynisyys?
Kel onni on, sen kätkeköön? Jokaisessa koirassa on OLTAVA jotain pielessä, ja iloita ei voi, koska taivas putoaa niskaan kuitenkin.
Hiljattain keskustelin erään kasvattajan kanssa juurikin siitä, että kuinka joskus YKSIkin asia määrittää KOKO koiran. Oli se sitten lonkka-, selkä- tai luonnetulos. Kuinka hän on joutunut kaikkien vastoinkäymisten kohdatessa muistuttamaan itse itseään siitä, että koirahan on kokonaisuus.

Koiramaailma on raadollinen ja sitä joutuu aina puolustamaan omiaan, seisomaan periaatteidensa takana, tarkistamaan välillä moraalikäsityksiäänkin - ja aina sitä joutuu uuden eteen. Olemme kuitenkin tekemisissä elävien eläinten kanssa ja emme tuskin koskaan pysty "hallitsemaan kaikkea" vaikka saisimmekin 6000 DNA-testiä tulevaisuudessa Hannes Lohen tutkimusryhmän loihtimina. Tämä surettaa minua jossain määrin, koska haluaisin, että omat koirani antaisivat vain ILO- ja TERVEYSgeenejä, mutta pelkään pahoin, että mörökölli tulee sotkemaan kuviot nyt ja aina. Geenejä ei voi hallita - tai jos joskus tulevaisuudessa voikin, niin mitä me sillä - hallinnalla - pystymme ja haluamme estää? Taidan olla naiivi, kun uskon mieluummin siihen mörökölliin?

Uskokaa rotuun, hyvyyteen ja siihen, että meillä on kaikilla loppupeleissä hyvät tarkoitusperät.
Kaikissa koirissammehan on vikoja, mutta myös mitä suurimmassa määrin HYVIÄ puolia. Ne on vain nähtävä ja laitettava vaikka pahan päivän varalle ranskalaisin viivoin vihkoon. Onhan se nyt ihan huvittavaakin. Koska ettei nyt vaan totuus unohtuisi. Vikaa, vikaa ja vikaa.

Whippets make my days better.

Helmikuisia tunnelmia!

Kirjoitan muuten tätä lumenvalkoista postausta delfiinien säestyksellä. Klikkasin tunnin mittaiseen Healing songs of Dolphins-klippiin, jonka linkki on aiemmassa postauksessani (Narvan narinat) - ja uudelleen tässä. Nyt tarvitaan rentoutusta, flowta ja relaksaatiota.

 
Nimittäin lunta on tupruttanut ovista, ikkunoista, lattialistojen alta, postiluukusta, etuovesta, takaovesta, savupiipusta, viemäristä - ja kengät, takki, hanskat ja koirat ovat tuoneet sitä aina sisään asti. Valkoinen lumi on hienoa, pehmeää, upottavaa ja saa koiralapsissa suurta riemastumista aikaan - mutta se on myös piinannut lumityöntekijää. Luntahan on parhaimmillaan ja pahimmillaan satanut kevyet yhdeksän tuntia putkeen. Ensin ~ viikko sitten ja nyt uudelleen. Siinä kysytään rivariasukkaalta jo melkoista sissiasennetta kun lumitöitä joutuu tekemään useamman kertaa päivässä -  eikä joku oman asunnon edusta riitä vaan pitää päästä postilaatikoille, jäteasemalle, ylipäätään parkkipaikalle, eteenpäin parkkipaikasta ja niin edelleen - mitä mä tätä edes selitän?

Tuossa autoillessa kotiin ylämäkeä oli ylipäätään hauskaa ajaa puoliksi kävelytietä - se kun oli kiillotettu kiiluvaksi ja tasaiseksi - kun itse ajotie oli silkkaa puuroa hidastustöyssyineen. Tänään olisi ollut vakiometsävuoro Tarun Metsäopastus Oy:n puolesta, mutta ei hotsittanut yhtään lähteä edes YRITTÄMÄÄN autoilua. Liekö olisi käynyt niin, että ajoon olisikin ehkä päässyt, mutta auto olisi jumittanut jonnekin parkkikselle tai jäänyt kotirinteeseen. Pelkkä ajatuskin puistattaa.

Juuri kun olit saanut paikat mallikkaiksi, SITÄ tuli LISÄÄ! 
Harva rakennusinsinööri (?) ottanee huomioon MIHIN sitä lunta saa tuupattua. Nimittäin tila on loppunut kesken jo aikaa sitten. Sitä viskoo ja tuuppaa sinne ja tänne - entisestään tursuaviin paikkoihin. Aika äkkiä myös onnettomat allilihakset ja ojentajat paukkuvat ja pingottuvat ja lumen viskely ottaa ei vaan hermoon vaan myös lihaksiin. Tänään kun yritin lumitöiden päälle imuroida, ei pystynyt yhtään työntämään imurin suulaketta eteenpäin; oli pakko imuroida kaikki matot vetäen suulaketta itseensä päin. :D

Lumi kuuluu talveen ja talvi on meidän vuodenajoista yksi.
Silti sitä miettii, pitääkö kaikessa liioitella. Harvoin toki lunta - ja/tai sadetta tulee maltilliset 3 mm - vaan ainahan kaikkea ryöpsyää yli äyräiden. Sitten suomalaiset valittavat huoltoyhtiöistään ja huoltoyhtiöiden puolustajat asettuvat puolustusasemiin. Ei ole koneita, ukkoja, aikaa, rahaa. Näinhän se on. Kaikessa säästetään - paitsi lumen määrässä.

Rivariasumisessa on puolensa - ja koirat tykkäävät. 
Rivariasumisen huonoihin puoliin kuuluu 60-senttisten hankien omapoisto. Kauhakuormaajat ja megatraktorit tulevat yleensä vasta kun "pahin on ohi". Usein tuossa vaiheessa olet saanut heiluttaa lapiota jo kuudesti, lumikolaa kahdeksan kertaa ja tuskastua kymmenesti siihen, ettei lunta vain yksinkertaisesti saa mihinkään. 

Mutta hei, en ehkä kestä.
Kuvassa on Bali, ja Balin päällä on aikoinaan Jakias Charmiga Filemonille teetetty takki. Takilla on siis ikää kevyet 32 vuotta. Jotkin asiat pysyvät. Ne ovat "oikeat" rotuvalinnat; eli kun koet rotua omistaessasi "tulleesi kotiin" ja hankit koirallesi vermeen, joka kestää kolme vuosikymmentä!!! Takkia on toki moderoitu, mutta se istuu kuin hansikas Balille ja on ollut myös Caprin päällä useita riehulenkkejä.

Mistä päästäänkin pinkkiin ILMIÖÖN.
Olen nimittäin Tarun Metsäopastus Oy;n metsätakkia ihastellut ja ihmetellyt jo useita viikkoja, ellei kuukausia. Kehuja satelee. On lämmin, ilmava, antava, pitää vettä, tuulta, sadetta, vihmaa, lunta, ei kahise, ei rahise, ei jäädy, ei pökkelöidy, on LAAJASTI pidetty/ostettu takki - osta sinäkin. Hieman suolainen ovh-hinta (~ 85 euroa) piti minua kauan ostamatta - mutta SITTEN tuli tarjous, ja olihan se saatava. 

Tästä se sitten lähti. Neon4 - tai jos Taru lasketaan mukaan niin Neon5.
Nyt joku sanoo, ettei Mauin takki ole neon. Ei olekaan. Mutta Maui on kyllä muuten Neon. Wikipedia sano Neon-sanasta: loistaa punertavaa hehkua - ja se kyllä sopii Maukkuliin!

Hööksin Tammiston konttuurista tämä sitten lähti matkaan. 
Asiakaspalvelu oli 10+ niin puhelimessa kuin itse kaupassakin. Koko oli just eikä melkein ja takkiahan on testattu jo niin lumitöissä kuin lenkkeilyssäkin. Ai että on pinkkiä. Ja pirteää sellaista.

Oikein Venäjältä asti tuli viestiä, että OPTIMISTIC colour. No, mikäpä se Suomen ainoalle optimistille sopiikaan, kuin optimistinen väri. 

Lumentulossa on se parasta, että koirilla on hauskaa. Jos olisin kyennyt, olisin ottanut ILOISTA spiidausvideota tänään läheisessä puistossa kun touhutiimi Maui, Samui ja Capri viilettivät lumi pöllyten. 

Kännykkä pysyi kuitenkin pinkin takin taskussa, kun Bali ja Huima sinkoilivat sinne sun tänne. Mutta hei, sinkoilu on ihan siedettävää, kun TIETÄÄ että päivät pitenevät ja vielä toi kuusitoistametrinen kinos SULAA!

Sitä odotellessa. Voimia kuitenkin kaikille lumitöiden kanssa painiville!