Sukellus Fysiolinen magnesium-tuotesarjaan!

Ikää tulee ja huitominen senkun lisääntyy. Mahtaako iän puolesta paniikkimieliala olla vallalla, kun viuhtoa pitää, vaikka väkisin!
Viuhtomisessa oli ehkä enemmän tuloshakuisuutta viimevuonna, kun Maui kilpaili sekä maastoissa että radalla. Paine siitä, että jaksan lyllertää Mauin maalista piti minua säännöllisesti taloyhtiön juoksumatollakin. Nyt on pumppiin pitänyt hakea vääntöä vaikka väkisin, kun korona jyllää ja ainoa harrastusmuoto koirien kanssa on kävely ja satunnaiset metsäilyt ja frisbeen nakkelut.

Lenkkeilyn lomaan tosin löytyi kelpo kotijumppa Päiväkummun Lylleröjumpan koronainnovaation myötä; Jarmo & Heli vetävät keskiviikkoisin innostavan ja hiostavan nettijumpan! En äkkiä olisi taas uskonut, että ihan kotioloissa, yläkerran aulassa, saa aikaan kelvon kotipumpin! Pisteet tälle ja koitetaan pysyä mukana! 

Tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuussa on punnerrettu portaita 16 x, uitu 6 x, jumpattu 7 x ja juoksumatolla ähelletty vaivaiset 5 x. Jossain välissä toki sairastettiin flunssaakin, ja maaliskuussa voimia ja aikaa vei myös äitini asunnon tyhjennys.

Kaiken ihanuuden, keulinnan ja kehumisen keskellä ihanat UK-poikani vetävät vimmatusti. Ostettu on kuonopantaa ja karvakainaloista vedonestovaljasta, Canny-collar toimii Samuilla, karvakainalo Mauilla. Mutta liekö veto yltynyt jossain vaiheessa niin voimalliseksi, että kädetkin kipeytyivät. Yksi kerrallaan. Kyynärvarren lihakset jumittivat, ja kipu tuntui pahimmillaan olkapäähän asti. Nämä UK-pojathan ovat myös kovia metsästäjiä kumpainenkin. Oravat, pulut ja mustarastaat - kaikki käy. Vetoa, kiskontaa ja nelisormimangusteilua.

Muistattehan vielä reisirevähdykseni?
Ei se mitään, minä muistutan. 8.9.2019 SE tapahtui. Juoksin Samuin kanssa kehässä ja SKVIIK RÄTS ja PAM takareisi revähti eikä mikään ole sen jälkeen ollut enää ennallaan. Jos olisin ollut viisas ja tilanteen tasalla - mitä en taida koskaan olla - olisin kotona maannut pakastehernepussien päällä ja käynyt viikolla fyssarin pakeilla saamassa kunnon venytysohjeet - mutta koska olen tasainen tampio, jälkiviisasteluun taipuvainen, tyydyin osaani ja kuvittelin, että kyllä se siitä. Nojoo, pahin kipu asettui parissa viikossa, luulin jopa revähdyksen parantuneen mutta näin tähtiä jälleen 21.9.2019 Ylöjärvellä. Vielä Messukeskuksessakin joulukuussa onnahtelin... Tyhmästä päästähän kärsii koko ruumis, jollette tienneet.

Minulla oli sittemmin ilo vastaanottaa MAHTAVA linimenttilähetys Fysiolinelta. 

En olisi ihan heti uskonut, että Ice Power ROLL voi tehdä NIIN hyvää. 
Sitä sipaisin takareiteen aina ennen nukkumaanmenoa. Euforiahan siitä seurasi, vaikka vammautumisesta alkoi olla jo kauan ja revähtänyt reisilihas on kaukana läskin alla - niin silti. Mainio tuote. Nimenomaan tuo rollaus, tuotteen helppokäyttöisyys ja se, että se oikeasti lievitti sitä pahinta oloa, jota kesti viikkotolkulla vielä tämänkin vuoden puolella. Kiristystä, puristusta, kipua. Jollet siis saa reisilihastasi irti ja laitettua sitä pakkaseen, helpota oloasi Ice Power-voiteella.

Mitä tulee venyneisiin käsivarsiini ja kyynärvarren lihaskipuihin, niin Fysiolinen tuotesarja auttoi tässäkin. 
Erityisesti HOTTIA sen olla piti ja magnesium-sarjan HOT Magnesium In voide lievitti ja loivensi lihasten jäykkyydestä johtuvaa kipua.

Nämä kaksi tuotetta olivat ihan taivaan lahjoja. Ice Power rolli ja HOT Magnesium.

En koskaan mainosta ja suosittele sellaista tuotetta, joka ei osu ja uppoa. Näistä on helppo sanoa, että auttoivat. Reisi on hiljalleen asettunut, kehäjuoksua ei tosin olla päästy kokeilemaan sitten Tallinna INTin helmikuussa. Lenkkeily sensijaan vain lisääntyy ja alkuvuodesta olemme tepastaneet jo 771 km. Jos tahti jatkuu samana, niin 2300 km menee rikki vuoden päättyessä. Pitkä vuosi on kuitenkin edessä, joten eipäs hötkyillä.
KyynärvarsIEN jomotukset saatiin hyvin ja helposti HOT-voiteella kuriin, joten ko. tuotteelle lämmin suositusääni täältä.

Fysiolinen tuotteita pääset tutkimaan vaikkapa tästä linkistä: KLIK.

Vaikea aihe - monta näkökulmaa.

Saatan nyt tarttua harrastusurani vaikeimpaan aiheeseen. 
Sosiaalinen media saa sekaisin, liioittelee, tuo usein asiat esiin vain yhdestä, jyrkästä, näkökulmasta, tuomitsee, on mustavalkoinen, kylmä ja kova. Kaikessa on tietysti puolensa, somessakin. Parhaimmillaan se viihdyttää ja tuulettaa pölyisiä näkökulmia, antaa aihetta asioiden tarkasteluun.

Ensimmäinen whippetini, Jakias Charmiga Filemon, syntyi 23.7.1990. Syyskuussa, 10. tai 17. päivä tätä vuotta (en muista oliko Jaki 7- vai 8-viikkoinen kun sen hain), minulla on ollut whippet tai useampi, 30 vuotta. Ihania whippetvuosia, jokainen!

Aika-ajoin rodussamme kuohuu.
Kuohuntaa on ollut vuosikymmenten läpi. Kokokeskustelua käydään keskimäärin joka 3-5 vuosi, autoimmuunisairaudet puhuttavat aina kun joku "keksii" suvun tai periyttäjän, on väitelty "rätinajogeenistä" (sen pelättiin jalostuvan pois ulkonäköjalostuksella), on oltu huolissaan saalisvietin puutteista, ylikulmautuneista takaosista, suorista etuosista, liiasta lannepituudesta, selän suoruudesta/käppyryydestä, sipsuttavista raviaskelista, luonteista, sairauksista. Ja aina tulee jotain uutta, ja edellinen kuohu laantuu.

Olemme nyt tilanteessa, jossa rakkaan rotumme ranka on suurennuslasin alla.
Osa harrastajista näkee tässä tuomion tulen, osa - minä mukaanlukien - odottaa selvempiä säveliä = enemmän tutkittuja koiria.
Whippetlehti 1/2020: 
Aistin neurologi:
- Emme voi elää pelkkien tutkimustulosten, niiden kirjainten ja numeroiden mukaan, vaan meidän pitää katsoa sitä koiraa.
Samassa lehdessä harrastaja Jenni Jäntti kertoo:
- Olen kiittänyt itseäni siitä saamattomuudesta, että en kuvannut koirani selkää jo nuorempana. Todennäköisesti olisin vain käärinyt koirani pumpuliin, jättänyt harrastukset, varonut rasittamasta liikaa ja ajanut oireet vain esiin nopeammin. Uskon, että hyvä perus- ja lihaskunto veivät koirani oireetta 9,5-vuotiaaksi asti.

Rotumme on kehitetty juoksemaan. Olemaan nopea.
Se onkin ollut sitä vuosikaudet - ja tuntuu vain nopeutuvan! Whippetin ulkomuoto on toki vuosikymmenten saatossa muuttunut, mutta viimevuodet ovat osoittaneet sen pärjäävän esim. maastoissa jopa paremmin kuin vielä joitakin vuosia sitten. Mistä tämä johtuu, voi olla monen asian summa. Aktiivisuus on varmasti lisääntynyt, kaikilla osa-alueilla. Koiran lihashuolto on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, askelmittarit ja - lenkkireitin tallennusohjelmat ovat tulleet jäädäkseen. Koirat saavat parempaa ruokaa, enemmän (monipuolisempaa) liikuntaa ja niiden kanssa harrastetaan ylipäätään monipuolisemmin. Itse en tätä - maastoissa pärjäämistä - edes ihmetellyt, toisten taivastellessa jossain kisassa 50:n whippetin joukosta 35:n saaneen sertin. Minulle tämä meni läpi kuin kallis pullovesi, meillä on vain hyvät ja hyväkuntoiset koirat!

Ja sitäpaitsi viettiä on kuin onkin. 
Ei se "rätinajogeeni" ole minnekään hävinnyt, päinvastoin. Taistelutahtokin kulkee hyvin veressä ja olen saanut sen nähdä viimeisimpien tuontieni, Mauin ja Samuin, kohdalla konkreettisesti. Ne ajavat ja juoksevat hullunkiilto silmissään, maaliin asti.

Mutta. Nyt kuuluu olla huolissaan.
Ranka ei voi hyvin. LTV-muutoksia on asteikolla 1-4 koirista 60%:lla. Pahimpia muutoksia, jos nyt "siistit" 2, 3 ja 4 sinne laitetaan "vakavampien" muutosten sekaan (huom. LTV2, 3 ja 4 voi olla siisti, tai vaikea tai kaikkea siltä väliltä. Lausujatkin ovat sanoneet, että luokittelu on "huono"; se pitäisikin olla LTV2a, LTV2b, LTV2c jne.) on koirista n. 17%:lla. Ilmapiiri selkämuutosten osalta on vakava, pettynyt, yllättynyt, murheellinen -kaikkea.
Me tutkimme tällä hetkellä LTV-aluetta, joka on lannealueen ja lantion "liitoskohta"; liike lähtee lantiosta ja lantio on tietenkin tärkeä voimanpesä, jossa luiden soisi olevan ideaaleja. Koiralla on kuitenkin 500 luuta ja en usko olevan yhtäkään koiraa, jolla jokainen luu on oppikirjasta. No, eipä eksytä aiheesta.

Olipa erikoista sittemmin sukeltaa C-lonkkaisuuden maailmaan. 
Juuri kun oli selvitty LTV-tuloksesta, Mauillahan LTV-tulos oli 2. Ja kaveri on maastovalio sekä radalta pinkonut 19,49/280 m. Ikää nyt 3,5 vuotta ja toistaiseksi kaikki hyvin. Enemmän kuin hyvin. Tietysti kieli keskellä suuta mennään, niin kuin kuuluu. Ja siis ei mennä. Normiarkea, joka on sama kaikille koirilleni. Tämä koira nyt vaan on ihan timanttia. Koko koira ja luonnekin on jäätävän persoonallinen ja huippu.

Jotenkin tuntuu, että aina kun jotain uutta ilmenee, on se sitten pieni fysiologinen sivuääni, identtiset haplot, taistelutahdon puute tai autopahoinvointi niin tulee se Putouksen TUOMIO. 
Sitten piirretään liitutauluun, että kuka tuomiolle joutuu ja laitetaan omistaja ja koira jalkapuuhun ja paheksutaan joukolla.
Tänään juuri yritin vängätä tuoreen harrastajan kanssa, että AINA on jotain. Jokainen meistä toivoo, että kaikki on nollaa, aata ja priimaa. Mutta vaikka ne testattavat kohdat olisikin, niin miten se kaikki muu? Sanommeko me vain esimerkiksi helposti ja höttöisesti, että "koirallani on ihana luonne" ja todellisuudessa se on hermostunut remmiräyhä, joka pissaa alleen, kun mikro sanoo PLIM? Omat arviomme omista koiristamme ovat tietenkin aina hempeydellä ja ymmärryksellä sanottuja. Ja totuus, ihan saakelin tylsä sellainen, on kuitenkin se, että kun tarpeeksi tutkii, niin varmasti JOTAIN löytyy.  Ja eiköhän eläinlääkärit yhdessä Kennelliiton kanssa jotain kehitä. Tulevaisuudessa magneettikuvauksen hintakin SAATTAA laskea nykyisestä ~ 700 eurosta vaikkapa 400 euroon. Ja lämpökameralla tai askelpainallusmittauksella saadaan kuvattua "ne kriittiset kohdat" joita röntgensäteet eivät tavoita.

Viime viikkojen ajan olen kerännyt pientä kirjastoa netin ihmeellisestä maailmasta. 
Näkökulmia kun tarvitaan. Omani ei välttämättä ole ollenkaan oikea tai edes oikeassa suunnassa, mutta onko sinunkaan?

Alla olevat tekstit on kerätty netistä, eri palstoilta ja foorumeilta. Osan julkaisuun on kysytty lupa ja osan kohdalla käytän jokamiehen oikeutta ja häivytän alkuperäisen sanojan ja kontekstin. Nämä on vain pakko jakaa.

- En näe tarvetta tehdä jalostuslinjauksia tai edes mitään ehdotonta kuvaussuositusta. Mikään ei viittaa siihen, että lonkkatilanteessa olisi mitään huolestuttavaa whippetien kohdalla. Kaikki tutkiminen on toki plussaa, mutta tämä on enemmän sitä "kiva tietää" -osastoa, kuin niinkään tarvelähtöistä.
- Whippeteissä on muutamia C-tuloksia ja mitä olen niitä nähnyt, niin ne ovat "hyviä C:tä".
- Pienet syvyys- ja muotoerot voivat olla ihan normaalivariaatioita. Mikään ei viittaa siihen, että voisi olla oikeasti dysplasisia lonkkia.
- Pidempään lonkkia kuvanneissa roduissa on selvää, että indeksit on ne mitkä merkkaa ja vaikuttaa jalostuksessa. Ei yksittäisen jalostuskoiran tulos.
- On paljon esimerkkejä, joissa B+C-vanhemmista kaikki pennut ovat A, kun taas B+A-yhdistelmässä pennuissa on A:ta ja C:tä.
- C-lonkkaisuus ei tarkoita sitä, että lonkkiin kehittyy varmasti nivelrikko. Vain sitä, että alttius voi olla korkeampi kuin A-lonkkaisella. A-lonkkaankin voi kehittyä nivelrikko.
- Joillekin koirille kehittyy ylipäätään niveliin herkemmin nivelrikkoa kuin toisille, olkoon nivelet kuinka hyvin tai ei niin hyvin muodostuneita.
- Nivelrikkoon altistaa monet sairaudet, huono lihaskunto ja myös traumaperäiset nivelrikkomuutokset ovat yleisiä.

- Ristiriitaista nykyisessä arviointilinjassa on se, että Kennelliitto määrittelee "lonkkanivelen kasvuhäiriön, eli lonkkavian, koirien yleisimmäksi luuston ja nivelten kasvuhäiriöksi, ja se voidaan määritellä perinnölliseksi lonkkanivelen löysyydeksi" - jostain syystä silti koira voi saada C- tai B-lausunnon vaikkei varsinaista löysyyttä olisi kuvissa havaittavissa. Pelkän matalan maljan perusteellakin voi tulla varsin napakan näköisille lonkille B tai C, vaikka ylläolevan perusteella voisi luulla, että lausuntoa varten lonkissa pitäisi olla edes vähän löysyyttä. Tämä selittänee sen, että miksi ulkomailla niin monet meillä A-C lausutut lonkat ovat suoraan A:t. He ilmeisesti arvioivat enemmänkin löysyyttä - kuten kuuluisikin ? - eikä kaikenmaailman nippeleitä.

- Kasvattajan tulisi arvioida koiraa arjessa, elämässä ja harrasteissa ja onko sen tai sen lähisukulaisten luonne niin hyvää, että haluaa viedä niitä eteenpäin.
- Jos on, niin koira terveystutkitaan, jotta tiedetään, onko sillä vakavia piileviä vikoja, jotka sulkee sen pois jalostuksesta vai onko siellä jotain lievempää, joka on ns. "hyvä tietää" informaatiota. Edellämainittu ei ole minkään arvoista, vaikka tulokset olisivatkin priimaa, jos luonne-aspekti ei täyty.

- Siihen mihin uskoo ja mitä toivoo on löydettävä kultainen keskitie.
- Jalostus on aina kokonaisuus.
- Selkätutkimustuloksista on vielä kovin vähän näyttöä, mutta selkärangan nikamien lukumäärä ja identiteetti on kaikilla nisäkkäillä äärimmäisen tarkkaan säädelty ja fiksoitunut, joten kaikki poikkeamat ovat poikkeamia. Mikä niiden merkitys on; siitä ei vielä ole tarpeeksi tutkimustietoa.
- C-lonkkaniveldysplasia on lievä muutos. Johtuen vinttikoirien perusrakenteesta ja luustosta en usko C-lonkkaisuuden johtavan tragedioihin. Vinttikoirien lonkkaterveyttä on kuitenkin tutkittu kovin vähän. Kun ei ole tutkimustuloksia ei ole vertailukohtaakaan siihen, ovatko lonkat jotenkin oleellisesti huonontuneet. Siihen en usko. Vinttikoirissa on varmasti maailman sivu ollut C-lonkkaisia.
- Vinttikoirien kulttuurihistoriaan kuuluu askeettinen elämä. Olisiko nykyajan ruokinnalla jotain osuutta asiassa? En pidä ylipäätään whippetien suurimpana ongelmana lonkkia. Siihen on helppo puuttua, kun on joku asteikko, jota voidaan määritellä. Entä ne ongelmat, joihin ei ole mitään testiä tai asteikkoa?
- Koirien jalostaminen olisi äärimmäisen helppoa, jos ei tarvitsisi olla tekemisissä ihmisten kanssa.

- Koira voi olla kliinisesti terve ja oireeton, vaikka lonkista olisi mikä kirjain hyvänsä. Koira voi olla myös lonkistaan sairas vaikka olisikin joskus saanut tuloksen "ei dysplasiamuutoksia".
- Sana "terve" on kansankieltä ja tässä tapauksessa harhaanjohtavakin, koska sen sanapariksi mielletään "sairas".

- Opaskoirapuolelta on mm. seuraavaa tutkimusnäyttöä; A + C = 8 pentua, joista tutkittu 4; 3 x AA ja 1 x BB.
- Riippuu kuvista, mistä se kirjain on tullut. Kannattaa muistaa, että tutkitusti (en tiedä mistä rodusta tässä yhteydessä puhutaan) BB yhdistelmistä tulee "sairaampaa" kuin AC. Teilataan C, koska "sairas" ja astutetaan "sädekehä kiiltäen BB".
- Geneettisesti ei ole löydetty eroavaisuutta A-C välillä. Moni ihmettelee, miksei eroa löydy. Olen seurannut lonkkakuvauksia 80-luvulta ja voi melkein sanoa, että 5-10 vuoden välein arvostelujen painotukset muuttuvat. Se mikä on ennen ollut A voikin olla tänä päivänä C.

-----------------------------------------------------------------------

Yksi whippeteistäni on halvaantunut koirapuistoon, 2 basenjiani kuollut penikkatautiin. Toisella greylläni oli munuaisvika, toisella sydän tilttasi. Yksi whippetini on kuollut lymfoomaan, yhdellä oli epilepsia, yhdellä haima paukahti, yhdellä oli pernakasvain ja yhdellä on pulmonaalinen eosinofilia. Yhdellä LTV2 selkämuutos, yhdellä vasen lonkka on C.

En tiedä lohduttaako se ketään kun totean, että "tämä kaikki on vain elämää". Polvillaan on oltu, monta kertaa, mutta aina on noustu. Ja nimenomaan koirani ovat nostaneet minut. Yksi kerrallaan. Aina.

Toivoisin kuitenkin olevani nuorempi, koska minulla on krooninen "uuden koiran haluamissyndrooma". Uusi koira on aina uudet toiveet ja uudet kuviot ja aina sukellus uuteen. Jokainen edesmenneistä koiristani on koskettanut syvältä, vienyt lähtiessään sydämestäni palan ja haluaisin uskoa, että kaikesta surusta ja läpikäydystä tuskasta huolimatta jalostaneet minusta ymmärtäväisemmän ja laajakatseisemman? Ahdasmielisyys ja mustavalkoisuus kun ei vie maailmaa, eikä koirarotuja eteenpäin?

Kaikella on jokin tarkoitus. Se, että whippetien terveysasiat ovat nyt tapetilla kertoo ehkä enemmän nykyajasta, tiedonhalusta ja tiedon hankkimisen ja tutkimisen helppoudesta kuin rodun ongelmista - mielestäni whippet ei ole hunningolla, se on yhä sangen terve rotu ja pidän sitä erittäin elinvoimaisena. 

Jossain vaiheessa me vanhemmat väistymme ja rotumme jää nuorten individualistien käsiin. Älkää jumittako LTV-alueelle tai lonkkakirjaimiin. Nähkää ja soveltakaa laaja-alaisesti. Antakaa ajan näyttää. Tutkimustulosten keruu ja analysointi voi olla pitkä prosessi. Olkaa avarakatseisia ja avoimia, malttakaa mielipiteissänne. Jalostuskoirilta vaadittavissa kriteereissä voi myös joustaa. Kuten elämässä yleensä.
Tutkitaan toki tulevaisuudessakin - ja ollaan tulosten suhteen maltillisia.

Koira on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Rakastakaa rotuamme - älkää tuomitko sitä.  

Juttulaina: "Elämme armotonta aikaa".

Pirkka-lehdessä 4/2020 toimittaja Laura Friman haastattelee psykoterapeutti Maaret Kalliota. Olipahan taas hyvin sanottu, monta kohtaa. Tässä tiivistelmä lukuun:

- Elämme armotonta aikaa, jona täysin epärealistinen täydellisyyden tavoittelu on voimissaan. 
Tämä vaatimus liittyy myös ihmismieleen: pitäisi olla kokoajan zen.
(edit. sopii jotenkin tähän meidän koira-arkeen myös, joka on melko tutkimuspainotteinen näinä aikoina.)

- Kaiken tulisi olla virheetöntä. Vähemmästäkin herää epätoivo! Haluan liputtaa epätäydellisyyden puolesta. Kurjat tunteet ja kahnaukset kuuluvat elämään - aina.

- Kyse on siitä, onnistuuko sisällyttämään huonon hyvään. Kaiken ei tarvitse olla ihanasti. Unohda tilulei. Elämää ei voi hallita. (edit. eikä geenejäkään.)

Kaikki ei ole kiinni vain omasta yrittämisestä, asenteesta tai tahdonvoimasta.
- Tässä arjessa korostetaan liikaa sitä, että arjessa pitäisi olla extremeä ja kaikkea ihmeellistä. Tutkitusti aivomme hyötyvät rutiineista. Small is all, pieni on suurta.

- Kun fyysiset tai henkiset voimavarat ovat koetuksella, Kallio kehottaa höllentämään armottomista vaatimuksista. Juuri liian täydellisyyshakuiset vaatimukset monella elämän osa-alueella uuvuttavat ihmistä. Hyvään elämään tarvitaan lopulta aika vähän ja hyvin tavallisia arjen asioita.

----------------------

Kuvassa yllä Maui ja Bali ovat zen. Tällaista katsoessa tuntuu, että on huolettomuuden alkulähteillä.

Ottakaa rennosti. Vesi hanhen selästä. Asettukaa kateellisten yläpuolelle, pahojen puheiden tavoittamattomiin. Älkää antako toivottomuuden vallata mieltä, keskittykää hyviin asioihin. Antakaa koirienne tehdä teidät onnellisiksi. Se onnistuu esimerkiksi ihan vain katsomalla niitä.

Miksi me ahdistumme?

Tuuli tuivertaa harrastuksessa. Näin se tekee aina aika-ajoin. Jokin asia nousee - tai nostetaan - tapetille ja reaktioiden kirjo on valmis.

Joskus itse asia, joka koskettaa asianOMAISTA, ei aiheuta ensialkuun juuri jahanst, tällä mennään - kummoisempaa reaktiota, kunnes some avaa silmät, korvat ja joskus kyynelkanavatkin. Somesta olisi hyvä joskus saada otettua napin painalluksella taukoa, koska pahinkin ahdistus asettuu yleensä ajan oloon.

Olen aina ollut kova pohdiskelemaan. Piirre on joko hyvä tai huono, koska yletön pohdiskelukin on omiaan aiheuttamaan ahdistusta mutta joskus se saa myös hyvin perspektiivit pintaan. Mikään kun ei ole yksinkertaista. Siinäpä muuten ahdistuksen alkujuuri - sitä pyrkii yksinkertaistamaan asioita, kun joskus monimutkaisia asioita ei vain voi. Eipä silti, monimutkaisuus on omiaan aiheuttamaan ahdistusta sekin, kun kulloistakin pohdittavaa ei vain saa leimattua lokeroon A, ja pysymään siellä.

Harmittelin tässä päivänä eräänä vajavaisuuttani. 
Kunpa osaisin hallita geenit ja periytymisketjut ja pysyisin kärryillä vaikeissa ja monimutkaisissa geenikeskusteluissa. Kaikki, mitä osaan - tai ymmärrän - genetiikasta, pohjautuu biologian tunnille, jossa opettaja sanoi "ruskeasilmäisyyden dominoivan". Pyöreäsiipiset banaanikärpäset yhdistyneenä teräväsiipisiin banaanikärpäsiin tuotti jonkunmallisia siipiä tietyn määrän ja toisen mallisia tietyssä suhteessa. Sitten kai yhdistelmä fawn-fawn aikaansaa vain fawneja pentuja. Eli korkealla tasolla ollaan!

Tätä päivää koiran omistamisessa ja kasvatuksessa ja harrastuksessakin on kuitenkin genetiikka. 
Se tunkee väkisin kaikkialle, halusimmepa tai emme.
Me emme puhu enää meidän ihanista koiristamme kehuen niiden luonteita, harrastusmutkattomuutta ja persoonallisia tapoja, vaan me pohdimme periytymiskaavioita. Me laskemme todennäköisyyksiä, nojaamme perinnöllisyysprosentteihin ja vaivumme synkkyyden suohon kukin vuorollamme. Suo siellä, vetelä täällä. Koiriamme alkavat määrittää niiden terveystutkimustulokset. Usein vielä yksi tulos ohi kaiken muun.

Ja kun tarpeeksi tutkimme voimme pian havaita, että 0/A-jonoon tuleekin kupru.
Jokin kohta koirassamme ei osu luotuihin standardeihin. Me konsultoimme lähipiiriä ja muutamia eläinlääkäreitä ja ehkä löydämme jonkun oikein asiantuntijan, jota ahdistella. Mieli hakee selitystä ja saa usein onneksi rauhoittavia signaaleja. Ne eivät kuitenkaan kauaa korvissa soi, kun suuri yleisö rientää sosiaalisen median kanaville sylkemään joskus mitä sylki suuhun tuo ja ampumaan mädillä tomaateilla.

Kun osuu sosiaalisen median myrskyn silmään, on ahdistuksen alkulähteillä.
Sitä yrittää epätoivoisesti kahlata ketjua, että olisiko siellä joku tasoittava tilannetajuinen kommentti, mutta harvoin niitä joukossa on. Tieto lisää tietoa - lukee moneen kertaan, mutta ennemminkin joukkohysteria lisää joukkohysteriaa.

Hyvä tai edes erittäin hyvä ei enää riitä. On oltava priimaa. Kaikilta osin.

Mitä voimme sitten tehdä ahdistuneiden mieliemme kanssa?
Siinä missä genetiikka ei aivoon taivu, voimme yrittää ymmärtää itseämme. Miksi reagoimme niin kuin reagoimme? Mitä se kertoo meistä? Miksi toinen menee shokkiin, yksi naureskelee ja toinen tuomitsee.

Annan viisaampien kertoa:

Kirjailija/kouluttaja Marianna Stolbow Ilta-Sanomissa: 
-  Toisen käytös herättää aina meissä tunteita. Aiemmalla elämällä on vaikutusta siihen, miten ihminen suhtautuu tiettyihin tilanteisiin. Esimerkiksi jonkun kokema epävarmuus toisen käytöksen vuoksi tai jonkun kokema ahdistus toisen käytöksen vuoksi johtuu monesti ihmisten aiemmista kokemuksista.
- Toisen toiminta osuu johonkin omaan muistoon, joka on todella kipeä. Tämä mekanismi rullaa ihan kaikissa ihmissuhteissa. Välillä on todella vaikea nähdä itse sitä, miksi toinen ärsyttää niin paljon.

Psykoterapeutti Maaret Kallio Iltalehdessä:
Itsehavainnointi opitaan lapsena.
Itsehavainnointi on mielen taidoista tärkein. Mitä viisaammin vanhempi havainnoi lastaan ja sanoittaa tämän tunteita, sitä paremmin lapsi oppii ymmärtämään itseään.
- Itsehavainnointi tarkoittaa sitä, että pystyy huomaamaan mitä itsessä tapahtuu. Se on keskeinen mielen taito. Pystyykö ajattelemaan ajatuksiaan.
- Toisten ihmisten kanssa toimiessa omia tunteitaan peilaa helposti muihin. Jos ei huomaa sitä, että on tuomitseva itseään kohtaan, voi alkaa tuntua siltä, että muut ihmiset tai yhteiskunta tuomitsevat (!) vaikka tosiasiassa kyse olisi siitä, mitä omassa mielessä tapahtuu.
- Se, että on paljon tietoa saatavilla, ei ole pelkästään hyvä asia. Tarjolla on paljon puppuakin. Mistä tavallinen ihminen erottaa mikä on keskeistä?

Vielä kauniiksi lopuksi.
Sanotaan, että ihminen voi valita miten hän asioihin suhtautuu ja/tai mitä tekee. Harva meistä onnistuu siinä, vaikka syöttäisikin shokin päällä ollessa: "valitse viisaasti Anita, valitse viisaasti, valitse oikein...".
Siinä missä koira on kokonaisuus on ihminen tehty joskus jo aika pitkästäkin menneisyydestä, miljoonista eletyistä ja koetuista tunteista jotka taas vain lyövät päälle - vaikka kuinka vastustelisimme. Vaikka kuinka löisimme itseämme vasaralla päähän, tunteet ottavat vallan ja vievät joskus kovaakin kyytiä.

En ole siis aivan varma, voimmeko me valita "ahdistummeko vai emme" - mielestäni "ahdistus nyt vain on tätä päivää". Jollemme itse osaa ahdistua, joku ahdistuu puolestamme - tai takiamme. Media, some, toinen koiraharrastaja. Ahdistus on osa koiraharrastusta, halusimme tai emme.

Lähtee poikien kanssa aurinkoiselle lenkille pohtimaan genetiikkaa ja ajatusvalintamallien vaikeutta. Jospa se ahdistus siitä taas helpottaisi.   

Karismaattinen diplomaatti saa paikan.

Ensimmäinen whippetini, Jakias Charmiga Filemon, syntyi 23.7.1990. Syksyllä saankin juhlistaa 30-vuotista taivaltani rodussa.
Vuodet ovat vierineet vauhdilla - kuten tietysti vauhdikkaan rodun parissa kuuluukin ja paljon on mahtunut näihin vuosiin.
Miten minulle osuikin heti "sielunpuolikas" rodusta ja paluuta entiseen ei enää ollut - ensimmäinen rotunihan oli basenji -  vaan whippetnälkä kasvoi vuosien saatossa ja laumakokoni oli parhaimmillaan kuusi kaunista ja jaloa sirojalkaa.

30 vuotta whippetmäistä menoa ja vääntöä.
Koko. Se on yksi ehkäpä helpoimmin ulospäin nähtävä piirre rodussamme ja nousee aina säännöllisin väliajoin tapetille. Onneksi olin nuorempi, paljon nuorempi ja vesi hanhen selästä-henkisempi, kun tepastin menemään yleisillä paikoilla 56-senttisen Luxin ja 55,5-senttisen Virin kanssa. Minun ihanat, edesmenneet poniinit. Jestas, että olivatkin hienoja, persoonallisia ja täysillä elämäänsä eläviä vauhtipyllyjä.

Sittemmin moni asia on muuttunut. 
Kuten se, että laumaani osui ensin Huima, 50,9 cm ja sittemmin Bali, 50,9 cm. Ohhoh. Kaverit meni mittoihin että heilahti. Mutta kokokeskustelu nosti aina päätään, ehkä keskimäärin kolmen vuoden välein. Vain suhtautuminen siihen - kokokeskusteluun - muuttui?
Johonkin yhdistelmään osui aina se poniini ja sitähän tuli tietysti katsoa kulmia kurtistellen ja silmät teelautasina. Sanoipa minullekin eräs velikulta juuri ennen kehään menoa Virin kanssa; "Lähdit sitten ponin kanssa kehään".

Vuosiin mahtuu monta muutakin myrskyä vesilasissa. 
Milloin sääret ovat venyneet "huolestuttavan pitkiksi" ja koirat ovat "takaa ylikulmautuneita" tai "niiden askeleet ovat töpöttäviä", "ne ovat liian lihaksikkaita", "lavat ovat too loaded", "ranteet kääntyvät sisäänpäin", "kintereet lyövät kipinää" tai muuta pöyristyttävää ja huolestuttavaa.

Koiramaailma on ylipäätään suurta hämmästelyä ja usein äänekkäin nurina tapahtuu sillä hetkellä, kun "kaverin koira alkaa voittaa".
Miten tuomari VOI laittaa TOMMOSEN? 
Olen itsekin päivitellyt tuhansia pienempiä ja isompia "vikoja" voittajakoirissa ja aina on salama osunut omaan nilkkaan. Jahka olen päässyt haukkumasta lonksuvakintereistä koiraa, saan itse sellaisen. Jahka ylikulmaukset saa silmäni selälleen, seuraava koirani kehittää yhdessä yössä kuusimetrisen säären. Jahka suoraselkäiset koirat pistävät silmään hyvässä ja pahassa, omani kadottaa selän kaarensa irti juostessaan läheiselle pellolle.

Aina jotain.
Muoti-ilmiöt tulevat ja menevät. Ja äänekkäimpien kritisoijien omat koirathan ovat aina täydellisiä.
Ei ole olemassa mitään "stabiilia tilaa rodussa" tai jos kuvittelitkin, että KAIKKI tuomarit soveltavat rotumääritelmää samalla tavalla, niin eihän se niin mene. Muistutan, että whippet on eläin ja tuomarikin vain ihminen. Joskus joku koira, yksilö, lähtee vain lentoon. Sen rakenteessa ei ole mitään suurempaa vikaa ja joskus ei mitään suurempaa glooriaakaan, mutta siinä vain sattuu yhdistymään sopivaan aikaan kaikki.
Jos se nyt onkin vaikka "pitkä", niin kaverinkin pitkä koira voi siinä vähän siivellä ottaa kakkostilaa. Ja soppahan on sitten valmis. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIpitkiä koiria"?

Sitten se ylikulmautunut menee ja alkaa voittaa. Kaverin ylikulmautunut koira ottaa siivellä kakkostilaa. Ja soppa senkun sakenee. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIkulmautuneita koiria"?

Jäin taannoin miettimään erään pitkänlinjan kasvattajan sanoja. "Whippet should be dramatic". 
Korjasin; "Moderately". Sittemmin oivalsin; ei se TAVISkoira yleensä voita. Koirassa on oltava jotain dramaattista, että se erottuu line-upista. Onko se hieno pää ja ilme, pigmentti, pitkä sääri, näyttävä ravi tai puhutteleva tasapaino? Joskus sanon omistani; "ne erottuvat hyvässä ja pahassa". Ja eikö ole parempi erottua, kuin hukkua massaan?

Tuomarin tehtävä ei ole koskaan helppo.
Some laulaa aina välillä huonojen häviäjien laulantaa, kun tuomari on ollut puusilmä, kirjoittanut jotain TODELLA hassua arvosteluun ja laittanut "mun valion viimeiseksi"!
Mielipide-erot ovat joskus juuri niitä parhaita. Mitä järkeä olisi siinä, että yksi ja sama koira voittaisi viikonlopusta toiseen?

Dippasin viime kesänä "tosissani" rataskeneen.
Olen otettu ja kiitollinen koiralleni Mauille (Jothryn Alluring Traits) joka minut sinne kiskaisi. Olipa raikasta ja virkistävää. Ihan jatkuvaa lämmittelyä, jäähdyttelyä, energiajuomaa, sekunnin sadasosien loputonta viilailua, ammattilaisten ahdistelua ja haavi auki kulkemista treeneistä kisoihin. Vaikka joku aiemmista koiristani olikin kipaissut radalla muutamasti, niin tällainen kisasta toiseen keekoilu oli ihan uutta meikäläiselle. Kiitos vaan kaikille kanssakilpailijoille kärsivällisyydestä.

Mutta nyt olisi paikka karismaattiselle diplomaatille auki.
En pysty sanomaan kovin kummoista vallitsevasta tilanteesta, mutta pahalta näyttää. Liian iso kokonaisuus ymmärtää ja hahmottaa. Hernepalkokasveja on otettu nenään kunnolla ja mieliä on pahoitettu kaikkialla ja joka leirissä. En ole aivan varma "siitä kokonaisuudesta" mitä on tapahtunut, mutta myrskysäässä on nyt menty siitä huolimatta, että talvi on ollut todella leppoisa.

Martti Ahtisaarihan toimi presidentin uransa jälkeen rauhanneuvottelijana. 
Jotain tällaista kaipaisi myös myrskyn silmässä oleva whippet. Rauhallista, karismaattista, rotuun perehtynyttä ihmistä, joka sanoisi ehkäpä sen uusimman Coca-Cola -mainoksen tyyliin; "Kaikki haluavat olla oikeassa. Mutta mitäpä jos olisit ehkä sittenkin väärässä"? Rauhoittaisi tilanteen, saisi ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen. Näkemään kokonaisuuden.
Kuten äänestämme neljän vuoden välein uuden eduskunnan, ja haukumme sen 8 kk kuluttua valinnasta - emme käsittääkseni ole juuri mihinkään muuhunkaan vallitsevaan tilanteeseen koskaan 100% tyytyväinen? Tekeekö kukaan meistä loppujen lopuksi aina kaiken taiteen sääntöjen mukaan, kaikkien mieltä myöden?

Mitä me kukin loppujen lopuksi rodulta haemme ja haluamme?
Vaikuttua? Voittaa? Olla oikeassa? Parhaita? Päteä koiramme kautta ja avulla? Olla mielipidevaikuttajia? Ohjata jalostusta? Sanoa viimeisen sanan?

Mietin itse ihan hemmetin pitkään jutun klousausta yllä olevien kysymysten jälkeen.
Whippet should be dramatic - ehkä joo, mutta omistajien ei niin tarvitsisi. 

Lenkkeilin viimeviikolla 56,6 km. Tänään rikoin lakia ja kävin juoksuttamassa koiriani IRTI läheisellä jalkapallokentällä. Kävelin keskellä ajotietä (hiekkaa on niin perkeleesti jalkakäytävillä..). Taisin vetää suojatietä punaisiakin päin. Heittelin frisbeetä lähellä skeittipuistoa. Varmaankin liian lähellä. Ja kaikki koirieni takia, vuoksi. Koska whippet.

Olen itsekin joskus joutunut kiskomaan pulleaa jalapenotäytteistä oliivia syvältä poskionteloistani. Kun sen saa sieltä sierainten kautta ulos, on voinut kokea voimaannuttavaa tunnetta siitä, että me olemme lopulta kaikki luusereita. Me kyllä kaikki teemme parhaamme, mutta me kaikki myös mokaamme, sähläämme ja säädämme. Sensijaan, että vaadimme MUILTA täydellisyyttä, voisimme osoittaa sitä itse?

Kadun monia asioita elämässäni. Mutta PARAS päivä on ollut se, kun sain Jakin, kohta 30 vuotta sitten - dissaamatta muita hienoja koiriani. 
Miten minulle annettiinkin niin hieno ja viisas koira whippet-rodusta heti alkuun. Olen saanut paljon rodulta, ollapa pätevä, karismaattinen rauhanneuvottelija ja pystyä antamaan takaisin. Koska whippet. 

Koska whippet. 

Juttulaina: Käyttäytymistutkija Katriina Tiiran ajankohtainen puheenvuoro.

Koiramme-lehdessä 1-2 2020 oli mielenkiintoinen Birgit Halkion kirjoittama juttu kokeneesta koirien käyttäytymisen tutkijasta Katriina Tiirasta. 
Tässäpä teille tiivistelmää:
Pentuaikaan liittyvissä tutkimuksissa on käynyt ilmi ensimmäisten elinviikkojen suuri merkitys koiran myöhempään käyttäytymiseen. Sosiaalistuminen alkaa paljon aiemmin kuin on ymmärretty. Tämä tieto korostaa entisestään kasvattajien roolia. Hyvää hoivaa tarjoava emo on ensiarvoisen tärkeä pennun hyvälle kehitykselle.

Jutussa Katriina Tiira kehottaa paneutumaan mm. koiran tunnetilaan, miten koira osoittaa mitäkin tunnetilaa ja miksi se on juuri nyt tässä tunnetilassa. - Pitäisi osata löytää syyt, jos koira on jostain syystä vaikka kiihtynyt tai pelokas.

Tiiran mukaan aiempi vietteihin ja vaistoihin keskittyvä koiran käyttäytymisen ymmärtäminen on jäänyt taka-alalle. Koira on muiden eläinten tavoin paljon enemmän.
Koirien väliset erot ovat isot esimerkiksi muistin ja oppimiskyvyn perusteella, mutta Katriina Tiira arvioi, että kotikoirien omistajilla ja monilla ensimmäistä koiraa hankkivilla saattaa olla varsin kevyt asiantuntemus koirien käyttäytymisestä.
- Ehkä tärkeintä on ottaa huomioon, että suuri osa koiran persoonaan liittyvistä asioista on perinnöllisiä.

Tiira on myös usein saanut oikoa käsityksiä, joihin liittyy koirien turha inhimillistäminen. Arkisiin käytösongelmiin voi löytyä syyksi koiran arkuus, mutta aina ei osata tunnistaa, miten koira osoittaa pelkäämisen.
- Joskus omistajat luonnehtivat koiransa olevan niin itsepäinen, ettei sitä voi kouluttaa mutta testeissä sitten selviää, että koira onkin hyvin itsenäinen. Sitä voi siis toki kouluttaa, mutta se tarvitsee omistajan toivomalla tavalla toimimiseen erittäin hyvän syyn.

Tiira tähdentää, että hän haluaisi vanhasta omistajaa syyllistävästä mustavalkoisesta näkemyksestä päästävän jo eroon. 
- Ei koiran huonon käytöksen syy ole aina taluttimen toisessa päässä, kuten edelleen liian paljon väitetään. Valitettavasti on koiria, joiden ongelmat näkyisivät kenellä tahansa. Perimä ja geenit vaikuttavat niin paljon esimerkiksi pelokkuuteen ja impulsiivisuuteen.
Ääniarkuus on yksi vahvasti perinnöllisistä asioista ja erittäin paljon arkea haittaava ominaisuus.

Yhdeksi keskeiseksi syyksi koirien yleiseen arkuuteen Tiira arvioi, että koirajalostus pyörii hieman liikaa ukonäön ympärillä.
Useimmilla koiranostajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, etteivät näyttelytulokset ole tae mistään luonteeseen liittyvästä asiasta.
- Pitäisi rehellisesti kasvattaa koiria, jotka voivat selviytyä muitta mutkitta arjesta, uudesta vuodesta, liukkaista lattioista ja eläinlääkärille menemisestä.
Katriina Tiira haluaakin kysyä Kennelliiton teemavuonna, onko jalostuksessa unohdettu, että koiran tulee selvitä arjesta. Kasvattajia haluan muistuttaa käyttämään riittävän hyvähermoisia, täysipäisiä vanhempia.

-------------------------------------------------

Omat kommentit yllä olevaan:
Joskus tuntuu, että koiran käyttäytyessä "kummallisesti" sen vain todetaan olevan outo, poikkeava, kummallinen. Sivullisen ehdottaessa; "ehkä se reagoi siihen, että..." tai "voisiko sen maailman olla kiepsauttanut ympäri se, että..." saa useimmiten aikaan vastareaktion. "Ei. Se ei ole mahdollista, koska ei se ennenkään tai ei me olla tehty mitään outoa".
Joskus asiat valkenevat vasta ajan kanssa. Sitkeä ei muuttuukin muotoon ehkä ja sitten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Käyttäytymisen ymmärtämisen kautta koira saa ikäänkuin synninpäästön. Se ei olekaan outo, vaan persoonallinen!

Syyn löytäminen koiran käytökselle onkin usein avain oivalluksiin, molemminpuolisiin.
Jokin hyvin pieni asia ihmisen näkövinkkelistä voi saada koiran pois tolaltaan ja riippuen koirasta, niillä on hyvin persoonallisia tapoja "järjestellä asiat päässään". Olen omassa laumassani nähnyt koiran, joka stressitilanteessa (imuri) hakeutui pöydän alle, toinen (uusi vuosi) kylpyhuoneeseen ja samainen otti tarvittaessa ritolat (oven paukahdus) ja alkoi juosta taloa ympäri. Jollekin voimakkaat äänet luovat stressiä, jollekin imuri ja kolmannelle sohvanvaihdos aiheuttaa epäilyksiä.

Yhtä asiaa en voisi enempää allekirjoittaa; myös koirat muuttuvat vuosien saatossa. 
Aivan kuin me ihmisetkin. Ei ole mitään pysähtynyttä tilaa ja olomuotoa, että kun Rolle oli pentuna ylettömän hauska ja kujeiluun taipuvainen, että se olisi sitä 15 vuotta putkeen. Koirat imevät ympäristöä, laumaa, perhedynamiikkaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Katriina Tiira toi esiin sen, mitä olen paljon pohtinut itsekseni; ei se mene niin, että AINA se syy on hihnan päässä. 
Tästä on hyvä esimerkki jokavuotinen uudenvuoden somevääntö, sata topikkia ja kuusisataa Yrjö Yksinkertaistajaa; "Mulla on kotona hirvikoira Ripa ja se oikein haluaa katsomaan raketteja, koska mäkin olen rauhallinen. Te teette ne koirat pelkääviksi.".
Rakas Yrjö Yksinkertaistaja. Minulla on ollut 12 whippetiä. Kummasti vain se yksi oli ääniarka? Miten olen voinut kohdella yhtä yksilöä niin eri tavalla, että vain se pelkäsi ja 11 ei?

Hyvä kuitenkin, että paljon puhutaan koirien käyttäytymisestä, aihe kiinnostaa uutta koiraharrastajaa siinä missä vanhaakin. 
Sääli, ettei se vanha harrastaja pääse aina jyvälle, sinne kärpäseksi kattoon ja uuden koiranomistajan ajatusmaailmaan, kun yritetään pohtia syitä koiran käyttäytymiselle ja miettiä "mitä pitäisi tehdä". Koirat ovat yksilöitä siinä missä niiden omistajatkin.
Jollekin koiran persoonaan liittyvä asia on "ongelma", toiselle se on "vain koiran ominaisuus". Jokainen elää näköistään arkea ja yleensä koira muovautuu mukaan siihen ainakin pidemmän päälle erinomaisesti.

Koirat tekevät meistä parempia ihmisiä. Kiitetään siitä ymmärtämällä niitä.
       

Juttulaina: Salme Mujunen kirjoittaa saalisvietistä.

Saalisviettiluennot ovat nyt tapetilla. Epäilijät kummeksuvat - aivan samoin kuin Juha Korrin kaksipäiväistä saalisviettiluentoa ja -testausta - mihin sitä tarvitsee? Whippeteillä on saalisvietti sisäänrakennettuna ja sillä sipuli.

Melkein voisi ottaa hauskan (?) vertauksen: mihin keskikoulua tai ylioppilastutkintoa tarvitsee, kun on kansakoulu. Ihan hyvin silläkin pärjää. 

Kaiken opiskelun ja oppimisen tarkoitus on syventää jo opittua ja luoda uusia ajatuspolkuja joskus jumittuneiden ajatusten keskelle. Ja luovatpa kurssit ja seminaarit usein aivan uusia oivalluksiakin!

Me vanhat haahkat - puhun nyt itsestäni - olemme usein vanhojen ajatusmallien ja maneerien vankeja. Mikä on hyväksi koettu, siitä on vaikea päästää irti. Mitä vanhemmaksi tulee, tuppaa kyseenalaistaminenkin jäämään pois. Sitä on vaan että Aha. Nykymaailman malli, jossa kaiken voi googlettaa ja Wikipediasta voi omaksua olennaisimman hetkessä - mitä sitä enempää.

Vuosia, vuosia, vuosia sitten kysyin maastokoetuomarilta palautetta koirani suorituksesta.
Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs; "sillä on saalisvietissä puutteita".
Jo edemennyt koirani ajoi OMAAN silmääni viehettä tarkasti ja hienosti mutta jotain puuttui? Meni monta vuotta ymmärtää yksin yön pimeinä tunteina, että se, mikä puuttui, on taistelutahto.

Tästä kursseissa ja seminaareissa onkin kyse.
Saalisvietti on paljon enemmän kuin yksi sana. Se pitää sisällään koko kirjon erilaista saaliskäyttäytymistä, jossa on useita osa-alueita. Ja niissä eri vahvuuksia.
Ylipäätään se, että aikoinaan Juha Korri lähti meille puhumaan aiheesta ja testaamaan koiriamme - PALVELUSKOIRApuolen vinkkelistä, oli jo itsessään mielenkiintoista. Siksi kai me käymme maastoissa ja näyttelyissäkin; miten kulloinenkin tuomari näkee koiramme. Arvioittamassa sitä.

Mutta nyt Salme Mujusen sanoihin. Alla lainaan hänen artikkeliaan hänen luvallaan:

Koiran saalisvietti on perinnöllinen ja synnynnäinen ominaisuus, joka mahdollistaa sille suoritusvoiman, nopeuden ja kestävyyden.

Siinä missä koiran rakenne asettaa raja-arvot koiran suorituskapasiteetille - hyppyjen ponnistusvoimalle, etuosan iskunvaimennukselle ja mahdollistaa urheilukoiralle kovankin treenaamisen (mm. nivelterveys) ja palautumisen - siinä koiran saalisvietti on koiran henkinen moottori, jonka tehot ja vääntö laittavat sitä käyttämään rakenteensa kapasiteettia fyysisiin suorituksiin. Saalisvietti on siis kytkin kehon kapasiteetin käyttämiselle. 
Koiran suoritusvoima on rakenteen ja saalisvietin (ja terveyden) kombinaatio. Jos yksikin näistä pettää tai on vajaa, jää kokonaisuus puutteelliseksi.

Saalisvietti on jalostuksella ylläpidettävä ja vahvistettava käyttäytymisketju, joka tuottaa koiraroduille erilaisia suorituskapasiteetteja. Esimerkiksi jalostuksen keinoin saksanmetsästysterrieri on kehitetty äärimmäisen voimakkaalla moottorilla toimivaksi luolakoirien aateliseksi, bordercollien paimennuskäyttäytyminen on äärimmäisen voimakasta saalisviettisyyttä, jämtlanninpystykorvan saalisvietti (hirvenhaukku syntyy saalisturhaumasta) kykenee tuottamaan 24 h mittaisen erittäin viettikestävän haukun ja käyttömalin saalisvietti mahdollistaa huippuunsa viritetyn työskentelykestävyyden ja vahvan työmoraalin.

Kaikkien näiden eri käyttöön jalostettujen koirarotujen työskentelypotentiaali rakentuu siis saalisviettiKETJUN varaan. Sen saalisvietin, joka saa koiran lähtemään pupun perään ja jonka avulla koira voi tuloksekkaasti saalistaa omat ruokansa.

Saalisleikittäminen imitoi siis koiran luonnossa tapahtuvaa saalistamista mahdollisimman autenttisesti. 
Koiran ohjaaja toimii siinä tavalla, johon koiralla on synnynnäinen valmis malli, halu ja motivaatio. Saalistaessaan koira etenee maksimaalisella suoritusvoimalla ja rakenteensa mahdollistamissa rajoissa. Saalistaminen on koiralle vahvasti palkitsevaa toimintaa.

Koiraharrastuksissa on mahdollista ottaa saalistamisen potentiaali hyödyntämään tekemistä ja oppimista - käyttämällä sitä palkkiona. Palkkiona, joka nostaa koiran virettä, kasvattaa nopeutta, ulosmittaa koirasta suurimman mahdollisen nopeuden ja suoritusvoiman. Jos ohjaaja osaa saalisleikittää koiransa hyödyntäen sen lajityypillistä toimintaa, hän saa KAIKEN mitä koiralla on tarjota.

Lopuksi Mujunen vielä pohtii agilityrintamalta seuraavaa:
Leikkipalkkaukseksi kutsutaan agilityn viitekehyksessä monenlaisia asioita alkaen siitä, että koiralle tipautetaan pallo harkan jälkeen tai kouluttaja heittää pallon tai kisoissa koiraa odottaa kuollut, liikkumaton lelu maalissa. Ja oletetaan, että nuo palkkiot ovat ihan OK ja riittäviä. Koira hoitelee itse oman palkitsemisensa. Riittää, että se saa lelun. Mutta riittääkö?

* Tässä kohtaa minä, Anita, olen pohtinut monesti sitä, että meillä on kisoissa koppa päässä juoksevat koirat, joiden "palkkio" saalistamisesta on se, että ne viedään kiireesti vieheeltä pois, jotta seuraavat koirat pääsevät starttaamaan. Voiko tämä aiheuttaa koiralle pidemmän päälle turhautumista ja intensiteetin notkahdusta? Pitäisikö koiraa palkita suorituksen jälkeen esim. vetoleikein? *

Ja vielä Mujunen lopuksi:
On ikuisuus, kun olen viimeksi nähnyt kisa- tai harjoitustilanteissa koiran kunnollista palkitsemista - sellaista, joka kolahtaa siihen! Jota se rakastaa! Jonka eteen se on valmis puristamaan kaiken ja vähän yli. Sellaista palkitsemista, jossa koiran silmät säteilevät onnesta.
Niin paljon leikkiä vedetään vain ohjaajan ehdoilla, puolinaisesti, vetelästi vasemmalla kädellä, jotenkin vähän sinnepäin, sekoitetaan mukaan ripauksia oletuksista ja kuvitelmista, eikä hyödynnetä aidosti sitä koiran lajityypillistä, synnynnäistä, valtavaa potentiaalia!

© kuvat: Sindy Rahikainen

Kenzola goes Dexal!

Niin se vaan on, että lihassyyt vanhenee, ligamentit paukkuu, reittä kiristää ja pohjetta puristaa.

Ja sitä suuremmassa määrin, mitä vanhemmaksi tulee!
Oma sporttitaustani menee kymmeniä vuosia taaksepäin, kirkasotsaiseen nuoruuteen, jolloin tulin tovin ratsastaneeksi, pari talvea meni taitoluistellen, hepan selässä edettiin esteille asti ja punttisalilla tarvottiin säännöllisen epäsäännöllisesti. Ihan pikkuisena tanssin sinnikkäästi balettia, vaikka minusta tuntuu, että lihakseni olivat omimmillaan punttisalin punnerruksissa. Kädenvääntöäkin väänsin jonkun matkaa, mutta minusta ei ollut kikkailijaksi. Se "rannejutska" jäi omaksumatta!

Sittemmin vuosia lähinnä lönköttelin koirieni kanssa lähiöissä remmimarssien ja jossain vaiheessa aloin mitata lenkkejä ensin myLoggerilla - ja nyt jokainen tepastus rekisteröityy Sporstrackerin sovellukseen. 
Olen asettanut itselleni ko. sovelluksella minimiviikkotavoitteen, joka on 30 km. Huippuviikkona saattaa taittua liki 50 km, mutta pyrin pitämään tavoitteet maltillisina. 

Vuosittainen marssilukema on ollut 1800-2000 kilometrin tuntumassa. 
Vuonna 2017 kävelimme 2052 kilometriä, 2018 2039 ja 2019 teimme uuden ennätyksen; 2135 km! Tästä on kiittäminen reipasta nelijalkaisnelikkoani.

En muista ihan tarkkaan, koska löysin itseni hakunilalaisesta Lylleröjumpasta - olisiko noin 3 vuotta sitten, jota veti ensin ikiliikkuja Outi - nyttemmin tuusulalaistunut ja siirtynyt sinne huudeille vetäjäksi. 
Meitä jäi Hakunilaan harvalukuinen, mutta innokas pieni porukka, joka sitkeästi jatkaa "liikkuvuuden ylläpitoa".
Jossain vaiheessa sinänsä hauska Lyllis ei enää "riittänyt" ja aloin haikailla vaihtelua viikottaisiin hauiskääntöihin ja keppijumppaan.

Olin katsellut Hevoshaantien portaita "sillä silmällä" jo pidemmän aikaa ja 2018 heinäkuussa meistä tuli lähes viikottaiset kaverit. 
Pidän nykyisin sitkeästi kiinni maanantaiportaista ja käyn lyllertämässä niitä ylös ja alas keskimäärin 6 kertaa kerrallaan. Portaita on 99 kappaletta. (huom! En juokse, vaan kävelen.)

Elokuussa 2018 Outi sai minut mukaansa uima-altaaseen (vesijuoksu!) ja nyt myös uinnista on tullut viikottaista.

Olen aina pitänyt vaihtelusta, kaksonen kun olen, joten 2019 maaliskuussa mukaan tuli taloyhtiön ihanasti rahiseva juoksumatto.
Parhaimmillaan olen huhkinut matolla kolmekin kertaa viikossa, mutta nykyisin puuskutan kilometrin-puolitoista kerran viikossa. Taukoa on joskus viikkoja, mutta matto kutsuu varsinkin koiranäyttelyn lähestyessä!

Vaikka olen taustaltani "semiurheilullinen ja liikkuvainen" niin välissä on ollut varmaan vuosikymmen tai kaksi, että olemme lähinnä rusettiluistelleet koirien kanssa hissuksiin tepastaen.
Liekö kyseessä viidenkympin kriisi vai televisiosta näkemäni dokumentti, jossa lääkäri painotti lihaskunnon tärkeyttä ihmisen vanhentuessa, vai oman äitini kunnon romahtamisen näkeminen - vai kaikki yhdessä, että oli pakottava tarve vihdoinkin "tehdä jotain enemmän kuin vain löpsötellä koirien kanssa". 

Samaan aikaan minulle osui koira, jolla oli synnynnäiset sporttiominaisuudet ja nopeusgeenit, joten jouduin mukaan siihenkin rumbaan. 
Kilpailuissa koira haetaan maalista, eikä sitä huudella "äitylin luokse". Joskus maastokisan lähtöpaikan ja maalialueen ero on useita satoja metrejä ja siinä ei auta pitkittää kisapäivää hitaasti kuin juoksuhiekassa tarpoen vaan sopii lennokkaasti lönkötellen hakea koiransa, jotta seuraava starttipari saadaan liikkeelle. Radallahan on myös ihan kelpo matka omistajan juosta maaliin, joten juoksumatto on ollut hyvä treenialusta tähänkin yhteyteen.

Syksyllä sitten oikea reisilihas suuttui ja sanoi sopimuksen toistaiseksi irti. 
Juoksunopeutta en pysty kehässä yhtään nostamaan ja Messukeskuksessa huomasin hyvin, että ISON kehän ollessa kyseessä reisi ei vaan yhtään jousta. Se on kireä, kirraa, sattuu ja vihloo. Jonkunlaista koikkelehtimista pystyn suorittamaan, portaat ja uinti sujuu ja juoksumattokin menee keskinopeudella ~ 6,6 km/h, mutta kehäjuoksu - tai ylipäätään juoksu maton ulkopuolella - ei enää olekaan pala kakkua.

Jossain vaiheessa tätä + 50-vee sporttailun aloittamista aloin sitten perehtyä aamiaisproteiineihin; aamiaisen kun yleensä syön vasta iltapäivällä 14-15 aikaan. 
Uusi ennätykseni on aamiainen kello 17.00 (!). Siinä sitä on menty hapoilla jo yleensä useampi tunti, mutta minkäs teet, kun monesti koiralenkin (~ 2 tuntia) jälkeen on yleensä suoraan lähdettävä kohti seuraavaa etappia ja tehtävää potenssiin kolme.
Onneksi masu ja kroppa tykkäävät kahdesta desistä herajuomaa, jota ensin tein Fitnesstukun Star-tuotteista ennen kuin löysin Lidlin edukkaat ja maukkaat heratuotteet. Vanilja on muuten suosikkini ja sitähän voi sotkea ihan mihin vain; veteen, maitoon tai mehuun.

Dexal-tuotteista minulle on ollut entuudestaan tuttu BCAA-poreet, joita juon aina portaissa ja juoksumattoilun jälkeen.
Jostain syystä lihakseni ovat olleet jumiherkät vuosia ja olen kärsinyt myös lähestulkoon kutsun-ambulanssin-henkisistä krampeista - varsinkin öiseen aikaan ja melkeinpä aina koiranäyttelyiden jälkeen!

Itseään saa tietysti syyttää kun en ole osannut kuunnella ja ravita kroppaa oikein, mutta vaikka sporttinutrition-tuotteet ovat loputon, mystinen suo olen nyt selkeästi löytänyt lähteen! Hyvä, että K-supermarket on tarjonnut yhtä lajia, Lidl toista ja netti kolmatta. Oma sekoitukseni onkin ollut Dexal BCAA, Lidlin magnesium-pore ja K-supermarketin C-vitamiini - tämä kombo on ollut paitsi maukas, myös toimiva!

Ilokseni pääsin nyt testaamaan uusia makuja ja tuotteita Oriolalta. 
BCAA-sarjasta löytyy perinteisen lemonlimen lisäksi myös Pear- ja Pineapple grapefruit-poreet. Näistä ainakin minä saan potkua puuskutukseen ja jotkut saattavat olla nähneetkin, että nykyään myös näyttelyissä minulla on ollut mukana sporttijuomapullo! Nämä em. maut odottavat kuitenkin vielä testausta.

Ihan mahtava makuelämys ja aamunavaaja on ollut Dexalin Hera- ja kollageeniproteiinijauhe, joka siis toimii minulla aamiaisen korvaajana.
Heti lähtee naamariin, kun silmät on auki. Peach/Mango-maku maistuu erittäin herkulliselta ja hedelmäiseltä ja olen tehnyt sitä rasvattomaan maitoon. Yksi annos sisältää 3,2 g kollageenihydrolysaattia -> kollageenihan on tärkeä proteiini tukikudoksille ja sen muodostuminen kehossa vähenee iän myötä.
Ja jollet tiennyt:
- proteiini edistää ja ylläpitää lihasmassan kasvua ja säilymistä sekä luuston pysymistä normaalina. (tässä yhteydessä hehkutan sitä, että minulle "pakkotehtiin" kehonkoostumusmittaus syksyllä ja sen mukaan lihasmassaa minulla on lähes 10% enemmän kuin ikäiselläni/painoisellani keskimäärin)
- C-vitamiini edistää immuunijärjestelmän normaalia toimintaa ja edistää normaalia kollageenin muodostumista rustojen ja luiden normaalia toimintaa varten.
Dexalin aamiaisherajuomassa on proteiinia 16 grammaa/annos.

Lisäksi sain testiin Sports Drink + Magnesium lemon-lime urheilujuomajauhetta, joka menee ehdottomasti jatkoon yhdessä herajuoman kanssa. Maku on todella raikas ja pirtsakka ja siinä oikein "maistaa magnesiumin" ja melkeinpä tuntee, kuinka se virtaa lihaksiin! Oli minulla juoksumatolla mukana tiistaina ja ohjeesta poiketen tein sen n. 7 desiin. (ohjeessa 1 pss/2,5 dl). Sokereita yhdessä annoksessa on 5,6 g ja magnesiumia 100 mg. Lisäksi elimistöön menee suolaa, kalsiumia, natriumia, kaliumia ja kloridia.

Summa summarum.
Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ottaa itseään niskasta kiinni ja potkia persuuksiin. En olisi itsestäni ihan äkkiä uskonut, että joka maanantai valun portaisiin, keskiviikkoisin sitkeästi uin, puuskutan silloin tällöin juoksumatolla sykkeen huidellessa 140:ssa ja jumpassakin käyn virkistymässä. Olen kuitenkin 55-vuotias ja reilusti ylipainoinen. Uskon ja toivon, että kroppa kiittää ja lääkäreiltäkin on toistaiseksi tullut myötäkarvaan silitystä.
Pienelläkin aktiivisuudella ne lihakset saa jumiin ja pienelläkin vaivalla elimistö huutaa kaliumia ja suolaa. Onneksi on MAUKKAITA ja HYVIÄ tuotteita, joiden avulla jaksaa paremmin!

Oriolan sporttiperhe löytyy täältä: KLIK.

Jos minä pystyn, pystyt sinäkin.

Aktiivista vuotta 2020 kaikille!

Vielä kerran - vuoden 2019 summaus!

Jaksoin kun jaksoinkin pitää jonkunlaista sporttispirittiä yllä koko vuoden. 
Parhaimpina kuukausina juoksin taloyhtiön juoksumatolla 8 kertaa kuukaudessa. Huomatakseni, että juoksu "aidoissa olosuhteissa, kitkaisella asvaltilla" oli huomattavan paljon työläämpää (jäähdytellessäni Maukkua Kartanolla...) kuin se, että matto vei. Kyllä matollakin hiki tuli, ja jano. Mutta ei se silti ole sama asia, kuin "luonnonjuoksu". Ja sitäpaitsi hölkkävauhtia menin matollakin. Mahtaisinko päästä cooperin testissä nipinnapin sen 1,5 km.
Mutta silti. 
Sitä tulee äkkiä väheksyneeksi ja toppuutelleeksi, että "en minä ui kuin 40 minuuttia" ja "en minä mene portaitakaan kuin vain kuusi kertaa" - mutta iloinenhan sitä pitäisi olla. Että sitä jaksaa. Ja ennen kaikkea VOI.
Muistelen taas ties monennettako kertaa sitä erinomaista lausetta jostain lehdestä: kroppa tekee mitä pää sanoo.
Kun pitää jämptit porras- ja uintipäivät, niin kummasti sitä tulee mentyä. Välillä toki vähän pakottaen. Ja kovemmin käskien.

Juoksumatto jäi syksyn tullen aika vähäiselle käytölle, kun onnistuin telomaan reiteni Kartanolla 7.9. - reiteni siis revähti kesken kehäjuoksun. 
Olipa ikävä tunne, mutta jotenkin onnistuin suoriutumaan ja saatiin Kartanolta vielä Samuille sertikin! Seuraavan kerran reisi paukkui Ylöjärvellä 21.9. - pystyin juoksemaan maltillisesti, hölkkävauhtia, mutta en yhtään vauhtia lisäten! Vielä Messukeskuksessakin, 7.12., tuli tovi onnuttua, kun tuomari pisti pystyyn juoksukilpailun.

Mutta hei.
Pystyy uimaan, vesijuoksemaan ja taapertamaan portaissa. Onhan sekin. Kehähommat pitää jatkossa - tuomarin mukaan - siirtää nuoremmille ja joustavampireitisille.

Vuonna 2019 portaissa siis 41 kertaa, uimassa 37 kertaa ja juoksumatolla 43.
Vähän epäuskoisena mutta kuitenkin huudahtaen MÄ jaksoin ja pystyin!

Mitä kaikkea muuta vuosi piti sisällään?
Samui, Collooney Poker Player näytteli Suomessa virallisissa luokissa 9 kertaa ja napsaisi Vuoden Nuori VSP-tittelin kovassa sakissa, wau!
Sertejä 2 ja varaserttejä 3 + 1 varaNORD.
Latvian Ogresta LV JCh-titteli ja Viron Rakveresta EE JCh-titteli.

Syksyn tullen halusin Koiranettiin myös "pari nollaa" ja kävimme silmätarkin lomassa otattamassa virallisen sydänkuuntelun ja polvien pyöritykset siihen päälle.
Sämylle myös lokakuulta SOOLOkoe Kartanolta.

Maui, Jothryn Alluring Traits näytteli tänä vuonna ensin Ogressa, Latviassa ja oli siellä erkkarissa hienosti PU5 ja VSP-käyttöluokan koira. Rakveressa Maui sijoittui PU-luokassa hienosti aina kolmanneksi, mutta sertti meni kuonon edestä.

Sensijaan tämä punainen ambulanssi päästeli komiasti niin maastoissa kuin radallakin. Maui valioitui jännittävien kuperkeikkojen jälkeen 11.5. Suomi CUP-kisassaan. Harvoin näkee - tai ainakaan en omissani ole ennen nähnyt - sellaista tahtotilaa mikä Mauilla on juoksemiseen. Ei tule Mauilla juostessaan äitiä ikävä, eikä pienet lipsumiset haittaa tätä kaveria, päinvastoin. Pökköä pesään ja havuja perkele - tuumii Maui ja juoksee aina intensiivisesti. Paitsi Liedossa. Hahaha.

Yritettiin sitkeästi KV-aikaa Maukulle Kartanon nopealta nurmelta.
Kisojen aikakehitys meni Mauilla 280 metrin juoksuissa näin:
5.6.   19,78
17.7. 19,59
21.7. 19,49
14.8. 19,64 ja 19,98
5.10. 20,29

Syystäkin pollea Maukku.

Ja prkl että oli lähellä 21.7. Hyvä, etten pyörtynyt. 
Ratarassit vetävät KV-ajat vaikka takaperin juosten. Mutta näyttelylinjainen lajitoverinsa ei saa sössiä lähtöä, pitää osata ottaa oma juoksulinja taiten, pullikoida joskus ruuhkaisissa lähdöissä mitenkuten, koittaa olla jättäytymättä pussiin, keskittyä 100%:sti ja mielellään yli senkin, ja Mauin tapauksessa koittaa jättää ETUKÄTEISriehunnat minimiin. Mutta se on toiveajattelua. Maukku on Maukku vaikka voissa paistaisi.
Ja YLPEÄ olen ihan jokaisesta Mauin kiitolaukasta, ihan pirun ylpeä. Oli ruuhkaa tai ei, Maui tekee aina parhaansa ja se näkyy!

© Antti Ruotsalo
Tosin tässä kuvassa ei paljoa näy. LOL Siellä se Maukku on, keltaisen vieressä, sinisen takana.

Tänään olin poikia juoksuttamassa läheisellä hiekkakentällä. 
Siellä viilettivät menemään, paitsi Maukku. Kun aloin heittää keppiä, lähti Maui jahtaamaan JEE - jotain jahdattavaa - henkisesti. Mauin kanssa ollaan siis tilanteessa, jossa sillä pitäisi olla mielellään VIEHE tai jokin muu LIIKKUVA ESINE, jonka perässä se juoksisi. Usein tyytyy porukassa vain juoksahtelemaan, satunnaisesti ottaa kunnon spurtteja.

Myös Bali, Pendahr Fred Perry, kävi pyörähtämässä kehässä kerhon omassa Erkkarissa, 8.6. Tsukki nappasi komean PU4-sijoituksen isossa porukassa ja näytti, että vielä lähtee!

Ynnätään vielä lopuksi vuoden kaikki lenkit.
2135,1 km. Se on 95,8 km enemmän kuin vuonna 2018. Kun 2135 kilometriä jakaa vuoden jokaisella päivällä, saadaan keskimääräiseksi päivittäiseksi marssimääräksi 5,84 km/päivä.


Suruakin oli, paljon.
Hupi, Twyborn Philadelphia jätti meidät keväällä, 11.4.
Hupilla oli ikää jo 14 vuotta ja 6 kuukautta. Se oli yhä upeassa kunnossa ulkoisesti ja lähti lenkille innokkaasti. Söi hyvin, oli iloinen, leikki. Toki kaikki lenkit, joilla Hupi oli mukana, tehtiin sen ehdoilla. Mutta valitettavasti kaikki ei ollut muutoin ihan kohdallaan, sillä Hupin pyörtymiskohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat oireiltaan.
Hupi lähti taivaan hattaralle, sateenkaaren päälle meidän kaikkien ympäröimänä; Huima, Bali, Maui ja Samui olivat kaikki mukana jättämässä surullisia jäähyväisiä.
Suuret, tyhjät, saappaat jäivät. Niitä tuskin kukaan pystyy koskaan täyttämään.

© Tilda Koskinen

Big heart. Warm soul. My greatest treasure ever.


Kun olet antanut whippetin koskettaa, tulla elämääsi, olla mukanasi arjesta juhlaan, olet elänyt. Elät. Mikään ei voi koskettaa sieluasi ja sisimpääsi niin kuin whippet. 

Ihanaa Uutta Vuotta kaikille whippetisteille - kiitos kuluneesta vuodesta teistä jokaiselle!

Joulun 2019 tunnelmia.

Koskettava joulu.
Hakunilan alueella eräs ihan tuikitavallinen "Reiska" halusi jakaa joulumieltä. Hän järjesti ruokatarvikekeräyksen, johon lähti mukaan minä mukaanlukien lähemmäs 10 ihmistä. Me lahjoitimme ruokaa ihmisille, koirille, kissoille, lapsille. Leluja, hygieniatarvikkeita ja "sitäsuntätä", joista toivoimme olevan iloa saajilleen.
Lukiessani Facebookista saajien kommentteja kostuivat silmät. Tätä on joulu. Antamista. Miten hyvän mielen siitä saakaan, kun voi auttaa, edes vähän. 

Tänään autoilimme koirien ja kämppiksen kanssa äitini luokse, joka on sairastanut Alzheimeria nyt kolmisen vuotta. 
Jollain tapaa karu, mutta myös armollinen sairaus. Pyyhkii muistot, myös ne ikävät. Elämästä katoaa paljon, mutta tilalle tulee lempeys. On vain tämä hetki, tämän hetken mukana tuoma ilo, jonka tuo ihminen, koira, ruoka.
Mukana kannoimme valtavaa kassia kattiloita, ruokailuvälineitä, kastiketta, hilloa, lohta, kinkkua, perunaa.... Ja miten iloinen voi ihminen olla, kun pelkästään tulimme. Kassin kanssa tai ilman. Miten koirat osasivatkaan ilostuttaa äitiäni ja pitää virkeää mieltä yllä. Kuoriessani perunoita, kämppis imuroi. Maui löysi parvekkeelta porontaljan ja levitti tietenkin tukkoja poronkarvaa ympäriinsä. Samui hamusi vuoroin kinkkua ja vuoroin suklaata ja Huima ja Bali tyytyivät pomppimaan äitini sängyllä. Tunnelma oli vauhdikas, vilskeinen ja ehkä väsyttäväkin mutta samalla täynnä antamista, iloa ja läsnäoloa. Antamisen ilo totisesti kristalloitui tänä jouluna!

 Vaikka äitiä oli vahdittava minuutin välein. 
Jo pöytään katettu ruoka alkoi maistua äidille, ennen kuin kaikki ruoka oli edes pöydässä. Koirat riehuivat porontaljasta riipimiensä karvatukkojen kanssa, imurin pussi täyttyi, kastike oli palaa pohjaan. Elämää, vilskettä ja kaikki tuttuun tapaan "samaan aikaan ja nyt". Mutta sensijaan, että olisi ahdistanut, mennyt hermo tai KUKAAN meistä olisi hermostunut; kaikkia vaan nauratti.
Kämppis toivoi saavansa "samoja lääkkeitä kuin äitini" - joka siis nauraa ihan kokoajan. Hän nauraa niin paljon, että häntä alkaa yskittää. Hän nauraa, kun koirat vilistää, hän nauraa kämppiksen poropaidalle, hän nauraa kun huomaa syövänsä kahdella haarukalla. Kinkku naurattaa, ja se varsinkin, että kämppis ei syö lohta.

Elämä on kovin kummallinen ajanjakso ihmisellä.
Ottaa ja antaa, täynnä oivalluksia - ja aina tuntuu, että "kaikkeen tulee vain sopeutua". Elämä on tänään ja joskus kovin pienissä hetkissä. Pienissä häissä - laulaa räppäritkin.
Kämppis totesi visiittimme jälkeen, että "nyt hän ymmärtää, kuinka raskaita käynnit äitisi luona ovat".
Vaikka äiti on yhtä hymyä, naurua, iloa ja positiivisuutta - ja hän on "iloinen kaikesta" - niin hän on samalla kuin pieni lapsi, kokoajan "karkaamassa", sanat katoavat, hän lähtee jonnekin tietämättä miksi ja minne, hänellä on jano ja ei ole jano, hän tarjoaa suklaata koirille tai hän seisoo tuolin edessä osaamatta istua.

Elämän näkeminen ja kokeminen oman vanhemman (muisti)sairauden kautta on uuvuttavaa mutta myös palkitsevaa.
Se, että voi auttaa, tehdä toisen iloiseksi, tehdä ruoan, imuroida, siivota - olla läsnä - ja nähdä, kuinka toinen liikuttuu, on kiitollinen. Olen sanaton. Äiti ei pysty kiittämään, muodostamaan ymmärrettäviä lauseita kuin ajoittain, mutta hän on Liikuttavan Iloinen. Vaikka se kastike kiehui siellä liedellä liki pohjaan, niin tärkeintä oli pitää äitiä pystyssä ja ohjata hänet istumaan. Vaikka se veikin vartin. Itse istuminen toki vain hetken, mutta kun piti ensin nauraa 14 minuuttia.

Uskomattoman liikuttava ja lämminhenkinen joulu. Ilon antaminen tulee ihanasti takaisin. Se on kuin bumerangi. "Oikein heitetty tavallinen bumerangi palaa heittäjälleen". Wikipedia

Elämä on tässä ja nyt. Ilon hippusissa. 

Vuosi alkaa olla pulkassa - ajoittain hapokasta.

Kylläpä on taas vinhaan mennyt tämäkin vuosi. 
Kahden koiran kanssa ajoittainen aktiiviharrastaminen hapottaa! Viime vuosi oli Maukun, nyt Sämykkä keulii mukana. Mauille upea maastovalioituminen heti vuoden alkuun ja pian olikin jo kesä ja heinäkuun lämmössä kellotettiin Mauille upea 280-metrinen, 19,49 vauhdissa. Sitten tulikin kaikenlaista, kuten bulimiaa ja ruuhkaisia lähtöjä, kipakoita koillistuulia ja lähdön sumputtumista. Tässä yhteydessä on tietysti mainittava, että ratalinjainen wipatsimiini suoriutuu näistä kaikista. Ruuhkaisista lähdöistä, bulimiasta, kipakoista koillistuulista ja sumppujuoksuista - KV-ajoin. Sensijaan pullukampi-ish lajitoverinsa, jonka suonissa virtaa vain lapsen annos nopeusgeenejä, joutuu taistelemaan kaiken läpi ja kaikkea vastaan.
No, olen hehkuttanut Maukun MELKEIN KV-ajan jo moneen kertaan - ja voi olla, että hehkutan vastakin.

Myös Samui ehti juoksaista soolokokeen kesän päätteeksi.
Se oli minulle hieman ylläri - ja varmasti Samuillekin - kun koppa pantiin päähän, uikkari päälle ja työnnettiin suljettuun koppiin - suljetusta laatikosta kun ei oltu harjoiteltu kertaakaan. Mutta Samui se juosta jolkotti siistin soolon ja kellotti 20,88. Ei huono startti ja aika rookielle. Kuten kuvasta näkyy, intoa piisaa tälläkin enkkupojalla.

© Sindy Rahikainen

Jossain välissä piipahdimme Latvian Ogressa, ihanan homeisessa hotellissa - iloisessa seurassa ja mehevien marjakaakkujen äärellä.
Sämppä hehkui täällä ja Mauin rooliksi jäi sivustaseuraajan, joskin tärkeä, rooli.

Vielä piti Rakvereen tunkea kaksikon kanssa ja hauska ja intensiivinen reissu tuli tästäkin. 
Lisää titteleitä Sämylle ja Mauille MELKEIN sertti. Mauin osana on ollut jäädä Vuoden tulokaslistalla hopealle, jumittaa mestaruudesta juostessa ruuhkalähdöissä ja jäädä kauaksi parhaista kellotuksistaan, tehdä tärkeissä paikoissa parit kuperkeikat, lumota tuomari näyttelyssä ja kuulla sanat "unfortunately" tjsp ja kiljua vapaa-aikana jänikset suolapatsaiksi. Sellainen se meidän Maukku on. Totaalisen ihana pakkaus.

© Taru Jäppinen

Vuoden mittaan, Samui onnistui nappaisemaan pari serttiä Suomen kehäkahinoissa sekä pokkasi kolmasti varasertin. 
Yritin laskea sen saamia pisteitäkin jossain vaiheessa, mutta putosin kärryiltä 67:n pisteen kohdalla. No mutta mitä ihmettä, Sämppä meni ja otti VSP Vuoden Nuori Koira 2019-tittelin, että paukahti! Kun tihrustin pisteet kännykän ruudulta, olin tipahtaa päiväpeitteineni lattialle. Oli nimittäin YLLÄTYS isolla yyllä, kun kuvittelin, että hyvä jos kolmansia ollaan! Ja ne lopulliset pisteet olivat 78!

© Jaana Jyläntö

Piipahdimme syksyn ja talven pimeydessä myös Jyväskylässä, josta saaliina laihahko ERI/4 ja kameran väläys. 
Näyttäisi siltä, että pääsin pälkähästä ja Avensiksen OMA kamera (joka lukee liikennemerkkejä) oli sittenkin oikeassa. Kiitos tästä, sillä sakkoraha kannetaan ensiviikolla ihan muuhun, paljon tärkeämpään.
Joulukuun Messari päätti perinteisesti harrastusvuoden. Samui edustamassa ja minä ohjaimissa. Niin, se revähtänyt reisi. Tuskin paranee koskaan. Kestää ARKIkäytön ja vesijuoksun, uinnin, portaat - mutta EI äkkinäistä, pitkäkestoista harppomisjuoksua kehässä. Kilpailuluokassa tuomari poimi meidät luokan voittaneen taakse kakkoseksi, mutta jouduimme juoksemaan paikastamme, huonoin tuloksin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen meidät laitettiin kolmansiksi, ja lopulta neljänsiksi. Niin siinä joskus käy. Reisirevähdyksen kanssa tai ilman reisirevähdystä.

Laskeskelin tuossa jonkun yön ratoksi vuoden treenejäkin. Edelleen on portaat ohjelmistossa kerran viikkoon, uinti samoin ja juoksumatolle pyrin pääsemään aina, kun vain ehdin ja on tilaisuus. 43 kertaa olen ehtinyt. Mutta matto ei ole edistänyt sanottavammin kehäjuoksua - matolla juoksu on sittenkin kovin erilaista kuin Oikea Juoksu. Kunto on varmasti noussut jonkin verran, mutta reisi on mitä on. Ei tässä enää nuorruta.

© Kuvauksellista photography

Hapokkuutta on piisannut muuallakin kuin juoksumatolla.
Harrastukseen tosin mielestäni kuuluu tietty hapokkuus. Varsinkin näin vanhemmiten. Magnesiumia kaipaa niin reisi kuin mielikin. Itse teen nykyisin kolmen ainesosan energiajuomaa, jota rinksuttelin viimeksi Messarissa. Siihen kuuluu Dexal-lemonlime, Pirkka C-vitamiinipore ja vielä Lidlin magnesiumpore. Näyttää virtsalta, mutta on hyvä ja raikas kombo!
Muuhun harrastushapokkuuteen on joskus vaikea löytää instant ratkaisua tai oikotietä onneen. On vain luovittava, mentävä läpi piikkipensaiden ja pyörremyrskyjen ja uskottava, että mielenmyllerrykset tasoittuvat. 

Harrastus muuttaa muotoaan, kuten olen niin monenmonta kertaa täällä jauhanut.
Alkuharrastustaipaleen kirkasotsaisuus, ehdottomuus ja mustavalkoisuus muuttuu vuosien saatossa vääjäämättä sarkasmiksi, kyynisyydeksi, realismiksi, toppuutteluksi ja perspektiivihakuisuudeksi. Vuodet jättävät jälkensä. Kaikki koettu, mitä me kannamme mukanamme, omassa harrastusrepussamme, antaa ajoittain vastauksia ja sitä perspektiiviä ja ajoittain painaa selkää ja aiheuttaa kipuilua.
Kun nuoremmat menevät tarkasti vieheurassa, kuten nuori innokas whippetkin, vanhemmat oikovat ja vetävät tiukat kulmat loivemmin. Saattaapa joku juosta suoraan maaliin, kun kokee kurvailun pitkällä radalla vallan tarpeettomaksi.

Älä jätä huumoria kotiin. Pidä pilke silmässä, sananmuunnokset ja hauska irvailu aina mukana harrastaessa.
Ja jaa muillekin. Ihan parasta settiä oli Messarissa kun tuomarimme lausui väliajalla "Samuilla olevan yhä some puppyfat". Kun sitä siinä makustelin ja nieleskelin muutaman huumorintajuisen vääräleuan kanssa ääneen, sain kuulla Vuoden Parhaan takaisintokaisuehdotuksen; "Olisit sanonut sille tuomarille rinta rottingilla ja lantio eteen työntyneenä, että tis is oolsou papifät"!

Olen tehnyt tällä viikolla erään pitkänlinjan harrastajan kanssa sopimuksen, että katsomme KAIKKIA koiria, voittajia ja häviäjiä, ensi vuonna POSITIIVISUUDEN kautta. Sellaisia perusasioiden näkemisiä ja ääneen toistamisia, kuten pitkä sääri, suora selkä, heikko alaleuka - vältämme ja pyrimme katsomaan koiraa hyvien ominaisuuksien kautta.

Tästä haastetta kaikille teille - harjoitelkaapa; on muuten yllättävän vaikeaa, mutta antoisaa ja kyynisyys harrastamiseen saattaa jopa hieman väistyä - tai ainakin pienentyä!

Team Kenzongos - hapokkuutta vastaan, positiivisuuden puolesta!