Melkein voisi ottaa hauskan (?) vertauksen: mihin keskikoulua tai ylioppilastutkintoa tarvitsee, kun on kansakoulu. Ihan hyvin silläkin pärjää.
Kaiken opiskelun ja oppimisen tarkoitus on syventää jo opittua ja luoda uusia ajatuspolkuja joskus jumittuneiden ajatusten keskelle. Ja luovatpa kurssit ja seminaarit usein aivan uusia oivalluksiakin!
Me vanhat haahkat - puhun nyt itsestäni - olemme usein vanhojen ajatusmallien ja maneerien vankeja. Mikä on hyväksi koettu, siitä on vaikea päästää irti. Mitä vanhemmaksi tulee, tuppaa kyseenalaistaminenkin jäämään pois. Sitä on vaan että Aha. Nykymaailman malli, jossa kaiken voi googlettaa ja Wikipediasta voi omaksua olennaisimman hetkessä - mitä sitä enempää.
Vuosia, vuosia, vuosia sitten kysyin maastokoetuomarilta palautetta koirani suorituksesta.
Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs; "sillä on saalisvietissä puutteita".
Jo edemennyt koirani ajoi OMAAN silmääni viehettä tarkasti ja hienosti mutta jotain puuttui? Meni monta vuotta ymmärtää yksin yön pimeinä tunteina, että se, mikä puuttui, on taistelutahto.
Tästä kursseissa ja seminaareissa onkin kyse.
Saalisvietti on paljon enemmän kuin yksi sana. Se pitää sisällään koko kirjon erilaista saaliskäyttäytymistä, jossa on useita osa-alueita. Ja niissä eri vahvuuksia.
Ylipäätään se, että aikoinaan Juha Korri lähti meille puhumaan aiheesta ja testaamaan koiriamme - PALVELUSKOIRApuolen vinkkelistä, oli jo itsessään mielenkiintoista. Siksi kai me käymme maastoissa ja näyttelyissäkin; miten kulloinenkin tuomari näkee koiramme. Arvioittamassa sitä.
Mutta nyt Salme Mujusen sanoihin. Alla lainaan hänen artikkeliaan hänen luvallaan:
Koiran saalisvietti on perinnöllinen ja synnynnäinen ominaisuus, joka mahdollistaa sille suoritusvoiman, nopeuden ja kestävyyden.
Siinä missä koiran rakenne asettaa raja-arvot koiran suorituskapasiteetille - hyppyjen ponnistusvoimalle, etuosan iskunvaimennukselle ja mahdollistaa urheilukoiralle kovankin treenaamisen (mm. nivelterveys) ja palautumisen - siinä koiran saalisvietti on koiran henkinen moottori, jonka tehot ja vääntö laittavat sitä käyttämään rakenteensa kapasiteettia fyysisiin suorituksiin. Saalisvietti on siis kytkin kehon kapasiteetin käyttämiselle.
Koiran suoritusvoima on rakenteen ja saalisvietin (ja terveyden) kombinaatio. Jos yksikin näistä pettää tai on vajaa, jää kokonaisuus puutteelliseksi.
Saalisvietti on jalostuksella ylläpidettävä ja vahvistettava käyttäytymisketju, joka tuottaa koiraroduille erilaisia suorituskapasiteetteja. Esimerkiksi jalostuksen keinoin saksanmetsästysterrieri on kehitetty äärimmäisen voimakkaalla moottorilla toimivaksi luolakoirien aateliseksi, bordercollien paimennuskäyttäytyminen on äärimmäisen voimakasta saalisviettisyyttä, jämtlanninpystykorvan saalisvietti (hirvenhaukku syntyy saalisturhaumasta) kykenee tuottamaan 24 h mittaisen erittäin viettikestävän haukun ja käyttömalin saalisvietti mahdollistaa huippuunsa viritetyn työskentelykestävyyden ja vahvan työmoraalin.
Kaikkien näiden eri käyttöön jalostettujen koirarotujen työskentelypotentiaali rakentuu siis saalisviettiKETJUN varaan. Sen saalisvietin, joka saa koiran lähtemään pupun perään ja jonka avulla koira voi tuloksekkaasti saalistaa omat ruokansa.
Saalisleikittäminen imitoi siis koiran luonnossa tapahtuvaa saalistamista mahdollisimman autenttisesti.
Koiran ohjaaja toimii siinä tavalla, johon koiralla on synnynnäinen valmis malli, halu ja motivaatio. Saalistaessaan koira etenee maksimaalisella suoritusvoimalla ja rakenteensa mahdollistamissa rajoissa. Saalistaminen on koiralle vahvasti palkitsevaa toimintaa.
Koiraharrastuksissa on mahdollista ottaa saalistamisen potentiaali hyödyntämään tekemistä ja oppimista - käyttämällä sitä palkkiona. Palkkiona, joka nostaa koiran virettä, kasvattaa nopeutta, ulosmittaa koirasta suurimman mahdollisen nopeuden ja suoritusvoiman. Jos ohjaaja osaa saalisleikittää koiransa hyödyntäen sen lajityypillistä toimintaa, hän saa KAIKEN mitä koiralla on tarjota.
Lopuksi Mujunen vielä pohtii agilityrintamalta seuraavaa:
Leikkipalkkaukseksi kutsutaan agilityn viitekehyksessä monenlaisia asioita alkaen siitä, että koiralle tipautetaan pallo harkan jälkeen tai kouluttaja heittää pallon tai kisoissa koiraa odottaa kuollut, liikkumaton lelu maalissa. Ja oletetaan, että nuo palkkiot ovat ihan OK ja riittäviä. Koira hoitelee itse oman palkitsemisensa. Riittää, että se saa lelun. Mutta riittääkö?
* Tässä kohtaa minä, Anita, olen pohtinut monesti sitä, että meillä on kisoissa koppa päässä juoksevat koirat, joiden "palkkio" saalistamisesta on se, että ne viedään kiireesti vieheeltä pois, jotta seuraavat koirat pääsevät starttaamaan. Voiko tämä aiheuttaa koiralle pidemmän päälle turhautumista ja intensiteetin notkahdusta? Pitäisikö koiraa palkita suorituksen jälkeen esim. vetoleikein? *
Ja vielä Mujunen lopuksi:
On ikuisuus, kun olen viimeksi nähnyt kisa- tai harjoitustilanteissa koiran kunnollista palkitsemista - sellaista, joka kolahtaa siihen! Jota se rakastaa! Jonka eteen se on valmis puristamaan kaiken ja vähän yli. Sellaista palkitsemista, jossa koiran silmät säteilevät onnesta.
Niin paljon leikkiä vedetään vain ohjaajan ehdoilla, puolinaisesti, vetelästi vasemmalla kädellä, jotenkin vähän sinnepäin, sekoitetaan mukaan ripauksia oletuksista ja kuvitelmista, eikä hyödynnetä aidosti sitä koiran lajityypillistä, synnynnäistä, valtavaa potentiaalia!
© kuvat: Sindy Rahikainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti