Ihan on käsittämätöntä, miten valo lisääntyy huimaa vauhtia. Ankeimpana joulukuun päivänä valoa oli päivässä vaivaiset 5 h 46 minuuttia (22.12.) mutta tänään, 19.2. jo 9 h 34 minuuttia, lähes neljän tunnin lisäys vajaassa parissa kuukaudessa!
Lisäystä on tässä ollut kyllä muutenkin.
Lunta on saanut kolata, lapioida, murskata, hakata, siirtää, vetää ja työntää tyrät ryskyen. Hiihtäjät ovat varmasti olleet innoissaan, autoilijat ja jalankulkijat eivät niinkään. Pahimpina sohjolumikökkärepäivinä on saanut/joutunut kävellä ajotiellä, koska jalankulkutiet ovat olleet sohjoa polveen asti. Vaikka itse siinä jotenkuten selviäisikin, niin kuljetapa viittä koiraa samalla. Sitten kun sitä lunta sataa, on mukana aina VIIMA ja VINOLUOTAUS. Lunta siis tupruaa yleensä kotioven eteen, auton päälle, sivuille ja taakse. Lumitöitä on tehtävä tunti, ennen kuin pääsee kyntämään edes parkkipaikkaa eteenpäin. Koirien lenkityksen jälkeen onkin mentävä seuraavaksi kaivamaan kämppiksen Avensista lumen keskeltä. Sananmukaisesti. Kokkaretta, vallia ja kinostusta on kaikkialla, silmänkantamattomiin.
Jeah. Seitsemän minuutin väistö.
Voisin lähteä sivureitille - päästäkseni kotiin - mutta kun ei ehdi. Luvassa olisi vain kokkaretta, sohjoa, rämpimistä. Odotellaan tässä, että päästään ajotietä kotiinpäin. Jahka naapuri saa flexillä vietyä (lue = kiskottua) koiransa kotiin...
Talvitwist.
Lumet katolta ja/tai ylipäätään 40 senttiä uutta lunta - ja perään plus 1 aste. Tässä päivänä eräänä käppäilin goretexeissä, uuden suojasuihkepinnan saaneissa sellaisissa, kilometrin ja sen jälkeen kuivattelin kenkiä patterin päällä ja föönillä 2 (kaksi) päivää!
Kämppäkaveri on Thaimaassa ja vääntää veistä talvitraumassani.
Palmut siellä heilimöivät +34 asteen tuulessa, terassilta pääsee astumaan suoraan uima-altaaseen. Well, täällä pääset astumaan suoraan sohjoon ja sitäkin on vain kainaloon asti.
Aika vakiohommeli on, että kun kämppis pötköttää kaukana aurinkotuolissaan, hajoaa kotona aina jotain.
No, tällä kertaa koiraportti. Se toimii yhä, kun jaksaa äheltää ja säätää sen kanssa, mutta onhan seKIN nyt perseestä, että piti murtua joku tuhat kertaa testattu supermegamuoviosa just nyt. Muutenkin kannan aina sylillisiä tavaraa portaissa mennen tullen. Nyt saa sitten äheltää portin kanssa mitenkuten kun tavaraa on syli täys.
Koska mahdan oppia, että koiranruoan kanssa ei ole leikkiminen.
Kun löytyy se hyvä ja tai NE hyvät, joissa sisällöt ja mikstuurat sopii omieni suolistoille ja hinta (?) tuntuu lupaavan laadukkuuden, ei kannattaisi leikkiä Tokmannin tarjousten kanssa. Mikä siinä on, että pussien layoutit ovat järjestään taitavien AD:n vääntämiä, värikkäitä ja kauniita ja otsikot lupaavat koiran ja sen suoliston suorastaan laulavan, mutta aina tuntuu kuitenkin menevän ohut- ja/tai paksusuolet solmuun. Nyt kokeiltiin Purinaa, kahta eri marketplaatua ja kakkahan lensi kokeilun jälkeen kuin suihkulähteen suihku tai ilotulitusraketti konsanaan. Eikä em. suihkutukset koskeneet edes vain yhtä koiraa vaan neljää!
Sairasta siinä sitten Koronaa ripuli-ilotulituksen keskellä.
17.-18.2. välisenä yönä tuli aivastettua 3.567 kertaa. Allergisena ihmisenä sitä menee helposti halpaan ja perjantaina imuroinkin koko kämpän, tamppasin matot, liinavaatteet, pesin lattiat ja vaihdoin lakanat. Havaitakseni, että kurkkukipu ja aivastelu vain jatkuivat. Koronabotti toivotti minut seuraavana aamuna tervetulleeksi Peijakseen telttatestiin ja jo muutamassa tunnissa varmistui se, mitä olin ehtinyt pelätäkin, minulla oli koronatartunta.
Tervetuloa metsään, kunhan olet terve! Sanoo tässä metsäopas Taru.
Lauantai ja sunnuntai mentiin hieman "sumussa" mutta nukkuminenkin oli toki ankeaa; koirien ripulien kanssa kun sai tanssia ripaskaa yhdessä heidän kanssaan!
Pelkäsin toki kaiken maailman haju- ja makuaistien menetyksiä, lihaskipuja ja mitä kaikkea, mutta suureksi hämmästyksekseni korona oli sairastettu seuraavaan tiistaihin mennessä. Viidessä päivässä!
Vantaan kaupungin kuulosteluyksiköstä oltiin minuun yhteydessä viikolla ja annettiin voimakas kehote nauttia jatkossakin raikkaasta talvi-ilmasta yhdessä koirien kanssa ja nostettiin hattua tekemillemme aktiviteeteille.
Mitäpä hyötyä ja iloa koirista EI olisi?
Oletko koskaan miettinyt kaiken kakankeräämisen, kiroilun, ripuloinnin, terveystutkimusten jännäämisen ja surkuhupaisien juoksutulosten lomassa, että kuinka hemmetin paljon koirista on ILOA? Jumankekkanääspäivää, pitääkö sitä oikein alkaa huutaa kaikissa niissä foorumeissa, joista juuri erosin, että keskittykää mieluummin siihen kaikkeen hyvään ja positiiviseen negatiivisen sijaan.
Olen siitä iloisessa ja hyvässä asemassa, että estottomana, puheliaana ja pohdiskelevana menen ja soittelen sinne ja tänne saadakseni perspektiiviä, näkemystä ja ymmärrystä, laaja-alaista katsantokantaa ja joskus terävien kulmien hiontaa kiitos erilaisten ihmisten, katsantokantojen ja laaja-alaisuuden. Kun ammentaa, niin saa.
Aina voi vaipua epätoivoon.
Nähdä vain kipua, särkyä ja kivistystä. Luusto on vinossa, luonne kaukana illuusioiden luomasta ihanteesta, nukkuu liikaa, tuijottaa ruokakuppia, varastaa, hyppii pöydille, sydämen aortan virtaus on 0,005% ihanteesta, radalta ei tule serttiä ja maastossakin tekee omia kuvioita.
Asuuko meissä suomalaisissa pessimismi ja raadollisuus, yltiörealismi ja kyynisyys?
Kel onni on, sen kätkeköön? Jokaisessa koirassa on OLTAVA jotain pielessä, ja iloita ei voi, koska taivas putoaa niskaan kuitenkin.
Hiljattain keskustelin erään kasvattajan kanssa juurikin siitä, että kuinka joskus YKSIkin asia määrittää KOKO koiran. Oli se sitten lonkka-, selkä- tai luonnetulos. Kuinka hän on joutunut kaikkien vastoinkäymisten kohdatessa muistuttamaan itse itseään siitä, että koirahan on kokonaisuus.
Koiramaailma on raadollinen ja sitä joutuu aina puolustamaan omiaan, seisomaan periaatteidensa takana, tarkistamaan välillä moraalikäsityksiäänkin - ja aina sitä joutuu uuden eteen. Olemme kuitenkin tekemisissä elävien eläinten kanssa ja emme tuskin koskaan pysty "hallitsemaan kaikkea" vaikka saisimmekin 6000 DNA-testiä tulevaisuudessa Hannes Lohen tutkimusryhmän loihtimina. Tämä surettaa minua jossain määrin, koska haluaisin, että omat koirani antaisivat vain ILO- ja TERVEYSgeenejä, mutta pelkään pahoin, että mörökölli tulee sotkemaan kuviot nyt ja aina. Geenejä ei voi hallita - tai jos joskus tulevaisuudessa voikin, niin mitä me sillä - hallinnalla - pystymme ja haluamme estää? Taidan olla naiivi, kun uskon mieluummin siihen mörökölliin?
Uskokaa rotuun, hyvyyteen ja siihen, että meillä on kaikilla loppupeleissä hyvät tarkoitusperät.
Kaikissa koirissammehan on vikoja, mutta myös mitä suurimmassa määrin HYVIÄ puolia. Ne on vain nähtävä ja laitettava vaikka pahan päivän varalle ranskalaisin viivoin vihkoon. Onhan se nyt ihan huvittavaakin. Koska ettei nyt vaan totuus unohtuisi. Vikaa, vikaa ja vikaa.
Whippets make my days better.
