Luxi 5.10.2006-13.3.2018

Miten traagisesti päättyikään Luxin elämä. Vuosi sitten menetin Luxin isän, Virin, ja nyt lähti poika saappaat jalassa.
Luxi sai tiistaina, alkuiltapäivästä, äkillisen, voimakkaan kipukohtauksen ja eläinlääkärissä kipu paikannettiin vatsan alueelle. Röntgenin ja ultran jälkeen ell totesi pernan olevan kovin "kummallisen näköinen" ja Luxi päästettiin kolme tuntia kestäneen kivun - jota se ilmensi huutamalla, läähättämällä ja levottomuudella - taivaan lepoon, isän luokse.
On mahdollista, että myös haima oireili Luxilla - joulukuussahan Luxin veriarvot juuri skannattiin perusteellisesti läpi pitkäkestoisen ripulin vuoksi ja silloin haiman lipaasiarvo oli kovasti koholla. Lopulta pernakasvain-diagnoosi vei tämän 11,5-vuotiaan Kenzolan veijarin paremmille pupustusmaille. Anteeksi Luxi, että sait kärsiä - jouduin odottelemaan autoa jonkun aikaa, eikä koirien kotilääkekaapin rohdotkaan tehonneet.

Päästyäni klinikalta kotiin mietin taas koiraharrastuksen "mielekkyyttä". Ja elämää yleensä. Aamulla kaikki on hyvin ja ilta voi muuttaa dramaattisesti ja lopullisesti kaiken. Menetyksen tuska tulee joka kerran vaikeammaksi, koirat, joiden kanssa alkaa olla reippaasti +10 vuotta elettyä elämää takana, vievät mennessään Sinustakin palasen. Yhteistä, rakasta aikaa, jota lähden tässä muistelemaan:

Luxin oikea nimi oli "Monetblue". Se syntyi lähes naapuriimme Vantaalla, Susanin ja Ollin "kotikenneliin". Ja koska Viri oli isänä, vierailin katsomassa pentuja viikottain. Olin muuten mukana myös synnytyksessä!
Luxi alkoi varsin varhaisessa vaiheessa osoittaa, että "se olisi minun koirani". Mitään pennunottamissuunnitelmia ei oltu tietenkään tehty, mutta Luxi tuli pentuvierailujen aikana aina syliin, jalan päälle, liki.
Kun Luxi oli 7-viikkoinen, kannoin sen kämppäkaverilta salaa kotiin ja laitoin keittiön matolle. Kämppiksen tullessa työmatkaltaan hän taisi ensin huutaa ja sitten meni polvilleen pennun eteen: "tuitui".
Eihän tuollaista naamaa voinut vastustaa?

 Luxi oli touhukas ja itsenäinen pentu. Ensimmäiset 2 viikkoa se itki ikäväänsä ja nirisi ja narisi siihen malliin, että olin jo palauttaa sen takaisin. Luonnollisesti se siitä sitten asettui ja alkoi olla osa Kenzolan laumaa.
Hymyilen, kun löydän näitä talvikuvia Luxista takitta - siitä nimittäin kasvoi sittemmin varsin kylmänarka koira.
Kasvattaja Susan kertoi, että kun he avasivat talvipakkasilla kotinsa oven pihalle oli Luxi ensimmäinen pennuista joka lähti vieläpä itsenäiselle tutkimusmatkalle muiden värjötellessä ovensuussa. Tällainen Luxi juuri olikin; menimmepä vaikka pellolle poikia juoksuttamaan, otti Luxi itsenäiset ritolat ja juoksaisi pellon kaukaisimpaan nurkkaan ottamaan ilmavainua. Jospa pellolta löytyisi kuollut päästäinen tai kyy - ja niitähän löytyi - sillä yksi Luxin intohimo oli piehtaroida kuolleissa eläimissä.
Luxi myös saattoi väijyä verkkaisen kämppiksen takana ovensuussa ja kun kämppis meni tumppaamaan tupakkaansa - lähti Luxi tutkimusmatkalle pihalle.

Persoonallinen oli tämä kaveri. Mahtaako minulla "tavallisia" koiria olla ollutkaan? Luxin mieltymys raatoihin tuli jo tuossa mainittua mutta ehdottomasti eniten häntä viehättivät lenkkipoluilta löytyneet nenäliinat. Niitä se imeskeli ja lutsutti autuaana, ihan viimepäiviin saakka. Tapa siis pysyi koko sen elämän.
Luxi rakasti nirskuttaa ja narskuttaa myös leluja. Usein aamuyöstä se sitten oksensi, lelun silmän, nenän tai korvan.
Löytyipä lenkiltä usein myös puoliksi pureskeltuja salmiakkeja ja purkanpaloja, ne imuroituivat myös Luxin suuhun. Ostarilla kävely oli joskus työlästä Luxin kanssa, koska jostain syystä ostarille aina viljeltyi em. tuotteita.

Luxi oli toisaalta nokkela ja kekseliäs, sillä oli vanha sielu, se oli järkevä ja maltillinen - ja toisaalta kämppis oli nimennyt sen Hömelöksi. Luxi saattoi nimittäin jonottaa oven saranapuolella ulospääsyä. En tiedä hömelöydestä, mutta kiltti ja kultainen se oli. En muista, että olisin koskaan kuullut Luxin murisseen. Ääntä siitä kyllä lähti - ruoka-aikana varsinkin. Odottelu oli sille tuskaa ja silloin se kiekui korkealta ja kovaa, että "vauhtia siihen ruoan esillepanoon"!
Se tuli loistavasti toimeen kaikkien laumanjäsenteni kanssa ja viimeisenä elinvuotenaan se heräsi kuin uuteen eloon Mauin myötä. Ne olivat kuin paita ja peppu ja painivat ja nyhersivät keskenään. Aamuinen vetoleikki oli yksi niiden keskinäinen oma juttu. Maui valitsi lelun ja Luxi tarttui toiseen päähän - ja sitten vedettiin.
Olin oikeastaan aika liikuttunut, että Luxi vielä vanhoilla päivillään aktivoitui ja nuoreni silminnähden.

Luxi oli kaunis ja kompakti pentu. Jotain tapahtui sen ollessa 8-9 kuinen. Nimittäin nukkumaanmennessä se oli 47-senttinen ja aamulla herättyä 56-senttinen. Se todellakin kasvoi kuin yhdessä yössä, useita senttejä! Luxin virallinen mittaustulos oli 55,5 cm - jossain vaiheessa yritin vieläpä uusintamitata sitä, mutta kun mitat alkoivat nyt 56 sentillä, jätettiin siihen.
Iso, kaunis poika se oli.
Olin vuosia sitten S-marketin uumenissa kun kämppis jäi koirien kanssa odottelemaan. Paikalle oli pyyhältänyt venäläisittäin englantia puhuva rouva, joka oli kertonut olevansa venäläinen ulkomuototuomari. No kappanen, oli sitten iskenyt silmänsä Luxiin ja sanonut, että "tuossa on laumasi kaunein ja hienoin koira". Venäjä jäi Luxilta valloittamatta - mutta sydämemme se valloitti!

Näitä kuvia katsellessa ja Luxia muistellessa nousee pala kurkkuun - kauniit muistot säilyvät kuvissa ja mielissä ikuisesti - mutta jotenkin sitä katsoo näitä kuvia myös epäuskoisena. Niin kaunis, niin sielukas ja niin upea koira Luxi oli ja sen kaunis elämä loppui nopeasti, äkkiä ja valmistelematta.

Kuolemaan tuskin pystyy koskaan "valmistautumaan" ja nopeiden päätösten tekeminen silloin, kun koira on äärimmäisissä tuskissa, on hyvin traumatisoivaa.
Nyt kyynelehtiessä Luxin kuvien äärellä näen koko sen elämän kauneuden, vauhdin ja rikkauden - ja kuinka kauniisti Luxi elikään! Vaikka se piehtaroi mädissä raadoissa, imi purkkaa, salmiakkia ja räkärättejä - se eli Luxin näköistä elämää ja sen - elämä, sielu, luonne - välittyy hyvin näissä kuvissa.

Tuska riipii, entä jos-kysymykset vainoavat, mutta ihminen ei voi itselleen mitään.
Tiedän, että Luxi ei haluaisi minun surevan. Luxikaan ei koskaan surrut, ei jumittanut menneeseen, se toimi hienosti ja itseohjautuvasti viettien ja vaistojen ohjaamana - enkä usko, että se teki koskaan väärin.

Luxin mielipuuhaa oli lelujen suolistus. Tosin se keskittyi enemmän leluissa oleviin ulokkeisiin; silmät, korvat, nenät - saivat kyytiä.
Kuvaa katsoessa tulee mieleeni siitä sellainen erikoisuus, että sitä ei saanut "pakottaa" mihinkään. Kynsienleikkuu oli alusta asti sille hyvin voimakas kokemus ja pian aloinkin leikata sen kynnet pöydällä. Pöytäleikkuu kuitenkin jäi ja vanhemmiten se asettui nätisti syliin kynsienleikkuun ajaksi. Aivan kuin Luxi olisi ollut aina ensialkuun hyvin epäluuloinen ja siltä vei aikaa rakentaa luottamusta. Eräskin hieroja antoi sille 3-4 käyntiä aikaa tottua siihen ja antoi sen seistä, kunnes se sitten viidennen käynnin aikana "antoi periksi" ja kävi maate.

Juuri tällainen oli Luxi. Eli rehellistä koiranelämää ja nautti siitä!
Mitä sitten, jos rapa vähän roiskui! Niin sen kuuluukin roiskua!

 Kaunis ja virtaviivainen, Luxi.
Se oli nuorena hyvin riehakas ja isänsä tavoin eläväinen.

 Pysäyttävän kaunis. Upea.

Luxin kanssa vedettiin läpi myös varsin maastorikas nuoruus. Luxi juoksi urallaan 13 maastokisaa ja vetäisi ensimmäisessä kisassaan 489 yhteispistettä! Nykyisen laskutavan mukaan se olisi saanut 2 maastoserttiä ja läheltä piti-pisteitäkin oli kahdesti.
Usein koirat saavat finaalista paremmat pisteet kuin alkuerästä. Luxi sensijaan himmaili aina finaalin. Siitä melkeinpä näki kuinka se maalialueella alkoi vihellellä; "kohta se pysähtyy, mitäpä tässä enää kiirehtimään". Juuri sellainen oli Luxi. "Minusta on hauskaa juosta, mutta antaa tuon kaverin kiirehtiä".

 Luxilla oli myös tyynyfiksaatio. Miten se osasikaan asetella tyynyt pehmeimpään ja kutsuvimpaan mahdolliseen muodostelmaan. Makuutilan pehmeys oli sille kaikki kaikessa. Se nukkui aivan pääni vieressä, viereisellä tyynyllä. Joskus se potki ja työnsi päänsä pääni päälle ja vähän kolisutteli luillaan - välillä moiset manööverit ahdistivat minua ja tuli kuumakin, mutta kaksi yötä ilman Luxia ovat olleet kyllä kaipausta täynnä. Rakas kolisuttelija ja pään päällä nukkuja puuttuu...

 Luxi nautti auringosta. Auringon säteiden vihdoin alkaessa lämmittää se hakeutui ensimmäisten joukossa pihalle nauttimaan niistä. Muiden läähätellessä ja hakeutuessa varjoon, Luxi nautti. Saihan se aina lisää tilaakin. Luxi rakasti lämpöä.

Vuosien saatossa aloin hieman toppuutella sen peltokirmailuja. Tuloksena kun oli aina raadonhaju ja päästäisen kappaleita kaulan alueella. Vaikka ei siinä toppuuttelut aina auttaneet. Kyytitiellä taannoin kävellessä Luxi bongasi sekunnin sadasosassa rotanraadon rotvallista. Ei siinä kissaa ehtinyt sanoa - huusin kyllä ääneni käheäksi ja jäin varmasti koirineni osaksi Hakunilan historiaa, sillä tämä makaaberi näytelmä haki vertaistaan.

Luxi sananmukaisesti imee (!!) rottaa, sen suusta roikkui vain rotan pitkä siimahäntä ja kaverit repivät rottaa suupielestä. Se katkesikin (!!) iloisesti ja kaikenlaisia suolen- ja madonkappaleita lensi ilmassa. Minä rääyn naama punaisena ja ohikulkijat katsovat säälivästi ja kiirehtivät askeleitaan. Lopulta rotan katketessa ja imeskelyosuuden päättyessä sain kuin sainkin rotan puolikkaat pussitettua ja heitettyä nykyisen Kaskelan asuntoalueen perustuksiin.

Kotimatkalla poikkesimme Karvakamujen kautta ja ostin koko porukalle Drontalit. Muutaman päivän pidin poikaan "hajurakoa".. Tämä suuri metsästäjä taas oli silminnähden otettu löytämästään raadosta, jonka hän onnistui näin hienosti saalistamaan. Seuraavana päivänä - tai jonain niistä - Luxi kakisti suolinkaisen pätkää, enkä ihmettele.
Salamannopeasti juuri Luxi löysi raadot pelloilta ja poluilta. Onpa se poiminut kuolleita ja jäykkiä oraviakin suuhunsa - katki nekin ovat menneet. Kovalla maanittelulla ja tuoreella Frolicilla olen joskus onnistunut tekemään sen kanssa vaihtokauppoja. Onko se ollut sitä oravannahkakauppaa? Mulle häntä sulle Frolic?

VIHDOIN Kenzola sai kaipaamaansa väriä vinttikoirapukeutumiseen!!! - Kiitos Annan! Luxi sai alussa "yksinkertaisen" takin, ohuehkolla vuorella, mutta pian osoittautui että se tarvitsee pulleammat vermeet. Alla onkin kuva tästä tuhdimmasta takista, jossa oli muhevampi vuori.
Kuten kerroin, Luxista tuli sittemmin varsin kylmänarka. Tänä talvena se ulkoili usein tuplavaatetuksessa; fleecen alla oli vielä lämpöpaita.

 Tämä rotta- ja oravabongari oli myös taitava marjastaja! Ruusunmarjat olivat sen suurta herkkua..

 aina oli aikaa nikertää ja poimia ja makustella.

Lisäksi nämä pähkinäpuun (?) lehdet olivat sen suuuuurta herkkua!! Nuoret lehdet erityisesti. Hevoshaan- ja Hakunilantiellä oli näitä aarteita Luxille aina keväisin ja kesäisin. Voi rakas, miten olitkin taitava bongaamaan kaikki syöntipaikat. Ja aina pysähdyimme - ja taisit opettaa Mauillekin marjastuksen? Niin hanakasti sekin ruusunmarjoja syö.

Luxi ja äitienpäivän tienoon valkovuokkojen nuuhku. Kaunista.

 Maui ja Luxi ja syksyisten aronioiden marjastus menossa.

 Kaunis, ihana, eteerinen. Luxi.

2015 toukokuussa Luxilta leikattiin kiveskasvain. Ja tältä Luxi näytti heti kotiintultua. Voiko sieltä kulmien alta enää syyttävämmin katsoa?
Leikkuun jälkeen en huomannut Luxin luonteessa mitään muutosta, mutta astumaan rupesivat Bali - ja sittemmin myös Maui (!) - sitä kun oli jokin kiihtymistilanne päällä.
No, Luxi ei siitä juuri häiriintynyt ja se jatkoi hillittyä, kaunista elämäänsä trooppisia saaria selästään ravistellen.

 Näin Luxi nautti tyynyistään ja lepuutuksesta. Näin se myös nukkui vieressäni.

 Upeat maastokuvat Luxista - pari niistä - Antti Ruotsalon kamerasta.

Jää hyvästi rakas Luxi. Kiitos ihan jokaisesta päivästä kanssasi.

Aamuruskosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa.

Askel hiljenee, seisahtuu.

Liekki hiipuu, sammuu.

Ei kipua, ei vaivaa enää.

Olet saapunut rannalle rauhan maan.

Muistot ja rakkaus lohduttaa,

kuvasi kultaisen suljen kätköihin sydämen.

Kiitos Karvakamut ja ell T. Tuomi

Juttulaina: Koiramme 3/2018 "Pelko pois!"

Maria-Melina Väyrysen kirjoittama Pelko pois! -juttu uusimmassa Koiramme-lehdessä oli varsin mielenkiintoinen. Ja osin ajankohtainenkin, siinä oli (hyviä) liittymäkohtia alla olevaan somejuttuun.

Tässäpä hieman tiivistelmää:
Jokainen pelkää jotain. 
Oli kyseessä ihminen tai koira. Pelot voivat olla rationaalisia ja perusteltuja tai sellaisia, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä.
Usein pelko on huonon kokemuksen aiheuttamaa. Pahimmillaan pelot vaikuttavat tavalliseen arkielämään.
Koira ei osaa sanoin kertoa, mikä sitä pelottaa ja miksi. Huonot kokemukset eivät selitä kaikkia pelkoja. "Moppe hei, se on vain muovipussi" - tuttu lause epäilevän koiran(pennun) kanssa?

Rovaniemeläinen koirankouluttaja ja luonnetestituomari Jari Keinänen kertoo:
- Jos lähtökohdat ovat hyvät ja kasvattaja on tarjonnut pennuille kokemuksia ja virikkeitä, on uuden omistajan vuoro jatkaa kasvattajan tekemää työtä. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat tärkeimpiä. Silloin itävät ne taimet, joita myöhemmin niitetään, niin hyvässä kuin pahassa.
Omistajan tehtävä on osata lukea koiransa ilmeitä ja eleitä. Kun uhka on koiralle liikaa, se joko pakenee, hyökkää, jäätyy tai on yliaktiivinen. Aggressiiviselta vaikuttava koira ei siis välttämättä ole vihainen vaan peloissaan.
- Agilityn jatkuvasti kasvava suosio on tehnyt sen, että nyt lähes kaikissa roduissa tavoitellaan agilityyn sopivaa temperamenttista ja kiihkeää luonnetta. Valitettavasti tämä on tehty hermorakenteen kustannuksella. Erään bordercollien omistaja listasi koiransa pelkoja esitietoina ennen koulutukseen osallistumista. Papereita oli 4 ja ne oli kirjoitettu täyteen kummaltakin puolelta.

Kun emää hoidetaan hyvin, pentuja sosiaalistetaan ja koira saa riittävästi liikuntaa - pelkoja esiintyy vähemmän. 
Ääniarat ja eroahdistuneet koirat liikkuvat tutkimusten mukaan merkittävästi vähemmän kuin rohkeammat lajitoverinsa. Myös liikunnan laadulla on merkitystä. Esimerkiksi vapaana ulkoileville koirille ääniarkuus kehittyy myöhemmällä iällä kuin narussa kulkeville.

Jari Keinänen toteaa pelkojen lisääntyneen vuosien saatossa, vaikka koira lajina on pysynyt samana. Nykyään on olemassa jo pennuille ongelmakoirakursseja. Pentu on ongelma jo tullessaan perheeseen. 

Eläintenkouluttaja Miira Hellsten ei pidä ongelmakoiranimityksestä, eikä mitään koiraa pitäisi sellaiseksi kutsua. Jokaisella, niin koiralla kuin ihmisellä, on omat heikot kohtansa. Ei ketään silti nimitetä ongelmaihmiseksi niiden takia.

Tutkimustulokset eivät tuo helpotusta rakettipelkoiselle koiralle. Vaikka arkuus usein vähenee iän myötä, ääniarkuus sen sijaan lisääntyy.

Jos omistaja pelkää - koirakin pelkää.
Pelokas ihminen haisee koiran nenään erilaiselta. Tunnetilaa ei voi valehdella, ei voi esittää rohkeaa. Koira näkee esityksen läpi eikä voi rentoutua ellei ihminen rentoudu.
Koira lukee omistajaansa paremmin kuin omistaja koiraansa. Jari Keinäsen mielestä koirat tarvitsevat tietynlaista diktatuuria. Toinen yksilö tarvitsee enemmän hallintaa kuin toinen. Ihmisen tehtävä on kuitenkin opettaa koiralle mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja kuinka tilanteisiin tulee suhtautua. Se kuuluu koiran tapakasvattamiseen.
- Kaikki kohtaavat elämässä stressiä ja paras tapa oppia sietämään sitä on kohdata se. Autoilua pelkäävä koira oppii kulkemaan autossa kun se viedään rauhallisesti sinne ja tilanne myös pidetään rauhallisena. Ongelmien ylianalysointi vain vaikeuttaa asioita.

Jari Keinäsen mukaan kouluttajan yksi tärkeimpiä taitoja on ymmärtää koiran väistämiskäyttäytyminen. Koira haluaa aina päästä paineelta rauhaan joko aktiivisesti tai passiivisesti, pakenemalla tai lamautumalla. Monissa ongelmatilanteissa koiran kanssa ihmisen tehtävä on opettaa koira pääsemään rauhaan aktiivisesti - esimerkiksi porraspelkoisen koiran kanssa kulkemalla portaat, ihmisen tukemana.

On aina tärkeää, että omistaja osaa lukea ja tulkita koiransa tunnetiloja. Koira tarvitsee onnistumisia. Tehdään niitä yhdessä - koiran kanssa!

Boldaukset ja kursivoinnit allekirjoittaneen.
kuvituskuva O. Hostikka

Some sekoittaa pään.

Joskus on hauskaa seurata jotain somekeskustelua, joka alkaa vaikka kysymyksellä, että "minkä värisiä herneet ovat". 
Kun keskustelu on vellonut muutaman päivän tavisten haparoivien vastaamis- ja veikkaamisyritysten parissa, pääsevät yleensä  asiantuntijat valloilleen. Niitä tulee ovista ja ikkunoista ja herneiden värillä ei ole enää mitään väliä, kun asiantuntijat alkavatkin kiistellä keskenään.
Lopulta herneet ovat olleet jo 80 vastausta sitten sivussa, ja väittelyä käydäänkin siitä, että pyöriikö maapallo myötä- vai vastapäivään.

En ole aivan varma, että suosittaisinko enää kenellekään "kysy keskustelupalstalta", pelkkää googletusta ehkä? 
Tosin hakusanojen kanssa on silloinkin oltava tarkkana.

Muutama päivä sitten somessa käytiin kiivastakin keskustelua siitä, onko ok ja/tai normaalia, että 6-kuinen koiranpentu murisee ja näykkäisee.
Aloittaja taisi hakea konkreettisia vinkkejä asiaan tarttumiseen, mutta sotahan siitä syttyi. Sapelit kalisivat, linkkejä erilaisiin koulutusmetodeihin/kirjoihin kaivettiin ja 6-kuisen koiran käytös nähtiin rodulle ja ikään sopimattomana ja syvän tuomittavana. Kehotettiin mm. ottamaan yhteyttä kasvattajaan, tutkimaan sukutauluja, käymään osteopaatilla ja eläinlääkärissä.

On totta, että monet pitkänlinjan koiraihmisistä edustavat jotain "suuntausta" koiranpidossa. 
Sitä sitten toitotetaan megafonein ja alleviivattuna mihin ollaan kallellaan. Tyypillistä on, että jos edustaa "namisuuntausta" on kaikenlainen komentaminen, käskyttäminen ja kaulanahasta pöllyytys pahasta. Jos taas edustaa kenties toista ääripäätä, eli käskyttämista/komentamista on namitus silloin kukkahattutätien räpellystä. On kolinapurkkijengiä, on jääkausifriikkiä, yksi lukee päivät pääksytysten koiran rauhoittavia eleitä, yksi etsii vieteistä ja vaistoista selitystä kaikkeen.
Kuitenkaan mustavalkoinen, ehdoton ajattelu ja vain yhden koulutussuuntauksen tai -tavan hehkuttaminen ei sovi tähän päivään.

Jaksan muistella Tommy Wirenin luentoa, jossa hän kertoi, että "voi olla 100 koiraa, joilla on kaikilla sama ongelma". Se voi olla esimerkiksi vetäminen lenkillä. Hän kertoi, että "näihin kaikkiin sataan voidaan yrittää soveltaa yhtä koulutusmetodia. Tulos; se toimii kahdella".

Koirat ovat yksilöitä. Ne ovat geeniensä, ympäristönsä ja kokemustensa summa. 
Ne eivät ole koskaan mustavalkoisia, eikä niiden käytöstä voi koskaan yksinkertaistaa.
On totta, että ne toimivat paljolti viettien ja vaistojen ohjaamina, mutta osa myös "hoksaa" nopeasti, että ketä perheenjäsentä voi ehkä hieman pyöritellä pikkurillin ympärille ja "kuka huutaa pihaovella huvikseen".

Aina myös kuulee näitä, että "kun se ei koskaan ennen" tai "mistä se tuon keksi".
Omissa koirissani on ollut pentuaikana kenkiin erikoistuneita yksilöitä, tulppaanin sipuleihin ja pensaan harvennukseen perehtyneitä, asiakirjoja silpunneita (passi, ajokortti, laskut...) ja nyt laumassani asuu mattojen raahaukseen ja natustamiseen erikoistunut pentu. Jo tämä kertoo kuinka persoonallisia ja erilaisia kaikki saman rodun sisällä olevat yksilöt ovat. Kaikki pennut eivät yllättäen syökään sohvia ja patjoja, niillä kaikilla voi olla jokin paljon persoonallisempi mieltymys tai tapa.

Jos koira lähtee kokeilemaan rajojaan perheessä (mikä ei ole tavatonta) - voi mm. seurata miten muu koiralauma siihen silloin reagoi ja mikä "oppisuuntaus" siihen voisi toimia. Onko se namitus, komentaminen, "uhkailu" (et saa vinkulelua, jos riehut), ei-toivotun käytöksen reagoimatta jättäminen, toivotun käytöksen vahvistaminen - vai mikä. Vai nämä kaikki yhdessä.

En soisi, että asioita suurenneltaisi - eikä toki pienennettäisikään - vaan koira pyrittäisi aina näkemään kokonaisuutena. Sen käytös juontaa aina jostain ja pennut kokeilevat AINA rajojaan. Kuka maltillisemmin ja hillitymmin, kuka riehakkaammin.

Hyvänä esimerkkinä voisi toimia vaikka kynsienleikkuu. 
Muistattehan, millaista se alkuun, pennun kanssa oli? En oikeastaan tänä päivänä enää yhtään ihmettele, että pieni osa koiranomistajista ei sitä halua tehdä. Minusta tuntuu, että olen 11:ssa whippetyksilössäni "nähnyt ja kokenut kaiken"; osa vain kiemurtelee. Viri oli muuten siinä erittäin taitava. Se pystyi kiemurtelemaan hyvin vaivihkaa alaruumistaan siten, että minulla oli enää sen tassu kädessä kun "muu koira" oli kiemurrellut sylistä lattialle. Balilla oli kaikki keinot käytössä. Se huusi, kiemurteli, melkeinpä sähisi kuin kissa, yritti raapia ja taisi ottaa rannetta vähän suuhunkin. "Rangaistukseksi" aloin leikata pentuna sen kynsiä kolmen päivän välein. Ja KAS, ei se toimenpiteestä tykkää edelleenkään, mutta asettuu kiltisti syliin ja vain vasemman etujalan kyseessä ollen vienosti kiljaisee toimenpiteen aikana.
Mutta Maui. Mitä tekee meidän Matto-Maui? Se se vasta pistääkin hanttiin. Siinä saa ihan tällainen roteva rouva pidellä tosissaan, kun Maui yrittää päästä toimenpiteestä kuin talonmies katolta ilman turvavaljaita. Se potkii, mönkii, jännittää koko vartalonsa valmiina hyppäämään - mutta ei, en anna periksi. Toimenpide sujuu muuten jo kohtalaisen helposti verrattuna alkutilanteeseen. Vaikka hiki vielä hieman tuleekin.

Olisin varovainen diagnoosien suhteen.
Olen jopa miettinyt erillistä blogikirjoitusta aiheesta: Pitää olla priimaa. Pitää olla diagnoosi.
Ei saa hullaantua erilaisiin määreisiin ja diagnooseihin ihan siitä ilosta, että joku jossain on keksinyt sellaisen. Juuri luin jostain lehtiartikkelista siitä, että "ennen lapset olivat vain villejä, nyt ne ovat ADHD-lapsia".
Ennen osa koirista oli rajumpia leikeissään, topakampia, tomerampia, määrätietoisempia, pehmeitä, arkoja, epävarmoja. Nyt ne ovat EA-koiria, resurssiaggressiivisia ja kohta varmasti bipolaarisiakin. Varoisin lyömästä leimoja koirien otsaan, määrittämästä niitä 6-kuisena. Laittamasta niitä lokeroihin ja vetämästä turhan syvällisiä johtopäätöksiä.

Sillä mikä lopulta on normaalia? Kuka sen määrää ja sanoo? Kuka pystyy yhdestä käytöstiplusta määrittämään koko koiran luonteen, sen aikomukset ja tarkoitusperät?

Aion jatkossakin suositella pysymään pois somepalstoilta.
Olen nimittäin jo pitkään ollut sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan vaikka Facebookiin kuvan koiran vatsan alueella olevasta finnistä - on se ensimmäisissä kommenteissa harmiton näppylä, mutta muuttuu keskustelun edetessä keuhkoödeemaksi ja vaatii välitöntä lääkärikäyntiä. Jonkun mielestä koiran vatsafinni voi olla myös oire stressistä ja stressi taas aiheutuu kireistä lihaksista. Lopulta kiistelläänkin siitä kuka on Suomen paras osteopaatti.

Tämän viimeisimmän someriehunnan keskiössä ollut ihminen sanoi minulle osuvasti:
"Helpompaa olisi olla keskiajalla roviolla kuin hallita somea. Vain eutanasian ehdotus jäi puuttumaan".

Muistakaa - koiranpentu on kehys, taulun maalaatte te. Koiran luonne kehittyy KOKO sen elämän ajan. Pentukäytös voi olla täysin päinvastaista aikuisuuteen verrattuna; niinkin yksinkertainen esimerkki kuin villi pentu -> veltto aikuinen. Rajoja kokeileva juniori -> seestynyt aikuinen.

Siispä leimasimet piiloon, malttia diagnooseihin ja määrityksiin. Iloitkaamme rotumme monipuolisuudesta ja sen sisällä olevista persoonallisuuksista. Whippetistä on moneksi!


Lopuksi. Jos kuitenkin koet jonkin tilanteen tai koiran käytöksen sellaiseksi, että haluat siihen avaavaa selitystä, kehotan kääntymään rotua pitkään harrastaneiden pariin. Puhelimella tai vaikka sähköpostilla. Facebookin erilaiset palstat kiertäisin kaukaa.

Odotettu uutuus Hau-Hau Championilta!

Hau-Hau Champion Super Premium -ruokasarja on saanut uuden lisän, nimittäin Viljaton Lammas & Perunan!
Me Kenzolassa pääsimme testiryhmään ja olenkin jo aloittanut ruoan antamisen "suorilta" Balille ja Mauille, Huiman syödessä vielä omaa kanisteriaan tyhjäksi. Hupi ja Luxi ovat vähärasvaisella kuiviksella, joten heille tämä uutuustuote ei sovi.

Maui on erittäin nirso kuivamuonan suhteen ja omistajahan "tekee kaikkensa", että vielä kasvava pentu/juniori ei näyttäisi nälkiintyneeltä. 
Mauilla on ollut ruoka-astiassaan sen seitsemää sorttia kuivamuonaa ja tällä hetkellä koluan kaupan alelaareja sille säännöllisesti; rusinaton maksalaatikko, jauheliha ja porsaansuikaleet menevät kuin kuumille kiville. Hau-Hau Champion Super Premium Lammas & Peruna viljaton -kuivaruoka näyttäisi nyt kuitenkin tekevän kauppansa, nappula kerrallaan.
Bali on popsinut ruokaa jo parisen viikkoa ja hyvällä ruokahalulla. Maha on pysynyt kunnossa, ulosteet on tiukkaa, tummaa sikaria. Masu ei kupli, hajuhaittoja ei ole. Tämähän on ihan luksusta.

Tuote ei sisällä viljoja tai gluteenia. Reseptin ensisijainen proteiininlähde on hyvin sulava, maukas lampaanliha. Hiilihydraattien ja kuitujen lähteenä on viljojen sijasta käytetty perunaa ja hernettä. Luonnollisia vitamiinien, hivenaineiden ja antioksidanttien lähteitä ovat taasen pinaatti, tyrnimarja ja omena. 
Resepti on kehitetty uusimpien koiran ruokintaa ja ravitsemusta koskevien tieteellisten tutkimusten mukaisesti.
Hau-Hau Champion Super Premium Lammas & Peruna -täysravinto ei sisällä väriaineita, keinotekoisia makuaineita (plussaa!!) eikä muuntogeenisiä ainesosia. Tuotteen laadun takaavat ISO 9001- ja HACCP-laadunvalvontastandardit.

Pakkauskoot 1,5 kg ja 10 kg. OVH n. 40 e/12 kg.

Proteiinipitoisuus on melko korkea; 30% ja rasvapitoisuus 16%. Arvot ovat mielestäni sopivat aktiivihkolle whippetille. Kovin kummoisia frisbeen metsästäjiä emme ole, emmekä harrasta valjakkohiihtoakaan mutta lenkkeilemme päivittäin n. 6 kilometriä ja nuorisoketju juoksee viikottain pellolla ja/tai metsässä jokusen kiekan.

Jostain syystä perunapohjaiset ruoat minua ja poikiani kiehtovat. 
Olen jo aiemmin ollut mm. Profine-sarjan ystävä ja koirani ovat säännöllisen epäsäännöllisesti syöneet muita Hau-Hau Champion Super Premium-sarjan tuotteita; kanaperunaa ja lohiperunaa. HHC sarjan Super Premium-tuotteet ovat olleet sellaisia, "joihin olen aina palannut".

Tervehdin siis ilolla tätä tuoteuutuutta ja Hau-Hau Championia siitä, että he tarjoavat "kunnon koiranruokaa" markettien hyllystä. Ehdottomasti jatkoon.

Jatkan tuotetestausta ja raportoin kevään kuluessa lisää - kun ruoan syöjiin liittyy enemmän puikkonokkiani.

Tutustu tuotteeseen Hau-Hau Championin omilla sivuilla: KLIK.

Tapahtumaa ja tilannetta kuin tykinsuusta.

Taas on blogikirjoittelu ollut sivussa. 
No ei ihme, kun tapahtumaa ja tilannetta vyöryy siinä määrin, ettei meinaa perässä pysyä. Joskus ihmettelen, että olen kuitenkin kohtuuselväpäinen (?) kaiken keskellä.

Helmikuu heilimöi jo täyttä laukkaa ja joulukuun pimein päivä on enää muisto vain.
Tai muistuttelenpa; pahimmillaan aurinko nousi 09.23 ja laski 15.10. Tänään 12.2. aurinko nousi 08.08 ja laskee 17.01. Valon vauhti on hurjaa.

Syksyisestä COSsista kirjoittaminen jäi blogiini kokonaan, koska tein siitä lehteemme tilausjutun.
COS 2017 oli kuitenkin melkoinen suksee ja uusi COS 2018 on jo tekeillä. Terveysrahaston kartuttaminen on tärkeää ja tapahtumien luominen sitä silmälläpitäen mielekästä.
Ja kyllä, lokakuisia tapahtumia aletaan suunnitella jo edellisen vuoden lopussa. Tuomarit on lyöty lukkoon ja paikkavaraus tehty. Kesän kuluessa sitten se kaikki muu.
HAKA-päiväkin kaivettiin naftaliinista, kun inspiraatio iski. Marraskuussa sitä sitten. Loistavien luennoitsijoiden imussa.

Australialainen whippetkasvattaja oli minuun yhteydessä. 
Olin alkuun hieman hämilläni, sillä hän avasi visiteerausintoaan vasta myöhemmin, kirjeenvaihdon kuluessa. Hän halusi vain nähdä suomalaisia koiria ja erityisesti Hupi kuului joukkoon, koska sillä on Australiassa jo melkoisesti lapsia ja lapsenlapsiakin. Tästä sitten idea lähti taas lentoon ja Sandra Patterson pääseekin maaliskuussa näkemään ja kopeloimaan rotuamme isomminkin, sillä tilaisuudessa on tilaa peräti 45 whippetille ja paikkoja on vielä tätä kirjoittaessa 22. Mielenkiintoinen treenituokio tulossa ShowHau Centerille.

On myös aina ilo - ja erittäin mielenkiintoista - saada laumani testattavaksi tuotteita.
Balin - jolla on muuten tänään 5-vuotissynttärit - testattavana on tällä hetkellä kahtakin eri tuotetta. Toinen on tuo Zincbalans-sinkkijauhe ja toinen HauHau Champion Superpremium-sarjan uutuus, Viljaton Lammas & Peruna. Ruokaa ei näillä näkymin edes suoda laumani vanhuksille, Hupille ja Luxille, joilla on mahaoireiden vuoksi menossa vähärasvainen ruokavalio. Huiman laarissa on vielä ruokaa sen verran, että syödään se pois ja jatketaan sitten lammasperunalla, eli Huimakin pääsee mukaan testiryhmään. Toistaiseksi kokemukset molemmista tuotteista erittäin positiivisia. Kummastakin tuotteesta toki tulossa omia postauksia blogiini.

Vuoden alku ollut tässä hieman kaoottinen, ensin Luxia ja sen mahavaivoja hoidettiin eläinlääkärin pakeilla ja juuri kun olin ehtinyt sanoa "kissa", käytiin seuraavaksi Mauin silmä värjäämässä mahdollisten haavojen varalta, sen vasemmanpuoleisen silmänvalkuaisen muututtua verenpunaiseksi. Onneksi silmässä ei ollut mitään sen vakavampaa. Nyt on sitten pientä huolta Huimasta, jonka kortisonilääkitystä joudutaan ilmeisesti alkuun ainakin tihentämään. Kolmen päivän välein annettu annostus ei enää riitä, eikä ehkä kahdenkaan päivän välein. Odotan parhaillaan Huimaa hoitaneen eläinlääkärin puhelua. Aamu onkin tässä jo viestitelty, sillä olen pitänyt Huiman lääkityksestä ja oireista päiväkirjaa joulukuusta 2015 alkaen.

Perjantai-ilta, 9.2., vietettiin iltamätsärissä. 
Taas löytyi uusi tyttö pyörittämään Mauia, Sabrina. Sanoisin, että meillä on Suomessa kasvamassa legioonallinen innokkaita ja taitavia nuoria koiraharrastuksen parissa ja pariin. Onkin äärimmäisen tärkeää millaisen viestikapulan me vanhemmat heille annamme. Moitimmeko vai kannustamme ja miten heitä ylipäätään kohtelemme ja opastamme?
Maui on koiristani ensimmäinen, jota oikein "työnnän" kaikille vieraille, jotta siitä ei tulisi mammanpoikaa joka vinkuu perääni kuin hengenhädässä. No ei taida olla pelkoa. Hyvä kun saan koiran kiinni pellolla tai metsässä. Se kun ei korvaansa lotkauta huuteluilleni. Muutenkin jos olen vaikka kaverin kanssa siellä metsässä ja kaveri kutsuu samaan aikaan koiriaan kuin minä, niin Mauihan vaeltaa sinne kaverin luokse, ei minun. 
Maui on jokatapauksessa mainio koira. Se on niin valloittava, villi, omapäinen ja hauska, että sydän sulaa aina kun sitä katson. Perjantaisen tuomarin palaute oli myös korvakarkkia: "onpa kiva nähdä whippet, joka on iloinen". Voin myös sanoa, että on kiva omistaa sellainen koira.

© Antti Ruotsalo

Lauantaina olin ulkoiluttamassa uusia punaisia kenkiäni oheisessa räppilookissa.
Ja tuuppaamassa Huiman Jennyn pyöritettäväksi ja Hupin Emmin käsiin. Olipa mukava piipahdus W-H Tapahtumassa. Molemmille pojille hieno kakkostila; Huima käyttöluokan 2. (3) ja Hupi veteraaniluokan 2. (2). Huimalle myös KP ja kutsu Urosten parhaat liikkeet -kisaan. Siellä saikin sitten Jenny-parka juosta. Nimittäin tuomari veti kisan läpi knock out -periaatteella, eli kierros ja yhden koiran kättely pois. Koiria taisi olla kisassa + 10 ja kehätkin oli yhdistetty, joten Jennyn reidet olivat varmasti mukavasti maitohapoilla päivän päätteeksi. Mutta jos oli mätsärituomarin puheet korvakarkkia, niin nyt oli tuo Parhaat uroksen liikkeet silmäkarkkia. Nimittäin Huimalla on upea draivi, se aivan puhkeaa kukkaan liikkeessä, työntää vaivattomasti ja vahvasti lantiolla, avaa etuliikkeet auki ja eteen - jopa tätä kirjoittaessa menee kylmät väreet kun näky nousee eteeni!  Niin hienoa katseltavaa se oli. Kiitos Jenny, että tarjosit minulle tämän nautinnon katsoa omaa, upeaa koiraani! 45 urosta esitettiin ja Huimalla päivän kolmanneksi parhaat liikkeet, wau!

Jenny & Huima

Ja Emmi. Taidokkaasti vie 13,5-vuotiasta Hupia, joka yhä motivoituu lihapullasiivusta ja näyttää kuinka hienon eleettömästi yhteistyö voikaan pelata. Miten vielä vanha jaksaa ja näyttää hyvältä. Liikuttavaa. Ja niin ihanaa katsoa!

Emmi esitti Tapahtumassa myös Jiven, Geada Flor Joyous Jive, ja voitti hienosti nuotenluokan (6). Jiven osalta treeni jatkuu nyt Emmin käsissä, toivotaan, että kehäkokemuksen karttuessa, puolintoisin, esiintyminen asettuu.

Hyvä handleri on mielestäni melko eleetön, keskittyy olennaiseen ja tuntee ja näkee käsissään kulloisenkin koiran vahvuudet ja heikkoudet ja esittäessään pyrkii tuomaan koiran vahvuuksia esiin peittäen heikkouksia. Ei ihan helppoa mutta todella kaunista katsoa.

Whippet on vaativahko esitettävä, koska siitä näkee "kaiken heti". Ja whippethän osaa mm. kenottaa, joko eteen tai taakse, seistä takajalat mitenkuten, steppailla, köyristellä ja nojata - ja päivän biorytmitkin voi vain olla pielessä. Motivoiminen lihapullasiivullakaan ei toimi, jos mieli on känkkäränkkä ja kärsivällisyys on luokkaa 3 sekuntia ja tylsistyminen.

Päätän tämän(kin) blogikirjoituksen sanomalla: kuinka hienoa onkaan olla whippetisti ja omistaa sulavalinjainen, virtaviivainen, lihaksikas ja lempeä koiramaailman ferrari. Ei mitään liikaa ei mitään liian vähän - vain katkeamattomia kauniita linjoja. 

Lähdenpä tästä oman ferrarilaumani kanssa lenkille ja nuorisoketjua juoksuttamaan pellolle. Siinä sitä silmä lepää ja kärsivällisyyskin kasvaa, kun Mauia huutelee vielä vartti sen jälkeen kun kaikki muut koirat ovat kiinni.

Helmeilevää helmikuuta blogiani seuraaville!

Sitten syvennymme sinkkiin.

Uusimmasta Koiramme-lehdestä silmiini osui koirille kehitetty sinkkijauhemainos! 
Blogini lukijat muistanevat viimevuotisen Nutrolin-öljytestin? Josta valitettavasti ei ollut mainittavaa apua testikoira-Balin anturaongelmaan; kivien imeytymiseen anturaan sisään. 2016 poistin kiviä 5 kertaa ja 2017 4 kertaa.

Sain kuitenkin kuulla muutamaltakin rodun harrastajalta, että sinkistä voisi olla apua. Ja että sitä kannattaisi kokeilla.

Vuosi Balin kohdalla alkoikin mielenkiintoisesti. Nutrolin-testaus päättyi ~ kuukausi sitten ja 24.1. leikkasin koirieni kynsiä tuttuun tapaan. Leikatessa silmiini osui selkeä musta pieni kraateri yhdestä anturatyynystä. Mielenkiintoista tässä on se, että koira ei ole ontunut lainkaan! Anturasta löytyi 2 miniminimaalista hiekanjyvää päältä ja syvältä kraaterista jälleen se tuttu: KVARTSIkivi!

Vuoden ensimmäinen kivenpoisto tehtiin siis heti tammikuussa.

Sinkkitestaus on alkanut. 

Tuote on Vitabalans Oy:n PRO Balans-sarjaa, joka onkin varsin kattava. Esite kertoo sinkkijauheesta seuraavasti:
ZINCBalans on erityisesti koirille suunniteltu sinkkijauhe. Sinkki ylläpitää turkin ja ihon hyvinvointia. Se on tehokas apu iho- ja karvaongelmiin sekä kuiville anturoille ja halkeileville kynsille.
ZINCBalans on helppo ja turvallinen annostella koiran painon mukaan pakkauksessa olevalla mittalusikalla. Se sopii erityisen hyvin täydentämään koti- ja raakaruokaa.

Purkissa on 300 grammaa sinkkijauhetta ja tarkemmin: sinkkiä (sinkkisulfaattia) on 15mg/grammassa. Lisäaineina on maltodekstriini ja teknologinen lisäaine. (esite ei tätä sen kummemmin selitä, mitä se on)
Annostus per 10 kiloa on 2 mittalusikallista. Balin, 16 kiloa, annostus on siis 3 mittalusikallista.


Päivitän testin kulkua blogissani vuoden kuluessa.
Yhden purkin tulisi riittää noin 5 kuukautta.

TÄSTÄ Probalans Oy:n sivuille: KLIK ja vielä ZINCBalansin oma sivu: KLIK

Onko tämä se "elämän kevät"?

Nimittäin Annen masinoima whippet-yllätys -tiimi pääsi yllättämään allekirjoittaneen mitä liikuttavimmalla tavalla.
Vuoden alku on ollut meillä hieman haasteellinen, sillä voimavaroja on vienyt muutamakin ikävä sattumus ja nelijalkaisten sairastelut. Oman haasteensa tuo työläähkö äitini tilanne, johon onneksi on luvassa apuja.

Luxin tilanne ei onneksi ollut niin paha kuin mitä se alkuun näytti - ja vatsavaivat on nyt saatu asettumaan Tylosiinilla, Caniuksella ja low fat -ruoalla. Pahin skenaario kun oli se, että Luxi kärsisi samasta vaivasta kuin Viri-isänsä. Onneksi näin ei ollut.

Ei siinä juuri kissaa ehtinyt sanoa kun seuraavaksi Mauin kanssa kiirehdittiin eläinlääkäriin. Mihin lie lapsi tömäyttänyt päänsä/silmäkulmansa/silmänsä - sillä sen silmä oli kuin jostain horrormuuviesta; silmänvalkuaisen ollessa verenpunainen. Onneksi tämäKÄÄN vaiva ei ollut vaaraksi, verisuoni oli "vain" rikkoutunut. Varuiksi saimme kuitenkin silmätipat sillä sidekalvot olivat lievästi tulehtuneet.

Suomen kieli on ihana, rikas kieli ja se antaa välillä pähkinöitä purtavaksi kun jokin sana tai sanonta ei heti - eikä vuosienkaan päästä - välttämättä avaudu.
Elämän kevät -sanonta voi olla tällainen monitarkoituksellinen sanonta?

Joulun ja uudenvuoden väli oli paha. Oliko se se paha kakku? Se tulla tupsahti, vaikka sanonnassa pyydetään hyvää kakkua tulemaan? 
Eilinen kirjepartio - Anne ja Pippe - toi kuitenkin ovelleni kevään tullessaan. Se tulee sittenkin. Elämän kevät.

Kiitos ihanat whippetihmiset.
Kiitos Anne, Arja, Katariina, Kari, Marina, Ulla, Terhi, Mari, Pirkko-Liisa, Jaana, Tuomo, Pippe, Anna, Taru ja Suvi.

Kiitos.

Vuosi 2017 alkaa olla taputeltu. Kiitos ihanat!

Ja onpas ollutkin vauhdikas vuosi. On ollut nousua ja laskua ja niitä edeltäviä nousu- ja laskukiitoja. 
Muistellaanpa hetki.
Jo heti tammikuussa piipahdimme Balin kanssa Liettuassa. 4 tapahtumarikasta reissupäivää, elämäni ensimmäinen omnibussireissu, jossa tapasin heti loistavan lystikkäät ja lupsakat villakoiraväen edustajat, Virpin & Marikan. Kaksi päivää, kaksi varacacibia, jei.
Virpi ja Marika ynnä muu bussiseurue korvasi ihan kaiken; mahtava reissu huolimatta menestyksestä. Tai menestyksen puutteesta.

Maaliskuussa koimme suuren surun ja menetyksen kun Kenzolan presidentti Viri, 13 vuoden ja 5 kuukauden iässä sai äkillisen haimatulehduksen joka eteni nopeasti kuolioon asti ja Pirreli lähti "saappaat jalassa" taivaan hattaralle missä ei ole kipua eikä stressiä, 14.3.2017.
Olin jollain tasolla "valmistautunut" päästämään Viristä irti jo korkean iänkin vuoksi mutta sen saama äkillinen sairaskohtaus joudutti asiaa ja pakotti nopeisiin päätöksiin.
Kaipaan Viriä joka päivä ja viimeksi eilen juttelin sille ajellessani Tapulikaupungissa. Tutuilla, vanhoilla lenkkipoluilla kerroin Mauille auton takaboksiin, että "täällä on hienonhieno sielunpuolikkaani Pirreli tepastanut monen monta lenkkiä". Äidin Pirreli, toivottavasti sinulla on siellä pilven päällä kaikki hyvin.

Maaliskuussa 2017 pidettiin myös järjestämäni maanmainio Voihan vietti! -tapahtuma 24-25.3.

Huhtikuussa tapahtui kummia. Salainen haaveeni sai siivet kun eräs pentutiedusteluistani otti tulta alleen ja lähti vyörymään lumipallon lailla eteenpäin....
15.4. lensin Manchesteriin hakemaan Mauin laumaani. 
Samana viikonloppuna, jossain välissä, astuteltiin Kakania ja stressikäyrät - ynnä progesteronit - olivat koholla. Matka oli ihan huikea - ja tietysti tuliaiseni, Maui. Myös Kakan alkoi visiittinsä jälkeen "valmistaa pikkukakkusia".

Toukokuussa matkailtiin taas. Balin kanssa surffasimme jälleen Liettuaan, tuonne edullisen Pina coladan luvattuun maahan. Viiden päivän reissulta toimmekin Cacibien sijaan kaksi kassillista Pina coladaa, kissojen kynsisakset ja yhden vinttikoirapatsaan sekä terassimaton. Täydellistä. Ja Virpi, reissuwoman lailla vertaa. Eipä juuri hätkähdellyt, kun bussi jätti ja liftasimme tienposkessa.

Vihdoin saapui kukkea ja kepeä kesäkuu ja reissusuunnitelmien kariuduttua aivan viimemetreillä aiotun matkaseuran kanssa lähtikin kämppis rohkeasti rattiin; elämänsä ensimmäistä kertaa Baltiaan. Kuudes dogsitteri taisi sanoa yes ja matkaan päästiin; tällä kertaa Latviaan. Itse näyttelyssä olisi Tenat olleet tarpeen, niin jännittäväksi kaikki meni. Timpsukka astui apuun ja avitti Balin valioluokan voittajaksi ja meikäläinen hoiti loput; Balin aina ROPiksi asti. Cacib pärähti otsikkoon hienoimmalla mahdollisella tavalla ja lopputulemana oli elämäni ensimmäinen INTti!

© Hannu Kervinen

Heinäkuussa heitimme vielä Pippen kanssa Piteån reissun, josta Balille tuliaisina VASERT ja suklaata. Miten mukavaa onkaan reissata mukavasti reissaamiseen suhtautuvan koiran kanssa ja vieläpä mukavassa reissuseurassa.
Vaikka tämäKIN reissu aiheutti hieman sydämentykytyksiä, erään hirven (!!) yrittäessä pelkääjänpuolen ovesta sisään. Onneksi se kuitenkin päätti viimehetkillä vetää uukkarin ja kolarilta ja enemmiltä säikähdyksiltä selvittiin.
Vieraanvaraisuudesta iso kiitos MhaLhi's -kenneliin, allt var jättegott och valparna supersöta!

Elokuussa minulla oli ilo arvostella junnuja ja sennuja sekä mm. parikilpailu Borzoi-erkkarissa. Ei muuten ollut ihan helppo keikka, sillä Maui juoksi aamulenkillä jumppatelineeseen (!) ja sai kunnon kolauksen takajalkaan ja asianmukaiset mustelmat. Aamun ohjelma meni siis uusiksi ja kiidimme tuhatta ja sataa Pakkalan päivystykseen. Meinasin jo hermostua, kun koira ei varannut takajalalleen ja ell laski Mauin hampaita........ Kyllähän se koipi siitä sitten alkoi pelittää ja kiisin lenkkivaatteissa tuomaroimaan Kartanolle viimehetkillä! Ihana keikka, muuten. Kiitos kun kutsuitte.

Syyskuun 23. päivä pidimme järjestämäni COS-tapahtuman ShowHau Centerissä. Jestas, että olikin suksee ja porukkaa lähti todella hienosti tukemaan tapahtumaamme. En ehkä koskaan unohda HobbyHallin lahjoittamaa Oiva Toikan lintua. Enkä niitä miljoonaa sponsoria ja yksityistä lahjoittajaa, upeata!!! BIG thanks goes to whole showteam as well to Kathryn and John Jones, UK!

Lokakuussa Kenzolan vetreät veteraanit täyttivät vuosia. Luxi 11 ja Hupi 13. Respect!

Marraskuussa ~ 40 whippetiä kävi Hakunilassa luovuttamassa verta metabolo..metabomolo..metamolobo.. no enivei, jonkun tärkeän asian hyväksi kuitenkin.

Joulukuussa kävin kokemassa köyhien ja vähäosaisten joulun sekä Messukeskuksen tunnelmat - viimeksimainittuun kova kiire olikin, sillä kaasutteluni liikennevaloihin tuotti 200 euron sakon. 22. päivä lisäksi Luxin veriarvot tsekattiin läpi jatkuvan ripuloinnin vuoksi. Pelkästään verta seulottiin 120 euron edestä. Haiman lipaasiarvot huitelivat hieman korkealla, mutta Tylosiini, Canius ja LOW FAT-dieetti on purrut hyvin. 
Melko kallis joulukuu, etten sanoisi. Onneksi joulupöydässä oli runsaasti graavilohta tuomassa hieman lohtua, siitä kiitos aina iloiselle äidilleni!

Luxin jouluaatto.

Huikea ja tapahtumarikas vuosi vaikka sitä värittikin Virin poismeno, mikä oli laumallemme ja minulle kova kolaus ja menetys. En usko, että koskaan toivun Virin menetyksestä, mutta olen myös todella kiitollinen kuin sain omistaa ja elää Virin kanssa liki 13,5 vuotta. Viri ei koskaan ollut vain koira vaan se oli osa minua, ja sen lukeminen ja ymmärtäminen oli herkkien sielujemme kemiaa. 

Olen saanut tänä vuonna iloita myös huikeasta esittäjätiimistä, joka on auttanut minua monin tavoin ei vain useassa näyttelyssä vaan myös useamman koiran kanssa - ja lukuisissa treeneissä.

pic above: Pia handling Maui

Jenny kävi heinäkuussa juoksuttamassa ja seisottamassa Mauita läheisellä tenniskentällä. Kuinka ihanaa oli seurata näiden kahden yhteyttä ja bondausta. Cool! Jaana heilutteli ja puristeli kärsivällisesti Maukkaa Tapahtumassa kesäkuussa. Miten herttaista, suloista - ja ihanan kärsivällistä.
Entäpä Emmi sitten? Superkärsivällinen, taitava, aina positiivinen ja koiraa hyvin lukeva Emmi. Tehnyt ihan hurjasti pohjatöitä omapäisen Maukkeliinin kanssa.
Karikin on ehtinyt pyöritellä Mauita. Minusta hieman tuntuu, että myös Maui pyöritteli Karia. Suloista.
Lotta esitti Mauia mm. Hyvinkäällä ja sai upeasti Mauista esiin olennaisen. Maui ei päästänyt Lottaa helpolla - mutta ei Lottakaan Mauita. Kun hyppysissä on taitoa, koiran on vain taivuttava. Vaikka namit olisivatkin väärät.
Sandra astui remmiin kesän lopulla ja on ottanut hienosti vastuuta Mauin esittämisessä. Maui pyörittää hieman myös Sandraa, mutta  Sandrapa ei ihan vähästä säikähdä. Välillä varmistelen, että "jaksatko vielä" mutta Sandra vain nauraa, että "hyvä, että se on tollanen eikä mikään perässävedettävä lapanen". Sandrakin on onnistunut hienosti pääsemään Mauin kotkotuksista jyvälle ja heidän työskentelynsä seuraaminen on ajoittain todella koskettavaa. Sandran asenne ja osaaminen ja kanankaulat - näillä tulee myös tulosta! Treenikerta treenikerran jälkeen Sandra alkoi sisäistää whippetin ajatusmaailmaa - ja oivaltaa Mauin temperamentille sopivimmat otteet.

pic above Sandra handling Maui

Koirat koskettavat ja koirat yhdistävät. 
Parhaimmillaan harrastus on juuri tätä. En voisi olla tällä hetkellä kiitollisempi - jokaiselle koiralleni, ja jokaiselle teistä, jotka olette kulkeneet taas tänä(kin) vuonna vierellämme. Teitä on monta ja te olette kaikki tärkeitä ja ihania. Yhtä ihania kuin ihana rotumme. Mitä tekisinkään ilman teitä ja mitä tekisinkään ilman whippetiä.
Kiitos myös Whippet-Harrastajat ry joka antaa upean viitekehyksen, astinlautaa ja taustatuen rodun hyväksi toimimiselle. Ensivuodelle on suunnitteilla taas vaikka ja mitä - pysykää kuulolla ja matkassa!

Iso kiitos. Ihan kaikesta.

Joulutunnelmia 2017. Koira on koettava.

Onpahan ollut erikoinen joulukuu.
Tunnelmat ovat viistäneet laidasta laitaan ja satunnaisten syvien vesien kautta on pulpahdettu teräviin tajuamisen hetkiin ja harrastusympyrät ovat  pyörittäneet ajoittain kuin 1200 kierroksen pesukonelinkous konsanaan.

Naapuruston juoksuaikaiset nartut ovat aiheuttaneet hihnojen kiristystä ja jatkuvaa nuohoamista rotvalleissa. 
Kiire on ollut tolpalta tolpalle ja vanhat talvilapaset ovat hiertyneet rikki. Hihnojen - ja pinnan kiristyessä - on ollut välillä pakko pohtia, että kuinka kauan jaksan ison lauman kanssa? Oravat voimistelevat vetreästi puissa, pellolle kiskotaan hullun lailla, hajujen perään vedetään silmät päästä pullistuen ja bonuksena lenkin varrella olevien omakotitalojen pihamailla vetää aitajuoksua eestaas joko topakka terrieri tai lihava labbis äänekkäästi haukkuen ja laumaani haastaen.

Vielä riittää hauiksissa voimaa ja kun siltä tuntuu, kiroilen lenkillä ääneen. Huokailen ja puuskutan. Se on toistaiseksi auttanut. Toisaalta en tiedä mitä ohittajat meistä ajattelevat mutta ehkä se ei ole olennaistakaan vaan se, että etenemme joskus edes 2,2 km/h.

Luxi aiheutti osin vielä selvittämätöntä murhetta jatkuvalla ripuloinnillaan. 
Vaikka rento ell loihe lausui, että "haittaakse" niin päädyimme osittain isärasitteen vuoksi tutkimaan haimaa tarkemmin. Ell:n omassa labrassa lipaasiarvo oli 2300 kun sen ihannemaksimi on 1800. Ulkopuolinen labra analysoi haimaa lisää - josta odotan vielä lisätuloksia. Haimatulehdusta ei ollut, joka toki olisi aiheuttanut muitakin oireita kuin vain ripulia, mutta tylosiinilla nyt mennään viikko kuitenkin. Josko se siitä asettuisi, 11-vuotiaan Luxin olo, kun oikein panostetaan lepoon ja lötköilyyn. Ja vähärasvaiseen ruokavalioon.

Kävin eilen muutaman ystävän kanssa kokemassa vähävaraisten joulujuhlan. 
Joosua Missio, Takaisin elämään ja Vantaan apuraide -yhdistykset järjestivät yhdessä vähävaraisten ja -osaisten juhlan Korson Lumossa. Paikalla oli arvioni mukaan n. 500 avuntarvitsijaa. Ja ei yhtään median edustajaa. Juhlasalin juhlallisuuksissa kuulimme Vantaan kaupunginjohtajan tervehdyksen sekä eri yhdistysten puuhamiesten ja -naisten kiitoksia ja kannanottoja mm. poliitikoiden päätöksiin.
Osin mielenkiintoista oli se, että paikalla ei ollut lainkaan mediaa. Köyhyys ja vähäosaisuus ei ole mediaseksikästä. Muutama hiprakassa ollut pilkki, virtsan ja lian sekä alkoholin ja tupakan haju oli voimakasta. Elämä haisi. Kuitenkin suurin osa oli siisteissä vaatteissa ja ruoanjakoon oli varustauduttu omin kassein ja jopa vetolaukuin. Yleisö oli miesvoittoista. Joukossa oli toki paljon lapsiperheitä, äitejä ja pienokaisia rattaissa, vanhuksia, eläkeläisiä - ja laitapuolen kulkijoita. Heitä kaikkia ajoi yhteen nälkä ja vähävaraisuus.
Ilmaisen lämpimän ruoan jälkeen ulkona jaettiin mm. kanasuikaleita, kokonaisia pakattuja kanoja, pizzaa, viiliä, kermaa, pakastevihanneksia - niin, ja siunausta. Jokainen ruokaa jakanut lausui "siunausta" tai "hyvää joulua" ruokaa jakaessaan.

Saimme kuulla, että valtio oli päättänyt pidättää tulevana vuonna vuonna 2017 olleen 1.000.000 euron  suuruisen tukirahan n. 400:lta ruokaa jakavalta yhdistykseltä. Se teki tänä vuonna n. 2500 euroa/yhdistys. Ehkä vähän - mutta yhdistyksille ihan älyttömän paljon. 2500 eurolla ajaa monta pakastekeikkaa, kylmäkuljetusautot kun eivät kulje pyhällä hengellä kuitenkaan.

Kokemus oli voimakas ja veti hiljaiseksi. Köyhyys oli ikäänkuin käsin kosketeltavissa ja päihteiden panemat miehet ja naiset nöyriä, hiljaisia ja kiitollisia. Puheita piti entiset metsien miehet ja roska-astioissa nukkuneet. Puhuivat kosketuksesta ja siitä, kuinka rukous auttoi. The lowest point -hetkellä oli joku tullut, puhunut ja koskettanut. Nyt nuo miehet kantoivat ristiä kaulassaan - ja touhusivat tehokkaina edustamiensa yhdistysten hyväksi. Ihmiset taputtivat ja lauluesitykset tempasivat mukaan laulamaan.

Kun 27,5 vuotta sitten hankin ensimmäisen whippetini en voinut aavistaakaan, kuinka voimakkaasti rotu tulisi viemään mennessään. 
Ylipäätään en noin 5 vuotta sitten olisi uskonut sitäkään, että minusta tulisi yhdistyksessä sivussa touhuava tehotoope. Yleensähän kuuluu kuulua toimikuntiin ja erilaisiin päteviin elimiin, että pääsee touhuamaan ja toteuttamaan - mutta ei, minä haluan mennä soolona. Tai sitten Mäkisen Annen kanssa. 
Olen kiitollinen, äärimmäisen kiitollinen, että toimintatapani on saanut vihreätä valoa. Ja olen saanut ja saan vastakin mennä soolona.

Tein pienen harrastusmutkan tuossa viitisen vuotta sitten yrittäessäni tuomarikurssille. 
Aiemmin koirien käyttäytyminen oli kiinnostanut tappiin asti ja ulkomuoto oli vähän niin kuin sivuseikka. Sanomattakin on selvää, että ulkomuodon alkaessa kiinnostaa, harrastuksessa aukesi taas aivan uusi ulottuvuus ja koiran eri mysteerimuodot alkoivat saada nimittäjiä. Koiraa saattoi alkaa kuvata luuston ja liikkeiden kautta tavalla, jota ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt harrastuksen alkutaipaleella. Mutta ei koiraa voi eikä pysty ymmärtämäänkään kirjojen tai luetun perusteella. Koira on koettava. Sen kanssa on elettävä nousut ja laskut ja yksilöitä tulee ikävä kyllä usein olla useampi, ennen kuin koirien käyttäytymistä voi ymmärtää - tai edes yrittää ymmärtää. Koira pitää kuulla, nähdä ja kokea. Sen kanssa tulee elää.

Jos jotain kadun viimeisiltä harrastusvuosiltani, niin sitä, että olen lyönyt leimoja omistamieni koirien otsiin niiden ollessa 1-3 -vuotiaita. 
Olen omistanut viileitä koiria, joista tulee herkkiä. Olen omistanut herkkiä koiria, joista tulee viileitä. On ollut autistista - nykyisin vakaista vakaaluonteisin - ja tättähäärää, joka on kääntynyt päinvastaiseksi. Ja kaikkea siltä väliltä. Valtavasti ihania, persoonallisia koiria.
Meillä vallitsee PIKAkulttuuri, ja junnun tulee olla jo 9-kuisena uroksista puhuttaessa Miesten Mies, joka pönöttää pontevana PU-riveissä napsien serttejä. Ilmava, jalkava, kuikelo, kesken kehityksen oleva koikkelehtiva bambi on nounou ja sitä tulee vähintään sääliä. Tai sitten kehottaa palaamaan kehiin vuoden päästä - jos silloinkaan. Ajan antaminen on joskus työlästä - mutta aiettä se palkitsee. Pönöpäästä on tullut Ihana Kainalokoira ja Bambi Jäällä -koirasta kehittyi sittenkin varteenotettava rodun yksilö.

Voisi tehdä tässä vielä vaikka lapaesimerkinkin. 
Tuomarikurssinpätkän innoittamana. Olen avoimesti kertonut omassa rotulehdessämme, että minulla teetti vaikeuksia hahmottaa ja muistaa lavan ja olkavarren paikat. Toki ymmärsin, että miten ne siellä koiran etusessa menevät, mutta vähän sama kuin mietin joka kerta, että "käännynkö Kehä III:lle itään vai länteen" jankkasin lavan ja olkavarren sijaintia joskus vuosia sitten... Vihdoin älysin tehdä muistisäännön for dummies ja sisäistin sen sittemmin; ensin on SÄKÄ joka on LYHYT sana ja siitä lähtee LAPA joka on myös lyhyt sana. Sitten vasta se olkavarsi.
Lapa on mielenkiintoinen luu. Ei riitä, että tiedät sen olevan sään jälkeen, vaan lisäoppina saat kuulla sen olevan joko pysty tai kauniisti taakse asettunut. "Well laid back shoulder" sanovat enkkutuomarit ja se on kauniisti sanottu se. Kauniisti taakse asettunut lapa sijoittaa myös koiran kaulan kauniisti ylälinjaan. Jos lapa on pysty - on myös kaulankiinnitys töks. Jyrkkä.

Tuomarikurssin pätkän jälkeen - sen minun vuosikurssini, jossa jäin 5 pistettä läpäisyrajasta - olen vasta alkanut edes hieman ymmärtää rotua ja halunnut JAKAA sitä vähää, mitä osaan. 
Ollapa kuitenkin kärpäsenä katossa 30-40 vuotta rotua kasvattaneen ihmisen keittiön pöydän päällä, siinä, missä se läppäri on. Tutkimassa yhdessä TWA:ta ja analysoimassa lanteen pituuksia ja kulmauksien ulottuvuuksia.
Rotu näyttäytyy meille jokaiselle hieman eri tavoin. Onkin ollut valtavan mielenkiintoista puhua eri rodun ihmisten kanssa edes hieman heidän oman rotunsa ongelmakohdista. Siinä missä jitterbergin ajokoiralla (keksitty rotu) on jokaisella ravin kanssa tekemistä ja rapukäynti enemmän sääntö kuin poikkeus ja lumumbalaakson pystykorvalla (keksitty rotu) lonkat luokkaa Ö - alkaa se oma rotu mennä perspektiiviin.

Olen siitäkin iloisessa asemassa, että minua opasti rotuun konkari.
Kennel Zootsuits ja Ari Auvinen oli railakas, päämäärätietoinen, suorapuheinen ja avoin. Siivestin hänen siivellään useamman vuoden, kunnes riuhtaisin itseni irti ja aloin säännöllisesti haahuilla kehänarujen ulkopuolella ympäri näyttelykehää. En ole sittemmin halunnut kuulua yhteenkään "leiriin" enkä tulla leimatuksi mihinkään kenneliin "kannattajajäseneksi". Oman tien kulkeminen sopii minulle ja olen iloinen, että itsenäisyydestäni huolimatta useat ihmiset ovat avanneet minulle ovensa ja sydämensä ja valottaneet rotunyanssejaan ja arvotuksiaan.

Vain olemalla auki, saat.
Jyrkät mielipiteet, leiriytyminen ja "yhden tyyppisuunnan edustaminen" rodussa voi sulkea sinut ulos laajemmalta rodun ymmärtämiseltä ja hämärtää rodun kokonaiskuvaa. Kun tulet rotuun, älä toimi kuten minä ja eriydy kuudeksi vuodeksi. Ole heti antennit ojossa ja sulata kaikki näkemäsi ja kuulemasi yhdessä muiden kanssa. Yleensä oivallukset seuraavat toisiaan.

Koirien kanssa touhuamisesta on moneksi. 
Olen varmasti tehnyt noin miljoona virhettä ja toiminut hullusti, väärin ja epäjohdonmukaisesti 600.000 kertaa, että oikein ahdistaa. Sitten taas muistan olla armollinen itselleni ja hoen hokemasta päästyä, että koirat elävät hetkessä. Katson nykyistä laumaani ja vaikka kökön määrä elämässä on vakio - eli aina on joku ripulissa, vinkuu, astuu, riehuu, syö seinää, ei anna leikata kynsiä, ei syö, syö liikaa, ripuloi, riehuu, varastaa muiden luut, ei usko, ei kuule, ei tule luokse, ripuloi, vinkuu, ei kuuntele........ niin kuinka paljon koirat ovatkaan minulle antaneet. Ja SE on se liikkeelle paneva voima. Ei tuomariksi tuleminen - joka on siis osaltani jo haaveilua vain - ei näyttelymeriitit, ei tittelit - vaan se, että olen saanut - ja annan takaisin.
Pidä huoli, että sinustakin tulee antaja. Rodut tarvitsevat antajia, puolestapuhujia, selittäjiä. 

Siitä pääsemme takaisin tämän joulutarinan ytimeen. 
Vähävaraisten joulujuhlassa puhuivat ja ammensivat entiset roska-astioissa nukkuneet alkoholistit, jotka ovat saaneet apua ja nousseet ahdingostaan. Koirien kanssa on älyttömän helppo tehdä virheitä. Niitä on helppo lukea väärin, treenata väärin, kävelyttää väärin, syöttää väärin, kasvattaa väärin, komentaa väärin. Ja silti ne antavat. Valtavasti. Tuntuvat ammentavan pohjattomasta laaristaan rakkautta, ymmärrystä, myötätuntoa, läsnäoloa ja lempeyttä.

Korvat ja silmät auki. Koiramme puhuvat meille, ne ammentavat. Meidän tarvitsee vain oppia ymmärtämään niitä ja kuulla mitä ne sanovat. Meille aukeaa ihan uusi maailma - kerta toisensa jälkeen. Kun me vain olemme kuulolla.

Oikein Hyvää Joulunaikaa kaikille blogiani seuraaville.
Kuvituskuvat Panasonic DMC-FZ200/Huawei 8 Lite 24.12.2017
Joulukorttikuva Imikimi.com ja mallina Maui

Pitää olla priimaa.

Elämme koirarintamalla mielenkiintoisia aikoja. 
Näin Messukeskuksen kolmepäiväisen puristuksen jäljiltä on mielenkiintoista - ja osin musertavaakin - seurata somekeskustelua. Osansa saavat kanssakilpailijat, järjestyksenvalvojat, kehäsihteerit. Milloin kehäsihteerin ääni on ollut liian hento, milloin ei ole näytetty läpysköjä. Tai jos onkin näytetty, niin liian nopeasti. Sovelias arvosanan ylhäällä pitämisen aika on n. 4-5 sekuntia. Kaksi sekuntia on liian vähän.
Järjestyksenvalvojat eivät ole joustaneet ja siivouspartiot ovat lusmuilleet.

Uusin Koiramme-lehti tarjosi jutulleni oivaa alustusta. 
Tapio Eerola oli kirjoittanut laajan artikkelin maailmannäyttelystä Leipzigistä. Voittaneesta tanskandogista oli somessa kirjoitettu suorasukaisesti ettei voittaja ollut tarpeeksi hohdokas. 
Hän kirjoittaa koiranäyttelyiden maailman kulkevan vääjäämättömästi tietä, jonka ovat viitoittaneet suosituimmat urheilulajit. Globaalin viihteen moottoritie, jossa koirien jalostusarvon mittaa julkisuus ja raha.
Eerola jopa kirjoittaa suoraan, että vastakkain ovat Pohjoismainen koirien hyvinvointiyhteiskunta ja amerikkalaistyylinen bisnes- ja showmeininki.

Show must go on. 
Meitä on muutamia vanhoja piimäpartoja, jotka muistelemme haikeudella menneiden näyttelyiden rentoutta ja huolettomuutta. Kehään lähdettiin pitkälti tapaamaan rodun muita harrastajia ja näkemään kenties uusia tuontikoiria. Siinä "sivussa" esitettiin oma koira, syötiin piirakkaa ja juotiin mehumaijan tiristämää mehua. Rupattelua kehän laidalla riitti ja koiriin suhtauduttiin rennosti - myös kehän jälkeen. Kilpailua - loivemmin ja tömäkämmin - on esiintynyt toki aina mutta sellainen "tosissaan olo" tuntuu nyt luissa ja ytimissä.

Olen jo aiemmin ilmaissut olevani huolissani uusista ajan ilmiöistä. 
Timanttihihnoista, peilisaleista, esittämisen jatkuvasta hiomisesta. Jakkupuvuista, uudesta handlerisukupolvesta ja voitontavoittelun maksimoinnista. Ai enkö minä sitten? Juu kyllä, olen käynyt peilisaleissa ja alkanut jopa namittaa koiriani. Handlereitakin olen käyttänyt hyväkseni ja saanut heihin tutustumisen kautta taas uutta perspektiiviä.
Nämä nuoret neidot ovat muuten äärimmäisen tietoisia ihan kaikesta ja tuntevat pahimman kilpakumppaninsa maneerit läpikotaisin. Ihan mitä tahansa koiraa ei edes esitetä ja jos esitetäänkin, esittämiseen panostetaan ja kehän jälkeen harmitellaan kun vasen takajalka oli tuomaripöydän edessä kolme millimetriä liian edessä.
Omaa itseä ruoskitaan ja koiraan projisoidaan omaa, osin epärealistista pärjäämisenhalua.

Aika tietysti kultaa muistot, mutta oliko ennen kuumempien kesien lisäksi myös koiraharrastus rennompaa? Uuden rodun myötä rentous tuli joskus takaisin.
Käsityshän voi juontaa ihan siitä omasta suhtautumisesta kaikkeen. Tunnettuahan on, että kun vaihtaa rotua, kaikki uuden rodun parissa on yhtäkkiä hirveän raikasta ja ihanan freshiä. Kaikki ihmiset vaikuttavat normaaleilta ja koiratkin ovat kaikki hurjan kivoja ja liioittelemattomia. Itse on avoin vaikutteille, "ihanille rodun ihmisille", jotka ottavat niin mukavasti vastaan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vuosien saatossa kun rotutietämys lisääntyy ja kymmenien eri kasvattajien "metkut" tulevat tutuiksi, raikkaus on tipotiessään.

Timanttihihna on tietysti vain koko kupletin sivujuonne mutta siihen ja hohtavaan jakkupukuun kulminoituu paljon tässä ajassa. 
Koira ei ikäänkuin "pärjää" enää itse. Sen esittäminen on hiottava tappiin ja virheet peitettävä mahdollisimman hyvin ja tuotava edut esille joskus jopa näyttävin, yli menevin maneerein. Nauran yhä omaa kommenttiani MV-näyttelyssä koirani kasvattajalle, joka kehotti lämmittämään koiraa, retkottaessani kehäpenkillä. Kuinka julkesin vulgaaristi sanoa koirani kasvattajalle sen, mitä todella sillä hetkellä ajattelin? "If he wins, he wins".
Enemmän. Kokoajan enemmän. Kehään ei todellakaan enää vain lompsita kahvittelun lomassa, vaan sinne mennään rinta, timanttihihna ja jakkupuku rottingilla.

Rentoutta ranteisiin. Mutta miten?
Uskon, että kun minä olen rento, koirakin on rento. Aion siis jatkaa valitsemallani tiellä ja miettiä kauppalistoja jatkossakin.
Joku on nimittäin joskus kysynyt minulta, että "koska lakkasit jännittämästä" - saatan tosiaan kehässä ajatella ihan vaikka kaupassakäyntiä. Vastasin, että "noin 300 näyttelykäynnin jälkeen". Okei, myönnettäköön, että jos koirani sattuu voittamaan luokkansa, jännitysmomentti hieman nousee, mutta ei enää sellaisiin sfääreihin kuin nuorempana, kun verikin virtasi nopeammin, selkä taipui ja kyykystä pääsi ylös. Nyt sitä pohtii, että "otinko aamulla tarpeeksi magnesiumia" ja "meneekö reidet maitohapoille"? 
Minä harjoittaisin ja haluaisin rentoutta, relaksaatiota, joogaa, mielijumppaa. Yhdessä koiran kanssa. Tähän olen nyt selvästi orientoitunut ja luvassa on asiain tiimoilta ensivuodelle toivottavasti mieluisaa momenttia meille kaikille. Tiedotan asiasta lähemmin, kun kaikki varmistuu.

Uskon, että koiran ominaisuudet - sen hyvät ja huonot puolet näkyvät aina ja kaikille.
Uskon naiivisti myös siihen, että jos tuomari pitää koirastani, sen tyypistä, hän katsoo koirani negatiivisia ominaisuuksia "läpi sormien". Jos taas koirani tyyppi ei miellytä, negatiiviset puolet pomppaavat alleviivatusti esiin - ja joskus tuntuu, että niitä keksitään lisää tai korostetaan kritiikissä.
Onko apua hihnasta, esittämisestä, nameista? Varmasti. Ne tuovat koiran parhaalla mahdollisella tavalla esiin, ja voivat jopa hämätä epävarmaa tuomaria. Sanoinko juuri noin, hämätä? Ihan varmasti tuomareilla on erilaisia päiviä ja painotuksia, ja ihan varmasti jonain päivänä se jokin "ekstra" sieltä näyttäytyy ja nousee, oli se sitten hihna tai maneeri. Kulmaus, pituus tai sääri. Hyvässä tai pahassa.

Priima-ajattelu tuntuu lisääntyvän?
Ikäänkuin koira ei enää olisi vain "koira" vaan se on väline, jonka avulla pääsemme esittämään itseämme, osaamistamme ja sitä "tyyppiä, johon uskomme". Koen, että pinkeä priima lisääntyy - koiran täytyy olla shöy, tikissä ja esittämisen tapissa. Beisikki, hyvä rodun edustaja ei oikein ole enää mitään, tai ainakin hajuton ja mauton ja hajuttomuutensa vuoksi pistetään eehoolla takaisin boksiin.
Onko kilpailu kovenemassa? Miksi? Johtaako nousevat näyttelymaksut, virkaintoiset järjestysmiehet ja liian hiljaiset ja ujot kehäsihteerit  epäselvine käsialoineen jatkuvaan ja voimistuvaan mielipahaan, kun oma koira ei pärjääkään toivotulla tavalla? Puhumattakaan puusilmätuomareista. Some laulaa ja kanssasi pitkän päivän viettänyt koira istuu lattialla vieressäsi lelu suussa kun purat mielipahaa nettiin?

Kaikki tunteet ovat inhimillisiä.
Ja ilo on kyllä nyt kateissa. Naamat on peruslukemilla. Missä on ilo siitä, että kotonasi on loistava lemmikki. Aina iloinen hännänheiluttaja joka haluaa vain olla kanssasi ja miellyttää. Olisiko meidän aika alkaa miellyttää lemmikkiämme? Tarjota sille kivaa yhdessäoloa, joka tuottaa meille molemmille mielihyvää. 
Priimantavoittelu pahimmillaan pistää pinkeäksi. Rentous vapauttaa. 
Anna rentouden tulla ja ole kiitollinen kotonasi asuvasta koirasta. Tai koirista. Luotto, rakkaus ja usko tulee näiltä niin hienosti takaisin. Ne ovat iloisia lumesta, sateesta, hajuista. Lenkistä, ruoasta ja levosta. Sinusta.

kuvituskuvat oma arkisto ja Googlen kuvahaku

Balin Nutrolin-testaus on päättynyt.

Oikeastaan se päättyi jo kaksi 275 ml pulloa sitten, mutta olemme sitkeästi jatkaneet vuoden loppua kohden ostaen pari pulloa lisää Nutrolin Iho & Turkki -öljyä.

Pääsimme testiryhmään vuoden alusta ja Bali valikoitui koekaniiniksi jatkuvien tassuongelmiensa (kivi anturassa) vuoksi.

Valotetaanpa hieman taustaa.

Kenzolassahan lasketaan melkein kaikkea. Sportsträkkeri nakuttaa jokaisella lenkillä ja kivien kaivuut tassuista kirjataan kalenteriin. Huiman kortisoniannostukset merkitään nekin tarkasti ylös ja niistä pidetään erillistä annostuskirjaa tietokoneella mahdollisine selityksineen ja huomioineen.

Aloin kirjata Balin kiviongelmia vuonna 2016 ja saldo näyttää tältä:

30.4. kivi
12.5. kivi
5.6. kivi
7.8. kivi
30.11. kivi

Viisi kertaa ontumista - lähinnä kvartsin vuoksi. Osa vieläpä pitkittyneitä ontumia, sillä Bali saattaa ontua viikon-kaksikin kivien poistamisen jälkeen.

Suurin toivein lähdimme sitoutumaan Nutroliniin täksi vuodeksi ja vuoden 2017 kivikalenteri näyttää Balin osalta tältä:

22.3. kivi
26.3. kivi
30.8. kivi
14.11. kivi

ikäväkseni joudun toteamaan, että vain 1 kiviongelma vähemmän kuin vuonna 2016. Toisaalta tänä vuonna ontumat painottuivat maaliskuuhun (2 x ) ja touko- ja kesäkuu mentiin "puhtain tassuin", jos vertaa edellisvuoteen.

Tulen jatkamaan kiviongelmien kirjaamista ja näillä näkymin jatkan Nutrolinin testaamista edelleen. 

Kirjaan loppuun pienen tiivistelmän Nutrolin IHO & TURKKI -tuotteesta kiinnostuneille:
Ihon läpäisyesteen heikentyminen ja ihon kuivuminen altistavat atooppiselle ihottumalle ja monille muille iho-ongelmille. (esite ei selitä, mitä tarkoitetaan "läpäisyesteellä") Näitä ovat toistuvat bakteeri- ja hiivatulehdukset, hilseilevä iho ja kiilloton turkki, polkuantura- sekä kynsiongelmat. (esite ei selitä, mitä "polkuantura- sekä kynsiongelmilla" tarkoitetaan)

Runsaasti välttämättömiä rasvahappoja, erityisesti linolihappoa, sisältävä öljyseos vahvistaa ihon läpäisyestettä ja vähentää kuivumista. GLA ja omega-3 -rasvahapot, alfa-linoleenihappo ja stearidonihappo tukevat linolihapon vaikutusta. Läpäisyesteen vahvistaminen edistää ihon normaalia toimintaa.
Nutrolin IHO & TURKKI sisältää 480 mg/ml välttämättömiä rasvahappoja ja 2,5 mg/ml luonnollista E-vitamiinia. Nutrolin IHO & TURKKI ei sisällä lainkaan kalaöljyä.


Tänä talvena Kenzolaan ostettiin paketti PAWZ-kumitossuja, joista on ollut jo runsaasti hyötyä lenkkeilyssä kivienpoiston jälkeen. Suosittelen lämpimästi. Punainen väri oli kooltaan sopiva sekä Balille että Huimalle. (linkki johtaa Peten koiratarvikkeen sivulle)

Huom. Jos whippetisi kärsii kiviongelmista ja olet saanut avun jostain tuotteesta - kerro se minulle. Otan mielelläni vastaan vinkkejä asiaan liittyen ja tutkin niitä lisää. 

kuvituskuva Nutrolin-sivusto.