16.12.2017

Pitää olla priimaa.

Elämme koirarintamalla mielenkiintoisia aikoja. 
Näin Messukeskuksen kolmepäiväisen puristuksen jäljiltä on mielenkiintoista - ja osin musertavaakin - seurata somekeskustelua. Osansa saavat kanssakilpailijat, järjestyksenvalvojat, kehäsihteerit. Milloin kehäsihteerin ääni on ollut liian hento, milloin ei ole näytetty läpysköjä. Tai jos onkin näytetty, niin liian nopeasti. Sovelias arvosanan ylhäällä pitämisen aika on n. 4-5 sekuntia. Kaksi sekuntia on liian vähän.
Järjestyksenvalvojat eivät ole joustaneet ja siivouspartiot ovat lusmuilleet.

Uusin Koiramme-lehti tarjosi jutulleni oivaa alustusta. 
Tapio Eerola oli kirjoittanut laajan artikkelin maailmannäyttelystä Leipzigistä. Voittaneesta tanskandogista oli somessa kirjoitettu suorasukaisesti ettei voittaja ollut tarpeeksi hohdokas. 
Hän kirjoittaa koiranäyttelyiden maailman kulkevan vääjäämättömästi tietä, jonka ovat viitoittaneet suosituimmat urheilulajit. Globaalin viihteen moottoritie, jossa koirien jalostusarvon mittaa julkisuus ja raha.
Eerola jopa kirjoittaa suoraan, että vastakkain ovat Pohjoismainen koirien hyvinvointiyhteiskunta ja amerikkalaistyylinen bisnes- ja showmeininki.

Show must go on. 
Meitä on muutamia vanhoja piimäpartoja, jotka muistelemme haikeudella menneiden näyttelyiden rentoutta ja huolettomuutta. Kehään lähdettiin pitkälti tapaamaan rodun muita harrastajia ja näkemään kenties uusia tuontikoiria. Siinä "sivussa" esitettiin oma koira, syötiin piirakkaa ja juotiin mehumaijan tiristämää mehua. Rupattelua kehän laidalla riitti ja koiriin suhtauduttiin rennosti - myös kehän jälkeen. Kilpailua - loivemmin ja tömäkämmin - on esiintynyt toki aina mutta sellainen "tosissaan olo" tuntuu nyt luissa ja ytimissä.

Olen jo aiemmin ilmaissut olevani huolissani uusista ajan ilmiöistä. 
Timanttihihnoista, peilisaleista, esittämisen jatkuvasta hiomisesta. Jakkupuvuista, uudesta handlerisukupolvesta ja voitontavoittelun maksimoinnista. Ai enkö minä sitten? Juu kyllä, olen käynyt peilisaleissa ja alkanut jopa namittaa koiriani. Handlereitakin olen käyttänyt hyväkseni ja saanut heihin tutustumisen kautta taas uutta perspektiiviä.
Nämä nuoret neidot ovat muuten äärimmäisen tietoisia ihan kaikesta ja tuntevat pahimman kilpakumppaninsa maneerit läpikotaisin. Ihan mitä tahansa koiraa ei edes esitetä ja jos esitetäänkin, esittämiseen panostetaan ja kehän jälkeen harmitellaan kun vasen takajalka oli tuomaripöydän edessä kolme millimetriä liian edessä.
Omaa itseä ruoskitaan ja koiraan projisoidaan omaa, osin epärealistista pärjäämisenhalua.

Aika tietysti kultaa muistot, mutta oliko ennen kuumempien kesien lisäksi myös koiraharrastus rennompaa? Uuden rodun myötä rentous tuli joskus takaisin.
Käsityshän voi juontaa ihan siitä omasta suhtautumisesta kaikkeen. Tunnettuahan on, että kun vaihtaa rotua, kaikki uuden rodun parissa on yhtäkkiä hirveän raikasta ja ihanan freshiä. Kaikki ihmiset vaikuttavat normaaleilta ja koiratkin ovat kaikki hurjan kivoja ja liioittelemattomia. Itse on avoin vaikutteille, "ihanille rodun ihmisille", jotka ottavat niin mukavasti vastaan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vuosien saatossa kun rotutietämys lisääntyy ja kymmenien eri kasvattajien "metkut" tulevat tutuiksi, raikkaus on tipotiessään.



Timanttihihna on tietysti vain koko kupletin sivujuonne mutta siihen ja hohtavaan jakkupukuun kulminoituu paljon tässä ajassa. 
Koira ei ikäänkuin "pärjää" enää itse. Sen esittäminen on hiottava tappiin ja virheet peitettävä mahdollisimman hyvin ja tuotava edut esille joskus jopa näyttävin, yli menevin maneerein. Nauran yhä omaa kommenttiani MV-näyttelyssä koirani kasvattajalle, joka kehotti lämmittämään koiraa, retkottaessani kehäpenkillä. Kuinka julkesin vulgaaristi sanoa koirani kasvattajalle sen, mitä todella sillä hetkellä ajattelin? "If he wins, he wins".
Enemmän. Kokoajan enemmän. Kehään ei todellakaan enää vain lompsita kahvittelun lomassa, vaan sinne mennään rinta, timanttihihna ja jakkupuku rottingilla.

Rentoutta ranteisiin. Mutta miten?
Uskon, että kun minä olen rento, koirakin on rento. Aion siis jatkaa valitsemallani tiellä ja miettiä kauppalistoja jatkossakin.
Joku on nimittäin joskus kysynyt minulta, että "koska lakkasit jännittämästä" - saatan tosiaan kehässä ajatella ihan vaikka kaupassakäyntiä. Vastasin, että "noin 300 näyttelykäynnin jälkeen". Okei, myönnettäköön, että jos koirani sattuu voittamaan luokkansa, jännitysmomentti hieman nousee, mutta ei enää sellaisiin sfääreihin kuin nuorempana, kun verikin virtasi nopeammin, selkä taipui ja kyykystä pääsi ylös. Nyt sitä pohtii, että "otinko aamulla tarpeeksi magnesiumia" ja "meneekö reidet maitohapoille"? 
Minä harjoittaisin ja haluaisin rentoutta, relaksaatiota, joogaa, mielijumppaa. Yhdessä koiran kanssa. Tähän olen nyt selvästi orientoitunut ja luvassa on asiain tiimoilta ensivuodelle toivottavasti mieluisaa momenttia meille kaikille. Tiedotan asiasta lähemmin, kun kaikki varmistuu.

Uskon, että koiran ominaisuudet - sen hyvät ja huonot puolet näkyvät aina ja kaikille.
Uskon naiivisti myös siihen, että jos tuomari pitää koirastani, sen tyypistä, hän katsoo koirani negatiivisia ominaisuuksia "läpi sormien". Jos taas koirani tyyppi ei miellytä, negatiiviset puolet pomppaavat alleviivatusti esiin - ja joskus tuntuu, että niitä keksitään lisää tai korostetaan kritiikissä.
Onko apua hihnasta, esittämisestä, nameista? Varmasti. Ne tuovat koiran parhaalla mahdollisella tavalla esiin, ja voivat jopa hämätä epävarmaa tuomaria. Sanoinko juuri noin, hämätä? Ihan varmasti tuomareilla on erilaisia päiviä ja painotuksia, ja ihan varmasti jonain päivänä se jokin "ekstra" sieltä näyttäytyy ja nousee, oli se sitten hihna tai maneeri. Kulmaus, pituus tai sääri. Hyvässä tai pahassa.


Priima-ajattelu tuntuu lisääntyvän?
Ikäänkuin koira ei enää olisi vain "koira" vaan se on väline, jonka avulla pääsemme esittämään itseämme, osaamistamme ja sitä "tyyppiä, johon uskomme". Koen, että pinkeä priima lisääntyy - koiran täytyy olla shöy, tikissä ja esittämisen tapissa. Beisikki, hyvä rodun edustaja ei oikein ole enää mitään, tai ainakin hajuton ja mauton ja hajuttomuutensa vuoksi pistetään eehoolla takaisin boksiin.
Onko kilpailu kovenemassa? Miksi? Johtaako nousevat näyttelymaksut, virkaintoiset järjestysmiehet ja liian hiljaiset ja ujot kehäsihteerit  epäselvine käsialoineen jatkuvaan ja voimistuvaan mielipahaan, kun oma koira ei pärjääkään toivotulla tavalla? Puhumattakaan puusilmätuomareista. Some laulaa ja kanssasi pitkän päivän viettänyt koira istuu lattialla vieressäsi lelu suussa kun purat mielipahaa nettiin?

Kaikki tunteet ovat inhimillisiä.
Ja ilo on kyllä nyt kateissa. Naamat on peruslukemilla. Missä on ilo siitä, että kotonasi on loistava lemmikki. Aina iloinen hännänheiluttaja joka haluaa vain olla kanssasi ja miellyttää. Olisiko meidän aika alkaa miellyttää lemmikkiämme? Tarjota sille kivaa yhdessäoloa, joka tuottaa meille molemmille mielihyvää. 
Priimantavoittelu pahimmillaan pistää pinkeäksi. Rentous vapauttaa. 
Anna rentouden tulla ja ole kiitollinen kotonasi asuvasta koirasta. Tai koirista. Luotto, rakkaus ja usko tulee näiltä niin hienosti takaisin. Ne ovat iloisia lumesta, sateesta, hajuista. Lenkistä, ruoasta ja levosta. Sinusta.

kuvituskuvat oma arkisto ja Googlen kuvahaku

Ei kommentteja: