Tunnelmat ovat viistäneet laidasta laitaan ja satunnaisten syvien vesien kautta on pulpahdettu teräviin tajuamisen hetkiin ja harrastusympyrät ovat pyörittäneet ajoittain kuin 1200 kierroksen pesukonelinkous konsanaan.
Naapuruston juoksuaikaiset nartut ovat aiheuttaneet hihnojen kiristystä ja jatkuvaa nuohoamista rotvalleissa.
Kiire on ollut tolpalta tolpalle ja vanhat talvilapaset ovat hiertyneet rikki. Hihnojen - ja pinnan kiristyessä - on ollut välillä pakko pohtia, että kuinka kauan jaksan ison lauman kanssa? Oravat voimistelevat vetreästi puissa, pellolle kiskotaan hullun lailla, hajujen perään vedetään silmät päästä pullistuen ja bonuksena lenkin varrella olevien omakotitalojen pihamailla vetää aitajuoksua eestaas joko topakka terrieri tai lihava labbis äänekkäästi haukkuen ja laumaani haastaen.
Vielä riittää hauiksissa voimaa ja kun siltä tuntuu, kiroilen lenkillä ääneen. Huokailen ja puuskutan. Se on toistaiseksi auttanut. Toisaalta en tiedä mitä ohittajat meistä ajattelevat mutta ehkä se ei ole olennaistakaan vaan se, että etenemme joskus edes 2,2 km/h.
Luxi aiheutti osin vielä selvittämätöntä murhetta jatkuvalla ripuloinnillaan.
Vaikka rento ell loihe lausui, että "haittaakse" niin päädyimme osittain isärasitteen vuoksi tutkimaan haimaa tarkemmin. Ell:n omassa labrassa lipaasiarvo oli 2300 kun sen ihannemaksimi on 1800. Ulkopuolinen labra analysoi haimaa lisää - josta odotan vielä lisätuloksia. Haimatulehdusta ei ollut, joka toki olisi aiheuttanut muitakin oireita kuin vain ripulia, mutta tylosiinilla nyt mennään viikko kuitenkin. Josko se siitä asettuisi, 11-vuotiaan Luxin olo, kun oikein panostetaan lepoon ja lötköilyyn. Ja vähärasvaiseen ruokavalioon.
Kävin eilen muutaman ystävän kanssa kokemassa vähävaraisten joulujuhlan.
Joosua Missio, Takaisin elämään ja Vantaan apuraide -yhdistykset järjestivät yhdessä vähävaraisten ja -osaisten juhlan Korson Lumossa. Paikalla oli arvioni mukaan n. 500 avuntarvitsijaa. Ja ei yhtään median edustajaa. Juhlasalin juhlallisuuksissa kuulimme Vantaan kaupunginjohtajan tervehdyksen sekä eri yhdistysten puuhamiesten ja -naisten kiitoksia ja kannanottoja mm. poliitikoiden päätöksiin.
Osin mielenkiintoista oli se, että paikalla ei ollut lainkaan mediaa. Köyhyys ja vähäosaisuus ei ole mediaseksikästä. Muutama hiprakassa ollut pilkki, virtsan ja lian sekä alkoholin ja tupakan haju oli voimakasta. Elämä haisi. Kuitenkin suurin osa oli siisteissä vaatteissa ja ruoanjakoon oli varustauduttu omin kassein ja jopa vetolaukuin. Yleisö oli miesvoittoista. Joukossa oli toki paljon lapsiperheitä, äitejä ja pienokaisia rattaissa, vanhuksia, eläkeläisiä - ja laitapuolen kulkijoita. Heitä kaikkia ajoi yhteen nälkä ja vähävaraisuus.
Ilmaisen lämpimän ruoan jälkeen ulkona jaettiin mm. kanasuikaleita, kokonaisia pakattuja kanoja, pizzaa, viiliä, kermaa, pakastevihanneksia - niin, ja siunausta. Jokainen ruokaa jakanut lausui "siunausta" tai "hyvää joulua" ruokaa jakaessaan.
Saimme kuulla, että valtio oli päättänyt pidättää tulevana vuonna vuonna 2017 olleen 1.000.000 euron suuruisen tukirahan n. 400:lta ruokaa jakavalta yhdistykseltä. Se teki tänä vuonna n. 2500 euroa/yhdistys. Ehkä vähän - mutta yhdistyksille ihan älyttömän paljon. 2500 eurolla ajaa monta pakastekeikkaa, kylmäkuljetusautot kun eivät kulje pyhällä hengellä kuitenkaan.
Kokemus oli voimakas ja veti hiljaiseksi. Köyhyys oli ikäänkuin käsin kosketeltavissa ja päihteiden panemat miehet ja naiset nöyriä, hiljaisia ja kiitollisia. Puheita piti entiset metsien miehet ja roska-astioissa nukkuneet. Puhuivat kosketuksesta ja siitä, kuinka rukous auttoi. The lowest point -hetkellä oli joku tullut, puhunut ja koskettanut. Nyt nuo miehet kantoivat ristiä kaulassaan - ja touhusivat tehokkaina edustamiensa yhdistysten hyväksi. Ihmiset taputtivat ja lauluesitykset tempasivat mukaan laulamaan.
Kun 27,5 vuotta sitten hankin ensimmäisen whippetini en voinut aavistaakaan, kuinka voimakkaasti rotu tulisi viemään mennessään.
Ylipäätään en noin 5 vuotta sitten olisi uskonut sitäkään, että minusta tulisi yhdistyksessä sivussa touhuava tehotoope. Yleensähän kuuluu kuulua toimikuntiin ja erilaisiin päteviin elimiin, että pääsee touhuamaan ja toteuttamaan - mutta ei, minä haluan mennä soolona. Tai sitten Mäkisen Annen kanssa.
Olen kiitollinen, äärimmäisen kiitollinen, että toimintatapani on saanut vihreätä valoa. Ja olen saanut ja saan vastakin mennä soolona.
Tein pienen harrastusmutkan tuossa viitisen vuotta sitten yrittäessäni tuomarikurssille.
Aiemmin koirien käyttäytyminen oli kiinnostanut tappiin asti ja ulkomuoto oli vähän niin kuin sivuseikka. Sanomattakin on selvää, että ulkomuodon alkaessa kiinnostaa, harrastuksessa aukesi taas aivan uusi ulottuvuus ja koiran eri mysteerimuodot alkoivat saada nimittäjiä. Koiraa saattoi alkaa kuvata luuston ja liikkeiden kautta tavalla, jota ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt harrastuksen alkutaipaleella. Mutta ei koiraa voi eikä pysty ymmärtämäänkään kirjojen tai luetun perusteella. Koira on koettava. Sen kanssa on elettävä nousut ja laskut ja yksilöitä tulee ikävä kyllä usein olla useampi, ennen kuin koirien käyttäytymistä voi ymmärtää - tai edes yrittää ymmärtää. Koira pitää kuulla, nähdä ja kokea. Sen kanssa tulee elää.
Jos jotain kadun viimeisiltä harrastusvuosiltani, niin sitä, että olen lyönyt leimoja omistamieni koirien otsiin niiden ollessa 1-3 -vuotiaita.
Olen omistanut viileitä koiria, joista tulee herkkiä. Olen omistanut herkkiä koiria, joista tulee viileitä. On ollut autistista - nykyisin vakaista vakaaluonteisin - ja tättähäärää, joka on kääntynyt päinvastaiseksi. Ja kaikkea siltä väliltä. Valtavasti ihania, persoonallisia koiria.
Meillä vallitsee PIKAkulttuuri, ja junnun tulee olla jo 9-kuisena uroksista puhuttaessa Miesten Mies, joka pönöttää pontevana PU-riveissä napsien serttejä. Ilmava, jalkava, kuikelo, kesken kehityksen oleva koikkelehtiva bambi on nounou ja sitä tulee vähintään sääliä. Tai sitten kehottaa palaamaan kehiin vuoden päästä - jos silloinkaan. Ajan antaminen on joskus työlästä - mutta aiettä se palkitsee. Pönöpäästä on tullut Ihana Kainalokoira ja Bambi Jäällä -koirasta kehittyi sittenkin varteenotettava rodun yksilö.
Voisi tehdä tässä vielä vaikka lapaesimerkinkin.
Tuomarikurssinpätkän innoittamana. Olen avoimesti kertonut omassa rotulehdessämme, että minulla teetti vaikeuksia hahmottaa ja muistaa lavan ja olkavarren paikat. Toki ymmärsin, että miten ne siellä koiran etusessa menevät, mutta vähän sama kuin mietin joka kerta, että "käännynkö Kehä III:lle itään vai länteen" jankkasin lavan ja olkavarren sijaintia joskus vuosia sitten... Vihdoin älysin tehdä muistisäännön for dummies ja sisäistin sen sittemmin; ensin on SÄKÄ joka on LYHYT sana ja siitä lähtee LAPA joka on myös lyhyt sana. Sitten vasta se olkavarsi.
Lapa on mielenkiintoinen luu. Ei riitä, että tiedät sen olevan sään jälkeen, vaan lisäoppina saat kuulla sen olevan joko pysty tai kauniisti taakse asettunut. "Well laid back shoulder" sanovat enkkutuomarit ja se on kauniisti sanottu se. Kauniisti taakse asettunut lapa sijoittaa myös koiran kaulan kauniisti ylälinjaan. Jos lapa on pysty - on myös kaulankiinnitys töks. Jyrkkä.
Tuomarikurssin pätkän jälkeen - sen minun vuosikurssini, jossa jäin 5 pistettä läpäisyrajasta - olen vasta alkanut edes hieman ymmärtää rotua ja halunnut JAKAA sitä vähää, mitä osaan.
Ollapa kuitenkin kärpäsenä katossa 30-40 vuotta rotua kasvattaneen ihmisen keittiön pöydän päällä, siinä, missä se läppäri on. Tutkimassa yhdessä TWA:ta ja analysoimassa lanteen pituuksia ja kulmauksien ulottuvuuksia.
Rotu näyttäytyy meille jokaiselle hieman eri tavoin. Onkin ollut valtavan mielenkiintoista puhua eri rodun ihmisten kanssa edes hieman heidän oman rotunsa ongelmakohdista. Siinä missä jitterbergin ajokoiralla (keksitty rotu) on jokaisella ravin kanssa tekemistä ja rapukäynti enemmän sääntö kuin poikkeus ja lumumbalaakson pystykorvalla (keksitty rotu) lonkat luokkaa Ö - alkaa se oma rotu mennä perspektiiviin.
Olen siitäkin iloisessa asemassa, että minua opasti rotuun konkari.
Kennel Zootsuits ja Ari Auvinen oli railakas, päämäärätietoinen, suorapuheinen ja avoin. Siivestin hänen siivellään useamman vuoden, kunnes riuhtaisin itseni irti ja aloin säännöllisesti haahuilla kehänarujen ulkopuolella ympäri näyttelykehää. En ole sittemmin halunnut kuulua yhteenkään "leiriin" enkä tulla leimatuksi mihinkään kenneliin "kannattajajäseneksi". Oman tien kulkeminen sopii minulle ja olen iloinen, että itsenäisyydestäni huolimatta useat ihmiset ovat avanneet minulle ovensa ja sydämensä ja valottaneet rotunyanssejaan ja arvotuksiaan.
Vain olemalla auki, saat.
Jyrkät mielipiteet, leiriytyminen ja "yhden tyyppisuunnan edustaminen" rodussa voi sulkea sinut ulos laajemmalta rodun ymmärtämiseltä ja hämärtää rodun kokonaiskuvaa. Kun tulet rotuun, älä toimi kuten minä ja eriydy kuudeksi vuodeksi. Ole heti antennit ojossa ja sulata kaikki näkemäsi ja kuulemasi yhdessä muiden kanssa. Yleensä oivallukset seuraavat toisiaan.
Koirien kanssa touhuamisesta on moneksi.
Olen varmasti tehnyt noin miljoona virhettä ja toiminut hullusti, väärin ja epäjohdonmukaisesti 600.000 kertaa, että oikein ahdistaa. Sitten taas muistan olla armollinen itselleni ja hoen hokemasta päästyä, että koirat elävät hetkessä. Katson nykyistä laumaani ja vaikka kökön määrä elämässä on vakio - eli aina on joku ripulissa, vinkuu, astuu, riehuu, syö seinää, ei anna leikata kynsiä, ei syö, syö liikaa, ripuloi, riehuu, varastaa muiden luut, ei usko, ei kuule, ei tule luokse, ripuloi, vinkuu, ei kuuntele........ niin kuinka paljon koirat ovatkaan minulle antaneet. Ja SE on se liikkeelle paneva voima. Ei tuomariksi tuleminen - joka on siis osaltani jo haaveilua vain - ei näyttelymeriitit, ei tittelit - vaan se, että olen saanut - ja annan takaisin.
Pidä huoli, että sinustakin tulee antaja. Rodut tarvitsevat antajia, puolestapuhujia, selittäjiä.
Siitä pääsemme takaisin tämän joulutarinan ytimeen.
Vähävaraisten joulujuhlassa puhuivat ja ammensivat entiset roska-astioissa nukkuneet alkoholistit, jotka ovat saaneet apua ja nousseet ahdingostaan. Koirien kanssa on älyttömän helppo tehdä virheitä. Niitä on helppo lukea väärin, treenata väärin, kävelyttää väärin, syöttää väärin, kasvattaa väärin, komentaa väärin. Ja silti ne antavat. Valtavasti. Tuntuvat ammentavan pohjattomasta laaristaan rakkautta, ymmärrystä, myötätuntoa, läsnäoloa ja lempeyttä.
Korvat ja silmät auki. Koiramme puhuvat meille, ne ammentavat. Meidän tarvitsee vain oppia ymmärtämään niitä ja kuulla mitä ne sanovat. Meille aukeaa ihan uusi maailma - kerta toisensa jälkeen. Kun me vain olemme kuulolla.
Oikein Hyvää Joulunaikaa kaikille blogiani seuraaville.
Kuvituskuvat Panasonic DMC-FZ200/Huawei 8 Lite 24.12.2017
Joulukorttikuva Imikimi.com ja mallina Maui
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti