29.10.2022

Huimaa muistellen.


Jäähyväisten aika ei ole koskaan helppo.
 
Olin oikeastaan tehnyt jo henkisesti liki vuoden jäähyväisiä jollain tasolla. Huomattavan pitkästi Huiman kohdalla.
On niin vaikeata "päättää" tai "tehdä mitään lopullista" - kun koira pääosin "voi hyvin" ja on "iloinen ja seurallinen".
Kuitenkin taannoiset eläinlääkärin sanat saivat minut syviin vesiin ja kohtaamaan väistämätöntä; "koirasta ei varmaan ole kivaa kun sillä on kokoajan pakonomainen tarve juoda".

Huima nimittäin joi. Paljon. Ja tietenkin pissasi paljon.
Sopeuduimme yhdessä, Huimaa käskytettiin pihalle usein, tietyt merkit saivat nousemaan kesken TV:n katselun "viemään Huimaa pihalle". Olimme voineet tulla juuri lenkiltä, kun se kotiin päästyä oli melko pian takaisin pihalla, pitkällä pissalla. Raukka pieni.

Kuinka urheasti se sairasti.
Huimalla todettiin pulmonaalinen eosinofilia sen ollessa reilun 2-vuotias. Eosinofiilien määrä oli varsin maltillinen, mutta riittävä aiheuttamaan sen oireet; yöllisen yskän. Limaa tuli ylös ja se oksensi liman. Useita kertoja yössä. Lääkitys oli alkuun hyvin maltillinen, kortisonia 2,5 mg kolmen päivän välein. Pystyimme alussa pitämään kuukausien taukojakin - ja saamaan taukojen aikana Huimaa näyttelyihin, toivoen, että oireet hellittäisivät kenties kokonaan. Oireet kuitenkin aina palasivat. Pikkuhiljaa lääkityksestä tuli säännöllistä, tauotus ei enää ollut vaihtoehto. Jossain vaiheessa pystyimme pitämään vielä kahden päivän antoväliä, sitten siitä tuli yhden päivän antoväli ja viimeisen puoli vuotta Huima söi kortisonia päivittäin.


Kävimme säännöllisissä verikokeissa, eläinlääkäreiden aina hämmästellessä "kuinka pienellä annostuksella se pärjäsikään" - verrattuna moniin muihin potilaisiin, joilla oli sama vaiva. Kortisoni alkoi kuitenkin tehdä tehtäväänsä.  


Huima eli huiman, näköisensä elämän.

Vaatimaton, hieno, syvällinen, kaunis. Ja vastapainoksi sairastamiselle kaikkea niin koskettavaa ja suloista, viipyilevää ja vauhdikasta. Vaikka sen elämä oli "jatkuvaa taistelua allergiaa ja aikaa vastaan" se oli samalla hyvin whippetmäistä ja monipuolista.


Huima nautti lenkkeilystä, kavereista, laumaelämästä.
Se sopeutui kaikkeen. Ja kaikkiin uusiin laumatulokkaisiinkin, niks ja naks; hei ja tervetuloa! Sen mieli oli kaikelle avoin, joustava ja lavea. Minkäänlainen ahdasmielisyys ja mielen kiristys ei sopinut Huimaan.


Kun eilen itkusilmin kävin Huiman valokuvia läpi, ja menimme siten yhdessä yhteistä memory lanea pitkin näin monista, monista kuvista kuinka täyttä sen elämä oli kuitenkin ollut. 
Miten komea, kaunis ja vahva Huima oli! 


Ihania, hellyttäviä suklaasilmäisiä kuvia vahvasta, kauniista koirasta toinen toisensa jälkeen. Juoksua, iloa, hurmaa, yhdessä oloa.
Kuvassa nuori JH Sanni Pulli esittää Huimaa Hands On -tapahtumassa. 
Huima Huima:

 


Anna anteeksi kyyneleet, ne ovat vain ikävää. 
Olen kyynelsilminkin onnellinen ja iloinen, että olit minun.  



Huima oli hyvin vaatimaton, eleetön ja "pieni" koira, se ei tehnyt itsestään numeroa, ei ollut koskaan tippaakaan aggressiivinen, ei riehunut, haukkunut eikä juurikaan aiheuttanut pahennusta.
Mutta isänsä tapaan oli kova piehtaroimaan, juoksi riemuisasti ollessaan irti, söi kakkaa suun täydeltä ja teki riemuhyppyjä. Jos lauma ei edennyt ja mieli teki kuitenkin kohti riehupeltoja, se hyppeli paikallaan kylkihyppyjä; vauhtia, vauhtia, tahtoo juoksemaan!


Koira voi olla kovin pyyteetön, vaatimaton ja vähään tyytyväinen - ja samalla ottaa FULL SIZE-paikan laumassa.
Huima oli sellainen. Kun nyt istun koneella kirjoittaen tätä, on muu lauma hipihiljaa, kukaan ei tule pyytämään ulos, pihalle, ruokaa - ei mitään. Iso osa laumaa on poissa. 

Huima rakasti halaamista, pusuttelua ja lepuutuksen vastapainoksi kevyttä kotiriehuntaa. Veden lipityksen ja pissimisen lomassa se riipi uusista leluista sisälmykset ulos alta aikayksikön ja vaikka olit juuri ottanut puolikuolleen lelun sen suusta se vei sen heti uudelleen riivittäväksi ja tuli sen jälkeen muina miehinä eteiseen, valmiina ulos, lelun fyllinkejä suusta roikkuen: "en se minä ollut, SE kävi päälle". 


Huima rakasti nukkua tyynyjeni takana ja meidän yhteisenä viimeisenä yönä, kun VIELÄ pohdin, että teenkö oikein, tunsin sen pehmeän, rakastavan hengityksen korvassani. Kuinka levollinen, rauhallinen ja ihana koira se oli. 


Luopuminen on kamalaa - mutta saada tuntea whippetin rakkaus ja yhteys Huiman kaltaisen koiran kanssa, siitä olen kiitollinen, kyyneltenkin läpi.


Kiitos yhteisistä vuosista, Huima. Rakastin sinua.

kuvat: oma kuva-albumi, Juulia Pitkänen, Antti Ruotsalo, Ida Björkqvist


Ei kommentteja: