Marraskuista vääntöä.

Marraskuu on totisesti rymistänyt menemään - kuun loppu häämöttää. Olen saanut tässä kuussa

aikaiseksi peräti yhden blogipostauksen - nyt tulee jo kiire parantaa lukemia.

Olisiko tässä syy(tä) etten ole ehtinyt bloggailla:

Putkimieskokemus oli voimia vievä. Siihen päälle tuli sitten vielä kaikenlaista; mm. saunan ikkunaa asennettiin pari päivää. Sain naapurilta kuulla, että myös edellinen asukas oli valitellut ikkunasta, se ei mene kiinni (ei muuten mennyt) ja itseasiassa ikkunan pokatkin olivat melko mädät. Taas päivystettiin pari päivää, mutta tämä asennuskaksikko oli oikein osaava ja ansaitsee kyllä täyden kiitoksen; tavaroita mm. siirreltiin paljon, mutta ne olivat tasan oikeilla paikoillaan asennuksen jäljiltä. Muutenkin miehet vaikuttivat ns. "normaaleilta", heh.

Edellinen asukas oli ostanut keittiöön hulppean jää-/pakastinkaappiyhdistelmän. 
Häneltä oli vain jäänyt tekemättä ASOon muutosilmoitus, niinpä kun kaapeissa ilmeni kahvaongelmaa - ASOn kautta niihin ei saa huoltoa. Huomasimme toki jo heti alkuun, että pakastimessa oli yhdenlainen kahva ja jääkaapissa toisenlainen (siis jo edelliseltä asukkaalta hajonnut toinen...). Jos ne olisi yhdenmukaistanut, olisi pitänyt UPOn varaosaliikkeelle pulittaa sievoiset 65 euroa. Aika paljon yhdestä muovikahvasta. Ehkä onni onnettomuudessa, että kaupoille ei ryhdytty, sillä eipä aikaakaan, niin pakastimen kahva sanoi NAPS.

Siinä on taas kaappi-insinöörille sattunut oivallusten oivallus - tai oikeastaan oivallusten SARJA kun hän on luonut tekeleensä. Ensinnäkin kaapit piipittävät. Jos nyt satut lappamaan jääkaapista sivupöydälle esimerkiksi useampia tuikitarpeellisia aamiaistarvikkeita; otat juuston, makkaran, kananmunia, margariinia... niin ennen kuin ehdit kurkkuosastolle tai tarttua maitolitraan kaappi on sitä mieltä, että olet könynnyt kaapissa liian kauan ja todella ärsyttävä PIPP PIPP PIPP PIPP PIPP alkaa!
Entäpä ystävämme pakastin. Se se hauska kaveri onkin. Otat sieltä jäätelölitran pöydälle, suljet oven ja kauhot astiaan pallon jäätelöä. Sitten kun yrität palauttaa lopun jäätelön pakastimeen, ovi ei aukeakaan. Pakastimen ovi menee niin tiukasti kiinni, että vaikka kuinka tunkisi sormia tiivisteen väliin (UPO-huollon neuvo) niin kun ei aukea, niin ei aukea. Viive on oikeasti melko pitkä, puhutaan useista minuuteista. Ei ihme, että kahvaan tulee painetta ja se lopulta murtuu. Nyt meillä oli jääkaapissa siihen sopimaton kahva ja pakastimessa murtunut kahva. Sitä yritettiin liimailla, mutta sehän poksahti uudelleen.
Kämppis taipui sitten ostamaan uudet "tarvikekahvat" jostain nettikaupasta; yhteensä 50 euroa 2 kpl.

Voisiko UPOn insinöörit kaikessa viisaudessaan ajatella käyttömukavuutta jatkossa kaiken energiapihiyden keskellä? 
Ja onko kahvat pakko tehdä sulatetuista (kevyt)muovipusseista ilman minkäänlaista yhteensopivuutta massiivisiin kaappeihin? Näissä nettikahvoissa näyttäisi olevan sisällä jonkinlainen tukirauta, UPOn omat kahvat olivat siis pelkkää muovia ja murtumakohdastaan vieläpä erittäin ohutta sellaista. Ja jos nyt ajatellaan, että kaapin hinta on sellaiset 400 euroa, niin onko UPOn mielestä kohtuullista, että kahvan hinta on 65 euroa? Hyihyi UPO Finlandia, joka kai on osa Gorenje-konsernia nykyään. Kiitos nyt kuitenkin NETTILOMAKKEELLE joka välitti kahvatuskani eteenpäin suuressa yksikössänne ja sille Huolto-Heikille, joka muutamia rivejä kanssani vaihtoi tyyliin:
Laittakaa sormet tiivisteen sisään, niin ovi aukeaa paremmin.
Kahvoja saa ostaa huoltoliikkeistämme.
Ja olisipa edellinen asukas antanut meille käyttökoulutuksen näihin kaappeihin. Meillä voisi olla yksi ehjä alkuperäiskahva enemmän sekä yksi pöydälle sulanut jäätelö vähemmän.

Tiesittekö muuten, että tällaiseen vääntöön saa menemään aika paljon aikaa? 
Ai ette. Ai ette jaksaisi vääntääkään? No en minäkään aina, mutta toimittajahenkisyyteni ajaa minua aina vain eteenpäin, varsinkin kun en tahdo millään esimerkiksi uskoa, että tuollaisia kaappeja lähtökohtaisesti tehdään. Raivostuttavinta on, että soittaminen tai suora yhteydenotto firmoihin on nykyään melkeinpä täydellisesti estetty. Yhteystiedot-välilehdellä voi olla pelkkä nettilomake, pelkkä osoite (Saksaan, Romaniaan tai Tsekkeihin), sähköpostiosoitteita kolme: huolto(at)firma.oy, huoltopalvelu(at)firma.oy ja huoltoyksikkö(at)firma.oy. Ja tosiaan nettilomakkeelle avautuminenkin on rajoitettua.

Sen huomasin, kun tein marraskuisen vihoviimeisen väännön HKScanin kanssa. 
Olen ollut suuri Kalaasi-maksapasteijafani varmasti ainakin 25 vuotta. Kalaasi on palvelutiskissä myytävää, suussasulavaa maksapasteijaa. Sillä ei ole mitään tekemistä niiden pötköjen kanssa joita on valintatiskissä vieri vieressä. Yhden kääre on hieman tummempi kuin toisen, ja yhdessä lukee Mummon Maksapasteija, toisessa Vaarin Makkara ja sitä rataa, mutta niissä on kutakuinkin samaa mössöä kummassakin. Ja vieläpä melko mautonta. Kalaasistakin useita vuosia sitten tehtiin kuinkas ollakaan keliaakikolle ja laktoosi-intolerantikolle sopiva eli siitä vietiin (melkein kaikki) maku. Sopeuduin asiaan jotenkuten. Kuten siihenkin, että saan juosta ympäri kauppoja ylipäänsä löytääkseni Kalaasia mistään. Hyvin harvassa kaupassahan on enää palvelutiski ja sielläkin tuppaa olemaan sitten sitä ihan-samaa-maksapasteijaa-mitä-saa-hyllystäkin. Nyt se on vain taas hieman erilaisessa kääreessä.
Voitte arvata, että hypin tasajalkaa, kun valintatiskiin tuli Kalaasi-rasiat myyntiin pari viikkoa sitten. Ostin yhden - maku oli luotaantyöntävä - ostin toisen, kun ajattelin, että alkuvalmistus hieman tökkii, mutta ei, sama juttu. Maksapasteijalla ei ollut mitään tekemistä sen Kalaasin kanssa, johon HK totutti minut laktoosi-intoleranssiin hurahtaessaan.
Jei, HKScanin sivuilla oli NETTILOMAKE - se, johon avautumiseni ei mahtunut. Sitähän sivu ei tietenkään mitenkään sanonut esim. pop-up -ikkunalla, vaan se piti itse oivaltaa siitä, että kun painoin lähetä, sama sivu aukesi uudelleen ja palauteosion kehykset olivat punaiset.

Ikävä kyllä, sain HK:lta sen palautteen mitä pelkäsinkin. 
Ensin nämä vakiot:
Olemme pahoillamme, että tuotteemme ei vastannut toiveisiinne. Asiakkailta saamamme palaute on meille ensiarvoisen tärkeää. Olen välittänyt palautteesi eteenpäin tuotevastaavalle jnejnejne.
ja sitten se POMMI: pasteija rasiassa EI todellakaan ole Kalaasia. Se on "Kalaasinomaista". Olikohan se jokin puolustus, kun asiakaspalvelu kertoi, että (oikea) Kalaasi tehdään eri tehtaassa kuin tämä rasia-wannabe-Kalaasi?

Jouluni on pilalla.


Toivoisin myös, että mahdollisimman moni suomalainen kertoisi näille urpoille firmoille, että jossain mättää, kun muovinen kahva sisäänostohinnaltaan 1 euro maksaa asiakkaalle 65 euroa (kaapissa, jonka oven vetäminen kahvasta ei kestä vetämistä) sekä sen, että asiakkaan kestokyvyn äärirajoja koetellaan jos rasiassa myydään palvelutiskissä myytävän tuotteen "kaltaista" tuotetta ja nimi kummallakin tuotteella on kuitenkin sama?


kuvituskuvassa Bali, Luxi ja Huima ilmeellä: "älä oo äiti vihainen, mekään ei olla".

Olihan urakka - putkimies seikkailee Kenzolassa!

Tämä episodi on vain pakko kirjoittaa ulos. En tiedä tarkkaa syytä miksi, mutta jos pystyn koskettamaan edes yhtä ihmistä - parantamaan asiakaspalvelua, mitä vain, niin hyvä.

Pari viikkoa sitten oli jo sen verran kirpakoita ilmoja että työhuoneen patterille oli pakko tehdä jotain. Se nimittäin oli kylmä kuin kivi. Kämppis kokeili siihen tietämiään konsteja ja koska patteri ei lähtenyt pelittämään, soitin seuraavaksi huoltoon.
Muistaakseni 20.10. tämä show alkoi todenteolla: ensin huoltofirmasta tuli huoltomies, joka ähisti reilun kolmevarttisen patterin kimpussa. Kaikki se basic-homma tehtiin, eli poistettiin ilmaa, avattiin sulkua, irrotettiin termostaattia, kopistettiin ja hakattiin patterin eri osia. Kundi jäi tänne jatkamaan patterin parissa kun lähdin lenkille.

Jossain vaiheessa iltapäivää sitten - huomatessani että patteri on edelleen kylmä - soitin huoltomiehelle, että "missä mennään":
"Joo, mun pitikin soittaa sulle, tässä on ollut tätä hässäkkää. Mä annoin sun numeron nyt putkimiehelle, että sieltä otetaan sitten yhteyttä".
Koskahan tämä yhteydenotto tapahtuu? "Varmaan tässä saman päivän aikana tai sitten huomenna".
Taisin soittaa perjantaina huoltoon ja ihmetellä, kun ei mitään kuulu. Kaveri soittaa putkifirmaan ja minulle takaisin: "Ne sano et teille on yritetty soittaa monta kertaa ja jätetty viestejä, tässä on sinne numero". Yhtään vastaamatonta puhelua - saati viestiä - ei ole minun eikä kämppiksen kännykässä.
Saan putkimiehen kiinni joka on niin mukava ja lupsakka, että. "Soitan maanantaina" on tämän putkimiehen viikonlopun toivotus.

Soittoa ei kuulu.
Laitan tekstiviestin tiistaina; että jos on vaikka kirjannut puhelinnumeron väärin ylös. Ei vastausta.
Keskiviikkona putkimies sitten soittaa (olin jo ihmetellyt asiaa isännöitsijällekin) ja kyseessä ei ollut tämä lupsakka kaveri, vaan hieman huonokuuloinen ja kankeahkosti liikkuva vanhempi herra. Putkari sitten piipahti; irrottamassa termostaattia, ilmaamassa patteria, koputtelemassa ja hakkaamassa patterin eri osia; eli näitä samoja kuvioita, joita oli jo a) kämppis ja b) huoltomies tehnyt.
Erehdyin tässä kohtaa kysymään, josko putkimies + hänen apupoikansa voisivat katsoa suihkua; vettä nimittäin tuli sekä suihkusta että hanasta. Hiusten- ja varpaidenpesu samaan aikaan. Kuvittelin (oikeasti!!) että se on pala kakkua-homma; jokin tiiviste varmaan pettänyt.
Mutta putkari + apumies häipyvät "kauppaan". Patteria tullaan korjaamaan perjantaina, kun siihen tarvitaan jäädytysvehkeet, suihkuun sen sijaan tarvitaan "jokin osa".

Putkari + apumies ähistävät suihkuun "uuden osan". Kämppis menee aamulla suihkuun ja koko se keskikonsolihärveli, missä on hana, tippuu lattialle.
Soitto huoltofirmaan. Huollosta tulee kaveri paikalle 07.00 ja sanoo, että "se on vaan jäänyt kiristämättä". Kiristää ruuvia. Avaa suihkun. Keskikonsolihärveli tippuu lattialle.
Kaveri soittaa kaksi bonuskaveria paikalle, jotka tulevat 12.30. Fiksausta, korjaamista, asentamista. Lähtevät kaupoille. Osa puuttuu.
13.30 tulee enää yksi reiska, liittää puuttuvan osan. Suihku toimii.

Niin valkenee perjantai 31.10. Olin sopinut putkarin kanssa, että hän tulee "puoliltapäivin". Putkimies kuitenkin soittaa 11.00; "mä olen nyt tulossa". Nohh, minä olin lenkillä ja kotona 12.08. Työhuoneesta alkaa kuulua kolinaa ja pauketta. Huomasin heti heidän tullessa, että näitä typpipulloja ei ole mukana. Kuvittelin edelleen - tuon hanaepisodin jälkeenkin - että homma on hanskassa. Kun huomautin putkarille hanan tippuneen maahan ja sen tosiasian, että vanha hanayksikkö EI ollut yhteensopiva uuden hanayksikön kanssa, hän ei sanonut mitään. Katsahti työkaveriinsa ja jatkoi patterin pariin.

Puoli tuntia siinä (taas) meni, kun putkimies + apupoika "lähtivät kauppaan". Tällä kertaa olivat reissun päällä tunnin ja kahden aikaan sitten tulivat typpipullojen kanssa. Nyt oli kuitenkin edessä seuraava ongelma mikä sai meikäläisen kiihtymään nollasta sataan alle sekunnin.
Putkari: "Pitäis päästä lämmönjakohuoneeseen". Lähdimmekin sitten sitä metsästämään ja ei minun huoneistokohtainen avain tietenkään käynyt oveen, sehän on ihan selvä. Haloo, putkimies!!! Hallituksen puheenjohtajakaan ei ollut kotona.
Putkimies oli tässä vaiheessa sanonut, että kello on jo sen verran paljon, että "tullaan taas maanantaina". Näin punaista. Tämä kahden viikon episodi jatkuisi vielä kolmannelle viikolle, noway! Soitto huoltofirmaan. Tyyliin "tulkaa nyt äkkiä avaamaan putkimiehelle lämmönjakohuoneen ovi". Mutta eihän se käy. Kun on protokolla ja byrokratia. On soitettava ensin ASOn 24h numeroon. Siellä kaveri oli kuitenkin (onneksi) sitä mieltä, että "laita se putkari soittamaan huoltoon, niin tulevat avaamaan".
Tässä - ja monessa muussakin kohdin - herää ihmetys, että olisiko putkimies voinut hoitaa asian hieman toisella tavalla? Ensinnäkin, jos ei meitä (muka) saada kiinni, tarkistaa puhelinnumeron oikeellisuus, eikä väittää soittaneensa meille "useita kertoja" + "jätimme kyllä viestejä". Mitään merkkejä soitoista tai viesteistä ei kuitenkaan ollut. Olisiko ne jäädytysvälineet voineet olla mukana jo 12.08 eikä vasta kahden tunnin päästä - halusiko putkimies itse, että hommaa vielä venytetään? Vaikka sitten typpipullojen tunnin mittaisella noudolla? Olisiko putkimies voinut OMA-ALOITTEISESTI sopia huollon kanssa, että ovi tullaan avaamaan lämmönjakohuoneeseen? Tässä nyt muutamia mieleen tulevia asioita. Nimittäin hullummaksi vain menee.
Putkimies soitti huoltoon ja siellä kuulema sanottiin, että "mitä sä siellä teet"? Huolto itse siis oli kutsunut putkimiehen meille. Luulisi heidän hyvin tietävän, MITÄ putkimies meillä tekee. Putkimiehen mukaan "jäi epäselväksi", että tuleeko se kaveri nyt vai ei. Minä soitin vielä ASOon ja reklamoin sinne em. älyttömästä hässäkästä. Palvelussa kuitenkin nähtiin, että "kaveri on matkalla" mutta se jäi epäselväksi, että meneekö huoltokundi suoraan lämmönjakohuoneeseen vai soiko kenties meillä ovikello?
Putkari lähti haahuilemaan pihalle.
Pian hän tuleekin takaisin ja kuulema taloyhtiön puheenjohtaja oli sattunut paikalle ja avannut oven. Patterin korjaus jatkuu.
Yritin aina jossain välissä hengähtää hetken kaikelta pomppimiselta ja varuilla ololta. Pidin ulko-oveakin auki, että voisin mennä koirien kanssa ylös, ettei tarvitse pompata ovea avaamaan kun tulevat kaupoilta/typpipulloja hakemasta/lämmönjakohuoneesta. No kuinkas ollakaan, kun olin ylhäällä - taas sivuhuomio; työhuoneesta kuului kilkettä ja kalketta ja vettäkin lattialle tuli, mutta ei se apupoikaKAAN saanut suuta auki, että olisi pyyhkeitä voinut pyytää, otti kylppäristä kämppiksen lattiapyyhkeen - no, olin varmaan ollut kaikki 2 minuuttia lepoasennossa, kun se ovikello sitten taas soi, useampaan kertaan. Sieltä hiihtää herra x: "mä oon putkimies" kämppään. Minä: "no keitäs nuo kaksi sitten yläkerrassa ovat".

Tässäkin pieni sivuhuomio: kukaan näistä herroista ei esitellyt itseään. Missään vaiheessa. Ei sillä, ettäkö tarvitsisi, mutta esim. tämä viimeisenä paikalle tullut olisi voinut vaikka sanoa: "Hei, olen Putkimiespalvelusta Eero. Jomppa ja Kaitsu soitti minut paikalle, sopiiko että tulen katsomaan". 
Tämä huonohkokuuloinen sitten selittämään tälle viimeisenä tulleelle, että huolto oli kysynyt "mitä sä täällä teet" ja sitten viimeisenä tullut ihmettelemään minulle asiaa. Nyt tulee jo kämppiskin paikalle. Lopen väsyneenä - ja kyllästyneenä - selitän tätä älytöntä kuviota, johon ainakin minä olisin kaivannut huollolta "tilannetajua" + putkimieheltä alun alkaenKIN asioiden sopimista huollon kanssa. Nyt tämä viimeisenä tullut alkaa kysellä, että onko meillä taloyhtiön puheenjohtajan numeroa. Katselen papereita, joista löytyy hänen nimensä ja ehdotan, että jospa soitat 118-numeroon ja pyydät sieltä. Viimeisenä tullut: "Ei ne anna enää numeroita sieltä nykyään". (???) Koska miehet ravaavat ylös ja alas, huudan alas kämppikselle vähän niin kuin "apua, voitko auttaa ovien kanssa". Kämppis on terassilla puhumassa puhelimeen. Jostain syystä viimeisenä tullut menee koputtamaan terassin oveen ja kuulema kysyy kämppikseltä, että "oletko sinä taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja". Saatuaan kieltävän vastauksen, hän kysyy "onko sulla sen numeroa sitten"? Pisteenä iin päälle viimeisenä tullut sulki kämppiksen vielä terassillekin. Eli käänsi kahvan lukossa-asentoon. Kun viimeinenkin putkimies oli lähtenyt, kämpästä kuului enää terassilta kipakkaa koputtelua: "pääsisikö sisään". 

Ainiin. Kun putkimieheltä tuli se ihan ensimmäinen soitto, kun olivat ensin viikon soittaneet väärään numeroon (?) niin puhuin toista puhelua, jonka katkaisin ja soitin heti takaisin tähän kännykässä olleeseen numeroon:
"Anita tässä hei, tästä numerosta oli soitettu".
Putkimies: "En se minä ollut. Soitinko vahingossa sitten". Hyvä ettei luuria sulkenut. Onneksi tunnistin numeron ja sain huudettua hänelle johonkin väliin; "Mä olen Iestieltä, meillä on se patteri rikki".

Patteri ja suihku toimivat. Case Patteri kesti 2 viikkoa, Case Suihku 2 päivää. Jään enää miettimään miten asiat olisi voinut hoitaa toisin. Ja nopeammin. Helpommin?


kuva: Googlen kuvahaku

Hyvää Syntymäpäivää Hupi - Happy Birthday Hupi!

Kenzolan "lokapojista" kolmas, eli Hupi, vietti tänään kymppipäiväänsä.
Luxihan täytti 5.10. 8, sitten Viri 17.10. 11 ja tänään Hupilla tuli kymmenen ikävuotta täyteen. Syntymäpäivien täyteinen lokakuu, siis. Oma äitini juhlii tiistaina omia synttäreitään - runsaasti lämpimiä onnitteluja 76-vuotiaalle!

Mutta mikä olisikaan ollut sopivampi tapa juhlia, kuin lähteä lenkille! Kenzolan pojille lenkkeily on lupsakkaa ajankulua tuoksujen, luonnonmaisemien, ihmisten, lintujen, oravien jne. parissa. Synttärilenkillä meinasi kuitenkin hieman kärkipää karata pariin otteeseen, mutta onneksi minulla on hyvät keuhkot ja sain huudettua heidät paikoilleen meitä odottamaan. Kuinkahan paljon olisimme jääneet, jos minulla olisi ollut kaikki 5 koiraa mukana? LOL vaan. Vähän väliä joku pojistani syö ruohoa, imee virtsaa vaahteranlehdeltä, kakkaa tiristää, pissaa sihistää, katsoo maahan, katsoo naapurin tontille, katsoo taivaalle, tuijottaa oravaa, ankkaa, minkkiä, opossumia. Katsoinkin hieman kateellisena, kun se kärkipää käveli ihan ÄLYTTÖMÄN pitkiä suoria ja taipaleita niin, että kukaan heidän koiristaan ei syönyt ruohoa, imenyt vaahteranlehtiä, kakkaa tiristänyt, pissaa sihistänyt. Lukekaapa täältä blogista vanha juttu otsikolla Voimakävely, niin aukeaa hieman enemmän mitä ajan takaa. Kai minä sitten olen opettanut poikani näin? Mutta tosissaan niin - kuten Kissi sen sanoo, tuntuu välillä kävellessäni kuin käsissä olisi 20-kiloiset puntit. Joita sitten kiskon kolmen metrin välein sieltä rotvallista, ruohoa syömästä ja opossumia narskuttamasta.
Hupin kymppi oli kuin olikin kymppi, + 400 metriä päälle: my Logger nakutti 10,4 kilometriä. Reipasta menoa, siis - ainakin kilometrien osalta!

The One And Only Hupi, Ch Twyborn Philadelphia celebrated his 10th birthday today.
He spent his birthday with me, Huima (his son) and Bali (Hupi's brother's grandson) by walking 2,5 hours and 10,4 kilometers. Some of Hupi's children, grandchildren and his friends became and joined us - the more the merrier!

Kiitos mukanamme lenkkeilleille mukavasta seurasta ja Hupin syntymäpäivän jakamisesta Hupille mieluisan harrastuksen parissa. Hupi sai myös ihania lahjoja. Kun rapistelin niitä kotona laittaakseni ne koirien herkkukaappiin, minulla tuli vähän vettä silmiin. Oli niin liikkistä, kun lapset olivat ostaneet isille kaikkia hienoja herkkuja. 

Hupi has been a fantastic companion. He is so sweet, kind, always gentle and playful - and the years do not "show" from him!
He has sired 15 litters, 10 of them in Finland, 5 of them abroad. (Italy, Lithuania, Australia & Estonia) I am truly privileged to own a dog like Hupi is. His name has been omen. Hupi means "fun". That is what life contains with Hupi. Every day.

Hupin korttikimara lähti kuinkas ollakaan lapasesta. Tässä parhaat:

tämän originaalikuvan on ottanut Heli Poikonen

Hupi sai Frodolta (Sopisco Elämänilo) kortin - like father like son.

Tässä me ollaan - päivän lenkkijengi! Vasemmalta Senja Laakko ja "Papu", Miyessa Arizonaboy, Piu Kaiponen ja Cilla, C'mere Malibu ja saluki Enya, Meri Pakarinen ja Marcus, Arja Akkanen ja Sonia, Softouch Ebony Eyes, Anita & Bali, Huima ja synttärisankari Hupi, Liisa Toivanen ja Hali, C'mere Manhattan, Ville Junttila ja Luumu, Terhi Paavola ja Ubi, Besties Upper Class ja Pippe Ahlström kera Nipsun ja Eddien.
Ja kuten huomaatte "otsikosta" tämä jengi on täynnä klassikoita!
kuva Harri Nurmela

Hupin synttärilahjat. :) Niin helluista.

Kiitos teille kaikille ihanasta aamupäivästä!

Ja vielä kerran ihanaa synttäripäivää ihana Hupi,

toivoo Anita, Viri, Huima, Luxi ja Bali!

Ibiza Erottaja Helsinki goes BIG!

I got glorious news from Colin Sarantis, Ibiza Whippets, Australia. Stephie, Ibiza Erottaja Helsinki (AI) (Ch Carry On Ramblin'Man x Federland Highland Lass) took fantastic results in Royal Geelong Show 17.10.2014 - first being BB, then BOB and finally BIG-1!
judge was Sylvano Cassingena

I am more than proud & pleased to receive these lovely pictures from beautiful "Stephie".
My heartfelt congratulations to all involved.
A big thank you from pictures goes to Tina Button.

Sooo Hulalike and in such a beautiful way!

Juttulaina: Onko meistä tullut jo kontrollifriikkejä?

Vantaan Sanomat 11-12.10. otsikon Näkökulma alla on haastateltu taloussosiologian professori

Pekka Räsästä - toimittajana Ossi Kurki-Suonio:

Kun parkkipaikalla näkee valtavan katumaasturin, ajatellaan ilkeästi, että sillä paikataan jotain.
- Tunnemme epävarmuutta erilaisista asioista, olivat ne sitten todellisia tai ei.

Nämä epävarmuutta aiheuttavat asiat ovat Räsäsen mukaan niitä, joita ei kyetä hallitsemaan, sillä juuri hallinnan tunne tuottaa turvallisuutta.

Eniten riskejä synnyttää Räsäsen mukaan ihminen itse.
- Jos ei tarvitse miettiä, kuoleeko tänään nälkään, niin ihminen on aika tehokas keksimään muita ongelmia. Siihen kun lisätään päälle tämä teknologiavälitteinen hallinnan tarve, niin tätä kautta riskit syntyvät.
Myös tieto lisää tuskaa. Uutinen murtovarkaudesta voi saada pohtimaan murtohälyttimen hankintaa. Räsänen huomauttaa myös, että sosiaalinen media on kymmenessä vuodessa mullistanut tiedonvälitystä niin, että nyt myös vanhat uutiset voidaan lukea uutena.
- Yksittäiset tapahtumat elävät aina uudestaan ja uudestaan. Voidaan kokea, että erilaiset epämiellyttävät asiat ovat aina läsnä.
Professorin mukaan kokemus ja rutiinit auttavat rauhoittamaan mieltä. Esimerkiksi liikenteessä usein ajava kuljettaja huomaa harvemmin pelkäävänsä kuin uusi kuljettaja vaikka altistuukin useammin vaaralle.

Myös koulutus antaa usein asioille mittasuhteet. Räsänen korostaa, ettei halu hallita omaa elämää ole sinänsä turmiollista. Se on päinvastoin mielenterveyden peruskivi.
- Mutta mikä sitten on elämänhallintaa ja kuinka pitkälle se ulottuu, on jo toinen kysymys. Voimme mennä aivan liian pitkälle ja tuijottaa kännykkäsovelluksella missä lapsemme kulkee ja soittaa viiden minuutin välein teini-ikäisille. Tällaistakin on.

Alkuperäisen jutun tiivisti Anita
Kuvituskuva Molly ja Milli/Erica Ryysy

Hyvää Syntymäpäivää Viri - Happy Bday Viri!

Viri, Scheik's Comando, pinkissä tepastava sielukas, syvällinen ja suloinen koirapoika juhli tänään 11-vuotissyntymäpäiväänsä! 
Viri, Scheik's Comando sweet & soulful, the oldest Whippet in Team Kenzongos pack celebrated his 11th birthday today!

Syntymäpäivän kunniaksi Viri tarjosi pientä snäksiä koko laumalle ja nakersi aamupalaksi luun. Muuten päivä sujui lenkkeilyn ja siivouksen merkeissä.

Yhdessä Virin kanssa askartelimme syntymäpäiväkortteja, emmekä oikein (taaskaan) osanneet päättää, että PINKKIÄ vaiko syksyisempää teemaa?

Ihanaa synttäriä ihana Pirre-poika!
Isää, isoveikkaa, laumanjohtajaa ja idolia onnittelee: Luxi-poika, Huima, Hupi ja Bali.

ja tietysti Anita-emäntä.
I just love you!

Harrastus - missä menet?

Jouduin hiljan katsomaan peiliin, syvälle sisimpään ja pohtimaan omiakin harrastusvaikuttimiani ja motiivejani - nimittäin iski harrastusmasennus.

Normaali-ihmiselle (?) iskee kaiketi syysmasennus, mutta minulla kolahti somessa kohtaamani "harmiton" harrastajakommentti niin syvälle ja kovaa, että piti lähteä sitä ihan ruotimaan tänne omalle temmellyskentälle, omaan blogiin.
Yritin jo unohtaa koko asian, mutta sitten tuli vähän sellaista tårta på tårta-hommelia vielä mukaan ja vaikka kuinka yritin räpistellä, niin tänne minä nyt tulin melskaamaan sitten kuitenkin.

Laitetaanpas turvavyöt kiinni, voi tulla hieman turbulenssia. 
Kenenkään ei sitten pidä mennä ottaman itseensä, toki ajattelutavan uudelleenmoderointi olisi ihan kiva. Mutta en pakota.
Uusi maastopistesysteemi jäi sitten kuitenkin kaivelemaan harrastajan ja toisenkin mielen sopukoita. Suomen Vinttikoiraliitto nimittäin asetti vuodenvaihteessa sertifikaatille pisterajan. 450 pistettä. Kun pikaiseen tässä (kuitenkin varttitolkulla) käyn koirieni kisakirjoja läpi, niin pääsen seuraavaan resulttikimaraan:
Grey Pupu = 16 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 6 kertaa
Whippet Hupi = 10 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 1 kerran
Whippet Juku = 6 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 2 kertaa
Grey Noppa = 3 kilpailua vanhan pistelaskutavan mukaan
Whippet Lelu = 4 kilpailua; ei yhtään finaaliin johtanutta ae-juoksua
Whippet Hula = 4 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 1 kerran
Whippet Luxi = 13 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 2 kertaa
Whippet Huima = 1 kilpailu, kisa jäi alkuerään
Kirjasin nämä tähän ihan vasiten, jotta saisin kaikupohjaa väitteilleni. Nimittäin mielestäni ei ole ihan slaissi baakkelssia juosta kaksi nappijuoksua ja saada 450 pistettä tai yli.
Koirillani on yhteensä 57 kilpailusuoritusta joista 12 kertaa ne olisivat olleet oikeutettuja serttiin. Helppoako??

Nyt päästäänkin tähän itse asian ytimeen, MIKSI kukin kilpailee (koiransa kanssa)? 
Miksi sinne kisapellolle ajetaan aamun pimeinä tunteina ja seisotaan eläinlääkärijonossa 07.30 startin ollessa hyvällä tsägällä 10.30, finaalijuoksu 13.30, palkintojenjako 18.30? Aiheuttaako tämä pitkä kisapäivä näppylää ja kutkaa siinä määrin, että siitä on saatava Palkintojen Palkinto? Ihan mikä tahansa palkinto ei käy, vaan on saatava mieluusti kerhon logolla varustettu kuulakärkikynä, avaimenperä ja koirapilli. Sitten vähintään HOPEAsija, jollei kulta irtoa. Hopeaahan voi aina hehkuttaa, että "Hävisimme kullan kahdella pisteellä" mutta miten hehkuttaa sitä että koirani oli 12. ja sai sertin? Intoa FB-verbaaliakrobatiaan ei löydy. On mölli olo. Koirahan on siis vain HAPPY, HAPPY, happy!

Tästä tämä kaikki lähti. 
Ymmärrän ihan älyttömän hyvin ihmisen kilpailunhalun, halun voittaa, saavuttaa ja keulia. Koiriin satsataan, niille annetaan proteiinia, rasvaa, magnesiumia ja pekaanipähkinänkuoria. Lenkkeillään my Logger kaulassa ja Sportsträkkeri pinkeänä ja alle 8 kilsan ei juuri lenkkejä kehtaa somettaa. Koiralla on oma vaatekaappi ja siellä fleece, toppis ja toppiksen alle laitettava kevytfleece, sitten on lyhyt lämpöpaituli, pitkä lämpöpaituli ja sateen pitävä takki ja tuulen pitävä takki ja maanantaisin on akupunktio, keskiviikkoisin vesijumppa ja perjantaisin hiekkamonttutreenien jälkeen hermoratahieroja. Koiraan todella panostetaan ja tavoitteet ovat sen mukaisia. Näin pitääkin olla. Jossain määrin. Mutta että sitten mennään ja ikäänkuin dissataan SVKL:n säännöt, sääntöjen mukaan serttejä napsineet ja heidän huoltojoukkonsa. Mulle tuli paha mieli.

Ja mulle tuli paha mieli nimenomaan MUIDEN puolesta.
Tätä jäinkin sitten viikoksi miettimään. Kaveri toisesta rodusta kysyi, että pahoititko mielesi henkilökohtaisella tasolla, kohdistitko moitteen itseesi ja omiin koiriisi. En. Koin serttirajaan puuttumisen dissauksena. Väheksyntänä. Ihoni näppylöityi VÄHEKSYNNÄSTÄ.
Kunnioitan SVKL:n kilpailuelintä joka tämän pisterajan on luonut. Samoin kuin niitä kaikkia koiria, jotka tämän pistemäärän ovat saavuttaneet ja juoksaisseet itselleen maastosertin. Onko maastokisa lopulta tehty koirille vai heidän omistajilleen? Onko sillä tarkoitus mitata koiran suoritusta, sen kykyä tehtävään, johon se on ihan peräti jalostettu? Vaiko tarkoitus tuottaa omistajalle glooriaa, mantteleita ja titteleitä?
MINUSTA kaiken keskiössä on koira. 
Olen niitä ihmisiä, jotka itkaisevat nähdessään Youtubessa tuntemattoman koiran  agility-nappisuorituksen. Pillitän myös, kun kaikki ei mene ihan nappiin.
Olen sittemmin katsonut Balin junnutittelinvoitto-videon (ISO kiitos Susanne Siponmaa!!!!!) varmasti noin abaut 13 kertaa (okei, 20 voi olla lähempänä totuutta!) - ja joka kerran silmäni kyyneltyvät. Ei siitä, että koirani voitti, vaan TUNNELMASTA. Siitä, että pienenpieni hakunilalainen Balitsukki siellä tepsuttaa menemään ja kaikenkukkuraksi joku videolla vielä huutaa "Hyvä Anita!!". Video - itse tilanne - koskettaa. Ja niin sen pitääkin.
Koiran tulee saada arvostusta, koska se on niin hieno eläin. Koira juoksee (maastossa) rodunomaisesti, lähtee hienosti, kiihdyttää, kääntyy, seuraa, on innokas, sillä on vietti ja taipumukset kohdallaan. Se osaa käyttää älliään, osaa valita juoksulinjatkin, se juoksee maksimaalista vauhtia silloin kun pitää ja himmaa silloin kun pitää. Koppa päässään se tekee vielä tappoloikankin ja repii jäniksestä suikaleen. 
Kaiken keskiössä on tottavie koira. 450 pisteen ARVOINEN koira - tai oikeammin kisa-taipumuskoesuoritus. Suorituksesta kuuluukin olla ehdottomasti ylpeä KAIKILTA osin.

Olemme kuitenkin  tänään saaneet lukea omistajasta, joka oli kisapaikalla ojentanut koiraansa potkaisemalla sitä kylkeen. 
Oliko koira kenties "tehnyt jotain tyhmää" oliko se hyppinyt, riehunut tai jotain muuta toissijaista - yhtäkaikki tällaista ihmisen käytöstä ei voi hyväksyä. Ihminen hankkii koiran yleensä useasta (?) syystä. Ensin viehättää rotu, sen ominaisuudet, ulkomuoto, käyttötarkoitus ja sitten kyseinen yksilö. Otamme, valitsemme ja maksamme luontokappaleen jolle MEIDÄN on syytä tarjota mahdollisimman mieluinen kasvuympäristö kera oikean ruoan, ulkoilun ja harrasteiden. On aika s*tanan lieromaista ruveta jossain oman pienuuden hetkellä, synkkien ajatusten keskellä ojentamaan koiraa potkien. Sietäisit hävetä ja julkisesti sinä alhainen koiraasi potkiva olento. En kykene puhumaan sinusta edes ihminen-sanalla.

Harrastus on näköisesi.
SINÄ olet YKSI harrastajista, yksi heistä, jotka vievät harrastussanomaa eteenpäin kuin viestikapulaa. SIKSI jos sinä kirjoitat julkisesti, että "en voi iloita" harrastaessani, koska koirani oli vasta 16. olet omalta osaltasi vastuullinen uusien ja nykyisien harrastussukupolvien tavasta ajatella. Vaikka aliarvioit koirasi suoritusta, älä aliarvioi omaa vaikutustasi.  Väheksymällä omaa suoritustasi väheksyt myös muiden suoritusta.

Kommenttisi voi nimittäin osua 16-vuotiaan harrastajan silmään, jolla on 2-vuotias perusterve, kiva koira, jolla on vietti ja taidot kohdallaan. Tämän 16-vuotiaan Päivi Peruspositiivisen koira juoksee ensimmäisessä kisassaan - rodunomaisessa taipumuskokeessa - alkuerässä 222 pistettä ja finaalissa 228. Silmät pullistuen päästä, lihaksien pullistumisesta puhumattakaan, kaverin härkkiessä  ja Päivi Peruspositiivisen Jeri vaan vetää. Maalialueella se omii vieheen, repii sitä minkä kopaltaan pystyy ja hymyilee koko s*tanan loppupäivän kieli maassa. Ja tästä ei sitten kuulu antaa "palkkaa", eli serttiä, koska 450 pistettä on "lapsellisen helppo saavuttaa"?

VÄITÄN että omalla esimerkillä voimme vaikuttaa. 
Voimme välittää positiivista harrastussanomaa sensijaan että dissaamme, moitimme ja väheksymme. Harrastaminen ei toki ole samanlaista kuin ennen. Ylipäätään mikään ei ole niin kuin ennen. Tämän sain taas kuulla kaverini ostettua kalliin ÄLYpuhelimen. Yritin nillittää että missä ja kuka on ottanut huomioon MEITÄ jotka yhä haikailemme simpukkapuhelimien perään. "Ennenvanhaan ei ollut tietokoneita eikä nykyään saa oikein enää mistään lankapuhelimiakaan" hän sanoi. Vaikka vastine ontuikin eikä vastausta löytynyt siihen, että miksei kukaan puhelinvalmistaja ole ottanut (enää) huomioon meitä jotka haluamme vain soittaa puhelimillamme, niin minä väitän koiriin liittyen sitkeästi että ENEMMISTÖ haluaa harrastaa koiransa kanssa iloisessa ja positiivisessa ilmapiirissä.
Eihän siitä nyt jumankekka mitään tule, että Auliina Autolautta postaa koiransa saaneen Eestin juniorivalionarvoon tarvittavat sertit. Sitten tulee Kaisa Kateellinen ja Viivi Väheksyjä ja kuittaa: "Virosta on tosi helppo saada sertit" ja "Emmä oikeen osaa pitää tota arvossa".
Mekin saimme Balin kanssa kuulla: "Vähän liikaa keulit kyllä". Samainen harrastaja muuten kuittaili kuulleensa luotettavasta lähteestä maastoserttien saamisen "helppoudesta"; helpolla kuuleman tulee. Voi pyhä jysäys. Tarkempi haastattelu osoitti hänen olevan kauttaaltaan sitä mieltä että rataKV-aikakin tulee likipitäen jo siinä kun koira hyppää Toyotan takapaksista ulos kisapaikan parkkipaikalla. Ei tunnu missään.
On se nyt kumma, jollei tunnu. Pitäisikö ihan vaihtaa lajia?

KOSKA harrastuksesta tuli tällaista? Miksi pitää ylipäätään kysyä missä menet? 
Suomen näyttelysertit tulevat jo postissa ennakkoon ja Virosta ne "haetaan". Tuomarit ovat milloin puusilmiä milloin vain kuutamolla. Ahtaat takaliikkeet jäävät huomiotta ja lannepituuteenkin olisi pitänyt puuttua. Selän kaarevuudesta tehdään yksinomaan voittajien valintakriteeri ja tuomarin makumieltymykset olivat neandertalin aikakauden aikaisia. Voittajia ei "ymmärretä" ja tuomaria vielä vähemmän. Maastokisassakin 450 pistettä on heikko tulos ja vain yli 500 meneviä pisteitä sopii hehkuttaa.
Millaista viestikapulaa siis välitämme?
Aikoinaan eräs toisen rodun harrastaja laittoi minulle viestiä Facebook-profiilissani olleesta kuvasta. Sellaista ei hänen mukaansa pitäisi julkaista. Koira astui kuvassa ristiin ja rodun tuomarit voisivat sakottaa tulevaisuudessa esim. 5-vuotiasta koiraani tästä 4-kuukautisena otetusta kuvasta; he saattaisivat nimittäin muistaa, että koirastani oli tällainen dramaattinen kuva Facebookissa. Olipa toisesta koirastani ravistuskuva profiilissani. Korvat olivat siinä sangen hassusti ja ehkä kuvassa huulikin heilahti. "Minkälaisen kuvan annat koirastasi tällaisella kuvalla". Kyllä on mennyt vakavahenkiseksi. Ihan jo FB on virallistakin virallisempi "esittelykanava" ja koirien kuvat on syytä olla 100% priimaa, ettei vaan 2013 julkaistasi hulvatonta pentukuvaa kera hassujen korvien, koska 2018 tulee Facebookissakin oleva tuomari arvostelemaan oman rodun erkkariin ja nakkaa kyllä eehoon tästä hyvästä. Niin oli korvat rullalla siinä vaikkakin hulppean veneen kannella. Kuvien tulee KAIKILTA osin olla priimaa. Asialla ei ole mitään tekemistä sen tosiasian kanssa, että virheetöntä koiraa ei ole. Kuvien tulee kuitenkin antaa ILLUUSIO virheettömästä koirasta.

Miten harrastamiseen saisi rentousmomenttia? 
Miten tämän saisi edes kuulostamaan ulkopuolisen korviin sellaiselta, että HAUSKAA on ja koiran kanssa on ylipäätään pirun kivaa touhuta? Ollaan sitten ykkösiä tai seitsemänsiä. Niitäkin ihmisiä kun aika paljon on, jotka vain kotona möllöttävät koiruus kainalossa ja päivän aktiviteetti on Emmerdalen katsominen popparien kanssa ja hyvän sään salliessa viiden kilsan lenkki.

Miten voisimme omalta osaltamme muuttaa tai vaikuttaa seuraavanlaiseen päivitykseen:
Oltiin SiruBellan kanssa Ööstemaassa näyttelyssä. Siellä oli 16 koiraa. SiruBella oli ERI/3 SA. Meillä meni kyllä tosi huonosti. Mä olin ihan sekaisin, ja kävelin kun piti juosta. Anteeksi kaikilta. Tuomari sanoi, että meidän pitää tulla uudestaan sen kehään, koska se olisi halunnut laittaa SiruBellan voittamaan. Mutta en mee. Hävettää niin paljon, koska kävelin. SiruBellakin oli jotenkin vissiin liian laiha. Tai lihava. Tai jotain. En ymmärtäny, kun tuomari puhui belgiaa.
Seuraavana päivänä meillä oli maastokisa. SiruBellan eka kisa ja se sai 458 pistettä ja oli 20 nartusta 15. Mutta en pysty iloitsemaan, koska mulla oli pakki ihan sekaisin. Ja niin oli SiruBellallakin. Lisäksi mun päätä särki ja pyörrytti. Parkkipaikalla yksi Taneli tuli sanomaan, että "onpa ruman värinen whippet" ja sen emä vasta ruma onkin (se jotenkin tunsi sen) joten meidän päivä meni ihan piloille. Lisäksi Shelliltä oli lihapiirakat loppu. Mä en voi syödä muuta kuin lihapiirakkaa. Kotimatkalla autosta kuului vielä kolinaa ja hirvi meinas hypätä eteen. Ihan paska päivä. Vieläkin pyörryttää. 

Anna POSITIIVINEN viestikapula eteenpäin. Tästä eteenpäin. Jooko?

Lenkillä 3.10.2014

En tiedä koska toivun tästä uudesta, minua kohdanneesta nimitraumasta. 
On ollut kyllin hankalaa sopeutua puhumaan Kolmostiestä, Hämeenlinnanväylästä ja Tamperetiestä - enkä edes tiedä, mikä näistä on oikein vai ovatko ne kaikki? Kun ihmiset sitten kuulivat Kenzolan muuttavan tänne; niin muutamat ihastelivat: "Oih, siinä on se Vantaanjoki ihan vieressä, sen viertä on mukava tepastaa" - luulin lähtökohtaisesti Vantaanjoen ja Keravanjoen olevan sama asia. Korvani tallensi Vantaanjoen kuitenkin ensimmäisenä ja eilen jouduin syöttämään päähäni uutta dataa asian oikean laidan paljastuessa; kyse on siis KERAVANjoesta, ei Vantaanjoesta.

Minulla on uudelleenohjelmointi kesken. Jos siis huomaatte minun puhuvan Vantaanjoesta; korjatkaa. Asun Keravanjoen vieressä.

Ja nyt lenkille:

Koirieni mielestä asuinpaikan valinta meni nappiin. Oravat iloittelevat päivät pääksytysten AIVAN oven edessä. Tarkkailu alkaakin heti.

Ovemme edessä ei ole vain kaunis viheralue tai kauniita puita, vaan oravien TEMMELLYSKENTTÄ!

 Kylänraittia. Tämän sillan alla menee muuten KERAVANjoki.

 Koivulla on vaahteranlehdet??

 Hyvin lähellä lenkkipolkua virtaa KERAVANjoki.

 Sorsat päiväkävelyllä.

 Kyyhkyillä on tuumaustauko.

 KERAVANjoki virtaa puiden kauniisti reunustaessa.

 Ruusu ja ruusunmarjat.

 Syksy! Kuva on Heurekan edestä.

Kuin myös tämä kuva. Heurekan edustalla on (istumiseen hyvin soveltuva) kivinäyttely. Monenmoista kivenjärkälettä ja plaatua ympäri Suomen.

Heurekan edessä on myös whippeturheiluun soveltuva isohko nurmialue. Tässä sitä on Antin vinkistä (kiitos, hehheh!!) juoksutettu Kenzolan teiniosastoa jo useasti.

Jiihaa! Tämä ei vastaa kooltaan ihan Hakunilan urheilupuiston MASSIIVISTA jalkapallokenttää, mutta riittää muutamaan whippetkiekkaan oikein hyvin.

 Kuten kuvasta näkyy - hauskaa on! Kuvassa myös Lidlin piilomainontaa.

Nyt on punaista ja marjaisaa!

Päivän kokonaislenkkisaldoksi my Logger mittasi 4,2 km. Syyskuussa kävelimme uusissa KERAVANjoenvierusmaisemissa 148,4 km. Mitä olen koirieni kanssa jutellut, niin ovat tykänneet. Maisemat ovat luonnonläheiset ja monipuoliset.

Luxi 8 vuotta - Luxi 8 years!

Tänään Luxi vietti 8-vuotissynttäreitään. Itselleen aika tyypilliseen tapaan, eli rennosti.

 Hauskaa syndelssonia Luxi - Happy Bday Luxi!

Tepastin aamulla Balin ja Hupin kanssa Keravanjoen vartta Koivuhaan ostarille ja takaisin, mukana meillä oli Erica ja Molly. Tähän asti olen luullut asuvani Vantaanjoen vieressä, mutta kyseessä onkin Keravanjoki! Fiksatkaa my Logger-team äkkiä karttapohjat, niin reittejä pääsisi kuvantamaan! Ettei tarvitsisi yli kuukauden puhua lenkkipaikoista väärillä nimillä.

Luxi, Huima ja Viri tepastivat sitten pienen aamutepastuksen kolmistaan. Kämppiksen ohjastamana. Syntymäpäivän kunniaksi Luxi tarjoili nakkeja ja Dentastixejä kotiin jääneille. 

Luxi on jo huomattavasti paremmassa kunnossa. Itseasiassa se on täysin oma itsensä. Pitää kuitenkin malttaa mieli ja ministellä lenkkien kanssa vielä ainakin parisen viikkoa.

Kylläpä olikin leppoisa synttäripäivä. Ja ei kerrota muille, että sait vielä kanaakin illalla naposteltavaksi, ilman että kukaan näki. 
syntymäpäiväonnittelee: Anita-emäntä, Viri-isi, Hupi, Huima ja Bali!

Kenzola on muuttanut!

Viime talven jäljiltä - apua, uusi talvi on ovella!! - sain kämppiksen lobattua muuttohenkiseksi.
Ei se etupiha niin hyvä juttu ollutkaan koirataloudessa. Pieni etupiha muuttui talvella "valtavaksi". Mäen päällä sijaitseva kiinteistömme kehitti uskomattomia tuulipyörteitä ja lumi suorastaan JYRÄSI ja PUSKI pihallemme. Jos lunta sateli normaalisti 5 senttiä, sitä oli meidän pihalla 50 senttiä. Kinostuneena. Pakkautuneena. Reiteen asti.
Ja kun ei sitä saanut mitenkään HELPOSTI poiskaan. Pihamme edessä oli parkkipaikan kiviseinä, joten lunta oli kannettava käsipelillä lapio kerrallaan METRIEN päähän. Parhaimmillaan tein joskus ulostuloväylää tunnin.  Ai kauheata, kuinka tätä kirjoittaessa syvät, traumaattiset haavat taas aukeavat.

No, enemmittä traumojen kaiveluitta löysimme itsemme kuukausi sitten Helsingistä, Heurekan vierestä (asumme aivan Vantaan rajalla). Pienien alkukankeuksien ja kepposien jälkeen alamme kotiutua. Parissa viikossa saatiin kämppä näyttämään asuttavalta ja nyt uupuu enää pientä hienosäätöä. Pimennysverhoja, videoiden ja stereoiden kytkemistä, terassin rakentamista ja sen sellaista pientä.
Lenkkimaastot ovat todella kivat. 
Pääsimmeköhän me hiihtäjistäkin eroon? Tämä jää tulevana talvena nähtäväksi, mutta alustavasti näyttää lupaavalta.
Vielä en kovin kummoisia lenkkiviritelmiä ole tehnyt, kun my Logger-sivustolla lenkkejä ei vieläkään pääse kuvantamaan. Toivottavasti pojat saavat pian kartat pelittämään! Jokatapauksessa aivan oven edestä lähtee lenkkiä vasempaan ja oikeaan ja sivuunkin tarvittaessa. Vasemmalla olemme käyneet kääntymässä Koivuhaan cittarilla, vasenta puolta joenviertä sinne ja oikeaa takaisin. Reitti on n. 6,5-7 km. Oikealla olemme käyneet kääntymässä Jokiniementiellä ja palanneet Tikkurilantietä takaisin. Reitti on n. 4 km. Puistolan ostarille ja takaisin on 3,5-4,5 km; tällä reitillä onkin useita paluuvaihtoehtoja. Jatkamme lenkkeilyharjoituksia, tosin nyt aamuisin huomattavin loivennuksin Luxin kaularangan äidyttyä kipeäksi.

Katsellaanpa hieman uutta Kenzolaa kuvin:

Puupi tarkkailuasemissa. Ihanaa, kun on eteinen!!!! Aiemmassa Kenzolassa oli ahtauduttava ensin postimerkin kokoiseen tuulikaappiin (täällä sekin on kaksinkertainen!) ja sitten olitkin jo olohuoneessa. Ilmava sisääntulo on oikein jees. Vai mitä Hupi?

 Huima ottaa rennosti.

IKEAn kahden hengen mv-sohva lähti uuteen kotiin. Se, jossa istuessa putosi aina tyynyjen väliin. Tilalle kämppis osti limenvihreän sohvan jonka koirat ottivat heti omakseen. Tuntuu se kelpaavan kämppiksellekin.

 Bali koemakaa. Se on siis hyvä istua ja hyvä pötköttää.

 Yksi koirapeti löysi paikkansa pokaalikaapin edestä. Hupi edustaa siinä näin.

Hieman tuntuu Hupia harmittavan, koska yksi hänen mieleisiään rentoutumispaikkoja oli sohvapöydän alusta. Nyt sinne ei mahdu. On jäätävä tähän sivuun.

 Kämppiksen (yhä vaiheessa) oleva huone.

Meikäläisen makkari. Töllö on tuossa vasemmalla. Verhon takana siintää parveke. Siellä onkin tullut jo tomisteltua - ehdottoman hyvä juttu, että nyt pääsee kätevästi heti parvekkeelle tomuttamaan, eikä tarvitse lähteä hiihtämään toiseen kerrokseen, kuten Heppishaantiellä.

Näitä IKEAn LACK-pöytiä tuli hankittua lopulta kaksin kappalein. Tähän ja keittiöön. Juuri sopivan kapea - samalla vankka - sivupöytä. Myös tuo vihreä lamppu on IKEAn löytö.

Siinä se taas möllöttää. Kämppiksen baarikaappi. Heitettiin (heitin) muuten aika paljon tavaraa pois tästä hökötyksestä. Lähti liköörinjämä jos toinenkin, ynnä yksinäisiä, koskaan käyttämättömiä laseja. Onneksi sen nyt kuitenkin sai naamioitua kaikenlaisin härpäkkein ja sivutuottein kohtuullisen viihtyisän näköiseksi?

 Kuten kirjoitin, pojat tykästyivät limesohvaan.

 Ja minä tähän lamppuun. Mikä helpotus, että kämppis ei jaksanut väsätä tuuletinvalaisinta kattoon.

Tammikuuta odotellessa.

Koiramaailman kriittisyydestä - ja muuta koiramaailmaan liittyen.

Aina aika-ajoin koiramaailmaa jytisyttää milloin jytky ja milloin heiluttaa loivempi aallontapainen.

Ja jokaisella rodulla on oma "jytkynsä", kuten nyt vaikka taannoinen Facebook-linkkaus englanninbulldogista, jonka kuolinsyy Koiranetissä oli "raskauteen tukehtuminen". Hatunnosto koiran omistajalle, joka oli diagnoosin kirjannut kuten se avanneen ell:n lausumana kuului. Tämän tapauksen kohdalla kuuluu mielestäni kyseenalaistaa suureen ääneen rodun elinkelpoisuus.

Koiramaailma on siitä mainio maailmansa, että siinä eläessään, hengittäessään ja mukana kulkiessaan käy läpi tunneskaalaa laajalla aspektilla.
Yhdessä hetkessä iloitaan sertistä ja seuraavassa volistaan rakkaan lemmikin sairastumista. Koiran kanssa voi kokea verrattain helposti onnistumisia, mutta hyvin helposti myös erittäin suuria epäonnistumisen tunteita. Facebook on tuonut monien ihmisten koiraelämän nähtäväksemme ja kommentoitavaksemme. Onnistumisiin on myös paljon helpompi lähteä mukaan kuin kommentoimaan negatiivisia päivityksiä ja murheen suosilmäkkeitä.
Se, miten me suhtaudumme kulloinkin kuhunkin asiaan, kertoo meistä itsestämme paljon. Koira - ja koiramaailma - voi siis toimia hyvänä peilinä itsellemme - jos olemme halukkaita ajatuksiamme peilaamaan ja kohtaamaan?

Itsetutkiskelu ei ole mitään ihan helppoa hommaa eikä se aina edes kannata. 
Ymmärrän, jollei joku halua tehdä sitä lainkaan. Eikä asiat aina vuosienkaan itsetutkiskelulla selviä. Eikä asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia. Viha ja rakkaushan kulkevat usein käsi kädessä. Kun epäilemme toista, epäilemme usein itseämme.

Itsetutkiskelevatko koirat?
Luulisin näin. Harva mahtaa ymmärtää, että koirakin on muuttuva yksilö. Sen pentuaika on lopulta ohikiitävä hetki, yhdessä hujauksessa ollaan honkkeleita junnuja. Sitten pitäisi jo omistajan ja ympäristön mielestä melkolailla justiinsa "käyttäytyä" ja osata ja ymmärtää yhtä ja toista. Tietyn virstanpylvään (usein ikään liittyvä) jälkeen juostaan kinkereissä minkä ehditään ja sitten joko menestyksen tai menestymättömyyden jälkeen tai myötä joskus vetäydytään kiireisiin ja bensakuluihin vedoten kotisohville tai hurjasti somettamalla jatketaan kinkeristä toiseen. Olettavatkohan omistajat, että koira pysyy muuttumattomana aina ja alati? Kun se vuoden iässä oli luonteeltaan x, niin miten se seitsemänvuotiaana on luonteeltaan enempi y? Kun se Tampereella käyttäytyi näin, niin miten se Ivalossa heittäytyi vallan vallattomaksi?
Koiraa sanotaan sopeutuvaksi eläimeksi. Sitä se parhaimmillaan onkin. Mutta sopeutuessaan koirakin joutuu itsetutkiskelemaan, muovautumaan, muokkautumaan, hioutumaan ja sen tulee tulla silmissämme aina viisaammaksi, kauniimmaksi ja mielellään vanheta viisaasti.

Minusta on joskus hassua, että joku luo persoonakuvauksen koirasta tunnin tapaamisen perusteella.
Koira kun ei ole mielestäni koskaan yhtäkuin millainen se oli joulukuussa hiekkakuoppalenkillä tunnin ajan. Tai millainen se oli meillä käydessään pikaisesti tammikuussa. Tai kun näin sen kehän laidalla hetken. Näin kuitenkin käy jatkuvasti. Syyllistyn siihen itsekin. Luon kuvan tapaamastani koirasta joskus hetken perusteella. Tosin väitän hakevani luomalleni kuvalle myös vahvistusta. On eri asia "tuntea" koira tunnin, lenkin verran tai maastokisapaikalla nähtynä kuin elää sen kanssa 24/7.

Nyt tuntuu olevan muoti-ilmiö puuttua kovalla kädellä ja tuimalla sanan säilällä esimerkiksi Facebookissa nähtäviin tilapäivityksiin, missä ongelmakoira hakee uutta kotia.
Yleistää ei voi eikä pidä, mutta siinä missä hyvin herkästi lähdetään syyllistämään omistajaa milloin piittaamattomuudesta ja milloin "puolitiehen jääneestä" koulutuksesta voisi tässä kohtaa tutkiskella oman syyttelyn taakse. MITÄ tunteita se koiraraasu ja sen koiraraasun tilanne minussa herättää - ja MIKSI?
Pitääkö ihmisen käydä aina omakohtaisesti jotain vastaavaa läpi ennen kuin hän pystyy samaistumaan edes hetkeksi koirastaan luopuvan kohtaloon? Jumankekka jumankauta nääs asiat voi nähdä niin monelta kantilta. Kuka heittää sen ensimmäisen kiven ja sanoo, että tämä tai tuo tapa nähdä asiat on ainoa oikea. Oletko käynyt koirasi kanssa kuusikuisen Ehjääntymisklinikka-kurssin. Miksi et? Ettet vain olisi itsekäs? Senkin.

Jokatapauksessa Facebookin kautta voimme ikäänkuin elää hetken - monesti vain sekunnin - toisen housuissa ja ylentää itsemme usein samassa ohikiitävässä hetkessä toisen elämän parhaaksi tuntijaksi?
Hulluuden ja nerouden raja on veteen piirretty viiva. Mikä on normaaliuden määre? Ja kuka sen määrittää? Ja niin edelleen.
Koirat ovat persoonallisia mutta niin ovat tottavie niiden emännät ja isännätkin. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista eikä ymmärrys ole avain onneen (tuomitsemisesta puhumattakaan) mutta ymmärtämällä toista, avaamalla ovia niiden sulkemisen sijaan annat myös itsellesi tilaa, avaruutta ajatuksillesi ja ymmärtämällä toista ymmärrät itseäsi. Tuomitseminen sulkee, myös sinua.

Itse miettisin ensisijaisesti MISSÄ ROTUMME menee, jos sen yksilöt eivät kestä muutosta?
Muutos, oli se sitten konkreettinen muutto, tai ensimmäinen astuminen, laumakokoonpanon muuttuminen, työaikojen pidentyminen/lyhentyminen jne. saa ihan varmasti koiran itsetutkiskelemaan kuten yllä väitin. Koira on muuttuva yksilö. Olen aina ollut sitä mieltä ja tänä päivänä olen sitä mieltä yhä vahvemmin. Koira elää ja muuttuu koko elämänsä ajan. Jotkin sen luonteenpiirteet vahvistuvat, jotkin heikkenevät, jokin luonteenpiirre poistuu kokonaan, joku tulee tilalle. Mikä tässä on niin vaikeata meidän ihmisten ymmärtää? Onko se nyt jumankauta niin, että siinä missä me lokeroimme ihmisiä me lokeroimme jo koiriakin?

Palatakseni ensimmäisiin lauseisiin; missä rodun tila menee jos koira kuolee raskausaikana tukehtumalla? Tarvitaanko tähän vielä rautalankaa? Miksi oman rotumme yksilöt eivät kestä muutosta? Miksi niiden mieli järkkyy? Mitä voisimme tehdä? Pitäisikö meidän alkaa käyttää jalostuksessa selkeästi varmaluonteisempia yksilöitä? Auttaako sekään? Varmaluonteinen voi kuitenkin olla tietyissä tilanteissa mammanpoika tai perusseesteinen narttu voi olla eroahdistunut aina maanantaisin?

Ähh. Enkä ole päässyt vielä edes itse asiaan.
Aina silloin tällöin lenkillä tulee mietittyä omaa ulkomuototuomariksi pyrkimismatkaa. MIKSI minä sille matkalle lähdin, miksi jäin junasta ja mitä ajatuksia tämä pyrkiminen minussa NYT herättää. Varsinkin kun kuulen "ilahduttavan raadollisia" tarinoita umt-maailmasta. Ja tällä tarkoitan tietenkin vain sitä, että ulkomuototuomaritkin - yllätysyllätys - ovat vain ihmisiä. Joukossa on luontaisia kykyjä, koirille elämänsä antaneita ja antavia, asiaan vihkiytyneitä, tiedon haalijoita ja tietoa omaavia, jatkuvasti osaamistaan syventäviä - ja joiltain tämä kaikki sujuu kuin tanssi, ihan vain ilmaa hengitellessä. Tämä matka, minkä tein, millä olin, syvensi jokatapauksessa omaa ajatusmaailmaani ja vieläpä syvästi. Omalla kohdallani koiraharrastus on likipitäen kliimaksissa. Se on ottanut, mutta se on antanut. Luoja, että se on antanut! Palaset loksahtelevat kuin legopalikat paikoilleen ja viimeksi tänään ihmettelin aikaisella aamulenkillä, että miksen jumankekka voi luottaa intuitiooni enemmän? Se ei nimittäin pettänyt taaskaan liittyen erääseen muuhun koira-asiaan. Intuitio VOI kantaa ja viedä, miksi me ihmiset monimutkaistamme asioita?
Katsokaa kuvan koiraa. Se elää viettiensä ja vaistojensa varassa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja seesteiseksi maatessaan koirapedillä. Toki sen kirsu on vähän vinossa ja kamera ei ehkä ole tarkentanut ihan priimasti (jota sitäKIN asiaa kuuluu nykyään pyytää anteeksi!!), peti on halpismallia ja koiran kaunis fawn-väri ei pääse oikeuksiinsa....

Hämmennyn joka kerran kun tuomaria moititaan puusilmäksi.
Yksi tuomarin lause arvostelukaavakkeesta irrotetaan kontekstista, vängätään että "kun ei kukaan koskaan ole sanonut koirallani olevan heikko alaleuka - miten tämänpäiväinen tuomari SAATTOI sanoa niin"? Kun oma koira ei voittanut/pärjännyt/saanut ERIä/SAta - takerrutaan lillukanvarsiin ja vähäsen sillattis niinku myrkytetään omassa suuttumuksessa sitten koko lähipiiri. Ja kaverin kaverit. Jos Facebook sen sallii. Ei se itseen meneminen auvoa tee, eikä se ole avain onneen, mutta se saattaisi hippasen avata silmiä ja laajentaa ajatusmaailmaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi?

Koirat ovat ihan mielettömän ihania olentoja.
Ne totisesti vievät meidät mennessään, jos annamme niiden tehdä niin. Ainahan koiran voi ottaa vain lemmikiksi ja tepastaa sen kanssa seitsemänmetrisessä flexissä pitkin ja poikin. Ja sitten kun näkee viisipäisen lauman lähestyvän, voi iskeä itsensä ja koiransa parkkiin. Tukkia koko tie. Mutta koiran voi ottaa myös lähteäkseen matkalle. Ensin rotuun, sitten sen yksilöihin. Mitä upeita maisemia näetkään ja mitä oivalluksia saatkaan lähtiessäsi oman rotusi kanssa matkalle kohti sen historiaa ja käyttötarkoitusta. Tuskin englanninbulldogin "käyttötarkoitus" oli saattaa se niin sairaaksi, että se tukehtuu raskauteen?
Ollessasi matkalla ja yhdessä tehdessänne, opiskellessanne toinen toista - voisiko sitä kriittisyyttä himmata ja hakea uutta aspektia koko harrastukseen positiivisuuden kautta? Väitän ja kovaa, että ollessasi kriittinen toista kohtaan olet sitä myös itseäsi kohtaan. Ollessasi kriittinen itseäsi kohtaan, olet sitä myös muita kohtaan. Kun himmaat ja downshiftaat omaa suhtautumistasi koiramaailman lieveilmiöihin, kohdistat kritiikin oikeaan osoitteeseen mielellään parannusehdotuksen kera (esimerkiksi MTV ja Emmerdalen esitysajat) voit huomata, että muiden koiranpito ja puusilmät tuomarit eivät ahdista enää niin paljon.

Voit jopa hakeutua Facebookin Matti-sivulle ja huomata hymyileväsi, kun Matti esim. käy koirapuistossa ja saa kuraa naamalleen. Esim. beauceronin takia.

Maailma tarvitsee ilopillereitä. Ei ilonpilaajia.

Hitsi, että olenkin löytänyt näin ihanan rodun kuin whippet. Haksahdus soikoon ja ilosanoma vieköön - Get a pet, get a Whippet. Ja relaa vähän.
Ja tämä oivallus koskee myös esim. minua.