Crufts 2023!!!

Tästä oli haaveiltu.
Useampi vuosi, ehkäpä kymmenen. Sain talven pimeinä tunteina ylipuhuttua TaruToursin matkatoimistojohtajan samoille taajuuksille kanssani ja eikun Airbnbn ja KLMn tarjontaa tutkailemaan. Kämppä löytyi noin 30 minuutin ajomatkan päästä lentokentästä ja KLMkin lupasi lennättää meidät Amsterdamin kautta kohteeseen.

Vaan kuinkas kävikään.
Olimme likipitäen lentokentän pääsisäänkäynnillä kun Tarun kännykkään pärähti tekstiviesti. Lento Amsterdamista Birminghamiin oli peruttu. Taru jonotti sitkeästi KLMn aspaan ja reilun puolentunnin hikoilun jälkeen saimme Air Francen viemään meidät alkuillasta Pariisiin, josta olisi jatkolento Birminghamiin. 
Mikä jännitysnäytelmä lennoistamme tulikaan.

Vielä hymyilytti...

Helsinki-Vantaan nesteiden analysointiputki oli nimensä veroinen ja analysoi meidät muitta mutkitta "jatkoon" eteenpäin lentokentällä, kohti lukuisia baareja. 
Edessämme oli vaatimaton viiden tunnin kuluttaminen kenttää ympäri pyörien. Myymälää, toilettia, baaria. Ja kaikki alusta. Lentokentällä on itseasiassa aika monta baaria. Ainakin kolme, ellei neljä. Yhdessä niistä oli erityisen nauravainen palvelu, mehevää kolmioleipää ja taisi siinä mennä energiajuoman kyytipoikana mukillinen likööriäkin. 
Kuulimme jännittäviä lentotarinoita yhdessä baareista - ja näimme myös jännittäviä lentokenttähintoja tuotteissa. 

Air France tarjoili omenamehua ja kinkkusämpylää.
Onneksi minulla oli matkassa Matin, Sylvin jne. Helpot Ristikot ja matka(t) lutviutuivat mukavasti ristikoita tehden.

Välillä toki oli aikaa myös ilmeillä.

Kuulimme useamman version siitä, miksi Amsterdam-Birmingham lentoa ei lennetty.
Se johtui lumesta ja tuulista. Tai niiden yhteisvaikutuksesta. Tai sitten jostain ihan muusta. En ole kuunaan ollut näin jytisevän lennon kyydissä - Ranskan ilmatilassa oli runsaasti jytisyttävää ilmamassaa ja peräti noin vartin verran lensimme ryskyen. Turha kai mainitakaan, että Birminghamissa ei lumihavaintoja tehty.

Voihan Pariisi.
Pariisin lentokenttä se oli pullea, pitkä ja leveä. Kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Maltillisesti istumapaikkoja ja pian olimmekin taas jonottamassa lentokoneeseen. Jonotimme, seisoimme, ryydyimme ja jonotimme. Porttikin vaihtui lennossa. Siinä sitä oli suomalaiselle sisulle taas kerran kysyntää, kun eräs Sandqvist siellä aamupuurolla ja yhdellä kolmioleivällä koikkelehti menemään. Ainiin, söinhän mä sen yhden peukalonpään kokoisen kinkkusämpylän. Onneksi matkanjohtajalla oli sipsiä ja keksejä, joita nakersin ahkerasti ristikoiden teon lomassa. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa jo liki kymmentä paikallista aikaa, lentohan oli tietysti taas myöhässä.

Pariisista Birminghamiin ei onneksi ollut kuin reilu tunnin lento.
Saavuimme vihdoin määränpäähän noin puoliltaöin. Alunperinhän meidän tulomme piti ajoittua noin klo 17:sta paikallista aikaa. 40 punnan taksilla kohteeseen ja eväänä oli tässä vaiheessa enää pullo vettä. Ja ettei olisi ollut myös kolmioleipä? Pariisin lentokentän sämpylä kun maistui viemärikäytävälle. Jonkun pienen nokareen muistini mukaan nakersin yön pimeydessä sekä siivosin reppuni sinne solahtaneesta appelsiinin lilluvedestä. Olin napannut Pariisista kyytiin mukillisen appelsiininpaloja, ja mukihan luonnollisesti vuoti huolella suoraan laukkuun.

Kuin ihmeen kaupalla sain aamulla silmäni auki.
Kiitos silmätippojen. Tai niiden yhdistelmän. Kämppähän oli oikeinkin passeli, sillä meillä oli molemmilla omat kylpyhuoneet sekä makuuhuoneet. 

Aamiaiseksi mukillinen vettä tai mehua, en ole ihan varma kumpaa. Ja taas mentiin.
Nyt meidät kyyditsi perille NECciin Uber ja yön 40 puntaa oli muuttunut 20:ksi. Eritrealainen uberkuskimme oli kauhuissaan kertoessamme hänelle Suomen ilmastosta. Hän ei ollut koskaan ajanut NECciin ja jättikin meidät noin kolmen kilometrin päähän pääovesta...
TaruTours hiihteli kevyesti menemään loputtomia käytäviä. Samaa ei voi sanoa allekirjoittaneesta. En ole koskaan nähnyt näin paljon käytäviä. Loputtomia käytäviä, seiniä, putkia, portaita, putkia, seiniä ja käytäviä. NEC lienee noin 20 kertaa oma Messukeskuksemme. 

NECissä oli opastaulu.
Ilman sitä OLET TÄSSÄ-pompulaa. Joten kävelimme edestakaisin hyvän tovin. Äkkäsin BBC:n mökin ja kailotin sinne: Missä on halli se ja se. Kyllä BBC tiesi.

Vihdoin kehän laidalla!!!!
Kännykkä pimpotti viestiä jos jonkinmoista. Voitko sitä ja teetkö tätä. Tuleeko liveä, kuvaa, tuotko minulle kirjan, luettelon, takin. Väsymys ja viemärinmakuisten voileipien maistelu jäyti selkärangassa ja kupli mahassa, mutta onneksi TaruToursin matkanjohtaja toi ensihätään Pepsiä. Ja ONNEKSI saimme päivän mittaan hakea Kathrynin Jothryn-ständiltä Todella Makoisia voikkareita, ainakin kolme pleittausta hain/sain. Kauniita, meheviä kolmioleipiä, maukkain täyttein. Siellä oli enkkurouvat olleet "kauhuissaan" kuinka johonkin ihmiseen mahtuu niin monta kahden tikkuaskin kokoista kolmioleipää. No nyt näkivät, että mahtuu! VIHDOINKIN ruokaa!!!! 

Hugging Kathryn - Maui's mom! <3

Sitten asettauduttiin kehän laidalle.
Toki käytiin ensin halimassa Kathryn, Vivien ja Ingunn. Olipa ihanaa nähdä heidät kaikki! Ja mukavasti alkoi keventyä reppukin kun saatiin tuliaiset annosteltua pois.

Mitä jäi mieleen?
Vaikka Englannissakin luokkien taso on ajoittain sekava, se ei kuitenkaan ole läheskään niin sekava kuin Suomessa. Brittityyppi kyllä loistaa ja näkyy ja yhtenäisyyttäkin löytyy hyvin selkeästi. Koirat ovat pääsääntöisesti maltillisia, hyvän kokoisia, niillä ei ole liioitellut etuosat eikä takaosatkaan. Kaulat ovat maltillisen pituisia, niissä on usein kaunis ja sujuva kiinnitys lapoihin ja ylälinjat ovat "helppoja katsella" ilman pomppuja, liukumäkiä ja jyrkkiä kulmia. Joitain runsaita koiria näkyi joukossa, jotka olivat ehkäpä hiukan lihavia, mutta myös hyvin pyöreälihaksisia ja rintakehältään tilavia ja syviä. Jotkut koirat olivat melko pitkiä ja isojakin, mutta niissä oli silti mukava tasapaino. En muista nähneeni yhtään korkealla kannettua häntää, en yhtään värisevää tai pelkäävää, haukkuvaa tai murisevaakaan yksilöä. 

Näyttelyssähän oli nähtävissä myös "muun maailman vaikutus". English Breakfast hollantilaiskastikkeella, ranskalaisilla patongeilla ja espanjalaisella twistillä. 

Ohessa muutamia uroksia, joita kuvasin. 

Crosscop If I Can Dream (Crosscop No Matter What x Crosscop Nine To Five)

Crosscop Twist And Shout (Crosscop No Matter What x Crosscop I Love My Life)

Reffton Tibalt At Whipsearle (Jesrae Game Of Thrones x Aaniston Drastic Elastic)

Shalfleet Chasing The Wind (Shalfleet Heatwave x Shalfleet Peggy Sue)

Supeta's Mojito For Aylros (Rivarco Jack Daniels x Shiny Sensation's Spirit Of Love For Supeta)

Haaveissani oli ollut ostaa juokseva whippet rintapieleen, alati käyttämääni "näyttelyliiviin".
Samassa hallissa, missä olimme, oli myös Whippet Rescuen ständi. Melkoinen ständi olikin tavaramäärältään. Ei löytynyt juuri sellaista juoksevaa whippetiä, minkä halusin, löytyi kolme whippetiä rivissä, eri väreissä. (kulta, hopea, pronssi - tai jotain sinnepäin) Päivän päätteeksi hain vielä ulko-oveen whippetkyltin sekä National Whippet Association-pinssin. 

Näyttelypäivä oli hyvin antoisa.
Ei pelkästään kaikkien käymieni keskustelujen ansiosta, kuten "miksi kaikilla brittimiehillä on ruskeat kengät" tai "miten ihanaa, kuinka maltillisesti koirat esitetään ja juoksutetaan ilman kiirettä". Päivä todellakin kului, ihan ilman Red Bullia, kuin siivillä. 

Se mikä tietysti harmitti, oli tämä englantilainen systeemi, missä koirat ovat kehässä epäjärjestyksessä.
Tunsin jo kehäsihteerimoodini heräävän ja tarpeen alkaa laittaa koiria numerojärjestykseen, mutta heillä tämä(kin) asia oli vapaampaa ja rennompaa. Koirien seuraaminen nimiltä oli siksi hankalaa. Vaikka olinkin ostanut 8 punnan hintaisen kolmen kilon painoisen luettelon...

Englantilaisilla on ihana huumori.
Vitsiä lensi oikealta ja vasemmalta ja tuntui, että aina kun juttelit kenen kanssa vaan, törmäsit nokkeluuksiin ja huimaan tilannetajuun. 
En tiedä johtuiko tästä, eli rennoista omistajista, että myös koirat vaikuttivat hyvin rennoilta kehässä ollessaan.

Kathrynin kolmesta voileipäpleittauksesta alkoi olla jo kuusi tuntia.
Nälkä kurni mahassa taas. TaruTours oli saanut Suomesta vaatetilauksen ja lähdimme polttelevin jaloin kohti Birminghamin keskustaa, nyt junalla. Enpä olisi ihan äkkiä, näin suomalaisena, uskonut, että jokaikinen pubi ja ravintola oli jo alkuillasta kattoon asti täynnä kaljakolpakoita kolistelevia brittejä. Yritin sitkeästi Tarun vanavedessä sisään yhteen "fish and ships"iä tarjoilevista pubeista, vain havaitakseni, että en nähnyt yhtään eteeni, sillä silmälasini huurtuivat hetkessä. Ehkä olisimme voineet mennä mässyttämään turskaa johonkin iloiseen brittipöytään, mutta 400 whippetin jälkeen 400 brittiä yhdessä pubissa alkoi olla liikaa. Nälkäkiukun siivittäminä löysimme tiemme (onneksi) rauhallisempaan ravintolaan, olisiko ollut yhdistelmä ostaria ja juna-asemaa. Kylläpä maistuikin, Passion Fruit Martini ja kalafilee ranskalaispedillä. 

Uskomatonta mutta totta, täydellä mahalla pyörimme vielä paikallisen rättihalpakaupan.
Mukaan lähti enkkulippupaidat ja ihanan halpoja nilkkasukkia. Miten luontaisen ihanasti britit ottivat sinut tiskeillä vastaan. Are you ok hun ja Can I help you with this ja All ok? Lyllersimme vielä paikalliseen Tesco-halpismarkettiin, missä hyllyntäyttäjäreiskat pitivät niin lystiä keskenään, että en muista koskaan missään työpaikalla nähneeni moista hauskuutta. 

Aatuutilullaa ja aamulla aamiaiseksi Tescon ihania valmiiksi slaissattuja omenia, mansikoita ja vesimelonia. Monsterin kera.
En ole ihan varma, kummat nousi hattuun, melonit vai monsterit, mutta tekaisimme hauskat (?) aamuvideot. Onneksi, sillä luvassa olikin loppupäiväksi kurjuutta.

Birminghamin lentokentällä meitä oli vastassa JÄRJETÖN jono matkalaukkujen ja minigrip-pussien syynäykseen.
Olin ollut huolimaton ja jättänyt silmätipat ja Carmolis-suusuihkeen erilleen litran muovipussista, koska pidin vulgaaristi em. tuotteita lääkkeinä. Noin tunnin jälkeen tipat ja suihkeet survottiin muovipussiin ja sitä seurasi RE-CHECK. Ekstra puolituntinen meni varmaan tässä ja erehdyin ostamaan vielä kaksi pulloa Sheridansia. Neito pakkasi ne sealed bagseihin kuin hidastetussa filmissä ja en ole ihan varma, erehdyinkö taas ostamaan jonkun uimahallin altaanpohjan makuisen voileivänkin.

Pian olimmekin taas Pariisissa.
Ei kai kukaan luullut, että tämä osuus olisi ollut jouheva? Minä luulin. Kyseessä oli välilasku ja kuvittelin, että meillä olisi runsaasti aikaa metsästää "kuuluisaa ranskalaista mehevää patonkia". Mutta Sheridansit aiheuttivat TVIUU TVIUU hälytyksen ja molemmat pullot vietiin läpivalaisuun. En ole aivan varma, missä kohdassa lentokoneen putkea tai kuuttakymmentä askelta kohti uutta matkatavaratsekkiä olisin ehtinyt uuttaa sealed bagseissa oleviin Sheridans-pulloihin nestemäistä kokkelia. Tai missä kohtaa olisin ehtinyt rakentaa pommin. Mutta eittämättä, keskuudessamme voi olla tällaisia Pelle Pelottomia jotka moiseen kykenevät. 

Järkyttävä jonottaminen = hapen puute aiheutti keuhkoissa juntturaa ja sillä aikaa kun Sheridans oli läpivalaisussa, ajattelin ottaa astmasuihkeesta imaisun, jotta keuhkot taas leviäisivät kunnon hapenottoon. Sekunnissa oli Security vieressä, olinhan mitä ilmeisimmin aikeissa poistaa repusta sinne juuri sullomani huumekätkön. 

Luis Löydän-Kyllä-Kätkösi swaippasi kolmasti tavarani.
Aamutossujen sisälläkin kävi ja varuiksi otti kaksi uusintaa, koska näytin ihan varmasti epäilyttävältä suurine otsaryppyineni ja runsaine silmätippoineni. Vieressäni seisoi muita re-checkiin joutuneita ja meitä kaikkia alkoi jo naurattaa, kun Luis täräytti matkalaukussani olleen Sheridansin uudelleen sealed pussiin, ja sinne jäi joku 6 litraa ilmaa. Paketti oli niin pullea, ettei se olisi mitenkään päin mahtunut matkalaukkuuni.
No, Luis täräytti kylmänviileästi sormensa pussiin ja päästi ilmat pois.

Olimme Pariisin lentokentän ravintoloiden sykkeessä.
Sanomattakin on selvää, että kolmen ja puolen euron hintainen omenabaakkelssi oli kuin olisi polkupyörän kumia nikertänyt. Mikälie kananmunavatkulislaissi maistui etäisesti vesisateelta ja hain sitten vielä viereisestä baarista PATONGIN. Sain siitä sittemmin lentokoneessa noin puolet alas, jahka lentoemot olivat ensin tuoneet minulle KOLME mukillista omenamehua. Patonki lienee tuoreena, juuri uunista tulleena helppoa nieltävää, mutta kolmen tunnin kuluttua sitkastuneena se ei enää sitä ole.

Lento Helsinkiin oli tietenkin taas myöhässä.
Ja kerroinko jo siitä, kun jonotimme Birminghamissa lentokoneesta ulos? Seisoimme koneen käytävällä reilun puolituntisen, koska kukaan ei ollut ottamassa meitä vastaan. Kapteeni Yves Saint Air Francen kuulutus toki kertoi, että Madame et mösjöö, turbulaance. Englanniksi usein pitkätkin ranskankieliset kuulutukset olivat sangen lyhyitä ja vienoa pihinää. Hatun nosto heille, jotka saivat niistä selvää.

Yhden lentoemännän tytär oli opiskellut Turussa. Ja kuinka vaikeaa suomen kieli onkaan. Opetin sitten saunafania lentoemoa sanomaan Lisää löylyä. Hän ei kylläkään päässyt ensimmäistä ällää pidemmälle sanoja toistaessaan. Toinen lentoemo taasen kiiruhti kertomaan minulle, että jos sanot "hämhäm" kuten tilatessani kahta kinkkusämpylää, ilmoitan ranskalaisittain halukkuuteni saada seksiä.

Onneksi matkaan siis mahtui myös paljon naurua, kaiken nälän ja jalkojen kärventymisen keskelle.
Jos vielä - ja toivottavasti - matkaan Cruftsiin, otan ehkä mukaan kuusisataa lihapiirakkaa ja tungen minigrip-pussiin kaiken mahdollisen, mikä laukussani pyörii irtaimena. Lisäksi PYRIN mahdollisimman suoriin ja pettämättömiin lentoihin.

Kokemuksena siis huippu, vaikka vääntöä piisasikin. TaruTours teki kaiken voitavansa, mennen tullen, ja brittikoirat omistajineen hoitivat loput! Kiitos Birmingham, kiitos Crufts!

Kaikki reissun kuvamuistot hulvattomine videoineen täällä: KLIK. 
Kaikki postauksen kuvat: Anita ja TaruTours-agency

Iloa päivään - petoa pöytään!

Kävipä kerrankin niin, että Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan jotain oikeinkin mielenkiintoista, nimittäin Petotesti®-tapahtumasivu.
Testaus olisi verrattain lähelläkin, Mäntsälässä. Kotvan tuumittuani ja pian innostuttuani, kun kaverikin ilmoittautui - ilmoitin Mauin mukaan!

Maui on laumastani ehkä (?) innokkain metsästäjä, toki Samui on sellainen myös, mutta niiden metsästystavat poikkeavat. Innokkuus on samanlaista, kaikki liikkuva kiinnostaa. Mutta siinä missä Maui jahtaa pienet kärpäsetkin suuhunsa, kesken esim. sen hierontasession (!), Samui bongaa alati lintuja ja oravia puissa ja ottaa ohimennen ilmavainua. Pienet öttiäiset ei niin kiinnosta. Vieheeseen molemmilla on kova palo. 

Sensijaan Maui antaa erilaisia hälytyksiä mielellään.
Ihan jo TV-ruudussa nähty (kuultu) haukkuva koira saa sen ilmoittamaan, että "sieltä ruudusta ei sitten kannata tänne tulla". Lisäksi jos kotimme pihaovi on auki ja naapurin pitbull tai mäyris ovat omilla pihoillaan tepastamassa, käy Maui niskakarvat puuhkassa haukkumassa; "pysykäähän sitten omilla pihoillanne". Puhumattakaan sen istumisesta jääkaapin oven edessä ja hälyttäessä kimeällä haukullaan: "nälkä!!". Hyvin persoonallinen ja melko äänekäskin kaveri toisinaan, siis.

Huomasin Petotestin® lähestyessä, että itseäni jännitti.
Vaikka kuinka ajattelisit, että tunnet omat koirasi ja vaikkapa sen paineensietokyvyn, ei koirastaan voi koskaan mennä takuuseen. Mietin, että "onko minulla oikea koira" ja "jähmettyykö se vastoin oletuksiani suolapatsaaksi".

Tulta päin - Maui turvanani - lähdimme 4.3. Mäntsälään.
Olimme paikalla hyvissä ajoin ja sainkin seurata, osin liikuttuneena, muiden koirakoiden suorituksia. Testaaja, Asko Sorvo, teki jokaiselle etukäteishaastattelun, jossa kysyttiin omistajan käsityksiä koiransa tavoista toimia. Näin hyvinkin erilaisia suorituksia ennen omaa vuoroamme. Koirat käyttäytyvät kuin käyttäytyvätkin hyvin eri tavoin karhun kohdatessaan. Osa syöksyy omistajan hämmästykseksi (?) suoraan karhua kohti kovaa ja matalalta haukkuen. Osa nuuskii ympäristöä ja "herää" karhun tuloon vasta tuokion kuluttua. Osa lähtee hätyytyksen jälkeen aivojen nollaus-kierrokselle ja palaa hetken kuluttua takaisin haukkumaan. 

Mauin vuoron tullessa sain kehua sen tietysti ensin maasta taivaaseen.
Kuinka se on maastovalio, juoksee radalla ja on yli-innokas vieheen retuuttaja. Sain kuulla, että whippetejä on testattu useita ja reaktiot vaihtelevat laidasta laitaan. Osa seisoo omistajan jalkojen takana, eikä päästä pihaustakaan. Osa komentaa karhun sinne mistä se oli tullutkin.

En ollut ollenkaan enää varma, mihin Mauin reaktiot asettuvat...

Testipaikalle mentäessä, koira ottaa ensin nuuhkun karhun papanoista.
Näin teki Mauikin. Jaaha, täällä on karhu, näin sen tuumivan. Mennäänpäs Anita tarkemmin katsomaan. Päättäväisesti kävelimme lähemmäs itse testipaikkaa, papanoiden ja konekarhun välissä kun oli useita kymmeniä metrejä. Maui oli reipas oma itsensä ja suorastaan RÄJÄHTI haukkuun, kun karhu tuli esiin. 

Maui teki myös runsaasti omia, erilaisia koreografioita, käyden koko 10 metrin liinan verran milloin vasemmalla puolellani, milloin oikealla.
Se kävi myös jaloissani, ikään kuin sanoen, että "mitä hemmettiä sä siinä seisot, täällä on karhu"!!!! Koska seisoin edelleen suolapatsaana, annoin Mauin jatkaa itsenäisesti karhun karkotusta. Mielestäni se oli HYVIN pätevä, vaikka Askon tiukassa tulkinnassa se oli HYVÄÄ keskitasoa. Asko on tietysti testannut miljoona koiraa, joten otin ylpeänä vastaan tuon saamamme palautteen. Testaajan mukaan Maui ei antaisi karhun syödä itseään. Minut kyllä. Testissä on osuus, missä karhu käy aivan minussa kiinni - Maui haukkui karhua, mutta sopivan/järkevän matkan päässä.

Jälkeenpäin joku on miettinyt huikean Maui&Karhu-videon nähtyään, että olisikohan Maui pyrkinyt motittamaan karhua, halunnut mennä sen taakse, kun se veti "liinat suoraksi" milloin kaakkoon milloin länteen?

Päivä oli huikea.
Uskon ehdottomasti Mauin NAUTTINEEN karhun komentamisesta. Ja kun koira nauttii, nauttii omistajakin. Ja päivä oli minulle yhdessä Mauin kanssa ainutlaatuinen kokemuskokonaisuus! 
Kotimatkalla pähkin muiden koirieni suhtautumista. Sillä jäi vähän nälkä. Mitähän Samui tekisi? Entä Bali?

Suosittelen testiä kaikille.

Kun koiran kanssa ei pääse Linnanmäelle - aina voi mennä yhdessä Petotestiin® ja nauttia huikeista ja ehkä jopa taianomaisista minuuteista yhdessä! Ja aina voi oppia koirastaan kenties jotain lisää. Eli ei muuta kuin iloa päivään ja petoa pöytään - sanoi Maui kun Petotestiin® lähti.

Kaikki päivän kuvat ja video: KLIK. 

Huikeat kuvat Petotesti®-tiimi.

Tallinnan tunnelmia!

Olin hädintuskin selvinnyt Kaunasin koettelemuksista, kun tie kutsui taas.
Kämppis oli erehtynyt lausumaan iltalenkin pimeydessä, että "jos jossain Tallinnassa on näyttely, niin sinne voin lähteä kuskiksi". Nohh, arvannette, että kotiin tultua guuglasin Viron näyttelysivut samantien. No kappanen, siellähän oli juuri sopivasti Tallinnassa näyttely, jossa voisi käydä vähän mittelemässä voimiaan, eikun koiriaan.

Booking.comin sivuilta napattiin taas asumus ja tähän nappaamiseen tulee minun nyt jatkossa kiinnittää huomiota.
Ei riitä, että majoittaja lupaa hövelisti "Lemmikkieläimet ovat tervetulleita" vaan ne pitää esitellä yksitellen, pituus- ja leveyssuunnassa, eikä vain "couple of dogs" -henkisesti. Toki allekirjoittaneella tarinaa riittää, mutta aina ei tiedä mitä majoittaja haluaa lukea, tietää ja kuinka tarkasti. Itselle kun 2 koiraa on likipitäen sama kuin 4. Kaikille ei ole. Älkää luulko, että luulen niin. 

Majoittautuessa kävi nimittäin ilmi, että noin 10 minuutin sisällä koirien kappalemäärä näkyi naapurin toimesta ikkunasta ja se ilmoitettiin ilmeisen hätääntyneenä heti ilmeisen hätääntyneelle majoittajalle.

Lisärankkua, eikun euroa oli tulossa 60 euron edestä, mutta sain ent. hotellisiivoojan statuksellani majoittajan rauhoittumaan ja lisävaadekin pieneni puoleen.
Kämppähän jäi siis kiiluvaan kuntoon ja lupaukseni siitä, että "et tule huomaamaan, onko koiria ollut 2 vai 4" piti kutinsa. Majoittajaa jäi majoittumisemme kuitenkin kaivelemaan ja hän tähdensi palautteessaan, että "we are not a dog shelter". No hyvä. Luulin, että olitte ja olisin voinut jättää koirani sinne teille kun en jaksa niitä oikein enää. Varsinkaan nyt, kun kaikilla 6.000 kulmakunnan nartulla on yhtäaikaa juoksuaika.

Kämppä oli onneksi kivalla alueella ja tepastimme mukavat ilta- ja aamulenkit siellä koirien kanssa. Irtikin saivat pojat viilettää, ja näyttää mistä kana pissii kaikille ikkunastaan meitä tiiraileville. 

Näyttelypaikalle oli vain n. vartin ajo ja vanha kunnon Saku-halli repeili ainakin lauantaina liitoksistaan.
Caprilla oli kumpanakin päivänä Absidian-kaveri vastassa - + lauantaina yksi toinenkin uros, mutta Capri otti komeasti niin lauantaina kuin sunnuntainakin luokkavoiton. Oli IHANAA voida iloita Vacasta, joka ajomatkamme aikana kauppaan, Hesburgeriin ja kämpille - muuttui Cacibiksi! 

Balilla oli lauantaina handleri, ihana Sonja, joka ei kaikesta yrittämisestä huolimatta saanut Balia rentoutumaan ja antamaan parastaan. Balihan on ollut kehässä viimeksi ehkä sata vuotta sitten. Sekin vielä.

Bali rentoili kuitenkin kämpillä senkin edestä.

Onneksi olin ollut Taru Toursin matkalla, ja osasin Hesessä tehdä tilauksen näytöltä.
Tilaamani sipulirenkaat teettivät kuitenkin henkilökunnalla lisätyötä runsaasti ja jäljessäni tulleet n. 8 asiakasta saivat kaikki tilauksensa minua ennen. Pitääkö minun aina olla niin vaikea ja vaativa? Sopii kysyä. Sipulirenkaat lienee olleet syväjäädytettyjä ja siksi niiden paistaminen kuohkeiksi vei ekstravartin. Jos toisenkin.

Jaksan ihmetellä Viron marketteja.
Kaikissa himoitsemissani tuoteryhmissä on 6.000.000 vaihtoehtoa. Niitä ovat mm. shampoot, hoitoaineet ja suihkusaippuat. Kynttilöitä on kuusi hyllyllistä ja ne kaikki tuoksuvat. Rahka-, jogurtti- ja riisivanukkaat - 187 eri vaihtoehtoa. Ostapa se aprikoosiriisipudding ja havaitse, että siinä on vain aprikoosin TUOKSU, muuten se on pelkkää riisiä. Virheostoksia tuli siis tehtyä. Kuten BAILEYS-kakku, hemmetti soikoon, johon oli isketty KAIKKI irtain, mitä leipomosta löytyy hääkakkujen rakentamisen jäljiltä. Kirsikkaa, linimenttiä, suklaaputkia, kultaspraytä, keksimuruja, sokeria, sitten myös sokeria ja vielä kerran sokeria ja KAIKKI mitä harjalla ja kihvelillä saadaan leipomon lattiasta irti. Ei jatkoon. Valitettavasti. Tekisi mieli tehdä reklamaatio Baileys-tehtaalle, että tehkää nyt joku roti, mitä saa myydä Baileys-tuotemerkin alla. 

Sunnuntaina kehän jälkeen - vein tällä kertaa itse Balin aina epäviralliseen PU5-sijoitukseen asti! - piipahdimme paikallisessa superhypermarketissa, josta löytyi myös Nautica-ostoskeskuksen tapaan kunnon street wear-kauppa. Kiireessä nappasin kaksi paitaa kainaloon, maksoiko ne yhteensä 11 euroa. Sillälailla. Sitten kanakebab äkkiä huuleen ja alkoi haaveilu pikaisemmasta kotiinpaluusta.

Caprin kanssa patsastelua. Lukiluki.

Aikaistimme kotiinpaluuta kahdella tunnilla ja päädyimme Muugan Eckerö-laivaan.
Olipa jännä tuttavuus. Ei lapsia, ja varsinkaan itkeviä, ei minkäänlaista levottomuutta, lattialla makuuta eikä oikeastaan ääniäkään. Loungessa puhuttiin kuiskaten ja piipahdettiin verkkaan ravintolan puolella kahvia hakemassa. Siellä keksin kysyä, että olisiko teillä jotain muutakin leipää kuin tuota kinkkusämpylää. No olihan. Vajaalla vitosella sai semmoisen leivän, että mahdan muistella sitä vielä vanhainkodissakin. Oli kokoa, näköä - ja ennenkaikkea makua!

Kotona olin onnellinen, että KAIKKI pojat olivat mukana ja niin nätisti.
Taas kerran. Jokainen on reissannut useita kertoja ja kokemus ja ehkä jopa reissuhenkisyys näkyy heissä kaikissa. Lungisti, rennosti ja nauttienkin. Airbnb toisensa jälkeen koemaataan ja hyväksi todetaan. Sohvia ei syödä - mitä nyt Tallinnassa taisi muutama koiperhonen mennä Maukkulin masuun! Itse näyttely on aina vain pieni osa matkaa - ja se kaikki muu on vain jotenkin niin ihanaa, kun sen saa viettää, mennä ja tehdä omien nelijalkaisten kanssa. 

Että näyttelyyn lähdettiin. Lopulta siivottiin yksi Airbnb putipuhtaaksi, syötiin kaakkua ja baakkelssia, lenkkeiltiin Lasnamäen kaduilla, ostettiin vähän lisää logopaitoja, mentiin ja viiletettiin taas pää kolmantena jalkana.

Pojat tyylikkäästi messissä. Ylpeä saa olla nelijalkaisistaan. Ihan hyvin se kämppiskin suoritti, unohtamatta Toyota Avensista. Luotettavaa ja pulleaa matka-autoa. 

 

Lopuksi vielä päätähtien rentoilukuvat reissulta: 

Capri ja Maui

Samppanen

Ja Maukkuli ja Capri. Hirveän raskaasti ottavat.

Matkailu avartaa - ja se on kaksinverroin mukavampaa nelijalkaisten kanssa. Tai tässä tapauksessa NELINverroin mukavampaa!

kuvat Honor70 paitsi Caprin näyttelykuvasta kiitos Kalev!

Miten käy koiran - saako koira olla enää koskaan vain koira?

Koirien brändäys käy kovaa vauhtia.
Koirat ovat Tiktokissa, Facebookissa, Instagramissa. Koirat bloggaavat ja lienevät kohta Tinderissäkin. Koiria, niiden sometilejä, seurataan siinä missä ihmistenkin. Toki koiraa tulkitsee aina omistajansa - mutta kuinka oikein hän sen tekee?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen, että koira ostetaan/otetaan "tiettyä tarvetta varten, täyttämään sille asetettu kehys".
Edellä mainitussa ei tietenkään mitään pahaa - ihmisellähän on tapana vaikka ravintolaan mennessä odottaa tiettyä standardia, tasoa ja makua. 

Nykyään pelkästään Google tarjoaa loputonta kuva- ja tekstianalyysiä hakemastasi rodusta. Kuvia katsellessa ja tekstejä lukiessa ihminen luo mielikuvan haluamastaan rodusta. Whippet eittämättä brändäytyy sporttisena ja virtaviivaisena ja siten oivana lenkkikaverina ja silmiäkin hivelevänä luojan luomuksena.

Googlen jälkeen saatetaan mennä Facebookiin ja Instagramiin kyselemään vähän lisää ja tuodaan ehkä esiin tiettyjä huolenaiheita, mitä rotuun on ensimmäisissä hakutuloksissa liitetty.
Yleensä kysymyksiin vastaa pessimistit, skeptikot ja kyynikot. Pelätään rodun "pilalle menoa", jos sitä ruvetaan ostamaan "marjastuskoiraksi" ja aletaankin pian soimata ja syyllistää kyselijää. Kommenttikenttä saattaa myös täyttyä omista kokemuksista kumpuavista vastauksista - perspektiivin ollessa max kolmen vuoden mittainen. Pian alkaakin kädenväännöt; "kuinka paljon rodussa on eroahdistusta" -> muuttuessa riidaksi siitä, viekö näyttelyjalostus rotua paskaan suuntaan tai ihminen sporttirotua takan edessä köllöttelijäksi.

Olen onnistuneesti irtautunut monilta koirapalstoilta.
Koska ne pääsääntöisesti ahdistivat. Koira tuntuu hukkuvan kaiken alle. Tavallinen lenkkeily, hyvän kuivamuonan syöttäminen ja yhteisen mukavan ja leppoisan arjen eläminen ei enää riitä. Ei ole riittänyt pitkään aikaan. Kysy pahaa-aavistamatta "mitä kuivamuonaa te syötätte" ja 70% kommenteista tuomitsee kuivamuonan, koska se on täynnä piilopaskaa; - oletko katsonut sisällysluettelosta maku- ja väriaineiden määrän? Kysy "mitä vedonestovaljaita käytätte koiralla"  ja 85% vastaajista tuomitsee sinut koiranomistajana; - etkö saa koiraasi koulutettua pois vetämisestä!? Vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Kun katson omaa koirahistoriaani ja nykyisiä koiriani -
tunnen sekä surua että kiitollisuutta.
Surua siitä, että en ole ehkä (?) osannut arvostaa aiempia koiriani juuri sellaisina kuin ne olivat.  "Tavallinen ja perinteikäs, vanhankansan koiranpito" on last season ja aivan liian rentoa ja siksi tuomittavaa. Koiranpitoon on astunut tiukkuus, terävyys ja jopa huomiotaherättävyys. Koirien instatilit ja somekanavat täyttyvät tekemisestä ja arjen täyttävästä äksönistä. Kaverin koirat olivat (taas) vuorikiipeilemässä, vesijuoksemassa ja taloyhtiön juoksumatolla. 
Kiitollisuutta siitä, että olen ollut siunattu niin monella ja erilaisella, monisyisellä ja ihanalla yksilöllä.

Suorittaminen on in.
Oma halpis-Polarini muokkasi (taas) kellonäkymää - sitä, missä aiemmin oli vain päiväys ja kellonaika, niin nyt muotoon: Päiväys, kello ja VIIMEISIN TREENISI 28 tuntia sitten. Että tuntisin itseni oikein vätykseksi.
Kuule Polar. Kävelen, uin ja poljen - give me a break.

Kaikkihan lähtee arvostuksesta?
Miksi me arvostamme itseämme ja koiriamme, sitä mitä me yhdessä teemme - usein niin vähän? Saako koira enää kaiken tekemisen keskiössä olla Vain Koira? Sallimmeko me laumassamme erilaiset yksilöt, väännöt ja tavat? Tämä on omalla kohdallani ollut valtava rikkaus. Olla aina syli auki - ottaa koira vastaan juuri sellaisen kuin se on. Kaikkine HEIKKOUKSINEEN ja PARHAINE puolineen, koirassa kun on niitä molempia. 
On ollut huikeata oppia arvostamaan vaikeuksia ja vääntöä - helppouden rinnalla. 

Tämä on tehnyt minut viimeaikoina surulliseksi.

Koiralle on usein asetettu tietyt toiveet, kehykset ja odotukset, jotka sen tulisi täyttää. Koirasi ei sitten taas välttämättä vastaa niihin ollenkaan. Siinä missä projisoimme usein oman elämän pettymyksiä ympäristöön - niin soisin koiran jäävän koskemattomaksi. Koira tekee aina parhaansa ja se on aina vanhempiensa ja ympäristönsä "summa", sormella osoittaminen yksipuolisesti ei palvele ketään. Haluaisin mieluummin, että olisimme ei vain elämälle auki vaan myös koirallemme. Ottaisimme saamamme koiran vastaan juuri sellaisena kuin se on, emmekä yrittäisi pakottaa sitä kriteereihimme ja toiveisiimme. Kuudestasadasta toiveesta koirasi kun voi vastata ehkä vain seitsemään. Niihin sitten sitäkin paremmin.

Kuuttakymppiä lähestyessä kiitollisuus kasvaa.
On saanut mennä ja elää, matkustaa ja hillua teknobileissä - mutta myös omistaa upean määrän upeita koiria. Joissa jokaisessa on ollut jotain hyvin koskettavaa, mieltäsi ja maailmaasi muokkaavaa.
Juttelin taannoin hyvän ystävän kanssa pitkät pätkät siitä, kuinka me KAIKKI olemme rikki. Mutta koiriltamme me odotamme jopa ihmeellistä täydellisyyttä? Koirasi ei ehkä täydennä sinua - täydennä sinä koiraasi!

Koirat ovat koiria.
Ne ovat eläimiä ja niiden pitäisi antaa olla koiria ja eläimiä. 
Sanoisin, että määritä koirasi vasta kun se on 6. (kuusi) Sitä ennen älä tee pitkälle johtavia johtopäätöksiä. Saatat saada nenillesi.

Anna koirasi olla koira.

Kaunas kävi kunnolle!

Viime syksy ja kuluva talvi ovat olleet todella raskaita.
Jossain vaiheessa tartuin kuin hukkuva rantakaislaan kun Ulla kysyi "lähdetkö Kaunasiin tammikuussa, otetaan hieman pidempi reissu" - niin muitta mutkitta JOO ja siinä sitten hätäisesti kaivoimme mökit matkallemme.

Liettua ei ole ollut ihan helpoimmasta päästä millekään koiristani.
Olin nytkin lähinnä iloinen saadessani kalenteriin reissumerkinnän. Balin kanssa metsästimme Cacibia kolme reissua, Samuin kanssa matkailtiin kahdesti. Mauinkin kohdalla tarvittiin kaksi reissua. Mutta mitenkäs onnistuimmekaan nyt reissuvalinnassa; whippetejä oli ilmoitettu yli 50!!! Mm. Puolan ja Liettuan tuonnit olivat hyvin edustettuina ja handlerien jakkupuvut kiiltelivät kilpaa koirien turkkien kanssa.

Ennen kuin pääsimme kehiin keekoilemaan, ajoimme Pärnuun.
Hyvä niin, sillä silmissä jo rahisi ja lepuutus tuli tarpeeseen. Toki kaupan kautta. Ihanaa Rakvere-maksapasteijaa ja meheviä jyväleipiä! Pärnun majoitus oli todella siistissä, aidatussa, omakotitalossa ja koirat saivatkin hiukan päästellä pihamaalla kunnes jo uni kutsui.

Aamulla varhain lähdettiin ajamaan kohti Kaunasta. Olisimmepa tienneet, mikä meitä siellä odottaa. Tai ehkä hyvä niin, ettemme tienneet. 

Ensimmäiseksi hirveä avainsekoilu. Yksityiskohtaiset majoitustiedothan lähetetään yleensä vasta majoitusaamuna sähköpostiin. Koska sähköpostien lukeminen ei onnistu tien päällä niin otin heti pihamaalla puhelun majoittajalle, joka ensin tietysti ihmetteli, että KUKA  Anita. Varaaja kun oli Ulla. Jäätävää tihkua tihkuttaa, kasseja on 678 kpl ja alan kantaa niitä oven suuhun. Avainkin löytyi vihdoin ison kalibaliikin jälkeen oven edessä olevan maton alta.
Kannan tehokkaana kasseja sisään ja alan purkaa ostoskasseja jääkaappiin. Nyt tapahtuu erikoinen näytös. Ovesta tulee (vain) venäjää puhuva pariskunta. Sohvalla makaava plafondi kiinnitetään kattoon. Viuhdon kassien kanssa, Ulla puhuu edelleen avainpuhelua puhelimeen - siellä on ainoa englantia puhuva henkilö. Naispuolinen venäjää puhuva nainen katsoo pahalla silmällä. Ja toisellakin pahalla silmällä. Ääni nousee; DISCIPLINE! Tiikeriraitaisella, epämukavalla, IKEAn halpislakanoilla pedatulla vuodesohvalla piipahtaa Victoria. Sitten Capri. DISCIPLINE! huutaa nainen ja taitaa siellä puhelimessa englantia puhuva translator-lady ihmetellä englanniksi, että "miksei ystäväsi käskytä koiraansa". Tuliko venäjää puhuvalta emännältä jo DOWN-käskyjäkin ja allekirjoittaneen ärsyyntymiskäyrä on tulipunaisella. Mikä oli se mahdollinen vahinko (?) jota whippetimme olisivat tälle kalusteelle tehneet:

Rouvat ovat ajaneet ~ 500 km, koirat olleet autossa saman verran, kassit painaa ja silmäpussit samoin - ja tomera emäntä se tulee sieltä käskyttämään kunnon moittein, että discipliini puuttuu.
Melkoinen tervetulotoivotus, etten sanoisi. Sitten vaadittiinkin jo koiramaksua ja kaupunkiveroa - on se hyvä, ettei Ulla maksanut - emännällä kun ei ollut antaa kuittia. Disciplineä kyllä - oliko nyt joku koira sitten joskus syönyt sohvan (?) ja emännän traumaa oltiin siirtämässä meidän harteille. Jännää, että dogs are allowed mutta ei sitten kuitenkaan. Olisi varmaan pitänyt käyttää Capri jossain armeijan leirillä ennen tänne majoittumista. Olisi vedetty siinä kunnon sulkeiset emännän edessä, niin ehkä se tiikerisohvalla piipahdus olisi sitten ollut neljäksi sekunniksi ok? Tai jollei olisi, niin olisi voinut heittää kunnon discipliinit siinä istu - maahan - istu - sivulle - ja ehkä vielä käskyttää home-etsintäänkin.

Sitä nimittäin oli kylpyhuoneen katossa, seinillä ja kaakelisaumoissa. Kalkkia, likaa ja hometta. Kylpyhuone tuoksahti voimakkaasti lapsuuden perunakellarille. Iltateestä oli myös turha haaveilla sillä vedenkeitin oli täynnä vihreänharmaita liejumaisia laattoja, joita lillui pienessä vesitilkassa. 

Hauku ja käskytä koiraani - haukut minua. Aloin samantien etsiä uutta majoitusta. Onni onnettomuudessa sellainen löytyi. Viktorin ilmoituksessa koirat eivät olleet sallittuja, mutta kirjoittaessani hänelle lyhyesti MITÄ meille juuri tapahtui, sekä sen tosiasian, että koiramme ovat siistejä, haukkumattomia eikä niitä jätetä KOSKAAN asuntoon yksin - olimme tervetulleita.

Ensimmäinen näyttelypäivä taisi olla kaikkein "jännittävin".
Paljon koiria, tiivis tunnelma, hienoja koiria, treenattuja koiria, hienosti esitettyjä koiria - ja kehä soljui vauhdilla. Ullan Muumi nappasi hienon ROP-veteraanituloksen! Caprin oli tyytyminen nuortenluokan kolmanteen sijaan, mikä ei ollut huonosti sekään. EH:ta jaettiin myös joka päivä erinäisille koirille, joten ERI ei ollut sekään itsestäänselvyys.

kuva: Heli Poikonen

Perjantain tuomari muuten juoksutti nuortenluokassa meitä kolmea vissiinkin jotain 5 kierrosta. Siinä ei auttaneet kuntopyöräilyt eikä uinnit kun maitohapot ottivat vallan ja keuhkojen hapenottokyky laski. 

Olipa ihanaa mennä siistiin lukaaliin päivän päätteeksi. Jokohan me vedettiin joku kuudes Maxima-keikka. Aina piti maistaa jotain uutta ja kiehtovaa, mitä hyllystä löytyi. Surukakkua ja surusuklaata. Joku tuote meni aina metsään mutta sitten taas toinen tuote oli "iloinen yllätys". Ulla osti pienen pullon skumppaa ja ISON suklaa-kookoskakun, joilla juhlistimme Mumen menestystä.

Lauantai meni vauhdilla sekin.
Ilman arvosteluja tuomarit taisivat tehdä ~ 50 koiraa reilussa puolessatoista tunnissa. Sekä la että su tuomarit ottivat myös Cacib-kilpailun ennen veteraaneja. Hassua oli muuten sekin, että kaikki koirat menivät kilpailuluokkaan ja vasta siinä kehäsihteeri kävi sanomassa kuka tai ketkä olivat saaneet EH:n ja heidät lähetettiin kehästä pois. 
Onneksi päivän loppupuolella alkoi soida mm. Y.M.C.A ja Macarena - saimme hieman irroteltua jo jumittuneita jäseniämme. Parhaimmillaan meitä jorasi neljä kehän laidalla! Ja saimme muuten myös hymyn vakavailmeisen tuomarin kasvoille!

kuva: Tiina Vaittinen

Olipa TAAS ihanaa mennä siistiin lukaaliin päivän päätteeksi.
Asuntomme lähellä oli Maxima, joka muistutti lähinnä Stockan herkkua. Kamala kauppa. Siis ihana. Pullaa, kaakkua, paakkelssia. Hyviä valmisruokia, ihania smoothieita ja rahkaa, suklaata... ja sanoinko jo kaakkua?

Viimeinen päivä. En oikeastaan enää paljoa muista koko sunnuntaista.
Capri luokan neljäs tällä kertaa ja yhtään enempää en olisi jaksanut. Capri otti kyllä ihailtavan rennosti matkailun. Tullessamme majapaikkaan se kävi noin minuutissa pedille ja sulki silmänsä. Capri oli myös haistanut, että minulla oli sen ruokakassissa aimo annos purkkiruokaa kuivamuonan lisäksi. Niinpä se kieltäytyi syömästä kuivamuonaa koko reissun ajan. Onneksi pateet ja murekkeet riittivät! 

Kun ajoimme päivän päätteeksi kohti Pärnua, huomasin, että keuhkot olivat tiltissä.
Astmasuihketta meni päivän mittaan melkoisesti (!) ja epäilin "vain" keuhkojen ottaneen itseensä ahtaista näyttelytiloista plus majapaikassammekin oli iloinen ja voimakas huonetuoksujen sekamelska. Lisäksi huononukkuisuus alkoi painaa päässä ja kropassa ja imi varmasti vastustuskykyä miinuksen puolelle. Nukun kotonakin huonosti ja vieraassa paikassa säpsyn kaikkea epätavallista. Mm. ekamajoituksessamme heräsin yöllä "makkarakeiton hajuun". Aivan kuin joku olisi keittänyt juuri, klo 02, kokoon potran makkarasopan...

Matka sujui onneksi muuten leppoisasti, enkä usko, että meistä kumpikaan, Ulla tai minä, olisimme jaksaneet yhtään enempää.
Koirista puhumattakaan. Pärnussa vihmoi räntää ja koirat saivat ulkoilla tällä kertaa vapaasti ja itsekseen aidatulla pihamaalla. Ihanaa ja maukasta pakastepizzaa - ja tietysti kakkua jälkiruoaksi. Pärnun majoituksen kruunasi vielä viiden tähden aamiainen, jonka Ulla minulle teki puurohiutaleista, pähkinöistä, banaanista ja rusinoista!

Tiistaiaamuna se sitten alkoi. Kunnon röhöyskä.
Keuhkoissa on rohissut nyt viisi päivää sangollinen paksua limaa edestakaisin. Mitään muita oireita ei ole ollut - paitsi jäätävä väsymys. Voisi siis sanoa Kaunaksen käyneen kunnon päälle. En edes muista, koska olisin käynyt iltaisin klo 22 nukkumaan tai vetänyt kolmen tunnin päikkäreitä!!

Mutta matka oli tietysti antoisa, niin kuin matkat aina ovat. Ei mitään sellaista, taaskaan, mistä emme olisi selvinneet.
Ja viittaan nyt tuohon Discipline-majoitukseen. Liekö seeprasohva olla tarkoitettukin käskytykseen ja jämptissä asennossa istumiseen tai peräti leposidenukkuun? 

Ajosiirtymät sujuivat leppoisasti länkytellen ja vanhana hotellisiivoojana sain opettaa Ullalle hanan kiillotusta. Ja tietysti laulantaa. Capri caprineeeeeen, Capri caprineeeeeeen - kaikuu varmasti uudelleen sanoitettuna muutamissa uusissa koirakodeissa. 

Sujuvaa ja säntillistä matkailua - Ulla Travel. Kiitos sinä!