Tästä oli haaveiltu.
Useampi vuosi, ehkäpä kymmenen. Sain talven pimeinä tunteina ylipuhuttua TaruToursin matkatoimistojohtajan samoille taajuuksille kanssani ja eikun Airbnbn ja KLMn tarjontaa tutkailemaan. Kämppä löytyi noin 30 minuutin ajomatkan päästä lentokentästä ja KLMkin lupasi lennättää meidät Amsterdamin kautta kohteeseen.
Vaan kuinkas kävikään.
Olimme likipitäen lentokentän pääsisäänkäynnillä kun Tarun kännykkään pärähti tekstiviesti. Lento Amsterdamista Birminghamiin oli peruttu. Taru jonotti sitkeästi KLMn aspaan ja reilun puolentunnin hikoilun jälkeen saimme Air Francen viemään meidät alkuillasta Pariisiin, josta olisi jatkolento Birminghamiin.
Mikä jännitysnäytelmä lennoistamme tulikaan.
Helsinki-Vantaan nesteiden analysointiputki oli nimensä veroinen ja analysoi meidät muitta mutkitta "jatkoon" eteenpäin lentokentällä, kohti lukuisia baareja.
Edessämme oli vaatimaton viiden tunnin kuluttaminen kenttää ympäri pyörien. Myymälää, toilettia, baaria. Ja kaikki alusta. Lentokentällä on itseasiassa aika monta baaria. Ainakin kolme, ellei neljä. Yhdessä niistä oli erityisen nauravainen palvelu, mehevää kolmioleipää ja taisi siinä mennä energiajuoman kyytipoikana mukillinen likööriäkin.
Kuulimme jännittäviä lentotarinoita yhdessä baareista - ja näimme myös jännittäviä lentokenttähintoja tuotteissa.
Air France tarjoili omenamehua ja kinkkusämpylää.
Onneksi minulla oli matkassa Matin, Sylvin jne. Helpot Ristikot ja matka(t) lutviutuivat mukavasti ristikoita tehden.
Välillä toki oli aikaa myös ilmeillä.
Kuulimme useamman version siitä, miksi Amsterdam-Birmingham lentoa ei lennetty.
Se johtui lumesta ja tuulista. Tai niiden yhteisvaikutuksesta. Tai sitten jostain ihan muusta. En ole kuunaan ollut näin jytisevän lennon kyydissä - Ranskan ilmatilassa oli runsaasti jytisyttävää ilmamassaa ja peräti noin vartin verran lensimme ryskyen. Turha kai mainitakaan, että Birminghamissa ei lumihavaintoja tehty.
Voihan Pariisi.
Pariisin lentokenttä se oli pullea, pitkä ja leveä. Kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Maltillisesti istumapaikkoja ja pian olimmekin taas jonottamassa lentokoneeseen. Jonotimme, seisoimme, ryydyimme ja jonotimme. Porttikin vaihtui lennossa. Siinä sitä oli suomalaiselle sisulle taas kerran kysyntää, kun eräs Sandqvist siellä aamupuurolla ja yhdellä kolmioleivällä koikkelehti menemään. Ainiin, söinhän mä sen yhden peukalonpään kokoisen kinkkusämpylän. Onneksi matkanjohtajalla oli sipsiä ja keksejä, joita nakersin ahkerasti ristikoiden teon lomassa. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa jo liki kymmentä paikallista aikaa, lentohan oli tietysti taas myöhässä.
Pariisista Birminghamiin ei onneksi ollut kuin reilu tunnin lento.
Saavuimme vihdoin määränpäähän noin puoliltaöin. Alunperinhän meidän tulomme piti ajoittua noin klo 17:sta paikallista aikaa. 40 punnan taksilla kohteeseen ja eväänä oli tässä vaiheessa enää pullo vettä. Ja ettei olisi ollut myös kolmioleipä? Pariisin lentokentän sämpylä kun maistui viemärikäytävälle. Jonkun pienen nokareen muistini mukaan nakersin yön pimeydessä sekä siivosin reppuni sinne solahtaneesta appelsiinin lilluvedestä. Olin napannut Pariisista kyytiin mukillisen appelsiininpaloja, ja mukihan luonnollisesti vuoti huolella suoraan laukkuun.
Kuin ihmeen kaupalla sain aamulla silmäni auki.
Kiitos silmätippojen. Tai niiden yhdistelmän. Kämppähän oli oikeinkin passeli, sillä meillä oli molemmilla omat kylpyhuoneet sekä makuuhuoneet.
Aamiaiseksi mukillinen vettä tai mehua, en ole ihan varma kumpaa. Ja taas mentiin.
Nyt meidät kyyditsi perille NECciin Uber ja yön 40 puntaa oli muuttunut 20:ksi. Eritrealainen uberkuskimme oli kauhuissaan kertoessamme hänelle Suomen ilmastosta. Hän ei ollut koskaan ajanut NECciin ja jättikin meidät noin kolmen kilometrin päähän pääovesta...
TaruTours hiihteli kevyesti menemään loputtomia käytäviä. Samaa ei voi sanoa allekirjoittaneesta. En ole koskaan nähnyt näin paljon käytäviä. Loputtomia käytäviä, seiniä, putkia, portaita, putkia, seiniä ja käytäviä. NEC lienee noin 20 kertaa oma Messukeskuksemme.
NECissä oli opastaulu.
Ilman sitä OLET TÄSSÄ-pompulaa. Joten kävelimme edestakaisin hyvän tovin. Äkkäsin BBC:n mökin ja kailotin sinne: Missä on halli se ja se. Kyllä BBC tiesi.
Vihdoin kehän laidalla!!!!
Kännykkä pimpotti viestiä jos jonkinmoista. Voitko sitä ja teetkö tätä. Tuleeko liveä, kuvaa, tuotko minulle kirjan, luettelon, takin. Väsymys ja viemärinmakuisten voileipien maistelu jäyti selkärangassa ja kupli mahassa, mutta onneksi TaruToursin matkanjohtaja toi ensihätään Pepsiä. Ja ONNEKSI saimme päivän mittaan hakea Kathrynin Jothryn-ständiltä Todella Makoisia voikkareita, ainakin kolme pleittausta hain/sain. Kauniita, meheviä kolmioleipiä, maukkain täyttein. Siellä oli enkkurouvat olleet "kauhuissaan" kuinka johonkin ihmiseen mahtuu niin monta kahden tikkuaskin kokoista kolmioleipää. No nyt näkivät, että mahtuu! VIHDOINKIN ruokaa!!!!
Hugging Kathryn - Maui's mom! <3
Sitten asettauduttiin kehän laidalle.
Toki käytiin ensin halimassa Kathryn, Vivien ja Ingunn. Olipa ihanaa nähdä heidät kaikki! Ja mukavasti alkoi keventyä reppukin kun saatiin tuliaiset annosteltua pois.
Mitä jäi mieleen?
Vaikka Englannissakin luokkien taso on ajoittain sekava, se ei kuitenkaan ole läheskään niin sekava kuin Suomessa. Brittityyppi kyllä loistaa ja näkyy ja yhtenäisyyttäkin löytyy hyvin selkeästi. Koirat ovat pääsääntöisesti maltillisia, hyvän kokoisia, niillä ei ole liioitellut etuosat eikä takaosatkaan. Kaulat ovat maltillisen pituisia, niissä on usein kaunis ja sujuva kiinnitys lapoihin ja ylälinjat ovat "helppoja katsella" ilman pomppuja, liukumäkiä ja jyrkkiä kulmia. Joitain runsaita koiria näkyi joukossa, jotka olivat ehkäpä hiukan lihavia, mutta myös hyvin pyöreälihaksisia ja rintakehältään tilavia ja syviä. Jotkut koirat olivat melko pitkiä ja isojakin, mutta niissä oli silti mukava tasapaino. En muista nähneeni yhtään korkealla kannettua häntää, en yhtään värisevää tai pelkäävää, haukkuvaa tai murisevaakaan yksilöä.
Näyttelyssähän oli nähtävissä myös "muun maailman vaikutus". English Breakfast hollantilaiskastikkeella, ranskalaisilla patongeilla ja espanjalaisella twistillä.
Ohessa muutamia uroksia, joita kuvasin.
Haaveissani oli ollut ostaa juokseva whippet rintapieleen, alati käyttämääni "näyttelyliiviin".
Samassa hallissa, missä olimme, oli myös Whippet Rescuen ständi. Melkoinen ständi olikin tavaramäärältään. Ei löytynyt juuri sellaista juoksevaa whippetiä, minkä halusin, löytyi kolme whippetiä rivissä, eri väreissä. (kulta, hopea, pronssi - tai jotain sinnepäin) Päivän päätteeksi hain vielä ulko-oveen whippetkyltin sekä National Whippet Association-pinssin.
Näyttelypäivä oli hyvin antoisa.
Ei pelkästään kaikkien käymieni keskustelujen ansiosta, kuten "miksi kaikilla brittimiehillä on ruskeat kengät" tai "miten ihanaa, kuinka maltillisesti koirat esitetään ja juoksutetaan ilman kiirettä". Päivä todellakin kului, ihan ilman Red Bullia, kuin siivillä.
Se mikä tietysti harmitti, oli tämä englantilainen systeemi, missä koirat ovat kehässä epäjärjestyksessä.
Tunsin jo kehäsihteerimoodini heräävän ja tarpeen alkaa laittaa koiria numerojärjestykseen, mutta heillä tämä(kin) asia oli vapaampaa ja rennompaa. Koirien seuraaminen nimiltä oli siksi hankalaa. Vaikka olinkin ostanut 8 punnan hintaisen kolmen kilon painoisen luettelon...
Englantilaisilla on ihana huumori.
Vitsiä lensi oikealta ja vasemmalta ja tuntui, että aina kun juttelit kenen kanssa vaan, törmäsit nokkeluuksiin ja huimaan tilannetajuun.
En tiedä johtuiko tästä, eli rennoista omistajista, että myös koirat vaikuttivat hyvin rennoilta kehässä ollessaan.
Kathrynin kolmesta voileipäpleittauksesta alkoi olla jo kuusi tuntia.
Nälkä kurni mahassa taas. TaruTours oli saanut Suomesta vaatetilauksen ja lähdimme polttelevin jaloin kohti Birminghamin keskustaa, nyt junalla. Enpä olisi ihan äkkiä, näin suomalaisena, uskonut, että jokaikinen pubi ja ravintola oli jo alkuillasta kattoon asti täynnä kaljakolpakoita kolistelevia brittejä. Yritin sitkeästi Tarun vanavedessä sisään yhteen "fish and ships"iä tarjoilevista pubeista, vain havaitakseni, että en nähnyt yhtään eteeni, sillä silmälasini huurtuivat hetkessä. Ehkä olisimme voineet mennä mässyttämään turskaa johonkin iloiseen brittipöytään, mutta 400 whippetin jälkeen 400 brittiä yhdessä pubissa alkoi olla liikaa. Nälkäkiukun siivittäminä löysimme tiemme (onneksi) rauhallisempaan ravintolaan, olisiko ollut yhdistelmä ostaria ja juna-asemaa. Kylläpä maistuikin, Passion Fruit Martini ja kalafilee ranskalaispedillä.
Uskomatonta mutta totta, täydellä mahalla pyörimme vielä paikallisen rättihalpakaupan.
Mukaan lähti enkkulippupaidat ja ihanan halpoja nilkkasukkia. Miten luontaisen ihanasti britit ottivat sinut tiskeillä vastaan. Are you ok hun ja Can I help you with this ja All ok? Lyllersimme vielä paikalliseen Tesco-halpismarkettiin, missä hyllyntäyttäjäreiskat pitivät niin lystiä keskenään, että en muista koskaan missään työpaikalla nähneeni moista hauskuutta.
Aatuutilullaa ja aamulla aamiaiseksi Tescon ihania valmiiksi slaissattuja omenia, mansikoita ja vesimelonia. Monsterin kera.
En ole ihan varma, kummat nousi hattuun, melonit vai monsterit, mutta tekaisimme hauskat (?) aamuvideot. Onneksi, sillä luvassa olikin loppupäiväksi kurjuutta.
Birminghamin lentokentällä meitä oli vastassa JÄRJETÖN jono matkalaukkujen ja minigrip-pussien syynäykseen.
Olin ollut huolimaton ja jättänyt silmätipat ja Carmolis-suusuihkeen erilleen litran muovipussista, koska pidin vulgaaristi em. tuotteita lääkkeinä. Noin tunnin jälkeen tipat ja suihkeet survottiin muovipussiin ja sitä seurasi RE-CHECK. Ekstra puolituntinen meni varmaan tässä ja erehdyin ostamaan vielä kaksi pulloa Sheridansia. Neito pakkasi ne sealed bagseihin kuin hidastetussa filmissä ja en ole ihan varma, erehdyinkö taas ostamaan jonkun uimahallin altaanpohjan makuisen voileivänkin.
Pian olimmekin taas Pariisissa.
Ei kai kukaan luullut, että tämä osuus olisi ollut jouheva? Minä luulin. Kyseessä oli välilasku ja kuvittelin, että meillä olisi runsaasti aikaa metsästää "kuuluisaa ranskalaista mehevää patonkia". Mutta Sheridansit aiheuttivat TVIUU TVIUU hälytyksen ja molemmat pullot vietiin läpivalaisuun. En ole aivan varma, missä kohdassa lentokoneen putkea tai kuuttakymmentä askelta kohti uutta matkatavaratsekkiä olisin ehtinyt uuttaa sealed bagseissa oleviin Sheridans-pulloihin nestemäistä kokkelia. Tai missä kohtaa olisin ehtinyt rakentaa pommin. Mutta eittämättä, keskuudessamme voi olla tällaisia Pelle Pelottomia jotka moiseen kykenevät.
Järkyttävä jonottaminen = hapen puute aiheutti keuhkoissa juntturaa ja sillä aikaa kun Sheridans oli läpivalaisussa, ajattelin ottaa astmasuihkeesta imaisun, jotta keuhkot taas leviäisivät kunnon hapenottoon. Sekunnissa oli Security vieressä, olinhan mitä ilmeisimmin aikeissa poistaa repusta sinne juuri sullomani huumekätkön.
Luis Löydän-Kyllä-Kätkösi swaippasi kolmasti tavarani.
Aamutossujen sisälläkin kävi ja varuiksi otti kaksi uusintaa, koska näytin ihan varmasti epäilyttävältä suurine otsaryppyineni ja runsaine silmätippoineni. Vieressäni seisoi muita re-checkiin joutuneita ja meitä kaikkia alkoi jo naurattaa, kun Luis täräytti matkalaukussani olleen Sheridansin uudelleen sealed pussiin, ja sinne jäi joku 6 litraa ilmaa. Paketti oli niin pullea, ettei se olisi mitenkään päin mahtunut matkalaukkuuni.
No, Luis täräytti kylmänviileästi sormensa pussiin ja päästi ilmat pois.
Olimme Pariisin lentokentän ravintoloiden sykkeessä.
Sanomattakin on selvää, että kolmen ja puolen euron hintainen omenabaakkelssi oli kuin olisi polkupyörän kumia nikertänyt. Mikälie kananmunavatkulislaissi maistui etäisesti vesisateelta ja hain sitten vielä viereisestä baarista PATONGIN. Sain siitä sittemmin lentokoneessa noin puolet alas, jahka lentoemot olivat ensin tuoneet minulle KOLME mukillista omenamehua. Patonki lienee tuoreena, juuri uunista tulleena helppoa nieltävää, mutta kolmen tunnin kuluttua sitkastuneena se ei enää sitä ole.
Lento Helsinkiin oli tietenkin taas myöhässä.
Ja kerroinko jo siitä, kun jonotimme Birminghamissa lentokoneesta ulos? Seisoimme koneen käytävällä reilun puolituntisen, koska kukaan ei ollut ottamassa meitä vastaan. Kapteeni Yves Saint Air Francen kuulutus toki kertoi, että Madame et mösjöö, turbulaance. Englanniksi usein pitkätkin ranskankieliset kuulutukset olivat sangen lyhyitä ja vienoa pihinää. Hatun nosto heille, jotka saivat niistä selvää.
Yhden lentoemännän tytär oli opiskellut Turussa. Ja kuinka vaikeaa suomen kieli onkaan. Opetin sitten saunafania lentoemoa sanomaan Lisää löylyä. Hän ei kylläkään päässyt ensimmäistä ällää pidemmälle sanoja toistaessaan. Toinen lentoemo taasen kiiruhti kertomaan minulle, että jos sanot "hämhäm" kuten tilatessani kahta kinkkusämpylää, ilmoitan ranskalaisittain halukkuuteni saada seksiä.
Onneksi matkaan siis mahtui myös paljon naurua, kaiken nälän ja jalkojen kärventymisen keskelle.
Jos vielä - ja toivottavasti - matkaan Cruftsiin, otan ehkä mukaan kuusisataa lihapiirakkaa ja tungen minigrip-pussiin kaiken mahdollisen, mikä laukussani pyörii irtaimena. Lisäksi PYRIN mahdollisimman suoriin ja pettämättömiin lentoihin.
Kokemuksena siis huippu, vaikka vääntöä piisasikin. TaruTours teki kaiken voitavansa, mennen tullen, ja brittikoirat omistajineen hoitivat loput! Kiitos Birmingham, kiitos Crufts!
Kaikki reissun kuvamuistot hulvattomine videoineen täällä: KLIK.
Kaikki postauksen kuvat: Anita ja TaruTours-agency
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti