Vanhaksi kun tulee, niin elämä on yhtä muistelemista.

Siispä vuotta 2021 pakettiin osa kaksi.
Meillä oli vuoden pimeimpään aikaan kahden pimeän kehittämä idea VirtuaaliCOSsista. Näin jälkeenpäin voin vain miettiä, että olipa pimeän hyvä idea. Tammikuussa kuvattiin peräti kahteen otteeseen whippetejä Antti Ruotsalon toimesta ja Emmin assisteeraamana. Ja että olikin vimosen päälle valot ja studiokankaat ja -olosuhteet. Ja koirat. Koska me emme koskaan kiitä toisiamme tarpeeksi, niin kyllä nyt kiitän kuudennetta kertaa Antin kameraa kuvausasenteesta puhumattakaan. Vaikka välillä jonkun koiran kanssa oli hiukan haastetta niin Emmin ja Antin yhteistyö oli saumatonta. Seamless.  
Tammikuussa juoksin juoksumatolla 16 kertaa. Ja päkiä paukkui yhdessä lonksuvan maton kanssa.

Maailman paras Maukkuli. 

Helmikuussahan sitten törähti tuo COS ilmoille ja kauheasti näyttäisi kalenterissa olevan merkintöjä joista en enää joulukuussa ymmärrä hölkäsen pölähtämää.
Bali täytti 8 ja  Samui uusintamitattiin. Tylsästi kaikki 10 mittaa osoitti presiis samaa lukemaa. Kerta toisensa jälkeen. Poika se on balanssissa ja säkä stabiili. Juoksumatolla ähistettiin ja kiusattiin kipeää päkiää 14 kertaa. Helmikuussa oli myös yksi mieliin jäävä astutusrupeama. Kolme päivää ihmeteltiin, haahuiltiin ja ilmakitaroitiin, sitten haettiin proge ja saatiin eläinlääkäriltä kehote jatkaa kaksi seuraavaa päivää, jotka olisivat parhaat. Ja näin oli myös uroksen mielestä. Parhaat päivät. 

Maaliskuussa piti mennä Narvaan. Mutta ähäkutti, ei päästy.
Juostiin sitten juoksumatolla 18 kertaa. Kalenterimerkintöjen mukaan - jos nyt niistä enää mitään ymmärsin - on kovasti käyty metsässä, kiitos Tarun Metsäopastus Oy:n. Huima täytti 10 vuotta. Tuo ikuinen lapsi.

Huhtikuussa on vihdoin siirrytty (tajuttu siirtyä) juoksumatolta pyörän selkään.
3 kertaa vielä juoksumattoa ennen kuin uskoin, ja 15 kertaa pyörän selässä. Huhtikuussa piti myös lähteä Liettuaan, mutta ähäkutti, ei päästy. Huhtikuussa astuteltiin taas ja saatiin toinen mieliinpainuva astutus ja jälleen osoitus siitä, että siinä missä vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivät kyllä ole nartut ja astutuksetkaan. Kaikki aina kovin erilaisia ja joskus vaativat enemmän kekseliäisyyttä meiltä kaksijalkaisilta, joskus vähemmän. Luonto on ihmeellinen. Aina vaan. Capri syntyi!

Toukokuussa yritettiin hieman soutaakin taloyhtiön uudella soutukoneella.
Mutta se ei ollut kovin kannustavaa. Vartin soutu antoi koneen näytön mukaan suurinpiirtein 3 poltettua kaloria. Jotenkin kaikki säädöt oli pielessä (?) tai niille ei osannut tehdä mitään. Soutukoneelta tuli äkkiä hyppästyä taas pyörän selkään. Pyöräilyä 14 x, soutua 3. Portaissa kahdesti. Portaat ovat hieman jääneet kaiken tiimellyksessä, myönnettäköön. Toukokuussa kisasimme Samuin kanssa Liedossa ja saalistimme 422 pistettä. 

Samuin persoonallisuus on siis vain niin tässä. Toivekuvauusinta. Ja heti perään toinen:

Saalistusmoodi pistää jäbäleissönin suoraa tietä pellon keskelle tiirailemaan Josko jotain kottaraista jollain suunnalla tulisi näköpiiriin.

Kesäkuussa soutukone sai jäädä kokonaan. Pyh mikä rakkine.
Pyöräilyä 13 kertaa. Portaissa kertaalleen. Starttasimme ratakauden. 2.6. Mauin 280 metriä taittui aikaan 19,73 ja Samuilla sama matka 21,26. Neulasmetsämerkintöjä kolmesti. Mauista tuli isä Cielo Nocturno-vauvoille. Ihana, aurinkoinen kuukausi. Pojat jeesi ryhmäkokeissa ja treenilähdöissä HVK:lla minkä ehtivät. Ihanaa.

Mauin ja Bean hieno vauva; Cielo Nocturno Out Of Control.
kuva Riti Koivu 

Heinäkuussa hiki virtasi ilman pyöräilyäkin.
Seitsemän kertaa sentään raahauduin satulan selkään. Samui saalisti Virolahdelta 197 pistettä. Ja Jumesniemeltä 381. Hei, vihdoin pääsimme Narvaan. Samui pokkasi sieltä kaksi Cacibia ja Mauikin sertin. Maui olisi valioitunut tuolla sertillä Viroon, mutta koska olemme epäuskoisia tampioita (siis minä) niin emme anoneet valioitumista vaan jatkoimme metsästystä... Mauia kiritti lauantain kilpailuluokassa vetreä ja vallaton irliskasvattaja Aki ja sunnuntaina Maui oli heltynyt Sannan käsiin sulaksi vahaksi. HVK:lla juostiin pää punaisena niin treeni- kuin kisalähdöissäkin. Mikä ihana, vehmas ja vehreä kotirata! Mauille 31.7. kisasta 19,57 sekunnin kellotus. 

Elokuussa piipahdimme Whippet-Harrastajien erkkarissa pokkaamassa kaksi ERIä.
Toiselle valioluokasta ja toiselle käyttöluokasta. Kaiken kukkuraksi elokuun 4. päivä matkustin Edinburghiin hakemaan kolmannen enkkuni, Caprin! Ikimuistoinen matka, taas. Maui juoksi 280 metriä päälle 20 sekuntia ja pääsi tykkäämäänsä manipulaatiohoitoon palkinnoksi. Koira, joka seisoo hieronnat ja vinkuu kotiin oli tässä hoitotyypissä reporankana ja hyvä kun sain sen kotiin sieltä. Samui saalisti Virojoelta 124 pistettä ja rakkaus poikaan sen kuin syvenee. 
Portaissa ähistin kertaalleen, pyörän satulassa seitsemästi. Helteinen, ihana kuukausi tämäkin.

Kerrankin se Ruotsalo on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nämä ihanat näytelmämuistot ovat Antin Canonista. Kiitos! 

Syyskuussa kalenteri on ollut täynnä HVK-merkintöjä. Töissä, kisoissa, treeneissä. 
18.9. Maukulle 19,86 kellotus. Ja kalvot olivat taatusti auki. Baanasta puhumattakaan. Caprin kanssa treenattiin jo mätsäreissä, pyöräiltyä tuli kaikki 9 kertaa. Uintia (!) pitkästä aikaa kertaalleen! Palangasta pälähti Samuille inttiyttävä Cacib, joka oli kyllä huikea saavutus kovassa joukossa. Ihanat muistot taas tästäkin matkasta, kiitos matkakumppanien - ja toki lauantaisen tuomarin!

Tämäkin kuva blogissani varmaan kuudetta kertaa. Mutta minkäs teet. Muistelu on mukavaa ja vanhemmiten muistelua tulee useimmiten tårta på tårta, uudelleen ja uudelleen!

Lokakuussa pyöräilyä 10 x, uintia kertaalleen (lähti aika nytkähtäen liikkeelle pitkästä aikaa...), portaita 1 x. Heikkoa sekin.
Lokakuusta ei paljon muistijälkiä tai merkityksellisiä kalenterimerkintöjä jäänyt, mätsäreitä, talkoita, metsäilyä, HVK:ta. 19.10. Mauille 19,92 radalta. Ihanaa juoksuttaa vuodesta toiseen, kun lapsi tykkää. Aina niin kuin olisi ensimmäistä kertaa vuoristoradassa ja hattarakoneella; Äiti äiti, päästä jo!

Marraskuussa pyöräilyä 10 x, uintia 4 x (noniin, nyt päästiin vauhtiin!) ja portaissa kertaalleen. Metsäretkiä, kaakelien kunnostusta! Vihdoin saatiin uudet kaakelisaumat entisten kulahtaneiden tilalle. Ja hei, piipahdettiin TAAS Virossakin. Hakemassa Maukulle se tarpeeton lisäsertti. Hirveän ankea kuukausi muuten. Aivan kuin joku musta PEITTO olisi laskeutunut Suomen ylle. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, vaan piti vielä syytää kiviMURSKETTA tienoot täyteen. Onneksi tuli jonkunlainen lumivaippa ja peitti pahimmat ja terävimmät kivet. 

Tässä aikalailla nämä marraskuun fiilikset demonstroituna. Á la Samui & Huima.

Joulukuu on vaiheessa, mutta so far pyöräilyä kolmasti ja uintia kahdesti.
Kyllä tämä tästä. Hurjaa tahtia saapi kirjoittaa näyttelyarvosteluja puhtaaksi, sillä juuri kun on urakoinut sen "ensimmäisen lähetyksen" on jo seuraava lähetys odottamassa pakettiautomaatissa. 

Kaiken tämän summaamisen jälkeen sitä vaan miettii, että mitä tekisin ilman koiriani?
Harrastaisinko sudokuja vai neulontaa? Niinno, harrastanhan nytkin sivujuonteena pyöräilyä ja uintia, mutta ne ovat siksi, että jaksaisin harrastaa koiraharrastusta. Hahah. Entäpä se lenkkeily sitten? Kilometrit tässä vaiheessa ovat 1790,7. Mitään uutta ennätystä ei ole siis sillä saralla tulossa. Kuten Peijaksen ortopedi toivoikin.

Juoksumatto = 51 x
Kuntopyörän päällä = 88 (vielä on joulukuuta jäljellä), kilometreissä 1028 km (toistaiseksi)
Portaissa = 6 x
Uintia = 8 x (vielä ehtii)

Miksi lasken näitä jumppasuoritteita? Osoittaakseni itselleni ja muille, että kyllä pystyy, jaksaa ja voi!

Ensikesää odotellessa!

Kiitos kaikille meidän mukana kulkeneille ja tsempanneille taas tästäkin vuodesta, kiitos! 

Toki vielä on vuotta jäljellä, mutta ajattelin kerrankin olla hyvissä ajoin kaikissa summauksissa!

Vuotta 2021 hieman pulkkaan.

 

Hurjaa vauhtia se on viilettänyt taas tämäkin vuosi. 

Tulin tuossa helmi-maaliskuussa saaneeksi juoksumattokohtauksen, joka tarkoitti parhaimmillaan/pahimmillaan sitä, että kävin juoksemassa 5 x viikossa. Ja päkiä paukkui. Sen verran paljon ja kovaa, että ensin röntgenkuvattiin ja sitten magneetilla käytiin vielä hieman syvemmällä. Diagnoosiksi tuli ALKAVA marssimurtuma, joten juoksumatto laitettiin loppuvuodeksi pannaan. Huhtikuussa siirryin pyörän satulaan ja siellä olenkin viihtynyt aina näihin päiviin asti. Ihan en pääse samoihin lukemiin kuin Antti Ruotsalo, vaan pitäydyn n. 200 kilometrissä/kk. 

Kesällä kisattiin Maukkulin kanssa tuttuun tapaan.
En edes muista, kuinka monta kertaa tuli Kartanolla tepastettua, mutta niin monta kertaa, että jäätiin "jonkun mieleen" ja saatiin kutsu syksyisiin Team race-kinkereihin. Maukkulin "tehtävänä" oli jäädä kussakin lähdössä viimeiseksi, mutta sissossentään että se teki sen hienosti! Maukkuli on ehkä jopa YliPätevä ollakseen Pure Show Bred Whippet! Juoksee vuodesta toiseen 100% intensiteetillä, focused ja puhtaasti. Koira kun on englantilainen, niin tulee vähän väkisin tätä enkkua suomen sekaan, sorry. Maukun kanssa harrastaminen on kyllä ollut ihan mahtavaa etten sanoisi. Rasittavaa mutta ihanaa. Hiki tulee, käsi venyy, grippihihnan kumilangat paukkuvat ja se päkiäkin - mutta kahta en vaihtaisi. Toinen on Maukku ja sitten toinen on Maukkuli. No herranjestas sentään, enkä Sämyä!! Mun metsästäjäkoiro, joka on väsymätön, luova, aina iloinen ja intoa täynnä. Mun ihanat enkut. Jotka muuten kaikki ovat tuossa sohvakuvassa yllä. 

Kevätauringon alkaessa paistaa sain päähäni, että JOS YKSI VIELÄ.
Siinä sitä käytiin syvissä vesissä jälleen kerran - mikä ihme siinä on, että nämä koirat vievät tunteiden äärirajoille, hyvässä ja pahassa? Semmoinen KIVAKIVA on näiden kanssa aika utopiaa, kun kaikki on shokkia, järisyttävää ja mörököllimäistä. No ei siinä, yhden oven sulkeuduttua - tai kun rahat ei riittäneet - koputettiin toiseen oveen. Siellä olikin pienenpieni Capri!

Heinäkuussa piipahdimme Narvassa, siellä, jossa piti piipahtaa vissiin jo 1,5 vuotta aiemmin.
Sielläkin oli mörököllimäistä. Nimittäin Sämpylä pokkasi Cacibin kumpanakin päivänä ja Maukkuli Viron sertin pienen ihmettelyn jälkeen. Virolaiset eivät vielä tuolloin olleet tiukkoina ja tuimina valioitumisen suhteen; luulimme edelleen, että Maukkulin pitää haalia vielä kaksi serttiä... Kuinka väärässä olimmekaan.

Elokuussa sitten Capri tuli osaksi laumaamme.
Capri onkin ollut taas mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Pennut ovat yleensä rodussamme ikiliikkujia, purevat, riehuvat, seisovat takajaloillaan, varastavat pöydiltä, narskuttavat johtoja, sähköpistokkeita, latureita ja kaukosäätimiä. Mitä nyt eteen sattuukin osumaan. No mutta ei Capri! Lapsi oli alkuun 3-4 viikkoa ujonpuoleinen "ympäristön tarkkailija" ja satunnaisten juoksuhepulien sattuessa oli aina katollaan ja kyljellään. Kotona hissuksiin narskutti mattoja ja tarkkaili. 

Nyt on säpinää tullut jo taloon sopivasti, pari päivää sitten kurvaili Samuin ja Huiman kanssa - eikä poliisin rooleissa olleet Samppa ja Puimio saaneet tätä rosvokurvailijaa edes kiinni. Kotona johdot ovat onneksi saaneet jäädä rauhaan sittemmin, erään imuriepisodin jälkeen ja leluilta lähtee lähinnä narskutteluäänien kuuluessa raajat, nenät ja silmät. 

Syksyllä Sämpylä INTtiytyi Palangassa - joutui muuten Koronasäännöt lukemaan ja sisäistämään muutamasti, mutta kyllä se nyt vaan CIB-tittelinsä ansaitsi sekin, prkl!
Marraskuussa pokattiin Maukkulille toinen Viron SERT ja sekin "ihan turhaan". Kaveri olisi valioitunut jo Narvasta heinäkuussa. NYT virolaiset jo PUUTTUIVAT asiaan ja vastaväittelyni Viron Kennelliiton kanssa tuotti vain EE CH-anomuskaavakkeen meili toisensa perään.

Tämmöiseksi sitä tulee vanhemmiten, ei usko. Vaikka sanotaan. 

Mikä nyt sitten on ollut kuitenkin parasta, valiotitteleiden sataessa ikkunoista ja ovista ja lattialistojen alta, niin on Suomalainen Metsä, Finnish Forest - niin vaan solahti piskuinen Capri-Vuohi joukkoon, vaikka ensin Bailey olikin sitä mieltä, että Wau, miten kiva vinkulelu! 

Jotain ihan mystisen ihanaa on metsässä, neulaspoluissa, kaikessa siinä kakan ja käpyjen nakerruksessa, muiden koirakoiden väistämisessä, lintujen kyyläämisessä, metsän huminassa, astumisessa litisevään suonsilmäkkeeseen, sukkien kastumisessa - ja koirien ilon näkemisessä! Miten ne saavat olla omia itsejään, loikkia menemään ja tööttäillä toisiinsa.  
Kiitos Metsäopas Oy Taru Ab lukuisista ihanista väittelyistä märillä neulaspoluilla; koirat ovat nauttineet täysin kirsuin!

Jos väsyttää tai on tylsää - mene metsään! Ja ota whippet mukaan.

Tartusta törähti!

Niinhän siinä taas kävi, että Annika kysyi pahaa aavistamatta, että "lähtisitkö Tartoon"? Minähän lähden, tai pyrin lähtemään aina, kun joku kysyy. Ei ole merkitystä tuomareilla, ei sillä onko INT vai NAT, kunhan pääsee tien päälle. 

Olin kysynyt vuosia sitten Suomen Kennelliitolta Mauin lapsivalioituessa Liettuaan "jatko-ohjeita". Ne eivät ehkä kohdallamme menneet ihan maaliin... Nimittäin minun annettiin ymmärtää, että myös mm. Virosta on saatava 3 serttiä. Lähdimme siis "sertinmetsästykseen" Maukulle ilomielin!

Tarto ei ollut ihan niin vastaanottavainen kuin Viron näyttelykohteet ovat tähän asti olleet, eli majoitusta piti metsästää pariviikkoinen!
Hotellit olivat järjestään täynnä ja ne vähät majoitukset, joihin tilaa löytyi, ottivat koirista kevyet 15 eur/kpl/yö. Olin onnistunut saamaan Nina-naapurille kaksi veteraaniani, mutta Samui oli otettava mukaan ryskäämään reissuun, joten matkaan lähtivät näyttelyyn ilmoitettujen, Maui ja Capri, lisäksi myös Samui seuralaiseksi. 

Majoitus oli tällä kertaa Airbnb, johon olin kuitenkin ilmoittanut koiria "vain" 3 mukaan tulleiden neljän sijaan. Onneksi missään vaiheessa koiria ei laskettu :) eikä yhden ylimääräisen ilmaantumista majoitukseen tarvinnut selitellä. Näin se tuli todistetuksi, että siinä se neljä menee kuin kolmekin!

Talo oli todella mukava kaksikerroksinen talo, tosin varustettuna koirille ongelmia aiheuttaneilla portailla. Paitsi että ne olivat erittäin jyrkät, niin lisäksi joka toinen porras oli vasemmalta leveä, oikealta kapea ja seuraava vasemmalta kapea, oikealta leveä.... Varsinkin Samui ja Maui joutuivat toteamaan, että "we are not used to this" ja kolistelivat milloin ylös ja milloin alas ERITTÄIN suurin kolinaefektein. Ei hyvä. 

Päädyin sitten tuutimaan alakerran isoon kylppäriin, lämmitetylle (!) lattialle. Ei huono. Onneksi majoitus tarjosi patjat ja laajan peitevalikoiman, joten ratkaisu oli tosiaan oikein mallikas ajatellen lähtökohtaa, eli vaappumista ja kolistelua jyrkissä ja puolipuolaisissa portaissa!

Lauantailta ei ollut "mitään odotuksia". Silloinhan "se kaikki, mitä tulee, on ihan parasta".
Maui kekkuloi iloisena ja vallattomana, häntä pystyssä, valioluokan toiseksi SA:lla. Lopulta Maui oli PU3 ja sai (toisen) serttinsä Virosta! Ja icing on the cake myös vara-Cacibin! Huikea resultti liehuhäntä-Maukkulille, joka esiintyy kuin unelma halutessaan. Kanankaulat oli taas pakattuna mukaan ja niitähän se Maukkuli tuijotti, hihnan maatessa maassa, kun friistäkkinä mentiin. PU-luokassa jo riehaannuttiin ja saadut ruusukkeet myös "tapettiin" koska nehän olivat vieheen kaltainen palkinto tästä ihanasta kimppameiningistä äitylin kanssa. Iloinen, ihana Maukkuli. Oli kyseessä sitten rata, maasto tai kehä - aina mennään ilon kautta!

Päivän päätteeksi perinteiset Viro-kaakut, kaksin kappalein.
Airbnb:mme oli myös valitettavasti keskellä "ei mitään". Lähtiessämme "lenkkeilemään" talolta eteen tai taakse, niin takuuvarmasti naapuritalojen aitojen takana räksytti menemään - ja nimenomaan menemään - koirat iloisina koko tontin pituudelta. Roskiksetkin olivat kortilla, joten kakkapusseja tuli kanniskeltua päivittäin kilometritolkulla; eli siis takaisin oman talomme pihaan. 

Annika shoppasi KFC:stä ämpärillisen tsikkeniä.
Sitä tässä Samui ja Maui intensiivisesti tuijottavat, josko pientä roipetta sattumalta putoaisi maahan asti....

Annika oli kuitenkin hankkinut karvallisia jäniksenkorvia pussillisen, joten kanantuijotuksen jälkeen päästiin tositoimiin näin:

Valokuvaaminen oli minimissä sekin, koska aina satoi tai oli pimeää. Kuvattua tuli lähinnä möksää ja Annikan kanansyöntiä, johon siis Samui ja Maui "osallistuivat" anovine katseineen. :D

Sunnuntaina Annikan Hoppu otti hienosti Viron sertin ja Capri ROP-penturuusukkeet, Mauin tyytyessä pelkkää ERIin. 

Capri 6,5 mths. 
pic by Annika Einiö

Kotiin tultua saimme sitten kuulla, että Maui on valioitunut Viroon itseasiassa jo heinäkuussa, Narvassa. Että silleen. Miten minä nyt markkinoin kämppikselle "pina coladan hakureissuja"? Ehkä ne on nyt naamioitava Caprin junnuserttien metsästykseksi? 

Kiitos matkaseura aina positiivinen Annika ja maailman mukavin Hoppuli. Niin meni nelikko takapaksissa ilman huolenhäivää. 

Tässä vielä Anita-emäntä kaikkensa antaneena Eckerön paluutunnelmissa. Ihana, ikimuistoinen reissu, taas. Kiitos Annika, kämppis, Hoppu, Maui, Samui ja Capri!

Ja SUPERiso kiitos naapuriin Huiman ja Balin viikonloppuhoidosta Salina-galgon lempeällä myötävaikutuksella! Reissut olisivat aikalailla mahdottomia ilman muun lauman saamista ihaniin käsiin!

Sitaatti haastaa ajatteluun.

No nythän on ruudunkaappausta tullut naksauteltua kännykkään enemmän kuin tarpeeksi. Pakkohan niitä on sitten aika ajoin lainata tänne Anitan terapianurkkaan. Lähdetäänpä matkaan.

- Kun puolustat itseäsi sinusta sanotaan, että olet vaikea ja liian herkkä. Kun et puolusta itseäsi, ihmiset repivät sinua kappaleiksi niin kauan että murrut. Olitpa sitten laiha, kauneusleikattu tai iso, ihmiset yrittävät aina kanavoida epävarmuuksiaan sinuun.

Sanoi Cardi B. elokuussa tehdyssä haastattelussa.

Tässä oli jännää sanomaa. Itsestäni tuntuu monesti, että kun tuon jonkin valtavirrasta poikkeavan sanoman pöytään, niin peruskilpailuttaja tulee pian paikalle toteamaan, että "mitä läksit, oma vika, että nillität".
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu niellä, prosessoida yksin ja kulkea kaiken päälle pystypäin. Jos erehtyy tuomaan esiin hikan, halun prosessoida porukassa ja ryhdin menetyksen, joutuu äkkiseltään olemaan oppositiossa yksin. Valtavirta on aina valtavirtaa ja tiivistää äkkiä joukkonsa hokemaan perustotuuksia ja väittämiä. Yritäpä siinä sanoa, että "joo mutta" kun valtavirta on vastassa perustotuuksineen. Minusta tuntuu joskus, että valtavirta haluaakin mennä olemassa olevien, ns. hyväksyttyjen, teesien ja totuuksien mukaan, siellä on suurin taustatuki ja voima. Vastapuolen haasteet ovat hömpötystä, nillitystä ja jonninjoutavaa kateellisten panettelua. Mitä toki varmasti joskus ovatkin, heh-heh.

Syyskuussa on Ilta-Sanomista löytynyt seuraava sitaatti:

"Ehkä me voisimme ajatella asiaa muutama länsimaisen ajatuksenjuoksun hidasta pyrähdystä eteenpäin. Jos tämä älyllinen juoksulenkki töksähtää loppumaan kokonaan ajatukseen siitä, miksi mitään ei saa enää tehdä tai sanoa, ei voi hyvällä tahdollakaan väittää käyneensä itsensä kanssa kovin syvällisiä keskusteluja."
"Ihmisten muuttuminen toisilleen ymmärrettävämmäksi lienee yksi tärkeimpiä asioita nykyaikana. Kaikesta ei luonnollisesti tarvitse olla samaa mieltä. Yhteisymmärrykseen tarvitaan kuitenkin kaikilta osapuolilta paljon töitä."
"Osaammeko ja haluammeko me ymmärtää, miksi joku asia loukkaa toista ihmistä? Osaatko ja haluatko syyllistämättä yrittää selittää, mistä on kyse"?

Tämä. Hiljattain luin jotain haastattelua, jossa ykskantaan todettiin kaikilla ihmisillä olevan itsetunnon kanssa tekemistä ja heikkouksia ja tuotiin ylipäätään esiin sitä, kuinka paljon piilotamme kaikkea minuudessamme. Ja tämän kertoi julkisuuden henkilö, näyttelijä. 
Jo varhain, pienenä lapsena opimme miellyttämisen taidon ja peilaamaan ympäristöämme. Kun olemme "kilttejä, siivoamme huoneen ja myötäilemme vanhempiamme" saamme kenties palkintoja, yökyläilyn, viikkorahan korotuksen ja olla discossa myöhempään. Ihan sama jatkuu aikuisuudessa. Pomojen, virkavallan, Kelan, lääkäreiden jne. kanssa. Annamme kiperiin kysymyksiin vastauksia, joita meidän "halutaan antavan". 

Onkin usein hankalaa tulla ymmärrettäväksi, varsinkin, jollei edes itse ymmärrä itseään. Tästä minulla on paljon kokemusta. Miten selittää ja nuotittaa omaa käytöstään, kun sitä ei aina ymmärrä edes itse. Me kuitenkin peilaamme itseämme jatkuvasti. Halusimme tai emme. Jokainen tietää somesta sen, että kuinka "mukavaa" on tulla ymmärretyksi ja saada symppauksia ja komppauksia ja taas päinvastoin kuinka kurjaa on kun sanomasi ymmärretään väärin ja väännetään kommenttikentässä asuun, jota et enää edes tunnista omaksi ajatteluksesi.

Ja sitten.
Metsästys Koiramme oli haastatellut monisivuisesti Kennelliiton Koe- ja kilpailutoimikunnan puheenjohtaja Jukka Lindholmia. Voi morjens, etten mitenkään päin voisi olla enempää samaa mieltä haastattelun sanomasta.

"Kun kokeisiin ja kilpailuihin osallistumisen motiivina ei enää ole jalostustiedon keruu vaan omistajan kilpailuvietin tyydyttäminen, yksi lieveilmiö on valitusten lisääntyminen." 

- Perinteisissä hirvenhaukku-, linnunhaukku- tai ajokokeissa aivan kaikkia arvostelukohtia ei voida objektiivisesti mitata aikana ja matkana. Osa arvostelusta on niin sanotusti tuomarin silmässä ja jos silloin häviää vaikkapa savusaunan yhdellä pisteellä, niin kismittäähän se. 
Vaikka ylivirittynyt kilpailuvietti ei ole mikään ylitsepääsemätön ongelma, niin Lindholm toivoo koeharrastukseen asennemuutosta. Ruotsalaiset kuulemma osaavat ottaa rennommin. 
- Ruotsissa hirvikoiraa käytetään kokeissa siihen asti, kunnes se on saavuttanut käyttövalion arvon. Silloin sen katsotaan osoittaneen kykynsä ja kokeiden sijasta keskitytään metsästykseen. Suomessa käyttövalioksi haukuttaminen on vasta kaiken alku. Sen jälkeen koiran kanssa aletaan kilpailla. 

Tätäpä tässä mietin.
Olen kisauttanut esimerkiksi maastoissa useaa omistamaani whippetiäni. Rennosti. Vaikka ovat siellä vihellelleet maalialueella, laiskasti tappaneet vieheen, jos ollenkaan, juosseet ylipäätään pisteiltään kovin vaihtelevasti - niin pirun hauskaa on ollut ja on aina ajettu yhdessä koiran ja retkituolin kanssa keskelle "ei mitään" pitämään kivaa yhdessä koiran kanssa.
Mutta tänä päivänä se ei enää riitä. Eikä kukaan ainakaan kiitä.
Maastossa voi olla ~ 70 kokelasta, joista 1-2 on tykkejä, loput laimeita sertistejä. 
On maksettu suoritus, 100 euroa bensaa, pizza, pre-, mid- ja after-juomat niin koiralle kuin omistajallekin, on painepuvut, kylmälaukku täynnä Batterya, kassissa on teipit, lämmitysmanttelit ja geelit - panostus on kovaa, joten odotukset samoin. Repussa ei enää juurikaan ole pakattuna rentoutta.

Ja hei - kyllä nautin edelleen.
Koirani ovat erilaisia, eritavoin lahjakkaita ja taitavia - painotus sanalla taitavia - ja päälle päätteeksi hyvin rakkaita KAIKKINE ominaisuuksineen!

Jukka Lindholm jatkaa:

- Yhteispisteiden sijaan pitäisi tarkastella koirien ominaisuuksia. Ei kai ole tarkoitus, että että kaikki rodut (koirat toim. huom.) muuttuisivat käyttöominaisuuksiltaan samanlaisiksi, jolloin ne erottaa toisistaan vain väri ja koko. 

Nopeutta ja ketteryyttä vaativissa lajeissa, kuten agilityssä koiran keho joutuu nopeissa, vauhdikkaissa käännöksissä ja spurteissa kovaan rasitukseen. Lindholm vertaa lajia ihmisten salibandyyn ja pohtii, että jos koesäännöt ja kilpailu pakottavat koirat yhä nopeammiksi ja nopeammiksi, todennäköisesti myös loukkaantumisriski kasvaa samaan tahtiin. 

Mitä kilpailullisempaan suuntaan koesääntöjä viedään, sitä todennäköisemmin lajin parista karkotetaan myös tavalliset koiranomistajat (!), joiden kilpailuvietti on laimea tai sitä ei ole ollenkaan. On jo nyt olemassa joitakin metsästyskoirien koemuotoja, joista harrastajat jo myöntävät, että hyvin kokeissa ja kilpailuissa pärjäävä koira ei välttämättä ole hyvä metsästyskoira ja päinvastoin. Onko silloin unohdettu käyttökokeiden alkuperäinen tarkoitus tukea jalostusta. 

- Olen edelleenkin sitä mieltä, että hirvipuolella koirista voitaisiin tehdä käyttövalioita ilman ainuttakaan pistettä. Tai toki ominaisuuksia voitaisiin pisteyttää ja laskea ne yhteen, mutta lopputulos olisi vain hyväksytty tai hylätty.

- Kilpailullisuuden lisääntyminen on toki tuonut tullessaan kräniä, eikä ihmisten lisääntynyt taipumus hakea virheitä ja ongelmia vähän joka asiassa ole mukava.   

Siinä sitä oli sitaattia kerrakseen.
Kiitos aivojumpasta.
Kuva Harri Nurmela: Team Race 9.10. - väkisin tungin Maukkulin kanssa ykkösjoukkueen kuvaussessioon. Ylpeänä. Mauista JA edustamastani rodusta.  

Minä ja koirani = yhdessä.

Jahka kotiuduttiin tänään Mauin kanssa Tuomarinkartanon kauden päätöskisoista - nimeltään Team Race - niin kyllähän tässä semmoinen ilo, tyytyväisyys, nöyryys ja kiitollisuus muiden muassa nousivat ajatuksiin. 

Sunnuntai-iltana soitettiin, josko Maui lähtisi kisaamaan HVK:n kakkosjoukkueeseen. Pidin puhelua ensin pilapuheluna ja odotin taas Duudsoneita ovensuuhun räkättämään, mutta kyllähän se kutsu ihan totta oli. Olin jättänyt Mauin ilmoittamatta koko kisaan (kisassa myös normi sijoituslähdöt sekä omat Etanamestaruus-lähdöt) kun alkoi jo kesäinen kisaväsymys painaa ja odottamattomat menotkin hieman verottivat ilmoamisintoa.
Peruutuksia oli tullut ilmeisesti useampia ja Maui oli kuitenkin jossain listoilla, jossain sijoilla ja kun kutsu näin kävi, niin tottahan toki lähdettiin HVK:n värejä puolustamaan.

HVK se on ollut jostain 1990-luvun puolivälistä koirieni kisakerho.
Siellä on treenattu niin basenjia, greyhoundia kuin whippetiäkin. Monen koirani kanssa treenit ovat olleet vain piipahduksia, silloin tällöin. Kunnes sain Englannista Mauin. Siis sain, vaikka ostinkin. 
Olenhan aina jankannut sitä, että "meille annetaan koiria". Jokainen opettaa, antaa - ja ottaa - jotakin. Maui on äärimmäisen persoonallinen ja rataharrastukseen luontaisesti orientoitunut koira. Sen vietit heräsivät sillä sekunnilla PIM, kun käsiviehettä Kartanolla veivattiin, taisi muuten olla Ulla, joka sitä ensimmäiseksi Mauille esitteli. Kävimmekö kahdet käsiviehetreenit kun komento jo tuli moottorille. En juurikaan enää edes muista mitään koppiharjoitteita tai muutakaan, koira vaan oli, että JAAHAS, näin ja saanko vieheen, kiitos. Sittemmin tuo "saanko vieheen" on jäänyt pois, ja tilalle on tullut hyppelyä, grippihihnan kumilankojen katkontaa, keuhkojen pihinää ja pääseekö täällä perkele juoksemaan ollenkaan -henkistä riehuntaa.  

Mauin jälkeen sitä halusi seuraavankin, Samuin, kanssa kurvailla HVK:n harjoituksissa.
Samuipa se hakkasi päänsä kalteriin mallia TITITYY, jolloin tarvittiin muistaakseni 3-4 treeniä (huom: olin jo luovuttamassa!!) jotta saatiin kaveri ehdollistettua pois mörököllimäisestä kalterista. Minulla on jossain kännykän uumenissa ihan hulvaton videokin, jossa Osmo lähettää ja Aku huutaa aidalta NYT, NYT se kalteri auki. 
Samui jäi jossain määrin oman tien kulkijaksi - toki se lienee ollut sitä alunalkaenkin - eli 480 koppien (siellä se sen päänsä löi) kohdalla hän aina piipahtaa ulkoaidalla, kunnes ottaa taas keskilinjan maaliin. Mutta hei. Give me a break. Näyttelyihmistallin toinen koira, enkkutuonti, joka ajaa! Oppi kopitukset, ehkä hieman nikotellen, mutta kuitenkin. Ajaa ja on intoa täynnä. Alun kopeilta POIS -vetämisen sijaan vetää nyt kopeille PÄIN. Ja linkoaa koppiin päästyään. Veräjä auki, mikä kestää, s*tana!

HVK:lla on aina ollut positiivinen ilmapiiri, tekijöitä ja treenareita jotka ovat asiaan omistautuneita ja vihkiytyneitä ja jotka ovat halunneet auttaa, tehdä töitä ja ennen kaikkea opettaa lapsi- ja teinikoiria.
Joskus vaikeuksien kautta voittoon ja aina kuitenkin koiran ehdoilla ja omistajaa pehmeästi tökkien ja/tai tukien. Joskus ollaan oltu ihmeissämme ja mietitty seuraavia siirtoja, mutta onneksi koirillani on suuriääninen ja toimittajahenkinen emäntä, joten vastauksia on aina löytynyt.

Omat koirat ovat tietenkin aina ne parhaat.

Olenkin äärimmäisen otettu, että menen sitten vaikka vaan paikalliselle nakkikioskille, niin aina tulee joku Reiska joka kysyy joko sen vakion; "eikö sulla mene koskaan hihnat solmuun" tai sitten sen toisen vakion; "käytkö sä radalla näitten kanssa". Ja aina saa ylpeänä selittää, että "ei mene, mulla on kaksi kättä, ja selvitän hihnoja aina vähän väliä" ja jatkaa: "kyllä käyn, kaksi näistä kisaa, TÄMÄ on nopeampi tätä toista". Ja sitten mennäänkin jo sekunteihin ja matkoihin ja vaikka mihin nyansseihin ja Reiskalle tuleekin jo kiire jatkaa matkaa. 

Omat koirat ovat paitsi parhaat plus tarjoavat aina takuuvarmasti juttu- ja joskus väittelyseuraakin, joka sekin on niin parasta. Jos vain kotona mökkiytyisi ja yhteinen tekeminen olisi pelkkää teeveen katselua, niin ei siinä oikein vääntöä ja väittelyä saisi edes aikaiseksi. Mutta kun ulostautuu koiriensa kanssa kisakinkereihin ja käy tarjoamassa sille näyttelylinjaisellekin rodunomaista askaretta, niin on vääjäämättä asian ytimessä ja kiihkeä tunnelma vie mennessään.

Minä ja koirani = yhdessä.
Oli se yhdessä tekeminen sitten retki Porttipuistoon ja takaisin tai seitsemän tunnin ratakisapäivä, niin SE YHDESSÄ oleminen ja tekeminen on sitä parhautta. Joku doboilee, toinen vepeilee ja kolmas käy vanhainkodissa ilahduttamassa mummukoita ja papparaisia. Se, että SAA ja VOI lähteä minne milloinkin OMAN koiransa kanssa, ilahduttamaan itseä, koiraansa ja muita, niin se se on jotain. Parhautta.

Koirat antavat aina. Syli auki vain ja sen kun otat vastaan.

Kiitos HVK, että saimme edustaa näyttelylinjaisen Mauin kanssa meidän kotikerhoa. Viimeisen päälle aina olevaa rataa ja sen tarjoamia harrastus- ja treenimahdollisuuksia. Kiitos Maui, että olet juuri minun. 

Teitä on monta, jotka aina moikkaatte, kannustatte ja tsemppaatte. Tänään teitä oli erityisen monta. Jaksan olla lapsellisen iloinen siitä, että 31 vuotta sitten löysin rotuun. Kiitos ihanat. Ja oma(t) koirani, ihanaa olla teidän kanssa yhdessä. 

 

Palangasta pätkähti! Nimittäin Samui INTiksi!

Mikähän kumma siinä on, että kun VÄHITEN jotain odottaa, niin pätkähtää tulos otsikkoon niin että ohimot tutajaa. 
Tämä reissu koki pientä vastatuulta alunalkaen kun reissuseura ja -auto vaihtuivat lennossa, mutta onneksi mahduin Heli's VolksWagen Bitte Schön-yhtiön autoon takapenkille 1160 kilometrin ajaksi ahtamaan itseeni Milkan kuplasuklaata. Onneksi, btw, sitä ei saa Suomesta. 

Miten kummassa joku 400 km suomalaisella motarilla on pala kakkua, mutta läpi Viron ja Latvian töyssyjen, kuoppien ja alati vaihtuvien nopeusrajoitusten, 580 kilometriä taittuu nippanappa kahdeksaan tuntiin. Jos käyt kerran huoltoasemalla, niin lisää puolituntinen. Hapokasta, mutta taitavan/taitavien kuskien ansiosta saa (onneksi) vain nauttia kauniista maalaismaisemista ja pitkäsäärisistä haikaroista koikkelehtimassa loputtomilla pelloilla .

Vuosi sitten yritettiin Samuille jo jotain Palangan kolmipäiväisestä INTistä, mutta oli tyytyminen yhteen luokkasertiin. Revanssithan on ihan parhaita. Jospa nyt ei tällä kertaa juoksutettaisi poikaa rantahiekassa ja meressä kahta tuntia illassa. Et jospa ihan iisisti nyt. 

Vila Florenaan majoittumisen jälkeen (meidän huone tuossa nurkassa, hotellin seinäkyltin alla) lähdimme kohti ensimmäistä näyttelypäivää.
Samuille vaca kovassa sakissa ja hotellissa kehän jälkeen kuplasuklaata, kakkua ja sitten jotain paikallista suklaata, vohvelia ja suklaata. Lähdimme röyhtäillen Samuin kanssa patikoimaan kohti rantaa ja hyvä niin, sillä Cellbesin leggingseissä paukkui jo kuminauhat. Ihan mahtava iltalenkki. Katuja, puistoja, kauniita taloja ja maisemia. 

Samui on reissukoira vailla vertaa. Kulkee upeasti Balin jalanjäljissä, joka on MYÖS reissukoira vailla vertaa. Maui on mennyt hienosti vanavedessä. Kunpa Capristakin leipoutuisi vekkuli matkakoira, joka ei hätkähtäisi hotellin palovaroittimia ja nurkissa ujeltavaa tuulta. Sitä nimittäin Palangassa perjantaina riitti. 

Ei liene koiralle ihan helppo nakki matkustaa auton takapaksissa ventovieraiden koirien kanssa satojen kilometrien ajan, vähäisellä lönköttelyllä ja sitten nukkua vieraissa lakanoissa ja olosuhteissa. Mutta whippethän sopeutuu kaikkeen - mihin omistajansakin! Ja Samui on kyllä ihan mestari verryttämään jalkojaan, kuten kuvista näkyy!

Palangassa on todella upeita puistoja, joista yhdessä (isoimmassa) Samui ryskäsi sydämensä kyllyydestä. Kepin kanssa ja ilman. 

Uni tuli nopeasti.

Nukuin pitkään aikaan todella hyvin, varmaan kymmentuntisen, Samui jalkataipeessa. Lauantaita kohti uusin toivein ja odotuksin - jotka olivat vähäisen realistiset - mutta kuinkas kävikään. Samui voitti nyt avoimen luokan ja saalisti seuraavaksi Cacibin ja lopulta upeasti VSP-tuloksen! Munkki ja tuuri pätkähti juuri, kun sitä vähiten odotin! 
Menomatkalla me HIEMAN puimme KORONAsääntöjä - en ollut niihin halunnut perehtyä, koska ne eivät olleet kohdallamme ajankohtaisia. No nyt olivat. Siinä sitä sitten kaiveltiin oman koiran tuloksia, olen niiden unohtelussa ihan mestari ja hämmästeltiin, että nehän osuivat tähän koronahaarukkaan just eikä melkein. Kaksi maata, 4 Cacibia (kaikki eri tuomareilta), riitti. 

Ei kun kakkua ostamaan.
Baltiassa on kolmen-neljän hengen kakkupalat hyvä jos 2 euroa ja KOOKAS mansikkakakku löysi ostoskoriin kympillä. Joustin skumpassa, siksi isompi kakku. Olin ostanut edellisenä iltana tuokollisen mansikoita ja niinpä pääsin muhevoittamaan kakkua niillä.
Vila Florenan terassi tarjosi oivan kakun nauttimispaikan ja taisin siinä lapata naamariin kaksi kämmenellistä mehevää kaakkua. Onneksi Heli ja Eveliina hieman auttoivat kakun tuhoamisessa. Ja onneksi Palangan biitsiltä löytyi koirille osoitettu section, missä saimme juoksuttaa pojat ja tytöt frisbeellä ja ilman. Harmikseni päkiäni alkoi huutaa hoosiannaa - ja sopivasti Samui alkoi vikitellä Tikkua - ja Ninniä - joten vedimme uun ja lähdimme lepuuttamaan jalkaa penkille. Samuin itkiessä sydäntäsärkevästi tyttöjen perään... 

Hienon lauantain jälkeen oli jäljellä enää sunnuntain kehä.

Samui ei oikein vetreän lauantain päälle innostunut, enkä oikein minäkään, joten lähdimme vähin äänin - tai itseasiassa hemmetin vauhdikkaasti kotimatkalle. Satojen kilometrien vilahdellessa ei voinut kuin hämmästellä TUURIAMME siinä, että vastakkainen kaista oli aina tukossa, omamme ei. Yhden kerran tuli joku muutaman minuutin pysähdys tietyömaan takia (jota ei sunnuntaina edes ollut) ja kerran varoitettiin WILD ANIMALSeista, joita ei niitäkään sittemmin näkynyt. Täytyy kyllä hattua nostaa Helille, joka ajoi nilkka suorana, reidet krampissa ja pissakupla otsassa suoraan laivaan. Eveliina yritti pissalle noin 8 kertaa menomatkan aikana, mutta aina hänet jyrättiin "odottamaan lähemmäksi Tallinnaa". Sitkeästi hän odottikin, sillä n. 40 km ennen Tallinnaa vihdoin pysähdyimme. Allekirjoittaneen sujahtaessa "pissareissun" aikana ostamaan vaivihkaa suklaata. Harmikseni paikallinen R-kioski ei myynyt kuplasuklaata. Hemmetti. 

Onneksi laivalla sain kuitenkin hampurilaisen kyytipojaksi KAHDET ranskalaiset ja pussillisen chilijuustopalleroita päälle. Vielä hypistelemään viimeisillä euroilla pastilleja ja mustikkasuklaata ja reissu oli ohi. Monta, monta kokemusta taas rikkaampana saavuimme reissukoira Samuin kanssa kotiin.

Kiitollisena Heli's VolksWagen Bitte Schön - matkatoimiston sujuvalle reissulle. Miten voikin nilkka kaasuttaa noin suorana ja miten voikin apukuski Eveliina tuossa tuokiossa Googlettaa - ihan kaiken. Biitsit, risteykset, kiertoliittymät. Kyllä siinä vanha kotka oli monesti säälittävänä, kun ei enää taivu edes Googlaamaan sillä vauhdilla mitä nuoriso vetää.

Koira tekee reissun.

Mutta kyllä sen tekee myös matkaseura. Tulokset. Kakut ja skumppa. Ilma. Piitsi. Siispä kiitos Heli & Eveliina, että otitte mukaan. Ja kiitos Samppa kaikesta venymisestä ja upeista muistoista! <3

kuva: Eveliina Suominen
Se olisi sitten Samuin uusi nimi titteleineen: C.I.B (pending) FI & EE & LT Ch & EE & LV JCh Collooney Poker Player

Tämä postaus sisältää runsaasti kuvia. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siksi yritin kerrankin olla lyhytsanainen.

Ps. Kun luet blogiani, muista aina, että kirjoitan osittain siitä mitä MINÄ koen ja elän, mutta suureksi osaksi myös siitä, mitä minä LUEN, KUULEN ja NÄEN. Yritän olla hiljaisten äänitorvi, ja saada eri näkökannat näkyviin ja kuuluviin. Tykkään toki tuuletella, omia ja muidenkin ajatusmaailmoja. Aina kertyy pölyä ajatuskuvioihin, pölyt on hyvä välillä pyyhkiä itse kunkin. Parasta on olla tien päällä, liikkeessä, uusien ihmisten ja ajatusten äärellä, näkemässä uusia koiria, uusin silmin. 

Ensimmäinen BOS BOB kuva Ramune Snepetiene. Muut kuvat omasta kamerasta. BOB Absoliuti Idile Noster Larimar.

Hitsi, että oli hieno reissu - ja hei, kiitos VIELÄ kerran matkakaverit Heli & Eveliina ja Volkswagen feat. suksiboksilla, hyvin te - me - ja kaikki vedettiin!

Whippet on MAHTAVA rotu. Eipä sitten muuta kuin kohti uusia seikkailuja.
(Juuri kutsuttiin Maukkuli Whippet Team Raceen - JIIHAA!)

Joskus tuntuu, että paras somepalsta on mun yksäriloota.

Keep up posting - kaikki luetaan, laitetaan muhimaan ja otetaan kiitollisuudella vastaan!

Sosiaalinen media ylipäätään tarjoaa veikeää vääntöä ja pinkeän pohdinta-alustan kaikkeen koiraskenessä. Tykkään kirjoittaa pohdiskelevasti, niin, että annan tilaa lukijan oivalluksille. Jokainenhan peilaa lukemaansa yksilöllisesti ja se, mikä voi olla toiselle läppä on toiselle loukkaus. Koskaan ei voi tietää, mikä siellä sisimmässä nytkähtää ja ottaa itseensä - ja/tai naurattaa. 

Silti NYT tekisi mieli ampua kovilla. 
Olen nauttinut suunnattomasti juoksupuolen vetovoimasta viimeaikoina. Minulta kysellään näyttelyitä, joihin olen ilmonnut, mutta kun en ole. Kohkaan ratakisoista ja manipulaatiohoidoista ja vertailen eri treenimenetelmiä mieli ymmyrkäisenä. Juoksutan nuorisoketjua maastoissa ja pureskelen kisa-analyysiä vielä kuukausi kisan jälkeen. Eli en sitten kuitenkaan ammu, kun olen aina niin perhanan KIITOLLINEN kaikesta mitä JUST MUN koirat tekee ja suorittaa. Mutta:

Paheksunta ja tuomitseminen on hiipinyt harrastukseen.
En tykkää vastakkainasettelusta, enkä haluaisi erotella rata-, seka- ja näyttelylinjaista niin, kuten ääripäät tekevät; näyttelykoira on läski ja treenaamaton, ratakiree on nimensä mukaisesti kireä ja vimpan päälle treenattu. Kommentit somessa ovat pahimmillaan olleet sitä luokkaa, että VAIN kireä ja SUPERohjelman mukaisesti treenattu koira ikään kuin ansaitsee tulla kisapaikalle. Ratakireitä tuntuukin omistavan kireät omistajat? On annettu palautetta "ohimennen" (?) epäpuhtaista liikkeistä ja "en kyllä anna enää, koska palaute oli paskaa. Yritin vain auttaa". Jäin tätä oikein seitsemäksi päiväksi miettimään, että MIKÄ siinä suomalaisessa palautteessa on niin pirun vastenmielistä puolin ja toisin?

Jo autokoulumaikkani loihe lausui viimeisessä "treenissä", että "et tule koskaan läpäisemään inssiajoa". Siinä sitä oli ihmettelemistä, kun sittemmin meni kerralla läpi. 
Äidinkielenopet, joita oli toki useampia koulu-urani varrella, sanoivat osa aineistani, että "paskaa" ja "pilkut päin persettä" kun taas toiset maikat, että "nerokasta, kirjoitat kuin copywriter". Mikä minusta tulikin joiksikin vuosiksi. 
Haluammeko me HÄTKÄYTTÄÄ ja saada jengin HERÄÄMÄÄN heittämällä kasuaalisti "koirasi ontuu ajoittain" -henkisen kommentin kisapaikalla, juuri ell-tarkin jälkeen. Omamme kun on timmi ja tiukka ja tuossa tuollainen LÖLLÖ kehtaakin tepastaa? Somessa puidaan nyt palautteen antoa ja sitä, että kun "ei sitä otettu vastaan, kuten olin ajatellut". No harvoinpa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pettyneemmäksi tulen ympäristön reaktioihin, kun ne ei helvetti soikoon ole koskaan sitä, miten olin ajatellut. 

Siksipä yksi saamani palaute oli ylitse muiden.

"Ratajuoksu on parissa vuodessa saanut todella rumia käänteitä. Buuaamista, haukkumista, toisten diskeille taputtamista, tuomarien haukkumista".
Jännää. Tämä samainen rataääripää antaa meille näyttelyläskeille ja treenaamattomille, maitohappoa sietämättömille sulkeisia. 
"Kilpailuvietti menee käytöstapojen ohi". Kyllä. On tottavie hienoa voittaa ja tulla kruunatuksi ja saada seinälle sen seitsemästoista arvokisamantteli. Mutta sen 876 grammaa läskin sunnuntaijoggaajan koira suoriutuu radasta parhaimmillaan sekin sertin arvoisesti. Ylämäki huohotetaan, mutta alamäen kurvit tullaan sujuvasti ja se kahden vuoden takainen SM-voittajakin siellä maalialueella vielä ohitetaan. Mutta kun 876 grammaa ja pienesti surffasi. Mene kotiin siitä. Ja pysy siellä.

Vain voitolla on väliä.
Sanotaan saamassani palautteessa. "Treeneistäkin on tullut minä maksan palvelusta" kun sen pitäisi olla "tehdään yhdessä". Eräs tuomari avaa palautteessaan: "ei minusta olisi tullut tuomaria ilman yhdessä vietettyjä treeni-iltoja, joissa ennen kaikkea tehtiin yhdessä, opittiin tuntemaan toisia ja katseltiin, kun koirat tekivät sitä, mitä ne rakastivat".

Nyt kun menet kisapaikalle, olet jo heti autosta tultua melkeinpä tarkkailun alla.
Läsnä on KOVAT kisakaverit, joiden koirat on treenattu kestämään happoa, nestevajausta, ruoan minimoimista. Ne on niksautettu, kiksautettu, kalvot on avattu ja lanne-lantioalue suoristettu. Auta armias, jos koirasi nyt hypähtää korkean ruohomättään yli "persoonallisella hyppäyksellä", koska se tulkitaan auttamattomasti iliopsoas-ongelmaksi. Ympäristö on täynnä tarkkasilmäisiä kalvonkireyksien tuntijoita ja lantioalueen ojennuksen maksimivoiman päättelijöitä. 

Saamassani palautteessa sanotaan yksiselitteisesti, että:
"me unohdamme kilpailuvietissämme, että kyse on oikeasti ja edelleen rodunomaisesta taipumuskokeesta". Samainen kirjoittaja pohtii, että "olisiko ratajuoksu toisenlaista, jos siinä ei enää kilpailtaisi"?

Yhtäkaikki.
On jossain määrin JÄNNITTÄVÄÄ, että juoksupuolella on selkeästi koirat SEKÄ omistajat kireämpiä. Ajoittain he kirjoittavat foorumeilla, että "heitä dissattiin näyttelyssä" ja "tuomari haukkui koirani lihaksia, hei, tää on rotumääritelmänkin mukaan kilpajuoksija".  Olemmeko me näytelmäpuolen ihmiset sittenkin leppoisampia ja avarakatseisempia? Koirathan tekevät juuri sitä, mihin ne on jalostettu. Oma dippaamiseni heidän osaamisalueelleen on ollut vaatimaton, mutta avarakatseisuutta entisestään lisäävä. Enkä haluaisi MINKÄÄNLAISTA kireyttä mukaan tähän (saavuttamaani) tunnelmaan.

Saamassani palautteessa kysyttiinkin, että "miksei koirien tapa suhtautua kisoihin voisi olla meidän ihmistenkin tapa suhtautua"?

Sepä. Huomaan tutkivani näyttelykoirien kellotuksia tämän tästä. Ihmettelen ja vertailen. Mukava silti lukea tämän ratatuomarin itsensä kirjoittamaa: "koirat on itsenäisesti ajattelevia ja ne tekee välillä mitä sattuu". "Itse suoritus, onnistuminen, tiukka kisa ja jännitys - sen pitäisi olla se suola, juhla ja onnen aihe" hän jatkaa. Pitkä kirje päättyy sanoihin: "Ettei pilata harrastusta kilpailuvietillä. Arvostettaisi toinen toisiamme, tehtäisi yhdessä". 

Mielestäni harrastuksen pitäisikin olla ennemmin "otteeseensa ottava kuin luotaantyöntävä".
Ei ole kisaa, näyttelyä ei kinkeriä, jossa olisi vain voittajat. 1, 2 ja 3. Siellä on voitava olla myös ennätyksensä alittavat, alisuoriutujat, surffarit, diskikoirat ja sooloilijat. Jollei edellä mainittuja olisi, niin miten se terävin kärki edes erottuisi? Onko OIKEA suunta se, että läskit, sooloilijat ja pölvästit haukutaan ulos harrastuksesta? Ei. 

Aina on meitä, heitä ja niitä, jotka hakevat "mukavia sijoituksia" ja "ihanaa harrastuspäivää". 
Onko sitten sen terävimmän kärjen ja huippuunsa treenattujen, timmien ja mintissä olevien koirien omistajien vietävä heiltä osallistumisinto pois? 
Ratakoiria tulee jatkossakin näkymään näyttelyissä. Näyttelykoiria tulee jatkossakin juoksaisemaan maasto- ja ratakisoissa. Kuka hakee "vain" tulosta, kuka näyttöä. Annetaan heille, meille ja mulle ja sulle "kilpailurauha" ja koitetaan olla ottamatta itseemme, jos se KAUHIO menee ja pärjääkin? 

Vielä siitä palautteen antamisesta.
Sitä jäin oikein pitkän kaavan mukaan miettimään. Lähdin itse italian kurssilta, kun opettaja keksi kysyä; "Sandqvist, miten muuttaisit seuraavan lauseen relatiivilauseeksi"? Minähän siis kuvittelin, että oppisin länkättämään italiaa, mutta meni relatiivilauseiden säätämiseksi. En edes tiedä, mikä on relatiivilause.

Tuolla on joka kevät, kesä ja syksy pilvin pimein uusia harrastajia koirineen törröllään.
Aina voi miettiä, kannustammeko ja innostammeko me heitä sanomalla; läski, vinokintereinen, hidas, väärin syötetty ja huollettu - vai neuvommeko ja opastammeko oikeaan, positiivisella tvistillä. Jäin tätä tosiaan oikein miettimään.
"Hei, olen Anja. Olen koirahieroja ja voisin opastaa sulle kalvonavausta kolmellakympillä, jos pääset kokeilemaan. Luultavasti sun Rolle saisi paremman takajalan ojennuksen aikaan, jos sen lonkankoukistajat saataisi minttiin ja biceps femorikset kuosiin". Ehkä näin??
Lisäksi tarvitaan Lasse Lepoa, joka saarnaisi positiivisesti levon tärkeydestä antaen kiiltokuvia ja tarroja niille, jotka malttavat olla viikottaisista treeneistä poissa. 

Vielä iso kiitos viimeaikaisesta palautteesta - EHKÄ vielä innostun kirjoittamaan siitä treenaamisestakin jotain KANNUSTAVAA ja INNOSTAVAA lannistamisen sijaan? 

Olkaa levollisin mielin, koska Just Sulla on kuitenkin Se Paras koira kaikinpuolin. Olkoonkin, että kaikki tulokset ei ole aina aata ja nollaa ja deluxea, kisaresulteista puhumattakaan, mutta ARKI on ihan yhtä merkityksellistä. Ellei merkityksellisempää. Arjessa se koira punnitaan. Kuka sen arvostelee? No sinä. 

kuvat Antti Ruotsalo ja oma 1g.