Basenjilehdestä 4/10 löytyi seuraava mielenkiintoinen artikkeli, joka on alaotsikoitu seuraavasti: Koiran sosiaalisen kehityksen sudenkuopat/Nina Menna - ELL, Vetcare Oy ja Mäntsälän eläinlääkäriasema
Käyttäytymismallit kehittyvät toisiaan seuraavina vaiheina, sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikuttaessa kaiken aikaa toisiinsa.
Sosiaalistuminen voidaan jakaa eri kausiin, mutta on huomioitava, että kaikki nämä kaudet ovat ns. herkkiä kausia, joiden aikana lukumäärältään vähäisetkin, mutta ratkaisevat kokemukset vaikuttavat merkittävästi tulevaan käyttäytymiseen.
Herkät kaudet voidaan jakaa seuraavasti:
1. Aika ennen syntymää - tiineys
* tutkitusti (Denenberg et al. 1963) on todettu, että tiineyden aikana emän silittely ja hyväily tuottaa mukautuvaisempia pentuja
* samoin emän korkea stressihormonien taso vaikuttaa pentuihin pysyvästi
* emän merkitys on 3 kertaa suurempi kuin isän
2. Ensimmäiset kaksi viikkoa
* pentujen korvat ja silmät ovat vielä kiinni, mutta ne reagoivat kosketukseen, valoon, makuihin ja hajuihin. Pennut viettävät aikaansa syöden ja nukkuen. Pentujen varhainen käsittely stimuloi keskushermostoa, jolla on suotuisa kehitys käyttäytymiselle. Kasvattajan on hyvä ottaa pentuja käteen ja tutkia niitä lyhyen aikaa joka päivä.
3. 3. Elinviikko
* kolmas viikko on ns. nopean kehityksen viikko, pentujen aistit, hermosto ja motoriikka kehittyvät nopeaa vauhtia. Silmät ja korvat avautuvat ja pennuissa alkaa näkyä ensimmäiset sosiaalisen kehityksen merkit. Ne heiluttavat häntäänsä, murisevat ja yrittävät kömpelösti leikkiäkin.
4. Sosiaalistumiskausi 3-14 viikkoa
* koirien elämän kaikkein tärkein vaihe
* pennut osoittavat mielenkiintoa uusia asioita kohtaan
* 5 viikon iässä pentu alkaa osoittaa pelkoa uusia asioita kohtaan
* 12 viikon iässä sosiaalistuminen vaatii aktiivista kontaktia (leikkitappelut)
* 14 viikon iän jälkeen sosiaalistuminen on mahdotonta
Pentu ei tiedä olevansa koira, sen on opittava koirana oleminen, jotta se pystyy toimimaan oman lajinsa sääntöjen mukaan. Pentujen väliset leikkitappelut ovat merkittävässä osassa, koska niiden aikana opitaan alistuminen ja frustraatioiden (pettymys, turhauma) sieto. Pennut suhtautuvat uusiin asioihin rohkeasti ja uteliaasti. Pennun luontainen rohkeus kannattaa käyttää hyödyksi ja totuttaa pentua kaikkiin niihin asioihin ja ilmiöihin, joiden kanssa sen on tultava toimeen aikuisenakin. Se on totutettava toisiin koiriin, erilaisiin ja eri-ikäisiin ihmisiin ja muihin eläimiin. Sosiaalistuminen tapahtuu helposti, mutta vaatii jatkuvaa vahvistusta ja toistoja.
Sosiaalistumiskauden riskit:
* kontaktittomuus
Pennun on oltava kontaktissa erilaisiin ihmisiin 3-14 viikon iässä; jollei riittävän monipuolista kokemusta erilaisista ja eri-ikäisistä ihmisistä ole -> pelkää lapsia, miehiä, parrakkaita miehiä, hattupäisiä ihmisiä, vanhuksia, tummia, vaaleita, suuria jne.
* habituaatio eli tottuminen elottomaan ympäristöön
Ympäristössä esiintyvät tapahtumat ja ilmiöt eivät aiheuta pelkoa - se on opittua! Suurin osa peloista saa alkunsa yksilönkehityksen aikana. Virikeköyhässä ympäristössä kasvaneet pennut (ikä 12-16 viikkoa) käyttäytyvät pelokkaasti virikkeellisessä ympäristössä, se näkyy mm. niiden pyrkimyksenä hakeutua rauhaan. Kasvattajan haastatellessa ja havainnoidessa pennun tulevia omistajia, hänen on tiedostettava, että voimakkaat erot koiran kasvuympäristön ja myöhemmän elinympäristön välillä virikkeiden määrässä voi aiheuttaa sopeutumisongelmia
-> mm. pelkoa ja ahdistusta. Koiran on helpompaa sopeutua vähemmän stimuloivaan ympäristöön kuin toisinpäin. Koirat, joilla on ollut vähemmän stimulaatiota, on riski kehittää voimakas riippuvuussuhde omistajaan -> eroahdistus, yksinjäämisen pelko, huomionhakeminen.
On muistettava, että koiran sosiaalinen kehitys jatkuu sosiaalistumiskauden jälkeenkin ja hyviä saavutuksia on ylläpidettävä.
----------------------------
Omat kommenttini:
lainasin tämän koko jutun, vaikka mielenkiintoni herätti lähinnä jutun lopussa ollut väittämä:
Koirat, joilla on ollut vähemmän stimulaatiota, on riski kehittää voimakas riippuvuussuhde omistajaan -> eroahdistus, yksinjäämisen pelko, huomionhakeminen.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kuinka totta tämä asia voi ollakaan ja varmasti onkin. On siis hyvästä pennulle ja sen myöhemmälle kehitykselle, että kasvattajan luona "sattuu ja tapahtuu". Erilaisia ihmisiä tulee ja menee ja pentu joutuu jo pienestä pitäen näkemään ja kokemaan paljon. Itselleni -ja koirilleni- on ollut luontaista jo pienestä asti se, että niiden kanssa mennään ja touhutaan "kuten aikuistenkin". Vaikka olen menettänyt kaksi koiraa vuonna 1990 penikkataudille se ei saanut minua mitenkään varovaisemmaksi, päinvastoin. Heti autoon, kylään, ostarille, koirapuistoon. Oli rokotuksia tai ei. Ja sylissä ei maailmaa katsella, koska pentu on pian 15-20-kiloinen aikuinen, ja tarkoituksena ei ole nostaa sitä aina syliin, kun jotain "kaameata tulee lenkillä vastaan tai tapahtuu". Koiran on pärjättävä sen elinikä, ~ 12-15 vuotta kuitenkin "itsellään", joten mielestäni ihminen tekee karhunpalveluksen koiralleen varjellakseen sitä pentuna siltä elämältä, mitä se kuitenkin tulee elämään koko elinikänsä.
Kirjoitin aikoinaan artikkelia Lemmikki-lehteen, joka koski koiraneuvojien työtä. Tästä on useita vuosia aikaa, mutta minulle jäi syvästi mieleen se, kuinka eräs kouluttaja totesi mm. juuri penikkatautiepidemian jälkihoidon tai siitä seuranneen tilanteen aiheuttaneen heillä paljon töitä. Penikkataudin kaltaiset epidemiat tekevät ihmiset ylivarovaisiksi ja jopa belgianpaimenkoiria syliteltiin ja/tai kannettiin pentuna sylissä, kun vastaan tuli vieraita koiria.
On siis äärimmäisen toivottavaa, että kasvattajat (jatkossakin) kiinnittävät huomiota siihen, että jo pienet pennut päästetään ulos, autoon, vieraiden käsiteltäviksi jne.
Eroahdistus on monen asian summa, mutta asiaa varmasti edesauttaa "tapahtumaköyhä" lapsuus. Tätä asiaa on hyvä analysoida ja miettiä pohdittaessa "miksi Rekku ei kestä olla yhtään yksin". Luonnollisesti syyllistämättä ketään. Ei ole iloa pidemmän päälle siitä, että koira on muuten terve ja elinvoimainen, jollei se ole mieleltään terve.
Olen itse omistanut hermorakenteeltaan puutteellisen ja ns. takertuvan koiran ja vaikka koira olikin muutoin ns. ydinluonteeltaan "mukava" ja "sympaattinen" sen mieli ei ikäänkuin koskaan jättänyt sitä rauhaan ja hermostunut, yksin jäämistä pelkäävä käyttäytyminen alkoi ruokkia itse itseään ja lisääntyi ajan oloon. Tällaisen koiran elämä on raskasta paitsi ympäristölle, myös sille itselleen.
On vaikea sanoa, että miten ja millä tavalla sellaisen koiran kanssa tulisi menetellä, jolla elämän eväät ovat olleet jo alkujaan puutteelliset ja sen epävarmuus tuntuu vain lisääntyvän eliniän karttuessa. Normaalistihan epävarman koiran käyttäytyminen suuntautuu varmempaan suuntaan positiivisten ja sen itsevarmuutta vahvistavien elämänkokemuksien myötä. Näin ei kuitenkaan aina ole, kuten itse jouduin toteamaan kaksi vuotta sitten.
Tieto lisää tuskaa ja koirien kanssa viettämäni vuodet ovat saaneet minut entistäkin vaativammaksi tulevan pentuni suhteen; ja nimenomaan sen luonteen! Whippet on parhaimmillaan helppo, joustava, sopeutuva, mutkaton, harmiton, seesteinen, vähään tyytyväinen, kiltti, pehmeä ja mukava. Olen kuitenkin nähnyt myös sen "toisen puolen" ja tiedostan yhä enenevässä määrin sen tosiasian, että vaikka koiran kanssa harrastaa ja kilpailee; se on vain pienenpieni määrä päiviä tai kuukausia sen elinajasta. Koiran kanssa elämisen tulee olla myös mukavaa ja mutkatonta niin itselle kuin koirallekin ja jos koiran kanssa kilpailee vaikkapa 20 päivää vuodessa on se silti niinkin monta päivää kuin 345 päivää "vain" kotikoira ja lenkkikaveri. Tämä asia kannattaa pitää jokaisen kasvattajan ja pentua harkitsevan mielessään.
Boldaukset ja kursivoinnit allekirjoittaneen.
