Viimeaikoina minulla on ollut ilo osallistua lukuisiin pennun valinta -prosesseihin. Ja jossain määrin jopa pennun valinta -väittelyihin. Tapahtumat kirvoittivat kirjoittamaan:
Miten valita itselle se sopivin pentu - siinä ei oikein kaveri voi auttaa.
Miksei? No, aina voi kannustaa; "ota se, mä ottaisin" tai "älä ota, mä en ottais". Mutta onko tuosta paljon apua?
Niinpä.
Miten siis valita se itselle sopivin pentu?
1. Mitä olet hakemassa?
Whippetin pentua. No siitä on hyvä aloittaa. Mutta sitten on mietittävä ihan itse, mitä haluaa ja mistä sen oman pennun löytäisi ja saisi. On totta, että pentua valitessa voi äkkiä olla saman ongelman edessä, kuin suklaaostoksilla. Toisaalta tekisi mieli Famia ja sitten taas toisaalta Marsia. Perinteinen Fazerin sininenkin puhuttelisi.
Pennun valintaan vaikuttaa kaikki. Kulloinen tilanne, mitä on milloinkin tarjolla, synkkaako kasvattajan kanssa, entä pennun ja niin edelleen. Kuvassa Luxi-Virinpoika, joka valitsi minut. Kuvatessamme kasvattajan luona pentuja, Luxi oli aina jaloissani tai sylissäni liimaantuneena.
2. Kysyäkö apua asiantuntijalta?
Kuka on asiantuntija? Sellainen, jolla itsellä on yksi 2-vuotias whippet. Sellainen, joka on kasvattanut 30 vuotta? Yhtäkaikki, voit törmätä äärimmäisen vankkoihin mielipiteisiin; kummankin kohdalla. "Mä en ottais. Mä en tykkää brindleistä" tai "Siinä suvussa on hammaskiveä paljon". Eli varaudu "asiantuntija-apua" käytettäessä siihen, että voit saada valintaasi puoltavia mielipiteitä, mutta myös jotain aivan muuta.
Virin kohdalla olin päättänyt kasvattajan, ajankohta oli oikea, sukutaulua oli tiirailtu ja kun näin Virin, niin PAM, lamppu syttyi päässä, tämä se on. Muistan vielä Lenan sanoneen päätökseni jälkeen, että "kai ymmärrät, että tästä koirasta tulee vahvempi kuin Hulasta". Kyllä, ymmärsin.
3. Ostaako Suomesta vai ulkomailta?
Joskus ihan uusikin harrastaja on innokas tuomaan koiran ulkomailta. Sangen kannatettava ajatus - mielestäni - mutta tässä yhteydessä kannattaa kyllä kysyä rotua pitkään harrastaneilta apua ja mielipiteitä oman valinnan tueksi. Toki ihan koti-Suomestakin voi saada ns. sian säkissä, mutta mahdollisuus ulkomailta siihen on hieman suurempi.
Toinen lamppu syttyi päässä -pentu; Bali, jonka hain Norjasta. Kun näin tämän kuvan, olin vain yksinkertaisesti myyty. Olisipa pennun ostaminen ja ottaminen aina näin yksinkertaista, kuin se Balin kohdalla oli.
Tässäpä nämä pääkohdat olivat.
Mistä aloitteleva harrastaja tietää mistä pentu on "hyvä" hankkia? Ei sitä usein tiedäkään. Itselleni syttyi eräänä sunnuntaiaamuna lamppu päässä, että "nyt täytyy saada fawn-whippet". Sunnuntain Hesarissa oli whippetien myynti-ilmoitus ja tulin ostaneeksi Jamon,
Ch Zootsuits Lonely Heartsin, yhden rakkaimmista koiristani, siltä istumalta, puhelimessa. Hämmennän teitä hieman lisää; aikoinaan ostin yhden Suomen voitokkaimmista basenjeista (siihen maailman aikaan) myös puhelimessa;
Ch Kenzongo's Kinongon.
Hyvä idea olisi ennakolta hieman tutustua rotuun, näyttelykehiä seuraamalla tai käymällä juoksukilpailuissa.
Sitten vaan rohkeasti juttusille. Netti tarjoaa nykyään hyvin avaran ja valoisan kentän tutustua rotuun ja sen yksilöihin. Ja kasvattajiin.
Toiset sanovat, että avain onneen on löytää yhdistelmä, jonka molemmat vanhemmat on terveystarkastettuja (Suomessa silmät ja sydän). Näin ei tietenkään ole.
Terveystarkastukset on hyvä olla olemassa mutta ne eivät ole mikään tae siitä, että pentu on terveydeltään priima seuraavat 15 vuotta. Toiset etsivät tiettyä sukua/sukuja; ovat kenties joskus tavanneet sen ja sen koiran ja se oli ihana. Nyt jos tuo ihanuus on sukutaulussa ja vieläpä ehkä kahteen kertaan, se on avain onneen. Näin ei tietenkään ole. On varmasti mukavaa tuntea tai tietää sukutaulussa esiintyvä/esiintyviä koiria, mutta nimet eivät ole mikään tae siitä, että pentu on isoisiensä tai äitiensä kopio ja kaltainen.
Hupi on elävä legenda. Pentu, suku, kasvattaja, ajankohta - kaikki osuivat kohdilleen, mutta tarvittiin naapurin apua - ikuisesti kiitollinen sinulle, Tuula Plathan - että Hupi saatiin Suomeen. Hupin valinnassa oli paljon intuitiota mukana, mutta myös paljon päättäväisyyttä. Hupin tapauksessa sen etuosa "möi muun koiran". Ja paljon koiraa Ruotsista tulikin. Upea yksilö, johon rakastun joka päivä uudelleen.
Joku hakee tiettyä väriä. Rodussamme on valtava värien kirjo ja on ihmisiä, joille vain rubiininpunainen tai okrankeltainen ovat ainoita oikeita värejä. Jos koira on "tietyn värinen", se on kaunis.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että valitun pennun tulee kaikinpuolin miellyttää silmää, väri on toki yksi tekijä, sillä ostamasi pentu makoilee kainalossasi seuraavat ~ 15 vuotta, mikäs sen mukavampaa kuin se, että värikin miellyttää silmää. Väri on toki vain yksi tekijä, mutta tekijä kuitenkin.
Joku ostaa ja valitsee pentua mittatikun kanssa. Päässä pyörii harppia ja viivotinta ja luiden mittasuhteita mitataan kuin matemaatikko ikään. Pentu "paloitellaan" ja nähdään virhe/-itä sen lavan asennossa, olkavarren pituudessa, lanteen muodossa, selän kaarevuudessa, alalinjassa, kintereen korkeudessa ja niin edelleen. Ei tämäkään ole "väärin", mutta on hyvä muistaa, että virheetöntä koiraa ei ole. Jos olet esimerkiksi sääriluu-friikki, voit saada UPEAN säären omaavan koiran, jolla on sitten tappikaula ja ylikorostunut otsapenger. Jos taas haluat upeakaulaisen yksilön jolla on sulava otsapenger saat kenties liian lyhyen lanteen ja korkean kintereen. Ja niin edelleen. Koska täydellistä koiraa EI (
siis ei) ole,
on syytä ottaa se pentu, joka miellyttää omaa silmääsi, puhuttelee sinua ja on kaikinpuolin mukava. Omassa pennun valinnassani tasapaino näyttelee hyvin suurta osaa.
Pennun valinta voi olla siis äärimmäisen rasittava ja vaikea prosessi. Mitä sen ei pitäisi olla. Jokatapauksessa jokainen valitsee koiransa yksilöllisesti. Siihen haluan pennun ottajaa kannustaakin, yksilöllisyyteen. Tiedän, kuinka tuskaisaa on kysyä kaverilta apua ja saada vastaukseksi: "mä en ottais" tai ympäripyöreätä diplomaattista jorinaa. Käy siis pennunottamiskeskustelu ensisijaisesti itsesi kanssa.
Joskus olet aikeissa ostaa jotain ihan muuta ja huomaat ostaneesi jotain ihan muuta. Hulan kohdalla kävi näin. Hulasta kiitos kuuluu Tuija Elomaalle, en olisi voinut parempaa koiraa saada. Yksi upeimpia koiria, johon olen koskaan saanut tutustua ja jonka kanssa sain elää 10 vuotta. Onneksi Hula elää vielä monissa jälkeläisissään ja lapsenlapsissaan.
Kuvan tai pennun nähtyäsi, syttyykö sinulle valo: TÄSSÄ se on, vai jäätkö miettimään, tässä se VOISI olla?
Vatkaamalla asiat eivät yleensä parane. Valintaa tehdessä on luotettava omaan intuitioon ja pitäydyttävä siinä, koska "se toinen oli kyllä parempi, kun sillä oli se pidempi sääri" -henkinen ajattelu tekee vain hulluksi.
Kuvituskuvista kiitos Peter Hjalmarsson, Kirsi Mannila ja Kirsi Aalto.
