Googletin heti alkuun:
Pitää jotakin arvossa, antaa jollekin arvoa, kunnioittaa.
Google jatkaa:
Arvostuksen osoittaminen on yhtä helppoa kuin sen vastakohta. Kyse on siitä, että innostat, rohkaiset ja luot luottamusta. Arvostaminen on myös tavanomaista hyvää käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa sekä luontevaa ja aitoa kiinnostusta muita kohtaan. Se on myös mahdollisuuksien antamista vaikeissa tilanteissa.
Viimeaikoina aihe on saanut minut mietteliääksi.
Meillä on yhä enenevässä määrin yhteiskunta, jossa esimerkiksi kännykän kesto on 2-3 vuotta. Jonkin sovelluksen lataaminen voi olla hankalaa - tai mahdotonta! - kolmea vuotta vanhempaan puhelimeen ja päästyäsi selvittämään asiaa asiakasneuvojan kanssa kohdakkain, saat hersyvää naurua: "tämä puhelin on NIIN vanha, ettei sinne kyseistä sovellusta enää saa".
Teknologia etenee kuin laukkaava whippet konsanaan ja se, mikä on nyt in, on out tuossa tuokiossa.
Yhteiskunnassamme jokainen suorittaa.
Enemmän, korkeammalle, paremmin.
Saavuttamisesta ja saamisesta tulee enemmänkin tavoite, kuin siitä, miten sen teet tai matkasta itsessään. Se, että olet elämän mittaisella matkalla, menettää merkityksensä, ihailunsa ja arvostuksensa, koska on vain maali, tavoite, saavutus. Aina on oltava jokin tavoite?
Ihmisten kesken kaikki tuntuu kiristyvän?
Omaa elämää suorittaessamme meillä on toki aikaa keskittyä hetkeksi siihen, ansaitsiko kaveri sen, mitä teki ja saavutti tai annammeko me sille esimerkiksi somessa "merkityksen". Samalla kun kiristämme oman elämämme ruuveja ja toteamme, että se mistä itse vaikutuimme 30 vuotta sitten ja mistä kilpakumppani kenties nyt; niin ei, se ei ole sama asia vaan jollain tapaa kaikki tuli nyt lepsummin. Ennen kaikki oli vaikeampaa ja siksi arvostetumpaa, nytkin olisi oltava vaikeaa, vaikeampaa tai vieläkin vaikeampaa kuin silloin ennen kuin kaikki oli todella vaikeaa. Arvostusta ei saa ja sitä on turha huudella lepsuissa olosuhteissa, missä kaikki on ollut luokattoman löysää, sinisilmäistä, naiivia ja lapsellista.
Jollain tapaa me kaikki janoamme arvostusta - mutta miksi?
Tänään sain filosofoida oikein kokorahan edestä ratakisailun tiimellyksessä aiheesta ja sen vierestä opponentin/samanmielisen kanssa. Miksei arvostus löydy ja nouse itsestä? Miksei se riitä? Miksi siitä on saatava pokaali, yleinen arvostus ja ihailu, tuomarin mielipide? Miksi allrounderin mielipide on "huonompi" kuin rotuekspertin - vaikka se eksperttikin voi olla kaikkea muuta kuin samaa mieltä kanssasi? Miksei elämä, tuota meille tarpeeksi (?) iloa ilman, että saamme tekemisestämme positiivista, ulkopuolista, palautetta ja arvostusta?
Tänään itse kisan jälkeen tapahtunut kohtaaminen koiraani auttavan (!) kanssa oli huomattavasti merkityksellisempi kuin aiemmin päivällä käymäni kilpailu.
Miksikö? Se, että pääsee näkemään ja todistamaan nuoren koiran edistystä, hoksaamista ja syttymistä harjoitteeseen oli paljon palkitsevampaa ja sykähdyttävämpää! Onko "vanhan ja kokeneen" koiran kanssa kilpaileminen sitten vähäpätöisempää ja vähämerkityksellisempää, ei tietenkään, mutta kokeneen kanssa koettua, osaamista ja tietämystä on jo repussa. Nuoren kanssa sinulla on vain kehys, johon yhdessä maalaatte taulun.
Saatuasi arvostusta, riittääkö se, vai pitääkö sitä saada (aina) lisää?
Onko jotenkin niin, että kun elettyä elämää on takana jo useampi vuosikymmen ja olet käynyt läpi monet taistelut ja väännöt, riidat ja väittelyt, kokenut sortoa, vääriä tuomioita, väärinymmärryksiä, kohua ja kommellusta, penninvenytystä, lukemattomia ovien sulkeutumisia nenän edestä ja niin edelleen - arvostuksen jano kasvaa? Jo pelkästään siksi, että olet "selviytynyt" liki 60 vuotta lukemattomien kyynärpääkolhujen läpi?
Luultavasti näin onkin.
Vaikka vaikea sanoa - ja mistä minä tiedän.
Kunhan pohdiskelen ja asettelen sanoja peräkkäin.
Ylipäätään asettamamme kriteerit kertovat aina jotain meistä itsestämme.
Kriteerien asettamisessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta samalla kun olemme ankaria toisille, olemme sitä myös itsellemme. Ehkä omat lähtökohtani elämälle ovat olleet jo niin ankarat, että haluaisin näin vanhemmiten löysätä vähän. Antaa sertin vaikka kaikille ja läimäistä jokaista selkään niin, että tuntuu! Kehua ja mielistellä, antaa positiivista palautetta, tsemppiä ja tunnustusta ihan pikku babystepseistä. Koska ilman pikkuaskelia ja pikkuportaita ei voi kokea pienenpieniä ilon hippusia, jotka kantavat meidät seuraavaan päivään, viikkoon - ja menestykseen. Arvostukseen, jonka me ihan itse luomme ja annamme lopulta itse itsellemme siitä, että osasimme, saimme, teimme, nautimme - ja siitä, mitä meillä jo ON.
Arvosta itseäsi ja saavutuksiasi. Elämä on tässä ja nyt.
kuvat oma kuva-arkisto ja Risto Kääriäinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti