Sitähän harvoin itse elää, niin kuin opettaa. Jos ette ole tienneet. Yritän aina tsempata, poimia ilon ja positiivisuuden siemenen kaikesta, nähdä harmaista pilvistä niiden hopeareunukset ja valaa toivoa ja uskoa ympärilleni. Joskus tuntuu, että olen jopa hyvä siinä. Suomen ainoa positiivinen, heh heh. Mutta mehän tahtomattammekin vertaamme itseämme muihin. Arvotamme, kellotamme, vertaamme. Emme tee sitä tarkoituksellisesti, se vain tulee jostain solusta, geeniperimästä, tumakkeesta.
Tavallisella arkilenkillä huomaamme, että naapurin ikkunan peittää entistä isompi plasmaTV.
Skoda on vaihtunut Bemariin. Koirasta on tullut kiiltävämpi ja vaimokin on nuorempi edellistä. Amppelikukat on aivan överit verrattuna omiin nuutuneisiin pelargonioihin ja terassikalusteetkin on pulleimmat, mitä Rustasta sai.
Kun olemme voittoputkessa, raaputamme Ässäarvasta tonnin, ketodieettimme puree, mitään ruumiinosaa ei kolota ja kaveritkin kehuvat ja kannustavat - emme näe naapurin ikkunassa olevaa isompaa plasmaTV:tä, uutta Bemaria, kiiltävämpää koiraa.
Mutta auta armias, kun lenkkeilemme viidettä päivää sateessa, koiramme saa kuudennen EH:n peräkkäin, "eikä edes oikeista syistä", pesukone hajoaa, printteristä loppuu (kallis) muste ja kännykkäkin tilttaa - niin silloinhan kaikki edellä mainittu, ja varsinkin se musteen loppuminen kesken printtauksen, alkaa ärsyttää oikein tosissaan. Yli äyräiden. Mikä kumma siinä on. No just se, kumma.
Koska onhan se nyt kumma, kun sen ilon pitäisi löytyä ihan siitä omasta arjesta, omista koirista, tarjousjauhelihasta, Vantaan Sanomien yleisönosastosta ja talvella hiekoittamattomasta asvaltista. Mutta minkäs teet. Syviin vesiin, uppeluksiin, vie joskus itsekunkin tie.
Kilpaileminen ei ole koskaan helppoa.
On aina pystyttävä olemaan realisti - ja sehän on sula mahdottomuus kun esimerkiksi maastojuoksun kyseessä ollen pystyy analysoimaan ( = näkemään) oman koiransa suoritusta joskus 10 metrin verran. Tuomarilta kysyttäessä vastaus voi osoittautua hepreaksi, sillä se, mikä ajolinja ja ajointensiteetti näyttäytyy tuomarille kristallinkirkkaasti onkin kysyjälle itselleen syvä mysteeri, eikä aukene vaikka kuinka huidotaan oikealla kämmenellä ylös ja vasemmalla länsikaakko-suuntaisesti. Sitä paitsi tänään sain taas kuulla koko repertuaarin - kunto ei riitä - maitohappoistuu - oikoo - juoksee epävarmasti - ja juoksee epävarmuuden vuoksi kaverin eteen. Kyllä kuulkaa siinä Sandqvistille tuli tänään ihan vedet silmiin, kun yksi tuomareista äityi nostamaan ääntäänkin, että "etkö sinä kuunnellut, mitä sinulle aiemmin sanottiin"?
On kovaa, kun laji on edelleen mysteeri.
K-rauta ei myy niin paljoa rautalankaa, että laji kaikissa nyansseissaan kuunaan avautuisi vaikka olenkin viimeaikoina ollut hyvä veikkaamaan koirani pisteitä! On silti kovaa, kun pyrkii oppimaan ja osaamaan lukea omaa koiraansa - oikein. Ei pitäisi haluta luovuttaa, kun sitä ei osaa tehdä tai ei näe tai ei ymmärrä. Sitä pyrkii valamaan itse muihin uskoa; älä luovuta, älä anna periksi. Usko. Sitten se oma usko on koetuksella kerta toisensa jälkeen. Pidän itseäni realistina, mutta se on maastokilpailemisen suhteen vaikeaa, kun ei aina tiedä a) missä se ongelma on ja b) mitä sille voisi tehdä. Saati että näkisi oman koiran suorituksen! On katkeransuloista, kun koira selkeästi haluaa ajaa jäniksiä ja antilooppeja, metsästää ja juosta - mutta siitä ei ehkä ole maastokilpailijaksi. On vaikeaa tukahduttaa toisen, oman rakkaan koiran, ilo.
Ihanat koirani ovat persoonallisia, säihkyviä, kauniita ja tasapainoisia.
Se mitä minä näen ja koen ei aina ole tietenkään sama, kuin mitä muut näkevät. Kilpailu-urani alussa, joskus 90-luvun puolivälissä, yleinen hokema maastokilpailupaikalla oli "koirallasi on ajovietissä puutteita". Sitä ei juurikaan avattu sen enempää. Nyt voidaan pointata sanoja "maitohappo" ja "kivunsieto" tai "epävarma ajotapa" - mitä viimeksi mainitulla sitten tarkoitetaankaan. Siis MIKSI koira "ajaa epävarmasti" ja miten se ilmenee? Kertooko asian pään kääntäminen vai väärä ajolinjan valinta?
Päivän parasta antia - oman koiran ilon näkemisen lisäksi - oli puhua niin monen ihmisen kanssa kuin vain tänään malttoivat pysähtyä, kuunnella ja avautua.
Aina voi oppia uutta. Aina. Jokaisen kilpailuttajan kilpailurepussa on oma erityinen, kilpailuttajakohtainen tapahtumalaari, josta he ammentavat ja syventävät ymmärrystään meille muille, jotka emme kenties ole kohdanneet ja kokeneet samaa. Olkaa kuulolla heidän lähellään!
Kilpailukentillähän tapahtuu, jollet tiennyt. Harva koira ajaa talvimaastoista Hailuotoon 555 - 555 - 555 - 555 - 555 pistettä jokaisessa kisassaan. Jokaisessa kisassa on sen seitsemäntoista hämmästyjää, kun alkueräpisteet olivat 212 ja finaalissa repäistiin 248 pistettä. Jokaisessa kisassa on alisuoriutujia, oman ennätyksensä rikkojia, viheltelijöitä ja taivaanrannan maalareita. Vieheen hukkaavia, kaveria tokkaisevia. Varpaansa telovia, pitkäksi juoksevia, hyviä kääntyjiä ja huonoja kääntyjiä. Luovia suorittajia, oikojia ja suorituksensa jopa kesken jättäviä. Niin se vain on ja niin se tulee aina olemaan.
vaate: Lanamania, Annika Einiön koiran garderobi
Itkemään ei kannata ruveta, vaikka silmäni tänään kyyneltyivätkin herkistyessäni auktoriteettien edessä. Kaipa sieltä joku lapsuuden traumakin nousi, kun isä moittii väärin tehdystä suoritteesta ja vähän niin kuin ilkkuu päälle, että "oletko oikeasti noin tyhmä" ja "ole onnellinen, että ei käynyt pahemmin".
Jokaisen meistä koira on aina paras ja rakkain.
Myös se alisuoriutuja, oman ennätyksensä rikkoja, viheltelijä ja taivaanrannan maalari. On kova paikka kuulla, että oma koirasi on jostain käsittämättömästä syystä, jota ei osaa selittää edes luontoillan raati: Atte Komonen (hyönteiset), Tellervo Valtonen (loiset), Heikki Helle (linnut), Timo Marjomäki (kalat), Janne Sundell (nisäkkäät), Seppo Vuokko (kasvit) "epävarmuuttaan juossut toisen koiran eteen". On kova paikka uskoa ja luottaa, että oma koira osaa ja kuulla, ettei se ehkä osaakaan!?
Kiitos kuitenkin teistä jokaiselle, jotka valoitte vuorostanne minuun tänään uskoa, valoa, iloa ja luottamusta omaan koiraan, siihen, joka on minulle kuitenkin kaikista rakkain. Jonka "oma paras" saa minun silmäni nytkin kyyneltymään. Onkin kamalaa yrittää olla iloinen ja tyytyväinen tällaisen päivän jälkeen, koottuaan itsensä aina uudelleen ja uudelleen. Päivän oppi: Älkää sammuttako toivoa, omaanne älkääkä toisen.
Ja hei. Koira ei koskaan kosta, ei suunnittele radan alussa toisen torppaamista, ja maitohappoistuu tai ei; se tekee AINA parhaansa. Älä siis itke ja sure vaan iloitse siitä, että tämä koira on löytänyt juuri Sinun kotiin ja syliin. Se on Sinun Paras Koirasi. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti