No onhan se helpommin sanottu kuin tehty.
Silti voi poimia oman maun mukaan ympäriltään aina sen parhaan asian, värikkäimmän, makoisimman, positiivisimman!
Vaan taas on ryöpytetty vinttiharrastajaa jos toistakin, jotka tekevät hommia meidän ETEEN. Treenaavat koiriamme omien koirien, työn, perheen ja kaiken muun ohessa. Usein pitkiä iltoja ja vielä useammassa paikassakin. Syvä kunnioitukseni.
Mutta niin vaan jotakuta kiristää ja pitää aiheuttaa pahaa mieltä kehittämällä ihan salajuonia toisensa perään.
Ymmärrän, että koiraharrastukseen ja koirien kanssa harrastamiseen liittyy voimakkaita tunteita. Ovathan nämä nelijalkaiset kuitenkin meidän lapsia. En olisi itsekään ihan äkkiä uskonut parikymppisenä, että vielä liki kuusikymppisenä paapon koiriani kuin ne olisivat lapsiani. Olen jopa kehdannut väittää, että "kuinka helpolla koirien kanssa pääsee suhteessa pieniin lapsiin". Lapsia tarvitsee opettaa puhumaan ja lukemaan. Ostaa kokoajan uusia vaatteita kun kasvavat. Tuovat kotiin kaiken maailman karvanaamoja (tytöt) ja opportunisteja (pojat). Sotkevat, huutavat ja hangoittelevat vastaan.
No eipä nämä nelijalkaiset sitten lopulta juuri poikkea niin kuitenkaan...
Jos ollenkaan. Yksi on ääniarka, toinen kuolaa autoon. Kolmas pelkää imuria ja neljäs ei voi syödä, jos keittiössä on kärpänen. Yksi ei voi syödä ylipäätään riisiä, toinen ripuloi perunasta. Yhdelle on oltava prebioottia, toiselle probioottia. Yhden vatsa ei kestä yhtään yli kuuden tunnin ruokailuväliä, toisen vatsalle ei sovi alle kuuden minuutin muna. Yhdelle etsitään sopivaa kuivamuonaa vuoden ikään asti, toinen voi vetää vaikka kiviä ja suoli joustaa! Huom. Esimerkit ovat kuvitteellisia. Laumassani ei tällä hetkellä ole yhtään kuolaajaa, eikä imurin pelkääjääkään. Eikä ääniarkaa. Älkää ottako kaikkea niin kirjaimellisesti.
Koira on aina yksilö ja aina kun saat jotain, jotain toista jää usein saamatta. Jos saat vahvan alaleuan, polvikulmassa olisi parantamisen varaa. Jos saat vahvan polvikulman, alaleuka voi olla puutteellinen. Ja niin edelleen. Harvoin "koirassa on kaikki niin kuin haluat". Hyvin harvoin.
Näin vanhemmiten sitä miettii, että kuinka monasti sitä on kulkenut onnensa ohi.
Jos noin perinteikkäästi miettii elämänkulkua. Mies, lapset, kartanovolvo ja ehkä yksi koira kun lapset haluaa. Mutta kun ei ehtinyt pysähtyä kertaakaan, yhdenkään kohdalla, kun piti kiiruhtaa näyttelyyn. Treeneihin. Hankkimaan uutta koiraa. Lenkille. Voi niitä miesparkoja, jotka yrittivät meikäläistä saada aloilleen. Levoton mieli ja sielu veivät aina uusiin rotuihin ja uusiin rodun yksilöihin. Koiristahan olen elänyt ja puhunut vasta jotain 37 vuotta. Tauotta.
Koiramaailma on siinäkin suhteessa varsin intensiivinen, että jotkut tuovat rotuun ja skeneen tullessaan kaikki käsittelemättömät patoumansa ja pettymyksensä ja yrittävät antaa koirien kompensoida kenties kesken jääneen tunne-elämän oma-analyysin puhumattakaan kaikesta muusta "käsittelemättä jääneestä".
Voin tällaista huoletta kirjoittaa, sillä oma tunne-elämäni on hyvinkin selkeytynyt juuri koirien kautta. Koirat ovat kulkeneet rinnallani kaikki alhot ja karikot ja osoittaneet omalla sangen järkevällä vietteihin ja vaistoihin perustuvalla käytöksellään, että "ryven ja säädän turhia" koska voisin luottaa vain intuitioon ja elämään ylipäätään. Ihmisillä on tapana monesti vain lakaista ikävät asiat maton alle ja jättää käsittelemättä oman elämän ahdistukset ja pohdinnan paikat. Sitten käykin niin, että rodussa ja harrastuksessa pyyteettä vuosia mukana ollut henkilö saa kohtuuttomat paskat niskaan, kun paskaa suoltava henkilö onkin lähinnä pettynyt omaan elämäänsä ja tekemiinsä valintoihin mutta projisoi oman pahan olonsa toiseen. Tämä on näillä kilometreillä ajatellen sangen hämmentävää, kun se oma paska pitäisi pestä ihan omassa pesukoneessa ilman, että alkaa nähdä ympärillä hyvää tekevissä ihmisissä salaisia agendoja ja vaikuttimia.
Harrastaminen koiran kanssa pitäisi aina olla palkitsevaa.
Sen pitäisi aina antaa ei vain omistajalleen vaan myös koiralle. Koiraihmiseksi ei kuitenkaan kasveta hetkessä. Koirataajuudelle pääseminen ei tapahdu heti. Toiset lukevat koiraansa paremmin kuin toiset, eikä niitäkään - huonommin lukevia - pitäisi parjata, kun hekin tekevät parhaansa. Ylipäätään kaikki me teemme parhaamme. Jokaisen meistä koira on yksilö, rodun sisällä persoonallinen oma itsensä. Yhdelle käy tiuhempi treenitahti, toinen jumittaa ja huohottaa puolessa välissä mäkeä. Ylipäätään sanoisin, että Sinä luet omaa koiraasi parhaiten.
Joskus joku kirjoitti jossain jutun siitä, että kuinka "koira kärsii, kun se joutuu kävelemään aina saman lenkin". Yhdelle lasi on aina puoliksi täynnä, toiselle puoliksi tyhjä. Aattelepa ite niitä koiria, jotka eivät pääse lenkille lainkaan, koskaan nuuskuttamaan sieltä samalta ainaiselta kujalta UUTTA haisua. Asiat voi nähdä niin monella tavalla. Jollain on kolmen neliön piha, toisella 300 neliön. Vähän niin kuin give me a break, ja nyt en tarkoita suklaapatukkaa, vaan sitä, että yhdelle yksi tapa toimia ja elää on hyvä, toiselle toinen.
Nyt kun on vihdoin päässyt itse irti siitä ikeestä, että "pitäisi aina voittaa ja menestyä" on voinut kokea vapautuksen ja zenin.
Lopulta me kaikki omistamme vain koiria. Todellakin. Joskin persoonallisia nelijalkaisia, joista yksi pelkää imuria toinen ukkosta. Yksi syö kastematoja, toinen kakkaa. Rotu ja sen kaikki yksilöt on se, minkä pitäisi merkitä ja olla tärkeintä.
Ehkä tässä mennään alkulähteille, missä joku näkee whippetin päätään roikottavana surkimuksena, jolla on korvat luimussa ja häntä jalkojen välissä "pelkäämisen merkiksi". Ja toinen näkee kurvikkaan, kauniin, aerodynaamisesti muotoillun, muotopuhtaan ja sporttisen, lihaksikkaan koiran.
Elämä ei kohtele meitä aina tasapuolisesti eikä ainakaan silkkihansikkain, ja joskus jotain jää vain näkemättä, kokematta ja sisäistämättä. Synkkyyden keskellä voimme ajatella, että "se on sen ja sen stanan aina voittavan ja hymyilevän syy". Ja sitten siihen osoitteeseen voikin lappaa kaiken turhaumapaskan. Mutta jospa miettisit kerran vielä.
Mä olen vaan niin ekstaasissa vuosi toisensa jälkeen.
Joo, joskus on voinut tuntua siltä, että "jotain suositaan" ja "just mua ei pidetä kädestä ja ymmärretä". Mutta niin kuin vanha äitini, juuri ennen Alzheimerin otteeseen joutumista, pyysi vuolaasti anteeksi ymmärtämättömyyttään ja selitti kuinka hän "oli yrittänyt tehdä parhaansa silloisen ymmärryksen mukaan". Niin miksi me emme näkisi tätä "muiden tekemää parasta" vaan oletamme aina, että kaikkien tulisi toimia sillä siunaamalla kuten me toimimme? Vielä usein syyllistäen toista, kun hän "ei näe sitä samaa, minkä me näemme ja koemme"?
Asioiden kokeminenhan on yleisesti ottaen aika henkilökohtaista, eikä se mitä minä näen koirassani/harrastuksessa näy välttämättä ollenkaan samalla tavalla toiselle. Oma ekstaasinihan näyttäytyy varmasti lähinnä ärsyttävänä toiselle.
Whippet on sulavalinjaisista sulavalinjaisin ja vieläpä huoleton, sopeutuva ja monesti kuin ihmisen mieli, ajatus. Opetelkaa olemaan yhtä koiranne kanssa ja lopettakaa nillitys ja muiden parjaaminen.
Oli se sitten lenkki, näyttelyreissu, maastokisa, ratastartti. Se, että olemme matkalla, yhdessä, on yksinkertaisesti parasta. Koirani tekevät minusta paremman ihmisen. Ja se, että JOKU mahdollistaa meille tämän kaiken; lähettäjä, vieheen vetäjä, puputtaja, toimisto, koetoimitsija, kehäsihteeri - kaiken takana on miljoona mahdollistajaa ja ihmistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti