Samui seikkailee - ja kotiutuu!

Samui on ollut ilonamme nyt 3 viikkoa ja 3 päivää. 
Hurjaa vauhtia on aika taas mennyt ja jo tuntuu, kuin Samui olisi ollut täällä USEAMMAN viikon! Hurjan hienosti on lapsi kotiutunut alun horror-öiden ja - päivien jälkeen.

Ai mitä horroria?
No sitä, että lapsi halusi ensimmäiset kaksi yötä ripaszkalle puolen tunnin välein, masu keitti ja kurni. Ensimmäisten päivien kilometrin mittaisiin lenkkeihin meni vaatimattomat 45-60 minuuttia, kun MINÄHÄN en liiku. Samui ei ollut ollut kertaakaan pannassa saati hihnassa ja se kyllä näkyi - ja tuntui. Kahden ripalayazka-yön jälkeen vatsa alkoi asettua. Vähän haettiin oikeaa annoskokoa ja muutenkin balansoitiin evästä, ja saatiin vatsa suomalaisille taajuuksille.

Samukkahan oli painossa liki kilon Mauin vastaavan iän painoa takana, mutta on kirinyt nyt jo 200 gramman päähän. Perjantaipaino (14 vkoa 2 pvää) oli 7,5 kiloa kun se Mauilla oli 14-viikkoisena 7,7 kiloa. Suomeen tullessa Samui painoi 5,1 kg - joten se on saanut jo reilun 2 kiloa kolmessa viikossa lisää. Hurja kasvu!

Samui on vieraillut jo äitini luona, autoillut, ollut hississä, ShowHaun treeneissä, Konalan treeneissä, junnuhandlereiden käsissä, Emmin pöytätreenissä (oli muuten hikistä hommaa, olisittepa olleet 7.10. näkemässä kun meni tunti, että saatiin edes yksi decent kuva...), kauppareissuilla, portin takana, uimatreenieni aikana yksin (porukassa) kotona, häkkikoulutuksessa... kaikki vaan heti!

Miten reipas lapsi hän onkaan!
Tänään oli Arja viimeksi ihmettelemässä kuinka reippaasti seisoi kuivattua muikkua tuijotellen - kun ottaa huomioon millainen se ensimmäinen pöytätreeni oli!!!!!
Painii iloisesti aamu- ja iltapainit Mauin kanssa ja jättää muun lauman hienosti rauhaan. Sisäsiisteyskasvatus on pitkällä - tosin tehtävää vielä sillä saralla on. Kuiviakin öitä on kuitenkin pari jo ollut.

Nokkelan tuntuinen kaveri.
Oivaltaa että Bali ei tykkää, takki puetaan, ruoka-aika on kolmesti/pvä, auton takaosassa matkustetaan - ja sitä rataa. Maui oli HUOMATTAVAN paljon villimpi Samukkaa - tai sitten Samui vaan kerää virtaa tuleviin riehaantumisiin.
Hyvin syö, ulkoilee ja ajoittain jo pyytää pihaovella istuen ulos.

Hyvällä mallilla, kaikki siis. 
Alussahan pelkäsin kovin, että "miten jaksan" mutta jos tämä nyt tähän malliin jatkuu, niin kyllä kaikki lopulta leppoisahkosti sujuu. Muu lauma on myös suhtautunut verrattain kivasti tulokkaaseen. Bali vielä murrailee, mutta sietää myös sangen hienosti. Hupi ottaa löysin rantein ja Huima vaihtaa tarvittaessa huonetta. Maui on ottanut isoveikan roolin ja kiljuu korkealta ja kovaa silloin kun naskalihampaat oikeasti sattuvat.

Kehoitan vakavasti kaikkia pentukuumeessa oirehtivia ja painivia suuntaamaan katseet Britanniaan. 
Jos jaksaa kysyä pentua sen seitsemältä kasvattajalta, olla jonossa muutama kuukausi ja kokea ihanan, yhtäkkisen löytämisen ilon - niin AVOT. Minulla näyttäisi nyt olevan KAKSI varsin kivaluonteista kaveria täällä. Mauia mukavampaa koiraa en ihan äkkiä keksi kokeneeni ja Samui tuntuu tulevan kovaa vauhtia perässä.

Syksy saa Samuin!

© Sanna Norhio-Hanski

Upea Samui Pian taitavissa käsissä 20.10.2018

Kuvakansioiden siivousta - 10.9.2018 Team Kenzongos go!

Jälleen kerran lähdin käymään kuvakansioita koneelta läpi. Ja mitä sieltä löytyikään, mm. käsittelemätön kuvakansio päiväyksellä 15.5.2018!!!

Kuvat on viety hyvässä järjestyksessä 1geehen, mutta palataanpa 10.9. päivättyihin tunnelmiin:

 Tsukki elementissään!

 Tämä on sitä peltokivaa!

 Näin mennään - Maui keulassa ja Huima ja Bali perässä!

Juuri keskustelin "whippetin treenaamisesta" erään kokeneen kasvattajan kanssa. Manailin sitä, kun Mauilla on tapana ensin tsuumailla ja haistella menoa ja meininkiä joskus pitkäänkin, ennen kuin päästään kuvan kaltaisiin tunnelmiin - se seistä möllöttää, ottaa ilmavainua ja katselee hanhien ylilentoa ja ikään kuin miettii, että "viitsisikö - kun noi on niin hitaitakin"...

Yleensä juoksutankin ensin Balin ja Huiman keskenään ja sitten esim. Huiman ja Mauin. Kuitenkin näissä kuvissa harvinaisen mukavaa Kenzolan poikien menoa!

 Whippetin kuuluu aina kyetä väistämään. Kuitenkin totuus on jotain ihan muuta...

 Ooh. Pellolla on kärpisieni! Maui tutkailee.

Nämä on näitä kuvia ja tunnelmia, joita katsellessa sitä muistaa taas auringon, lämpimän, lehtivihreän, pinkeät reidet, menon ja meiningin ja sen, MIHIN whippet on tehty!

Edinburghin pimeydestä löytyi Sädehtivä Samui!

Nimittäin oli pimeää mennessä - ja pimeää tullessa!

Taas oli Sandqvisti ahdistellut United Kingdomin kasvattajat ahtaalle. 
Yksi kysyi, että "haluatko jonoon" ja toinen totesi "meidän saavan 7 pentukyselyä päivässä". Toki jonoon olisi taas päässyt. Kolmas kertoi, että "perhaps astutan Bellan Rogerilla, dont know yet".

Keväästä asti tein varovaisia tiedusteluja ja lumipalloefekti alkoi ihan vasta muutama viikko sitten. Yksi kasvattajista, Collooney, oli pitänyt yhteyttä kanssani useamman kuukauden. Lähettänyt tulevien yhdistelmien sukutauluja ja olimme osittain monista asioista jopa yhtä mieltä. Ensimmäiset kaksi yhdistelmää olivat ja menivät, ne eivät ehkä niin napanneetkaan, mutta sitten; sitten jotain tapahtui.

Samuista tuli ensimmäinen kuva.
Veljeksistä ja siskoksista toki myös. Minulla on yöpöydällä ruutuvihko, johon teen usein "kaikenmaailman muistiinpanoja". Olinpa siinä listannut kolme veijaria, 1, 2 ja 3. Samui oli ykkösenä. Vielä odotin kuitenkin salamaniskua päähän.
Se tulikin parin viikon kuluttua, kun sain uudet kuvat. Nyt kysyin suoraan, että "myytkö TÄMÄN minulle, jos Nordea on minua kohtaan kiva".

Nordea oli kiva ja Finnair myös.
Finnairin myyntivirkailija nimittäin ehdotti suorilta, että jääpä yöksi. Menopaluu saman päivän aikana olisi ollut sellaiset 700 euroa, mutta kun jäin yöksi, niin maksettavaa "jäi enää 500 euroa". Jostain Edinburghin kolkasta löytyi myös "edullinen" B&B pubin yläkerrasta, jonne sai koiran vain 15 eurolla. Hauskaa sinänsä, että Sandqvisti ei nyt ihan nähnyt kokonaistilannetta. Lentokentän välittömässä läheisyydessä olisi saanut tuutia 100 eurolla (incl. koiro), mutta tämä "idyllinen merenrantahotla" vei 55 euron yöpymishinnalla voiton. Se oli Booking.comin mukaan "5 km:n päässä lentokentästä" mutta totuus oli kyllä lähempänä kymmentä kilometriä, ylikin. Menosta maksoin parkkimaksun verran (10 puntaa) ja paluusta 17 puntaa, joten säästöä tästä inan kaukaisemmasta sijainnista ei kyllä tullut.

Fiona Finch, joka omistaa Mauin siskon, ystävällisesti haki minut lentokentältä. 
Oli ihanaa nähdä Mauin sisko livenä ja keskustella Fionan kanssa tovi ennen kuin saavuimme hotellille. Siellä meitä odottikin Viv, mutta myös Cruftsin BIS-voiton vienyt Tease omistajineen.

Dollie ja minä hotellin pubissa.

 Fiona, Yvette ja Viv.

David, Fiona ja Yvette. Naurua riitti!

Sitten lähtikin lapasesta. 
Iltahetki pubissa oli hauska Vivin, Fionan, Davidin ja Yvetten kesken ja putosin kärryiltä jo kolmen minuutin keskustelun kohdalla. Kävimme Vivin kanssa läpi Samuin papereita ja imaisimme paikalliset pinacoladat, jotka olivat kyllä aika kaukana perinteisestä.
Se olikin minun iltaruoka, se rinksi, sillä pubissa ei ollut tarjolla edes paahtoleipää. Pennut tuotiin kainaloon, minulle oma ja Samuin sisko, Flirt, Davidille ja Yvettelle. Monta, monta insideläppää myöhemmin - kävimme läpi mm. Vivienin tapaa nimetä pentujaan - ja kaikilla oli niin hauskaa - paitsi minulla, joka vaivihkaa toivoin Samuille tulossa olleen nimen vaihtoa. Curb Crawler ei mennyt ihan maaliin meikäläiselle, tarinasta sen takana puhumattakaan. Siispä CC vaihtui Poker Playeriksi, hyvä niin!

Sitten vähän hotellitunnelmia:

Muutaman tunnin yöunien jälkeen, hetken hotellin suihkua ihmeteltyäni (sitä ei siis ollut, joten skippasin vedellä läträämisen - huomatkaa kuvassa oleva MUKI, ilmeisesti sillä oli tarkoitus kauhoa vettä päähän?) suunnistin rohkeasti hotellista ulos.

Respa-Rob oli luvannut "Edwardin tulevan ottamaan sinut kyytiin, koska Edward ottaa vain 15 puntaa ja muut 30 puntaa" - kuulosti hyvältä 22.00 illalla mutta aamulla 06.45 ei enää. Missä Edward on ja minkälaisella autolla? Tuleeko hän varmasti? Onko Edward taksikuski vai ajaako hän minut Sohoon ja jättää sinne?
Lähdin tallustamaan pimeyteen Samui kainalossa ja mietin, että "mitähän tästäkin tulee" - kun heti ensimmäisessä t-risteyksessä tuli tenkkapoo.

Ihmeitä tapahtuu. Kuten tänäkin aamuna. 
Viisi minuuttia ensimmäisistä epätoivon minuuteista näkyi keltainen taksivalo. Jiihaa, olimme matkalla kohti lentokenttää. Ja vain 17 punnalla. Edinburgh airport siinsi näkökentässä jo noin klo 07.10. Nyt sitä aamiaista, jota uinuva B&B ei tarjonnut. Lentokentän kiskasta löytyi leipänen ja aamiaisjuoma. Samui nukkui kassissa. Pahaa-aavistamatta lähdimme talsimaan Finskin lähtöselvitystiskille...

Nimittäin Vera Virkaintoilija häipyi Samuin passin kanssa "takahuoneeseen" ja palatessa moitti, kun passissa ei ollut rokotuksia. 
No voi veikkonen, olisit sanonut, että olet niiden perään ja olisit saanut rokotuskortin mukaan. Sain pitää siinä ilokseni esitelmän "about Finnish laws and regulations" ja itsekin hämmästyin, kuinka hyvin se enkku tässä kohtaa lähti.
Samuin tiketti maksettiin ja sitten kaukalobaariin. No mutta Anita, mikä emämoka!!! Unohdin kännykän liivin taskuun ja pääsin heti valokeilaan. Tai no, joku aparaatti se oli, mihin astuttiin ilman kenkiä ja leviteltiin raajoja laajalle. Samui kiljui kaukalobaarin tiskillä ja oli jo pudota kasseineen maahan, sen verran raisua älämölöä se piti "hylättynä" vetoketjuin suljetussa laukussa, äitylin ollessa sulkemassa kengännauhojaan ja vakuuttamassa lentokenttävirkailijoita kyseessä olevan vain pennunhakureissun.
Nyt tulee Tina Tarkka ja vie meitä takahuoneeseen. Koira pois laukusta ja kassin saumat käytiin puristellen läpi. Saumojen osoittauduttua tyhjiksi, pääsimme vihdoin läpi turvatarkastuksesta ja jatkamaan portille 6758, joka oli seitsemän kilometrin päässä.

Ei siinä pitkään ehtinyt istua ja ihmetellä, kun bussi jo vei kohti lentokonetta.
Vain n. 30-45 minuuttia ennen laskeutumista Samui alkoi käyskennellä siihen malliin, että iskin kasvattajalta saamani Sun-lehden lentokoneen lattialle, nostin koiran siihen ja katselin ihmeissäni, kun lapsi alkoi samantien pissiä kevyttä viiden minuutin mittaista pissaa.

Nyt minulla on kotona mitä suloisin pentu pentunen, iloinen, reipas, eloisa ja iloisa.
Haaveet on tehty toteutettaviksi. Jos sielu ja silmä sanoo YES Englannin kohdalla, täytyy vain soittaa Nordeaan ja Finnairille.

Reissusta jäi erityisesti mieleen tämä eräiden vinttiharrastajien Kaalimato.comiin yhdistämä skotlantilainen  LENNONJOHTOTORNI - joka minusta oli todella kaunis ja puhutteleva. 
Taksinkuljettaja vielä kertoi, kuinka se valaistaan aina ajankohtaan ja tilanteeseen sopivasti. Värikirjo on laaja ja eittämättä lennonjohtajat ovat ylpeitä tekeleen katolla työskennellessään.

Reissusta jäi TIETENKIN mieleen myös se, kuinka unelmia pitää olla ja niitä päin pitää mennä rohkeasti ja avoimin mielin - elämä on tehty elettäväksi ja elämä kantaa. Kaksi mielimottoani.

Tässä kuvassa lapsikoira matkustaa lentokoneen lattialla, auringonsäteiden osuessa viiksikarvoihin.

Minun on kai turha mainitakaan, että Suomen päässä lentokone parkkeerasi noin seitsemän kilometrin päähän EXIT-ovesta. Tekevätköhän ne sen tahallaan?
On nimittäin hauskaa yrittää metsästää viimehetken tax free-ostoksia seitsemää kilometriä tallustellessaan, nimittäin TÄMÄ suklaa ja TÄMÄ viini ja TÄMÄ vodka on vain EU-alueen ulkopuolelta/Kanadasta/Japanista tulijoille. Brexit-maasta tullessa ei saa käytännössä ostaa edes pastillirasiaa R-kiskasta - tai saa, mutta se maksaa enemmän kuin Hakunilan Äsmarketissa.

Vielä; miksi Samui?
Saariteema selvästi jatkuu Kenzolassa. Fijiäkin vilauteltiin, mutta sattumoisin juuri Samuin saarta kuvattiin mediassa joogaajien ja hiljaisuuden retriittien saareksi. Utö, Ahvenanmaa ja Ibiza olivat myös ehdolla (haha). Mutta jos joogaa ja hiljaisuuden retriittiä on tarjolla, niin nimen ollessa enne (?), otamme joogasaaren.

Samui parkkeerasi kotona heti Hupin turvaan, their minds yoga together!

Live your life! Dreams are made to be fulfilled!

Thank you Viv for everything - making my dreams to become true!

Minionsleffaa katsomassa Skoonessa!

Noniinhän siinä sitten kävi, että naapurimaamme Ruotsi kutsui jälleen. Tämä olikin peräti kuudes reissu å-kirjaimien maahan!

Olin pahaa aavistamatta sanonut Pippe Toursin vakiokuljettajalle, itse Ratinkääntäjä Pippelle, että "salaa toivon, ettei serttiä tule, niin lähtisit vielä kerran Ruotsiin ja me pääsisimme mukaan". Voi herregyyd sentään, Pippen oma batmobiili hyytyi hieman ennen Turkua ja Viikkarit asetti aikarajan missä haarukassa laivamatkaan jo pistetyt rahat tulee käyttää.

Pikainen tutkailu mitä 6 kk:n sisään on tarjolla ja eikun buukkaamaan matkaa 560 kilometrin päähän Skooneen. Ruotsalaisin å-kirjaimin.(kin)
Autoa haarukoitiin tovi, ja päädyttiin vuokra-Octaviaan. Hyvä auto olikin.

Turun kautta Ruotsiin ja kauniita maisemareittejä ja hyvin vetäviä teitä perille. Perillä odotti ihana ja idyllinen hotelli, jossa tosin ei käynyt käteinen. Höörin kylän viimeinenkin pankki oli lopettanut, eikä "kukaan enää ota käteistä vastaan".

Ihana iltalenkkeilymaasto alkoi heti ovelta, vähän töölöönlahti-fiilis, kun lähdettiin lampea kiertämään ja päädyttiin sitten kauniille ja hyvinhoidetulle omakotialueelle. Kaunista.

Ilta sujui ihan mahtavan värielokuvan parissa, nimittäin ruotsiksi dubattu Minions!
Siis niin huippu elokuvakokemus, että en olisi uskonut vielä tällä ikää hurmioituvani piirretyistä!!
Eikun hotellin hamburgare naamariin ja kauneusunille.

Näyttelypaikka oli lentokentällä. Tuulta oli 25 m/s ja asteita +6. 
Kaikki päivän hodarirahat meni eläinlääkärille, matoleima vain 250 SEK. Toki Pippe sai leiman halvemmalla, kun ruotsiksi supliikkaa niin sujuvasti, että eläinlääkäritkin syövät kädestä. Minulta kysyttiin vain Balin passin perusteella, että "är du från Norge" ja kun totesin tylsästi olevani Suomesta, alkoi matoleiman päälle tulla toimisto- eikun telttamaksua ja sen sellaista... En ole toipunut vieläkään.

Kehässä oli kelpo kattaus svenssoneita.
Mittasuhteet olivat huomattavan paljon enemmän minun makuun kuin jollain taannoisella Ruotsin reissulla. Rungot olivat vain hieman korkeutta pidempiä. Monia elegantteja, hyvänkokoisia, vinttikoiramaisia. Tuomarilla oli tenkkapoo, ja joutui varmaan tuuli- ja keliolosuhteet huomioonottaen tekemään joitakin myönnytyksiäkin - tai mistä minä tiedän. Koirien katsominen jäi vähän sivuseikaksi kun keskityin niin tulosten ottamiseen.

Eihän siinä nyt ihan huonosti lopulta käynyt, Bali oli 22:sta uroksesta komeasti PU4 ja oliko narttuja 21 ja Bertalle ehkä se pahin mahdollinen ulkomaansijoitus, toinen. Ja varasertti.

Apeissa ja ehkä vähän vihaisissa ja turhautuneissa tunnelmissa lähdettiin Tukholmaa päin niinsanotusti etuajassa; ajattelimme vaihtaa laivan aiempaan. 
Pippe Tours kiri upeasti aikaa kiinni alun "olette perillä 18.45" johonkin "perillä 18.25" mutta epäusko iski jossain kohtaa, koska auton navigaattori alkoi yhtäkkiä lisätä minuutteja. Googlemaps kännykästä kertoi, että E4-tiellä oli sattunut onnettomuus. Ihanan informatiivista ja minulle aivan uutta. Että Octavian navi ja mun Honor keskustelee satelliittien kanssa!!!! Mihin teknologia meitä vielä viekään.

Tässä vaiheessa olimme kolaripaikasta vielä n. 200-250 kilometrin päässä. Silti lähellä kolaripaikkaa Octavian navi heitti meidät kiertotielle ja teimme pienen kiekan jossain kyläpahasen pikkutiellä. Takaisin E4:lle ja ohittaessamme kolaripaikkaa, oli jo loppusiivous meneillään. Hienosti muuten paikalla oli "nuoliauto", jossa oli ihan selityskin, muistaakseni vasemmalle kaistalle johtavan nuoliopasteen alla luki "olycka" eikä meidän tarvinnut arvailla mistä oli kyse.

Tukholmassa ja sataman autojonossa olimme oikein hyvissä ajoin, lopulta varmaan 18.30. Kummallakin mahat kurni, itse en ollut syönyt päivän aikana muruakaan. Ilmankos olin niin vihainen. Laivassa vihdoin Balin pissatuksen jälkeen juoksin taxfreet ja punnitusbaarit läpi ja kahmin jogurttia, leipää, hedelmäsalaattia ja proteiinijuomaa. Hytissä vedin sitten evästä kaksinkäsin. Pippe teki saman perässä, tosin söi punnitusbaarissa kötbullarit muussilla ja veikkaanpa että sai puolukkahilloakin.

Ihan huippureissu vaikka resultit eivät olleetkaan mieltä myöden ja eläinlääkärit laskuttivat meikäläistä kuin Kroisos Pennosta konsanaan. Auto oli ihan mahtava, kuskille voi antaa vain 10 +, Minionsleffa oli super ja hotellin hampurilaisesta tuli oikein töräyttävä mahakierre. Balihan sai myös mahakierteen ja yöllä 03.00 pyörimme ripuloitsemassa hotellin ympäristössä. Aamulla kaikki oli onneksi jo toisin. Tosin minun mahasta ei voinut sanoa samaa.

Heti kehän jälkeen sanoin, että "ei koskaan enää" mutta nyt olen jo toista mieltä. Niin se mieli muuttuu. 

Kiitos mahtavasta matkaseurasta Pippe & Bertta; you girls rock! Kiitos, että saimme olla mukana!

kaikki matkakuvat:
KLIK

Forthglade - englantilaista mureketta koirille!

Sain testaukseen erän Forthglade 100% natural-mureketta. 
En ole ihan varma, onko mureke ruoasta oikea sana, mutta siltä se vaikuttaa. Koirien Shepherd's pie. Googlen kertoman mukaan mehevä paistos, joka on kylmän sään lohturuoka!

Forthglade perustettiin vuonna 1971 Devonissa, Englannissa, muutaman lemmikin omistajan toimesta. 
He päättivät kehittää uuden ravitsevan tuotesarjan, joka sisältää runsaasti lihaa ja vain terveellisiä raaka-aineita. Tiimi tunnetaan nykyisin UK:n luonnollisen lemmikkien märkäruoan tuotannon uranuurtajana.

Forthgladen Grain Free-sarja sai vuonna 2016 ja 2017 arvostetun Dog Product of the year -palkinnon.

Forthglade - jokainen suupala täyttä tavaraa.
Vähintään 75% lihaa - jonka seassa ei ole käytetty rusto- tai luuainesta tai lihaa korvaavia jauhoja. Sarjassa on kahta eri tuotemerkkiä; Complete Meal Grain Free - täydellisiä aterioita käytettäväksi sellaisenaan ja Just90% - tuotteet; lisää esimerkiksi kuivamuonan sekaan, tai anna koirallesi kovan rasituksen jälkeen täydentämään proteiini- ja energiavajetta.

Viisi reseptiä - viisi makua!
Ankka, kalkkuna, kana, lammas ja lohi. Ja mikä parasta; kaikissa herkullinen tuoksu ja rakenne!

Miten upposi Kenzolan pojille? Mitä sanoi koirien Gordon Ramsay, Maui?
Maui on tunnetusti ruoan suhteen erityislapsi. No, ehkä vähän muutenkin, mutta ruoan on oltava sille vaihtelevaa, makuhermoja kutkuttavaa, sopivan muotoista suuhun, irtonaista, ei liian märkää, ei mössöä... jne. loputtomiin.

Ensimmäistä rasiaa avatessa pisti silmään ja nenään muutama erittäinkin positiivinen asia. Ensinnäkin rasia oli HELPPO avata. Ei tarvittu veistä, ei saksia. Kalvo aukesi kerralla, kokonaan ja siististi. Tuoksu oli todella, todella hyvä! Aivan kuin lihamureke, pehmeä, lihaisa, hyvä tuoksu. Rakenne oli Mauin makuun valitettavasti liian tiivis ja ehkä mössähtävä, mutta muu lauma veti ruokaa ns. silmät pullistuen päästä.

Ruokaa on vielä pari rasiaa jäljellä, siitä tuli muulle laumalle vähän sellaista spesiaalisunnuntaisafkaa, että ei nyt ihan joka päivä sentään!

Just90% -sarjasta löytyi sitten se Mauinkin suosikki. 
Nimittäin LAMMAS meni alas hyvällä ruokahalulla.
On se tarkka poika. Mahtoi just lamb-murekkeessa tuoksua Englannin nummet ja aakeat laakeat maisemat. Lampaista puhumattakaan. Ilmankos kelpasi.

Testasimme myös Anipuro-tuotteita!
Pienenpienet sianlihakuutiot saivat lauman sekaisin. Muru on ihanaa, pientä piperrystä - ja ei enempää, eikä vähempää kuin 100% täyttä tavaraa!
Näitä kun antaa, niin pienet ikävät toimenpiteet, kuten kynsienleikkuu ja hännän trimmaus - unohtuvat hetkessä. Kanan rintafileitä olisi tehnyt itse mieli imeskellä. Poikien syöntivauhdista päätellen, oli hyvää!

Kenzolasta vahva suositus. 
Forthglade-tuotesarja vaikuttaa erinomaiselta "matkaruokasarjalta", mieluummin tätä, kuin metallipurkkeja, joista ruokaa ei saa usein edes ulos - jos nyt sattuukin saamaan ensin kannen auki. Kivaa, kun olet siellä hotellissa nälkäisen koiran kanssa, ja metallipurkin rinkula jää sormiin ja kansi kiinni. TV:n kaukosäätimellä sitten hakkaat purkkia aukiko?

Tyylikästä ruokaa, hyvällä rakenteella ja maulla.
Maui vaan on koira, jolla ehkä pitäisi olla se oma Ramsay matkassa mukana tekemässä viivottimella tasamittaisia suupaloja.

Harrastajamietteitä vol 6.887.

Jorinaa, volinaa, ulinaa, selittelyä. Diipadaapaa, mäkätystä ja nillitystä.
Koiraharrastus on siitä hauska laji, että se elää harrastajiensa kanssa, heidän mukana ja osin harrastajiensa näköisesti. Uusia harrastajia tulee, vanhoja eläköityy.

Aloittelija on tyhmä ja naiivi ja se vanha harrastaja polkee paikallaan ja jankuttaa iänikuisia 60-luvulla hyväksi todettuja asioita ja väittämiä.
Hyvin usein se nuori ja kovin aktiivinen rookie ei lähde kysymäänkään mitään vaan mennä porskuttaa iloisena ja välittömänä hypessään. "Ihana rotu ja mun koira on just sitä mitä mä halusin ja ai että se on kuin ajatus". Vanha nyrpistää nenäänsä ja muistelee menneitä. Jollei ihan äidy sanomaan, että "odotapas, kun linkous on loppu".

Miten muuten olikaan, että MUN Jakke Jäyhä vuonna 1990 oli kuin ajatus? Miten meille annetaankin se Once In A Lifetime koiro heti kärkeen ja kaikki trabolssit tulee sitten hetimiten hyvin pitkälti perään. Jakihan oli juuri tämä Sielunpuolikkaani, ja se teki pelkästä katseesta, kuten toivoin ja halusin. Se kulki elämänsä 99%:sti ilman hihnaa ja oli hyvin sivistynyt, fiksu, kulturelli ja ihana. 

Liekö se ensimmäinen koira aina se koukuttaja, ihan tarkoituksella, ja sitten sitä haluaa toisen joka on ihan toista maata. 
Ottaa vielä kolmannen samaan hengenvetoon ja se vasta hankala onkin. Sitten sitä ollaan ihan äimänkäkenä, kun pakka leviää ja homma ei toimi. Rotu varioi ja alun Sielunpuolikas muuttuu matkan varrella Luotaantyöntäväksi luopioksi. Siinä sitä punnitaan se rotuun koukuttuminen oikein tosissaan...

Uudet rotuun tulijat jollain lailla aina raikastavat ajatusmaailmaa ja vavisuttavat sitä norsunluutornia, johon olet jossain harrastusvuosien 10 viiva 15 välillä muuttanut ja eriyttänyt itsesi. 
Omine mielipiteineen ja pohdintoineen olet sinne itsesi yksisuuntaisella hissillä vienyt ja katsellut alaspäin ajatuksella, että "en jaksa näiden tulokkaiden mellastusta". Hyvä, että hissi oli yksisuuntainen - saatat miettiä. Joskus voit jonkun yhden pähkinän heittää alas tai soittaa puhelun maan tasalle.
Näinhän asian ei tietenkään pidä olla. Mutta pistää miettimään. Eriytämmekö itseämme tarkoituksella vai tahattomasti.

Rotu yhdistää ja jakaa. Näin se menee.
On ne +20 vuotta harrastaneet ja ne +2 vuotta temmeltäneet. Kaikki näyttäytyy meille jokaiselle eri valossa. Yhdessä menemme eteenpäin koirinemme ja jaamme leirimielipiteet tai sitten eriydymme ja menemme oppositioon kuin hallituksessa ikään.

Puhutaan ikäpolvien kuilusta.
Totta, jo pelkästään ikä tekee välillä katsantokantoihin niin suuria särmiä, että voi olla joskus hankalaa keskustella rodun suurista kysymyksistä "samalla viivalla". Olin tarkoituksella hieman teatraalinen, sillä eipä meidän rodussa nyt mitään "suuria kysymyksiä" ole, mutta voisi olla. On selvää, että katsantokanta vaikkapa kokoon on erilainen juuri rotuun tulleella kuin vanhalla mökkihöperöllä, joka on tuijottanut säkäkorkeuksia vuositolkulla tuvan pirtin ikkunasta maisemaa katsoessaan.

Yhtälailla vanhempi rodun harrastaja suhtautuu maltillisemmin vaikkapa ylimääräisiin hampaisiin/vajaaseen hammaskalustoon kuin vuoden rodun parissa puuhastellut. Tämähän on ihan selvä. Joskus harmittaakin, että pitää elää niin hemmetin vanhaksi ja kokea kuolemat, sairaudet, taudit, epäonnet että kaikki perspektöityy. Onko tämä edes suomea?

Jokainen arvottaa omat arvomaailmansa, se on ihan selvä ja sitä tulee tietenkin kunnioittaa. Kummasti vaan vuosien saatossa pienet mörrimöykyt menettävät merkitystään ja suurista suunnista tulee ymmärrettävämpiä ja tavoitellumpia. Kokonaisuus on sittenkin tärkein.

Parasta on se, että koiraharrastus on kuin hamsterin juoksupyörä. 
Se kulkee ja menee ja vauhtia on, vaikka hamsu välillä tippuukin kyydistä. Aina se sinne pyörään menee uudelleen ja sama vauhti on pian taas yllä. Elämähän on nousuja ja laskuja ja parasta elämässä on kun vauhti varioi, tuulee ja sataa, välillä myrskyääkin - mutta rotu pysyy ja rakkaus rotuun. Ja pyörä pyörii.

Nuorena oppii - kunhan pitää huolen siitä, että oppii. 
Vanhana voi olla myöhäistä, sanoi eräs vantaalainen, kun toistamiseen tuomarikurssille yritti ja aika oli ajanut jo ohi.
Vanhana kuuluu olla kyyninen, rutinoitunut, väsynyt kaikkeen ja tylsistynyt. Vanhana kuuluu olla perspektiiviä, kulumaa ja mennyttä elämää. Vanhana kuuluu sanoa, että "ei minun nuoruudessani" ja itse käytän myös; "palataan aiheeseen kymmenen vuoden kuluttua". Haha.

Pidetään huoli siitä, että rotu yhdistää, eikä jaa.
Pidetään huoli siitä, että nuoret ymmärtävät rodun. Pidetään huoli siitä, että rakkaus rotuun on yhteinen asia. Jaetaan, otetaan vastaan ja konsultoidaan. Mökötys leiriteltoissa kielletään. Leivotut mustikkapiirakat pitää jakaa kaikkien kesken. Rotua pitää oppia katsomaan yli ja ohi oman koiran. Rotuseminaari pakolliseksi kolmen vuoden välein. Viikonloppuisin pitää soittaa vanhoille harrastajille ja vanhojen harrastajien pitää puhua puhelimessa rotua tunti/viikonloppu.

Älä koskaan epäröi kysyä. Lähesty, luota ja kysy. Odota, että ymmärrys tulee. Minulla rodun jonkunlaiseen ymmärtämiseen on mennyt kulloinkin n. 6 vuotta. Älä siis hätiköi, vaan odota. Kaikki jäsentyy kyllä, ajan kanssa.

Whippetistä on moneen, omistajista on moneen. Taitoa ja osaamista on niin koirissa kuin omistajissakin. Arvosta omaa osaamistasi, jaa sitä. Ime uusien intoa ja näytä heille tienviittoja. Vie mennessäsi, tuo tullessasi.

Ole ylpeä omastasi, näytä se ja kehu kaverinkin whippet. Opitaan toisiltamme. 
Rotuhan meillä on ihan mieletön. 

Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta niistä mörököllimäisistä momenteista.

Niin pahemmaksi meni.
Olen oikeastaan aika järkyttynyt, jos totta puhutaan. Tiedostan hyvin, että Maui ei ole jääkiekkomaila eikä keilapallo - vaan eläin. Sillä on vietit ja vaistot - ja varmaan turhaumatkin, jolla yritän nyt tätä tapahtunutta selitellä.

Olisipa kisapaikalla terapiateltta.
Kun jotain äimistyttävää tapahtuu, ihminenhän ei millään heti (eikä edes jonkun ajan päästä) ymmärrä tapahtunutta. Asioiden täytyy "sink down" -kuten lainaan taas englannin kielestä sanontaa. Näkee jotain sellaista, jolle ei löydä selitystä, ei syytä. Aivo lakkaa toimimasta. Johdot eivät kytke. Vaikka tuomari tilanteessa tuleekin kertomaan, että "mitä tapahtui" - ei sitäkään ymmärrä saati omaksu! On kuulkaa aika pöljä olo.
Terapiateltta olisi tosiaan tarpeen. Pääsisi ammatti-ihmisen kanssa purkamaan pahan olon. Voin nimittäin kertoa, että sitä riittää.

Tunneskaala on käyty erittäin laajalti läpi.
Yön tunteina ohitin itkuisuusvaiheen, pahimman surun ja mustan ja synkän mielipahan, ja olen nyt siinä vaiheessa, että kurkussa ja mielessä on möykky. Silmät seisoo päässä ja sitä uskottelee itselleen - huonosti nukutun yön jälkeen - että olen nähnyt vain pahaa unta.
Itse kisapaikalla muuten naurattikin. Tapahtunut oli niin absurdia, että se oli jo osittain huvittavaa. Tilanteessa ja tapahtuneessa ei todellakaan ollut mitään "naurettavaa" - mutta ihmisen mieli, se on erikoinen.

Koiran mielestä puhumattakaan.
Miten muuten tätä voisi selittää? Ja yrittää ymmärtää.

Maui käy valitettavan kierroksilla kisapaikalla.
Se menee ikäänkuin transsiin, jossa sen hengityksestä tulee lyhyttä ja nopeaa, sen kieli roikkuu maassa ja sen kroppa on ylivirittynyt. Juoksemaan olisi päästävä heti. Ja mielellään pian.

Eilen kisapellot olivat vierekkäin. Ne oli jaettu pressuin kahtia; kisapellolta toiselle ei nähnyt. Valitettavasti kova ja puuskittainen tuuli teki tehtävänsä ja finaalien aikana pressut jouduttiin poistamaan. Tämä johti siihen, että vetoja vedettiin vuorotellen. Järjestelykennelissä oli kutsuttuna jo lähtö 27 paikalle (me) kun 25 odotti melko pitkään vuoroaan lähtöpaikalla (moottori ei lähtenyt käyntiin), sitten se juoksi ja sitten juoksi 26 - ja sitten me. Tein ehkä (?) virheellisen päätöksen jäädä paikalleni yrittämään rauhoittaa koiraa - sensijaan, että olisin lähtenyt sitä "raahaamaan" lähtöpaikalta poispäin. Koin, ettei siitä olisi ollut mitään apua.

Itse tapahtunut on kovin sekavana päässäni. 
Nimittäin kun vihdoin lähtöpaikalle päästiin ja matkaan, kyseessä oli tosi vaativa, ns. siksak-rata. Viehe lähti heti voimakkaasti kaartamaan ja kaverilla meni kurvi pitkäksi. Jostain tuntemattomasta syystä Maui lähti kaverin perään tilanteessa - molemmille siis viehehukka. Luulin tässä vaiheessa, että veto keskeytetään, mutta Maui - jälleen jostain syystä, turhauma/ylikierroksilla olo? - pussasi kaveria; ehkä pienessä päässään ajatellen; "johdit minua harhaan"?
Vieheenvetoa kuitenkin jatkettiin ja pojat pääsivät ehkä sekunnin ihmettelyn (?) jälkeen jyvälle ja kuulema koko loppuveto oli "siistiä ja puhdasta".

edit. Sain tapahtuneesta silminnäkijän havainnon. Kiitos siitä. Selvensi ajatuksia ja näkemääni kummasti. Tässä:
Näin Maukan finaalijuoksun alusta loppuun. Koira hukkasi vieheen. Se pyöri siinä pellolla jonkin aikaa ja etsi pupua. Sitten se näki kaverin ja lähti juoksemaan sitä kohti. Kun kaveri tuli kohdalle/eteen se pukkasi sitä kaveria.

Tämän finaalivedon jälkeen Mauin palautuminen myös kesti tavallista pidempään.

Ehkä kuvaavaa on sekin, että VÄLITTÖMÄSTI juoksun jälkeen, kun meidän tuli odottaa tuomaripalaveria paikoillamme hetki, Maui olisi lähtenyt uudelleen radalle juoksemaan... Sen halu juosta on todella kova. 

Niin surullista.
Vaikka tiedänkin - totisesti omasta kokemuksesta - että kaikki on mahdollista ja kaikkea voi kisapaikalla tapahtua - niin käsissäni on innokas ja osaava kaveri; jota mitä en selvästikään osaa auttaa tai ohjata oikein. Se tekee minut todella surulliseksi.

Toki ymmärrän, että jatkossa lähtöpaikalle menemisen suhteen tulee olla tarkempi. 
Toivottavasti osaan taimauksen paremmin ja pystyn auttamaan koiraani siten. 

Kotiintullessa Maui veti kotiovelle, moikkasi kaverit ja juoksi suoraan keittiöön, Mauimaiseen tapaan vinkumaan ERITTÄIN äänekkäästi; "ruokaa!!".
Mutta mitä oli tehnyt kämppis? Antanut sen jauhelihat muille koirille päivänmittaan. Siinä tuli kiire etsiä muuta muonaa, jota onneksi, pienellä viiveellä, löytyi. Maui hotkaisi suuren iltapalan ja painui muittamutkitta nukkumaan.

Se näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, kisareissu oli sen mielestä ihan paras, eikä se ymmärrä ollenkaan surusilmäistä emäntäänsä, joka purkaa pahaa oloaan terapeuttiseen blogiinsa.

Sillä itse Mauihan on ihan parasta terapiaa!! Häntä heiluen se odottaa uusia seikkailuja. Aurinkoinen, iloisa ja valoisa Maui. Ihan paras. 

Jospa se emäntäkin nyt skarppaisi.

Maukkelssonin kanssa mörököllimäisiä momentteja.

Kukapa olisi arvannut, Maukkelssonia Englannista valitessa ja löytäessä, että benjihypystäni UK:hon tulisi astetta jännittävämpi.
Melko pian minulla vaisto sanoi - miten senkin selittää, en kyllä edes osaa - että mene Kartanolle, mene suoraan Kartanolle kulkematta lähtöruudun kautta.
Lähdettiin sitten sosiaalistamaan poikaa, kahden kesken, katselemaan isoja vinttareita, venakkoja ja irliksiä, muidenmuassa. Siinä ihmetellessä päätettiin lähteä myös käsivetoviehettä kokeilemaan.
Sitä vempainta, jota on kokeiltu niin monta kertaa aikaisemminkin.
Joku koiristani on lähtenyt moikkaamaan vieheen vierellä seisoksivia, joku taas on katsonut taivaalla lentäviä lokkeja. Joku on vetänyt juuri ennen vieheenvetäjää uukkarin ja juossut kipinkapin takaisin lähtöpaikalle. Kaikenlaisia variaatioita, kaikenlaisia koiria.

No mutta Maukkel. 
Sepä sitten meni ja ampaisi vieheen perään niin, että olisi sitä aina tehnyt. Vieheenkin tappoi sellaisella intensiteetillä, että pieni pentuhammaskin suusta lähti ja viehe vereentyi. Siinä tuli heti Täti Lähettäjä kysyneeksi, että "mistäs se tämä on? Suoraan moottorille vain".

Mepä sinne.
Maukkel tuumasi moottorista, että ei jännitä yhtään. Saisinko pidemmän vedon - tai ainakin useamman. Mutta varoen tietysti edettiin, kaveri taisi tässä vaiheessa olla viiden kuukauden.

Kesä 2017 ei ollut yhtään kuuma eikä helteinen kuten nyt kuluva. 
Aina jossain välissä suhattiin kuitenkin muutamasti Kartanolle ja Hyvinkäällekin. Maui se pisteli menemään kuin vanha tekijä. Tämä tässä onkin ollut hieman oudohkoa ja peräti hauskaa, kun näytät, että "tässä on koppi, tästä mennään läpi näin ja sitten seistään paikallaan kun on veräjä ja takaovi kiinni" niin Maui tuumii; "no eihän tässä mitään epäselvää ole. Saisinko vieheen VEDON, kiitos".

Jotenkin se treenaaminen oli sellaista itsestäänselvyyksien osoittamista ja tekemistä. 
Joka kerran olin kuitenkin vähän puulla päähän lyöty ja pökkelöitynyt, että "tässä me nyt vaan ollaan ja mennään". Maui ehdollistui alta aikayksikön lähtökoppeihinkin niin, että seistiin Hyvinkäällä kuuntelemassa treeniohjeita ja Maukkel veti sitkeästi ja päämäärätietoisesti heti parkkipaikalta tullessa kohti koppeja. Seisoi siinä, vaikkei viehettäkään ollut ei kuulunut, että "tästä mentiin viimeksi, siis nytkin ja voisinko saada vieheen, kiitos".

Kartanolla treenatessa kävi niin kerran jos toisenkin, että en meinannut saada Mauia rata-alueelta pois, ja kun sain, niin en meinannut saada sitä parkkipaikalla autoon. Kotiintullessa oli sisustanut takapaksin peitteet uusiksi harmistuksesta, kun sai juosta vain suoran tai kaarteen. Saattoi ihan huutaakin siellä takapaksissa ja minä menin halpaankin, että "nyt sattuu" ja on "lihas kireänä". Vielä mitä. Halusi vain uudelleen ajaa.

Sitten tuli sitä älämölöä. 
Missäs muualla, kuin Facebookissa. Mm. aina Amerikasta asti tuumattiin, että "ravihevosia aletaan treenata vasta 2-vuotiaina" - seuraavaksi oli pelkona, että "lapsikoiran luusto lakkaa kasvamasta oikein ja sen jänteet ja nivelet kasvaa vonksin". Voin kertoa, että olin hetkellisesti shokkitilassa ja minun piti muutamasti mennä peilin eteen keskustelemaan itseni kanssa, että "kuinka monta whippetiä sinulla on ollut" ja "kuinka montaa olet pentutreenannut Kartanolla pilke silmäkulmassa, lapsikoiran ehdoilla" - koska yhtäkkiä minusta tuntui, että kidutan koiraani. Oikein äimistyin ja sydämistyin, kun "koin tekeväni ihan pienesti vain" ja sitten suuri yleisö oli sitä mieltä, että "kamalasti, kovaa ja liikaa". Piti katsoa kalenterista välillä, että tälle kuuta mennään nyt suoranpätkää ottamaan toista kertaa. Ensi kuussa on sovittuna ja katsottuna yksi treenisessio.

On se. 
Tämä juoksuharrastuskin semmoista, että teet niin tai näin, niin aina on joku sitä mieltä, että teet väärinpäin.
Siinä pitää vaan sitä omaa vaistoa kuunnella ja uskoa omaan tekemiseen ja näkemiseen. Helpommin sanottu, kuin tehty, kyllä. Ja pelottavaa ajatella Teitä Uusia Harrastajia - millaiseen mielipiteiden viidakkoon joudutte ja perustelemaan ja tekemään treenianomuksia kolmin kappalein Suurelle Harrastusneuvostolle.

Oma koira on nähtävä, sitä on pystyttävä kuulostelemaan ja näkemään arjessa, treenissä, kisapaikalla.
Miltä se näyttää, miten se vetää, jaksaa ja hengittää. Kaikki tulee aikanaan. Kokemus, näkemys ja menestys.

Tänään juuri juttelin rataharrastuksen parissa huippu-uraa tehneen ihmisen kanssa. 
Oli mahtavaa voida nyökytellä ja läpsytellä ylävitosia puhelimitse siinä mielessä, että KAIKKI ON GEENEISSÄ. Minulle on kuittailtu - positiivisessa mielessä, tosin, (tai niin olen sen ottanut, LOL) siitä, että marssin laumani kanssa niin paljon asvaltilla ja olen jossain määrin profiloitunut jopa "ostarilenkkeilijäksi". Tämä on minusta yksinomaan hauskaa - joten älkää käsittäkö sitä väärin. Sportsträkkeri nakuttaa ja viimevuosien lenkkilukemat menevät meillä (alkaen vuodesta 2011) 1908,5, 1917,3, 1803,0, 1816,3, 2004,1, 2067,9, 2052,8. Mittaan siis ihan jokaikisen lenkin. Ai miksi? No, siitä on vaan tullut tapa.

Samainen ihminen totesi - siihen ei edes kasvattajakurssia tarvita kertomaan - 
että yhdistäessä huippunopeita geenejä keskenään voi saada pentueen, jossa on yhteensä 8 pentua. Niistä 4 on tykkejä, 3 keskinkertaista ja yksi hidas kuin faan. Miten se geenilotto on niitä nopeusgeenejä sitten arponut - ettei vaan kukaan luule, että "geenit menevät tasan kaikille, samassa suhteessa"?!

Minulta on muutama ihminen kysynyt Maukkelin taustoista, että onko siellä tykkejä takana - ja minkä verran. Sehän tässä lystikästä onkin, että en yhtään tiedä. Englannissa jalostus perustuu jokotai, on juoksijoita kasvattavia ja on näyttelylinjaisia kasvattavia. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, ei Englannissa oikein keskitytä kumpaankin. Mauin emä on "kuulema nopea" mutta siitä ei löydy mitään faktafaktaa esim. ratakellotuksen muodossa.

Nohh. Jossain vaiheessa kävimme kokeilemassa sen yhden maastostartinkin, Mauin ollessa n. 9 kk ikäinen. Voi veikkonen, kun sinne pisteli, tikkasi ja törähti hän. Lapa maassa meni ajoittain, kääntyili ja kiihdytteli. Eihän siinä sitten oikein voinut muuta kuin heti 2018 alussa pistää maastoon menemään. 405 pistettä oli ensisaldo ja viitteet tulevaan olemassa. Kaksi seuraavaa kisaa toi kaksi sertiä. Tätä kirjoittaessa on vielä 3 kisaa edessä tälle vuotta.

Kun ratasuoritteet saatiin koejuoksujen muodossa plakkariin - kiitos muuten tuhannesti Fredi, Koko, Kimi ja Ronja treenijeesistä!!! - olikin heti tarjolla ratakisa, jonka siis Maui tänään pisteli menemään. Voi hyväntähden sentään. Kaveri kellotti 280 m treenissä 27.6. 19,86 s ja tänään lähti mukavasti muutamat sadasosat ja uusi PB on 19,59 s.

Että semmoinen näyttelykoira.

Johan on ihan legendaa sekin, että Maui lähti kesän alussa "kokeilemaan matkailua Balin siivellä ja ohjauksessa" Liettuaan ja nappasi erkkarista junnusertin ja INT-kehistä 2 NUO-luokkaserttiä lisää. Semmoinen treenireissu.
Jouduttiin sitten varaamaan uusi matka ja pyytämään tuomaria antamaan ystävällisesti yhden junnusertin lisää - niin poika pääsi clousaamaan kolme LT-titteliä kerralla.

Nyt ollaan suu soukalla, mennään kisa ja event kerrallaan ja juostaan kauden loput maastot joko "omalla tasolla" tai pannaan paremmaksi. 
Radalle ehdimme tälle kautta ehkä kertaalleen vielä ja juoksemme joko omalla tasolla tai pistämme paremmaksi. Näytelmät ovat pikkaisen taka-alalla tällä hetkellä, kun kaikkialle ei ehdi eikä ehkä resurssitkaan riitä. Niissäkin liikumme omalla tasolla tai pistämme paremmaksi.

Miten tällaiseen tilaan pääsee?
Ettei aina hae voittoa, odota enemmän kuin realiteetit lupaavat?
Tiedostaminen on kova juttu ja se iskee joskus kuin kova läiskäys yläselkään tai kuin kylmä vesisuihku keskelle otsaa. Ihan parasta on, kun mitään ei odota. Ei lähde siitä, että käsissä on World Winner, Vuoden maastojuoksija tai Ratatykki. Ottaa vastaan vain kaiken sen, mitä tarjotaan ja mitä on saatavilla. Makustelee sitä ja/tai niitä tuloksia ja ihmettelee. Menee koira edellä, eläimen ehdoilla, toivoo parasta, hymyilee ja on iloinen yhdessä koiran kanssa.

Positiivisuus on perseestä.
Eikä ole.
Positiivisuus on just hyvästä. Hymyilee ikävät sattumukset ja koettelemukset pois, keskittyy hyvään ja iloon harrastamisessa. On rohkea, luottavainen, antaa koiran olla ja elää juuri sellaisena, kuin se on. Ilman ennakkoasetelmia ja odotuksia. Seuraa just sitä omaa vaistoa, vie koiran vaiston varassa sinne, minne kuuluu ja vaisto vihjaa. Sanoinko jo; koiran ehdoilla.

Pitäkää lystiä. Yhdessä koiran kanssa se on kaksinverroin mukavampaa.

kuvat: © Kaija Montonen ja Antti Ruotsalo