Minkä taakseen jättää.

Sen edestään löytää.
Siivoan tietokonetta. Siivous pitäisi tehdä selvästikin useammin, sillä olen jo kolmatta tuntia tuupannut kesäisiä kuvia 1geehen. Hurjan monia kansioita jää nyt levälleen ja ne vähäisetkin kuvat, joita viitsin ottaa ja käsitellä - jää niille sijoilleen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pääsenpä näiden syyskuisten lenkkikuvien tiimoilta palaamaan auringonsäteisiin, letsgo:

Maukkelsson keikistelee syksyisen sielukkaasti.

Nämä kuvat on otettu 29.9. ja ilmojen puolesta voitaisi olla heinä- tai elokuussa? Ei se ole niin kuukauden päälle. Mutta jos nyt katsoo auringonlaskulukemia; tänään 15.19 (!!!) ja vertaa syyskuun lopun lukemiin; 18.59 - niin pelkästään illassa on ollut enemmän valoa liki 4 tuntia!! Aamusta puhumattakaan. Aurinko nousi 29.9. 07.22 kun se tänään nousi 09.00.
Valosta tykkää kaikki. Ihmiset, koirat ja kamerat.

 Maukkelsson töröttää.

Matkalla nissaslaisessa pöheikössä törmäsimme muinaisjäänteeseen. Eikös näissä säilytetty simaa, perunoita ja pikkelssiä?

Laila Pullisen ateljee. Kovasti autoliikennettä oli sinne ja pois - paikalla järjestettäneen opastettuja kierroksia?

 Ateljeen ympärillä olevia taideteoksia.

 Polun pää.

 Ja Mauin takalisto.

 Maui pisti juoksuksi.

 Ja sai Huiman mukaan innostumaan!

 Synkroniassa.

 Edestakaisin hippastelua.

Maui. Kenzolan valokuvamalli.

29.9. lenkkeilimme 6,7 km. Koko syyskuussa 158,1 km. Tätä kirjoittaessa olemme remmimarssineet 1888,0 km, ja olemme nyt vuoden 2016 lenkeistä jäljessä 179,9 km. Tiukkaa tekee, että pääsemme samaan, edes lähelle saatika yli.

Lenkkeily wippastimien kanssa pitää aistit avoinna ja reaktioajat tapissa. Juuri päivä-pari sitten orava oikaisi suoraan editsemme ja tunsin hienoista ylpeyttä pystyessäni hallitsemaan viisi innokasta metsästäjää grippien kera HETI. Eipä silti. Tässä on menty useampi lenkki jonka aikana olen huomannut, että "yksi koira on irti". Siellä se tulee kiltisti vanavedessä. Tuskin edes tajuaa olevansa irti.

Ostin Pelastusarmeijan kirpparilta asennerannekkeet lenkkeilyyn. Niissä lukee ASENNE RATKAISEE. AINA. 

Wilkkaita whippetlenkkejä kaikille!

Juttulaina: Kova ja pehmeä koira

Koiramme 11/2017 tarjosi mielenkiintoisen artikkelin selventämään koirien luonteen pehmeyttä ja kovuutta:

jutun on toimittanut Noora Valkila ja siinä on haastateltu luonnetestituomari Lea Kilpeläistä.

Luonteeltaan erilaisilla koirilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Kovan koiran mieltä eivät tapahtuneet ikävät asiat jää painamaan. Pehmeä koira sensijaan voi ottaa herkästi onkeensa ja muuttaa käytöstään.
Oman koiran luonteen tunteminen auttaa koiran tapakasvatuksessa ja koulutuksessa.

Mitä paremmin tuntee koiransa, sitä sujuvampaa sitä on käsitellä ja ohjata.
- Koiran luonne koostuu useasta, mitattavissa olevasta ominaisuudesta. Nämä ominaisuudet ilmenevät koiran käyttäytymisenä eri tilanteissa. Vaihtelevaa käyttäytymistä pyritään kuvaamaan erilaisia termejä käyttäen, esimerkiksi pehmeys-kovuus -akselilla.
Termeistä tutuimpia ovat akselin päät: kova - pehmeä. Käsitteet eivät ole aina ihan selviä ja väliin putoaa joukko muitakin termejä: hieman pehmeä, ohjaajapehmeä, kohtuullisen kova koira.
Etenkin adjektiivi kova ymmärretään usein väärin. Terävä, äkäinen ja hurja koira ei näet välttämättä ole kova ensinkään.
Kilpeläinen muistuttaa, että luonnetestin jaottelu on karkea ja jokaisen käsitteen alle mahtuu joukko erilaisia koirayksilöitä.

Pehmeys jarruttaa koiraa
Selvästi pehmeä koira saattaa alkaa välttää ikäviä tilanteita ennakoimalla niitä.
Esimerkki hattupäisestä miehestä: jos hattupäinen mies on kohdellut koiraa pentuaikana epämiellyttävästi, koira pyrkii myös varttuessaan karttamaan hattupäisiä henkilöitä.
- Pehmeys on jarru, joka vaikeuttaa voimakkaasti koiran työskentelyä. Pehmeä metsästyskoira saattaa varoa vaikeita maasto-olosuhteita, kiertää karheikkoja tai liian märäksi kokemiaan alueita. Se ei kestä ohjaajalta tulevaa painostusta ja väistää helposti passiivisuuteen eli menee lukkoon.
Pehmeyden lisääntyminen lienee tulosta toiveesta, että koirat olisivat mahdollisimman helppoja, kilttejä ja mukavia. Tämä säteilee jalostukseen asti ja saadaan harmittomia, mutta myös pehmeitä ja epävarmoja koiria.

Sensijaan hieman pehmeä koira on helppo harrastuskaveri. Se pystyy monipuolisesti toimimaan kaikissa tilanteissa ja on hyvin ohjattavissa, sillä on usein miellyttämisenhalua ohjaajaansa kohtaan.
- Hieman pehmeä koira ei vaadi eikä salli liian tiukkaa hallintaa. Pehmeys ei jarruta sen toimintaa. Työmotivaatio yleensä voittaa ikävät tunteet.

Ohjaajapehmeä koira tarvitsee taitavaa ohjaajaa
- Ohjaajapehmeän koiran kanssa ohjaajan käytös korostuu ja sille on eduksi, jos sillä on kiltti ohjaaja, joka sallii lemmikille vapautta ja riehakkuutta sopivissa tilanteissa.
Koiran ohjaaminen on taitolaji, joka tuntuu toisilla olevan luonnostaan, toisten taas on hankala oppia hyvästä tahdosta ja vaivannäöstä huolimatta.

Kohtuullisen kova koira on periksiantamaton puurtaja
Risut ja rapa eivät sitä haittaa ja se toimiikin yleensä tilanteessa kuin tilanteessa tavoitteellisesti.
- Täsmällisen työsuorituksen opettaminen kohtuullisen kovalle koiralle on joskus tahkon vääntämistä. Kohtuullisen kova koira kestää myös ohjaajan tekemiä virheitä, eikä ota niistä itseensä.

Kovalla koiralla ei ole tarvetta yhteistyöhön
Kovalla koiralla ei ole minkäänlaista miellyttämisenhalua, eikä tarvetta yhteistyöhön. Kova koira ei tarvitse ohjaajaansa, joten se ei juurikaan kuuntele.
- Se ei väistä epämiellyttäviä asioita ja on aina valmis kohtaamaan pelot ja uhat. Kova koira ei kuitenkaan ole enää ihanneharrastuskoira missään suhteessa.
- Koiran ohjaaminen perustuu aina kaksisuuntaiseen kommunikointiin.
Voi olla, että tottelematon koira mielletään koiraharrastajien keskuudessa harhaanjohtavasti kovaksi koiraksi, vaikka oikeasti se vain kaipaa selkeämpiä ohjeita toiminnalleen. Koira haluaisi tehdä yhteistyötä, ei karttaa sitä, mutta ei puutteellisessa tai epäselvässä ohjauksessa tiedä miten toimia.

Lea Kilpeläinen huomauttaa, että koiran kasvatuksen ja koulutuksen tulisi aina olla koiraa opettavaa ja tukevaa, ei liian käskevää ja vaativaa.

Lea poistaisi luonnetestistä kokonaan loppupisteet. Jokainen koira on jalostettu erilaisiin tarkoituksiin, jolloin sen luonteeltakin toivotaan erilaisia vahvuuksia.
Luonnetestillä saadaan arvokasta tietoa koiran kovuudesta tai pehmeydestä mutta se antaa tietoa myös hermorakenteesta, temperamentista, luoksepäästävyydestä, laukauksien eli äkillisten äänien sietämisestä ja taipumuksesta reagoida asioihin aggressiolla.
Testi kertoo myös sen, miten iso moottori koiralla on tehdä töitä - taisteluhalu kuvaa sitä.

Hyvä ohjaaja tukee koiraa
Pentua tulee auttaa suhtautumaan maailmaan levollisesti. Myös aikuista, erityisesti pehmeämpää koiraa on hyvä kannustaa olemaan reipas ja rohkea jännittävissä tilanteissa. Omistaja on aina se, joka turvaa taustalla lemmikin selustaa.
- Ohjaaja antaa lemmikille turvaa ja tukea, mutta ei hyysää tai ylipaapo koiraa. Jokaisen koiran on tärkeää oppia seisomaan omilla jaloillaan, hupun päähän laittaminen ei auta.
- Puolustushalu on koiran viimeisimpänä syttyviä ominaisuuksia. Räyhäys toisille koirille tai ihmisille kielii lähes aina lemmikin epävarmuudesta - ei vahvuudesta tai rohkeudesta.
- Ohjaajalta vaaditaan taitoa osoittaa koiralle puolustavansa itse itseään - ja tarvittaessa myös lemmikkiään.
- Tasapainoinen aikuinen koira on monen asian summa. Omistaja voi kuitenkin vaikuttaa koiran luonteen toivottuun kehittymiseen valtavasti!
Tärkein ja koko koiran elämän jatkuva vaikutuskeino on Kilpeläisen mukaan AIKA, jonka koiran kanssa viettää. Yhteinen puuhastelu luo suhdetta koiraan. Samalla omistaja tutustuu koiransa luonteeseen ja voi tukea sen vahvuuksia ja hillitä heikkouksia.
Esimerkiksi tottistreenit, piilotteluleikit, metsälenkit ja yhteiset harrastukset ovat omiaan toimivan, vastavuoroinen koirasuhteen rakentumiselle.

lyhentäminen, boldaukset ja kursivoinnit allekirjoittaneen

------------------------------------------------------------------------------
omat kommentit artikkelin luettuani:
LOISTAVA artikkeli. Avaa koiran kovuutta ja pehmeyttä ja muistuttaa, että näiden kahden ääripään välissä on myös satoja ellei tuhansia erilaisia ja erivahvuisia kovuuksia ja pehmeyksiä.

Esimerkki hattupäisestä koirasta palauttaa mieliin omistamani basenjin, joka oli matkani ajan hoidossa. Koira oli tuolloin n. 6 kuukauden ikäinen. Se oli karannut metsälenkillä, onneksi saatu kiinni, mutta tuon tapahtuman jälkeen se pelkäsi voimakkaasti miehiä. Väisti ja peruutti - miehet eivät ylipäätään saaneet koskea sitä. Tapahtuneesta on vuosia, yli 30, ja muistan silti kuin eilisen, miten minua "neuvottiin ja varoitettiin"; - et voi viedä sitä enää miestuomareille. Toimin päinvastoin. Kävimme väistämässä noin kymmenisen näyttelyä ja käytös loppui.

Rakastan sitä, kun intuitioni toimii koirieni suhteen. Koirien omistaminen on niin paljon mielekkäämpää ja antavampaa kun koiraa osaa lukea ja tukea. En voi kylliksi lakata paasaamasta siitä, että meidän tehtävämme on epäilyksien iskiessä lemmikkiimme osoittaa, että "tilanteessa ei ole mitään hätää", samoin kuin meidän tehtävämme on tukea koiraa.
Olen äänitukemisen puolestapuhuja ja väitän, että jännitysmomentin iskiessä koiraan, sille on hyvä hokea, HIENO POIKA, EI MITÄÄN HÄTÄÄ. HYVÄ, HIENOSTI. Ylipäätään jos koirastaan näkee (!!) että se varoo tai arkailee - tukee sitä, kehuu, kun se ottaa askeleen ja toisenkin kohti mitä nyt milloinkin; liikennekartiota asvaltilla tai paikallaan seisovaa miestä silinteri päässä.

Luonnollisesti jos koira pelkää esim. tärisemällä, läähättämällä ja ravaamalla - silloin äänitukemisesta ei ole juurikaan hyötyä. Ääniaran koiran omistaneena tiedän, että pelkäämisen tasossa on taas suuria eroja, mutta pelkäämistä ei tietenkään tule tukea esim. kehumalla koiraa. On osattava erottaa milloin äänitukemisesta on koiralle hyötyä - ja sille tilanteelle, jossa olette.

Koskettavasti sanottu yllä se, että pehmeä koira ei kestä ohjaajalta tulevaa painostusta. Whippet on rotuna pehmeä, jos täytyy valita vain kahdesta vaihtoehdosta (kova/pehmeä) - mutta mielestäni ei kuitenkaan LIIAN. Pehmeys voi myös olla vain pintaa, yksi sillointällöin näkyvä osa koiran monimonisyistä luonnetta. Kirjoitan myös yllä: "kahden ääripään välissä on myös satoja ellei tuhansia erilaisia ja erivahvuisia kovuuksia ja pehmeyksiä."

Ja siinä missä basenji kestää emämokailuja ja töpäkkää ohjaajaa, whippet tarvitseekin lempeän - mutta toki jämptin ohjaajan. Whippetiä tulee myös ymmärtää rotuna ja sen luonteen nyansseja hoksata ja arvostaa, jotta yhteistyö kantaa (toivottua) hedelmää. Harrastusurani alussa on tullut tehtyä monia virheitä ja mokia koirieni kanssa, enkä voi muuta kuin pyytää anteeksi - luoden katseeni taivaan hattaralle. Tässä kohtaa sitä toivoisi, että olisi omannut 20-30 vuotta sitten edes pienen hitusen sitä viisautta, ymmärrystä ja perspektiiviä, joita ikävä kyllä tulee vain ajan saatossa. Onneksi edes silloin!

Mutta olkaa armollisia! Ei vain koirillenne vaan myös itsellenne.

Olen taustavärittänyt yllä lauseen ohjaajapehmeästä koirasta. Minusta siinä kiteytyy ihan kaikki. Koiran ei edes tarvitse olla "ohjaajapehmeä" - kun meidän tehtävämme nyt vain on antaa koiralle rauhaa ja rakkautta, huolenpitoa, tukea, rajoja - vapautta ja riehakkuutta unohtamatta!

kuvituskuva oma arkisto
edit: juttua muokattu lukijapalautteen johdosta 1.12. klo 14.15

Lehdistökatsaus: Koiramme 11/2017

Koiramme-lehden uusimmasta numerosta osui silmään erityisesti kaksi kirjoitusta. Toisessa käsiteltiin "pehmeän ja kovan koiran eroja" (jutusta on tulossa tiivistelmä blogiini) ja toinen juttu oli ulkomuototuomari ja SKL:n puheenjohtaja Harri Lehkosen pääkirjoitus otsikolla

Koirarodut muuttuvat?

Painavaa asiaa seuraavasti:

"Itseäni nuoremman polven ulkomuototuomari Esa Ruotsalainen kirjoitti Lapinkoira-lehdessä mielenkiintoisen artikkelin koirarotujen ulkonäön muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Jutussa on paljon samoja asioita, joita olen itsekin pohtinut jo pidemmän aikaa."

- Meidän näyttelyjärjestelmämme on muuttunut kohti pelkkää koirien kauneuskilpailua, jolloin koiran kunnostamisesta ja esittämisestä tulee yhä tärkeämpää näyttelymenestymisen kannalta. Ja mikä vieläkin pahempaa, koirien jalostamisessa otetaan näyttelymenestys määrääväksi tekijäksi, jolloin helposti sorrutaan liioiteltujen piirteiden korostamiseen ja unohdetaan rodun alkuperäinen käyttötarkoitus.
- Uudet ihmiset tulevat rotuihin usein näyttelymenestyksen myötä ja kun he alkavat kasvattaa, niin he eivät ole välttämättä nähneet millaisia rodun edustajat olivat silloin, kun ne vielä pystyivät siihen, mihin ne oli alun perin kehitetty.
- Esa Ruotsalaisen mielestä vuoden paras -kilpailuista tulisi luopua. Hänen mielestään koiramaailma on murroksessa ja hän visioi, että kirjallisista arvosteluista tullaan luopumaan ja mennään liukuhihnamaisempaan toimintaan.
Ruotsalainen jatkaa:
"Jalostuksen palvelemisesta ei sitten enää voida juurikaan puhua, vaan ollaan jo viihteen puolella. Lopulliset kärsijät tulevat olemaan itse koirarodut, joiden muuttumisesta ja muokkaantumisesta olemme jo tällä nykysysteemilläkin huolissamme! Jotain tarvitsee tehdä. Kuka on se kuuluisa JOKU, joka keksii järkeviä ratkaisuja asiaan, ennen kuin harrastuksemme perimmäinen ydin on menetetty?"

----------------------------------------------

omaa pohdintaa jutun jatkoksi:
Sosiaalisessa mediassa törmää tämän tästä eri roduissa vaikuttavien silmäätekevien huolestuneisiin avauksiin, kommentteihin ja kannanottoihin. Hiljattain eräs erittäin arvostettu suomalainen tuomari kommentoi seinällään sangen suoraan WDS:ssä nähdyn perusteella collierodun "toisen tuomarin olleen kartalla ja toisen kaikkea muuta kuin kartalla".

Tuskin kukaan tarkoituksella (?) kasvattaa koiraa, joka ei pysty hengittämään tai koiraa, jolla on niin paljon karvaa, että se haittaa sen liikkumista. Liioitellut piirteet hiipivät varmasti rotuun kuin rotuun varkain, mutta niihin pitäisi voida herätä ja tosiasiat tunnustaa - nyt on menty metsään, tai ollaan menossa sinne. Muutos lähtee tosiasioiden myöntämisestä.

Tuomareilla on vastuunsa, yhdessä kasvattajien kanssa. Ehkä me koiranostajatkin voisimme avata hiukan silmiämme. Ja korviamme. Itse visioin, että tulevaisuudessa erikoistuomarien arvostus ja tarve nousee - näkisin tarpeellisena jopa heidän erillisen kouluttamisensa. Me ihmiset emme ehkä (?) tarvitse rodun erikoistuomareita - mutta rodut ja koirat tarvitsevat.

kuva: Facebookin uutisvirta. "A comparison of gait - comments by Linda J Shaw"

Balin CIB jäänyt hehkuttamatta!!

Taitaa Kenzolassa nyt sattua ja tapahtua niin paljon, ettei CIBbiyttäkään ole ehtinyt hehkuttamaan. 
Titteli nimittäin vahvistui kovasti etuajassa - joulukuussa kun odottelin vasta postia FCI:stä niin vielä mitä, 22.9. oli tämä Kenzolan Suuri Päivä. Ensimmäinen INT-valioni.

Miltä nyt tuntuu?
No kyllähän se hienolta tuntuu. Eilen tuossa Balia rapsutellessa kävin mielessäni menneitä reissujamme läpi. Monta reissua tehtiin yhdessä - ja mikä ettei vastakin.

Ensimmäinen viimeisen Cacibin metsästyksemmehän oli tammikuussa Kaunaksessa
ja siellä ensimmäisenä päivänä Bali voitti hienosti valioluokan, mutta hävisi Cacibin nuortenluokan voittajalle. Pokkasimme vacan.
Seuraavana päivänä Bali oli valioluokan toinen, mutta kutsuttiin vaca-kilpailuun, koska Cacib meni tällä kertaa valioluokan voittajalle. Nohh, pokkasimme jälleen vacan.
Olipa lähellä, etten sanoisi. Peräti kaksi kertaa.
Olin muuten kuvitellut, ettei tammikuussa kukaan ole jossain keskellä metsää olevassa kuplahallissa. Hah, wipattimia oli n. + 30. Kyllä siinä oli ihan kunnon kilpailua ja myös naapurimaastamme Ruotsista oli useampia koiria.
Tämä oli minun - meidän - ensikokemuksemme bussimatkalla. Takapenkillä oli lystiä ja sain kaksi uutta ystävääkin villakoiramaailmasta, nimittäin Virpin ja Marikan. He opastivat minut muittamutkitta ja suitsait bussimatkailun saloihin. Voin sanoa, että takamus puuduksissa mentiin, mutta nauru raikasi välillä niin, että astmapiippuakin tarvittiin. Varacacibitkaan eivät enää niin harmittaneet, matkaseura korvasi pettymyksen ruhtinaallisesti.

Sunnuntaina oli pitkä odotus, sillä jatkoimme kotimatkaa vasta ryhmien jälkeen. Odotellessani tuhlasin rahojani ruokaostoksiin ja koska meillä ei keittiöhenkilökunnan kanssa ollut yhteistä kieltä, ostin kaikkea. Onneksi, sillä mehevimmän näköiset pallerot olivat kuin taikinaan käärittyä talousjätettä, en tainnut edes Balille antaa tätä "avaamisen jälkeen" rasvaa tihkuvaa sekamössöä. Jonkun palleron sitten söin, sisältö siinä oli oikein maukas. Kaalisalaatti selkeästi rules Liettuassa, sillä sitä sai lautaselle sellaisen hevosenkokoisen kasan, ilman mitään kastikkeita, tietysti.

Kevät ehti ja lähdimme toukokuussa Moletaihin toiselle viimeisen Cacibin metsästykselle.
Jälleen koiria +30 ja Suomesta niistä varmaan 8?
Jos mahdollista, takapuoli oli vielä enemmän kovilla. Hyvä kun kenkiä sai jalkaan ja pois, turvotus oli melkoista. Bali sensijaan matkusti jo tottunein ottein. Ihana reissupoika, Tsukki. Reissukaverina oli tuttu ja turvallinen Virpi ja matkustusosastomme bussissa jälleen takapenkki. Se lienee bussin HAUSKIN osasto?
Bussi oli tällä kertaa hieman levottomampi ja meteliä - haukkumista - riitti. Puhun nyt koirista. Jotenkin sitä sai väännettyä itsensä perjantaiksi kehään, ensin erkkariin. Siellä taisimme olla valioluokan kolmansia, jollen väärin muista. Muistikuvani alkavat olla osin hataria...
Lauantaina Bali oli upeasti (sarkasmia) valioluokan neljäs. Vielä oli kuitenkin yksi yritys ja se tulee jäämään ikuisesti mieleeni:
sunnuntainen tuomarimme, jonka nimeä en nyt tässä mainitse, aloittaa rodun mittaamalla vinoon menneitä koiriamme. Tuomari jopa kysyy esittäjältä, jonka koiran hän on mitannut (väärin) reilusti ylikorkeaksi, että "otatko hylätyn vai poissaolomerkinnän". Tilannetta oli surullista seurata sivusta. Bali mitataan myös reilusti (ja väärin) ylikorkeaksi, oliko se uusi, virallinen kehämitta nyt 54 cm? Lisäksi tuomari kokeilee hännän ja antaa siitä "varman" diagnoosin. Balihan oli siis mitä ilmeisimmin hakannut häntänsä keväällä johonkin, ja hännän loppupäähän nousi kova pallura. Häntä alkaa nyt, lokakuussa, olla normaali. Pallukka on laskeutunut. (huom. tällaiset turvotukset kestävät laskea todella kauan.)
Bali oli hienosti valioluokan toinen palluroineen ja ylikorkeuksineen. Tuomari oikein huusi meidät "Madame, please!" vaca-kilpailuun, joka se olisi muuten riittänyt meille inttiytymiseen, koska Cacibin saanut oli jo intti.
Rouva vetäisee sitten "rastin" käsillään eteemme ja toteaa, "sorry ladies, no reserve today".
Että näin.
Matkaseuralle kuitenkin taas täysi kymppi ja koko peräpään bussiseurueelle. Hauskaa riitti taas siinä määrin, että pissat oli vähällä lirahtaa housuun useamman kerran.

Ilman Cacibia kotiuduttiin ja lohdutusmatkalle lähdettiin kesäkuussa Latviaan.
Pientä hitskokkia tälle matkalle aiheutti matkaseuran peruminen, mutta saatiin seitsemäs dogsitteri suostumaan tulemaan kotiimme ja kämppiskin houkuteltua kuskiksi.
Pieni vastustus näköjään tekee terää, sillä Latviassa saimme valioluokkaan apua huippukäsistä, Timo Aalto esitti Balin valioluokan voittoon. Balille myös ainoa luokan SA! PU-kisassa olin sitten itse puikoissa ja asetuimme jonon hännille, järjestyshän oli ensin JUN-luokan voittanut, sitten NUO-voittaja, AVO-voittaja ja me, VAL-luokan voittaja.
Tuomari, Jose Luis Payro Duenas Mexikosta tepastaa luoksemme ja osoittaa meidät ykkösiksi!!!!!! Tämä on se tunne, jota me olimme odottaneet. NYT me koimme sen, hienoimmalla mahdollisella tavalla, Bali inttiytyi ROP-paikalta saaden vielä LVV-17 tittelin mukaansa.

kuva: Hannu Kervinen

Jihuu, jahuu ja huhuu! Hypin ja pompin ja nauru oli varmasti leveässä ja kuuluvilla! Harmikseni emme voineet jäädä ryhmiin, mutta Super Alko-visiitti lohdutti edes hieman.

Miten hienoa onkaan matkustaa hienon Balin kanssa. Miten hienoa onkaan voida saavuttaa unelma, muuttaa se todeksi. Tuhansia kilometrejä, puutuneita takamuksia, turvonneita nilkkoja, horrostamista bussissa, satoja ja satoja euroja - mutta kaikki oli sen arvoista!

Team Kenzongos on saanut ensimmäisen Kansainvälisen muotovalion. 

Kiitos kuuluu myös sinulle, joka kuljit rinnallamme. Seurasit matkaamme, tsemppasit ja iloitsit kanssamme. 

And last but not least: Thank you Team Pendahr from a fantastic dog, from all your support and walking beside us. Bali is now officially C.I.B FI & EE & LV Ch JWW-14 LVW-17 Pendahr Fred Perry. We did it!!!

Pieni mainospala. Kenzola suosittelee!

Kenzolassa on ollut paha tapa juosta koiranruokatarjousten perässä. 
Toisaalta mitä Facebookia lukee, niin aika monessa koiraperheessä harrastetaan samaa; kokeillaan, testataan ja vaihdellaan.

Jostain syystä ihan sellainen "väkevä ja muheva" ruoka (joka on tarkoitettu lähinnä Lapissa tarpoville rekikoirille) tai sitten "laiha ja yksinkertainen" ruoka (joka on tarkoitettu saamattomille kotikoirille) menee vain ja ainoastaan Huimalle. Huiman masulle sopii ihan mikä vain. No worries, kaikki käy ja kakka on nättiä.
Sensijaan herkkämasuiset Hupi ja Bali - joiden herkkämasuisuus nyt sekin on ajoittaista, mutta onpahan nyt kuitenkin - syövät "sensitiveä" tai "basic lammasriisiä" TAI kana-/lohipottua. Variaatiota heilläkin.
Olen nyt vain huomannut sen, että kun menen tarjousten ja uutuuksien perässä - palaan takaisin aina yhteen hyvään, erinomaisesti siedettyyn ruokaan, nimittäin HauHau Champion kanaperunaan tai lohiperunaan.
Mikä ihme siinä on, että ko. ruokien koostumus on ensinnäkin erinomaisen maittavaa mutta myös erinomaisen sopivaa - ja meikäläisen laumassa ihan jokaiselle!

Luxikin on alkanut mahaoireilla, jos menee liian väkeväksi tai sekoittelen ruokia liikaa. Sitäkin kun sinne "yleislaariin" teen; saatan miksata 2-3 ruokaa yhteen. Huimalle sopii, muille ei. Iso yleislaari Huimalle ja Mauille, pikkulaarista HauHau Champparia Balille, Hupille ja Luxille. Toimii!

Tai no, lauman uusin tulokas Maui tuntuu sietävän vaihtelua myös hyvin. 
Mauin lempiruoka tosin tällä hetkellä on RC Junior, mutta kun se kyllästyttää, tepastaa hän Huiman kupille ja imuroi sieltä loput. Jos sinne nyt jotain on sattunut jäämään.

HHC:tä - kana- tai lohipottua - suositan lämpimästi kaikille. 
Onpa kelpo ruoka, joka on vielä sopivan hintainenkin. Koirat tykkää - ja ennenkaikkea niiden masut tykkää. Ja kakka on nättiä. Eikä ilmavaivoja!!!!!!

Samaan syssyyn hehkutan myös oivaa vatsan harmoniatuotetta nimeltä Inupekt Forte. 
Jos ja kun masuli sekoaa hetkellisesti, IF balansoi sen nopeasti. Jollet tiennyt, niin IF sisältää inuliinia, joka on luonnollinen prebiootti ja se ylläpitää suoliston hyötybakteereja sekä saa aikaan positiivisen bifidogeenisen vaikutuksen -> vaikutus puhdistaa suolistoa vähentäen haitallisia suolistobakteereja ja johtaa terveempään suolistobakteerikantaan. Tuotteen sisältämä glukaani tehostaa inuliinin vaikutusta ja pektiini puhdistaa suolistoa, suojaa sen limakalvoja ja kiinteyttää ulostetta ripulin aikana.

Luotettavia, hyviä tuotteita. 
Kenzolan viiden pojan testaamia ja hyviksi havaittuja!

kuvituskuva: Kenzolan pojat jälkiruokaa syömässä - syksyiset aronian marjat katoavat parempiin suihin

Lennokkuutta lähipellolla!

Tai jos ihan tarkkoja ollaan -niin pellon vieressä.
Hakunila on siitä ihana paikka, että se tarjoaa runsaasti aakeita ja laakeita juoksutusalueita koirille. Yksi suosikeistani on ympärysmitaltaan vajaan kilometrin suuruinen pelto Vanhan Lahdentien varressa ja toinen on tämä, itseasiassa jalkapallokenttä. (pelaajia erittäin harvoin! toim.huom.)

Kummatkin sijaitsevat mukavasti lenkin varrella, sen loppupäähän mitoitettuna. Olemme hieman kiristäneet lenkkitahtia ja syyskuuhun verrattuna olemme plussalla parisenkymmentä kilometriä.
Ainahan eivät ainakaan Kenzolan pojat kirmailusta innostu, niinpä laukkalenkkejä ei ole joka päivä tarjolla.
Myöskään Lumix ei innostu aina kuvaamisesta, valo ei riitä, perässä ei pysy ja sen sellaista. Oma haasteensa on, kun Hupi laulaa remmissä ja Luxi pistää hanttiin - tätä poikakaksikkoa kun en tohdi kovin enää juoksaisemaan päästää. Hallitusti tosin, jos olemme isoilla pelloilla. Jaa, onko se sittenkään turvallista? No, kävipä kerran niinkin, että nuorisoketju oli juossut pahimmat laukat ja sinkoilut pois, niin päästin irti loputkin. Vaan Hupipa lähti UUDELLEEN innostuneen trion mukana kiitolaukkaan ja suljin silmäni... onneksi mitään ei sattunut. Mutta oiva osoitus siitä, että välillähän whippetit vain "keräävät voimia" uutta spurttailua varten. Ja sitten kun siihen tulee mukaan uusi jallitettava tai jallittaja niin -taas mennään!

Juoksemisen iloa - ja syksyn nuuhkintaa - keskiviikolta, kas tässä:

 Maui esittelee koreografioitaan!

 Tämä persoonallinen poika pystyy vaikka mihin!

 Kenzolan trooppiset saaret - Maui ja Bali!

 Sametinpehmeällä nurmella on ihanaa päästellä!

 Bali tykkää olla rosvona. Maui ja Huima partiopoliiseina.

 Balilla riittää paukkuja!

Silmä - ja sielu lepää.
Katselin kuitenkin hieman huolestuneena alueen kulmalla olevaa Vantaa rakentaa -taulua. Siinä kerrottiin, että "rakennamme hiihtotunnelia". Emmi pelotteli, että "se tulee tähän nurmelle". Ihan siihen en usko, eiköhän se pistetä menemään jotain nyt olemassa olevaa hiihtoreittiä menemään?

Kiiluvalla, vastaleikatulla nurmella.
Maui on kasvattanut sittenkin reisilihakset, ei ne enää niin litteät ja lehtikalamaiset ole alkuunkaan!

 Ensiviikolla juhlitaan. 26.10. Hupi täyttää 13 vuotta ja Maui 9 kk. Kuinka herttaista!

Mauin lepohetki.

 Kotimatkalla bongattiin aronia.  Mauin ja Luxin suosikkipensas. Ruusupensaan jälkeen.

Luxin kanssa marjastetaan ja Balin kanssa nuuhkitaan syksyä - siis oravia.

Nauttikaa syksystä ja lenkkeilystä, tuntekaa kuinka koiralauman ilo energisoi. Koko syksyhän soi!

Kiitos Kenzolan lenkkitiimin vetäjät: Hupi, Luxi, Huima, Bali ja Maui!

Syksy saa. Saa sinäkin.

Nimittäin energiabuustausta ihan lähiluonnosta. 
Eilen saimme osaksemme aurinkoa ja järjettömän määrän linnunlaulua. Lähimetsässä oikein kuhisi lintujen elehdintä ja kaikui ruoka- ja muuttolaulut korkealta!
Ulkoilutin pitkästä aikaa myös kameraa ja tepastimme kuohkealle nurmialueelle päästelemään - siitä sitten oma postauksensa myöhemmin.
Avaa silmät - ja näe kuinka kaunista ympärilläsi on:

Kuvat puhuvat enemmän kuin 1000 sanaa. Tämä!

Loppuun vain päivän ja kuun lenkkispeksit: 4,9 km ja 113,0 km.

Kohta on joulu ja sitten mennäänkin taas kohti valoa!

Juupaseipäs.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
En muuten ole ollenkaan varma. Ajatus tulee kuitenkin mieleen aina silloin tällöin kun milloin minkäkin some-otsikon alle tulee alta puolen tunnin ehdotus "Vinttikoirille käyttötulos MVA:n saavuttamisen ehdoksi".

Asia on mielenkiintoinen ja huomattavan paljon syvempi ja monimutkaisempi ehdotustaan. 
Sanotaan, että tunteaksesi rotusi sinun tulee tuntea sen käyttötarkoitus. Whippetin historiasta liikkuu varmasti useampaakin eri versiota, kulloisesta kertojasta riippuen, mutta itse olen ostanut seuraavan:
- Vuonna 1014 Englannin kuninkaaksi nousi viikinki Knuut Suuri, joka sääti greyhoundin omistamisen, jalostamisen ja sillä metsästämisen ainoastaan aatelisten yksinoikeudeksi. Tämä metsälaiksi kutsuttu määräys pysyi voimassa aina 1200-luvulle asti, jona aikana greyhoundin tappaminen tai vahingoittaminen vastasi rikoksena jalosukuisen murhaa. Rangaistus oli kuolema. Vuonna 1500 kuningatar Elisabeth I kumosi lain. Vaikka rotu "vapautettiinkin" niin perinne säilyi ja 1700-luvulle asti greyhoundeja oli pelkästään aatelistolla.
Wikipedia

Joku aatelinen siis lienee antanut puutarhurilleen tai palvelijalleen jalosukuisen greyhoundpentueen pienimmän ja surkeimman pennun kotiinviemisiksi ja tämä pentu on myöhemmin astutettu italianvinttikoiralla ja/tai bedlingtonilla ja whippet on syntynyt. 1800-luvulla kaivostyöläiset ovat alkaneet juoksuttaa kilpaa kaniinijahtiin käyttämiään whippetejä ja kilpaa juokseminen ja coursing ovat yleistyneet ja kasvattaneet suosiotaan aina näihin päiviin. Toki elävän riistan metsästäminen on useimmissa sivistysvaltioissa ollut kiellettyä jo aikapäiviä sitten.

Nohh. Kumpi oli ensin. Suorajuoksu, coursing, rata - vai mikä? Vai kaikki yhdessä?
Lienee tarpeetonta vääntää tästä (?) kunhan ymmärtää sen tosiseikan, että whippet on tehty juoksemaan. Sen käyttötarkoitus on juosta. Mutta ei enää tappaakseen jäniksen tai kanin - koska se on kiellettyä, mutta paremman puutteessa whippetin saalisvietti toimii niin voimakkaana, että se ajaa myös viehettä. Viehe voi olla valkoinen rätti tai kasa muovisuikaleita, mutta whippethän ajaa. Se ajaa myös kaveria, perhosta, lintua ja peuraa. Kun sen päästää pellolla irti, se lähtee ympyräjuoksuun tarvittaessa ilman mitään "edellä juoksevaa" - koska se nyt vain on jalostettu laukkaamaan täyttä hönkää!
Onpa kilpailuissa juossut radalla koiria vieheen mentyä epäkuntoon - täysin ilman viehettä, siis.

Vuosienkaan saatossa ei ulkomuotojalostus ole onnistunut - sitä ei toki käsittääkseni kukaan ole yrittänytkään (?) - jalostamaan takaa-ajoviettiä whippetiltä pois. Se on ja pysyy. Pystyn toki puhumaan vain omasta puolestani faktallisesti, mutta olen omistanut/omistan yhteensä 11 whippetiä. Niistä yksi, ensimmäiseni, (syntymävuosi 1990) ei ajanut. Ei viehettä, ei jänistä. Kun taas kaksi koiristani ei ole ajanut viehettä, mutta lähtenyt jäniksen perään kyllä.

Onko nyt whippetin käyttötarkoitus ajaa - vai ajaa lujaa? Olla nopein?
Vai ketterin? Älykkäin? Osata valita parhaat ajolinjat vaikka silmät kiinni? Pystyä kääntymään sulavasti ja sutjakkaasti?
Kysymys on mielenkiintoinen. Ja ihanan monimutkainen.
Kun luen somesta, että "Miksi suomenmestarin pitää osoittaa että se osaa ravata kehässä  ja korvat ovat kunnossa ja omistajan hyväksyä tuomarin sanat; toivoisin enemmän massaa" - käännän sen heti mielessäni radoille ja viehetreeneihin; miksi aloittelevan koiraansa juoksukisoissa kilpailuttavan pitää osoittaa, että se osaa juosta? Kun mitä se "juokseminen" lopulta on? Me emme voi pykätä oikeaa kaninmetsästystilannetta pystyyn, mutta me voimme testauttaa koiramme suorajuoksussa (kelloa vastaan), ratakilpailussa (kelloa vastaan) tai pisteyttää sen juoksun maastokilpailussa. Maastokisassa kuitenkin pisteytys koostuu kymmenistä eri osa-alueista.

Olen nähnyt ja kuullut whippeteistä, jotka eivät mene koppiin. 
Tai ne menevät, kun ne työntää sinne. Mutta ne kääntyvät siellä. Ne lähtevät väärinpäin, menettävät sekunteja hakiessaan ajolinjoja "päättömästi", ne turhautuvat ja purevat kaveria (kopan läpi) persiiseen, ne eivät lähde moottorivieheen perään, käsivetovieheen perään kyllä ja niin edelleen. Maastokisoissa hormonit pysäyttävät koiria keskelle peltoa. Osa juoksee metsään, koska siellä vilahti jotain, osa suoraan vieheenvetopaikalle. Osa keskittyy häiritsemään kaveria, toinen omii vieheen maalissa, kolmatta se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Näyttelyssä "sentään" tarvitsee vain juosta pari ympyrää ja seistä hetki paikallaan. Se on siinä. Näyttelyt nähdään mörkönä ja turhanpäiväisenä hömpötyksenä - rata on whippetille ainoa paikka loistaa. Ja jos se tulee maaliin 10 metriä voittajalle jääneenä - se ei saa kiinni edes sitä jalkapuolta kania, raukka. Vaikka sen vietti, tahtotila ja taistelutahto on tapissa. Mutta se - ne - ei riitä. On oltava nopein.

Jos MVA-arvoon vaaditaan käyttötulos - mitä vastaan minulla ei sinällään ole mitään - niin millainen sen tuloksen on oltava? 
Mennäänkö Pahtavaaran kaivokselle juoksemaan? Ihan siihen vanhaan, alkuperäiseen malliin. Vai otetaanko kellotettu aika? Kuka sen rajan asettaa? Miksi ja mihin rajan asettaminen perustuu? Jos taas koiran on näytettävä kykynsä maastokilpailemisen puolella, miten pisteytys hyväksyttyyn suoritukseen tehdään? Radat, päivät, tuulet ja tunnelmat ovat erilaisia. Sallitaanko yksi yritys vai kolme? Pitääkö koiran saada parhaat mahdolliset nopeuspisteet vai riittääkö, että se osoittaa ketteryyttä, kykyä käännöksiin ja suunnanmuutoksiin? Entäpä ajolinjojen valinta, oikomaan pyrkiminen ja vaaditaanko puhdas ohitus? Tuleeko muovisuikaleet "tappaa" jotta tulos on hyväksytty?

Näyttelytuloksen saaminen on vallan simppeliä, eikä siitä totisesti tule ottaa itseensä, jos Puusilmä tuomari, joka on ehkä vielä whippetin (monipuolisesta) käyttötarkoituksesta tietämätön, eikä ehkä ole eläissään nähnyt yhtään juoksusuoritusta sanoo koirasi korvien olevan "huonosti taittunut" tai että "se saisi olla massavampi".
Sitä määrää mitä meille on naurettu radoilla ja maastokisoissa; parhaimpina on jäänyt mieleen erään koirani voimakkaat polvikulmat "joilla ei pysty laukkaamaan". No, juoksipa kuitenkin muutaman SA-tuloksen. Lisäksi yksi koiristani oli "aivan vietitön" vaan juoksipa sittemmin maastosertin.

Kauneus - ja arvostus - on katsojan silmässä. 
Ja sen tulisi pitkässä juoksussa (kuinka hauska sanapari tähän yhteyteen) aina perustua mitä suurimmassa määrin rotuun eikä sen yksilöön.
Rodun tulisi olla tärkein, sen kaikissa nyansseissaan. Me kaikki kävelemme koirinemme satoja ja tuhansia kilometrejä ihmisten ilmoilla, jakaen ilosanomaa ja tietoa rodusta, miljoonille kyselijöille. Me kaikki teemme ja touhuamme ja osa koirista nyt vain sattuu olemaan hitaita. Osalla menee jalat solmuun mutkissa kun osa taas juoksee mutkat pitkiksi. Osalla lihassyyt ovat rakentuneet missikisoja silmälläpitäen - osan lihassyyt huutavat radalle. Silti joku ui hemmetin taidokkaasti, toinen kerää kantarelleja. Kolmas marjastaa mustikoita ja neljäs tuoksuttelee eukalyptusta tai verijälkeä.

Eikö tärkeintä ole tekeminen, yhdessä, waltavan taitavan ja osaavan, hoksaavan whippetin kanssa? 
Onko todistettava, että läskikin whippet pystyy ja juoksee ja leveäetuosainen on nopea ja ylikulmautunut ketterä?

"Ihmiset haluavat vietittömiä whippetejä" - sanoi eräs.
No eikä halua. Mutta ei sen ajamisen tarvitse olla niin maan tapissa, että koko Tikkurila herää kun yksi orava sattuu voimistelemaan tammen oksalla. Ei sen kanin metsästyksen pidä olla niin vimosen päälle, että jo ilmavainua nuuhkitaan, kun vuonna 2013 tästä meni pitkäkorva.

Minulle henkilökohtaisesti whippet = saalistusvietti. Se on ja pysyy - ja hyvä niin.
Toki siinä on sävyeroja kuten kuuluukin, mutta näin on varmasti myös ratajalostuksessa. Itselläni on itseasiassa ensimmäistä kertaa - rodun kotimaasta, muuten - whippet, joka lähti vieheen perään kuin tykin suusta, eikä kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön. Koiralla ei oltu harjoitettu yhdenyhtä rättiharjoitusta ennen "tositoimia". Se jätti Tuomarinkartanon vieheeseen pari hammastakin, veresti sen ja minulla on ollut suuria vaikeuksia saada jäppinen pois alueelta.
Olin samaisen poikaviikarin kanssa Hyvinkään möllimaastoissa ja vaikka emme olleet olleet siellä viikkoihin, kaveri oli niin ehdollistunut ratatreeneihin, että meni jonottamaan kopeille - sillä kesti hoksata, että viehe itseasiassa menee läheisellä niityllä, eikä siellä kopeilla tällä kertaa.
Vietti kuuluu whippetiin yhtä kuin meillä kaikilla nenä päähän. Se, joka muuta väittää on petturi. Enkä ole tavannut yhtäkään, joka toivoisi, että whippetillä EI olisi viettiä.

Tasapuolisuuttakin kaivattiin.
Miksi KVA-titteliin vaaditaan näyttelytulos. Facebookin ja Tuulen koirien ym. sijaan ehdottaisin, että kysyjä lähestyisi FCI:tä ja/tai rodun kotimaata ja odottaisi (edellyttäisi) sieltä suunnilta tyhjentävää vastausta. Sitä ei yksi Anita, Minna tai Mikko pysty antamaan. Muuta kuin; whippet ei ole käyttökoirarotu. Jos se olisi, niin MVA-arvoon käyttökoe vaadittaisiin.
No mutta ajakaa sitä, järkevästi ja pitkämielisesti, perustellen ja aidosti. Luokaa whippetille sen kaikkia ajo-ominaisuuksia mittaava käyttökoe.
Nythän käsittääkseni osan juoksuharrastajien mielestä maastot on paskaa ja toisen mielestä taas rata on persiistä. Ei siitä kauan ole kun maastoserttien koettiin kokevan inflaation, kun kaikki jotka saavuttavat 450 pistettä tai yli, niitä saavat. Käsittääkseni ihan ylpeydellä serttejä tänä päivänä kuitenkin pokataan. Osan mielestä taas rataKVA-ajat ovat "naurettavan" alhaisia; kaikki niitä äänivalleja paukuttaa kuitenkin.


Luin myös, että "kasvattaja oli käskenut tulla tänne (radalle) kun ei tiedä lajista mitään". 
No niinpäniin. Kaikkea ei voi hallita eikä osata - paitsi whippetin kanssa joskus tuntuu siltä, että siinä missä rotumme on MULTIpurpose on omistajan osattava ja pysyttävä kärryillä, oltava ajan tasalla kaikesta. Juoksulajit tulevat tutuiksi vain niissä vaikuttamalla ja niissä käymällä. Yhtälailla voisin sanoa, että näyttelyihin tulee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mistään mitään - mutta tehtävämme onkin vain ottaa kaikki avosylin vastaan, neuvoa ja opastaa.

Olen kilpaillut koirieni kanssa n. 60 kertaa radoilla ja maastoissa. Suoritteista alkaa olla niin paljon aikaa, että kääntömanttelit eivät enää käy, ei nahkapanta, eikä mikä tahansa koppa. Huomaan kysyväni tyhmiä, kuin ensikertalainen ja huomaan, että ihmisillä on hieman vaikeuksia kanssani; tavallaan tiedän ja osaan - ja sitten taas tavallaan en tiedä enkä osaakaan.
Minulla on nyt juoksemiseen sangen kelpo lapsi kasvamassa, mutta ihan varmasti teen sen kanssa virheitä... Joten ottakaa ihmeessä syliin, huomaan ja korjatkaa ja oikokaa tekemisiämme. Maui osaa, mutta minä ehkä en.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä.
"Whippet on historialtaan käyttökoira ja sen pitäisi saada kani kiinni. Radalla näkemäni näyttelykoirat eivät saa kiinni edes jalkapuolta".

Haluaisin uskoa, ettei ylläoleva ole ollut missään sosiaalisessa mediassa, julkisesti, mutta kyllä nämä lauseet siellä lukivat.
Palaan aiempiin ajatuksiini yllä, muistin virkistykseksi:
Onko whippetin tarkoitus juosta vain ja ainoastaan hemmetin lujaa? Saada jänis kiinni ns. alta aikayksikön vai voiko kanipaisti tulla muutamien kurvailujen jälkeen? Kumpi on tärkeämpää ja olennaisempaa; nopeus vaiko ketteryys? Kyky käännöksiin vaiko suunnanmuutoksiin? Miten on älykkyyden ja ajolinjojen valintojen laita?

Kokonaisuutena sanoisin omalla harrastushistoriallani että meillä ei ole mitään hätää. 
Päinvastoin. Vaikka "inhoankin" etanalähtö-sanaa (whippet, joka juoksee 1-2 sekuntia hitaammin nopeampaa lajitoveriaan on "etana"? No eikä ole.) niin olen ilolla huomannut sen kasvavan määrän näyttelyharrastajia, jotka ovat löytäneet radoille.
Minusta on vain HIENOA, että näyttelyharrastajia on alkanut virrata radoille ja koen erittäin vastenmieliseksi sen, että näyttelylinjaisten koirien menoa kommentoidaan ylläolevan kaltaisesti; ne eivät saisi kiinni edes jalkapuolta.

Rodun "silmäätekevien" - ja varsinkin sen tuomarien -tulisi kannustaa rodun harrastajia yli lajirajojen. 
Mielestäni harrastava koirakko on aina parempi kuin koirakko, joka ei tee yhtään mitään. Kannustus ja arvostus on avainasemassa kohdatessamme uusia harrastajia. Meidän on otettava heidät syliin ja hoteisiimme sen sijaan, että me nauraisimme ja väheksyisimme heitä.

Whippet on älyttömän kekseliäs, nokkela, taitava ja hieno rotu josta on moneen. Jos päätän huomenna alkaa virkata koirieni kanssa ristipistotöitä toivon siihen kannustusta, enkä julkista lynkkaamista; "Ei niistä ole siihen, korkeintaan virkkaamaan patalappua.

Lenkillä 28.9.2017

Vaihteeksi kamera mukana. Tällaista tallentui kortille tällä kertaa:

Asuimme aikoinaan ihan tässä liki. Nyt tähän kuvan kohtaan on matkaa kilometrin verran, ennen kuin lenkki oikein kunnolla edes alkaa. Tätä tietä pitkin suunnistamme mm. Porttipuistolenkille ja vasemmalla, kulman takana on Håkansbölen kaunis kartanoalue. Sieltäkin pääsee hiekkateitä pitkin sinne sun tänne.
Maui photobombaa.

 Tämä niitty on kaavoitettu asuintaloille. Toistaiseksi pojat pääsevät päästelemään siellä. Tähän malliin.

 Lumix DMC FZ-200. Sentään Maui näkyy kohtuullisen terävänä. Jotain "möykkyä" se tuossa jahtaa.

 Maui ja Huima eteerisinä.

 Tässä Mauin sinkkupose.

 Kartanon edustalla oleva "saari" syysasussaan.

 Läheinen palsta-alue.

 Kenzolan nuorisoketju. Maui, Huima ja Bali.

 Skomarsin torppa. Tätä saavat vantaalaiset yhdistykset vuokrata ilmaiseksi.

 Aivan liki Hakunilan ostaria rakentuu uusi Kaskelan asuinalue. Lehtitietojen mukaan sinne tulee 900 uutta asuntoa. Rakentaminen käy juuri nyt kiivaimmillaan, kolmen nostokurjen voimin.

Tässä vielä Kenzolan lenkkijengi. Luxi halusi pysyä tuntemattomana ja kuvautti vain kuono-osansa. Hupi sentään poseerasi mukana. Vielä nousee 13-vuotiaan askel.

Lenkkidata tälle päivälle 6,7 km. Syyskuun kokonaissaldon ollessa 148,5 km.

Elämä koiran kanssa muuttuu.

Ikää tulee ja sitä vain huomaa yhtenä päivänä, että jösses, koiraelämää on tullut vietettyä jo 33 vuotta!!! 
Koiria on tullut ja mennyt ja jokainen niistä on ollut perheenjäsen, tärkeä ja jättänyt jäljen. Tuntuu hurjalta sanoa, että tarvitaan useampi koira ennen kuin sitä jalostuu tajuamaan koirista ja koiranpidosta, harrastamisesta puhumattakaan, sen Ytimen.

Mikä se Ydin sitten on?
Sitä voisi melkeinpä perspektiiviksikin kutsua. Kun katsoo koiraelämää taakseen, huomaa, että ensimmäisten koirien kanssa on hölmöillyt urakalla, sitten huomaa, että ensimmäisten rotujen kanssa on hölmöillyt urakalla. Sitten sitä huomaa, että on oikeastaan hölmöillyt kokoajan, nyt 33 vuotta. 
Aina tulee se uusi koira ja vetää höplästä. Aina tulee tarve pyytää anteeksi ei vain omistamiltaan koirilta vaan myös ihmisiltä, joiden kanssa on vuonna 1987 väitellyt höpöjä. Puhumattakaan siitä vuonna 2004 käydystä keskustelusta. Ja niin edelleen.
Näkemystä ei tule näkemättä, kokemusta kokematta. 
Ytimeen pääsee vain elämällä, käymällä läpi, kahlaten milloin sohjossa ja vastatuuleen. Myötäistä on toki aika-ajoin virkisteeksi mutta sitten taas sataa sontaa.

Ja jonain päivänä vain kaikki sujuu.
Kynsienleikkuusta lähtien. Ne vain leikataan. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Yksi on sylissä makaronina, puree nenästä, toinen kiljuu ja kolmas juoksee karkuun. Oma silmä on harjaantunut näkemään ne haavat, jotka pitää tikata ja ne, jotka voi itse hoitaa. Revähdykset, venähdykset ja nirhaumat ovat käyneet tutuiksi ja sitä vaan huomaa yht'äkkiä, ettei oikein säikähdä enää mistään.
Vanhan koiran antaa olla vanha ja heiveröinen, eikä sitä yritä keinotekoisesti nuorentaa. Vastaavasti nuoren koiran kanssa se on vain opetettava siihen perusarkeen, sitä on vain elettävä sen kanssa, jotta se jonain päivänä naksahtaisi siellä pääkopassa, että itseasiassa tylsyydestä kiljuminen on aika lapsellista eikä sillä saavuta mitään.
Toisaalta olen tullut vanhemmiten huomanneeksi, että kun pidän nykyisin koiriani irti niin taidan tehdä ristinmerkin ennen hihnan irroitusta.

Näillä kilometreillä sitä alkaa katsoa taakseen, ja jossain määrin soimaa itseään eletystä ja koetusta ja jossain määrin on kiitollinen, että on saanut omistaa niin hienoja koirayksilöitä, jotka ovat jalostaneet elämää ja ajattelua tähän päivään. 
Rodussamme on paljon uusia, nuoria ja innokkaita harrastajia. Sitä näkee itsensä heissä ja jos onkin joskus hieman huvittunut, huomaa vain katsovansa itseään parikymmentä vuotta sitten. Kaikki me vanhat parrat olemme joskus olleet uusia harrastajia - toiset meistä ovat vain unohtaneet nuo innokkaat ummikkoajat kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Nyt kun minulla on radalla innokas nuorukainen, huomaan jopa taantuneeni. Vuosien takaiset rataharkat ovat painuneet unholaan ja uudet säännöt tuntuvat melkeinpä pelottavilta. Missä on se vanha, tuttu ja turvallinen? Miten edetä, miten se meni ja milloin mitäkin?

Elämä koiran kanssa muuttuu. Se syvenee ja se saa lisää värejä.
Alkuun sitä halusi vain whippetin, kun se on niin kaunis rotu ja jossain vaiheessa sitä omaa kaunista whippetiään halusi näyttää tuomareille ja kilpajuoksutuskin tuli mukaan. Tavoitteet elävät kunkin koirayksilön myötä ja vaikuttaapa kulloinen elämäntilannekin ja oma jaksaminen kaikkeen harrastamisessa. Jokatapauksessa jos mieli on avoin ja koira innokas oppimaan uutta yhdessä omistajan kanssa - niin sitähän on niinsanotusti baana auki. Elämä rikastuu ihan hetkessä uuden pennun tullessa taloon ja kunkin yksilön kanssa koetut haasteet haastavat joskus ihan viikottain - "ei se Bella koskaan tällaista". Bella söi kenkiä ja uusi pentu seinää. Kengät sai tuulikaappiin piiloon, mutta miten seinän piilottaa? Kas siinäpä haastetta. Sitä syvyyttä ja värejä.

Tänään Porvoossa taas kerran mietin harrastuksen mielekkyyttä juostessani yhdessä koirani kanssa vesisateessa.
Tosin näyttelytoimikunta oli ystävällisesti pystyttänyt jo ryhmäkilpailuteltat valmiiksi, joten sateessa ei tarvinnut seistä - sateessa piti vain esittää koira. Onko tässäkin se Ydin nähtävissä - mikä sinne kilpailemaan lopulta ajaa? Olenko se minä itse, kilpailunhaluni tai halu näyttää muille, että "mulla on tällainen, mitäs tykkäät"? Vastaus on minun kohdalla yksinkertainen. Jollen olisi koiran kanssa liikenteessä, ihmisten ilmoilla, harrastamassa ja touhuamassa - katsoisin luultavasti vain televisiota tai lukisin lehteä. Minä vien koiraa ulos, mutta myös koira vie minua ulos.

Siitä olen nimenomaan koirilleni kiitollinen, ennen, nyt ja tulevaisuudessa, että ne pitävät minut liikkeessä. 
Taas on kävelty kahdeksan päivää ja vaille 50 kilometriä. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon saan puhua koiraa päivittäin ei vain koirieni kanssa vaan myös lenkkipuheluissa ja vieläpä "elää rotua" erilaisten aktiviteettien kautta, kuten nyt vaikka COS-tapahtuma, joka lähestyy huimaa vauhtia. Kaikki innokkuuteni lähtee rodusta. Rodun eteen on kiva tehdä ja toimia.


Elämä koiran kanssa muuttuu ja elää jokaisen koirayksilön myötä -  ja iän myötä. 
Ikä ei tuo ihanaa perspektiiviä ja luonteen syvyyttä ja pehmeyttä vain omaan koiraan (kts. kuvituskuva, Hupi lähes 13-vuotta) vaan myös perspektiiviä ja pehmeyttä omaan ajatteluun. Parhaimmillaan yksilöajattelusta tulee ME-henkistä.

Ydin ja syvyys ovat ihania asioita koiran kanssa, yhdessä.
Odottakaa niitä, nähkää ne, nauttikaa niistä ja vaalikaa niitä. Mikään ei ole niin mukavaa elämää kuin elämä yhdessä koiran ja/tai koirien kanssa. Varsinkin, jos rotu on whippet.

Viisaus asuu vanhassa koiraystävässä. Ja siinä nuoremmassakin. Se voi vaan hieman kestää, ennen kuin se tulee sieltä esiin.

Helsinki NAT 3.9.2017 - Bali ROP!

On minulla ihmeellinen pieni koira, Bali nimeltään.
Se on liian lyhyt, sillä on sirppikinner, liian pitkä sääri ja liikaa takakulmauksia.

Ja samalla se on uskomattoman kaunis, virheistään huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se on kurvikas, tiivis, kompakti, lihaksikas ja mittasuhteiltaan oikea whippet. Ainakin minun mielestä - monen mielestä ehkä ei. Sillä on leveä, lihaksikas reisi ja se hallitsee kroppansa täydellisesti viilettäessään pelloilla ja niityillä.
Kehässäkin se saattaa yltyä barwaxaniin - ja vaikkei yltyisikään, hallitsee myös kehässä hienosti säärensä ja kintereensä: - eilinen oli Balin uran viides ja komea ROP-sijoitus, huikeaa!!

Sen luonne on jalostunut yhdessä sen kropan ja mittasuhteiden kanssa.
Se on lungi ja rauhallinen matkakumppani, se hoksaa ja mieltää asiat rennoin rantein, se on hauska ja kainaloinen yhtäaikaa. Se on melko äänekäs kaveri - tykkää leikeissä vähän päällepäsmäröidä, mutta tekee senkin pehmeästi. Se myös yllättää minut aika-ajoin näyttelyissä totaalisesti. Onhan se lopulta "vain whippet", vain ihana kotikoira, jonka kanssa on mukava lenkkeillä. Misseily on pientä huvitusta, meille molemmille. Enpä olisi arvannut Balia laumaan ostaessani, että siitä tulee minun ensimmäinen C.I.B (kansainvälinen muotovalio). Underdogista menestykseen.

Ja vielä; se ontui sydäntäsärkevästi 30.8. keskiviikkona - kaivoin todella syvältä sen anturasta kiven - ja sunnuntaina se viiletti aina ryhmäkilpailuihin saakka. Uskomaton koira. Ihana sellainen.

Päätän oman koirani ylistämisen tuomarimme Eva Nielsenin arvosteluun:
"Fin helhet. Maskulint huvud. Fint uttryck. Fina detaljer. Bra hals. Fin under - och överlinje. Bra kropp. Lite lång i länden. Bra bredd på korset. Vackra seniga ben. Utm. päls. Täcker mark väl."

Tästä "fina detaljer" en voisi olla enempää samaa mieltä.