Hurlumheistä helmikuuta!

Helmikuu on jo pitkällä ja Kenzolassa on menty taas tuhattajasataa. 
Kaunaksen koettelemukset alkavat olla jo kaukana vaikkakin koko tunneskaala piti tietenkin vielä kotiuduttua käydä läpi.
Ensifiilikset olivat, että "kylläpä matkailu on hauskaa ja avartavaa" ja sitten tuli smäk in the face, että "pitikö sitä porkkanaa nyt heiluttaa sentin päässä nenästä. Ja vielä kahtena päivänä"? Mutta ei hätää, päällimmäisenä on tietysti tunne mukavasta matkasta, mukavassa seurassa. Tietysti kävisin mieluiten kokeilemassa sitä "porkkanan nappaamista" minulle kovin tutuksi tulleessa lähinäyttelypaikassa, eli Tuomarinkartanolla. Mutta tasan ei mene nallekarkit eikä porkkanatkaan, joten uutta matkaa sitten vaan tilaamaan ja kananmunien syönti jatkukoon. Ja en tiennytkään, että kaurapuuropaketin saa yhä alle eurolla. 

Pidemmittä nillityksittä helmikuisiin tunnelmiin.
Herttoniemen sairaalan kirurgi leikkasi vasemman käteni 7.2. Nyt on siis myös siellä hermoilla tilaa temmeltää ja toivottavasti minun ei enää tarvitse kärsiä sormien puutumisesta. Hassunhauskaa oli kuunnella odotushuoneessa kun erinäisiä naksusormi- ja mitälie ranneleikkauksia läpikäyneet potilaat pelottelivat minua sillä, että "se voi uusia". Jaaha, että ranteet auki aina muutaman vuoden välein, vai?
Tällä kertaa verenpaineitani ei kauhisteltu, päinvastoin, olivat kuulema hyvät läpi leikkauksen. Meinasin itseasiassa nukahtaa toimenpiteen aikana. Kun hoitaja kysyi leikkauksenaikaisia tuntemuksia, haukottelin "miettiväni päivän kauppalistaa". On ihan toista olla leikkauksessa TOISTA kertaa kun tietää jo, mitä siellä noin suurinpiirtein tapahtuu. Voi ottaa jopa rennosti.

Hiljattain Facebookin ihmeellisestä maailmasta löytyi handleriapu nimeltä Lotta, joka piti kuun alussa Balia luonaan kolme päivää. 
Koin tuon treenin Balille hyvin tärkeäksi ja mieltä lämmitti tietysti jälkeenpäin kuulla, että olivat Lotan kanssa bondanneet. Kuten pitikin. Ihanaa, että sekä Lotalta että minulta että Balilta löytyi rohkeutta ja intoa moiseen. Wau meille kaikille.

© Lotta

Sitten Tapahtumaan!

© Minna Puukko

Oli erittäin mieluisaa saada kokonainen tyttötrio avuksi Whippet-Harrastajien Tapahtumaan. Nimittäin Emmi, Lotta ja Viivi. Siellä nuoret ja energiset pajunvitsatytöt juoksuttivat kerta toisensa jälkeen Balia, Hupia, Balia, Jiveä, Hupia, Balia, Salsaa, Balia, Hupia, Jiveä ja Salsaa. Aika huippua. Emmi oli vieläpä kattanut tiimibrunssin Pandan häkin päälle ja allekirjoittanut rouskutti viinirypäleet ja vohvelit omien eväidensä päälle.

Rouske käy. Viinirypäleitä poskessa. Viivi vielä miettii rypäleen ja vohvelien välillä.
© Antti Ruotsalo

Balin kehämenosta näki selvästi, että kolmipäiväinen vierailu Lotan luona oli ollut hyvä idea. Sensijaan Hupin tullessa boksista ulos ei siinä (tuttuun tapaan) ehtinyt sanoa edes kissaa, kun se oli työntänyt päänsä Lotan laukkuun ja syönyt hänen eväänsä. Folion sentään jätti jäljelle. Hupi meni tuttuun tapaan kehässä Emmin kanssa nauttien huomiosta ja nakkitarjoilusta.

Balin arvostelu:
"Very nice dog. Beautiful head. Nice balanced. Very nice topline. Beautiful movement in up and down and correct from the side."

Vitsailinkin muuten paikanpäällä, että taidan seuraaviin näyttelyihin pakata käteni kolmioliinaan ja pyytää kainosti samaa trioa avuksi, koska kädessäni "on venähdys".
Tosin heistä kaikista sai vaikutelman, että auttaisivat yhtä iloisesti ilman ranteen tikkejä tai venähdystäkin.
Jotenkin ihanalla, hellyttävällä tavalla whippetien kanssa samalla taajuudella olevia nuoria.

Tapahtuma oli yleisö- tai koiramenestys. 
Koiria oli ilmoitettu lähemmäs 140 ja poissaolleita oli ehkä kymmenisen? Paikka oli myös suksee, autoille hyvin tilaa ja kehätkin mahtuivat hyvin tilaan. Lisäksi palvelu oli mitä mainiointa.
Jaana Porkka (Sopisco) arvosteli rauhallisesti ja pennuille aikaansa antaen.
Balin pojista kaksi ilmoitettua oli jäänyt erinäisten syiden johdosta kotiin, mutta paikalla olivat Tuiskuniityn Ilohäntä (ei sij.) ja edellistä viikkoa nuorempi Geada Flor Joyous Jive.

© Minna Puukko
Geada Flor Joyous Jive (Ch Pendahr Fred Perry x Vi'waun Ingrid)
upeasti VSP-pentu 4-6 kk 

Geada Flor Swirly Salsa (ei sij.)
Kaikkia teitä oli todella kiva nähdä ja harmi, kun kaksi jäi pois. Ehkäpä ensikerralla sitten?

Tamara Howarth (Taraly) nautti myös tehtävästään silminnähden. Oli ilo vastaanottaa hänen koiriamme ihailevia kritiikkejä. Vaihteeksi näinkin päin, ettei aina vikalistoja.

Hupi BIS-veteraani 12,5 vuoden iässä:

"12,5 years. The oldest dog today but the highest quality. Most beautiful glamorous head, but yet masculine. Everything is in the right place. In perfect balance of strength and elegance. Moving very well from all sides. He seem to be happy in the show today."
VSP-veteraani Pipsqueak Lovely Whipster

Hupin jälkeläisluokka BIS:

"High quality group. 4 different litters showing a great quality of their sire. Very even in type, quality and size. All 4 individuals are high quality individuals. All are superb movers."
Ryhmässä Ch Bonnywapit Flowerpower, Softouch Ebony Eyes, LC Ch C'mere Malibu ja Ch Jagodas Gingembre.

Kaikki tapahtumasta ottamani kuvat täällä: KLIK.


Kertakaikkiaan kiva päivä. Kiitos! Miten olisi taas Syystapahtuma? 

Kaunaksessa koikkelehtimassa.

Niin siinä sitten kävi, että menin ja varasin matkan Kaunasiin, tammikuun viimeiselle viikonlopulle.
Skannasin wipatinkaverit läpi ja koska kukaan ei leikkinyt meidän kanssa lähdin yksin. Tai siis Balin kanssa kaksin. King Tours valikoitui matkakumppaniksi ja ei ollenkaan hassumpi valinta.

Miliamhan ottaa kyytiin satamasta ja koska kämppis osui samaan viikonloppuun Thaimaaseen ja koin satamaparkkeerauksen hankalaksi ja kalliiksi löysin mukavan parkkikumppanin Martinlaaksosta, King Toursin matkan varrelta. Pögötti seisoi nätisti ruudussa kolme ja puoli päivää ilman parkkisakkoa. Luxusta.

Minulla oli kutina ja kutka, että tämä reissu voisi osua ja upota meille. No, kyllä se osui ja upposikin, mutta tällä kertaa muilta osin, kuin tulosten.

Meikäläinen oli laitettu matkustamaan takapenkille, villakoiraihmisten viekkuun.
Olipa loistava positiooni. Ensin siinä vähän kymppiryhmäläinen ja ysiryhmä teki tunnustelua, että löytyykö taajuutta ja onneksi se (taajuus) löytyi. Matkaseura oli mitä mainiointa. Kokenutta, avarakatseista, lennokasta ja huumorintajuista. Ottivat minut, yksinäisen matkalaisen huomaansa ja hoteisiinsa.

Pienen kommervenkin jälkeen hotellilla (huonekaverin koiro sanoi käytävässä VÄY ja RÄYH ja Bali vastasi samoin sanoin) marssin matkanjärjestäjän pakeille ja onnistuin saamaan oman lukaalin. 
Hotelli oli erittäin tasokas, huone oli todella iso ja ilmeisesti huoneen laajuudesta johtuen onnistuin kadottamaan sinne savonia-sarjan veitsen ja haarukan. Harmitus. Ei nimittäin ihan halpoja aterimia... Lauantain suihkun otin myös keskellä kylpyvettä, sillä ammeen TAPPI olisi pitänyt osata irrottaa ennen suihkua. Se, joka näytti ensikatsomalta sulautuneen ammeeseen. Pienenä vinkkinä sanoisin myös, että kannattaa laittaa se suihkuverho ammeen SISÄLLE eikä roikottaa sitä ulkona, sillä suihkuvesi valuu näinollen verhoa pitkin lattialle. Siinähän föönaat sitten lammikossa.

King Tours oli miellyttävä tuttavuus ja kokemus. 
Bussissa oli valmiit häkit toisella seinustalla ja Bali sai todella tilavan "alapedin"; päällä, omissa häkeissään majaili pari bolognesea ja toisella seinustalla muistaakseni keeshondeja ja toisella kääpiövilliksiä. Kyyti oli tasaista ja varmaa; ainoana miinuksena ehkä se, että pitstopit oli mitoitettu minimiin. Kaikkea ei älynnyt ja ehtinyt. Stopeilla kaikilla oli kiire ulos, käytävä oli tukossa mennessä ja tullessa, vessaan jono ja koirat piti ehtiä ulkoiluttaa. Lisäksi juosta huoltoaseman/kauppakeskuksen kassalta syötävää ja ei siinä oikein tiennyt, että mitä pasteijoiden sisällä on, ovatko keksit suolaisia vai makeita ja kuinka monta limua menee ennen seuraavaa pysähdystä. Bussissa kuitenkin jo jalkoväli oli täynnä kassia ja pussia, vieruspenkki samoin. Vaikka olinkin onnistunut ostamaan ennalta pyörillä vedettävän matkalaukun (oli muuten loisto-ostos!!) niin reppu oli IHMEEN painava ja sinne tavaran tunkeminen työlästä. Näin jälkikäteen ajatellen olisi PITÄNYT ottaa bussiin tyyny (!!) sillä pään pitäminen ikkunaa tai selkänojaa vasten kävi työstä ja oli todella epäergonomista. Reppuun OLISI pitänyt tunkea pitstopeilla myös vesipulloja, sillä hotellin minibaarista ostettuna 2 dl vettä maksoi vaatimattomat 2,90 e. Hotellin respa EI myynyt vettä, limpparia sai ehkä 50 snt halvemmalla mitä sama pullo maksoi minibaarissa. Koska stopeilla ei oikein tiennyt mitä ostaa ja mitä syödä, epävarmuudesta sai sitten maksaa vähän ekstraa; esim. suklaapatukka minibaarissa oli 1,50. Sama patukka olisi ollut huoltiksella varmaan 40 senttiä. Coca Cola Zero maksoi huoltiksella (erittäin syrjäisellä sellaisella) 0,60 snt. Hotellissa pieni cokis 1,50. Näyttelyssä puoli litraa limukkaa 2 euroa.

Näyttelyssä ei kannata syödä. Balille lopulta syötetty kanarulla-mikälie maksoi 3,50.
Maku muistutti lähinnä kainalon ja kylpyhuonelaatan yhdistelmää. Lihasipulitäytteinen pasteija maksoi saman, 3,50, ja sen pystyi syödä kevyesti. Kuitenkin veden, limpparin ja pasteijan ostamiseen sai menemään päivän aikana kevyesti parikymmentä euroa. Ja huom. sama pasteija olisi maksanut syrjäisellä huoltamolla ehkä 70 snt.

Muu kauppatavara oli ihan hinnoissaan.
Ostin yhden viiden euron pannan, en siksi, että tarvitsisin sitä, vaan siksi, että se oli niin halpa. Kumipohjainen vesikuppi maksoi 4 euroa. POSH-kuvioitu peti olisi maksanut 20 euroa, ja siinä oli mielestäni n. kymppi liikaa. Pieni pussi kuivamuonaa 4 euroa. Näyttelypaikalla nimittäin huomasin, että Bali oli päässyt jälleen talven aikana "kuivahtamaan". Moni kilpakumppani näytti Balin rinnalla vallan pullavalta ja Bali itse kuivan kesän oravalta. Olin sentään varustanut matkaan nakkia ja la näyttelyssä syötiin puoli pakettia ja su toinen puolikas.

Oli muuten hippasen hauskaa tulla la näyttelypaikalle. 
Olin ensin väärässä hallissa ja nakitin heti ovella nähdyn eläinlääkärimiehen kontrolloimaan Balin Drontalit. Hän ei olisi halunnut ensin tehdä sitä, koska hän sai leimasimen vasta puoliltapäivin? Sain kuitenkin annettua tabletit (vaikka Bali niitä tehokkaasti sylkikin lattialle) ja sain ihan itse täyttää rokotuskirjan. Ell lopulta allekirjoitti kirjan ja ei ottanut mitään rahaakaan. Poislähtiessä sitten pyysin saada leiman passiin ja semmoisen myös sain. Mitä väliä sillä, vaikka allekirjoitus ja leimasin eivät vastanneetkaan?

Sunnuntaina trimmipöytä keikkui kuin viimeistä päivää. 
Milloin tuomari ja milloin kehis pitivät jalkaa siinä, estämässä pöydän "vapinaa". Aikani katsoin ja bongasin kehän, jossa ei ollut pöytärotuja ja trimmipöydän jalat näyttivät vankemmilta. Vaihdoin pöydän lennossa ja näytti siltä, että paikalle toimittamaani pöytää pidettiin ihan asiaankuuluvana toimenpiteenä. No, ei tässä suinkaan kaikki, vaan jossain vaiheessa yksi narttuwhippet pissi ihan kunnon pissan kehän matolle ja kukaan ei tietenkään tehnyt mitään. Hain viereiseltä ständiltä läjän paperia ja kävin imeyttämässä pissan siihen. Kehikset istuivat passiivisina paikoillaan. Vartin kuluttua narttukoiran omistaja kävi englanniksi kiittämässä, se oli ihan kiva huomiointi.

Lauantaina onnistuin juoksemaan myös kehäteippiin.
Lattiamatossa olevaan, ja muistan oikein hyvin, kun aivoni sanoivat paniikinomaisesti "nyt kaadut nenällesi, valmistaudu". Jotenkin ihmeen kaupalla sain pidettyä itseni pystyssä. Tosin juoksin kaatumakenossa päin tuomaripöytää ja vasta siinä vaiheessa sain itseni suoristettua. Bali-parka, mitä se mahtaa ajatellakaan, kun käyn ensin Vaasassa tiputtamassa sen pöydältä, sitten Pärnussa ja vielä Kaunaksessa kompuroin ja kolhin itseäni tuomaripöytiin?

Olen loppujen lopuksi todella iloinen ja otettu, miten sain Balille kehäspiritin päälle ja pojan juoksemaan jopa hetkittäin barwaxania. Nakit ovat sille spesiaalijuttu ja uusi näyttelyhihna tuntuu toimivan. Ei minkäänlaista "äiti en halua liikkua" -tuntumaa, vaan päinvastoin. Vielä kun saisi kehäseisotuksen tikkiin, mutta se on vaan kertakaikkiaan vaikeaa. Parhaani teen ja teemme. Balitsukille aina vaan kymmenen pistettä, olosuhteisiin nähden vetää hienosti. Halli oli pieni ja haukku raikasi. Sunnuntaina jopa onnistuimme parkkaamaan todella hermostuneen labradorin viereen. Ylipäätään siellä "huippuhandlerienkin" koirat olivat ajoittain "all over the place" joten ei meillä Balin kanssa mitään hätää ole. Samalla lailla rapsitaan selkää, sormia napsutellaan ja pepusta tuupitaan. Koirat näyttivät ajoittain melkeinpä "oksentavan" kun kehäkeuhkoaminen oli niin voimallista.

Lauantaina kävin nakertamassa hotellin ravintolassa lammashampurilaisen.

Se oli oikein hyvää, mutta hieman nauratti, kun tuli Gordon Ramsayn huuto-ohjelmat mieleen; pihvi oli selkeä pakaste. Mutta pääasia, että siinä oli makua ja nälkä lähti. Evästyksen jälkeen hain iloa pursuavan Balin mukaan lenkille ja tepastimme Kaunaksen kaduilla kolmen kilometrin verran. Kuinka ollakaan, löysin leipomon ja ostin palan kääretorttua ja 10 macaronia. Hinta oli huimat 2,20.

Kaunas oli selkeästi "vastakohtien maa" sen, mitä siitä näin. Valtavia maksimarketteja ja toisaalta romahtamaisillaan olevia taloja.

Kauniita jouluvaloja ja kirkkoja ja toisaalta hylätyn näköisiä asuinalueita. Paljon ei ehtinyt nähdä, tuon yhden iltalenkin verran ja mitä nyt bussin ikkunasta tuli kuikuiltua. Hintataso vaihteli paljon, kuten edellä kuvasin. Sunnuntai-iltana tuli ostettua kolmen euron hintaista pina coladaa, joka Suomessa maksaa samassa pullokoossa kahdeksisen euroa.

Näyttely oli hyvin järjestetty, mitä nyt lattialla oli pissaa ja kakkaa ja tosiaan kanarulla onnistui maistumaan kainalolta. 
Kehäsihteerit eivät juuri kommunikoineet, mitään arvosanalätkiä ei näytetty ja olipa lauantainen tuomari ihan sanonut jollekin esittäjälle kierroksen päätteeksi, että "ei tarvitse tulla uudelleen", vips vain. Arvostelu meni MV-EuV-tyyliin, luokkavoittajat jatkoivat loppukahinoihin.
Ja mitä tulee niihin loppukahinoihin ja Balin resultteihin, niin melko identtisesti sujui: lauantaina Bali voitti valioluokan ja kilpaili Cacibista nuortenluokan voittajaa vastaan, koska avo-luokan voittaneelle koiralle oli sanottu, ettei tarvitse uudelleen tulla. Bali hävisi nuo-voittajalle ja sai pelkän luokkasertin (niitä pitää ansaita kolme saadakseen LT Ch -tittelin) sekä vara-Cacibin. Samalla linjalla jatkettiin sunnuntaina, hieman haastavammin. Bali tuli valioluokassa toiseksi ja joutui siksi vara-Cacib-kilpailuun, nyt siinä oli nuo- ja avo-luokkien voittajat. Balille jälleen vara-Cacib. Kyllä oli lähellä, etten sanoisi. Harmittavan lähellä.

Matka olisi ollut ankeahko ilman HUIPPUseuraa! 
Iso kiitos Virpi, Dorka, Noro ja Heini - te teitte matkasta todella lupsakan, viihtyisän ja antoisan. Miten luxusta saada matkustaa mukavassa ja lennokkaassa seurassa, huippua! Bussissa juttu lensi ja vitsailimme aiheesta kuin aiheesta. Joka rodussa tuntuu olevan omat äärityyppinsä mitä tulee rodun harrastajiin. Ihanaa, että bussiin oli osunut lupsakimmat harrastajat. Todella antoisaa ja mukavaa tutustua muiden rotujen harrastajiin ja ylipäätään muihin rotuihin.

En olisi lähtiessä uskonut, että bussimatkailu voisi olla niin kertakaikkisen sujuvaa, sillä sitä se nimenomaan oli. 
Olin saanut ennalta kuulla, että "matkanjärjestäjille on tapahtunut varmasti kaikki mahdollinen, ota rennosti, kyllä ne osaa hoitaa". Sitä he osasivat. Alkuperäinen huonesuunnitelma ei ihan osunut, Balin ja toisen rodun kohtaaminen kapeassa hotellikäytävässä osoitti muiden merkkien muassa, että "tämä juttu ei toimi". Ei hätää, King Tours hoiti asiat niin, että pääsimme Balin kanssa omaan huoneeseen.
Pysähdykset oli huolella suunniteltu ja vaikka kiirettä piti koirien ulkoilutuksen ja oman vessakäynnin kanssa, ostosvisiitistä puhumattakaan, sujuivat ne pysähdyksetkin ja niitä oli sopivasti. En kokenut pahana sunnuntaista iltakäkkimistäkään, eli oman kehän jälkeen oli näyttelypaikalla käkkelehtimistä vielä nelisen tuntia, mutta JÄLLEEN mukavassa seurassa tuokaan ei ollut ongelma. Kamera esiin ja kuvaamaan. Mukaan tunnelmaan ja taputtamaan voittajille.
Joitakin ryhmäotoksia täällä: KLIK.

Kun lähdimme vihdoin n. 18.30 kotimatkalle, olimme lopen uupuneita mutta onnellisia. 
Bussi körötti omaan rauhalliseen tahtiinsa kohti ensimmäistä pysähdystä, joka oli hampurilaispitoinen huoltoasema. Sen jälkeen pystyin horrostamaan kolmisen tuntia ja ennen kuin siinä kissaa melkeinpä ehti sanoa, olimme Tallinnassa. Kuinka kamalaa tuo kaikki odottelu olisi ollut ilman Sitä Huippuseuraa. Meillä tarinoita riitti.

Kummalliseksi lopuksi päädyimme Tallink MegaStarille, joka ei ollut ihan valmis matkustajaliikenteeseen. Laiva oli tullut edellisenä päivänä vesille ja sen kyllä huomasi. Pyysin laivalla Hesen tiskiltä vettä voidakseni nappaista aamulääkkeet; mutta työntekijä mutisi jotain siitä, että "en voi antaa hanasta vettä sillä meillä on hieman klooriongelmia hanavedessä". Huhhuh. Sitten alkoivat kuulutukset viiden minuutin välein "Meillä on teknisiä ongelmia, kuulutamme lisää viiden minuutin kuluttua". Läheisen aamiaisravintolan henkilökunta oli totaalisen pihalla. Suomeksi esitettyyn kysymykseen vastattiin viroksi ja samalla käveltiin pois. Pieni pala juustokakkua ja vesi; mitään hintoja ei ollut esillä, kassakuitista näit, että vesilasi maksoi 2,40 e. Pyytäessäni viivästyksestä johtuen ilmaista "santsivesilasia" sain vastaukseksi "Kokku kiikk käk muk vät nää", eli jotain viroksi. Samaista tarjoilijaa en enää nähnyt, vaikka yritin ehdottaa hänelle, että kävisi kysymässä esimieheltä luvan, että saako hän laskea asiakkaalle vesihanasta ilmaiseksi vettä.

Lopulta laiva lähti tunnin ja kymmenen minuuttia myöhässä, syystä, jota meille ei koskaan kerrottu. Ilta-Sanomien toimittaja viivästyksen syyn lopulta avasi; "ramppiongelmia".

Se, mikä tässä jälkitunnelmissa on nyt traagisinta on, että silmät ovat rutikuivat, nenä kutisee, rahat on loppu, peräpukamat ovat kovilla, selän jännitystilat samoin, pyykättävää riittää, laskuja samoin mutta huomaan miettiväni SAMANTEIN uutta reissua! 
Miten tässä nyt näin kävi, vara-Cacib -masennus onkin muuttunut vuorokaudessa teemaksi "Vara-Cacib Cacibiksi ja äkkiä, minne seuraavaksi"?


Kiitos King Tours ja matkaseura vielä kertaalleen! Vaikka tulokset eivät olleet mieltä myöden, matkaseura pyyhki alakulon mennessä. Ja tullessa.

Missä menet näyttelymaailma?

Kaikenlaista sitä taas some puskee ja kännykkä soi. 
Kieltämättä olen vanhankansan ihmisenä ollut matkan varrella muutamaan otteeseen hämilläni. Hämillään olo on tuottanut koko joukon voimakkaita tuntemuksia ja äimistyksiä, mitä voikin tässä omassa blogissa lähteä puimaan estoitta.

Jossain vaiheessa tuntui, että Suomi oli täynnä Roger Hewittejä ja Kiefer Heatherlandeja, joita puski Englannista, Skotlannista ja Färsaarilta opettamaan piskuiseen Suomeen "dog handlingia".
Minulla oli jopa ilo kuulla erään ystävän kyseiseen handlauskoulutukseen menevän ja pääsin haastattelemaan häntä hetimiten koulutuksen jälkeen:
Minä: Mistä siellä oli oikein kysymys?
Nti Koira Hanskaan: No se on vaikea selittää.
Minä: Siis mitä siellä tehtiin?
Nti Koira Sojottamaan super positiooniin: No siellä juostiin ja juostiin, mä olin ihan poikki.
Minä: Siis mitä, te vaan juoksitte?
Nti Koirani tuijottaa namiin vaivatta: Se oli älyttömän iso halli. Se opettaja oli tosi flirtti, aivan ihana tyyppi. Me mentiin ja mentiin. Koiran pitää mennä meidän kanssa. Meidän pitää näyttää koiralle, että me mennään.
Minä: Siis oliko siinä mitä muuta kun tota juoksua?
Nti Koiran kanssa mentiin eikä meinattu: No oli siinä, mutta me juostiin niin valtavasti. En mä osaa selittää.

Jos jotain, niin handlausta ja kontaktia saattanee olla ehkä vaikeinta "opettaa".
Olin hiljattain erään menestyksekkään handlerin kurssilla, tosin itse istuen sivussa, kun taitava juniori vei koiraani. Opettajan oppia oli vaikea ainakin siellä sivussa kuulla, koska paikalla olevat koirat haukkuivat melkoisesti. Opettajan main goal oli ilmentää kurssilaisille, että "koira on parhaimmillaan tuijottaessaan namia, vapaasti seisottaen". Kuitenkin paikalla oli siis oma koirani, joka ei ole suinkaan sataprosenttisen namiorientoitunut. Silloin, kun oma koirani tuijottaa namiin ns. free stacking, sen takajalat saattavat olla täysin rungon alla ja perä samoin. Kouluttaja otti muutamia koiria privaattioppiin ja en ihmettele yhtään, ettei oma koirani osunut tähän arvontaan.

Miten lähdet tosiaankin opettamaan namikontaktia koiralle ja koirakolle, joka ei ole tottunut sitä käyttämään ja koira ei reagoi namiin?
Siinäpä kysymys. Lisäksi tulemme lempiaiheeseeni, eli oikea-aikaiseen palkkaukseen. Istuin aikoinaan Tommy Wirenin kurssilla kuulemassa, että "Ota omistajan koira mukaan oikea-aikaisen palkkauksen kurssille, ja kurssi kestää kuusi viikonloppua. Sitten kun opettelemme sitä (oikea-aikaista palkkausta) kanojen kanssa, selviämme yhdessä viikonlopussa".
Istuin kyseisellä kurssilla ehkä n. 10 vuotta sitten, ja minulle on edelleen mysteeri (sitä ei selitetty millään tavoin) miksi ja miten juuri kanat opettavat OIKEA-AIKAISEN palkkauksen kuusi kertaa nopeammin?
Kuitenkin hyvin selvää oli se, että "jos sata koiraa tarvitsee oppia jossain tietyssä ongelmassa, ja niille pyritään sitä antamaan tavalla x; kahdelle oppi menee perille kuin humps vain ja 98 tarvitsee räätälöidympää oppia".

No, tämä lienee yksi kompastuskivistä useammallakin koiranomistajalla, sillä hiljan saimme lukea erään ulkomuototuomarin, joka on myös ansioitunut valokuvaaja, harmittelevan "jatkuvaa naminsyöttämistä" koirille näyttelyissä.
Sepä. Namia nakataan olan takaa, vauhdissa, pöydällä, lattialla ja kuvaustilanteessa. Eittämättä sitä annetaan "varmuudeksi", törötyksen parannukseen, kontaktin luomiseen/ylläpitämiseen, vahingossa, ilman ajatusta, vakuudeksi, varmennukseksi, kun ei ole muutakaan tekemistä, luullaan, että NYT on oikea hetki ja sitä PITÄÄ antaa, kun koira haluaa, ja koska halutaan vahvistaa omaa/koiran käytöstä.

Todellisuudessa ongelmat ovat paljon syvemmällä.
Niin kuin aina. Veli pärjää paljon paremmin ja sisko esiintyy hienommin. Siskon hihna on hienompi ja veljen esittäjällä on puku. Siskon handlerilla on hihoista joustava jakku ja veljen koiralla on timanttipanta.
Taustalla on kuin onkin jakkupukuja ja silkkisolmioita ja todellisuudesssa voiton tavoittelusta tulee niin suuri issue, että "Rontin" kanssa on käyty skotlantilaisen Hewitt Hemingwayn esittämiskurssilla juoksemassa maneesia ympäri ja Wirenin luona on käyty syöttämässä kanoja viikonlopun verran, jotta oikea-aikaisuudesta saadaan kiinni. Resco on erittäin last season, ja nyt mennään punotulla hihnalla, jossa on koiran karvojen väriin sointuvia dimangeja.
Harvoin kuitenkaan esittäjä/omistaja osaa kuvailla koiransa esittämiseen liittyviä "ongelmia" kovin syvälleluotaavasti. Enemmän tuntuu, että "tuomari on sokea" ja "takanatuleva juoksi meidän päälle" ja Rontti oli "pahalla tuulella, koska jouduimme heräämään niin aikaisin". Joskus jopa "pöytä oli liian pieni" ja "Rontin kynsi oli kipeä".
Hermostuminen, jännitys, pärjäämisen ja näyttämisen halu näyttäytyvät koiranäyttelyn kehässä parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Koiran oma mieli ja luonne tuntuu olevan monelle mysteeri ja satunnaista "hyppelehtimistä" lähdetään herkästi korjaamaan vesiterapialla ja sähköimpulsseilla. 
Kehän reunalla saattaa olla juoksuaikainen narttu, tärppipäivillä, mutta ensisijaisesti apua koiran "pompsahteluun" haetaan aina fysioterapiasta ja asentokorjaukseen perehtyneeltä nivelkorjaajalta.

Koira opetetaan barwaxanille (juoksemaan näyttävästi esittäjän edellä) ja esittäjä pukeutuu sen mukaan, että koiran siluetti on edukseen esittäjän jalkojen edessä. Kilpailijoista otetaan ennakkoon selvää ja "leppoisasta näyttelypäivästä samanmielisten kanssa" on nyt tullut VOITONtavoittelua; tiimivärien ja -vaatteiden kakofoniaa, tiimiteltassa, tiimimustikkapiirakan äärellä.

Lopulta viemme kehään ELÄIMEN, jolla on erilaisia päiviä, ihan kuten meillä itsellämmekin. Eläin, koira, voi olla vain väsynyt ja tympääntynyt. Biorytmit, hormonit, vietit ja vaistot rytmittävät myös koirien elämää.
Jollei voittoa tai edes hopeasijaa heru, alkaa somessa vuolas selittely "Bella ei suostunut liikkumaan", "se on isänsä poika/tytär ja/tai äitinsä poika/tytär siinä suhteessa". Aivankuin veltto tapa liikkua olisi selitys kaikkeen ja ainakin geeneissä. Eikö voitaisi olla vain iloisia siitä, että koiramme on "eläin" ja sillä on oma tahto? Missä menet näyttelymaailma, kun kaiken pitäisi aina olla priimaa? Jollei priimaa heru, on aina vika jossain. Selittelyt viedään kehän jälkeen someen.

Joseph Joyriderin handlauskurssin käymisestä on tullut elinehto.
Kehään ei voi mennä enää taviksena, on täytynyt ponnistaa joko rotuhistorialla (mielellään +20 vuoden tausta, em. kilometreillä saa olla suht rauhassa, viedä myös Rescolla!), tai omata turkinväriin sopiva timanttihihna, kontakti koiraan pitäisi olla kunnossa, varo tekemästä itseäsi säälittäväksi kertomalla, että "kyllä se kotona", koska koiraa on pitänyt treenata myös maneesissa/agilityhallissa/peiliseinällä/kimppatreeneissä. 

Juniorhandlereitakin pörrää ympärillä. 
Tiedän monia todella taitavia handlereita, joilla on eittämättä huipputulevaisuus edessään koiranäyttelyiden ja koirien esittämisen  parissa. Kuitenkin tiedän myös handlereita, jotka hakevat "valmista" koiraa. Kun kerrot heille, että "tämän kanssa pitää tehdä töitä" alun innostus laantuu ja et saa pitkään vastausviestiisi, johon otat omaa aikaa + 20 minuuttia, enää mitään vastausta.

Yritän pistää vastaan kaikin tavoin. 
En mene maneesiin, en halua irlantilaisen Tim Spencer Smithin handlauskursseille, kanat minua kyllä hieman kiinnostavat, mutta timanttipanta ei. Haluaisin huolettomuuden takaisin ja keveyden astua kehään. Se, että olen alkanut itse laskea pisteitä ja metsästää puuttuvia serttejä, saa minut huolestuneeksi. Tuntuu, että kotioloissa lässytän koirilleni yhä enenevässä määrin, lorottelen öljyjä kuivamuonaan ja muhennan lihaa höysteeksi, lenkitän ja juoksutan, haen sitä MINÄ ja KOIRANI- bondausta, jota koen, etten enää kehästä ja näyttelyistä saa. Tapaan kuitenkin yhä näyttelyissä HYVIÄ tyyppejä koirineen, mutta huomaan heidän puvuista, pannoista, hihnoista ja asenteesta, että "jaaha, sitä on oltu Mark Spencerin kehäkursseilla ja luettu Whippetlehdestä Pär Smithin haastattelu, jossa kyseinen kesäinen tuomari vinkkasi ottamaan oppia kilpakumppaneista, tekemään paremmin ja enemmän ja loppuviimeksi pukeutumaan parhaimpiinsa".

Niin miksi? Voittaakseen vai nauttiakseen?

Halikaa koirianne. Ne ovat valtavan ihania ja vilpittömiä ja niiden fiilikset heijastuvat teistä itsestänne. Olkaa vähemmän kireitä niin koirannekin löysää. Kohdalle sattuu kuitenkin pari kertaa kesässä se lupsakka tuomarikin, jolle koiran ja esittäjän rentous on silmiinpistävän ihanaa.

Rennoin rantein, nauttien, fiilistellen ja ihastellen. Me olemme lopulta "vain ihanan rodun parissa" ja meidän tulisi tottavie nauttia rotuvalinnastamme kärvistelyn ja irvistelyn sijaan.

Jutun kuvat oma kuva-arkisto ja ne ovat kuvituskuvia eivätkä liity varsinaisesti juttuun.

Rentouttavaa talvilenkkeilyä.

Miten se pääseekin aina kevään, kesän ja syksyn aikana unohtumaan millaista talvilenkkeily koirien kanssa kaikessa kamaluudessaan on.
Mittari näyttää miinusta, todellisuudessa kävelen sohjossa. Mittari näyttää plussaa, todellisuudessa luistelen väärän kenkävalinnan johdosta mitenkuten. On pimeää, tuulista, viimaisaa, ankeata. Ohittaessaan lumisen pellon sitä miettii, että "tuolla me kesäkuussa kirmasimme timoteiden seassa". Nyt pitäisi olla reiteen asti ulottuvat saappaat, että pellolle edes kannattaisi yrittää. Johtuuko pimeydestä, roskakorien vähyydestä vai pakkasesta - vai kaikkien em. asioiden yhteisvaikutuksesta; tienpientareet ovat vääränään pakastepökäleitä, joita omistani kaksi sankaria narskuttaa.

Ostin valopannat koko katraalle.
Ovat tietokoneesta (esim.) ladattavaa mallia, mutta eihän ne tietenkään ole valmistettu kuin elokuvissa, vaan osa valkoisista pannoista on VALKOISIA, kirkkaan loisteliaita ja osa taas vihertäviä, mattavaloisia. Osaa saa olla kokoajan lataamassa, osassa lataus kestää pidempään. Ja pukea nekin pitää. Klikata päälle ja lassota kuhunkin pantaan oikeat koirat.

Pukeminen on aloitettava puolta tuntia ennen lähtöä.
Tämä minulta unohtuu aina kevään ja kesän aikana. Takamus pystyssä, selkä mutkalla metsästät viittä koiraa ja ähkien ja puhkien puet mutkalle meneviä koiria. Pakkasen oikein purressa puet viisi koiraa KAHDESTI. Teepparit alle ja takkia päälle. Tämä tietenkin kahdesti päivässä. Kummasti kesällä vetristynyt selkä alkaa taas huutaa hoosiannaa ja kerätä jumeja ja juntturoita. Jotka on muuten kipeitä.

Jahka olet onnistunut lassoamaan koirat paikoilleen puettaviksi, tulee vielä valopannat kaulaan. Osalle pannat tulevat ennen varsinaista pantaa, osalle jälkeen. Hyvä jos puoli tuntia riittää tähän rumbaan. Kun olen saanut omat vermeet niskaan olen usein jo aivan hiestä märkä ja vain vaivoin puuskutan michelinukkona michelinkoirieni kanssa ovesta ulos.

Sitten se kaikki hauska alkaa.
Väärät kengät. Mutta enää et jaksa kääntyä takaisin ja vaihtaa toisiinkaan. Olet kävellyt kuusi askelta ja hihnat ovat ensimmäistä kertaa solmussa ja dipanneet myös handsfreen piuhat sekaan. Tähän tilanteeseen orava ja flexissä väykyttävä terrieri ja yksi koirista alkaa kakkia parkkikselle, niin ahh, miten ihanasti lähtee rentouttava lenkkeily liikkeelle.
Huudat terrierin omistajalle, että voitko hetken odottaa, että me päästään väistämään tuonne. "Nää on tuttuja keskenään, tää on ihan mukava koira" ja sitä rataa. Toistat miljoonatta kertaa mantraa siitä, että "Minulla on tässä viisi koiraa, jotka painavat yli 80 kiloa, mulle on helpompi väistää". Terrierin omistaja (joka siis ulkoiluttaa yhtä koiraa) huikkaa iloisesti: "Mulla on yhdeksän koiraa. Mulla on niistä viisi (tai neljä) ja mun (jollain sukulaisella) neljä (tai viisi)". Jepjep.

Keväällä ja kesällä unohtuu sekin, että syksyyn/talveen/vuodenvaihteeseen osuu yleensä kaikkien kulmakunnan narttujen juoksuajat. 
Vuoronperään.
Kyllä sen sitten huomaa, kun kuudellakymmenellä on yhtäaikaa. Että voi viisi koiraa pistää hanttiin. Sitä kun voi löytyä samaan aikaan tien vasemmalta JA oikealta puolelta viesti, joka pitää lipittää läpikotaisin. Yksi koira kakkaa ja kaivat kohmeisin sormin kakkapussia. Yksi koirista käyttää pitstopin oitis hyväksi ja nappaa ranteenpaksuisen kakan parempiin suihin, suupieliä pitkään autuaana lipoen. Mikä kumma siinä on, että kakankeräystilanteessa lähistöllä on aina lihapiirakan puolikas, kakkapökäle ja oksennus? Kaikki imuroidaan. Yksi vetää pähkinöitä pää punaisena. Toinen lutsuttaa lenkkeilijöiden nenäliinoja ja kolmas kyttää oravia. Ja jokapaikkaan pitää vetää. ~ 80 kiloa whippetiä tuntuu about kuudelta rottweilerilta.

Yleensä juuri tällaisessa hektisessä tilanteessa meitä lähestyy vääjäämättä musta, iso, sekarotuinen koira flexissään. 
Olen nähnyt kaukaa heidän tulevan, mutta omistaja on keskittynyt rauhallisena näpräämään kännykkää ja koirakin on nuuskutellut lumikasoja intensiivisesti. Mutta NAPS sillä hetkellä, kun alat kaivaa kakkapussia ja metsästää syvälle lumeen plumpsahtanutta kakkaa, alkaa kuin salamaniskusta neito ja musta, iso, sekarotuinen koira JUOSTA kohti. Siinä jää kakat koloon, kun pitää äkkiä tehdä pakosuunnitelma.

Ajattelet juoksuttavasi koiria. 
Kyttäät sopivan metsän/kentän/pellon. Päästät pojat juoksemaan, ja pikaisen pinkaisun jälkeen huomaat toisen pojista alkavan evästää pökäleitä. Kakkaa syömätön koira jää kuin nalli kalliolle, kun yksi HOTKII läjiä kaukana horisontissa. Tarjoat nyt toiselle koiralle mahdollisuuden pinkoa metsässä. Se tekee saman. Etsii lähimmän kakan ja syö sen. Maiskutellen. Manaat kuuluvasti, että "ei tästä tule mitään" ja otat koirat kiinni. Teet sen viimehetkellä, sillä kuin tyhjästä metsän siimeksestä ilmestyy nainen porokoiran kanssa ja he jäävät seisomaan paikalleen teistä kolmen metrin päähän. Käännyt vielä kerran reuhtoessasi poikia metsästä katsomaan, mihin porokoira ja nainen menevät; että tuleeko kuinka kiire. No ei tule. Siellä he seisovat edelleen. Varmaan vieläkin.

Kotona rentouttavan lenkin jälkivaikutukset alkavat näkyä.
Toisten koirien peräpään tuotoksia kilvan nauttineet koirat alkavat tuntea "outoja vaikutuksia" ja ne näkyvät sitten matoilla. Eilen oli juuri tällainen ihana päivä kun isä ja poika yökkäilivät yhdessätuumin. Kuivamuonaoksennus on siitä "kiva" että se ei oikeastaan haise. Tai no, haisee jollekin ehkä ruisleivälle. Ulostetta syöneen koiran oksennus haisee lähinnä jäteaseman lietesammiolle, imelälle, kitkerälle ja luotaantyöntävälle. Se on ERITYISEN ruskeaa ja kokkareista mönjää.

Selkä on juntturassa. Ojentajat ja hauikset kuin punttisalin jäljiltä. Oksennusta on matolla, ripulia takapihalla, väkevä, voimakas ja pyörryttävä tuhnun tuoksu täyttää asunnon. Huomaat odottavasi lämpimämpiä ilmoja pelkästään siksi, että saisit pitää ikkunaa auki ja televisiota ei tarvitsisi katsoa silmät kirvellen, väkevän kakan hajussa.

Haluan kevään tänne heti.
Haluan pian unohtaa talvilenkkeilyn kirot taas hetkeksi.

Ja eikun pukemaan. Viisi koiraa ja yksi emäntä michelinukoiksi. Rotvallit, veto, pakastepökäleet ja flexien pauke kutsuu. 
Eiköhän siellä muutama oravakin jumppaa oksalla ja heitä Luxia pähkinällä päähän.

Vuosi 2016 on paketissa! Sano se statistiikoin.

Vuoden statistiikoista päällimmäisenä mieleen tulevat näyttelyarvostelujen puhtaaksikirjoitus. Pelkästään joulukuun aikana sormieni läpi kulki 423 arvostelua. Yhteensä olen naputtanut tänä vuonna puhtaaksi 1062 arvostelua. Se on paljon se, kun ajattelee, että arvosteluja on naputtanut aika moni muukin; Koiranetin mukaan 2016 oli 1878 näyttelykäyntiä + siihen päälle vielä tapahtumat ja pentunäyttelyt; luku mennee kokonaisuutena yli 2000:n.

Lenkkinumerot kertovat sensijaan Kenzolan tehneen jälleen uuden lenkkiennätyksen; 
marssimme vuoden aikana remmeillen 2067,9 km (jaettuna 365:llä = 5,66 km/pvä). Vanha ennätys oli vuodelta 2015; 2004 km.
Yli kahdensadan kilometrin pääsimme kolme kertaa; maalis-, elo- ja lokakuussa. (200.4, 208.5, ja 207.6 km) Ihan mahtavaa - kiitos pojat! Ja toki lukuisat lenkkikaverit korvanapeissa. :)

Kivipäiväkirjaakin aloin pitää Balin osalta joskus keväällä. 
Kiviä poistettiin Balilta 30.4., 12.5., 5.6., 7.8. ja 30.12. Pääsemme Balin kanssa nyt Nutrolin-testaukseen. Josko öljyllä sittenkin olisi voimaa estää kivien anturaan sisälle pääseminen.

Balin osalta vuosi oli kuitenkin vauhdikas ja hohdokas. 
Saimme ilon tehdä useamman reissun vuoden mittaan, matkat ovatkin mukavalla tavalla sävyttäneet vuottamme. Keväällä autoiltiin ensin Vaasaan; mikä mukava roadtrip Emmin ja Erican kanssa! Sujuva reissu isolla ässällä. Seura oli mitä mukavinta JA VIELÄ kotiintuomisina Cacib ja VSP-resultti.

kuva Marko Pessi

23-28.6. olimme Pirjon & co:n kanssa Ruotsissa, Tångahedissä.
Vaikka teltta asennettiin väärinpäin ja tuulesta ja tuiverruksestakin sateineen saimme osamme, niin reissu oli todella mukava. Sitä tuntee itsensä todella etuoikeutetuksi saadessaan matkustaa kokeneen konkarin kanssa, joka ui Ruotsissa kuin kala vedessä. Mikäs sen mukavampaa kuin purjehtia perässä. Tätä Ruotsin reissua sävyttivät vielä erittäin antoisat kasvattajatapaamiset. Kävimme niin Play A While-, Twyborn- kuin Wolf Tone -kenneleissäkin. Luksusta.

6-10.7. oli vuorossa Viro ja Pärnu INT. 
Waude, waude ja waude. Leppoisaa, lokoisaa, halpaa, ihanaa, aurinkoista. Cacibeja kaksin kappalein ja molempina päivinä ROP. Lauantailta vielä RYP2-tulos, kirsikkana kakussa. Vielä iso kiitos Susannelle, you rock girl!

5-7.8. vaihteeksi kotimaanmatkailua, nyt Kuopiossa. 
Kiersimme kolme päivää samaa raviradan kohtaa, EH/-, ERI/- ja ERI/- tuloksin. Hotellissa huolto pelasi, mm. silloin, kun pojat päättivät karata. Ruoka ja seura oli mitä mainiointa, jälleen kerran. Sitä vaan miettii, että kuinka kummassa meillä on a) whippeteissä näin hyviä TYYPPEJÄ ja sitten vielä näiden b) whippetien omistajissa näin hyviä TYYPPEJÄ? Kiitos Sanna - hauskaa riitti!

Vuosi päättyi Tukholmaan. Vielä ehdimme piipahtaa kummastelemassa ruotsalaisia takseja ja SV-16 kehiä 3-4.12. 
Pirteällä pikamatkalla mukana aina yhtä näpsä ja auttavainen Emmi, kiitos!
IHANA matkavuosi, kertakaikkiaan. Nautimme täysin siemauksin joka reissusta.

Jos tuloksia laittaa pakettiin, niin Bali metsästi vuoden aikana kaksi suomalaista Cacibia, kaksi virolaista Cacibia ja EE Ch-tittelin. Kotimaisissa kehissä olimme 17 kertaa ja PU-sijoituksia tuli 6. Aika hauskaa. Nimittäin myös 2015 Bali sijoittui 6 kertaa. Silloin jäimme nipinnapin ulos listauksista; sijalle 11. Tänä vuonna Bali vihdoin pysyi TOP TEN-listalla kymmenen parhaan joukossa, ollen kahdeksas. Minusta ihan huikea resultti!!

kuva Kirsi Aalto

Vuosi oli siis sangen koiranäyttelypitoinen ja matkat rytmittivät vuotta mukavasti. 
Vuoteen mahtui myös Hands On 2:sen järjestäminen sekä Syystapahtuman läpivieminen. HAKA-päivän vetovastuu oli tänä vuonna hallituksella. Kaksi pentueellista puikkonokkia putkahti Balille ja Hupille yksi AI-pentue Australiaan.

Koiraharrastus pitää siis yhä otteessaan, ja joskus tuntuu että ote vain voimistuu!! Koirien merkityksellisyys kristalloituu vuosi vuodelta lisää eivätkä Suomen rajat oikein enää pitele meitä. Pian pääsemmekin tekemään uuden aluevaltauksen, nimittäin kokeilemaan ryhmämatkailua bussilla. Siitä sitten myöhemmin lisää.

Oikein Hyvää ja Menestyksekästä Uutta Vuotta kaikille blogiani seuraaville - halikaa whippetejänne ja toisianne!

Askartelemme joulukortteja. Joulu oli ja meni.

Joulukuu vilistää silmissä. Juuri olin Balin ja Emmin kanssa Ruotsissa ja hetikohta viikon päästä Messukeskuksessa. 
Ensin töissä ja sitten Balin kanssa Jussi Liimataisen kehässä. Balin oli tyytyminen ERIin, mutta mukavalla arvostelulla ja parempi aina ERI kuin EH. Kuitenkin. Niitä eehoita kun on myös jonkin matkaa tullut kerättyä.
Eehoossahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ERIn saatua sitä kuitenkin aina "pääsee kilpailemaan vielä uusiksi kilpailuluokkaan". EHn kanssa se on vähän niin kuin "Kiva kun kävit. Hyvää kotimatkaa. Aja varovasti".

Tämä vuosi on kuitenkin historiallinen siinä mielessä, että Team Kenzongos -whippet on huidellut TOP 10:ssä viimeksi joskus 1990-luvulla (Ch Zootsuits Lonely Hearts). Olimme Balin kanssa tänä vuonna pitkään kiinni sijaluvussa seitsemän, mutta loppuvuoden pisteettömät kehät tipauttivat meidät lopulta kahdeksanneksi. Huikea sijoitus, kuitenkin. Suorastaan HIENO!! Semminkin, kun meillä on Suomessa tänäpäivänä oikein kelpo taso niin uroksissa kuin nartuissakin. Hienoja koiria on useita, voitto voi osua kenelle vain. On siis t o d e l l a hienoa lukeutua topkymppiin. Lisäksi Hupi sijoittui hienosti jalostuskoiralistalla kuudenneksi. Komeata.

Messukeskuksen jälkeen iski kuitenkin kennelyskä. Tällä kertaa ei nelijalkaisiin vaan allekirjoittaneeseen. Vietän tänään röhöyskäpäivää numero 12. Melko naurettavaa, koska viimeksi syyskuussa painin röhön kanssa. Silloin paini kesti 11 päivää. Pitääkö tässäkin nyt tehdä uusi ennätys?
Nukkuminen menee puoli-istuvassa asennossa, koska keuhkot ritisevät ja paukkuvat. Missä ovat ne lapsuuden ja nuoruuden parin päivän flunssat? Missä ovat normaalit yskät, jotka kestivät muutaman päivän ja painuivat sitten unholaan? Miksi lunta ja jäätä tursuaa pääkaupunkiseudulle kaksi kuukautta sitten ja sen koommin on menty +5 asteessa, sepelin päällä marssien? Miksei mikään ole enää normaalia?

Jonain aamuna sain sentään askarrelluksi muutaman joulukortin. 
Minähän pidän vaihtelusta. No, itseasiassa tykkään "katsoa muutaman" ja valita niistä sitten parhaan. Loppujen lopuksi en osaa kuitenkaan valita vaan säästän kaikki koneelle "myöhempää tarkastelua varten". Sitten tyydyn kateellisena katselemaan muiden kortteja, että "mistä noinkin hieno on löytynyt" - ja huomaan sen olevan sellaiselta sivustolta, missä en tänä jouluna edes muistanut käydä.
Free christmas frames - sivut kun ovat minulla IE:n suosikeissa ja IE toimii silloin kun lystää. Yleensä ei.

Joulu vietettiin siis röhien ja digiboksin tallenteita katsellen. 
Enää 8 tallennetta jäljellä. Kaikki elokuvia. Lenkit ovat olleet tässä kuussa minimissä, n. 120 kilometrin kohdalla mennään. Sepelillä ei ole kiva hiihtää. Pimeys ahdistaa ja vetinen viima viimeistelee lenkkinautinnon. Muistinko mainita vastatuulen? Pientä potkua tuli sentään alitajuntaan kun laskin kuukauden kuluttua olevan jo n. 1,5 tuntia valoisampi päivä.

Jouluaattona olimme poikain kanssa äitini joulupöydässä. Lohi ja peruna oli suussasulavaa - oli kiva voida kattaa äidilleni pöytä ja nauttia jouluruoasta yhdessä hänen kanssaan.

Minä ja äiti jouluaattona. :)

Tänään sain ilon tepastaa Vuosaaren luonnonkauniissa maisemissa Pippen ja hänen whippetiensä kanssa - sanoinko jo upeissa meri- ja metsänäkymissä! Oli muuten paljon muitakin kinkkua sulattelevia liikkeellä. Bali ja Huima saivat kuitenkin päästellä pitkästä aikaa myös irti, Bertan toimiessa hienosti kirittäjänä.

Nyt kun vain hakunilalaiset ostaisivat pian kaikki -50% suklaat kaupoista pois. Ettei meidän tarvitsisi uhrautua.

Vielä on vajaa viikko kasvattaa lenkkilukemia. Valopannat kaulaan ja menoksi!

Mukavaa vuoden viimeistä viikkoa!

Rennoin rantein Ruotsissa.

Tiedä sitten siitä rentoudesta, mutta rimmasi kivasti otsikossa.
Taas oli saatu älynväläys ja päätetty yhdessätuumin veneillä Ruotsiin ja takaisin. Tuomari saattaisi tykätä Balista, niin luulin. Luulohan ei ole tiedon väärti, mutta tässä tapauksessa toimi liikkeellepanevana voimana.
Vielä kun ylipuhuin assistentti Emmin matkaan, ja sain kämppiksen lainaamaan autoa ja Pirjon tuomaan ystävällisesti häkin autossaan, niin sehän oli jo "puoli matkaa".

Turun satamassa täpötäyttä putkikassia sai raahata hyvän matkaa ja hikoilla satamahallissa pitkän tovin. 
Bali siinä makoili penkeilläkin ja kun kelta-asuinen Reiska lähestyi meitä, oletin ilmanmuuta, että hän käskyttää koiran lattialle. Vaan mitä vielä, Snickers-asuinen Reiska pyysi meitä seuraamaan häntä. "Koiralliset otetaan ensin laivaan".

Mikäs sen mukavampaa.
Hyttiin emme päässeet, sillä koko käytävä oli vielä siivoamatta ennen lähtöä - johon oli enää reilu puolituntinen. SOLlin tiimi pani kuitenkin parastaan ja laivan lähtiessä hytti kiilui ja suklaat pöydällä odottivat imeskelijäänsä.
Joulupukkikin ehdittiin treffata ennen hyttiin pääsyä, jei!

Mutta miten tässä liikkeelle lähdössä nyt näin kävi? 
Hyvä, jos unta tuli kuuppaan parin tunnin verran, yö oli yhtä pyörimistä ja huolissaan oloa siitä, kääntyykö kännykän kello automaattisesti vai ei. Kännykkään oli myös jäänyt ääni, joten Elisa piippaili pitkin yötä, että "Olet nyt Ruotsissa. Haluatko hypätä voltin? Ruåtsalainen voltti 100 kruunua, SuomiRuotsi-yhdistelmävoltti 200 kruunua. Valitse 1, jos hyppäät nyt (älä kuitenkaan laivasta) ja valitse 2, jos haluat että palaamme kohta asiaan?"

Painoin kännykän äänettömälle ja korisin vielä pari tuntia. 
Aamulla painoin sitten 7 ja tulin tilanneeksi ~ 35 euron suuruisen datapaketin. Korjaus ei onnistunut ykköselläkään, mutta Suomessa onneksi Elisa ymmärsi kömmähdykseni ja minulta peritään vain n. 4 euron suuruinen datasiirtomaksu. Tässä huomioitavaa on se, että jollen olisi tuota pakettia ottanut, emme olisi päässeet missään vaiheessa, millään kännykällä nettiin. Nyt kun otin tuon paketin niin kaikki loihe lausuivat iloisesti, että
- Täällä on tosi hyvä verkko. Mä pääsin heti ja kaikki pyörii, kuin vettä vaan. Otit ihan turhaan sen paketin, kun täällä olisi ollut ilmainen wifi.
Taksissa oli ilmainen wifi, vessassa, näyttelyssä - ja joka paikassa. Vaan ei olisi ollut, jos olisin painanut SuomiRuotsi-yhdistelmävoltin.

Miten järjetöntä oli yrittää taksikyytiä satamassa.
8 kymmenestä sanoi NEJ, koska Bali näytti niin kirppuiselta ja siltä, että se juuri oksentaa. Toivon, että kaikki nämä kahdeksan kieltäytynyttä kuskia saivat yöksi ne oikeasti oksentavat ja alleen pissivät känniläiset kyytiinsä.
Ja miten järjetöntä oli kiiruhtaa näyttelypaikalle kello 07 aamulla, kun itse kehä alkoi hyvä jos kello 13. Voivoi, smörsmör.

Heiluimme Emmin kanssa näyttelypaikalla mitenkuten, huomasin kuitenkin jossain vaiheessa aamua, että silmäluomien alta kuului rahinaa. 
Väsymys alkoi painaa ehkä jo kello 10 mutta piti sitkeästi vain jaksaa painaa. Jaksaa, jaksaa!
En ole ihan varma, mitä ajatuksia Balin päässä risteili. Ajoittain se ryskäsi lainaboksissa katto heiluen ja sisään kurkatessa näytti siltä, että se olisi halunnut isomman yksiön.

Ruotsalainen The Kasvattaja oli käynyt ohjeistamassa kehäsihteerit aamulla hyvissä ajoin, siksipä uroskehä seisoi tyhjänä reilun tunnin, ennen kuin pääsimme itse asiaan. The Kasvattajalla nimittäin oli sekä narttuja että uroksia, ja uroskehää ei aloitettu ennen kuin nartut olivat valmiit.

Tiedä sitten kuinka tämä kaikki odottelu ja haahuilu vaikuttivat Rui Valenteen - vai mikä se nimi oli - sillä kehän vihdoin alkaessa tuomari lätkäisi reiluhkosti ylikorkealle junnu-urokselle HYLyn. Nuorten luokan koiran saadessa myös "sakkoa" ylikorkeudesta (EH) oli  show ja soppa valmis. HYLyn saaneen koiran omistaja itki ja kehä oli seis. Näyttelyohjaaja puhui tuomarille pitkän tovin soosoo-henkisesti ja tuomari kaivoi salkustaan paperia paperin perään paremmaksi vakuudeksi. Lopputulema oli se, että HYL muutettiin T:ksi ja tuomari, joka oli rasvannut ja hinkannut mittakeppinsä kiiluvaksi, unohti mittakepin pitkäksi toviksi pöydän kulmalle.
Valioluokassa yksi koira mitattiin ja sille sitten taas T.

Tästä tapahtuneesta käytiin useammalla FB-seinällä kiivastakin keskustelua. 
Olen tyytyväinen omalla seinälläni käytyyn keskusteluun. Minä kuulun niihin, jotka haluavat herättää keskustelua, ei vain puolesta ja vastaan, vaan myös "siltä väliltä". Peilaamme aina tapahtunutta itseemme, käymme sisäistä keskustelua ja arvotamme omia näkökulmiamme suhteessa muiden näkökulmiin.
Omasta mielestäni keskustelu meni ehkä liiaksi siihen suuntaan, että onko "oikein" antaa HYL vai ei. Olisin kaivannut enemmän ajatusten ristitulta ja tuulettelua; mitäpä jos sattuisi omalle kohdalle? MIKSI tuomari toimi näin? Mitkä hänen vaikuttimensa olivat?

Aika pian keskustelu saavutti myös tietyn säkäkorkeuspisteen; ja olimme jälleen lähtöruudussa, kuinka monta senttiä yli rodun ihanteen on ok, kuinka monta senttiä ei. Sentit nähtiin jälleen vain "yhtenä virheenä muiden joukossa" (kuten ne toki ovatkin) mutta eräs toisen rodun ihminen yritti tulla etsimään rajoja. Hänen kysymyksensä otettiin ehkä turhan sana- ja kirjaintarkasti, kun tarkoituksena oli ehkä vain enemmänkin "ravistella ja tuuletella", aika ajoin mieliimme kun tuppaa tulemaan vähän pölyä ja stereotypioita; niitä voi hieman ravistellakin, eikö?

Jäin sitten vain miettimään, että kuinka saada roti tuomareille ympäri maapallon? 
Se lienee mahdottomuus. Yksi näyttelyiden suola onkin se, että kerran kymmeneen vuoteen tulee joku, joka asettaa tiukat/ehdottomat (valitse sopivin) rajat jollekin. Hampaille, silmille, koolle. Näin se on mielestäni aina ollut ja näin se tulee aina olemaan. Mielenkiintoista on aina se, mitä ajatuksia mikäkin tapahtunut kulloinkin kussakin herättää. Ei oikeastaan se, onko jokin "oikein" vai "väärin".
Ihminen pyrkii aina pitämään oman mielensä "järjestyksessä", mutta kuten yllä kirjoitin, omaa mieltäänhän voi välillä tuuletella?

Bali sensijaan töpötti menemään kehässä kuin matkalla teurasautoon, hyvä ettei haukotellut ääneen, verkkaisesti tepastaessaan, pää riipuksissa. 
Pidän melkoisena saavutuksena, että sillä esiintymisellä se kuitenkin jätti NELJÄ sangen voittoisaa urosta taakseen. Balin sijoitus siis kahdeksan valion joukosta neljäs (ERI/4). Koska kukaan muu ei koskaan nosta kissan häntää kuin kissa itse, niin Bali mm. voitti eräänkin kansainvälisen valion, jota on kehuttu kautta vuosien sen hyvästä liikunnasta. Lisäksi taakse jäi Italiasta lennätetty huippu-uros, että ei me ihan huonoja oltu.
Leikimme Balin kanssa kehän jälkeen hippaa, mikä saikin Balin taas iloiseksi omaksi itsekseen.

Kotimatka odotti vääjäämättä, mutta ennen sitä oli aika nakertaa hampurilainen naamaan (kiitos, Pirjo) ja jälkkäriksi imuroida puolikas suklaarasia. Hallin siivoojat saivat mielikseen loput! Jouduimme käkkimään näyttelyalueella melko pitkään, ennen kuin oli aika autoilla takaisin satamaan. Tällä kertaa pääsimme peräti farkun kyytiin, jonka takapaksiin Bali tietenkin hyppäsi tottuneesti.

Vaikka matkaa hieman "varjostikin" jonkunlainen moite ja paine siitä, että "paremminkin olisi voinut mennä" ja "kaikki on koulutettavissa" niin hittovie, annan Balille 10 pistettä ja Whippet-hihamerkin siitä, kuinka vaivaton matkakumppani hän JÄLLEEN oli.
Pissat tehtiin "kaukaloon", maha ei mennyt sekaisin, ruotsalaisiin takseihin ei oksennettu, ruoka maistui, hytissä oltiin siivosti (myös taxfreeostosten ja ruokailun ajan). Kertakaikkiaan oiva matkakumppani, en voisi olla enempää onnellinen - Balin kaikkien muiden ihanien ominaisuuksien lisäksi - tästä sinibrindlestä komistuksesta!!

Vaikka Bali onkin hieman tuuliviiri niin kuin emäntänsä, niin se tekee Balista juuri Balin. Kyseessä on eläin, koira, eikä mikään robotti, jolle opetetaan jokin sataprosenttinen attituudi, jonka en edes usko olevan mahdollista. Ilman lobotomiaa. Jos jotain haluan taas sanoa teille kaikille rakkaille lukijoilleni, niin sen, että ota koira koirana. Tämä nykyinen ei ole se sama, kuin minkä omistit 16-vuotiaana ja tälle nykyiselle ei mene samat opit kuin sille, jonka parissa vietit ikävuodet 20-30. Monet harrastusvuodet jos mitkä ovat opettaneet sen, että jokainen koira tulisi hyväksyä omana itsenään, eikä yrittää survoa ainakaan johonkin "sivullisen tarjoamaan muottiin". Vähän kuin yrittäisit sadalle koiralle sanoa, että "nakilla ne on iloisia, kaikki". Voi olla ettei 70 koiraa edes näe kädessäsi olevaa nakkia. Tuumivat vain, että "kas, kuusi sormea". LOL

Jokatapauksessa antoisa reissu, jälleen kerran. 
Emmi on assistenttina paikkansa ansainnut ja vaikka välillä väsymys allekirjoittanutta mörököllistikin, niin Emmi jaksoi hymyillä ja hiihtää ostoskäytävät näyttelyalueella moneen kertaan. Meikäläisen imiessä Marabou-suklaita.

Takaisin tullessa ostoskoriin löytyi vihdoin (edullista) Pina coladaa ja kysyttäessä PC:tä Amorellan kolmesta eri baarista, neljännestä sitä vihdoin sai myös mukillisen yömyssyksi:

Reissusta alkaa olla parisen viikkoa, ja kaiken väsymyksen, raahaamisen, kantamisen, hikoilemisen ja odottamisen jälkeen huomaa miettivänsä taas seuraavaa reissua. 

KIITOS matkaseuralle Emmille, sekä muulle Suomi-porukalle, kuten Pia, Kipa, Jyyni, Pirjo & co, seura oli mitä mainiointa!

Hupiwalk 20.11.2016

Johtuen käsileikkauksestani Hupiwalkia siirrettiin reilusti yli Hupin syntymäpäivän, eli se marssittiin marraskuisissa maisemissa 20.11. pienessä porukassa.
Iso kiitos, että lähditte mukaan; Kenzolan lenkeillä ei vauhdilla pröystäillä ja kun pojilla kakka yllättää, kaivat pussin, avaat sen, kurotat kakan, metsästät roskista, kärkiporukka on pahimmillaan useiden satojen metrien päässä. Puuskuttaessasi kärjen kiinni, on seuraava kakkayllätys valmis.

8,5 kilometriä kuitenkin käveltiin, aamulla yritti vähän ripsiä vettä ja viimaisaltakin vaikutti, mutta kuumahan siellä tuli. Ja kuivin varustein selvittiin!

Harri oli varustautunut matkaan filmikameralla ja sain muistoksi näin ihanan yhteispotretin Håkansbölen kartanon edustalta:

© Harri

Kiitos Pippe & crew, Heli & pack ja Terhi, Harri ja lauma!