Ikää tulee.

Ihan ei 30-40 -vuotiaana uskonut ja ajatellut, että mitä kaikkea iän vääjäämätön lisääntyminen tuo tullessaan. Ja miten vuodet vaikuttavat koiraharrastukseen.

Nuorena kuuluu olla mustavalkoinen.
Ehdoton ja kulmikas. Kaikkien muiden tapa pitää koiria on vähintään väärä tai ainakin kummallinen. Oma tapa limittää bailaaminen, matkustus ja koiranpito on ainoa sujuva ja oikea. 
Kun ikää tulee vähän lisää, iskee ahdistus. Ehkä olenkin väärässä. Ehkä toiminkin väärin ja koirani kärsivät. Viikko tehdään metsälenkkiä ja panostetaan irtijuoksutukseen ja istutaan kannon nokassa koirien riemuitessa ympärillä.

Ajoittain sitä hieman seestyy, menee itseensä ja panostaa lisää koiriinsa.
Uskottelee itselleen, että NYT on hyvä, vaikka heti seuraavalla viikolla elämä heittää taas voltteja. Koirat pysyvät rinnalla, ne tuntuvat sopeutuvan aina.

Vuodet vierivät, koirat ja harrastus pysyy.
40 ikävuoden rajapyykki lähestyy.
Koirat eivät päästä otteestaan, etkä sinä pääse koiristasi. Lenkkiä, metsäilyä, rentoa irtipitoa. Vielä jaksaa. Lenkkikilometrit lisääntyvät. 2000 km vuoteen ei tunnu missään.

Sitten lähestyvä 50-vuotispäivä kyykyttää.
Ensimmäiset vanhenemisen oireet lyövät otsaan ja alkavat vaikuttaa harrastukseesi. Vielä kerran kuitenkin panostat ja aloitat juoksuharrastuksen, koirasi/koiriesi vuoksi. Juokset kunnes päkiääsi iskee alkava marssimurtuma, ortopedi kieltää juoksemisen, mutta et lannistu, vaan siirryt uima-altaaseen. Koirasi vuoksi. On pysyttävä mukana, liikkeellä. Ostat läjän päkiäsuojia havaitaksesi, että yksikään ei toimi juuri sinun jalassasi.
Porrastreenissä huomaat polvien jo hieman naksuvan ja rutisevan. Hampaat irvessä kapuat portaita; koiriesi vuoksi. Jaksaa jaksaa!

Mutta sitten.
60 vuotta alkaa häämöttää. Vääjäämättä. Juuri kun olet saanut operoitua molemmat ahtaat rannekanavasi, laseroitua silmän verkkokalvon repeämän ja pidät yllä viikottaista uintirupeamaa. Poljet lisäksi viikoittain taloyhtiön kuntopyörää, parhaimmillaan viidesti. Ja sitten tulee muutto. Polvi runksuu, naksuu ja juilii. Polven yläpuolella on kuin kireä vanne, polven sivulla tuntuu kuin verisuonta kiskottaisi irti - ja koirat on lenkitettävä. Pieni katastroof iskee, miten tästä eteenpäin?

Aluksi en pysty kävelemään kerralla kahta kilometriä enempää.
Lenkkeily on ontumista ja ajoittain suoranaista tuskaa. Terveysasemalla lohduttivat, että "liike on lääke", joten konkattiin sitten vain.
Nyt saan etsiä ja itkeä koirilleni handlereita ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Kuusi kilometriä menee käppäilyä jo päivässä - täällä Klaukkalassahan on pitänyt opetella aamulenkkeilyyn. On muuten itseasiassa aika pirtsakkaa, vaikka silmät valuvatkin ajoittain vettä ja kakkaa ei aina oikein edes näe korjata...  Joku lenkkipätkä menee ontumatta, seuraava ontuen.

Te nuoret - vaalikaa terveyttänne, panostakaa siihen!

Näillä kilometreillä voi vain nauttia terveyskeskuksen sanomasta: "koirat pitävät sinut liikkeessä". Liike on tosiaan lääke ja liike on aina mukavampi, kun sen saa tehdä rakkaiden nelijalkaisten kanssa. 
Kun huollatte koirianne, älkää tehkö niin kuin minä; unohtaen itsenne. 
Lisäksi liika oli selvästi liikaa, portaat, uinti, juoksu, lenkkeily, kuntopyörä - vaikka olenkin aina ollut touhukas, liika touhukkuus ei kuitenkaan ole hyvästä.

Klaukkalan terveysaseman hoitsu tuumasi, että "pitäisi lisätä tänne potilastietoihin, ettei enää suositella muuttoa". Ja joku teistä harrastajista totesikin, että "sulla on tietysti ongelmana se, että et pysty olemaan vain paikallasi".

Bittersweet.
Pysy liikkeessä, mene ja ota koirat mukaan, mutta muista, että mikään ei ole ikuista. Polvikierukat ovat lopulta kuin auton jakohihnat. Vaihtoväli 90 000-120 000 - riippuu vähän mallista ja ehkä ajotavastakin.

Mutta hei.
Ylpeä. Heinäkuussa 34 vuotta whippetejä. Whippet - ja liike - on lääke. Ihan kaikkeen. Vaikka polvet naksuu ja runksuu, niin periksi ei anneta vaan nautitaan yhdessä!