3.6.2017

Molskahdus Moletaihin!

Taas mentiin - suunnistimme toistamiseen Liettuaan, tällä kertaa Moletaihin. 
Moletai on Kaunaksen kanssa melko samalla korkeudella, mutta eri suunnassa, Kaunas lähempänä Puolan rajaa ja Moletai Valko-Venäjän rajaa. Takamukset puuduksissa matkasimme tännekin, sikäli eroavaisuutta ei juuri Kaunaksen kanssa ollut.

Olin tammikuun jäljiltä miettinyt tämän Moletain valmiiksi - ja niin oli näköjään moni muukin, suomalaisia oli paikalla peräti 9. Muiden suomalaisten ei juuri tyhjin käsin tarvinnut kotimatkalle lähteä, ei allekirjoittaneenkaan, mutta omat tuomiseni koostuivat lähinnä Pina coladasta, sen eri muodoissa.
Sen kuuluisan "viimeisen Cacibin" metsästys ei ole osoittautunut kovin helpoksi, minkä tosin ennalta tiesinkin. Nimimerkillä 18 kertaa viimeistä Suomen serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.



Hannuhanheilu, tuuri, osuma ja maali osuu milloin kenellekin, tarvitaan vain niitä sopivia tähtien asentoja, biorytmejä, kehäkumppaneita - ja onpa sillä tuomarillakin painava sanansa sanottavana, kuten tekstistä alempaa saamme lukea.

Onneksi metsästystä saa tehdä lystikkäässä ja rennossa seurassa, olin onnekseni saanut tutun matkakumppanin mukaani, Virpin, johon tutustuin Kaunaksen reissulla. Ihana seura ja tuttu ja turvallinen takapenkki ja sama matkayhtiö, King Tours - ihan kuningasreissu taas tehtiinkin!


Olin tehnyt etukäteen tiedusteluja josko Liettuasta liikenisi ennen bussia autokyytiä pois näyttelypaikalta, nimittäin luvassa oli jössesmäinen koettelemus ajallisesti. Minähän kehistelin lähtöpäivän Suomessa  ja päivä venyi pitkälle alkuiltaan. Pieni lepohetki ennen matkaa jäi haaveeksi. Whippetväessä on voimaa maailmanlaajuisesti ja kyyti - alustava sellainen - järjestyi. Yksi whippetkasvattaja asui samassa kylässä kuin hotellimme, Panevezysissä, jonne oli vaatimattomat 100 km näyttelypaikalta.
Haaveilin - siis haaveilin - pääseväni näyttelypaikalta hotellille noin kolme-neljä tuntia ennen bussia. Saahan sitä aina haaveilla. Sovitun kyydin koirat olivat ROP ja ROP-pentu. Myöhään meni hänelläkin.


Torstaina klo 18.15 starttasi vihdoin omnibussi osaltani ja olisimmeko olleet n. aamukahdeksan aikaan hotellilla perjantaina. Kevyet 14 tuntia tien päällä ja ehkä onnistuin horrostamaan bussissa juuri ja juuri kolmisen tuntia...
Kiirehdin toiveikkaana, alati optimistisena matkalaukkuni bussista, koska harhoissani uskoin siihen, että pääsisin näyttelypaikalta pois klo 15 aikaan.


Näyttelypaikalla olimme siis lähempänä aamukymmentä, kehät alkoivat klo 11. Janus Opara piti Balia pitkään valioluokan toisena, mutta happoisin jaloin, unisin silmin, pääsin (pääsimme) hädintuskin kuoppaisessa kehässä eteenpäin ja meidät siirrettiin kolmanneksi. Saavutus sinänsä. Arvostelu oli lyhyehkö:
"Attractive male. Good expression. Shapy body. Quite deep chest. Free movement. Lovely coat.".
EXC/3

Miten ihanaa olikaan löysänä valua telttatuolilla Virpin teltassa. Perjantain keli oli viileähkö ja ajoittain erittäin tummanpuhuvia pilviä kerääntyi taivaalle.


Voi olla, että pari tippaa saatiin, mutta pahimmat kuurot kiersivät entisellä lentokentällä sijainneen näyttelyalueen. Koettelemukset olivat kuitenkin vasta alussa. 
Nimittäin sillä aikaa kun Virpillä pamahti telttatuoli, Sandqvistilla pamahti kevythäkki. Putkien kiinnitysmuovi hajosi ja eikun uutta ostamaan. Kiitos Ulla, ihanaa, että saimme heti uuden!
Sovittu kyytimme ei omien koirien ollessa ROPpeja kyennyt venymään aiempaan lähtemiseen, niinpä aloin soittaa KT:n puhelinnumeroon; olinhan luvannut vahvistaa kyydin bussin tietoon. Tätä tietoa en kuitenkaan koskaan saanut läpi, sillä matkanjärjestäjän puhelin oli sammunut. Olimme varmasti kaikki yyberväsyneitä ja jollei nyt koomassa, niin ainakin lähellä koomaa. Koiranäyttelyreissut hitsinkuuseen ovat äärimmäisen raskaita, jollei joku tiennyt. Reissua on IHANA tehdä mukavassa seurassa, mutta tarvitaan myös koira, joka jollei nyt ihan nauti, niin ainakin reissaa tottuneesti ja rennoin rantein. Bali on juuri tällainen koira. Se syö, jodlaa, urisee, pissii ja kakkii normisti - ja matkustaa kiltisti. Mikä ihana koira koiranen se onkaan. *pakahtuu* Bussireissulla tarvitaan myös taimauksen onnistumista, tiedon perillemenoa ja yhteisymmärrystä. Aina tämä ei toteudu, mikä on tietenkin kovin inhimillistä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Nohh, näin jälkeenpäin ajatellen olisin tietysti voinut marssia omnibussin luokse sanomaan, ettei kyyti onnistukaan, mutta onnikka oli "kilometrin päässä". Whippetkehä oli lentokentän toisessa päässä ja villiskehä toisessa. Kehien väli taas kilometri. Hiihtoa tuli päivälle varmasti useampi eessuntaas-veto ja kooma esti kävelemästä bussin luokse. Yritin sinnikkäästi soittaa. Tällä välillä Virpi kävi omnibussissa sanomassa, että jää ryhmiin. Niihin jäi kolme muutakin.


Kuitenkin mennessämme päivän päätteeksi bussiparkkiin, onnikka oli kateissa. Se oli kuulema lähtenyt juuri, n. 5 minuuttia sitten. 
Epätoivo alkoi nopeasti vallata alaa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme pääsemään erään autollaan yksin liikkeellä olevan naisen - kiitos Toma!!!!! - kyytiin, jolla oli vain yksi koira mukanaan kyydissä. Tosin ihan kuin elokuvissa ei mennyt tämäkään kyyti maaliin, vaan bensa loppui kesken ajon, eikä varakaasu pelittänyt. Niinpä odottelimme rotvallissa reilun puolituntisen taksia, joka toi Toman autoon bensaa.

Mitähän se kello oli, kun olimme hotellissa? Varmaan yhdeksän kieppeissä? Ei siinä juuri kissaa ehtinyt sanoa, kun uni tuli meidän molempien silmiin.


Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Suunnistimme Balin kanssa hotellimme edustalla olevaan upeaan puistoon, joka oli sisustettu kauniiksi patsain. Varhaisen reissuaamun kunniaksi Bali päästeli vapaana, riemua täynnä, vihdoinkin irti ja omimmillaan, siinä puuhassa, mihin whippet on tehty!


Hieno hotellimme yllä.

Ja sitten mentiin:





Tällä kertaa kaikki kuvat ovat näemmä vasemmalta kyljeltä. Balilla on kuitenkin myös oikea kylki, jota en nyt onnistunut kuvaamaan.

Lauantain vietimme siis huomattavasti perjantaita helteisemmissä tunnelmissa ja siitä johtuen niskastani roikkuu tällä hetkellä ihonriekaleita. 
Birgitta Svarstad osoitti meidät valioluokan neljänsiksi seuraavalla arvostelulla (huomioikaa lanne-kohta):
"Nice breedtype, very masculine with typical head. Enough underjaw. Good ears. Typical outline. Good fore chest. Good body. A bit long in loin. Very good behind. Short hock. Very good feet. A little weak in pass move. Easy mover."
EXC/4

Näpsiä arvosteluja, nämä. Mutta lauantain tärkeintä antia oli lähinnä kylmä mustikkasiideri, sekä siiderinlipityksen jälkeiset ostokset.


Ostin mm. kissankynsien leikkuuseen tarkoitetut sakset. Hyvin muuten mallaa mm. Balin kynsille. Joten Bali lienee laumani pitkälanteinen kissa. Miau.
Likaa, moskaa ja hiekkaa imevä terassimatto oli 5 euroa kappaleelta, mutta kolme mattoa sai kympillä. Eikun kaupoille. Kaksi lähti Virpin matkaan ja yksi Kenzolan terassille. Kenzolaan muutti myös vartalon ympärille tehty ns. namivyö. Pysyy ainakin paikallaan ja ei heilu hentoisessakaan liivissä sinne sun tänne holtittomasti, kuten entinen kiiluva namipussukkani. Vyötärönympärys namipussissa riitti juuri ja juuri, vaikka tympeä myyjä ensin totesikin NO kysymykseeni "do you have these for fat people"? Suosittelen paria siideriä kaikille ennen shoppailua. Ostosten teko sujuu rennoin rantein ja leppoisasti tinkien.


Jahka pääsimme hotellille joskus mitälie yhdeksän aikaan, niin suunnistimme oitis porukassa hotellin hienoon ravintolaan. 
Odotimme ruokaa tunnin verran ja siinä kävi tarjoilijaa kommentoimassa, että meteliä kuuluu sieltä ja sieltä huoneesta. Tuskanhikisenä odotin, että Balin ja minun huoneen numero mainitaan, mutta onneksi ei. Bali ei tosin hauku... MUTTA 1,5 tunnin ateriointiin käytetyn ajan jälkeen, suunnistaessani huoneeseemme, kuuluihan sieltä. Nimittäin AUUUUUUU. Bali päätti ulvomalla pyytää, josko kiirehtisin. No kiirehdinhän minä ja nakkelin sille vielä vinkua hotellihuoneessa siihen malliin, että lyhyeksi leikattu kynsikin alkoi vuotaa.

Jotenkin onnistuttiin heräämään 05.00 vielä sunnuntaiaamuunkin, ja toiveikkaana suunnistimme lentokentälle, josko tänään.
Yksi asia mikä koiranäyttelyharrastuksessa on varma, on nimittäin se, että et koskaan tiedä, mitä tänään kehässä tapahtuu. 

Tänään mittakeppi heilui ja vinossa varpistaneet ~ 51-senttiset whippetimme saivat tuomarin toimesta 54-55 -sentin mittoja. Latvialainen tuomari jopa kysyi 55-senttiseksi mitatun (mittoihin menevän) koiran handlerilta, että "otatko hylätyn vai poissa-merkinnän". Tuomarin mielestä koko on "erittäin suuri ongelma rodussamme".
Olisin mielelläni esitellyt hänelle kotonani olevaa 10,5-vuotiasta 56-senttistä whippetiä ja näyttänyt kuvia edesmenneestä 55-senttisestäni. Olisimme yhdessä voineet pohtia, että onko koko tänä päivänä enää niin suuri ongelma kuin se oli esimerkiksi noin 10 vuotta sitten. 

Valioluokan kakkossijalta pääsimme sunnuntaina kuitenkin kärkkymään vacaa, sillä valioluokan voitti Mio, joka on jo INT. Tuomari oikein huusi meidät kehään, tyyliin welcome, ja ohjasi avo-luokan voittajan eteen. Sitten tuomari pisti kädet puuskaan ja rypisti otsaansa ja kylmänviileä lause kajahti, se lause, jota et KOSKAAN haluaisi kuulla kärkkyessäsi vara-cacibia; "Sorry ladies, no reserve today". 

Tuomarimme, rva Because I Can, oli tehnyt päätöksensä ja siihen oli tyytyminen. 
Neljäskään yritys ei tuottanut toivottua tulosta. Jospa se jostain, jonain päivänä. Timbuktusta, Senegalista tai Nauru-saarilta?
Vija Klucniece epäsi vaca:n tällä arvostelulla:
"Big boy. Excellent head. Good eyes. Small, flexible ears. Excellent neck. Excellent topline. Deep chest. Well angulated behind. Moves well. Nice representative."
EXC/2

Sitten ei muuta kuin ajamaan aikaa vastaan kotiinpäin. Sunnuntai-iltana ei kovin moni Pina colada-kauppa ole nimittäin auki. Ei se Alko 1000:kaan -vai mikä lie, Liettuan ja Latvian rajalla. Sinänsä mielenkiintoista, että kun vihdoin pääsimme latvialaiseen Rimiin, niin näimme hintojen pompsahtavan silmissä verrattuna Liettuaan. Tyyliin 0,35 cl PC:tä Liettuassa 3,50 ja Latviassa 5,80. Rimissä olisi ollut vaikka mitä katseltavaa ja puristeltavaa, mutta eikun PC-hyllylle, jossa oli 8 pulloa, helppo päätös, otin ne kaikki. Pölyä keräämästä.

Bussissa muuten matkasi aimohauskaa porukkaa, etunenässä Minna - jolla muuten oli Kenzo-niminen kishu - sekä Heli, jolla oli silkkejä ja apinoita. 
Näiden kahden neidon kanssa sai lirautella naurupissoja housuun - en tiedä heistä, mutta oma pidätyskykyni oli kovilla. Sanailu oli viiden tähden luokkaa, voittaen neljän tähden hotellimmekin. Sen, jossa hampurilaista sai odottaa tunnin.
Bussin takaosaan oli selvästi istutettu hulluimmat ja hulvattomimmat ja uskon, että muillakin oli kustannuksellamme hauskaa.

Näissä kahdessa omnibussimatkassa, jotka nyt olen tehnyt, on nimenomaan ollut loistavaa se, että vaikka resultit ei ihan mieltä myöden ole olleetkaan, saa bussiläppä väkisinkin hymyn huulille ja naurun voimalla epämieluisat kokemukset unohtuvat alta aikayksikön. 



Takaisin tullessa väsymys oli jo sitä luokkaa, että horrostaminen onnistui melko vaivatta välin 23.30-06.00. Elefanttijaloin temmelsimme bussista Tallinnan satamassa ja väänsimme vielä rattoisan ryhmäposenkin. Kuvassa näkyvällä voimisteluliikkeellä, jolla painuneiden selkänikamien väliin saadaan taas hieman väljyyttä. Ostoslistalle muuten menee nyt LENTOSUKAT. Elefanttijaloin EI ole mukava kävellä. Mielestäni Tallinnan satama voisi tarjota esim. lymfahierontapalveluja, menestys olisi taattu.

Tuomareita ei nyt käy kiittäminen, menestyksellä ei voi leijua eikä leveillä, mutta keulinpa sillä, että King tours se osaa koostaa porukan bussiin.

Kohti seuraavia seikkailuja sitten vain. Jännä nähdä, mistä me Balin kanssa itsemme seuraavaksi löydämme? Siitä sitten lisää, kun aika on. Villi veikkaus, että kaukaa. Hornankuusesta ja sieltä, missä vain pippuri kasvaa. Aurinko ei paista, tuuli ja viima käy eikä whippetiä ole ko. maassa ikinä edes nähty.

Kiitos vielä kaikille. etunenässä tietenkin King tours ja HUIPPU matkaseura Virpi, Minna, Heli, Ulla - keitä kaikkia teitä ihania matkakumppaneita olikaan, lähdetäänkö taas pian? Tekeekö King tours reissuja Nitraan? Semmoinen nimi löytyi pikaisella Googlemapsetuksella jostain, niin mistä?

Ja KIITOS Bali, reissukoira vailla vertaa! Tsukin kanssa matkustaminen on kyllä loivan lystikästä ja leppoisan lunkia!

Lämmin kiitos myös dogsitterit; Emmi, Henni ja kämppis. Ilman teitä ei reissuilu onnistuisi.
Kaikki kuvat: Panasonic LUMIX - reissukamerani. 


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kirjoitus �� Seuraavaksi alan ahmia koko blogia!
Terkuin Heli, silkit ja apinat