Piipahdin lauantaina Peijaksessa.
Selkääni oli ilmestynyt viheliäinen patti, sitä särki (!) ja se oli erittäin kosketusarka. Päätin kurvailla aamutuimaan Peijakseen, koska ajattelin salaa mielessäni, että patti jää parhaassa tapauksessa sairaalaan. Ainakin kuvittelin kipujen jäävän sinne.
Odotushuoneessa oli täyttä. Itseasiassa jo pelkän sisäänkirjautumisen tukki herra kaikkine mahdollisine särkyineen ja vaivoineen. Häntä haastateltiin - ja hän antoi haastattelua - ilmoittautumistiskillä noin puoli tuntia. "Kyllä kävin lääkärillä maanantaina. Mutta ei se mitään tehnyt. Mulla on uusi aika 26. päivä. Kyllä henkeä ahdistaa. Pakottaa. Huimaa. Voin huonosti. Ahdistaa. Kävin terveysasemalla, kun kylki on kipeänä, mutta sitä vain hieman paineltiin. Ei muuta. Minä jään nyt tänne. Minä tarvitsen lääkäriä." Mies haki odotushuoneessa kontaktikaveria ja löysikin sellaisen punakasvoisesta miehestä, joka oli istunut odottamassa lääkärille pääsyä kertomansa mukaan 5,5 tuntia. Yhdessä he päivittelivät "systeemiä" ja punakasvoinen mies parahteli suureen ääneen muiden pääsevän kokoajan lääkärille ennen häntä. Herrat kävivät vuorotellen tupakalla. Vertailivat vaivojaan, voivottelivat ja vääntelehtivät.
Takaisin pattiin.
Iloinen, kiharatukkainen, lennokas lääkäri tutki patin ja totesi sen olevan tulehtunut lipooma (rasvapatti). Hain apteekista antibioottisalvaa, jonka piti tehdä taikoja ja rauhoittaa patti. "Soitat vain omalle terveysasemalle maanantaina toimenpideajan ja patti poistetaan".
Patti selässä - ja otsassa melkein myös - lähdin aamulla koirien kanssa lenkille, kohti terveysasemaa.
Nimittäin "Ei me täällä kenenkään Peijaksen lääkärin mukaan vaan toimita, sun pitää tulla näyttämään se meidän lääkärille"!
Hermostuin tietenkin alta nanosekunnin, nimittäin koittakaapa tehdä perässä, eli nukkua, kun molempien käsien sormet puutuvat ja PATTI särkee selässä. Siinä sitä on hyvät nukkuma-asennot kortilla ja sellaisen jos löytääkin hetkeksi niin tuotapikaa pattisärky + puutumiscombo tulee hapokkaasti läpi rem-unen.
- Kuuntele! parahti hoitaja ja lohdutti: Otat vain tiimitoimisto-lipukkeen aulasta ja pääset nopeasti sisään (todellisuudessa odotusaika oli noin puoli tuntia) ja hoitaja pyytää lääkärin katsomaan pattia (todellisuudessa lääkäriä sai odottaa vielä noin seitsemän bonusminuuttia).
Mutta mitä tapahtui matkalla?
Päätin hyödyntää kännykät kädessä vastaan purjehtineen nuorisojoukon:
- Hei anteeksi, onko kenellekään teistä Huawei-puhelin tuttu?
Yhdelle oli.
- Olisitko voinut sanoa, miten tekstiviestit saa poistettua, nimittäin uusi ohjelmistopäivitys poisti roskiskuvakkeen?
Pieni poika tuhahti: - En mä niistä tiedä, mulla on ollut Huawei vasta viikon. Ja purjehti kavereineen jo pitkälle ohi. (olisi pitänyt tajuta, tekstiviestit on niiiin last season)
Jäin siihen sitten anelemaan: Anyone? Ja onneksi yksi pieni ruskeatukkainen poika auttoi minua; tekstiviestiotsikkoa piti vain osata painaa voimakkaasti; silloin viestin viereen tuli sininen pieni pyörylä ja alas roska-astian kuva!!
Kiitos sinulle hyväkäytöksinen ja avulias pieni poika!
En lakkaa hämmästelemästä sitä, että ensin roskiskuvake - looginen sellainen - annetaan asiakkaalle ja sitten tehdään ohjelmistopäivitys, joka vie roska-astian?? Em. ohjelmistopäivityshän vei jo puhelinnumerot, nyt lisäksi tuikitärkeän, loogisen ja olennaisen kuvakkeenkin.
Takaisin terveyskeskukseen.
Lipooma-diagnoosi muuttui - hmm. jotain latinaa se oli, sanotaan nyt vaikka muotoon: zinginis vikoxidis ja huoneessa piipahtanut lääkäri lupasi soittaa antibioottikuurin apteekkiin. Piipahdin ensin K-kaupassa ja turisin pitkät pätkät nuorten kanssa, jotka arvuuttelivat koirieni juoksunopeutta - uskoin nyt reseptin ehtineen hienosti sähköisessä muodossa apteekkiin, mutta eihän nyt tietenkään. Sehän olisi ollut jo liioittelua, että se vartissa olisi ollut asiakkaan käytettävissä. Sen lisäksi että ikävöin Huawein roskiskuvaketta (+ niitä puhelinnumeroita, jotka se söi), ikävöin myös perinteisiä ja selkeitä paperireseptejä.
Vielä pieni sivujuonne.
Nuori nainen tulee lastenvaunujen kanssa apteekkiin. Olin tuolloin vielä jonossa. Nainen julistaa eteisessä suureen ääneen, että "Eikö noille koirille ole mitään muuta paikkaa, en pääse kulkemaan vaunujen kanssa".
Kiiruhdan ulos. Olin nimenomaisesti arponut apteekin edessä olevien pylväiden kanssa, pylväästä numero 1 oli tullut joskus aiemmin 1 valitus (siinä oli apteekin oven avauspainike) ja nyt koirat olivat pylväässä numero 2, pankkiautomaatin vieressä. Mutta ne olivatkin keksineet ryhmittyä neuvolaoven lähelle, kävin siinä sitten koostamassa koirat uudelleen, kytkin ne pylvääseen 1 ja ihmettelin, että "Mihin se rouva hävisi, jonka piti päästä neuvolaan", mutta hänpä olikin TULOSSA neuvolasta, ja oli vallan hienosti päässyt ovesta vaunujen kanssa. Ilmeisesti vain hänellä oli tarve avautua, että "Onko niitä koiria pakko"... ja sitä rataa.
Siellä hän tepasti jo pitkällä vaunujensa kanssa tyytyväisenä - mikähän se ongelma oikeasti oli?
Samassa paikalle purjehtii kaksi vanhempaa rouvaa; - Nämä ovat aina niin rauhallisia. Pelkäsiköhän se nuori koiria? Niin rauhallisesti aina odottavat, niiiiiin kilttejä ovat ja hyvin hoidettuja. Aijai sentään ja voi kuinka ihanaa.
Vielä yksi runoilijarouva juoksi peräämme ja toinen mätkähti selälleen asvalttiin, kun Huima ja Bali hieman halasivat.
Mitäpä minä sitten enää muuta kuin hiihdin kiireesti kotiin, patti edelleen selässä särkien.
Kuvituskuvassa kaksi lokkia odottavat, että pääsevät kakkimaan päähäni. Tai sitten siihen pattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti