Ihanaa "fanipostia"!

Stina Hacklin omistaa Indin, Best-Looking Breez Indianan ja oli lähettänyt minulle seuraavanlaista fanipostia;

Stina kirjoittaa Indin luonteesta:
Indi laulaa, kyllä. Tai oikeastaan he keskustelivat Toffon (Sobresalto Quixotic) kanssa ohikulkijoita hymyilyttävillä "korkeilla nuoteilla". Eivät tainneet viereisessä kehässä kuulla tuomarin kommentteja :). (17.5.2008 Joensuu)

Tjaa, Indin luonne?
Lueskelin taannoin blogistasi ulkoilijaprofiileja ja tunnistin Indin Hupin profiilista. Isänsä poika, huvittavuuteen asti. Aina ekana ja hihna kireellä, erityisesti kun ollaan "koko lauma" liikenteessä. Hyvä esimerkki on ruohonsyöntimanööverit, jotka rhodesialaisellani, Tinkalla, on varsin hillityt: ruoholle vedetään päämäärätietoisesti, mutta sitten jämähdetään siihen yhteen tuppaaseen, josta tarkasti valikoiden hamuillaan ne tietyt kriteerit täyttävät korret. Ajan kanssa.

Indi sen sijaan -laumamme pysähdyttyä ruohopysäkille - kartoittaa tilanteen sekunnissa ja on poikkeuksetta sitä mieltä, että ruoho on hihnanmitan ulkopuolella vihreämpää. Kaula väärällään ja reisilihakset pullistellen se sitten yrittää ylettyä niihin "parempiin" tupaksiin, vaikka ulottuvilla olisi monta neliömetriä emännän mielestä ihan kelpo rehua. Indi on myös ns. sykyilijä (Pohjois-Karjalaa), eli sinkoilee estoitta tien laidalta toiselle kiinnostavien hajujen tai havaintojen perässä. Epäilemättä myös koulutuksen/emännän laiskuuden puutetta. Kaiken - siis kaiken- liikkuvan se huomaakin, ja kiihtyy nollasta sataan alta sekunnin. Mm. oravan kynsien rapina männyn kaarnalla saa sen aivan tolaltaan. Usein sen voi huomata jähmettyvän hetkeksi kuin kuunnellakseen oliko joku ripsaus ehkä orava ylhäällä latvustossa?


Kuten isänsäkin, Indikin ehtii imuroida teiden varsilta kaiken suuhun mahtuvan käytetyistä kortsuista nenäliinoihin. Nämä nielaistaan heti tai tapetaan ja nielaistaan, mutta onneksi tähän asti kaikki "talletukset" on tulleet melko vaivattomasti myös ulos. Myöskin tarpeiden tekoon kuulosti Hupilla olevan samanlainen suhtautuminen kuin Indillä; kyykistytään kun aika tulee. Se voi olla kotiportin viereen tai keskelle jalkakäytävää, mutta ympäristö ei häiritse poijjaan toimitusta, toisin kuin esim. Tinkaa, joka varmistaa huolella ja vaikka pitkänkin matkaa pidättämällä, että maasäteily on täsmälleen oikeanlaista, ennen kuin kyykistyy katseilta piiloon ojanpohjalle tai pusikkoon. Ja omille kintuilleen Indi lorottelee aivan huoletta, suihku suuntaa vähän sinne ja tänne koska toimituksenkin aikana täytyy ympäristöä tietenkin tarkkailla. Joskus se huomaa itsekin kun osuu oikein huolella itseään etujalkaan ja saattaa nostaa etujalan pois tieltä, eli seisoo kahdella jalalla. Taitava poika, sanon minä. Jos Tinka jää kotisohvalle, Indistä kuoriutuu herrasmiehen alku, joka huomattavasti kohteliaammin seurailee emäntää ja silloin tällöin jopa jolkottaa lähes takavasemmalla (jolloin väistämättä tulee mieleen, että onko se sairas..).


Tammikuun viimeisestä viikosta huhtikuun viimeiseen viikkoon Indillä oli ajokoiravaihe, jolloin wipulle normaalin saalisvietin lisäksi koirasta löytyi aimo annos riistaviettiä. Mitkä tahansa jäljet (erityisesti jäniksen) hangella nostivat koiran kierrokset taivaisiin hetkessä ja sinne se paineli kimakasti haukkuen. Jäljille pimenevään talvi-iltaan. Tämä oli minun mielestäni erittäin epätoivottava piirre ja oman turvallisuutensa (ja minun mielenrauhan) takaamiseksi Indi ulkoili kolme kuukautta flexissä metsälenkeillä. Ajanjakso, joka sai minut suuresti arvostamaan vapaana ulkoilutettavien koirien helppoutta ja hankkiutumaan kanta-asiakkaaksi Yliopiston apteekkiin jatkuvan Mobilat-tarpeen vuoksi. Flexikäsi ja hartiat ovat vieläkin jumissa. Lumien sulettua hävisi (kop, kop, kop) tämä taipumus ja nyt saamme taas nauttia lenkkeilystä. Ajokoirailusta jäi kylläkin taipumus hortoilla vähän kauempana emännästä kuin ennen, mutta korvat ovat tallella ja pullottavista taskuista löytyvien lahjusten ansioista Indi pysyy nyt kiitettävästi kuulolla. Ja nyt Indi hoitaakin tiedustelijan virkaa varmistamalla edellä, että reitti on selvä.


Muutoin, näiden "hupimaisuuksien" lisäksi Indi on minusta luonteeltaan hirmu kiva. Se on arkielämässä hyvähermoinen ja peloton, ei hötkyile puoleen eikä toiseen, on erittäin nöyrä ihmiselle ja osoittaa kiintymyksensä hyvin hillitysti häntää huiskauttamalla ja jalkoja hieraisemalla. Ei ole pusukone eikä sylikoira. Tulee mm. lattialla telkkua katsellessani usein viereen makoilemaan ja laittaa etutassun omistavasti minun jalan päälle, joka -mitä lie sitten tarkoittaakaan- on minusta hellyyttävää. Koska se ei pussaa, sille on varmasti suotu enemmän puhumisen lahjoja kuin muille whippeteille ja Indillä onkin kattava varasto suullisia ilmaisuja, joista yhdestä tulikin ihan kuvallinen näyte tuossa. (katso kuva)
Tutuille vastaantulijoille Indi juttelee jo matkan päästä ja -ilmeisesti kuten Hupikin- laulaa lurauttaa VOUVOUVOUn.


Tuota ulvomista kuunnellessaan Piia kysyikin 17.5. tavatessamme, että tekeekö se samaa kotiin jäädessään. Ja yksi Indin vakaan luonteen osoituksista onkin minusta se, että se jää ihan sovinnolla yksin kotiin. Siis kun lähden Tinkan kanssa jonnekin. Toki meillä on sovittu rutiini, eli ensin käytetään Indi ja sitten lähdetään vasta Tinkan kanssa ulos, mutta se oppi tämän hyvin nopeasti ja tietää mitä tapahtuu, eli jää olohuoneen matolle katsomaan kuinka me Tinkan kanssa mennään ovesta ulos eikä pyöri stressaantuneena ovella. Tämä onkin harjoittelun tuloksena pienimuotoinen riemuvoitto, sillä Indi ei ole enää aikoihin osoittanut stressaantumisen merkkejä "lukemalla" Hesareita yksin ollessaan.Agility on meillä ohjelmassa taas nyt kesällä. Viime kesänä opeteltujen esteiden kertaus ja pikkuhiljaa ratamuotoista opettelua. Indi kuuntelee vallan hienosti - ja suorastaan liikuttavan vakavalla naamalla - ohjeistusta :).

Kiitos Stina ihanasta fanipostauksestasi, minkä julkaisen tässä blogissani kokonaisuudessaan! Näin se T:kin on H:n kautta muuttunut EH:ksi viikkojen varrella ja eikun keep up the good work! Maastovieheet vaviskoon, agilityesteistä puhumattakaan!

kuva Piia Issakainen