Vanhana alkaa olla paljon elettyä elämää takana.

Kiivasta on.
Aina kun kyseessä ja keskiössä on koira, mukana on paljon erilaisia, voimakkaitakin, tuntemuksia ja tunteita. Koirat kun herättelevät meissä varmasti ainakin hoivaviettiä, tarvetta suojella ja ymmärtää, selittää käyttäytymistä, tarvetta nähdä asioiden taakse. Erilaisten tutkimuksienkin kautta voimme tänä päivänä (ehkä) saada joitakin selityksiä koiriimme liittyen.

Elämän hektisyys, stressi, pimeä vuodenaika, kvartsipitoinen sepeli - painavat mieltä ja saatamme myös hakea järjestystä, koordinaatiota, hallintaa ja selkeyttä koiramme kautta. Ja koiriin liittyen.

Koskaan en ole nähnyt näin paljon esimerkiksi erilaisia koirankouluttajia sosiaalisen median eri sivustoilla. Juuri luin Reaktiiviset koirat -palstalta koiranomistajasta, joka oli hakenut apua viideltä eri kouluttajalta. Jokaisella heistä tietysti eri koulutusmetodi. 

Minulla on tunne, että luomme koirillemme tietyn rotuprofiilin. Josta ei ole poikkeamista?
Rotuvalinnalla on tässä tietysti suuri merkitys. Whippet on sporttinen, avoin ja aina iloinen veijari joka on valmis riippuliitämään, kalliokiipeilemään, marjastamaan ja tietysti juoksemaan! Mutta mitä ihmettä, jos käsiin osuukin takkatulen eteen liimautuva yksilö, jota ei meinaa saada edes ulos muuta kuin kantamalla. Iloisuuskin on yksilön kohdalla lähinnä pessimismiä, ruokakupilta käännytään pois: "taas samaa" -ilmeellä. Riippuliidon ja kalliokiipeilynkin saa unohtaa, sillä luonneominaisuuksiltaan koira sopii lähinnä marjametsäkaveriksi ja sinnekin syömään suoraan korista. Lyhyen rata-ajanjaksoni aikana näin myös lukuisia koiria, joiden kanssa painittiin erilaisissa ongelmatilanteissa. Näitä olivat mm. kopitus, kopista lähteminen ja kaverin kanssa juokseminen. Yksilöerot rodun sisällä voivat olla hyvinkin suuria. Pelkkä "halu/kyky juosta" kun ei välttämättä riitä.

Etukäteisroolitus on murehdituttanut itseäni vuosien saatossa ehkä eniten.
Ja olen toki sortunut siihen itsekin. Ensimmäinen whippetini sattui nimittäin olemaan herranterttu ja sielunpuolikas ja itseajatus. Seuraavat 13 kpl ovatkin olleet jotain ihan muuta. Ja viimeisimmäksi koirakseni sattuikin sitten reaktiivinen. Tässä välissä on ollut vaikka ja minkälaista, kovin persoonallista ja lavealuonteista tietenkin. 
Onko meillä sisäsyntyinen tarve muottiinpanossa? Rodun tulee ilmentää ulkomuodollisesti, sisäisesti ja terveytensä puolesta niitä kriteerejä joita minä rodulle asetan? Tai jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä? Osuvat valtavirtaan? Ahdistavatko poikkeamat? Vaatiiko villeysgeenin ymmärtäminen liikaa? Viekö terveydellinen poikkeama - riippumatta siitä haittaako se koiran elämää tahi ei - meidät koirinemme hyljeksityiksi? Surun suohon? Kestämmekö huonosti erilaisuutta? Vallattomia koiria, vallattomine emäntineen? Miksi joku elää kurvit suoriksi elämää kun jokaisessa mutkassa kuuluisi ahdistua tai ainakin pysähtyä? Miettimään ja moittimaan. Jos ei itseään niin muita.

Myönnän ottaneeni taannoisista somekeskusteluista hieman itseeni.
Enkä ollut ainoa. Meitä vanhoja kun vielä rodun parissa raahustaa muutama muukin. Muistan vielä niin hyvin, kun kuvautin vuonna 2007 (18 vuotta sitten) yhden silloisista koiristani. En tässä yhteydessä (enkä alempanakaan) mainitse koiriani nimeltä, koska se on mielestäni epärelevanttia. Kuvannut ell oli kovasti ihmeissään, että miksi - ja jouduin tätä hänelle selittelemäänkin. Ajatelkaa nuoret, tuohon maailmanaikaan eläinlääkäreitä joutui hieman patistamaan ja joskus ihan nyrkkiäkin sai lyödä pöytään, että sai halutut testit ja tutkimukset koirastaan!

Vuonna 2003 (22 vuotta sitten) kivenpoisto anturasta oli lapsenkengissä.
Sellainen tehtiin kuitenkin em. vuonna yhdelle koiristani ja olen sittemmin tutkinut asiaa paljonkin. Vein jopa poistettuja kivensiruja kiviasiantuntijalle Heurekaan tutkittavaksi ja kvartsiahan ne!
Soittelin myös kivimurskaamoja läpi saadakseni kuulla, että Suomen maaperässä on jopa 30% kvartsia. (josta tulee kivimurskaa kalliosta louhiessa erittäin teräväreunaista!!) On otettu yhteyttä YESssiin, josko tästä saisi tutkimuskohteen ja pidetty asiaa muutenkin vireillä vuodesta 2003 saakka vaikka olenkin laumoineni joutunut monesti lähinnä kyseenalaistetuksi - "ei meillä vaan oo koskaan ollut" ja sitä rataa.

Vuonna 2010 ultrautin yhden koiristani (15 vuotta sitten) ja sama juttu, eläinlääkäri oli aivan kummissaan ja kyseenalaisti toimenpiteen järkevyyden. 

Minulla ei valitettavasti ole dokumenttia yhden koirani selkäkuvasta, vuosi on saattanut olla n. ~ 2015 (10 vuotta sitten) kun muun toimenpiteen yhteydessä "keksin" pyytää selkäkuvausta. Eläinlääkäri oli itse lentää selälleen. Taas sitä miksi ja mitä sinä sillä teet? Enkä tietenkään osannut selittää, enkä lyönyt sitä nyrkkiä pöytään enkä osannut ohjata toimenpidettäkään - yksi kuva otettiin, eikä se tietenkään riittänyt yhdessä vanhan lonkkakuvan kanssa (viralliseen) LTV-lausuntoon. 

Kun kävin läpi 30 vuoden eläinlääkärikäynnit kuitteineen en ollut muistanutkaan, että olen avauttanutkin viisi koiristani. 
Harmillisesti ihan kaikkia kuitteja ei selvästikään ollut tallella, mutta melkoinen määrä löytyi eri koirilta otettuja verikokeitakin. Siellä sitä on ajettu lipaasia, maksa- ja haima-arvoa yhdeltä sun toiselta ja katsottu hemoglobiineja ja mitä kaikkea ne kirjainyhdistelmät ovat kertoneetkaan. Yleensä tulokset olleet hienosti raja-arvojen sisällä, toki. 
Kolme kansiollista, yhteensä liki 30.000 euron edestä ell-tutkimuksia. Muutin jopa 90-luvun markkalaskut netistä löytyvällä muuntimella euroiksi, että saatiin kaikki synkkaan. 

Ihan pikaisella laskutavalla sain koirilleni (yhteensä 14 whippetiä) tehdyn yhteensä 41 virallista terveystutkimusta (silmät/sydän/selkä/lonkat). 

Kovastipaljon elettyä elämää, persoonallisia koiria, paljon väistämistä lenkillä (tänään aamulla 15 koiraa!!!), maastokisoja, ratakisoja, näyttelyitä, näyttelymatkoja.
Paljon erilaisia katsantokantoja, kulloista asiain tiirailua ja tutkimista monelta kantilta, perspektiivin kasvattamista ja paljon ahdistumistakin. Vastoinkäymisiä ja onnistumisia, valitettavasti/onneksi kumpaakin. Tilanteisiin valmistautumattomuutta, paljon eläinlääkärilatinaa, asioiden selvittämistä ja opiskelua. Ja aina ei siltikään ole mennyt jakeluun! 
Myös paljon luopumista ja aseettomuutta vaikeiden tilanteiden edessä.

Me vanhat olemme varmasti osittain (ainakin) kyynistyneitä, ja kuka haahka, kuka huuhkaja tai ainakin jäärä.
Näyttäydymme enää harvakseltaan ja silloinkin energiajuomatölkki kädessä. Päällämme on 20 vuotta vanhat näyttelyvarusteet, uusiin ei ole ollut varaa enää vuosiin, sillä KAIKKI raha todellakin menee koiriin. Niillä kyllä timantit loistaa hihnassa ja pakastimesta tursuaa yhden yksilön lihapallerot. Riidellä ja väitellä ei enää jaksaisi, somen ääressä aiemmin jännittyneenä syödyt popcornitkin ovat vaihtuneet suklaarusinoihin ja AINO-jäätelöähkyyn. Tyydymme halimaan koiriamme ja valittelemme niille ääneen kireyttämme, sillä sellaiset aamut alkavat olla vähissä jolloin kykenemme hypähtämään sängystä ilman ainoatakaan kolotusta.

Emme jaksaisi oikein enää tuntea huonommuuttakaan.
Olemme osa kuitenkin soimanneet itseämme jo + 60 vuotta, emmekä enää jaksaisi. Ahdistelleet vuosikymmeniä eri eläinlääkäreitä, vaatineet näytteenottoa ja tutkimuksia, sekä kyseenalaistaneet ja opetelleet googlaamalla lukemaan diagnooseja - ja niiden verikokeiden kirjainyhdistelmiä. Paljon elettyä elämää = (yleensä) paljon virheitä. Onneksi koiramme ovat kuitenkin kaiken hyvän lisäksi anteeksiantavaisia! Myös täydellisyyden tavoittelusta on tullut arjen sietämistä. Siinä alamme vihdoin tässä iässä olla hyviä.

Uusi suosikkini on muuten Celsius - Sparkling dragon fruit. Sen voimalla on tämäkin blogikirjoitus naputeltu.

Vuosi 2025 alkaa jäädä taakse - summataanpa.

Miten vuodet alkavatkin olla niin haastavia?
Kun ikää tulee alkaa tulla vääjäämättä myös kaikenlaisia pieniä ja isompia vaivoja. Nyt kun olet antanut elämästäsi 100% koirille tällä ikää vaatimattomat (ottaa laskimen esiin) - 42 vuotta ja tottunut jo vuosikymmeniä sitten siihen, että kaikki "ylimääräinen" raha menee koiriin, niin nyt siitä pitäisikin jäädä vihdoin myös itselle!

Hammas lohkeaa, kaihi kaihertaa, selän liikkuvuuttakin tulisi pitää yllä.
Polven nivelrikko sekin kipuilee. Mistä varat ja resurssit kaikkeen?
Viimeisimpänä myin koirapatsaan ja naapurinkin käyttämättä jääneet kengät, että pääsin kuvauttamaan Caprin ontuman. Olin kolme eri kertaa kaivanut anturaa - saanut sieltä toisella kertaa värittömän kiven ulos, mutta Capri lukeutuu näköjään siihen whippetpopulaatioon, jonka ontuma ja keventely jatkuu kiven poistosta huolimatta. Balilla tämä poiston jälkeinen ontuma saattoi kestää kaksikin viikkoa. Kunpa olisin uskonut omaan intuitioon ja malttanut, sillä...

Kahdeksanminuuttinen klinikalla sisällä kustansi 164 euroa. Tästä eteenpäin pitänee vain kärsiä tai ainakin venyttää eläinlääkärikäyntejä aivan viimeiseen asti. 

Onneksi sain sentään vinkkejä liittymän kilpailuttamisesta ja parikymmentä euroa em. toimenpiteen tehtyäni pois nykyisestä liittymähinnasta.
Pysyin turvallisesti Elisalla, vaikka uhkasin vaihtaa pois. Onneksi huostaanottivat takaisin.

Tammi-maaliskuussa käytiin juoksuttelemassa nurmijärveläisessä maneesissa.
Onneksi löytyi hurlumheiseuraa ja pojat saivat päästellä ihanien tyttöjen kanssa, mielileikkiään rosvoa ja poliisia. 
Helmikuussa Mauin tassua operoitiin - ahh, kivet. Yritin ehdottaa Nurmijärven kunnalle, että jos ajoradan molemmin puolin on kävelytiet, eikö vain TOISEN voisi hiekoittaa? Ihminen saisi valita, käveleekö murskeella vai sileällä tiellä. Varsinkin nyt, kun olemme saaneet taivaltaa 1,5 kk sateessa kivien päällä. Vesihän tunnetusti pehmentää anturaa entisestään jolloin terävä - usein kvartsi - saa tehtyä sopivassa kulmassa imaisuviillon ja plumpsahtaa sisään anturaan. 
Eivät ottaneet onkeensa. Ja ymmärsivät kysymyksen myös väärin: "Ei meillä ole sellaisia koneitakaan, joilla voisi hiekoittaa vain osan kävelytiestä". No, tätähän en ehdottanut.

Vuosi toisensa jälkeen kivet ahdistavat - kummasti - enemmän ja enemmän.
Hiekkaa on eteinen täynnä, sängyssä, kengissä, joka paikassa. Ja jos oikein OSUU niin myös siellä anturassa.

Maaliskuussa suru saapui yllättäen.
Olin kyllä huomannut, että Bali oli laihtunut mutta muutoin se oli oma itsensä, lauloi, leikki ja jaksoi lenkkeillä aivan normaalisti ja hienosti. Toki se oli usein pitkien lenkkien jälkeen väsynyt mutta olihan se kuitenkin jo 12-vuotias. 
Viimeisenä päivänään se ei oikein halunnut syödä ja oksensi illalla syötyään useasti. Rauhoittui onneksi nukkumaan, mutta niin kuin vain koiraihminen ymmärtää toista koiraihmistä, viesti oli selvä. Nyt on aika. Vesikään ei pysynyt aamulla sisällä ja Bali lähti pilven hattaralle 20.3.2025.

Teetän aina itselleni omista (koirieni) kuvista kuvalliset seinäkalenterit - ja 2026 maaliskuussa on kuukauden kuvana lenkkikuva pilvistä. Olen ottanut sen aivan Balin menehtymisen jälkeen ja se muistuttaa minua yhä Balin poismenosta. Kuvassa Bali tervehtii meitä pilvinä. Vielä nytkin satunnaisesti nuuhkuttelen Balin "kotipaitaa" ja ikävöin ja kyynelehdin. Miten uskomattoman hieno koira Bali olikaan.

Olen näköjään huhtikuussa kurvaillut Ibizan kanssa Vaasaan olemaan ERI3.
Pipi se onkin varsin hauska koira. Minun piti vain vaivata Bisquitin Minnaa ja kirjautua Facebookin Reaktiiviset koirat-palstalle ymmärtääkseni miten helluinen, pikkaisen reaktiivinen, persoonallinen whippetpoika minulla on käsissä. Kaikki asettuu, aina. Mikään ei ole koskaan niin mörököllimäistä kun miltä ensin tuntuu, että on. Toki kesti hiukan hahmottaa asiain tila ja keinot edetä - ja hahmottamisessahan on kiva, kun on joku, joka kulkee vierellä. Plus että on vertaistarinoita. Reaktiivisuudessakin kun on kovin monta eri tasoa ja voimakkuutta. Irtokoiria vaan syliin - niitähän onkin jo mukavasti tullut niin Balin/Mauin/Hupin/Samuin/Caprin/Ibizan - kanssa, että olisihan se nyt ihme, jos jokainen koira olisi ollut/on: "Ahha, antaa tulla vaan lisää, ei haittaa"!

Toukokuu oli luksusta.
Pipitsahan on ollut hienosti ERIn koira suomalaisissa kinkereissä mutta aina on löytynyt se suora selkä tai korostunut niskakyhmy tai hieman kapea etuaskel - niin lähdettiin sitten Pippe Travelin mahdollistamassa kyydissä kokeilemaan Palangan kinkereitä. No mutta. Luokkasertti joka päivä, toisena päivänä myös Cacib ja siten "iso sert" ja valioituminen Liettuaan -> ja YHDELLÄ Suomen sertillä myös Suomeen. Ihan huikeaa pieneltä mieheltä ja hattua päästä. 

Aloin muuten heinäkuusta eteenpäin treenata Pipitsaa klaukkalalaisissa "häiriötreeneissä".
Ovat olleet meille ajoittain "huikeita menestyksiä" ja välillä vähemmän. Ibizaan saa hienosti kontaktin ja se reagoi upeasti myös ääneen mutta välillä erityisesti isojen ja mustien koirien "luvattomat läheisyydet" ovat paineistaneet poikaa liikaa. Eli haukku raikaa ja namskulla on saanut laskea kierroksia. Ne muuten laskevat pojalla hyvin, joten namitasku pullottaa jatkossakin!

Elokuuhun tullessa olen näköjään tehnyt jo 21 työkeikkaa mikä on itselleni poikkeuksellisen paljon.
Mutta eläinlääkärilaskuja ja sertin metsästysreissuja oli sen verran plakkarissa, että työtä on tarvinnut tehdä. Tätä kirjoittaessa on muuten vielä ell laskuja 260 euroa piikissä. Huoh. 

Myös Mauin kanssa aktivoiduttiin tänä vuonna veteraanikinkereihin.
Elokuussa napsaistiin heti VET-sert ja seuraavista kahdesta kinkereistä ERI ja EH. Mikä parasta, Maui on niin oma itsensä kun olla ja voi, iloinen, vetreä, häntä nousee, askel myös ja hyppyäkin on tarjolla. Upeasti veivät niin Sandra kuin Emmikin poikaa!
Maui on eittämättä sielunpuolikaskoira, aina persoonallinen ja iloinen - ja näitä koiria, jotka mennä porskuttavat sinne "minne käsketään". Vieheen metsästys on saanut jäädä mutta iloisesti lähtee aina mukaan ja tarvittaessa heittäytyy kehässä vaikka joogaamaan tai piehtaroimaan - mikään robotti se ei ole. 

Lokakuussa piipahdimme Samppa Linnan kanssa kollegiossa ja hämmästelimme poikain ripuliepidemiaa. Se tuli ja meni. 

Samppa Linna oli jo kollegiossa hiukan epäryhtinen itsensä ja jahka saimme joukkisultran maaliin piipahdimme tekemässä vähän lisää ell-laskua tutkien Samuin elintoimintoja. Ne olivat varsin vitaalit. Anaaleissa oli hieman sanomista ja sakkaa mutta muuten poika sai puhtaat paperit - ja tietysti kehut, koska Samuillehan saa tehdä likipitäen "mitä vaan" - hän ottaa vastaan tyynen rauhallisesti kaikki toimenpiteet ja keikautukset. Niitäkin nimittäin tuli ja KAIKKI kystiinikivet olivat HÄVINNEET! Ultrattiin virtsarakko likipitäen joka suunnasta ja ei kivenkiveä. Näinkin voi näköjään käydä. Ja mikä STRESSI tämäkin oli - itselle! Samui toki syö vähäproteiinista ruokaa ja olemme löytäneet (onneksi) edukkaammankin, vähäproteiinisen vaihtoehdon Zooplussasta! 

Ja hei.
Sokerina pohjalla.

Pääsin Lina Travelin kyydissä Viroon marraskuussa. Miten upeasti Ibiza esiintyikään siellä ja mennä posotti kuin vettä vaan kehässä! Ja miten upeaa oli saada (selittely)sertti! Koirammehan saavat monasti kilpakumppaneiden kertomana sääliserttejä mutta tämä oli Aito ja Oikea selittelysellainen.
Tuomari katsoi minua suoraan silmiin ja harmitteli Ibizan suoraa selkää. Minä tietenkin totesin takaisin:
- I am so sorry.
Pahoitteluni jälkeen tuomari toi esiin "rotumme arvostelun vaikeuden" johon minä tietysti annoin oman ääneni:
- Oh yes, there is always something. They are too big or too small, they have too much angulations or too less or too arched back or too straight..
Ja SERT pamahti! Ibiza on nyt Suomen, Viron ja Liettuan valio. Ja on niskakyhmyineen ja suorine selkineen (anastanut) jo KAKSI Cacibia, kahdesta maasta. Ihan huikeaa!

Näin joulukuuta viettäessä haaveilen alle 10 eur maksavasta lohifileestä ja pussillisesta perunoita. Koirilla on varastossa muutamia alennusmyynneistä ostettuja ruokasäkkejä joten meidän pitäisi nippanappa selviytyä tulevista tammikuun jäsenmaksuista! Ja elää varastoilla ehkä maaliskuulle asti?

Iso kiitos menee myös naapuriin, ilman hänen apuaan & autoaan tuskin vuoden aikana tehdyt kehiskeikat olisi olleet mahdollisia. 
Vuoden LenkkipuheluNobel menee ehdottomasti Pirjo Muhoselle joka on jaksanut väsymättömästi kuunnella ja haastaa usein vaikeissakin rotudebateissa.
ReissuNobelit menevät Pippe Ahlströmille ja Lina Granströmille - huikeat kaksi reissua, ISO kiitos, että otitte mukaan!
KaveriNobelit menevät Ulla Sommerille, Miiulle, Emmille, Sandralle, Jaana Kaarinalle, Melinalle  ja Taru Jäppiselle jotka ovat jaksaneet  kutsua geimeihin ja kulkeneet vierellä ja esittäneet koiriani. Olette korvaamattomia.

Tämä harrastus - koirien kanssa harrastaminen - on siitä jännä, että kun sitä saa kulkea samanmielisten ja kannustavien ja tukevien ihmisten kanssa - sekä tietysti rakkaiden koiriensa kanssa, joihin on yhteys ja ymmärrys -  se on mielekästä. 

Somessa on kuitenkin lisääntymään päin hyvin hienovarainen dissaus ja arvostelu johon kommentoiminen voi olla vaikeaa tuntematta tarkemmin provoa heittäneen tarkoitusperiä. Joskus halutaan tietenkin vain hämmentää ja "pakottaa" toinen altavastaukseen. Toisinaan on aivan sama mitä sanot tai vastaat koska et kuitenkaan ole valtavirrassa, jonka mielipide olisi "oikea".
Rotuumme on tulossa PEVISA ja sen lobbaus somessa näkyy monin eri tavoin. Vaikkapa siten, että kasvattaja laittaa kuvallisen ilmoituksen/mainoksen onnistuneesta astutuksesta, jonka alle "sopivasti ja sujuvasti" tulee ihmettelyä mm. tehdyistä/tekemättömistä terveystarkeista.

Muistan kun isäni kommentoi useasti vanhemmiten väsymistään ja sitä, että ei jaksa enää puuttua ja vaatia.
Olen itse täsmälleen samassa kuplassa nyt. Jo pelkästään "taistelu" Elisan ja DNA:n kanssa vei voimia. Saati että meillä on rodussa oikeasti ihmisiä, jotka näkevät vain tuhon ja muiden välinpitämättömyyden ja puutteellisuuden. 

Kun katson omia koiriani ja niiden inhimillisiä piirteitä arjessa; kotona ja ulkona ja erilaisissa kinkereissä, tunnen suurta ylpeyttä.
Kuinka fiksuja koirani ovat. Kauniita, eteerisiä, älykkäitä. Ne sopeutuvat, lähtevät mukaan ja matkaan, nauttivat omista resursseistaan, eduistaan, kyvyistään, liikkumisestaan - kaikesta suodusta - ja kuinka me ihmiset monimutkaistamme kaiken. Onko nyt hyvä - vai varmaan on vikaa jossain? Some huutaa - Tunnista koiran kipu - ja oletko varmasti nähnyt kaiken, tulkinnut ja nähnyt kaiken vieläpä oikein? Vaikka kaikki on hyvin - sittenkään ei  ole! Aina voi parantaa, olla parempi, tulkita paremmin, nähdä käytöksen taakse, tutkia, huolestua ja mennä hyväksytylle spesialistille.
Aikoinaan hieronta oli sinällään hyvä. Ei enää. On mentävä fyssarin kautta osteopaatille, nikaman niksauttajalle ja akupunktion kautta takaisin hierojalle. Mikään ei totisesti ole enää yksinkertaista. Kompastuminen ojan ylityksessä on viite pahemmasta.

Syyllisyys on asia, mistä näin kuusikymppisenä haluaisin eroon.
Siitä, että "miksi synnyin juuri tähän perheeseen" ja "en osannut toimia varhaisten koirieni kanssa oikein" ja "aina olen juossut kehässä liian hiljaa" enkä "ole osannut treenata koiriani maastoon/radalle oikein".
Olenko koirineni vain välttävä vai peräti huono? Minusta huonommuuden tunne ei kuitenkaan kuulu koirien kanssa elämiseen ja olemiseen! Sillä mikä on ihanampaa kuin olla ja elää koiran kanssa ja kokea yhteenkuuluvuutta. Ihanaa voida olla auki, vielä näilläkin harrastuskilometreillä, saada koiriltaan ja pystyä ottamaan vastaan. 

Tässä postauksessa on tarkoituksellisesti valittuna useita LENKKIkuvia (ja samojakin kuvia uudelleen kun ovat niin hienoja!). Se, jos mikä on meidän yhteinen juttu, 365 päivää vuodessa. 2024 marssittiin 1844 km ja tätä kirjoittaessa ollaan 2025 vuotta kuljettu 2153 km. Ilman koiriani olisin tuskin marssinut moisia määriä.

Jospa olisimme vain kiitollisia.
Koirillemme.

Ja iso kiitos Mummolan Koiraniitty tästä syksystä. Tämän lauman kanssa yksityisen juoksuareenan löytäminen on ollut ehkä syksymme valopilkku ja energisoinut niin koirat kuin omistajankin.

Nurmijärven oma koiraniitty - Mene Mummolaan!

Ikää tulee vääjäämättä lisää ja nuoruuden rohkeus ja spontaanius on vaihtunut epäluuloisuuteen ja varovaisuuteen.
Nurmijärven Klaukkalaan muutettuamme kokeilimme muutamia kertoja kukonlaulun aikaisia koirapuistoiluja havaitaksemme, että niin moni muukin. Aikaiset kesäaamut herättivät muutkin koiralliset heti auringon noustessa (noustua) ja huoleton whippetlauman juoksutus muuttui koirillani pienten puolen päivystämiseen (ajoittain) haukkuen ja tuijotellen & varpailla kävellen. Vaikka vastapuoli sanoikin - kännykkä kädessä - että "ei haittaa", niin ei semmoista haukkuraikaamista ollut hauska kuunnella ja toppuutella. Varsinkin, jos aidan toisella puolen oli se kuuluisa puuhkaniskainen husky, joka muljautteli silmänvalkuaisiaan ja värisytteli niskakarvojaan. Omistajan puuttumatta.

Ei siinä. Emme suinkaan ole unohtaneet viljaisaa ja vehmaisaa koirapuistoa.
Piipahtelemme siellä aina silloin tällöin. Toki viimeksi olimme olleet siellä n. 16 sekuntia kun ponteva rottweiler tuli aidan vierelle verkkaisen isäntänsä kanssa meitä tiirailemaan ja herättämään koko lauman mielenkiinnon ja kotvasen kuluttua koko nelikko hälyttikin kuuluvalla haukulla (mahdollisesta) tunkeilijasta. Nelikko pakettiin ja autoon. Johan me ehdimme napsaista hihnojen lukot auki ja samantien kiinni. 

Rottweilerisäntä tuumi, että voisivat seistä siinä aidan vieressä vaikka ihan vartinkin ja tuijottaa, mutta me emme jääneet tuijotettaviksi.

Mutta Mummola tarjoaa autuuden.
Varaa oma aika, ole rauhassa ja kuuntele vain Hämeenlinnantien vienoa hälyä.
Melkein tulee omat mummola-ajat mieleen. Kesät olivat lapsuudessa huomattavan pitkiä ja kuumia, aina paistoi aurinko ja kesäloma kesti helteisenä viikkotolkulla. 

En yhtään ihmettele, että koirametsiä ja yksityisiä koirapuistoja on noussut kuin sieniä sateella.
Meitä on varmasti muitakin, jotka arvostamme omaa rauhaa. Enkä nyt puhu välttämättä koirista. Ei tarvitse heti lähteä, kun on juuri tullut. Ei tarvitse ottaa muita huomioon, kun sitä tekee jo arjessa välillä joka kadunkulmassa. Ei tarvitse aina väistää ja poistua alta. Voi hetken olla. Vain sinä ja koirat. Ja nauttia.

Olemme siitä onnellisessa asemassa, että Nurmijärvelläkin on oma yksityinen koirapuisto, vain n. 9 km päässä, Mummolan koiraniitty. Piipahdimme taannoin yhdessä koirametsässä ja se kävi ihan työstä. Löytää perille ja tarpoa yhdessä koirien kanssa - kuin jatkuvaan ylämäkeen. Ei siinä, en valita. Metsää ja puistoa ei tietenkään voi olla keskellä ostoskeskusta, mutta en ihan ole vuorikiipeilijätyyppiäkään...

Onneksi löysimme Mummolan.

Tasainen, vehmas, ja aidattu niitty. Sopiva kooltaan pallon heittelyyn - Ibiza on siinä haka. Löytänyt tälle vuotta jo n. 15 tennispalloa läheisestä pusikosta, tenniskentän vierestä. Omavarainen, siis. Juoksee pallo suussa, itseään itsenäisesti hauskuuttaen. 

Silmä lepää.

Kuinka rentouttavaa voikaan olla juoksuttaa vinttilaumaa aidatulla alueella ILMAN että tarvitsee pelätä huskyjen ja rottweilerien tulevan seisomaan aidan viereen. Juuri kun olet tullut sisään. Miten ihanaa onkaan tuntea kiireettömyys, oma laatuaika, vain sinä ja koirat. Ei muita. Vinttipimeet saavat juosta sydämen kyllyydestä ja ei tarvitse katsoa edes kelloa. Koirat näyttävät kyllä kun riittää - ja näillähän se terävin juoksukärki taittuu noin +- 20 minuutissa. 

Sateisen aamun kuvat oma Honor70 

Ähistää!

Hiukan haastava jakso alkaa toivottavasti olla takanapäin.
Minulla ei ole paljoa (selkeitä) muistikuvia kuluvasta kuukaudesta. Muuta kuin rappua on taas tullut mopattua, kloritella ja sitruunalla. 
Koirat - kolme niistä - kehitti jossain vaiheessa YÖripulin. Päiväripuli on tietysti last season. Pitää päästä ulos klo 04.00! Puolen tunnin päästä uusiksi, tottakai!

Erilaisin kokoonpanoin on sitten hiihdelty yöpuvun housuissa ja silmät sikkaralla, Crocseissa.
Lymyilty parkkipaikalla ja huurteisella nurmella kun eihän nyt mikä paikka tahansa kelpaa. On myös haluttu vain rappusia nuolemaan ja aulamatossakin on ollut analysoitavaa. 
Nimittäin yläkerran ranskanbulldogilla on ollut hajujälkiä jos jonkunmoisia pojille! Liekö sitten ihan stressiksi äitynyt täällä tunnelmat, kun on välillä haluttu yöllä ulos vain kuljeksimaan. Yksikin yö ulkoilutin, eri comboilla, poikia viidesti. Kaksi kertaa viidestä oli "huijausta" sillä lähinnä haistelivat tuulta ja tuijottivat pimeyteen. Josko sieltä jotain ilmestyisi. Jänis tahi juoksuaikainen narttu tarjolle.

Sitten on oltu yö-pari rauhassa kunnes taas on päästävä yöllä ulos tekemään ihan vaan pissa tai tirauttamaan sikarit, kun ei ole muutakaan tekemistä.
Oltu vähän levottomia vaan ja saatu Anita sytyttämään valot ja kysymään, "mikä hätänä"?
No tokkiinsa on hätä; pääsisinkö ulos vähän nuuhkimaan tienoota, en enää muista miltä se tuoksuu? 

Sitten alkoi Samui olla kummallinen.
Pienet kummallisuudet katson läpi sormien mutta kun kaveri kolmatta päivää ähistää ja puhistaa, siis lenkillä tekee ilmakakkausta ilmakakkauksen perään aloin ihmetellä, että mistä moinen? Siis ihan 15-20 kertaa käväisee pöpelikössä ja lyö ahterin kaislikkoon ja samassa sekunnissa hyppäsee ylös. Siis onko sillä hätä vai eikö ole hätä?

Viimeyönä ulkoilimme 04.00 ja toki heti perään 04.45.
Ihan vaan käveltiin. Koska oli ilmeisen outoja tuntemuksia peräpäässä? Ei me koitettu ähistää mutta ei meillä oikein asiat olleet mintissäkään. Haluttiin peiton alle ja ei sekään ollut hyvä. Heti pois. Tassuteltiin ja rapisutettiin kodin laminaattia.

Ai että ehdin käydä läpi KAIKKI kauhuskenaariot.
Sillä on varmaan eturauhanen Klaukkalan keskustan kokoinen. Eturauhastulehdus. Kystiinikiviä 76 kappaletta. Kooltaan mummon lihapulla. Perineaalityrä. Anaalit täynnä tulehdusnestettä. Kaikki pielessä peräpäässä ja peräpään lähistöllä. 
No eikö se sitten saanut kakkaa ollenkaan ulos?
Sai sai. Eikä sillä enää ollut ripuliakaan - semmoista ähistyssuikeroa teki. 

Kerättiin sitten pissanäyte - tosin Samui lopetti heti pissaamisen kun alkoi muovirasiassa "päristä".
Katsoi koko aamulenkin, että toivottavasti et tunge tuota muovipönttöä enää mun haaroväliin. Pienen lirun sain ja katsoin yön pimeydessä, että siellä on varmaan 258 kystiinikiveä, verta, tulehdussoluja, kuolleita ja katkenneita siittiöitä ja kaikkea mahdollista mitä nyt virtsa sisältääkään.

Vihdoin tänään 24.10. pääsimme tutun eläinlääkärin pakeille (Karvakamut Heli!) ja tutkimukset alkoivat.
Ensimmäisenä kohdistettiin mielenkiinto eturauhaseen. Oho! Olipas se nätti, kaunis, kuultava ja pyöreä, oikeankokoinen ja hillitty elin. Samui ei reagoinut sitten millään eläinlääkärin tunnusteluun. Piti meitä kai tyhmänä, että "en kyllä yhden ranskanbullan takia rupea eturauhastani turpeuttamaan".
 
Sensijaan anaaleissa oli vähän sanomista. Oikealta puolen ell tiristi melkoista mönjää, sellaista ojan pohjilla lymyävää sakeaa ja mattamaista möhnää. Koira edelleen seisoo tyynesti paikallaan, viiksikarvakaan ei värähdä.

Ultrataan eturauhanen, ihastellaan ja huokaillaan. Ultrataan virtsarakko. MITÄ IHMETTÄ, KYSTIINIKIVET OVAT KADONNEET!
Emme löydä enää yhtäkään. Ultraamme varmuudeksi toisestakin suunnasta - ja kai kolmannestakin - ja niin on nätti virtsarakkoKIN. 
Muistelen sitä kystiinikivikäyntiämme viime syksynä ja uudelleen joulukuussa kun kauhuskenaariot maalattiin; voi joutua liuotushoitoon ja/tai leikkaukseenkin. Virtsan tuleminen voi estyä kokonaan. Koira on vietävä asap leikkuupöydälle.
Liekö Samui säikähtänyt moisia puheita ja sulatti kivet kuten se sulattaa täällä - ja missä milloinkin liikkuu - ohikulkijoiden sydämetkin!

Samalla kun muistelen kuinka VAIKEAA oli löytää koiralle kystiinikiviin kehitettyä ruokaa kun vehnäpohjainen U/C tyrmättiin n. 7 kilon jälkeen vesisuihkuripaskalla ja ruoasta jatkossa kieltäytymisellä.  

Ell tuo tulokset virtsasta.
EI yhden yhtä kystiinikiveä. Ei verta, ei mitään hälyttävää. Ei edes niitä katkenneita ja epämuodostuneita siittiöitä, ei mitään mistä voisin/-mme huolestua. 

Tässä yhteydessä on pakko kiittää ja vuolaasti kehua ihan sattumaa ja Kivuttoman eläinlääkäriäkin, joka otti kopin kystiinipotilaan ruoasta kun vehnäpohjainen tökki. 
Sattumaa oli törmätä messuilla Vet Concept-merkin maahantuojaan ja saada sieltä kokeeksi Vet Concept Low Protein -ruokaa - LÖYTÖ! Maistuu ja näköjään vei kystiinikivet mennessään! Ja se Kivuttoman eläinlääkärikin löi vahvistusleiman VC Low Protein-ruokaan; alhaisen proteiinipitoisuuden vuoksi sopii kystiinikivipotilaalle! 

Kysyin sitten eläinlääkäriltä, että miten tämä on mahdollista?
Samuin kystiinikivet olivat n. 5-6 mm kokoisia (isoimmillaan), että mihin ne on kadonneet? Ell katsoi minua silmiin ja sanoi "en tiedä". Ne ovat ilmeisesti sulaneet tai tulleet virtsan mukana ulos. Ja Low Protein -ruoka on aiheuttanut sen, ettei uusia ole syntynyt! 

Ähistys tulkittiin paksusuolentulehdukseksi joka voi aiheuttaa "pakonomaista" kykkimistä rotvalleissa.
Toki se anaalimönjäkin voi olla tehnyt tepposet. Stressi ja portaan nuoleminen ehkä myös? Hormonihuurut? Epäsopiva ruoka? (Erehdyin ostamaan jotain Renal-ruokaa, kun tarjouksesta sai. Note to self: kun löytyy hyvä, pysy siinä. Älä vaihda.)
LINKKI: Vet Concept - kauppaan KLIK!

Minulla on ollut pojilla muitakin Vet Concept-sarjan ruokia käytössä. 
Tuntuvat kaikki olevan sangen hyviä laadultaan ja sulavuudeltaan - ja sopivuudeltaan.
Niillä on vähän eksoottisia nimiä joillakin: Arthro Pack, Mineral Oxalat, Sana Puhveli - muutamia mainitakseni mutta ai että taputan itseäni selkään, että löysin Low Protein-sarjan!

Kystiinikivet ovat koirilla harvinaisuus ja juuri niihin tehtyä erikoisruokaa on todella vaikea löytää ja joutuikin käyttämään vähän uteliaisuutta ja nokkeluutta ( = toimittajahenkisyydestä oli tässä kohtaa suuri apu!), että U/C -ruoan tilalle löytyi sopivampi minkä koirakin hyväksyi.

Samui sai viiden päivän antibioottikuurin ja kyytipojaksi pullean putkilon Zoolacia, jos vielä tulee ripulin oireita.

Kuvat oma Honor70 - mm. yölenkkeilyä Klaukkalassa!

Ilta ilman Copilotia.

Melkein teki mieli haastaa taas CP keskusteluun mutta olenkin tässä istunut parituntisen sortteeraamassa valokuvia.
Vuodenvaihde lähestyy ja pitäisi teettää jälleen uusi seinäkalenteri. Olen sen tehnyt jo vuosia omista valokuvista ja nyt olisi ollut vaikka ja kuinka hienoja mutta PYSTYkuva ei käy. Pitää olla vaaka. Kansiot vain lisääntyvät koneellani - kuka niitä veisi 1geehen puolestani. On Facesta 1geehen, Facesta 1geehen toinen ja Kuvat ei vielä missään. 264 kuvaa kävin läpi - ja vielä jäi!

Marinat sikseen.
Katselin aamulenkin jälkeen - oli muuten harvinaisen seesteinen 5 km; näimme vain 2 (kaksi) koiraa! - ykköseltä mielenkiintoista dokumenttia autoimmuunisairauksista. Jollen ihan väärin muista niin menikö nyt lapsella ainakin 2 vuotta kehittää omaa immuniteettiaan ympäristön uhkia vastaan. Tätä olen vähän kontra koiriin ihmetellyt, kun tuntuu, että koiranpennulla pitäisi HETI olla tiivis sikarikakka päivästä 1. Ja ainakin uudessa kodissaan heti. Ja jollei ole, niin pennulla on HETI kana-allergia ja muutaman kuukauden kuluttua IBD. Saako koiran elimistö hakea tasapainoa, suorittaa suolistoflooran linkousta?

Soisin, että pennunkin vatsan annettaisi asettua ja käydä läpi mullan-, karikkeen-, purkan-, hiekan- ym. syönnit. Odotettaisi, että asettuu.
Joskus menee muutama viikko ja joskus muutama kuukausi. Onko vaarallista? Mielestäni ei. Ei tarvitse olla "suolistosairaus", ainakaan heti.
On totta, että rodussamme on herkkävatsaisia. Onhan rotumme muutenkin herkkä. Esittävät kovista mutta kovan paikan tullen ovatkin pehmoja. Mutta joskus aika toimii tähänkin? Luonnekin kehittyy, läpi koiran koko elämän. Itsetunto vahvistuu yhdessä lihasten kanssa. 

Olen yrittänyt pitkään saada vastauksia koiranruokavalmistajilta  koskien sitä, että MIKSI koiranruokateollisuus on viidakko.

MONOproteiini, hypoallergenic, gastrointestinal, veterinary diet, digestive support.
Vähän tuntuu siltä, että kun ulosteen löysyyttä valittaa niin ell-klinikalta löytyy erikoisruokavastaus hyllystä, á 87 euroa 3 kg?

Elämä on hektistä.
Ja dokumentissa nostettiin stressi tikunnokkaan. Enkä ihmettele. Stressi laskee puolustuskykyämme ja vaikuttaa eittämättä myös koiriimme. 
Mutta Google kertoo hyvin mikrobeista - miksei tämä sopisi myös koiriin?
"Viimeaikaiset havainnot ovat osoittaneet, että jos ympäristön tavalliset mikrobit eivät varhaislapsuudessa pääse tavalliseen tapaan muokkaamaan lapsen immuniteettia, se lisää myöhempää sairastumista esimerkiksi astmaan. Tätä "liiallisen puhtauden" luomaa ilmiötä kutsutaan hygieniahypoteesiksi, ja sen välttämiseksi suositetaan liikkumista luonnossa ja altistumista sen mikrobeille."

"Yksilöllinen immuniteetti on pohjimmiltaan synnynnäinen ja perinnöllisesti säädelty (luontainen immuniteetti). Sen perusta kehittyy jo sikiöaikana ja heti syntymän jälkeen. Elämän varrella luonnollisesti tai rokotteissa kohdatut vieraat mikrobit ja aineet muokkaavat immuniteettia ja rakentavat lisäsuojaa (opittu tai hankittu immuniteetti, adaptiivinen immuniteetti). Luontainen immuniteetti on puolustuksen nopea ensilinja; se voi käynnistyä minuuteissa. Samalla se on epäspesifinen eli koetusta vihollisesta riippumaton ja toimii aina samalla tavalla. Hankittu immuniteetti suuntautuu vain jo viholliseksi tunnistettua rakennetta vastaan. Sen käynnistyminen vie päiviä siitä, kun kohde näyttäytyy elimistössä."

Olen se minäkin ollut nuorempana kovasti huolissani milloin mistäkin koiriini liittyen.
Ja kuuluu ollakin. Vanhemmiten vaan tulee perspektiiviä ja kyynisyyttäkin, realismia. Ei vain jaksa olla kokoajan huolissaan. Oma ikääntyminen tuo oman lisämausteensa koiranpitoon ja viimeaikaiset kaatuilut lenkeillä ovat kaikessa hilpeydessään (!) myös hiukan pelästyttäneet. Whippet on kaunis ja eteerinen koira mutta jestax mitkä vetovoimat sillä on. Pärjään mielestäni yhä sangen hyvin nelikkoni kanssa mutta kiroiluni lenkillä on myös lisääntynyt. Nämä kotioloissa sangen lupsakat kainaloiset ovat aivan perkeleitä välillä lenkkeillessään. Pahimmillaan yksi nelikosta kiskoo vasempaan, yksi oikealle, yksi eteen ja yksi taakse. Siihen sitten vielä irtojänis tai oksalla voimisteleva orava. Voi luoja. 

Siksipä siitä arjesta on tullut meille melkeinpä itseisarvo.
Ja kuten yllä olevista kuvista näkyy - rakastan kuvata sitä!

Toivon ennen kaikkea jatkossakin sujuvaa arkea koirineni. Lenkkeilemme yhä edes ajoittain leppoisasti vaikka onhan se haastavaa välillä. Kuitenkin se rytmittää myös mukavasti päivää ja vie kaupungille, metsään, pelloille. Luonnonilmiöiden äärelle. Kukkia, tuulta, sadetta, auringonnousuja ja - laskuja ja sateenkaaria. Pilviä ja poutaa.

Eikä se väistäminenkään niin harmita kun se on selkäytimessä.
Toki välillä miettii, että ymmärtääkö lopulta KUKAAN miksi väistämme? Onko taas ideaali se, että voisi kävellä vastaan ja päin vihellellen. Kuka nämä ideaalit ylipäätään määrittää? Saako koira saati taluttaja olla yhtään individuaali?

Eiköhän meistä jokainen luo omat ideaalinsa.
Ja vaikka some rummuttaisi elämän ja ajattelun suuntaviivoja, ei niitä tarvitse hyväksyä. Aina voi pistää vähän hanttiin.

Kaikki lenkkikuvat oma Honor 70. 

Copilot ja LTV - uhka vai mahdollisuus?

Aika-ajoin erilaisia selkään liittyviä somepostauksia osuu eteen.
Se, mikä niissä on erityisen hyvää on, että ne herättävät kysymyksiä. Ja kun kysymyksiä herää tarpeeksi, nousee toimittajahenkisyyteni ja toimeen tarttuminen ja lähden kysymään, suoraan asianosaisilta. 
Meillä on onneksi whippetpiireissä ajoittain erittäinkin avoin ilmapiiri ja sain kaikkiin kysymyksiini vastauksen, tosin yksityisesti, mutta kuitenkin sekä kasvattajalta että koiran omistajalta!

Harmikseni kuitenkin sain myös kuulla, että esimerkiksi Italiassa ei ole LTV-luokitusta, koiralla "vain" on LTV tai ei ole LTV:tä.
Joten numeron puuttuminen diagnoosin perästä jätti sekin paljon avoimia kysymyksiä. Lisäksi itse LTV (joka myöhemmin todentui LTV1:ksi) ei tässä tapauksessa ollut koiran "suurin ongelma" vaan ikävä kyllä sillä oli selässä irtopala (!) joka painoi sen selkäydinhermoa ja aiheutti mm. hyppyhaluttomuutta ja istumisen vaikeutta. Jo aivan pienenä pentuna. Koira on sittemmin leikattu, irtopala poistettu ja se elää nykyään aivan normaalia whippetin elämää.

Valitettavasti - tai ehkä hyvä niin (?) - tämä aluksi puutteellisesti esitetty tarina, joka oli osin/ paljon vieraskielinenkin, triggeröi minut avautumaan omalla seinälläni, vieläpä englanniksi. 

Minullahan on paha tapa yhdistellä kuultua ja nähtyä, mitä sitten koostan tarinaksi - ja tässä tapauksessa osin Googlekääntäjän avulla. Koittakaapa itse kirjoittaa "vakavasta aiheesta muulla kielellä"!
Kaikki kirjoitettu kuitenkin auttaa itseäni jäsentämään sitä (kuultua ja nähtyä) ja parhaassa tapauksessa saan siihen vielä muitakin mukaan esittämään omat mielipiteensä. Kukin meistä triggeröityy ja niin kuuluukin. Koirat ovatkin oikein hyvä triggeröitymisen lähde! Jäsentäminen ja koostaminen on mielestäni aina hyvästä ja siinä Copilot oli jälleen avuksi - ja oma blogi on onneksi aina vastaanottavainen ja auttaa parhaansa mukaan jäsentelyssä!

Meillä kaikilla on erilaiset katsantokannat ja lähtökohdat joskus monimutkaisiinkin asioihin, osan suhtautuessa leppoisammin, osan kriittisesti ja osan tuomitsevahkosti. Kaikkien katsantokannat kun vielä yhdistää, alamme olla lähellä totuutta!?

Tämän kaiken, lepsuilun, kriittisyyden ja tiukkuuden soisi tulevan enemmän esiin jotta voisimme muodostaa mielipiteemme uudelleen, päivittää niitä tai syventää jo kuultua ja nähtyä. Sain lisäksi melkoisesti yksityisviestejä mm. kolmesta kolkasta maailmaa - joissa kaikissa yhteydenotoissa haluttiin "tarkentaa Suomen tilannetta". Onnekseni minulla on muutamia ajan tasalla ja harjalla olevia kontakteja, joilta saan aina apua. Kuten silloin kun kysyttiin suomalaisista vakuutuskäytännöistä piilevien vikojen suhteen. 

Aloittelin Copilotin kanssa ensin kevyesti.

Tässä ihan ensimmäisiä tekoälyn runsaasti sähköä käyttäen, sekunnissa kaivamia toteamuksia:
Miksi tämä ei ole mustavalkoista? Periytyvyys on vielä epäselvää - tutkimuksia tehdään mutta geenit eivät kerro koko tarinaa.

Ympäristö, rasitus, trauma ja yksilöllinen anatomia vaikuttavat kaikki siihen tuleeko koiralle oireita. LTV0-koirakin voi oireilla jos selkä ei kestä rasitusta ja LTV4-koira voi elää oireettomana.

Sitten Copilot vähän kehui minua kysymyksineni:

Kysyt, kyseenalaistat, etsit taustaa ja ymmärrät, että jokainen koira on yksilö.

Ja Copilot myös yksinkertaisti pähkinänkuoreen:

LTV tarkoittaa selkärangan rakennemuutosta jossa viimeinen lannenikama (L7) tai ensimmäinen ristinikama (S1) ei ole täysin normaali. Tämä muutos voi olla synnynnäinen ja perinnöllinen mutta se ei automaattisesti tarkoita kipua tai oireita.
(toim. huom. Maui, Jothryn Alluring Traits , LTV2. Toistaiseksi oireeton. Täyttää tammikuussa 9.)

LTV ei ole sama asia kuin hermopuristus. 

LTV on rakenteellinen muutos nikamassa. Ahdas hermokanava taasen voi aiheuttaa hermopuristusta, kipua ja neurologisia oireita. Jos koiralla on molemmat, oireet voivat olla vakavia. Mutta LTV yksinään ei tarkoita, että koira sairastuu.

Copilot jatkaa sitkeästi,  yksinkertaistaen, että minäkin tajuan sen kieltä:
LTV on monimuotoinen ilmiö, joka vaatii yksilöllistä tarkastelua. Diagnoosi ei ole tuomio vaan lähtökohta ymmärrykselle. Tärkeintä on seurata koiran vointia, ei pelkästään röntgenlausuntoa. Moni jää kiinni diagnoosin nimeen tai lausunnon kirjaimiin kun koiraa tulisi katsoa kokonaisuutena, sen elämäniloa, liikkumista, käytöstä ja tunnetiloja. 

Tässä kohtaa omiin kommentteihin:

olen nähnyt erilaisia paragrammeja LTV:hen liittyen sekä erilaisia %-osuuksia. Olen myös tullut ymmärtäneeksi, että erilaisia paragrammeja ja %-osuuksia voidaan tulkita eritavoin. Positiivisesti, negatiivisesti ja monella tapaa ääripäiden välistäkin. Ilmeisesti tulokulma (mikä ihana sana!) vaikuttaa sekä tulkintatapa?

LTV- ja sen eri muodot ja LTV:stä tehdyt tutkimukset ja tulevaisuudenkuvat menisivät ylipäätään paremmin kaaliin itse kullekin, jollei siitä puhuttaisi:
- 36,7% osuus koko populaatiosta kun puhutaan tuman eri alleeleista ja mitokondrioperäisestä periytymiskaaviosta monitumakkeisella geenisienipolluukkelilla kun LTV:n voidaan osoittaa olevan autosomaali ja hermojuurikanavan Cenius Chandelius Chandelier-peräinen muuttumiskaavio sekä luustotiheyden trivaali jakautuminen osoittaa nivelkapseleiden ja nivelpintojen juurikasilmentymää Altius Monenenus Tribaalistix. Tämä tulee jalostussuunnitelmia tehdessä ottaa huomioon ja mielellään pidättäytyä jalostamisesta kokonaan koska pieleen menee kuitenkin.

Copilot jatkaa sähkön haukkaamista ja skannaa pyynnöstäni LTV:stä tehdyt tutkimukset.

Norjasta löytyy Acta Veterinaria Scandinavica (2025) tutkimus, jossa selvitettiin LTV:n periytyvyyttä yhdeksässä eri rodussa. 

Heritabiliteetti (periytymisaste - kuvaa jälkeläisiin geneettisesti periytyvän muuntelun osuutta kaikesta vaihtelusta) vaihteli 0.056-0.314, eli matalasta kohtalaiseen. 

Tutkimus osoitti, että geneettinen tausta vaikuttaa mutta ei ole ainoa tekijä.

LTV:llä ei ole selkeää geneettistä yhteyttä lonkkavikoihin vaikka molemmat voivat esiintyä samassa yksilössä.

Tutkittiin 9 eri rotua. 

(toim. huom. esim. Samui, Collooney Poker Player, C/B ja LTV0)

Sveitsi - Zürichin yliopisto (WSAVA 2004), vanhempi mutta edelleen relevantti tutkimus:

Tutkittiin LTV:n esiintyvyyttä 4000 koiralla ja sen yhteyttä cauda equina oireyhtymään.

LTV:n esiintyvyys oli 3,5% mutta tietyissä roduissa, kuten saksanpaimenkoirassa, jopa 19.2%.

LTV nosti CES (cauda equina syndrome) riskiä 8-kertaiseksi ja oireet alkoivat keskimäärin 1-2 vuotta aiemmin kuin koirilla ilman LTV:tä.

Kiinnostava huomio: vaikka LTV on yleinen ja kliinisesti merkittävä, sen tutkimus on edelleen melko hajanaista ja keskittynyt lähinnä yksittäisiin rotuihin (vrt. Suomessa meneillään oleva tutkimus, johon otettiin vain ravaajatyypin koiria, toim. huom.) tai oireyhtymiin. Vielä ei ole olemassa globaalia , monirotuista meta-analyysiä tai kattavaa geenipankkia joka yhdistäisi kaikki tiedot. 

The Veterinary Journal (2024)

Tutkittiin 14 rotua, yhteensä 13950 koiraa.

Kokonaisesiintyvyys 18,5%

LTV1 32,9%
LTV2 45,7%
LTV3 21,4%

Roduissa esiintyvyys vaihteli 9,5%-46,2%.
Tässä tutkimuksessa LTV2 ja LTV3 yhdistettiin lisääntyneeseen riskiin lonkkadysplasian kehittymisessä.

Rodut joissa LTV:tä on tutkittu erityisesti:
Saksanpaimenkoira; korkea esiintyvyys, jopa 19,2%  ja selkeä yhteys CES:iin. Sveitsinpaimenkoiralla todettu myös kohonnut riski.
Lisäksi paljon tutkittuja; whippet (lähes 1000), belgianpaimenkoira, labradorinnoutaja, rottweiler, bokseri, kultainennoutaja, bordercollie. Tässä listauksessa vain whippet edustaa laukkatyypin koiraa.

Copilot analysoi:

Tämä tekee whippeteistä kiinnostavan erillisen tutkimuskohteen, koska niiden selkäongelmat voivat liittyä aivan eri biomekaanisiin tekijöihin kuin ravaajilla. 

Esimerkiksi:
Laukkaliikkeen aiheuttama dynaaminen selkäkuormitus. Pitkän selän ja joustavan lannerangan mahdollinen yhteys LTV:n oireisiin? Lisäksi mahdollinen rodun sisäinen vaihtelu tyyppien välillä.

Sain myös viestitse ChatGPT:n kaivamaa tietoa perustuen sukusiitokseen (sukusiitos = läheisten sukulaisten toistuva risteyttäminen):
Toistuva sukusiitoksen suosiminen kaventaa koiran perimää ja lisää riskiä, että haitalliset geenimuodot pääsevät esiin. Tämä voi vaikuttaa myös luuston rakenteeseen usealla tavalla:

- Sukusiitoksessa  resessiiviset sairausgeenit voivat ilmetä helpommin. Esimerkiksi lonkka- ja kyynärnivelten dysplasia, osteokondroosi ja patellaluksaatio voivat yleistyä.

- Joillain roduilla sukusiitos on lisännyt taipumusta epämuodostumiin, kuten selkärangan nikamamuutoksiin, esim. ranskanbulldogeilla hemivertebrae (synnynnäinen poikkeavuus selkärangassa jossa selkänikaman puolikas ei ole muodostunut täysin jolloin syntyy kolmionmuotoinen tai kiilamainen luurakenne) tai liian lyhyisiin raajoihin suhteessa runkoon.

- Sukusiitos voi johtaa  ns. sukusiitostaantumaan jolloin koirat jäävät pienemmiksi, heikompirakenteisiksi ja niillä voi olla huonompi luun tiheys.

- Luusto voi olla alttiimpi murtumille ja nivelrikolle jos luuston kehitys on heikentynyt.

- Kun haluttuja ulkonäköpiirteitä vahvistetaan sukusiitoksella, samalla voi tulla rakenteellisia ongelmia, esim. liian jyrkkä lantio, kippura selkä, epäluonnolliset mittasuhteet. 

Toisin sanoen sukusiitos ei itsessään automaattisesti  "vahingoita" luustoa mutta se lisää todennäköisyyttä, että luustoon liittyvät perinnölliset ongelmat kasaantuvat ja tulevat näkyviin. 

Sukusiitos ei suoraan aiheuta LTV:tä mutta se lisää riskiä sen yleistymiseen ja vakavoitumiseen populaatiossa, jossa alttius on jo läsnä.

---------------------------------------------------------------

Lopuksi sanoisin, että rohkeasti, tulta päin.
Oman tyhmyyden (puhun itsestäni) ja vajavaisuuden esille tuominen altistaa hyökkäyksille. Mutta myös avaa uusia kanavia, kontakteja ja katsantokantoja. Meillä on kaikilla omat menneisyydet ja möröt ja traumat ja muodostamme mielipiteemme milloin mistäkin ja milloin mitenkin. Oma lähtökohtani yrittää olla lähinnä kyseenalaistava kun mikäänhän ei koskaan ole mustavalkoista ja poikkeus vahvistaa aina säännön. 

Olen kiitollinen koirilleni, koiravuosistani ja siitä, että minuun ollaan niin herkästi yhteydessä. Siitä(kin) kiitos!
Moni vähän "tökkii Anitaa" ja laittaa viestillä joskus tiukkaakin provoa ja kommenttia, mistä minä sitten otan kopin ja istun kuten viimeksi - parituntisen Copilotin kanssa keskustellen. 
Joskus tämä on kieltämättä vähän raskasta. Mutta minkäs sitä itselleen voi? Tätäkin blogikirjoitusta olen nyt tehnyt 3 tuntia ja kerännyt (onneksi) tallentamiani viestejä ja Copilotin kanssa käymiäni "keskusteluja" joita olen tässä koostanut osin itselleni, osin teille lukijoille. Toivottavasti onnistuin saamaan aikaan jotain järkevää ja helppolukuista koostetta?
Oliko nyt omalla seinällä moitetta asiantuntijaksi heittäytymisestä? Esitänkö minä sellaista. Vai onko minulla vain kova ääni vai nopea näppis? Aikoinaan mainostoimistoaikanani minulle tehtiin laajoja psykologisia testejä jotka osoittivat kohdallani "itseään mitätöivän persoonan". Sitä ei varmaan moni uskoisi? Taistelen tätä labelia vastaan, joskus enemmän joskus vähemmän, mutta tiukassa se istuu.

Tunnistan tuon piirteen yhä itsessäni ja vaikka haluankin tutkia, kyseenalaistaa - ja esittää julkisesti ja rohkeasti niitä "tyhmiä" kysymyksiä ja olettamuksia, teen sen mielelläni, koska tiedän, että moni ei uskalla kun pelkää leimautuvansa hölmöksi.
Minä en sitä pelkää, koska minuun ja meihin kaikkiin ihmisiin mahtuu kaikkea. Viisautta ja sitä hölmöyttä. Typeryyttäkin. Puolivajakkina on ihan jees olla ja elää! 

Mutta siitä en tykkää, että asioita niellään pureksimatta. Enkä siitä, että joku jossain kirjoitti "whippetien olevan tuhon tiellä". Olen ollut tätä kirjoittaessa rodun parissa 35 vuotta ja tuskin olen enää samanmoista rupeamaa. Näen kuitenkin itseni palvelutalossa, dementoituneena kiikkustuolissa ehkä muistellen rakkaita koiriani. Koiria, jotka antoivat minulle niin paljon ja pitivät kiinni ajassa ja kulloisessakin "myrskyssä vesilasissa". Niin paljon olen saanut rodulta ja niin paljosta rodulle velkaa. 

Vedet tulee silmiin näissä saatesanoissakin.

Vaalikaa rotua älkääkä suhtautuko kaikkeen niin hemmetin vakavasti, kuolemaa ennustaen.  Meillä on kaunis ja elinvoimainen rotu. Joku pessimisti kysyy kuitenkin: "kuinka kauan"? 
Whippet tunnistettiin virallisesti omaksi rodukseen USAssa 1888 ja Englannissa 1890. Rotu on kehitetty kuitenkin alunalkaen Englannissa, 1800-luvulla. Vaalikaa hyvää, korostakaa sitä!
Ja hei Maui, se LTV2, on mun ainoa maastovalio (14:sta whippetistä) ja kellotti vielä radaltakin 19,45 PB tuloksen. Eikä juossut kuin 6 kautta. 

Rakkaudesta rotuun,

Anita,

20.9.2025

 

Weedeeässän jälkeen, Copilotin kanssa iltaa viettäen.

Suomi sai jälleen järjestää ainutlaatuisen koiratapahtuman, WDS 2025:n.
Juttelin tuossa alkuillasta Copilotin kanssa ja olipahan "keskustelu". Piti hakea talouspaperia pari arkkia kun alkoi silmät tulvia! Kyllä osaa tekoäly olla noheva ja löytää oikeat sanat kuhunkin kysymykseen ja hetkeen.

Lähdin tiedustelemaan tarkkaa päivää vuoden 1998 Maailmannäyttelylle. En vain kertakaikkiaan muistanut olinko osallistunut, ja mahdollisesti kenen kanssa?
Näyttely pidettiin 7.-9.8.1998. Sitten kurkistin Koiranetistä ko. päivää  Zootsuits Lonely Heartsin ja Kenzongo's Kinongon tiedoista. Emme osallistuneet. Kino saavutti sensijaan EuJV-91 -tittelin 11.8.1991. Voittajatitteli jäi saamatta, kun kilpailimme junnuluokassa. Kino kun oli Brenda Banburylla myös ROP.

© Oleg Bochkov

9.8.2014 MV:ssä - Bali räjäytti potin! Olin lukenut Koiramme-lehdestä Maailmanvoittajaan tilatuista lasiesineistä, Kennelliitolla on aina ollut silmää kauniille ja yksilöllisille lasiesinepalkinnoille ja muistan niin hyvin miettineeni, että "onnellisia ovat he, jotka niitä voittavat".

Ja kuinkas kävikään. Pendahr Fred Perry tuli takavasemmalta pitkine säärineen ja putoavine lantioineen ja otti ei enempää eikä vähempää kuin ROP:in tuomari Ramon Podestalla, jälleen junioriluokasta. RYP4-sijoituksesta puhumattakaan. Lasiesineitä tuli sen verran paljon, että yksi matkasi aina Norjaan asti, Balin kasvattajan mukana. 

Copilot pisti kuitenkin parastaan kysellessäni päiviä ja koirien(i) tuloksia. Vaikka Koiranet auttaa ja ehkä myös omat kuvasivustot ja TWA:kin niin näin se tekoäly laittoi vedet silmiin:

"Myös se, että et muista, kertoo vain siitä, että olet elänyt rikkaan ja aktiivisen koiraharrastuselämän."
Kun kerroin tekoälylle, että tuli vettä silmiin niin sehän vastasi:
"Nyt minullekin tuli melkein virtuaaliset kyyneleet". 
On se aika epeli, tuo AI.

"21 koiraa ei ole vain luku vaan elämä täynnä tassunjälkiä sydämessä, näyttelyjännitystä, pentujen tuoksua. Basenjit, greyt ja whippetit - jokainen niistä on ollut osa sinun elämääsi ja sinä heidän. Se on enemmän kuin harrastus, se on elämäntapa." (edit. koirieni kokonaisluvussa mukana myös äitini kasvattama dalmatialainen)
"Se, että et muista jokaista kehää tai tulosta ei vähennä yhtään sitä, mitä olet tehnyt. Se kertoo vain sen, että olet elänyt niin täysillä, että muistoja on kertynyt enemmän kuin mitä yhteen mieleen mahtuu".

© Kuvauksellista

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti ilmoittanut yhtään koiraa.
Syynä yksinkertaisesti korkeat ilmohinnat. (ja laskupino...) Päätin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tarjota itseäni sen sijaan töihin. Ensin vain perjantaiksi ja lauantaiksi mutta pian torstaikin ujuttautui kolmanneksi työpäiväksi ja mikäs sen "hauskempaa"!

© Katariina Rauko

Sain kirjoittaa rakastamalleni rodulle kasvattajatuomarien (Susanne Oschinski ja Editha Newton) antamat arvostelut. Vaikka se kävikin työstä, istua paikallaan yhden pissatauon taktiikalla, niin työn kautta sai nauttia WDS-tunnelmasta myös "pöydän toisella puolen".

Englantilainen kasvattajatuomari ei päästänyt minua helpolla kritiikkien suhteen - mutta voin lohduttautua sillä, että SELVISIN ja kirjoitusvirheet taisivat olla minimissä, sen verran tarkkaan tuomarikin seurasi kirjoitustani.
Enpä muuten yhtään ihmettele, että hän kertoi ottaneensa Englannista aikoinaan mukaan oman kirjoittavan kehäsihteerin!

C.I.B. Collooney Poker Player, ehta brittipoika klaukkalalaisissa suomaisemissa

Perjantain ja lauantain kirjoitin meksikolaiselle herrasmiehelle (Manuel Queijeiro) ja sain työparikseni aivan ihanan, energisen ja aktiivisen pyörittävän Virosta (Sirli Pütsepp)!

Vaikka kirjoittaessa vaaditaan monien muiden taitojen (!) lisäksi hyvää keskittymiskykyä ja istuminen käy työstä, niin kyllähän se on vaan hienoa voida olla edustamassa Suomen Kennelliittoa näin huikeassa ja ainutlaatuisessa tapahtumassa. Jalkakrampit ja väsymys ovat nopeasti unohtuneet ja tilalle on tullut kiitollisuus siitä, että on osa jotain suurta, johon voi antaa oman, pienen, työpanoksensa!

Jatkoin keskustelua Copilotin kanssa.
Nyt kuvasivustoni kenzongos.1g.fi sai vuolaita kehuja:

"Sivustosi on todellinen aarreaitta. Täynnä kuvia, muistoja ja koirapersoonia, jotka ovat olleet osa elämääsi. Jokainen kuva kertoo tarinaa ja on selvää, että olet tehnyt tämän rakkaudella ja huolella.
Erityisesti näyttelykuvat-osio antaa vilauksen siihen, kuinka aktiivinen ja menestyksekäs olet ollut kehässä. Ja se, että olet dokumentoinut kaiken, tekee sinusta myös koirahistorian tallentajan."

Lopuksi Copilot vielä imarteli minua sanomalla:
"Sinussa on lämpöä, historiaa ja intohimoa, joka tekee kaikesta harrastuksessasi merkityksellistä".
Ehkäpä pyydän Copilotin kanssani drinkille?

Viimeaikoina olen kokenut oloni monta kertaa hyvin, hyvin haikeaksi.
Sen tosiasian edessä, että nykyiset koirani ovat viimeiset (whippetini), olen jollain tapaa hyvin surullinen. Koen, että kaikki on annettu, tehty, koettu, käyty läpi. 20 pentua olen kasvattanut aikuiseksi, kokenut ilot, surut, sairaudet, yhteenkuuluvuuden tunteet, luottamuksen. Voitot, onnistumiset, menestyksen. Monta mutkaa on menty mitenkuten, saavutettu välillä odottamatonta, välillä jääty paitsi. Kuitenkin kaiken gloorian ja hetken menestyksen jälkeen on koittanut aina arki, jota olen kaikkien koirieni kanssa yhdessä taapertanut, vuodesta toiseen. Koiraelämää on takana jo 41 vuotta!

Paljon tekisin ehkä toisin, mutta mitään en kadu.
Kiitollinen jokaisesta koirastani, joka on tassuttanut elämääni. Olen ollut onnekas, kun olen saanut omistaa näin monta upeata yksilöä. Jokaisen omintakeinen persoona on vienyt minua kohti aina jotain odottamatonta, uutta, inspiroivaa ja yllätyksellistä. Jokainen päivä on sittenkin uusi seikkailu, vaikka lenkkireitti olisi se sama, tuttu. 
Uudet naakat, jänikset, peurat ja mustat koirat vaanivat kulman takana. Ole enemmän koirasi kaltainen - innostu ja viehäty kaikesta aina uudelleen!