Vapauta itsesi.

Illan ratoksi lähdin miettimään kuinka monesti elämämme aikana meitä määritellään ja pyritään nuotittamaan ja muotittamaan.

Elämä olisi monesti mukavampaa ja mielekkäämpää, kun sen oikein oivaltaisi. Ja mielellään heti.  Me pyrimme järkiperäistämään asioita. Kun oikein mysteeri ja musta asia osuu näköpiiriin, se on pyrittävä suitsimaan ja ymmärtämään aivoon, jotteivät aivan menisi nurin. Aivot nimittäin. Omat aivoni nyrjähtävät tämän tästä.

Valitettavasti elämä heittää meitä kovastipaljon mysteerien ääreen ja eteen osuu pahimmillaan harva se päivä Mitä Mutkikkaampia ja Ennestään Kokemattomampia uutuustilanteita.
Kaiken kukkuraksi harva läheinen on kanssasi kuunaan koskaan juuri samalla taajuudella. Voit ilakoida: "Voitin arvalla 2 euroa" ja kaveri tööttää samantien: "Surkea voitto, ihan perseensilmästä". Kun itse olet onnesi kukkuloilla, sillä 27 aiemmin ostettua arpaa ei ole tuonut euron euroa. Oikeastihan olisit halunnut kaverisi sanovan: "Siitä se lähtee, seuraavaksi miljoona"!
Voit keulia saaneesi kaksi broilerin lihapullapussia lähiässästä yhden hinnalla, kun kaverisi kuittaa välittömästi: "Niitä oli Ivalon K-marketissa kolme yhden hinnalla". 

Olen itse aikoinaan pyrkinyt hyvin tietoisesti "koirien pariin".
Asia juontanee pitkälle. Koirat ovat osoittautuneet ja näyttäytyneet minulle oikeastaan koko elämäni ajan pyyteettöminä mahdollistajina, mitä ihan samaa en pysty sanomaan ihmisistä. Kun se lokerointi ja leimaus. "Haluaisin alkaa taivaanrannan maalariksi". Koira: "Jiihaa, mä lähden messiin"!

Ihminen pyrkii varmasti ihan alitajuntaisestikin määrittämään - koska määritelty, lokeroitu ja leimattu asia on aina selkeämpi kuin määrittämätön. Määrittämätön ja epäselvä aiheuttaa levottomuutta, huolta ja suhtautumishakuisuutta. Valmiiksi pureskeltu ja määritelty rauhoittaa, rentouttaa ja pitää elämän ja ajatukset suitsittuina ja selkeinä. 

Jo koulussa haet porukkaa, jengiä, yhteenkuuluvuutta.
Lienee sattumaa kuka lapsi ajautuu urheilujengiin, kuka rötöstelyporukoihin. Ihminen haluaa tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi ja joskus tuota hyväksyntää haetaan ilman selkeää osoitetta. Liekö sitten sattumaa, ottaako ja hyväksyykö sinut bussipysäkkien hajottaja siipiensä suojiin kovasti kehuen vai solahdatko koulun nörttijengiin mukaan uudistamaan Wilma-koodia? Lapsuudesta ei ole pitkä matka angstiseen nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, jossa meistä jokainen on aikanaan kipuillut. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? 

Elämä ja sen suuret kysymykset eivät päästä ketään helpolla.
Joillekin osuu heti salskea amisviiksi ja toisilla työelämän haasteet ja itsenäistymisputkeen pakottaminen. Joku sanoo piutpaut ympäristön määrityksille ja ostaa heti kolme koiraa. Ja sitten vielä neljännen, kun se naapurikin huomautti roskakatoksella (tämä on tositarina), että "sinä tuskin saat mitään miestä, kun sinulla on niin monta koiraa". 
Nuoruus on yleensä villiä aikaa ja siinä mennä jysäytellään yön silmässä usein päämäärättömästi, itseään hakien, mutta kotona odottavat nelijalkaiset pitävät ryhtiä ja rotia yllä. Kotiin on tultava, yölenkille lähdettävä ja aamulla taas kipaistava raikkaaseen metsään!

Koirista ei turhaan sanota, että ne hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet.
Jäin sitten vain pohdiskelemaan, että miksei tämä toimisi myös toisinpäin? Hyväksyisit sen koiran sellaisena kuin se on? Jättäisit mahdollisen ulkomuoto- ja terveysarvostelun kernaasti muille, ravistelisit moitteet kuin veden hanhen selästä. Sillä moitteita on maailma täysi. Aina pitäisi olla parempi, nopeampi, priimampi, hienompi, komeampi. Enemmän. 

Voin jo nyt paremmin, kun olen oivaltanut tämän.

Irti somen vihanyrkistä, irti tasapäistämisestä, moitteista, kyseenalaistamisesta, muiden määrityksistä. Anna palaa, sisko. Ole rohkeasti Sinä, kulje omaa polkuasi. Ole ylpeä Ihan Kaikesta, mitä olet  ja mitä olet saanut aikaan. Koska muut pyrkivät aina minimoimaan, vähättelemään. Latistamaan ja viemään rohkeudeltasi ja uskallukseltasi terän ja voiman. Älä anna periksi. Vapauta itsesi. Sillä kun annamme vallan muiden määrityksille kadotamme itsemme. 

Kuinka moni teistä on lukenut julkkisten haastatteluja, joissa he toteavat, että "en tunnistanut itseäni lehtiartikkeleista". No sepä. 

Juttelin hiljan erään nuoren ja sangen terävä-älyisen harrastajan kanssa, joka totesi kohdanneensa "vähän sitä sun tätä" kommenttia hiljattain; kuten koirapiireissä on tapana. Hän sanoi kuitenkin painokkaasti ja vakaasti, että "kun kuulin tämän, nauroin". 

Koe Sinäkin naurun vapauttava voima.
Koe ja elä omaa elämääsi sen kaikissa väreissä, ole optimisti, opportunisti, taivaanrannan maalari. Kulje omaa tietäsi, ole ylpeä saavutuksistasi. Keuli, hypi ja pompi.  
Älä anna elämän tasapäistää, älä koskaan muiden lannistaa, nuotittaa ja muotittaa Sinun elämääsi. Naura vihalle, naura kateudelle. Naura ahdasmielisyydelle ja kuittailulle. 

Vapauta itsesi.
Elä koirasi lailla. Tässä ja nyt. Pissaisin etujaloin ja hiekkaa haarovälissä. Älä lue angstisia somepalstoja, syö mieluummin mutaa ja ruohonkorsia, järsi jäniksen papanoita ja natusta tuhatjalkaisia sisältävää sammalta. Huuda oravan perään, kilju tietä ylittävää jänistä keuhkojen pohjalta. Pompi ja sinkoile, vedä ja vaahtoa. Ole enemmän koirasi kaltainen. Elä tässä ja nyt, ei menneessä, ei huomisessa. Anna mennä!

valloittavat kuvat © Anssi Ketomäki

Astutaanpa astumaan!

Tässä yksi minulta kovasti toivottu artikkeli, ja K-18. Heh.

 
Urokset voisi astumistavan perusteella jakaa karkeasti neljään ryhmään; 
Suoraviivainen, Tunnustelija, Hauskaa pitävä ja Sählääjä. Ja kaikkea tietenkin siltä väliltä. Mutta mennäänpä tirkistelemään lähemmin:

Nartut ovat luonnollisesti nekin kovin, kovin erilaisia. Joillakin juoksu "haisee nenään ja näkyy kilometrin päähän", joillakin juoksu on melkeinpä "piilossa, huomaamaton ja diskreetti". Toiset tyrkyttävät, mutta eivät kuitenkaan anna astua, toiset antavat astua mutta eivät tyrkytä saati käännä esim. häntää ollenkaan. Merkit voivat olla jos meille ihmisille, niin uroksillekin ristiriitaisia. Toinen uros on: JIIHAA; Lady Domina, hyvä meininki! - kun toinen uros on; Okei, ei sitten. Anteeksi, kun vaivasin. Ja tietenkin se kolmas uros taas tältä väliltä. 
Joku yrittää hyvin hienovaraisesti selkään, toisen punkiessa astumaan kun narttu on hädintuskin päässyt ovesta sisään.

Mutta mennäänpä urosten ihmeelliseen Astumismaailmaan:
1. Suoraviivainen

Tämä uros se ei turhia kursaile, nuukaile, kosiskele, hyöri ja pyöri. Kun narttu omistajineen astuu ovesta sisään pienenpieneen eteisaulaan, uros on yleensä jo tässä vaiheessa nalkissa. Mitä sitä turhia pyörimään ja aikaa haaskaamaan, koska jos homman voi hoitaa heti, se hoidetaan heti. Omistajalla on yleensä tässä vaiheessa vielä saappaat jalassa ja nartulla on tietenkin aluspaita, jumpperi ja haalari (jos on talviaika) mutta se ei suoraviivaista urosta haittaa, koska kiire. Selkään ja naps ja nalkissa. Sitten voikin vetäytyä omaan petiinsä nuolemaan vehkeitään ja kääntää selän nartulle. 
Tämä uros astuu missä vain ja kaikkialla. Ei haittaa yleisö, ei vesisade. Selkään ja napsista. 
Toki tämä suoraviivainenkin tapaus on voinut harjoitella pari-kolme ensimmäistä tyttöystävää, mutta siitä ei enää uroksen lähestyessä 10 vuotta puhuta eikä muistella niitä alun mahdollisia osumattomuuksia. Yleensä suoraviivainen uros onkin astunut jo useamman kerran ja astumisesta on tullut sille rutiini, joka hoidetaan muitta mutkitta, ja nimenomaan mutkia oikoen. Jos on kiire laivalle tai lentokoneeseen, niin tämähän on vallan ihanteellinen astutuspartneri. En tiedä nartun mielestä, mutta nartun omistajan, ehkä...

2. Tunnustelija

Yleensä suoraviivainen uros on alunalkaen ollut tunnustelija. Mutta toiset urokset jäävät tunnustelijoiksi lopuksi elämäkseen, koska ne eivät ole koskaan luonteeltaan niin päällekäyviä, itsevarmoja ja mutkia oikovia kuin lajitoverinsa. Mutta tunnustelijat ovatkin usein taas niitä persoonallisimpia ja mielenkiintoisimpia; miten TÄNÄÄN ja miten TÄMÄ tekee sen; ja omaan, persoonalliseen tyyliinsä, narttua yleensä kovasti kunnioittaen. 
Tunnustelija voi yrittää heti selkään, jeee, nyt on luvassa huippukivaa -mutta jos narttu sanookin, että haista sinä perkele, uros joutuu ohjelmoimaan itsensä uudelleen. Usein näkeekin, kuinka sen kovalevy sakkaa ja se joutuu tekemään pikaisesti uudet lähestymiskoodaukset. 
Yritetään leikkiä. Ei. Narttu ei lämpene. Yritetään olla tsippadippaduidaa, vaan narttua ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritetään shokkilähestymistä, ei. Vaivihkaa sivulta, ei. Ollaan sitten kokonaan yrittämättä. Vetäydytään punomaan varasuunnitelmaa - ja yleensä tässä vaiheessa sekä uroksen omistaja että nartun omistaja jo koostaa tapahtunutta; ei ole oikea päivä/uros on lapatossu/narttu on pirttihirmu/ne eivät pidä toisistaan/luonto yrittää sanoa jotain/paikka on väärä/urosta pitää vaihtaa. Toisaalta tunnustelijan kanssa voi olla se kaikkein mielenkiintoisin ja mieleenpainuvin astutusreissu! Kun lopulta kaiken päänsäryn ja väännön jälkeen KEKSIT millä nämä kaksi saa yhteen; ja SE toimii, niin onhan se nyt veronpalautukseen verrattavissa oleva hetki.
 
Maisemanvaihdos on joskus hyvä vaihtoehto, yhdessä lenkkeily, luonnonhelma, nartun juoksuttaminen, nartun nostaminen syliin, oven takana hetken oleminen, leikittäminen - mitä vain keksitkään nähdäksesi pariskunnan reaktion. Joskus ei tule minkäänlaista reaktiota aiempaan, mutta sitten kun se ratas jommankumman tai kummankin päässä sanoo NAKKS, niin se se onkin mielenkiintoista ja usein palkitsevaa. Luonto on ihmeellinen ja sitä tulee kunnioittaa - ja joskus ihan pikkaisen auttaa. Varsinkin, jos kuulet rattaiden raksuttavan!
Olen itsekin usein ollut taipuvainen odottamaan astumisen menevän (aina) tietyn kaavan mukaan, mutta harvoinhan se näin on. Paitsi ehkä sen suoraviivaisen kohdalla. Nämä ovat luontokappaleita ja niillä on oma mieli ja tunnetila. Mitä me emme todellakaan aina näe, saati osaa lukea. Sanoisin myös, että luota luontoon; urokseesi ja narttuun. 

3. Hauskaa pitävä

No tämähän se on epeli. Jiihaa ja nyt mennään! Pompitaan sohvalla, levitetään nartun juoksunesteitä ympäri kämppää kaikille muille haisteltaviksi ja nuoltaviksi; saadaan koko muu bändi kateelliseksi. Juostaan, läähätetään, nyrkkeillään, hammasmiekkaillaan. Leikitään ja tehdään tilanne mahdollisimman pitkäkestoiseksi. Halutaan, että koko tienoo pysyy hereillä, kaverit haukkuu, kaikki haukkuu, räkä lentää, kuolaa ja vaahtoa on kaikkialla, silmät punoittavat & pullottavat päästä. Tavarat lentelevät, kasvit irtoavat kukkaruukuista, matot ovat rullalla, verhot irtoavat verhotangosta, sohvatyynyt kuolaantuvat.
Tätä ei omassa laumassa juuri ole esiintynyt - ei ainakaan kuvaamassani mittakaavassa, mutta kyllä meilläkin on hauskaa pidetty ja ryskätty koko rahan edestä. Usein tässä on vielä se sivujuonne, että tulkitaan juoksun olevan vasta aluillaan, että "siksi ne vaan leikkii" ja "palataan asiaan". Mutta joskus kaiken riehumisen jälkeen, kun jokainen sohvatyyny on lintassa ja märkä, niin suddenly se uros siinä sitten viimeisillä voimillaan hyppääkin selkään, nalkki -  ja ollaan kaikki, että OHO. 

4. Sählääjä

Näitähän riittää ja hyvä niin, koska harvoin kukaan on seppä syntyessään. Tälle ryhmälle uroksia myös toivoisin eniten ymmärrystä ja sympatiaa. Olen ollut astutuksessa, jossa narttu oli ENSIN suosiollinen, mutta koska uros sähläsi, eikä löytänyt nartun vaatimusstandardien mukaisia lähestymiskoordinaatteja toivotussa ajassa, narttu hermostui ja puhalsi pelin poikki. Uroksen oli vetäydyttävä kotiin nuolemaan itsetunnon rippeitään. Olen ollut astutuksessa, jossa uroksen kikki osui astumisen alkusekunneilla nartun reisikarvaan ja uros töräytti koko kolmemetrisen nakin oitis ulos. Siinä sitten odoteltiin puoli tuntia, että tuo valtava erektio palautui. Olen ollut astutuksessa, jossa uros haki kyllä, mutta ei vaan osunut. Hermo meni kaikilta ja uros väsyi. On kokeiltu tyynyä, ylämäkeä, alamäkeä, kiitorataa - you name it ja PIM! yleensä joku kommervenkki natsaa ja uros astuu "viimeisillä" voimillaan. Onpa näitä kolmen metrin päästä astujiakin. Osu siinä sitten. Tai jos nartun laite on neljä senttiä korkeammalla/matalammalla kuin uroksen laite. Olen ollut astutuksessa, jossa uros katsoi narttua, katsoi minua ja katsoi nartun omistajaa. Ilme oli Öööö? No muistaakseni tässä keksittiin tuupata nartun takalistoa uroksen eturintaan, PUM. Ja valo syttyi, selkään ja nalkissa. Olen ollut astutuksessa, jossa uros haukotteli ja venytteli; viittisikö. Narttu nostettiin syliin ja uros kipitti paikalle 60 km/h-vauhdilla ja nalkissa! Hiljattain luin netistä uroksesta, jonka "spermat lensivät minne sattui". No kai ne lentää minne sattuu, jollei uros ole sisällä. Näille sankareille, jonka laitteisto tulee ulos reisikarvaan osumisesta, sanoisin, että TAUKO. Tauko, ennen kuin koko nakki tulee juuria myöten ulos. Onni on uros, joka antaa auttaa. Ei häiriinny siitä, että nartun omistaja/uroksen omistaja auttaa tähtäyksessä. Osahan tulee oitis alas; siis mitä hemmettiä te teette - mutta ajan oloon monet aluksi häiriintyvät antavat kyllä auttaa.

Mitä, luuliko joku että astuminen on simbsalabim? Päästetään pariskunta tarhaan, sillä aikaa kun omistajat juovat kaffetta ja syövät pullaa? Voihan moninaisuus sentään. Ja nimenomaan se. Värikästä, persoonallista, yksilöllistä.

Luonto kyllä ajaa tikanpojan puuhun.
Mutta ei se aina käy silti naks ja pim.  Ja luontoa tulee myös kunnioittaa. Ja koirien yksilöllisyyttä, erilaisia luonteita ja tapoja ymmärtää ja toimia. Ei ole kahta samanlaista astumista, ei kahta samanlaista tilannetta. 
Itsekin joudun yhä välillä haastamaan omat (kuluneet) ajatusmallini ja odotukseni asian sujumiselle. Koska yleensä kyllä SUJUU, kunhan antaa vain aikaa ja ehkä hieman kokeilee ympäristön vaihdosta, antaa hyppiä sohville, juosta, kuulostella ja makustella. Sanoisin astumisen olevan ihan yhtä värikästä kuin whippetille sallitut kaikki värimuunnokset. 

Jutussani ei juurikaan otettu kantaa oikea-aikaisuuteen. On uroksia, jotka astuvat "reippaasti ennakkoon" ja hyvä niin, sillä sperma elää ja ui parhaimmillaan jopa 7 vuorokautta. Mutta on uroksia, jotka astuvat vain oikeana päivänä. On tietenkin myös narttuja, jotka antavat astua juoksun jokaisena päivänä, mutta myös narttuja, joiden kanssa oikea taimaus on avain kaikkeen. 

Otapa näistä selvää. Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska nämä ovat eläimiä ja niillä on oma tahto. Sinun tulee vain kuunnella ja ymmärtää sitä.

Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi.

Sen on oltava.
Nyt on aika puhaltaa yhteen hiileen, nähtävä metsä puilta. Koira on kokonaisuus ja se on nähtävä kokonaisuutena. Röntgentulos ja/tai -kirjain ei voi olla "koko koira", paskasateen uhallakin on uskallettava sanoa, että priimasta poikkeava tulos ei missään nimessä suoraan tarkoita sitä, että koira olisi SAIRAS.

Priimakäsite on sekin moninainen.
Toiselle ärhäkkä ja sähäkkä koira on priimaluonteinen. Sähäkkyyttä tarvitaan radalla ja maastossa etuillessa ja halutessa kärkipaikoille. Toinen haluaa koiransa olevan lupsakka ja leppoisa, "mene sinä ensin, mulle käy kaikki" -henkisesti. Toisellehan tällainen ajattelu on kaukana halutusta. Luonteesta on yhtä monta mielipidettä kuin on koiraa ja kertojaa. Eikä luonne ole koskaan yksiselitteinen. Itselläni on ollut koiria aika laidasta laitaan, rasittavia, äänekkäitä, äänipelkoisia, hermostuneita, vakaita, leppoisia, lapasia - ja kaikkea siltä väliltä.
KAIKKI ovat olleet äärimmäisen rakkaita ja kaikkien kanssa on elämää eletty kulloistenkin jaettujen korttien mukaan. Joidenkin kanssa on menty sieltä mistä aita on matalin ja joidenkin kanssa jouduttu koluamaan karikot ja väännöt - joskus jopa moneen kertaan. Ja kaikkihan on ollut vaivan väärtiä. Kun opit koirastasi, opit myös itsestäsi. Aina. Mieletöntä matkaa ja seikkailua!

On vain nykyään mielestäni kyseenalaista alkaa priimoittaa kaikkea.
Ihan kaikkea. Koira ei saa haista, se ei saa maistua. Se ei saa astua kvartsikiveen eikä se saa olla vaivaksi. Sen pitää olla helppo ja oivaltaa elämän prioriteetit tuossa tuokiossa. Kahdeksanviikkoisena pitää osata pyytää ulos ja hihnassa kävellä vetämättä yhdeksänviikkoisesta lähtien. 

Nyt kun näin ei (tietenkään) ole, niin pahimmillaan syyllistetään isä, emä, kasvattaja, omistaja, kotimaa, suku, geenit, jalostuksen tavoiteohjelma ja suomalaiset röntgenlaitteet.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että pari päivää sitten läikkyi. Ei edes vähän, vaan paljon. Ymmärrän, että koirat ovat monelle INTOHIMO. Koiran käsite on monelle ihanuutta, auvoa ja kaiken sujuvuutta. Mutta kun näin harvoin on. Miten hemmetissä olen onnistunut elämään 56-vuotiaaksi kaikkien koirakarikoiden jälkeen ja tajuamaan ja ymmärtämään, että HARVOIN menee 100% maaliin? Ei ole koiraa, jonka kakka olisi priimaa joka jumalan päivä. Ei ole koiraa, jonka kaikki 300 luuta ja 500 lihasta olisivat priimaa, deluxea, kohdallaan ja ihanan kimmoisia.

Koiralla on googlen mukaan 300 luuta, jotka liittyvät toisiinsa joko nivelillä tai rustoliitoksilla. Lihaksia koiralla on noin 500, joista raajojen toiminnassa on mukana n. 300. Priima-ajattelussa nämäkin toimivat kaikki yhteen ja erikseen 100%:n täydellisesti ja luovat illuusion täydellisyydestä täydellisessä koirassa. 

Ei voi mennä niin, että kasvattaja tutkii sukutaulut läpikotaisin, purjehtii Koiranetissä aamusta iltaan, laskee todennäköisyyksiä, varautuu riskeihin, toivoo parasta ja pelkää pahinta ja saa kanssaharrastajien toimesta käydä läpi syyllistämisen ja häpeän tunteet. Ei voi mennä niin, että lenkität koiraasi 2400 km vuodessa, kisaat ja kilpailet, huollat ja hierotutat ja elämäniloinen, vahva, tasapainoinen koirasi leimataan sairaaksi! Vaikka kuinka ymmärtäisit, että henkilökohtaisissa määrityksissämme on eroja, ei voi olla niin, että oireeton, täysin terve ja tasapainoinen koira tulkitaan sairaaksi jonkun kirjaimen mukaan?

Miten tähän on tultu? Miksi me syyllistämme?
Miksi me tuomitsemme ja näemme yhdistelmän hyvänä VAIN, jos se ja se tutkimus olisi tehty? Miksi joku perusteellinen tutkimus menettää merkityksensä täysin, kun se on 6 kk "yliaikainen"? Miksi toinen tutkimus ei ole mitään, koska se on tehty ehkä "väärällä klinikalla" tai "väärällä laitteella"?  Mitä syyllistäminen kertoo meistä? Syyllistämmekö me toista, koska toisen tekemä saa omat syyllisyyden tunteemme heräämään? Miksi elämme ja vellomme syyllisyydessä, johon haluamme vetää muut mukaan? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Miksi ja milloin meistä tuli ahdasmielisiä? 

Minun mielestä kaiken tämän tiedonkeruun ja tutkimisen keskellä syyllistämisen ja häpeän ajan tulisi olla ohi.
Me kaikki teemme parhaamme. Me toimimme resurssiemme mukaan, painottaen joskus sellaista, joka ei toiselle "näy" tai "avaudu". Hiljattain sain viestiä toiselta puolen maapalloa rotuamme erittäin pitkään kasvattaneelta; "Breeding dogs isn't easy. You do not always get what you want.". Onko mikään yksinkertaista? No miksi sitten kasvatuksen pitäisi?

En puolusta ketään. En omia toimiani, en kenenkään muunkaan.
Mutta vastakkainasettelulla ei pitkälle pötkitä.
 
Olen kuullut kasvattajasta, joka ei halunnut käyttää tiettyä urosta, koska se "oli jättänyt niin paljon kivesvikaisia". Kasvattaja vaihtoi urosta. Syntyi pentue, jossa kaikki urokset olivat kivesvikaisia. Olen kuullut kasvattajasta, joka oli laskenut todennäköisyyslaskennalla, että pentueeseen syntyy kitalakihalkioisia. No, syntyi 0, mutta yksi häntämutka. Aika paljon olisi näitä esimerkkejä, mutta en niitä nyt enempää luettele. Ehkä joku vielä (?) jossain uskoo, että kun on aata, priimaa ja deluxea kaikki mitä voidaan tutkia ja todentaa niin sitten pennut ovat sitä samaa aata ja deluxea. Make a wish. 

Miksi me tuomitsemme?
Meillä lienee myötäsyntyinen tapa ja halu pyrkiä lokeroimaan ja leimaamaan asioita, jotta me paremmin ymmärtäisimme ja käsittäisimme joskus hyvinkin vaikeita teemoja, asioita ja toisten kovin persoonallisia ratkaisuja. Mielemme voi hyvin ja paremmin, kun kaverit ja kaikki muutkin tekevät mieltämme myöden ja semmoisia ratkaisuja, jotka me ymmärrämme ja pystymme sisäistämään. Kun näin ei käy, me menetämme hallinnan, aivomme sakkaavat, mielemme pyörtyy ja tuomitsemalla saatamme parhaassa tapauksessa saada aivojemme sakkauksen hallintaan. Mutta vain parhaassa tapauksessa. Koska pian joku TOINEN tekee aivot niksauttavan pentuesuunnitelman ja olemme jälleen shokissa. 

Monta kasvattajaa, monta mieltä ja skenaariota.
Silti me haluaisimme muidenkin (?) kasvattavan laillamme, yleisesti hyväksytyllä sabluunalla, mieltämme myöden.
Nostan joka kerran hattua "oman tien kulkijoille", rohkeille suunnannäyttäjille. Heille, jotka kulkevat omia polkujaan. Muista välittämättä. Vailla häpeää ja syyllisyyden tunteita. Olkoon se oma kupla tai whatevö, mutta itselleen uskollinen tie. "Haluan käyttää urostasi - koska- ja astuttaa narttuni - koska-". Ainiin, mutta piti kysyä lupa syyllistäjiltä. Heiltä saat terveystutkimusohjeet, astutusohjeet ja kaikki muutkin ohjeet jatkoon. He kyllä tietävät, miten asiat TULISI hoitaa!

Kävin hieman googlettemassa HÄPEÄä:
Häpeä kuuluu ihmisen elämään. Se muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Liiallinen, elämää kahlitseva häpeä rajoittaa elämää, koska se sanelee miten voi elää, toimia ja tuntea. 
SYYLLISYYDEN tunteisiin kuuluu häpeä, tunnontuskat ja katumus. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä. Syyllisyys voi myös muuttua kuormittavaksi tekijäksi elämässä, kaventaen voimavaroja ja lisäten stressiä.

Sanoisin, että koirat, koirankasvatus, niiden omistaminen, terveystutkiminen ja niiden kanssa harrastaminen ja kilpaileminen EI saa tuoda mukanaan HÄPEÄÄ eikä STRESSIÄ.
Kaiken edellä mainitun tulee tuoda mukanaan iloa, onnistumista yhdessä, pelkästään tunnetta "tiedon keruusta", faktaa (esim. ei mairitteleva tulos ei automaattisesti tarkoita -> sairas), perspektiiviin perehtyneisyyttä, kokonaisuuksien hahmottamiskykyä, iloa, valoa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Älä siis syyllistä. Ymmärrä mieluummin.
KOKONAISTA koiraa, KOKONAISUUKSIA. Äläkä enää koskaan häpeä äläkä syyllistä. Itseasiassa sinun tulisi hävetä sitä, että ylipäätään tunnet häpeää koska suurin osa ei sitä tunne, koskaan. Elämässä pitää vain porskuttaa eteenpäin, nauttia, iloita, elää! Yhdessä ihanan koirasi/koiriesi kanssa se on vielä kaksinverroin/moninverroin mukavampaa!

Klikkasin itseni tänään irti noin kahdeksalta eri koirapalstalta Facebookissa.
Ero ahdistavilta koirapalstoilta loi jo itsessään ihanan illuusion siitä, että sittenkin tiedän, mitä tehdä. Sittenkin minulla ja koirillani on kaikki hyvin. Leikkaan kynnet säännöllisesti, pesen hampaat (edes) silloin tällöin. Lenkkeilen, jahdataan milloin frisbeetä milloin ampiaista. Elämä, arki,  on sittenkin ihmisen ja koiran parasta aikaa. Muista välittämättä, ilman, että "kaverisi sanoo koirasi olevan sairas" kun se ei sitä ole. 

Siispä aion pysyä positiivisuuden kuplassani. 
Whippet on roduista parhain, omistajat samoin, ja liioittelematon ulkomuoto on AINA parasta mitä tiedän. Rodussamme asuu ilo, positiivisuus, tasapaino, voima, vahvuus, kokonaisvaltainen terveys ja elinvoima. 

Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi. On vihdoin aika nauttia. Elämästä, koirastasi.  

 

Arki on ihmisen (ja koiran) parasta aikaa.

Niin se vain kristalloitui tämäkin ajatus.
Piti melkein kuusikymppiseksi elää, ennen kuin tajusi arjen vilvoittavan, elävöittävän, rentouttavan ja rauhoittavan vaikutuksen.

Koirahan - tietojeni mukaan - pyrkii kaikessa toiminnassaan rauhaan.
Koira ei tieten tahtoen lähde moottoritielle juoksemaan päätäpahkaa eikä ajele turhan panttina vuoristoradassa kuusi kertaa peräkkäin. Sehän syökin - tai söisikin - samaa ruokaa vuodesta toiseen, ellei sen oma label ottaisi ja häviäisi kolmen vuoden jälkeen kaupan hyllyltä ja tilalle tulisi "uusi koostumus", joka tietysti ihmisten toimesta haukutaan somessa lyttyyn. "Menivät muuttamaan nappulakoon ja sisällysluettelon lihakaan ei ole enää peräisin lihasta vaan jauhetuista banaanikärpäsen imukärsistä." 
Ihminen sitä vaihtelua haluaa, koiralle käy/kävisi kaikki; lajityypillisen meiningin tarjoamista silloin tällöin ja muutoin perusarkea ja harmonista venyttelyä. Johon toki kuuluu sotkeminen, raadoissa piehtarointi ja omaan kakkaan astuminen.

Somessa - lempiviittaukseni nykyään - käydään aika-ajoin debattia siitä, että saako esimerkiksi whippetin ostaa ja omistaa ihminen, joka harrastaa vain lenkkeilyä, samoilua, mustikanpoimintaa, saunomista ja TV:n katselua. Olisiko kalastava ja maratoneja juokseva isäntä sopivampi? Sopiiko whippet pyöräilevään perheeseen?

Kun koiran omistamiseen ja sen kanssa harrastamiseen tulee PALJON tunteita ja omistautuneisuutta mukaan alkaa joskus meillä kaikilla, myös allekirjoittaneella, flipata.
Voi olla "raivostuttavaa", kun "sekään ei tajua, että...". Mietin, että miten äidit ja isät kuunaan jaksavat riehuvia MINÄ ITTE-lapsiaan, jotka haluavat (kuitenkin) tehdä virheensä itse ja alkaa elää omaa elämäänsä omalla tavallaan -kun koiraihmiset eivät kestä "muulla tavoin koiriensa kanssa eläviä" kanssaihmisiä? Elämästä on tullut kestämätöntä. Kun omaa elämää ei kestetä, ei kestetä muidenkaan.

Eikä yksi korona auta yhtään.
Puskaradiot täyttyvät "kenellä oli kaupassa maski ja kenellä ei"-postauksista ja olenpa minäkin saanut kaupassa osani, kun kehtasin muutamaa tomaattia puristella valitessani Niitä Parhaita kotiin vietäväksi. 

Arki korostuu ja arkiaskareilla kuorrutetut päivät seuraavat toisiaan.
Olen tampannut kerhohuoneen juoksumattoa joutessani niin paljon, että päkiäni kaikkine liitännäisligamentteineen, luineen ja varpaan kiinnikkeineen sanoi sopimuksen irti. Ehdin ostaa muistaakseni neljä erilaista ja -tyyppistä tukea ja pehmustetta, mutta ei auta. Oli siis pakko vaihtaa kuntopyörään!
Muutoin arki onkin täyttynyt pyykinpesusta, pölyjen pyyhinnästä, imuroinnista, tiskaamisesta, ikkunoiden pesusta, koirien jälkien siivoamisesta, niille ruoan laittamisesta, lakanoiden vaihtamisesta, mattojen tamppaamisesta, kaupassa käynnistä, kellon viisareiden kääntämisesta (kesäaika!), silittämisestä, verhojen vaihdosta ja tietysti koirien kanssa lenkkeilystä ja niille frisbeen heittämisestä ja lenkkireittien suunnittelusta. Ahh, miten voimaannuttavaa arkea. Kokoajan silmä osuu johonkin kodin epäkohtaan ja on haettava pölyrätti. Pölyhuiska. Höyrypesin. Pikaimuri.

Ja sittenhän se arki vasta tylsää olisikin, jollei olisi koiria. 
JUURI tulin ajatelleeksi kaiken pölynpyyhinnän keskellä. 
Manikyyri keskiviikkoisin. Kukkapantojen vaihtaminen säännöllisesti. Kakan pussittamista. 

Koirat ovat heti herättyä valmiina päivään! Oli herätys sitten 05 tai klo 10. Häntä heiluu ja mieli on virkeä ja avoin. Suihkun aikana ehdin miettiä päivän kävelyreitin, ja koirillehan kelpaa kaikki. Välillä vähän metsäisempiin maisemiin, välillä asvaltille. Otanko pallon, kanilelun, frisbeen vai renkaan. Tärkeitä arjen pohdintoja nekin. Koirat vaikuttavat olevan aina tyytyväisiä, kaikkeen. Me ihmiset sitten emme. Me monimutkaistamme asioita, mietimme liikaa, vertaamme itseämme muihin, koemme huonommuutta. Koirat tykkäävät simppelistä. Sama ruoka, samanlainen kakka. Sama lenkkikin käy. Aina siellä on joku uusi haju, oravan rapinaa puun oksassa tai jonkun tiputtama hanska keskellä kävelytietä.

Arki voi olla tylsää, mutta se on tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa ja luo pehmeän illuusion turvallisuudesta. Ja joka tapauksessa arki on RIKASTA, kun siihen kuuluu whippet tai kaksi. Tai neljä. 

Maui goes WILD - nyt on RAAKAA!

Koiranruokaviidakko on hurja ja hämmentävä.
Kun viidakossa menee hiki päässä viidakkoveitsen kanssa ja hetken empii liaanien seassa kysymään someviidakosta suuntaa; on kompastuminen taattu. "Siitä puuttuu se ja se ainesosa" tai "oletko tutkinut sisällysluetteloa, en antaisi".

Jokainen koiranruokavalmistaja ja/tai maahantuoja puhuu oman ruokansa puolesta, tietenkin. Missä on käänteentekevä nappulan muoto, missä elinvoimaa tuomassa kananmuna. Toiset vannovat puolukkaan, toiset psyllidium gremeliumiin (keksitty sanapari), joka tutkimusten mukaan pitää koiran ohutsuolen jäntevänä ja täynnä mukavia ja iloisia bakteereja.

Todellisuudessahan yksi ruoka sopii yhdelle, toinen toiselle. 
Joskus tuntuu, että pienellä pennulla "maha seilaa". Tulee tiukkaa sikaria ja tulee löysää. Omistaja on aika äkkiä epätoivoinen, kun ihannehan on se priimakakka. Apteekit ja eläinklinikat pursuavat sen miljoonaa ripaskakauden päättäjää. Ollaan tilanteessa, että "koskaan ei saisi tulla löysää". Tai ainakaan kahta, kolmea päivää peräkkäin. 
En ehkä saisi, mutta aika äkkiä otan vertailukohtia pienistä kaksijalkaisista. Niistä, joilla on kolme kuukautta putkeen koliikkia ja 14 korvatulehdusta peräkkäin. Ei ehkä hyvä vertaus, mutta kuitenkin. Joskus bakteeritasapainoa joudutaan hakemaan, joskus pentu syö kaiken mahdollisen maasta ja pakki on alvariinsa sekaisin. Kunnes se yhtenä kauniina päivänä asettuu. 

Meillä on tiukat kriteerit nykyään koirillemme ja kakka on niistä yksi.
Tumma sikarimuoto on paras. Helpoin korjatakin, niin ulkona kuin olohuoneen matoltakin. Harvoin siihen pitkänukkaiselle matolle kuitenkaan sikaria osuu, vaan löysä lehmänläjä. Eihän sitä kukaan saa matolta pois ilman, että koko 150-kiloinen matto roudataan kalliiseen mattopesulaan. Luonnollisesti juuri kun se on levitetty takaisin lattialle, koira ripaskoi sen uudelleen. 

Mistä sitten tietää mikä ruoka on se kullekin "oikea"?
Ei sitä varmaksi tiedä kai kukaan. Ja = kokeilemalla. En suosittele alvariinsa vaihtamaan ruokaa, ns. lennossa, vaan kokeilemaan muutamaa, kuitenkin pitkäjaksoisesti.  

Mauin pakkanen..

Nykytietämyksen mukaan, jos koiralla on maha löysällä, sille tulisi antaa sen omaa ruokaa vaihtamatta sitä toiseen. Mahan ollessa löysänä vain pienempiä annoksia.

Ihminen kuitenkin lähtee herkästi laajallekin vaihtorundille.
Jospa lammaspohjainen. Entäpä sensitive. Jospa superdigestive? Joskus tulee sitten se sattumakin mukaan, joku ruoka vain osuu sopivaan saumaan ja kakka on yhtäkkiä halutun kiinteää - ja sitten auvon tuoneessa ruoassa pysytään uskollisesti, vaikka ainesosat ja tehdaskin vaihtuvat matkan varrella. 

Kannattaahan se pysyäkin siinä. 
Mikä sopii, niin ihan sama mitä some laulaa, että "en antaisi, koska ruoassa on kaliumia yli EU-määräysten". Tosin määrä ylittyy 0,0000001 jotain megahertsiä. Milloin haukutaan kotimaiset safkat, milloin marketruoka, milloin raakaruoka. Pääasia on ettei omistaja niitä (haukkuja) lukisi. Aina jonkun gurun mielestä 2,5 miljoonaa suomalaista kuitenkin ruokkii koiransa väärin. Ja jos ruoka sopii koirallesi, silloin se sopii koirallesi.

Huima intro, mutta minkäs teet.
Maui se on maanmainio englantilainen herrasmies, nykyään potra ja ponteva poika joka pinkoo vieheen perässä oikein mallikkaasti. Kasvattaja oli ruokkinut Manchesterin vehmaisilla niityillä Mauia pennusta asti raakaruoalla. Suomeen tultuaan Maui nakersi nappuloita 6 kk, kunnes tympääntyi totaalisesti. Ja koska Maui oli mallia lehtikala, lähti allekirjoittanut tarjoamaan melko pian erilaisia raakapainotteisia eväsvaihtoehtoja, jotta lehtikalamainen olomuoto jäisi historiaan.

Mauilla kokeiltiin nuorempana myös MUSH-palleroita.
Jostain syystä ne eivät pudonneet. Ajankohta ei ollut oikea. Sulatusmetodi oli väärä. Pallerot olivat liian kosteita. Ne olivat liiaksi kiinni toisissaan. Ne liiskaantuivat.
Tiedä häntä, mutta MUSH-maailmaan sukellettiin uudelleen pari vuotta sitten, eikä paluuta enää ollut. Lähimarkettien pienehkö tarjonta osui makuhermoon ja Maui alkoi nikertää päivittäin 8-9 kpl MUSH-palluraa muun eineksen lomassa. 
Pian huomattiinkin, että paino alkoi nousta ja radalla huomauteltiin lehtikalaolemuksen muuttuneen pallokalamaiseksi. No, kyllähän se lisääntynyt ruokahalu eittämättä näkyi. Ja miksei näkyisi, kun Hakunilan ostarille vielä solahti market, josta sai broilerin maksaa, kivipiiraa, sydäntä, lammasta - ja sangen edullisesti. Mauin annokset alkoivat hivellä silmiä ja kerätä OOHH-huokaisuja runsain määrin. 

Maui goes WILD. MUSH-pallerot sulassa sovussa päivän broccolin kanssa. Nykyinen päivän MUSH-palleromäärä on tasan 7 (yksi pallero painaa n. 25 grammaa). Sulatusastiana käytän kätevää lasimaljaa. Siinä pallerot säilyttävät muotonsa, eivätkä liiskaannu.

Oli aika hankkia digitaalinen keittiövaaka ja aloittaa punnitseminen, ettei lähtisi aivan lapasesta!
Pääsimme iloksemme vielä TESTAAMAAN hieman ostaritarjontaa laajempaa MUSH-valikoimaa; nimittäin PORO-LAMMAS-HIRVI - WILD -MUSHIA! Minun silmään sisällysluettelo on oikein makoisa ja monipuolinen; poro 38%, lammas 36%, hirvi 21% (em. eläinten liha, maha, keuhko, luu, maksa, rusto), kasvikset, marjat, öljyt (parsakaali, puolukka, kylmäpuristettu auringonkukkaöljy). Turha kai mainitakaan, että tuote imuroituu kitaan suurella intohimolla. Porkkana- ja kurkkupediltä.

Mauin päiväannos.

MUSH WILD = proteiini/100 g = 16,1 g ja rasva 17,9 g. 800 grammassa on n. 32 pullaa ja Mauin päiväannos 7 palleroa = 175 grammaa.

Minusta on suorastaan fantastista, että pietarsaarelainen MUSH pakkaa koirillemme palleroihin kaiken niiden tarvitseman.
Ja vielä innovoi uuttakin - tänään näin Murren Murkinassa pakastekuivattua MUSH-lihakuutiota - lisää vain vesi!! Laajasta valikoimasta löytyy jokaiselle jotakin - ja ainakin Maui tykkää nykyisin ihan jokaisesta MUSH-combosta. Oli se sitten WILD, VAISTO tai DUO+ -  viimeksimainitun ollessa yksi Mauin long time suosikeista!  

Jossain vaiheessa on tarkoitus tehdä ainakin osittainen comeback kuivamuonaan, mutta ennen sitä nautimme porkkanoista, kurkusta, broccolista - ja monipuolisista MUSH-palleroista, mitä pakastinaltaasta koirallemme löytyy joskus ihan lähimarketistakin!

Ainiin. Ja se kakka. Mauin kakka on HYVIN pientä ja tiukkaa puikulaa. Ollut aina. Kolmen litran kakkapussi on liioittelua Mauin kakan kohdalla. 

VirtuaaliCOS ja kuinka se tehtiin.

 

Aivot on vieläkin solmussa, mutta ei haittaa.
Oma blogi on oikein hyvä alusta jäsentää tapahtunutta - ja jakaa iloista COS-sanomaa yli roturajojen. Olen nimittäin saanut useampia yhteydenottoja eri koirakerhoista VirtuaaliCOSsiin liittyen. Enkä ihmettele. Oli se rankka työmaa - mutta myös melkoinen suksee!

Sukelletaanpa Whippet-Harrastajien VirtuaaliCOS-maailmaan:

mainosmaailmassa työskennellessäni pidimme usein neuvotteluhuoneissa ideariihiä. Isossa porukassa kaikenlaista palloteltiin, ketään ei teilattu, mitään ideaa naurettu tai väheksytty. Luovuus kukki, naurua ja positiivisuutta viljeltiin. Palavereihin kutsuttiin aina vieläpä kaikki kynnelle kykenevät. Lähetit ja puhelinvaihteen hoitajat. Ovet olivat auki. Usein kaikkein hulluin idea lähtikin lentoon, jatkosovellettavaksi.

Näin kävi myös viime syksynä.
Juuri ennen synkkää talvea, kun pimein aika uhkasi laskeutua synkkämielisten suomalaisten ylle, soitti Anne. Tuo valtava voimanpesä, joka heittää tehokkaasti ideoita ilmaan, tuttavallisesti tökkii ja katsoo kuka ottaa kopin, kuka innostuu ja lähtee jatkojalostamaan. No Anitapa tietenkin. Ollaan bensaa toisillemme. Yhtä korkeaoktaanista molemmat.
Anne olisi halunnut lähteä tukemaan erästä toista kohdetta ja toivoi, että järjestäisimme rahankeruuta sinne suuntaan. Minua taas vaivasi muu kohde, johon halusin rahoitusta. Olin jopa miettinyt, että tuntisinko - tai edes kukaan lähipiiristäni - miljonääriä, joka lähtisi rahoittamaan isoilla rahoilla rodullemme uutta tutkimuskohdetta. Kenenpä tuttavapiiriin ei miljonääriä kuuluisi, hah. Olisin siis halunnut isolla rahalla pointata jo olemassa olevaa tutkimuskohdetta ja kannustaa isommalla kannusteella porukkaa keräämään sitä monesti viimeaikoina puheissa vilahdellutta "dataa".
 
No, kälätys kävi ja innovoimme voimakkaasti puhuessamme toistemme päälle. Kerroin erään turkulaisen Tarun ideoimasta ja järjestämästä ilmaisesta Virtuaalinäyttelystä ratalinjaisille whippeteille ja greyhoundeille. Suksee sekin. Hetken hiljaisuus. Mutta sitten Anne tarttui värikkäästi ja vuolaasti kertomaani esimerkkiin. Hei Anita, miksei me järkätä tommosta meidän kerholle? 

Niin. Miksipä ei. 
Hetki nieleskeltiin negatiivisuutta ja pessimismiä: "Lähteekö porukat tommoseen" ja "Onhan toi vähän semmoista pallomerta vakavamielisten rodun kilpailuttajien pariin". Lopulta tulimme siihen tulokseen, että kyllä sinne aina JOKU lähtee ja Annen mentaalikoutsaus hoiti loput. "Anita, ei anneta ankeuttajien ankeuttaa. Vesi hanhen selästä". Näin päätettiin.

Seuraavana päivänä otin heti muutamia puheluita.
Meillä on rodussa erittäin taitavia taiteilijoita ja ekselöitsijöitä. Koska yleensä minun kanssa puhuessa ei saa suunvuoroa, niin eipä heillä ollut nytkään oikein muuta vaihtoehtoa kuin ynistä hiljaista hyväksymisyninää. Puheenjohtajamme vakuuttelu kävi työstä mutta realismiakin tarvitaan kaiken kukkahattuilun ja hattaran keskelle. Hallituskin piti vakuuttaa ja saada lupa järjestää whippeteille oma hassunhauska pallomeri.
Minä, joka olen lähestulkoon ainoa Suomessa asuva optimisti, veikkasin 178:aa osallistujaa itse koiraluokkiin ja vapaa-ajanluokkaan 103:a kuvaa. Pieni, mutta pippurinen tiimimme laittoi lukemat vielä korkeammalle, siellä minuakin optimistisempi (!) jäsen veikkasi 225 kpl koiria ja 127 vapaa-ajanluokkakuvaa. Tiimi oli kasassa ja vuoroviikoin valoimme uskoa toisiimme.

Tapahtuma oli nyt ottanut tuulta alleen ja Taru lähti taiteilijana tekemään tapahtumalle banneria.
Se pitää aina olla. Ja se pitää olla hyvännäköinen ja tyylikäs. Taru osaa. Taru teki myös Facebookiin tapahtumasivun. Häneltä tällaiset käyvät kädenkäänteessä - ja tyylillä. Ota siis tiimiin osaajia. Onneksemme Suomen paras ekselöitsijä, Essi nimeltään, oli äitiyslomalla. Hän lähti tekemään vaativaa, aikaavievää ja pitkäkestoista - mutta niin tärkeää - taustatyötä. Nimittäin ottamaan ilmoittautumiset vastaan tapahtumalle luotuun sähköpostiosoitteeseen, luomaan ilmoittautumiskaavaketta sekä hän myös siirsi numeroimansa kilpailukuvat ne vastaanotettuaan omaan järjestelmäänsä ja tapahtumalle luodulle kuvasivustolle; tähän annoin oman 1g-kuvasivustoni käyttöön.

Koska halusimme mahdollisimman monen lähtevän mukaan, mahdollisimman monen koiran voimin, eikä raha saisi olla este osallistumiselle, ensimmäinen kuva maksoi 7 euroa ja seuraavat 5 euroa. Osallistuja sai halutessaan ilmoittaa näyttelyosioon vaikka koko koirakatraansa + vielä vapaa-ajan osioon lisää; sinne teimme ilmoittajamaksimin; max 3 kuvaa/ilmoittaja. 

Nyt oli siis luotu Tapahtumasivu, ilmoittautumiskaavake, sähköposti tapahtuman nimellä, oli bannerit, tapahtumakuvaus - ja sitten odoteltiin.

Sponsorit ovat tärkeä osa virtuaalistakin näyttelyä!
Sponsoreita pyydettiin mukaan aika laajalla pensselillä. Koska nythän on vain niin, että jos 10 meiliä laittaa, neljään vastataan. Ja niistäkin neljästä 2 on ei. 
Tässä hommassa näen vaivaa. Ei mielestäni kannata (koskaan) säästellä sanoissa. On kerrottava asiallisesti ja monipuolisesti, että "rahaa ei nyt pyydetä näyttelytoimikunnan Balin lomamatkaan" vaan "kartutamme pienen koirayhdistyksemme terveystutkimuskassaa". Kerrotaan miksi se (tutkiminen) on niin tärkeää ja kuinka suurilla summilla yhdistyksemme sitä tekee. Toivotaan sponsorilta runsasta mukaantuloa ja tarjotaan vastineeksi mainossivuja yhdistyslehdessä ja logomainontaa tapahtumasivulla. Onneksemme saimme mukaan melkoisen laajan, värikkään ja anteliaan sponsorijoukon. 

Tahtia ei haitannut edes se, että osa lahjoituksista oli 3 kilon painoisia koiranruokasäkkejä.... Ilolla otimme nekin vastaan! Pientä päänvaivaahan se aiheutti, mutta alun viidestäkymmenestä postitettavasta palkinnosta on jäljellä tällä hetkellä 16. Harrastajat kantavat korttaan kekoon siinäkin suhteessa, että he hakevat palkinnot joko Vantaalta tai Helsingistä, niitä säilövien harrastajien luota, postikuluja säästäen. Saimme myös paljon palkintoja ns. koodeina ja sähköpostitse välitettävinä lahjakortteina. Eräs harrastaja sponsoroi 10 lahjakorttia Petelle ja toinen harrastaja osti netin kautta kevyitä puisia jäniskaulakoruja, koska whippet + jänis = selviö. Korut ja lahjakortit menivät saajilleen sujuvasti kirjekuorissa, yhdellä postimerkillä.

Heti alussa meille oli tärkeää, että kuvilla on myös tuomarit, jotka arvostelevat kuvat.
Saimme tehtävään pitkään rotua harrastaneet kasvattajat, Marin ja Heidin ja itselläni oli ilo kirjoittaa kehuja rata- ja sekalinjaisille whippeteille. Mitä mahtavin ja mieluisin urakka meille kaikille! Vapaa-ajanluokkaan löydettiin muutaman mutkan kautta myös tuomari, joka otti hänkin tehtävän ilolla vastaan. Vaikka pientä yskimistä oli - suuren kuvamäärän yllätettyä meidät kaikki - homma saatiin lopulta upeasti maaliin. Arvostelulle oli varattu aikaa viikko - toki sitä sai tehdä haluamassaan tahdissa, mutta lopulta valmista oli päivää ennen. Ja kyllä harrastajat sitä kuvasivun aukeamista kaikelle väelle jo odottivatkin!

Taru oli vielä tehnyt oheiset kansiot kuvasivustolle, joka selkeytti kuvien syöttämistä/hakua.
Kun tuomarit olivat saaneet jokaisen luokan neljä parasta järjestykseen, kuvat nimettiin uudelleen ("näyttelynumeron" eteen tuli sijoitusnumero) ja järjestettiin numerojärjestykseen. Essi poimi ykkösen "jatkokansioon"; PU-/PN-luokkaan ja pennut BISVSP-kansioihin jne. 

Tuomaristo kokoontui lauantaina BISVSP-kokoukseen, jossa olimme lopulta kaikki aika yksimielisiä voittajista.
Olimme myös väsyneitä, mutta onnellisia. Urakka oli huikea, onnistunut, haastava, mieliinpainuva. Ei ole aina helppoa sanoittaa ja nuotittaa näkemäänsä. Jostain koirasta lauseet tulevat kuin itsestään, kun taas joku koira haastaa katsojaansa kirsusta hännänpäähän. 

Ihmiset olivat nähneet ihan hurjasti vaivaa kuvien suhteen.
Vantaallakin kuvaustiimi Antti & Emmi kuvasi kaksi pitkää päivää (!!) koiria, ja kuvattavia kertyi muistini mukaan yhteensä 49 kappaletta! Koiria kuvattiin muissakin varta vasten järjestetyissä kuvaustapahtumissa ympäri Suomea, kymmenittäin.

Matkan varrella epäilijöitä toki riitti.
Epäilyksen siemen kyti omassakin mielessä. Hulluus ja luovuus on mahtava ja toimivakin sanapari, mutta pelko ja pessimismi ovat pahoja peikkoja, jotka vaanivat positiivisintakin ihmistä. Tässä astui mentaalikoutsi Anne merkittävään asemaan. Parissa kyykkäyksessä ja kiikkerässä paikassa Anne soitti voimaannuttavan puhelun. Hän saattoi sanoa, että "mehän ei lannistuta" tai "me kuule noustaan". Ja näin myös kävi. Kyykkäyksen jälkeen ylös, ulos ja eteenpäin. Aina noustiin ja muukin tiimi tuki pahoissa paikoissa. 

Onnistunut tapahtuma tarvitsee tuekseen yhdistyksen, joka uskoo harrastajiinsa ja tekijöihinsä. Tuloksellinen tapahtuma tiimin, jossa jokaisella on oman osaamisalueensa mukaiset ja oloiset tehtävät. Ja he vieläpä tukevat toisiaan. Tuloksellinen tapahtuma koostuu myös innostuvasta harrastajaväestä, joka lähtee mukaan yhteiseen tekemiseen, rodun hyväksi. Yhdessä olemme enemmän - jonka sloganin lanseerasin VirtuaaliCOSsin yhteyteen.  

Älä siis sano, että "ei tämmönen mene läpi meidän rodussa" vaan pane se menemään läpi. Uskolla, tiimin tuella, positiivisuudella, ilolla. Kerran mekin, niin tekin.

Ja ne luvut. 553 ilmoitettua kuvaa, josta koirakuvien osuus 408 kpl ja vapaa-ajanluokan osuus 145. Rahaa kertyi yhdistyksen terveystutkimuskassaan huimat 3500 euroa!

Lopuksi kiitoksia:
idean alkuperäiselle äidille Tarulle Turkuun, jatkojalostajille mentaalikoutsi Annelle ja itselleni jotka loiskuteltiin bensaa toistemme päälle, Taiteilija Tarulle kaiken jalostamisesta taidokkaiksi kuviksi, Essille joka piti ja järjesteli ehkä miljoonaa lankaa käsissään, tuomareillemme Heidille ja Marille jotka sanoittivat 298 valokuvaa, Kukalle joka valitsi 145:n kuvan joukosta hehkeimmät ja sykähdyttävimmät palkintopalleille.
 
Ja TEILLE rakkaat harrastajat, viisisataaviisikymmentäkolme kiitosta.   

Harrastusikkuna on huurussa.

Waudemus wautsimus.
Jos oikein ruvettaisi analyysiä ja ihmiskoetta tekemään, niin olisimmekohan kaikki enemmän ja vähemmän bipolaarisia ja kiikun kaakun? En osaa sanoa ja mietin vielä? Palataan myöhemmin? Anna hetki aikaa miettiä?

Harrastus jumittaa ajoittain ja sitä joutuu joskus funtsimaan ja verrottamaan omia näkökulmiaan kaverien kanssa.
Ihminen nyt vain sattuu peilaamaan itseään muihin. Maailman jännittävintä on tavata ja kohdata ihmisiä, ja tässä ajassa nimenomaan kasvattajia, jotka kyllä miettivät "mitä muut mahtavat ajatella" mutta jättävät sen peilaamisen muille. Kukaan ei ole koskaan valmis - mutta hämmästyttävästi "muut tietävät aina paremmin"?
Vuodet rodussa tuovat mukanaan kriittisyyttä mutta myös avarakatseisuutta ja digitaalinen keittiövaaka saattaa yllättää. Kuten meikäläisen. 

Mitä sitä ei tekisi koiriensa takia?
Omistani Maui on raakaruokinnalla, koska se nyt vain sopii sen masukalle ja olomuodolle parhaiten. Maui on syönyt pentuaikana pelkkää raakaa kotimaassaan Englannissa ja kasvattaja Kathryn sanoikin minulle Manchesterin lentokentällä, että "jaapa, mitä mahtaa tulla kuivamuonan syöttämisestä Finlandiassa"...  
Menin sitten hankkimaan digivaa'an joka paljasti, että Maukun ruoassa on yleensä lihaa n. 330 grammaa ja vihanneksia saman verran. Maukun feivöritsit ovatkin kurkku, porkkana ja broccoli. Hämmästyttävää, kuinka paljon vihannekset painavatkaan. Ja millä intensiteetillä Maukku niitä rouskuttaa.  

Olen siis saanut ilokseni olla jälleen rodun keskiössä ja nimenomaan kasvattajan näkökulmaa kuulemassa, avartamassa ja respekteeraamassa. 
Harva meistä tavallisista harrastajista asettuu hetkeksikään kasvattajan asemaan. Ollaan kyllä nakkelemassa mätiä omenia silloin tällöin jonkun luopion niskaan, joka tohtii astuttaa kaikinpuolin tasapainoisen nartun ILMAN BH-tunnusta. Ja ehkä terveystarkeistakin puuttuu polvet. Aina jonkun mielestä kuitenkin jotain puuttuu. Ja voihan myös olla, että standardit ja yleisesti hyväksytyt rotusabluunat eivät täyty. Jonkun mielestä, taas.

Harrastusikkuna huurtuu, kun aina pitää jotain huohottaa ja ehkä vähän kuumuakin.
Milloin se on kyseenalainen RAJATAPAUSTULOS, milloin epäily. Koskaan ei voi tietää. Ei siitä nolla/aa-yhdistelmästäkään. Elämä yllättää. Kaikki kun voi heittää kuperkeikkaa. Geeneillä on oma elämänsä ja niitä voi olla vaikeaa suitsia. Statistiikka, laskelmat ja odotukset - usein yllättävät. Jopa asiantuntijat. 
Ollaan tässä Emmin ja Antin kanssa kuvattu hiljattain 49 wipatsimiinia kaikista mahdollisista yhdistelmistä. Näyttely + näyttely. Näyttely + rata. Rata + rata. Jne. Mitä ihanimpia wiipokkaita kaikista mahdollisista yhdistelmistä ja linjoista. Kellä on karvaa hieman vähemmän ohimoissa, mutta upea ylälinja. Kellä taas karvaa enemmän, mutta lantion liukumäki. Korvat nousee jollain pystyyn ja joku kyykkää. Mutta miten ihania koiria tulikaan kuvattua! Ja huom, näytelmälinjaiset kyykkäsivät myös, ja olivat vinkuralla...
Ja eräs mäyräkoirakin ihan selällään!
 

Kuvasimme myös naapurin Max-mäyriäisen. 
Tässä järjestämässäni kuvaussessiossa juuri tämä oli parasta.
Antti ratakennel Maxwinistä lähti kahvi- ja pullapalkalla (!) kuvaamaan kahtena lauantaina yhteensä 49 whippetiä - koska hän halusi tukea whippetien terveystutkimusrahastoa - ja Emmi, kiharakarvaihminen, koska hän antaa - ja saa. Mukaan mahtui myös kuvan mäyriäinen, koska oli hyvää tahtoa, aikaa ja mahdollisuus. Juuri näin. 

Kasvattaja kasvattaa - ostaja ostaa.
Muistan joskus 6000 vuotta sitten, kun eräs pitkänlinjan kasvattaja loihe lausui, että "se on aina, että mitä kukakin haluaa" kun hain jotain apuja pennun valintaan. Minullahan ei ollut AAVISTUSTAKAAN, mitä haluan. Hulan kuoltua sinibrindlet pisti silmään ja nyt kutsun Mauia Pirreliksi. Help.

Koirasilmä nyt vain kehittyy vuosien saatossa.
Sitä voi kukin käydä kokeilemassa Suomen Kennelliiton tuomareille tarkoitetussa koirasilmätestissä ja hämmästyä, kuinka siinä koetilanteessa hämääntyy. Itselle hetki sitten selvät suuntaviivat sakkaavat ja neliöstä tulee kuusio ja pitkäkarvaisuudesta saattaa verratessa sileäkarvaisuuteen tulla jopa kiharaa. Silmät myös vievät meitä milloin mihinkin kohtaan koirassa.

Huiman jälkeen omat silmät hakeutuivat herkästi alaleukoihin. Mauin jälkeen lasken hampaita. Balin myötä kurvit nousivat arvoon arvaamattomaan ja Samuin myötä sen asettuminen jaloilleen ilmensi haluamaani tasapainoa. Ja niin edelleen. Kun näet omissasi, näet myös toisissa. 

Kasvattaja on kaiken keskiössä, 24/7.
Kasvattaja määrittää ja hakee haluamansa linjat, tavoitteet, speksit. Me ostajat lähdemme ostamaan omaa pentua ajatellen, että "kun isä on niin komea ja äiti niin luxusluonteinen". 
Jotkut kasvattajat sanovat joskus kasvattavansa "itselleen"; he tekevät yhdistelmän, josta he itse haluaisivat pennun. Toiset yhdistävät "kivan nartun kivaan urokseen" - yhdistelmään, johon he itse uskovat. Kasvattaminen on kaikkea tätä. Uskoa, intuitiota, taidetta, tietoa. 

Meillä on mielestäni rodussa hyvä tilanne siltä osin, että kasvattajat todella pohtivat, puntaroivat ja pähkäilevät.
En tunne yhtään yhdistelmää, joka olisi tehty "naapuruuden perusteella". Tai siksi, että "nyt ostajat haluavat sinistä väriä violetilla hännällä". 
Olen kuullut ihania, eläviä, loputtomia ja liikuttavia tarinoita pitkällisestä pohdinnasta, siitä, että mietitään oman polun ja tien edessä todennäköisyyksiä, variaatioita - ja sitä, että onko oma tie kyllin lavea, monipuolisesti rodun nyansseja kunnioittava ja rotuun kumartava. Ja tämä kasvattajalta, joka on kasvattanut + 30 vuotta. Älköön kukaan koskaan aliarvioiko kasvattajan näkemystä ja rotuun sitoutumista!

 Kasvattajien pohdinnat - jos vain olet valmis kuuntelemaan niitä - on vain merkki siitä, että vaikka on oma pohdinta, intuitio ja polku ja tie, sitä ei kuljeta ja mennä silmälaput silmillä. Halutaan olla rehellisiä ja uskollisia itselle, mutta myös rodulle. Ja sille ostajalle.

Me kaikki rakastamme ja kunnioitamme rotuamme.
Nyt sitä respektiä sinne kasvattajille, jotka punnitsevat hampaat, älteeveet, spondyt, sukurasitteet, rata- ja maastosuoritteet, ajointensiteetit, näyttelytulokset, luonteet, rungon tasapainot, ultrat, kakan koostumukset, ajolinjojen valinnat, ajopään, karvan laadun, lihasten pyöreyden/litteyden, värin, silmien värin, uintihalukkuuden, rätinajogeenin, kuumumisen, lonkat, saalistusinnon, kulmaukset, liikkeet, etupään, takapään, ilmeen, koirapuistokäyttäytymisen, remmiräyhän asteen, laumakäyttäytymisen, tasapainoisen rakenteen, sukusiitosasteen ja - kertoimen, sukukatokertoimen, lonkkaindeksit ja niin edelleen - loputtomiin. Kyllä tässä viidakossa ikkunat huurustuu!

Haittaako huuru, pohdinta ja väittely, vastakkainasettelu.
No ei todellakaan. Huuru kuuluu elämään. Varsinkin tähän vuodenaikaan kun tuulettaminen voi olla pakkasen vuoksi haasteellista. Jos jämähtänyt ikkuna nyt edes suostuu aukeamaan! 

JVG:n sanoja lainatakseni tähän kohtaan Tarkenee-biisistä: "Kaikkee mä oon kuullu, hulluks mua on luultu, muttei mulla pleksit ihan pienest huurru, hommat valkenee"! Asioilla on aina tapana järjestyä ja ennenpitkää kaikki valkenee!

Kiitos Antti ja Emmi antoisasta iltapäivästä valokuvauksen merkeissä - ja kaikille teille, jotka toitte ihania rodun edustajia kuvattavaksemme. Kahdessa kuvauspäivässä kuvasimme yhteensä 49 whippetiä. Ja ihan siksi, että yhdistyksemme järjestää valokuviin perustuvan Virtuaalinäyttelyn!! 

Whippet - mikä ihana tekosyy tehdä ihan kaikkea ja osallistua ihan kaikkeen hassutukseen!

kuvat oma arkisto ja Antti Ruotsalo

Hitsinpimpula - olenko jo puhunut harrastusahdistuksesta?

Eittämättä olen. Mutta aihehan pulpahtaa aina hassunhauskasti vuosien karttuessa esiin, entistä hyökyaaltomaisemmin ja puhurimaisemmin. 

Kyllä se välillä kurkkua kuristaa, kun faktat lyö tiskiin ja otsaan. Harrastusvuosia on enemmän takana, kuin edessä. Toisaalta nykyaika tarjoaa proteiinipatukkaa, broccolia ja kaikkialla vaanivia hyviä antioksidantteja, joten sitä voisi haaveilla juoksuttavansa koiraansa rata-, maasto- ja näytelmäkinkereissä vielä 86-vuotiaana jos suinkin sielu, polvi ja lihaskunto kestää!

Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut täällä, on uusien harrastajien taivalta herkullista seurata.
Omat muistot pulpahtavat herkästi esiin, esimerkiksi vaikka se, kuinka kiikutin koiriani eläinlääkärille tämän tästä. Se kuuluu kuvaan ja harrastusuran alkutaipaleeseen. Tosin nykypäivänä lähestytään ensin somea, ennen kuin mennään piipaa Eurodensiaan. Ennenmuinoin saatiin poliklinikkamaksu, haavatyynyt, haavaspray ja tikkaus sadalla mummonmarkalla, nyt pahimmillaan koruompeleista tulee maksaa päivystyslisineen useita satoja euroja. Uusissa harrastajissa on tulevaisuus ja heissä me nyt vain näemme itsemme. Ihan samanlaisia oltiin mekin. Hölmöjä, naiiveja, kyseenalaistettiin ja samalla tiedettiin kaikki. Vaativintahan elämässä on taipua katsomaan itseään peilistä - ja koittaa ymmärtää motiivejaan ja tarkoitusperiään. Useinhan ihmiset tajuavat "kaiken" vasta vuosien päästä. Minä kuulun niihin. Samalla kun herkuttelen ja hekumoin uuden rotuumme tulevan porukan "kustannuksella". "Been there, done that". Haluaisin pitää kädestä kaikkia, opastaa loputtomiin ja kulkea rinnalla. Joskus on pakko olla vain läsnä Messengerissä ja laittaa "peukku". Kaikkea ei voi myötäelää, kaikkea ei voi sanoittaa ja avata. Ei pysty. 

Olen sitä ikäluokkaa, joka syötti koirilleen perunankuoria, ylijäämäkastiketta ja ylipäätään kaikkea sellaista, joka nykyään on KIELLETTY.
Nykyään koiralle ei voi antaa edes broccolia, koska se VOI vaikuttaa koiran masukkaan negatiivishenkisesti. Olen joskus oman ikäluokkani ihmisten kanssa ihmetellyt, kuinka koirat elivät ~ 30 vuotta sitten "ihan hyvää elämää" ilman kaikkia huolia ja murheita, epäilyjä ja kriittisyyttä. Ne kirmasivat kesät mökeillä, karkailivat, saalistivat ja söivät kakkaa, särkiä ja oksia. Nykyäänhän ei voi antaa koiralleen juurikaan mitään. Ainakaan broccolia, kakkaa, särkiä ja oksia. Suklaasta, peuran silmistä ja kananmunankuorista puhumattakaan. Luitakin vain tiistaisin. Raakaa maanantaisin. Öljyä, magnesiumia, pipetillä d-vitamiinia, solariumia, fysioterapiaa, sähköshokkeja ja ivalolaista manaajaa sen sijaan suositellaan viikoittain. 

Aikahan tietysti kultaa muistot, mutta kyllä se kuulkaa ennenvanhaan oli sellaista kiikkustuolimeininkiä.
Koirat olivat koiria ja saivat mellestää ja rellestää ilman naksuttimia ja positiivista vahvistamista. Miten kummassa ne onnistuivat olemaan onnellisia ja elinvoimaisia ilman kaikkea huolta ja murhetta?

Ihan en ole valmis vaipumaan syvälle huolen ja murheen alhoon - onneksi minulla on niin positiivisia ja hauskoja koiriakin, mutta kyllä huolet ovat läsnä. Avaa vain somen ja sieltä "rodun murheet"-ketjun, niin avot! Mutta sinne ei saa mennä uimaan. Eikä sinne saa upota. 

Rodussa kuin rodussa onkin tänä päivänä "todistustaakkaa" ja harrastamiseen on tullut voimakas tulostavoitteellisuus. Pelkkä osallistuminen ja entisten ennätysten lyöminen tai niiden ylläpitäminen ei ole enää mitään. 

Mitä se todistustaakka sitten on?
Osittain kyseessä on varmaan meistä itse kunkin "itse itseensä ottama velvoite" johon kukaan ei meitä tietenkään pakota eikä velvoita, mutta valitettavasti pahimmillaan koemme, että on PAKKO. Vaikka ei ole. Nykyaika asettaa (somen välityksellä) meidän kaikkien luettavaksi ja käsiteltäväksi joidenkin äänekkäimpien ja ilman filtteriä kirjoittavien sangen mustavalkoisia ja joskus syyllistäviäkin kommentteja, joita me joskus kovin yksinään sulattelemme. Jotkut harrastajista omaavat sovittelevan tyylin, toiset rakentavan ja kolmannet syyllistävän. Tässä maastossa me kaikki soudamme, parhaamme mukaan ja yritämme suoriutua. Meillä kaikilla on rakkaat omat kainaloiset nelijalkaiset puikkonokat joiden kaikkia hassutuksia, nyansseja ja kummallisuuksia palvomme, mutta meidän tulee myös kyetä selittämään miksi koiramme hautaa luun. Varsinkin, jos mahdollisesta jalostuskäytöstä puhutaan. Silloin, kun tulin rotuun, oli hyvä tutkia silmät ja siinäpä se melkein olikin. Kolmessakymmenessä harrastusvuodessa on otettu aimoharppauksia siihen, missä nyt ollaan. Silmät, sydänultra, polvet, kyynärät, lonkat, selkä. Ja tämä kaikki - miinus selkä - mielellään kahden vuoden välein. 

Pyrkimys hyvään on kaunis.
Ja siihen tietysti tulee pyrkiä ja panostaa.  Jotenkin vain pelkään, että se itse koira unohtuu tässä yhtälössä? Se, joka tykkää juosta, kykenee siihen, on iloinen päivästä toiseen, hyppii, moikkaa tutut ja tuntemattomat, omaa saalisviettiä myös muovisuikaleisiin, omaksuu kopituksen, ryhmäjuoksun, maastojuoksun salat kaikkine nyansseineen; valitsee parhaat ajolinjat, on innokas ja ketterä, syö hyvin, kakkaa tiukkaa tummaa sikaria, sanoinko jo; on iloinen, häntä heiluu, on kotonaan bussissa, autossa, laivassa, Liettuassa, Latviassa, rannalla, metsässä, hotellihuoneessa, syö hyvin, parhaimmillaan nielee kuusi matokuuria kesässä, pusii lapset, halaa ihmiset, on avoin, suora ja rehellinen, ilmentää rotua, tyyppiä ja siihen päälle menoa ja meininkiä. 
Pahoin pelkään, että Aat ja Nollat astuu jalostusta määrittäviksi tekijöiksi. Missä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Samalla kun nostan hattua kaikille niille ajatusmaailmaani avartaneille VANHOILLE kasvattajille, jotka pyrkivät ottamaan kaiken huomioon ja näkemään itse Koiran, kaiken keskiössä. Siellä se möllöttää, viiksikarvat värähdellen, peittää paljon maata alleen, omaa tasapainoiset kulmaukset, tasapainoisen luuston ja luonteen. Ajaakin vielä ja ilmentää rodun käyttötarkoitusta. 

En kadehdi ketään, vaikka olenhan kateellinen.
Kaikille niille, meille ja teille jotka olette rodun keskiössä. Joudutte painimaan ja punnitsemaan oman koiranne jalostusARVOA kaikkien tutkimusten - ja niiden tulosten jälkeen. Jokainen meistä punnitsee asiat ja arvot omaan viitekehykseensä, omaan arvomaailmaansa. Älköön sitä kukaan koskaan väheksykö tai arvottako omaansa vasten. Olen itse menettänyt yhden ystävän oman ahdasmielisyyteni ja kriittisyyteni takia. Meni vuosia ymmärtää se, että mitä tuomitsin toisessa, tuomitsin itseasiassa itsessäni. 

Ehkä haluan myös sanoa, että me kaikki olemme oikeassa.
Olkaa siis uskollisia itsellenne, olkaa kriittisiä mutta myös löysätkää välillä. Kuka meistä on toista enemmän oikeassa, ei kukaan. Me kaikki olemme oikeassa, aina jonkin asian suhteen.

Kaikkein eniten olen vuosien varrella nauttinut ja saanut keskusteluista MUIHIN rotuihin/roturyhmiin ja suosittelen perspektiivin laajennusta, lisäystä ja levennystä kaikille.
Huumori on hyvä pitää matkassa myös. Letkeys, rentous ja löysäranteisuus kaiken kriittisyyden ja paheksunnan keskellä ja lisäksi. Siispä rentoutukaa yhdessä koiranne kanssa. Siihen ei välttämättä tarvita sitä ivalolaista manaajaa eikä edes espoolaista raviaskeljärjestelijää. Voima ja rotu on sinussa ja elinvoima ja rotu on juuri sinun koirassasi!

kuvat oma kuva-albumi ja Eeva Hämäläinen

Kilometrit pulkassa ja taloyhtiön juoksumatto rasvausta vailla ynnä muita muistoja.

Taas on aika statistiikan.
Se onkin maireahko - mitäpä sitä koronavuonna muuta kuin jalalla koreasti.

Suomen kehissä sitä ei juuri päästy tekemään - siis sitä jalalla koreasti - mutta tasaisesti puuskutettiin menemään lenkillä tepsutellen, portaissa ja taloyhtiön maanmainiolla, kolisevalla ja kitisevällä juoksumatolla.

Tuosta juoksumatosta onkin tullut melkein jo kaveri; se on ihailtavan lähellä (100 metrin matkan päässä) ja aina valmiina, kun vain töpselin laittaa seinään. Lisäksi se ei arvostele, jos aina ei jaksa juosta putkeen. Nykyisin vedetäänkin erilaisin intervalliharjoittein; joskus kävelen minuutin, juoksen minuutin. Joskus minuutti kävelyä ja heti perään 6 minuuttia juoksua. Kevyt 20-minuuttinen treenimme on toki aina parempi kuin ei 20:a minuuttia ollenkaan, eikö?!

Tepastuskilometreissä tehtiin uusi ennätys; 2404,2 käveltyä kilsaa, mikä on 269,1 km enemmän kuin vuonna 2019! Eipä tästä voi taas muuta kuin kiittää nelikkoa Huima, Bali, Maui ja Samui! 2404 jaettuna 365:llä = 6,58 km/pvä. Kuvan kengillä on myös vaikutuksensa asiaan. Tuppaa menemään nykykilsoilla 2-3 paria/vuosi.

Portaissa puuskutettiin 48 kertaa; joka tekee keskiarvon 4 x/kk. Uimaan pääsin vaivaiset 7 kertaa. Juoksumatolla hipsuteltiin 55 kertaa; mikä tekee keskiarvon 4,58 x/kk. Jumppaa menin 13 kertaa. Nettijumppa tahtoi jäädä lenkkeilyn, juoksumaton ja portaiden jalkoihin. Lenkkijuoksulla käytiin lisäksi Samuin kanssa 9 kertaa. Onhan tässä suoritteita. Yhteen laskettuna 132 treeniä.

Tarun kanssa löydettiin Rakveren reissulta kaksi uutta paria kenkuleita, tosin ei näistä lenkkeilyyn ole. Soveltuvat lähinnä kehässä keekoiluun:

Jouduin perehtymään myös enkkupoikien, Maui & Samui, passeihin, sillä Brexit aiheuttaa sen, ettei UK-passeilla ole enää matkustaminen. 
Huvittavaa sinänsä, että vaikka vuosi on ollut ankeahko ja serttejä ja muita suoritteita on jahdattu verkkaan mutta "pää punaisena" niin suoritteiden määrä pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Nimittäin Baltian-matkailuaukkoja oli sittenkin tarjolla - peräti viisin kappalein! Suomessakin saimme muutamasti kipaista niin näyttelyissä, maastossa kuin radallakin - parhautta!! 

Näin sitä tulee taas miettineeksi, että mitä tekisinkään ilman puikkonokkiani. 

Ne vievät lenkille, ne vievät kisoihin & kinkereihin, ne vievät ulkomaille. Siinä missä Bali oli TODELLA vaivaton reissukoira ja ihana matkakumppani, Samui pistää kaiken potenssiin kuusisataa. Niin mutkatonta ja vaivatonta ja leppoisaa, Samui is a truly soulmate, kotonaan kaikkialla! 

20.9.2020 Samui nauttii Piritan rannan aamuaktiviteeteista Virossa

Eikä siinä Maukku jää paljon pekkaa pahemmaksi. Nämä kaksi enkkua on kyllä monin tavoin täyttäneet toiveeni; vaikkei minulla koiria ottaessa edes sellaisia ole. Ja vaikka serttejä ja sijoituksia ei aina ole tullut (nimeksikään) niin tienpäällä olo tämän kaksikon kanssa on ollut silkkaa sinfoniaa.

Viron Marina-hotellissa 20.9.2020

Baltian saaliina oli 3 ROPpia Samuille, Mauille yksi PU4 -sijoitus. Lisäksi Samui pokkasi 2 Cacibia ja 2 vara-Cacibia. Liettuasta Samuille 1 luokkasert KV-näytelmästä. Ja lokakuussa sitten valioiduttiin komeasti; EE & FI Ch Sämylle!

Maasto-osastolla Mauille ei startteja, Samuille yksi, 11.10. Kouvolasta maireat 445 pistettä ja oikein pirtsakka ja ponteva juoksu!
Rataosastolla Mauille kolme kisastarttia, joista paras tulos 19.9. kisasta kellotus 19,57 s. Treeneissä Maukku paukautti 19,45 s tuloksen. Pyörii lähellä, mutta vain lähellä.
Sämy starttaili harjoituksissa radalla myös muutamasti ja kellotti ainokaisessa virallisessa ratakisassaan 21,03 s ajan.
Kerroinko jo, kuinka ylpeä olen tästä enkkuduosta joka osoittaa maanmainiota jahtausintoa ja kopitukset ja kimppajuoksut ja lähdöt sujuvat mainiosti ja säällisesti. Ylpeä olen tästä kaksikosta ollut, on meinannut rintavarustus poksua useamman kertaa.

Rintavarustus on paukkunut myös Samuin pentujen myötä. 
Komistuksia ja iloisuuksia on syntynyt 26.4. Dominijaan Liettuaan ja Woodbrooksilaan 31.7. sekä Nyanssilaan 14.9.2020.
Olen saanut tavata useita pennuista ja ollut äärettömän iloinen niiden reippaudesta, iloisuudesta ja valoisuudesta! Vielä on varhaista sanoa, mitä kenestäkin tulee mutta luonteet ovat ainakin olleet 10+ ja pennut ovat vilkautelleet myös lupaavia tasapainoja. Kaksi asiaa, jotka molemmat ovat itselleni tärkeitä. 

Kuvassa yksi maistiainen, Nyanssin Love No Limit, Tilli, (Samui x Nyanssin Hayabusa)

Vuosi siis antoi mutta myös otti.
Turvavälit, maskit ja käsien pesu - kolme asiaa, joista tuli arkipäivää. Samui valioitui kahteen maahan, Maui kävi TODELLA lähellä KV-aikaa, mutta myös haimatulehdukset pitivät otteessaan, Huima pääsi laihtumaan ruoan vaihdon myötä ja Samuin perälistossa käväisi paukama. UK-passit menivät vanhaksi ja niiden uusintaan piti sijoittaa seitsemänkymppinen. Kaunas peruuntui, Narva siirtyi kolmatta kertaa. Onhan sitä tässä. Kalenterit on yhtä suttua merkintöineen. 
Mutta sitä ne (vuodet) tekevät aina. Antavat ja ottavat. Kaikki on kuitenkin moninverroin hauskempaa yhdessä whippetien kanssa!
 

Kiitos, että olette ja kuljette rinnalla ja mukana. 

Hirmuisen iloinen kaikesta eletystä ja koetusta.

Hirmuisen. 

Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikille teille! 

Vuosi lähenee loppuaan - hetkeksi syviin vesiin.

Onpas ollutkin kerrassaan mielenkiintoinen vuosi. Kevään korvalla, maaliskuussa, alzheimeria sairastava äitini pääsi vihdoin haluamaansa palvelutaloon. 
Sittemmin tapaamisemme ovatkin olleet palvelutalon pihapiirissä tapahtuneita, lyhyitä, joskin sympaattisia kakunsyöntihetkiä. Vietän nyt vuosiin ensimmäistä joulua ilman äitiäni, viime jouluna vielä istuimme yhteisessä joulupöydässä. Kiikutin kuitenkin äidilleni kahdessa erässä kukkia, suklaata ja lahjoja. Myös hänen hoitajilleen. Toivottavasti niistä on hänelle ja hoitajille iloa - aina ajattelen tavaraa viedessäni, että "pian nähdään"! 

En ole mikään jouluihminen.
Joulu on minulle päivä muiden joukossa, toki maukkaampi. Tänäkin jouluna graavasin lohen ja ostin kunnon puntin tilliä kyytipojaksi. Lähikaupasta löysin jälkiruoaksi "terveellisen" pussin kuivattuja hedelmiä; papaijaa, ananasta ja kookosta. Maistuvat erityisen hyviltä Finnairin kipoista, jotka ansaitsin taannoin vapaaehtoistyökeikaltani. Herkullisia, mutta niin syntisen sokerisia. Pussista puuttuu nykyajan muodikas label "ei lisättyä sokeria". Tuota kaiken pahuuden alkua. 

No, sisustin hieman kotiakin kynttilöin ja kukin. Jotain iloa silmällekin.

Snäksit maistuvat tietysti paremmilta Finskin posliinikupeista!

Viikolla kävimme Huiman kanssa kortisonitarkistuksessa.
Pienen pieni Puimio on syönyt kortisonia nyt 8 vuotta. Pelästyin, kun yhtäkkiä havaitsin Huiman laihtuneen. Vuosi sitten painoa olikin ollut 16 kiloa, nyt 14,8. En ole aivan varma, mistä oli kyse, sillä verikokeet näyttivät kaikki hyviltä, lihaskunto ja yleinen olemus sai runsaasti kehuja, pumppu hakkasi vahvasti ja terveesti, ilman sivuääniä. Perusteellisen senioritarkistuksen jälkeen saimmekin kehotteen vain yksinkertaisesti "lisätä ruokaa". Tästäkös Huima iloitsee!

Lenkkeilimme jouluaattona reippaan ulkoilureitin; suosikkini onkin nyt lumen puutteen vuoksi (!!) Håkansbölen kartanoalueen ns. lyhyempi kuntorata, jolloin voimme kävellä likipitäen 90%:sti poissa hiekoitetulta asvaltilta.
Reitissä on yksi pieni mutta, se vaatii kämppiksen Avensiksen Hakunilantien Vaaralan päähän meitä noutamaan, sillä Hakunilantie on miinoitettu terävällä hiekoitushiekalla aivan koko kadun leveydeltä. Lähdepuistontie taas oli siitä IHANA pätkä, että liikenne on olematonta, joten saatoimme kävellä ajotiellä KOKO tien pituuden. Kävelytie kun oli miinoitettu terävällä hiekalla kauttaaltaan. Plusasteita oli neljä.

Haluaisinkin edelleen keskustella hiekoituksesta vastaavan kanssa ja käydä läpi lain määräämiä kirjaimia: LAKI kadun ja yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta KLIK. Tämä kohta on erityisen mielenkiintoinen ottaen huomioon viime päivinä lehdistössäkin nähdyn väitteen "koko kadun hiekoittamispakosta": "Kunta voi päättää, jos liikenteelle ei aiheudu huomattavaa haittaa, että määrätty katu tai kadun osa pidetään talvella kunnossa vain osittain taikka että määrätyllä kadulla tai kadun osalla ei torjuta liukkautta, jotta sitä voidaan käyttää kelkalla kulkemiseen. Liukkauden torjumatta jättämisestä on ilmoitettava."

Pimeään vuodenaikaan osuu myös toinen lehdistökatsaus oikein hyvin. Nimittäin Iltalehden haastattelu Jari Koposesta. 

- Kun olin vauva, ukki ei antanut äitini pitää minua ollenkaan äidin sylissä. Vauvaa piti ukin mukaan karaista, jotta julma elämä ei pääse murskaamaan. Vauvana huusin siis tyhjyyteen. 
Jutussa puhutaan "hienosti" tunnehaavoista;
- Tunnehaavoja syntyy joka kerta, kun koemme, että tulemme ohitetuiksi, vähätellyiksi, mitätöidyiksi tai muulla tavalla hylätyiksi.

© Anssi Ketomäki

Minulle koirat ovat silläkin tavalla erittäin merkityksellisiä, että ne ovat koko maailmani. Haen kaiken elämäniloni ja -haluni niistä ja ne merkitsevät minulle siten "aivan kaikkea". Joskus olen ohimennen haaveillut, että "joku ihminen jossain" olisi yhtä merkityksellinen, mutta onnistun aina pettymään. Ja tietenkin omiin odotuksiini.
Koirien kanssa elämä on sittenkin paljon helpompaa ja mielekkäämpää vaikka ei sekään ongelmatonta ole. Siinä missä "koulutan koiriani, ne kouluttavat minua" - ja aina löytyy, jokaisen koiran myötä, uusia sävyjä ja uusia pohdinnan paikkoja. Minä vien koiriani - onkin oikeastaan muodossa "koirani vievät minua". Se tekee nöyräksi. Sillä kun "annan iloa koirilleni - saan itse moninverroin". Koirani haastaessa minua, oivallus kantaa meitä yhdessä.

© Anssi Ketomäki

Takaisin Koposen koskettavaan haastatteluun:

- Naiset ovat tottuneet kannattelemaan parisuhdetta ja perhettä niin, että miehet uskovat kaiken olevan hyvin.
Miten totta. Oma äitini kannatteli koko perhettämme ja minä menin siihen oppiin mukaan, kainalosauvaksi. Kiltteys on kuin aikapommi. Kunpa minut olisi kasvatettu myös pitämään puoleni. Koponen kertoo haastattelussa, että "ei ollut aikaa pysähtyä". Koen samoin. Minua ajaa jokin äänetön pakko pysymään kokoajan liikkeessä. Siksi kävelinkin nuoruudessani varmaan miljoona kertaa onneni ohi, koska oli aina niin "kiire". Minne, sitä en tiedä itsekään. On hurjaa haluta suojella itseään, mutta myös tietoisesti toista.
Koirani ovat, onneksi, auttaneet minua paljon. Olen löytänyt itsestäni myös satunnaisesti asioita ja puolia, joista pidän - negatiivisten puolien vastapainoksi.


Koponen kuvaa hyvin haastattelussaan: "Minuun oli lapsuudesta asti jäänyt niin kova perushaava, varpaillaan olo". 
- Oman arvottomuuden kokemukseni takia lapseni eivät nähneet rakkaudellista isää, vaan isän, joka ponnisteli, epäonnistui ja jatkoi ponnistelujaan, ymmärtämättä toisin. 

Miten traagista elämä onkaan, pohdin. Me kaikki teemme parhaamme ja silti teemme ja sanomme asioita, joille emme löydä itsekään "selityksiä".
Usein tilanteet, ihmiset ja tapahtumat vievät meitä vain mennessään ja sitten huomaammekin hölmöilleemme huolella. Onkin äärimmäisen vaativaa ja itsellekin haastavaa selittää jotain sellaista, jota ei itsekään (omassa käytöksessään) ymmärrä. Vielä traagisempaa siitä kaikesta tekee se, kun luulee pyrkineensä hyvään ja saa aikaan vain kaaosta ja väärinkäsityksiä. Elämä ei totisesti päästä meitä helpolla. 

Liekö meillä jokaisella elämässään Koposen kuvaama ukki, joka oli raju sekä itseään että toisiaan kohtaan:
- Ukki hoki, että hampaita pitää purra niin kovaa yhteen, että veri tirskuu ikenistä. Hän oli Management by perkele -tyyppi.

Iltalehden haastattelun oli tehnyt toimittaja Susanne Strömberg.

© Anssi Ketomäki

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan uivani syvissä vesissä mietteineni.
Onneksi minulla on koirani, jotka ovat kuin elämän kellukkeita. Vievät ulos, pitävät pinnalla, pysyvät vieressä ja imaisevat harrasteisiin. Siinä missä mennyt elämä, koetut tilanteet ja eletyt ihmissuhteet kouraisevat ja kuristavat, saavat koirani onneksi riuhtaistua nykyaikaan ja -hetkeen. Siinä missä eletty elämä piinaa ja kahlitsee ja kyykyttää - koirat onneksi ottavat otteeseensa ja se ote on pehmeä, sympaattinen, myötäelävä ja rakastava. Karvainenkin. Joka ei ole tuntenut ja kokenut koiran pyyteetöntä rakkautta on jäänyt paljosta paitsi.

Siinä missä me "koulutamme koiraamme"; ne opettavat meitä. 
Uskomatonta, kuinka paljon tuon nelijalkaisen aerodynaamisen sielunkumppanin kautta voi kokea ja elää herkemmin, syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Anna siis whippetin valloittaa elämäsi ja sielusi - olkaa yhdessä sydän ja sielu auki! Vaikka ihminen ei ole koskaan valmis, whippetin kanssa eläessä olemme ainakin "valmiimpia" ja yhtä!

Ihanaa Joulua kaikille teille ihanille!

Muhevaksi lopuksi: kurkkasin 7 päivää etuajassa tämän vuoden kilometreihin. 2019 käppäilimme 2135,1 kilometriä. Tänään, 24.12.2020 lukema on 2354,3 - kiitos poikieni, marssimme kohti uutta ennätystä! 

Lenkkeily ja harrastaminen whippetin kanssa on PARASTA!