VirtuaaliCOS ja kuinka se tehtiin.

 

Aivot on vieläkin solmussa, mutta ei haittaa.
Oma blogi on oikein hyvä alusta jäsentää tapahtunutta - ja jakaa iloista COS-sanomaa yli roturajojen. Olen nimittäin saanut useampia yhteydenottoja eri koirakerhoista VirtuaaliCOSsiin liittyen. Enkä ihmettele. Oli se rankka työmaa - mutta myös melkoinen suksee!

Sukelletaanpa Whippet-Harrastajien VirtuaaliCOS-maailmaan:

mainosmaailmassa työskennellessäni pidimme usein neuvotteluhuoneissa ideariihiä. Isossa porukassa kaikenlaista palloteltiin, ketään ei teilattu, mitään ideaa naurettu tai väheksytty. Luovuus kukki, naurua ja positiivisuutta viljeltiin. Palavereihin kutsuttiin aina vieläpä kaikki kynnelle kykenevät. Lähetit ja puhelinvaihteen hoitajat. Ovet olivat auki. Usein kaikkein hulluin idea lähtikin lentoon, jatkosovellettavaksi.

Näin kävi myös viime syksynä.
Juuri ennen synkkää talvea, kun pimein aika uhkasi laskeutua synkkämielisten suomalaisten ylle, soitti Anne. Tuo valtava voimanpesä, joka heittää tehokkaasti ideoita ilmaan, tuttavallisesti tökkii ja katsoo kuka ottaa kopin, kuka innostuu ja lähtee jatkojalostamaan. No Anitapa tietenkin. Ollaan bensaa toisillemme. Yhtä korkeaoktaanista molemmat.
Anne olisi halunnut lähteä tukemaan erästä toista kohdetta ja toivoi, että järjestäisimme rahankeruuta sinne suuntaan. Minua taas vaivasi muu kohde, johon halusin rahoitusta. Olin jopa miettinyt, että tuntisinko - tai edes kukaan lähipiiristäni - miljonääriä, joka lähtisi rahoittamaan isoilla rahoilla rodullemme uutta tutkimuskohdetta. Kenenpä tuttavapiiriin ei miljonääriä kuuluisi, hah. Olisin siis halunnut isolla rahalla pointata jo olemassa olevaa tutkimuskohdetta ja kannustaa isommalla kannusteella porukkaa keräämään sitä monesti viimeaikoina puheissa vilahdellutta "dataa".
 
No, kälätys kävi ja innovoimme voimakkaasti puhuessamme toistemme päälle. Kerroin erään turkulaisen Tarun ideoimasta ja järjestämästä ilmaisesta Virtuaalinäyttelystä ratalinjaisille whippeteille ja greyhoundeille. Suksee sekin. Hetken hiljaisuus. Mutta sitten Anne tarttui värikkäästi ja vuolaasti kertomaani esimerkkiin. Hei Anita, miksei me järkätä tommosta meidän kerholle? 

Niin. Miksipä ei. 
Hetki nieleskeltiin negatiivisuutta ja pessimismiä: "Lähteekö porukat tommoseen" ja "Onhan toi vähän semmoista pallomerta vakavamielisten rodun kilpailuttajien pariin". Lopulta tulimme siihen tulokseen, että kyllä sinne aina JOKU lähtee ja Annen mentaalikoutsaus hoiti loput. "Anita, ei anneta ankeuttajien ankeuttaa. Vesi hanhen selästä". Näin päätettiin.

Seuraavana päivänä otin heti muutamia puheluita.
Meillä on rodussa erittäin taitavia taiteilijoita ja ekselöitsijöitä. Koska yleensä minun kanssa puhuessa ei saa suunvuoroa, niin eipä heillä ollut nytkään oikein muuta vaihtoehtoa kuin ynistä hiljaista hyväksymisyninää. Puheenjohtajamme vakuuttelu kävi työstä mutta realismiakin tarvitaan kaiken kukkahattuilun ja hattaran keskelle. Hallituskin piti vakuuttaa ja saada lupa järjestää whippeteille oma hassunhauska pallomeri.
Minä, joka olen lähestulkoon ainoa Suomessa asuva optimisti, veikkasin 178:aa osallistujaa itse koiraluokkiin ja vapaa-ajanluokkaan 103:a kuvaa. Pieni, mutta pippurinen tiimimme laittoi lukemat vielä korkeammalle, siellä minuakin optimistisempi (!) jäsen veikkasi 225 kpl koiria ja 127 vapaa-ajanluokkakuvaa. Tiimi oli kasassa ja vuoroviikoin valoimme uskoa toisiimme.

Tapahtuma oli nyt ottanut tuulta alleen ja Taru lähti taiteilijana tekemään tapahtumalle banneria.
Se pitää aina olla. Ja se pitää olla hyvännäköinen ja tyylikäs. Taru osaa. Taru teki myös Facebookiin tapahtumasivun. Häneltä tällaiset käyvät kädenkäänteessä - ja tyylillä. Ota siis tiimiin osaajia. Onneksemme Suomen paras ekselöitsijä, Essi nimeltään, oli äitiyslomalla. Hän lähti tekemään vaativaa, aikaavievää ja pitkäkestoista - mutta niin tärkeää - taustatyötä. Nimittäin ottamaan ilmoittautumiset vastaan tapahtumalle luotuun sähköpostiosoitteeseen, luomaan ilmoittautumiskaavaketta sekä hän myös siirsi numeroimansa kilpailukuvat ne vastaanotettuaan omaan järjestelmäänsä ja tapahtumalle luodulle kuvasivustolle; tähän annoin oman 1g-kuvasivustoni käyttöön.

Koska halusimme mahdollisimman monen lähtevän mukaan, mahdollisimman monen koiran voimin, eikä raha saisi olla este osallistumiselle, ensimmäinen kuva maksoi 7 euroa ja seuraavat 5 euroa. Osallistuja sai halutessaan ilmoittaa näyttelyosioon vaikka koko koirakatraansa + vielä vapaa-ajan osioon lisää; sinne teimme ilmoittajamaksimin; max 3 kuvaa/ilmoittaja. 

Nyt oli siis luotu Tapahtumasivu, ilmoittautumiskaavake, sähköposti tapahtuman nimellä, oli bannerit, tapahtumakuvaus - ja sitten odoteltiin.

Sponsorit ovat tärkeä osa virtuaalistakin näyttelyä!
Sponsoreita pyydettiin mukaan aika laajalla pensselillä. Koska nythän on vain niin, että jos 10 meiliä laittaa, neljään vastataan. Ja niistäkin neljästä 2 on ei. 
Tässä hommassa näen vaivaa. Ei mielestäni kannata (koskaan) säästellä sanoissa. On kerrottava asiallisesti ja monipuolisesti, että "rahaa ei nyt pyydetä näyttelytoimikunnan Balin lomamatkaan" vaan "kartutamme pienen koirayhdistyksemme terveystutkimuskassaa". Kerrotaan miksi se (tutkiminen) on niin tärkeää ja kuinka suurilla summilla yhdistyksemme sitä tekee. Toivotaan sponsorilta runsasta mukaantuloa ja tarjotaan vastineeksi mainossivuja yhdistyslehdessä ja logomainontaa tapahtumasivulla. Onneksemme saimme mukaan melkoisen laajan, värikkään ja anteliaan sponsorijoukon. 

Tahtia ei haitannut edes se, että osa lahjoituksista oli 3 kilon painoisia koiranruokasäkkejä.... Ilolla otimme nekin vastaan! Pientä päänvaivaahan se aiheutti, mutta alun viidestäkymmenestä postitettavasta palkinnosta on jäljellä tällä hetkellä 16. Harrastajat kantavat korttaan kekoon siinäkin suhteessa, että he hakevat palkinnot joko Vantaalta tai Helsingistä, niitä säilövien harrastajien luota, postikuluja säästäen. Saimme myös paljon palkintoja ns. koodeina ja sähköpostitse välitettävinä lahjakortteina. Eräs harrastaja sponsoroi 10 lahjakorttia Petelle ja toinen harrastaja osti netin kautta kevyitä puisia jäniskaulakoruja, koska whippet + jänis = selviö. Korut ja lahjakortit menivät saajilleen sujuvasti kirjekuorissa, yhdellä postimerkillä.

Heti alussa meille oli tärkeää, että kuvilla on myös tuomarit, jotka arvostelevat kuvat.
Saimme tehtävään pitkään rotua harrastaneet kasvattajat, Marin ja Heidin ja itselläni oli ilo kirjoittaa kehuja rata- ja sekalinjaisille whippeteille. Mitä mahtavin ja mieluisin urakka meille kaikille! Vapaa-ajanluokkaan löydettiin muutaman mutkan kautta myös tuomari, joka otti hänkin tehtävän ilolla vastaan. Vaikka pientä yskimistä oli - suuren kuvamäärän yllätettyä meidät kaikki - homma saatiin lopulta upeasti maaliin. Arvostelulle oli varattu aikaa viikko - toki sitä sai tehdä haluamassaan tahdissa, mutta lopulta valmista oli päivää ennen. Ja kyllä harrastajat sitä kuvasivun aukeamista kaikelle väelle jo odottivatkin!

Taru oli vielä tehnyt oheiset kansiot kuvasivustolle, joka selkeytti kuvien syöttämistä/hakua.
Kun tuomarit olivat saaneet jokaisen luokan neljä parasta järjestykseen, kuvat nimettiin uudelleen ("näyttelynumeron" eteen tuli sijoitusnumero) ja järjestettiin numerojärjestykseen. Essi poimi ykkösen "jatkokansioon"; PU-/PN-luokkaan ja pennut BISVSP-kansioihin jne. 

Tuomaristo kokoontui lauantaina BISVSP-kokoukseen, jossa olimme lopulta kaikki aika yksimielisiä voittajista.
Olimme myös väsyneitä, mutta onnellisia. Urakka oli huikea, onnistunut, haastava, mieliinpainuva. Ei ole aina helppoa sanoittaa ja nuotittaa näkemäänsä. Jostain koirasta lauseet tulevat kuin itsestään, kun taas joku koira haastaa katsojaansa kirsusta hännänpäähän. 

Ihmiset olivat nähneet ihan hurjasti vaivaa kuvien suhteen.
Vantaallakin kuvaustiimi Antti & Emmi kuvasi kaksi pitkää päivää (!!) koiria, ja kuvattavia kertyi muistini mukaan yhteensä 49 kappaletta! Koiria kuvattiin muissakin varta vasten järjestetyissä kuvaustapahtumissa ympäri Suomea, kymmenittäin.

Matkan varrella epäilijöitä toki riitti.
Epäilyksen siemen kyti omassakin mielessä. Hulluus ja luovuus on mahtava ja toimivakin sanapari, mutta pelko ja pessimismi ovat pahoja peikkoja, jotka vaanivat positiivisintakin ihmistä. Tässä astui mentaalikoutsi Anne merkittävään asemaan. Parissa kyykkäyksessä ja kiikkerässä paikassa Anne soitti voimaannuttavan puhelun. Hän saattoi sanoa, että "mehän ei lannistuta" tai "me kuule noustaan". Ja näin myös kävi. Kyykkäyksen jälkeen ylös, ulos ja eteenpäin. Aina noustiin ja muukin tiimi tuki pahoissa paikoissa. 

Onnistunut tapahtuma tarvitsee tuekseen yhdistyksen, joka uskoo harrastajiinsa ja tekijöihinsä. Tuloksellinen tapahtuma tiimin, jossa jokaisella on oman osaamisalueensa mukaiset ja oloiset tehtävät. Ja he vieläpä tukevat toisiaan. Tuloksellinen tapahtuma koostuu myös innostuvasta harrastajaväestä, joka lähtee mukaan yhteiseen tekemiseen, rodun hyväksi. Yhdessä olemme enemmän - jonka sloganin lanseerasin VirtuaaliCOSsin yhteyteen.  

Älä siis sano, että "ei tämmönen mene läpi meidän rodussa" vaan pane se menemään läpi. Uskolla, tiimin tuella, positiivisuudella, ilolla. Kerran mekin, niin tekin.

Ja ne luvut. 553 ilmoitettua kuvaa, josta koirakuvien osuus 408 kpl ja vapaa-ajanluokan osuus 145. Rahaa kertyi yhdistyksen terveystutkimuskassaan huimat 3500 euroa!

Lopuksi kiitoksia:
idean alkuperäiselle äidille Tarulle Turkuun, jatkojalostajille mentaalikoutsi Annelle ja itselleni jotka loiskuteltiin bensaa toistemme päälle, Taiteilija Tarulle kaiken jalostamisesta taidokkaiksi kuviksi, Essille joka piti ja järjesteli ehkä miljoonaa lankaa käsissään, tuomareillemme Heidille ja Marille jotka sanoittivat 298 valokuvaa, Kukalle joka valitsi 145:n kuvan joukosta hehkeimmät ja sykähdyttävimmät palkintopalleille.
 
Ja TEILLE rakkaat harrastajat, viisisataaviisikymmentäkolme kiitosta.   

Harrastusikkuna on huurussa.

Waudemus wautsimus.
Jos oikein ruvettaisi analyysiä ja ihmiskoetta tekemään, niin olisimmekohan kaikki enemmän ja vähemmän bipolaarisia ja kiikun kaakun? En osaa sanoa ja mietin vielä? Palataan myöhemmin? Anna hetki aikaa miettiä?

Harrastus jumittaa ajoittain ja sitä joutuu joskus funtsimaan ja verrottamaan omia näkökulmiaan kaverien kanssa.
Ihminen nyt vain sattuu peilaamaan itseään muihin. Maailman jännittävintä on tavata ja kohdata ihmisiä, ja tässä ajassa nimenomaan kasvattajia, jotka kyllä miettivät "mitä muut mahtavat ajatella" mutta jättävät sen peilaamisen muille. Kukaan ei ole koskaan valmis - mutta hämmästyttävästi "muut tietävät aina paremmin"?
Vuodet rodussa tuovat mukanaan kriittisyyttä mutta myös avarakatseisuutta ja digitaalinen keittiövaaka saattaa yllättää. Kuten meikäläisen. 

Mitä sitä ei tekisi koiriensa takia?
Omistani Maui on raakaruokinnalla, koska se nyt vain sopii sen masukalle ja olomuodolle parhaiten. Maui on syönyt pentuaikana pelkkää raakaa kotimaassaan Englannissa ja kasvattaja Kathryn sanoikin minulle Manchesterin lentokentällä, että "jaapa, mitä mahtaa tulla kuivamuonan syöttämisestä Finlandiassa"...  
Menin sitten hankkimaan digivaa'an joka paljasti, että Maukun ruoassa on yleensä lihaa n. 330 grammaa ja vihanneksia saman verran. Maukun feivöritsit ovatkin kurkku, porkkana ja broccoli. Hämmästyttävää, kuinka paljon vihannekset painavatkaan. Ja millä intensiteetillä Maukku niitä rouskuttaa.  

Olen siis saanut ilokseni olla jälleen rodun keskiössä ja nimenomaan kasvattajan näkökulmaa kuulemassa, avartamassa ja respekteeraamassa. 
Harva meistä tavallisista harrastajista asettuu hetkeksikään kasvattajan asemaan. Ollaan kyllä nakkelemassa mätiä omenia silloin tällöin jonkun luopion niskaan, joka tohtii astuttaa kaikinpuolin tasapainoisen nartun ILMAN BH-tunnusta. Ja ehkä terveystarkeistakin puuttuu polvet. Aina jonkun mielestä kuitenkin jotain puuttuu. Ja voihan myös olla, että standardit ja yleisesti hyväksytyt rotusabluunat eivät täyty. Jonkun mielestä, taas.

Harrastusikkuna huurtuu, kun aina pitää jotain huohottaa ja ehkä vähän kuumuakin.
Milloin se on kyseenalainen RAJATAPAUSTULOS, milloin epäily. Koskaan ei voi tietää. Ei siitä nolla/aa-yhdistelmästäkään. Elämä yllättää. Kaikki kun voi heittää kuperkeikkaa. Geeneillä on oma elämänsä ja niitä voi olla vaikeaa suitsia. Statistiikka, laskelmat ja odotukset - usein yllättävät. Jopa asiantuntijat. 
Ollaan tässä Emmin ja Antin kanssa kuvattu hiljattain 49 wipatsimiinia kaikista mahdollisista yhdistelmistä. Näyttely + näyttely. Näyttely + rata. Rata + rata. Jne. Mitä ihanimpia wiipokkaita kaikista mahdollisista yhdistelmistä ja linjoista. Kellä on karvaa hieman vähemmän ohimoissa, mutta upea ylälinja. Kellä taas karvaa enemmän, mutta lantion liukumäki. Korvat nousee jollain pystyyn ja joku kyykkää. Mutta miten ihania koiria tulikaan kuvattua! Ja huom, näytelmälinjaiset kyykkäsivät myös, ja olivat vinkuralla...
Ja eräs mäyräkoirakin ihan selällään!
 

Kuvasimme myös naapurin Max-mäyriäisen. 
Tässä järjestämässäni kuvaussessiossa juuri tämä oli parasta.
Antti ratakennel Maxwinistä lähti kahvi- ja pullapalkalla (!) kuvaamaan kahtena lauantaina yhteensä 49 whippetiä - koska hän halusi tukea whippetien terveystutkimusrahastoa - ja Emmi, kiharakarvaihminen, koska hän antaa - ja saa. Mukaan mahtui myös kuvan mäyriäinen, koska oli hyvää tahtoa, aikaa ja mahdollisuus. Juuri näin. 

Kasvattaja kasvattaa - ostaja ostaa.
Muistan joskus 6000 vuotta sitten, kun eräs pitkänlinjan kasvattaja loihe lausui, että "se on aina, että mitä kukakin haluaa" kun hain jotain apuja pennun valintaan. Minullahan ei ollut AAVISTUSTAKAAN, mitä haluan. Hulan kuoltua sinibrindlet pisti silmään ja nyt kutsun Mauia Pirreliksi. Help.

Koirasilmä nyt vain kehittyy vuosien saatossa.
Sitä voi kukin käydä kokeilemassa Suomen Kennelliiton tuomareille tarkoitetussa koirasilmätestissä ja hämmästyä, kuinka siinä koetilanteessa hämääntyy. Itselle hetki sitten selvät suuntaviivat sakkaavat ja neliöstä tulee kuusio ja pitkäkarvaisuudesta saattaa verratessa sileäkarvaisuuteen tulla jopa kiharaa. Silmät myös vievät meitä milloin mihinkin kohtaan koirassa.

Huiman jälkeen omat silmät hakeutuivat herkästi alaleukoihin. Mauin jälkeen lasken hampaita. Balin myötä kurvit nousivat arvoon arvaamattomaan ja Samuin myötä sen asettuminen jaloilleen ilmensi haluamaani tasapainoa. Ja niin edelleen. Kun näet omissasi, näet myös toisissa. 

Kasvattaja on kaiken keskiössä, 24/7.
Kasvattaja määrittää ja hakee haluamansa linjat, tavoitteet, speksit. Me ostajat lähdemme ostamaan omaa pentua ajatellen, että "kun isä on niin komea ja äiti niin luxusluonteinen". 
Jotkut kasvattajat sanovat joskus kasvattavansa "itselleen"; he tekevät yhdistelmän, josta he itse haluaisivat pennun. Toiset yhdistävät "kivan nartun kivaan urokseen" - yhdistelmään, johon he itse uskovat. Kasvattaminen on kaikkea tätä. Uskoa, intuitiota, taidetta, tietoa. 

Meillä on mielestäni rodussa hyvä tilanne siltä osin, että kasvattajat todella pohtivat, puntaroivat ja pähkäilevät.
En tunne yhtään yhdistelmää, joka olisi tehty "naapuruuden perusteella". Tai siksi, että "nyt ostajat haluavat sinistä väriä violetilla hännällä". 
Olen kuullut ihania, eläviä, loputtomia ja liikuttavia tarinoita pitkällisestä pohdinnasta, siitä, että mietitään oman polun ja tien edessä todennäköisyyksiä, variaatioita - ja sitä, että onko oma tie kyllin lavea, monipuolisesti rodun nyansseja kunnioittava ja rotuun kumartava. Ja tämä kasvattajalta, joka on kasvattanut + 30 vuotta. Älköön kukaan koskaan aliarvioiko kasvattajan näkemystä ja rotuun sitoutumista!

 Kasvattajien pohdinnat - jos vain olet valmis kuuntelemaan niitä - on vain merkki siitä, että vaikka on oma pohdinta, intuitio ja polku ja tie, sitä ei kuljeta ja mennä silmälaput silmillä. Halutaan olla rehellisiä ja uskollisia itselle, mutta myös rodulle. Ja sille ostajalle.

Me kaikki rakastamme ja kunnioitamme rotuamme.
Nyt sitä respektiä sinne kasvattajille, jotka punnitsevat hampaat, älteeveet, spondyt, sukurasitteet, rata- ja maastosuoritteet, ajointensiteetit, näyttelytulokset, luonteet, rungon tasapainot, ultrat, kakan koostumukset, ajolinjojen valinnat, ajopään, karvan laadun, lihasten pyöreyden/litteyden, värin, silmien värin, uintihalukkuuden, rätinajogeenin, kuumumisen, lonkat, saalistusinnon, kulmaukset, liikkeet, etupään, takapään, ilmeen, koirapuistokäyttäytymisen, remmiräyhän asteen, laumakäyttäytymisen, tasapainoisen rakenteen, sukusiitosasteen ja - kertoimen, sukukatokertoimen, lonkkaindeksit ja niin edelleen - loputtomiin. Kyllä tässä viidakossa ikkunat huurustuu!

Haittaako huuru, pohdinta ja väittely, vastakkainasettelu.
No ei todellakaan. Huuru kuuluu elämään. Varsinkin tähän vuodenaikaan kun tuulettaminen voi olla pakkasen vuoksi haasteellista. Jos jämähtänyt ikkuna nyt edes suostuu aukeamaan! 

JVG:n sanoja lainatakseni tähän kohtaan Tarkenee-biisistä: "Kaikkee mä oon kuullu, hulluks mua on luultu, muttei mulla pleksit ihan pienest huurru, hommat valkenee"! Asioilla on aina tapana järjestyä ja ennenpitkää kaikki valkenee!

Kiitos Antti ja Emmi antoisasta iltapäivästä valokuvauksen merkeissä - ja kaikille teille, jotka toitte ihania rodun edustajia kuvattavaksemme. Kahdessa kuvauspäivässä kuvasimme yhteensä 49 whippetiä. Ja ihan siksi, että yhdistyksemme järjestää valokuviin perustuvan Virtuaalinäyttelyn!! 

Whippet - mikä ihana tekosyy tehdä ihan kaikkea ja osallistua ihan kaikkeen hassutukseen!

kuvat oma arkisto ja Antti Ruotsalo

Hitsinpimpula - olenko jo puhunut harrastusahdistuksesta?

Eittämättä olen. Mutta aihehan pulpahtaa aina hassunhauskasti vuosien karttuessa esiin, entistä hyökyaaltomaisemmin ja puhurimaisemmin. 

Kyllä se välillä kurkkua kuristaa, kun faktat lyö tiskiin ja otsaan. Harrastusvuosia on enemmän takana, kuin edessä. Toisaalta nykyaika tarjoaa proteiinipatukkaa, broccolia ja kaikkialla vaanivia hyviä antioksidantteja, joten sitä voisi haaveilla juoksuttavansa koiraansa rata-, maasto- ja näytelmäkinkereissä vielä 86-vuotiaana jos suinkin sielu, polvi ja lihaskunto kestää!

Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut täällä, on uusien harrastajien taivalta herkullista seurata.
Omat muistot pulpahtavat herkästi esiin, esimerkiksi vaikka se, kuinka kiikutin koiriani eläinlääkärille tämän tästä. Se kuuluu kuvaan ja harrastusuran alkutaipaleeseen. Tosin nykypäivänä lähestytään ensin somea, ennen kuin mennään piipaa Eurodensiaan. Ennenmuinoin saatiin poliklinikkamaksu, haavatyynyt, haavaspray ja tikkaus sadalla mummonmarkalla, nyt pahimmillaan koruompeleista tulee maksaa päivystyslisineen useita satoja euroja. Uusissa harrastajissa on tulevaisuus ja heissä me nyt vain näemme itsemme. Ihan samanlaisia oltiin mekin. Hölmöjä, naiiveja, kyseenalaistettiin ja samalla tiedettiin kaikki. Vaativintahan elämässä on taipua katsomaan itseään peilistä - ja koittaa ymmärtää motiivejaan ja tarkoitusperiään. Useinhan ihmiset tajuavat "kaiken" vasta vuosien päästä. Minä kuulun niihin. Samalla kun herkuttelen ja hekumoin uuden rotuumme tulevan porukan "kustannuksella". "Been there, done that". Haluaisin pitää kädestä kaikkia, opastaa loputtomiin ja kulkea rinnalla. Joskus on pakko olla vain läsnä Messengerissä ja laittaa "peukku". Kaikkea ei voi myötäelää, kaikkea ei voi sanoittaa ja avata. Ei pysty. 

Olen sitä ikäluokkaa, joka syötti koirilleen perunankuoria, ylijäämäkastiketta ja ylipäätään kaikkea sellaista, joka nykyään on KIELLETTY.
Nykyään koiralle ei voi antaa edes broccolia, koska se VOI vaikuttaa koiran masukkaan negatiivishenkisesti. Olen joskus oman ikäluokkani ihmisten kanssa ihmetellyt, kuinka koirat elivät ~ 30 vuotta sitten "ihan hyvää elämää" ilman kaikkia huolia ja murheita, epäilyjä ja kriittisyyttä. Ne kirmasivat kesät mökeillä, karkailivat, saalistivat ja söivät kakkaa, särkiä ja oksia. Nykyäänhän ei voi antaa koiralleen juurikaan mitään. Ainakaan broccolia, kakkaa, särkiä ja oksia. Suklaasta, peuran silmistä ja kananmunankuorista puhumattakaan. Luitakin vain tiistaisin. Raakaa maanantaisin. Öljyä, magnesiumia, pipetillä d-vitamiinia, solariumia, fysioterapiaa, sähköshokkeja ja ivalolaista manaajaa sen sijaan suositellaan viikoittain. 

Aikahan tietysti kultaa muistot, mutta kyllä se kuulkaa ennenvanhaan oli sellaista kiikkustuolimeininkiä.
Koirat olivat koiria ja saivat mellestää ja rellestää ilman naksuttimia ja positiivista vahvistamista. Miten kummassa ne onnistuivat olemaan onnellisia ja elinvoimaisia ilman kaikkea huolta ja murhetta?

Ihan en ole valmis vaipumaan syvälle huolen ja murheen alhoon - onneksi minulla on niin positiivisia ja hauskoja koiriakin, mutta kyllä huolet ovat läsnä. Avaa vain somen ja sieltä "rodun murheet"-ketjun, niin avot! Mutta sinne ei saa mennä uimaan. Eikä sinne saa upota. 

Rodussa kuin rodussa onkin tänä päivänä "todistustaakkaa" ja harrastamiseen on tullut voimakas tulostavoitteellisuus. Pelkkä osallistuminen ja entisten ennätysten lyöminen tai niiden ylläpitäminen ei ole enää mitään. 

Mitä se todistustaakka sitten on?
Osittain kyseessä on varmaan meistä itse kunkin "itse itseensä ottama velvoite" johon kukaan ei meitä tietenkään pakota eikä velvoita, mutta valitettavasti pahimmillaan koemme, että on PAKKO. Vaikka ei ole. Nykyaika asettaa (somen välityksellä) meidän kaikkien luettavaksi ja käsiteltäväksi joidenkin äänekkäimpien ja ilman filtteriä kirjoittavien sangen mustavalkoisia ja joskus syyllistäviäkin kommentteja, joita me joskus kovin yksinään sulattelemme. Jotkut harrastajista omaavat sovittelevan tyylin, toiset rakentavan ja kolmannet syyllistävän. Tässä maastossa me kaikki soudamme, parhaamme mukaan ja yritämme suoriutua. Meillä kaikilla on rakkaat omat kainaloiset nelijalkaiset puikkonokat joiden kaikkia hassutuksia, nyansseja ja kummallisuuksia palvomme, mutta meidän tulee myös kyetä selittämään miksi koiramme hautaa luun. Varsinkin, jos mahdollisesta jalostuskäytöstä puhutaan. Silloin, kun tulin rotuun, oli hyvä tutkia silmät ja siinäpä se melkein olikin. Kolmessakymmenessä harrastusvuodessa on otettu aimoharppauksia siihen, missä nyt ollaan. Silmät, sydänultra, polvet, kyynärät, lonkat, selkä. Ja tämä kaikki - miinus selkä - mielellään kahden vuoden välein. 

Pyrkimys hyvään on kaunis.
Ja siihen tietysti tulee pyrkiä ja panostaa.  Jotenkin vain pelkään, että se itse koira unohtuu tässä yhtälössä? Se, joka tykkää juosta, kykenee siihen, on iloinen päivästä toiseen, hyppii, moikkaa tutut ja tuntemattomat, omaa saalisviettiä myös muovisuikaleisiin, omaksuu kopituksen, ryhmäjuoksun, maastojuoksun salat kaikkine nyansseineen; valitsee parhaat ajolinjat, on innokas ja ketterä, syö hyvin, kakkaa tiukkaa tummaa sikaria, sanoinko jo; on iloinen, häntä heiluu, on kotonaan bussissa, autossa, laivassa, Liettuassa, Latviassa, rannalla, metsässä, hotellihuoneessa, syö hyvin, parhaimmillaan nielee kuusi matokuuria kesässä, pusii lapset, halaa ihmiset, on avoin, suora ja rehellinen, ilmentää rotua, tyyppiä ja siihen päälle menoa ja meininkiä. 
Pahoin pelkään, että Aat ja Nollat astuu jalostusta määrittäviksi tekijöiksi. Missä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Samalla kun nostan hattua kaikille niille ajatusmaailmaani avartaneille VANHOILLE kasvattajille, jotka pyrkivät ottamaan kaiken huomioon ja näkemään itse Koiran, kaiken keskiössä. Siellä se möllöttää, viiksikarvat värähdellen, peittää paljon maata alleen, omaa tasapainoiset kulmaukset, tasapainoisen luuston ja luonteen. Ajaakin vielä ja ilmentää rodun käyttötarkoitusta. 

En kadehdi ketään, vaikka olenhan kateellinen.
Kaikille niille, meille ja teille jotka olette rodun keskiössä. Joudutte painimaan ja punnitsemaan oman koiranne jalostusARVOA kaikkien tutkimusten - ja niiden tulosten jälkeen. Jokainen meistä punnitsee asiat ja arvot omaan viitekehykseensä, omaan arvomaailmaansa. Älköön sitä kukaan koskaan väheksykö tai arvottako omaansa vasten. Olen itse menettänyt yhden ystävän oman ahdasmielisyyteni ja kriittisyyteni takia. Meni vuosia ymmärtää se, että mitä tuomitsin toisessa, tuomitsin itseasiassa itsessäni. 

Ehkä haluan myös sanoa, että me kaikki olemme oikeassa.
Olkaa siis uskollisia itsellenne, olkaa kriittisiä mutta myös löysätkää välillä. Kuka meistä on toista enemmän oikeassa, ei kukaan. Me kaikki olemme oikeassa, aina jonkin asian suhteen.

Kaikkein eniten olen vuosien varrella nauttinut ja saanut keskusteluista MUIHIN rotuihin/roturyhmiin ja suosittelen perspektiivin laajennusta, lisäystä ja levennystä kaikille.
Huumori on hyvä pitää matkassa myös. Letkeys, rentous ja löysäranteisuus kaiken kriittisyyden ja paheksunnan keskellä ja lisäksi. Siispä rentoutukaa yhdessä koiranne kanssa. Siihen ei välttämättä tarvita sitä ivalolaista manaajaa eikä edes espoolaista raviaskeljärjestelijää. Voima ja rotu on sinussa ja elinvoima ja rotu on juuri sinun koirassasi!

kuvat oma kuva-albumi ja Eeva Hämäläinen

Kilometrit pulkassa ja taloyhtiön juoksumatto rasvausta vailla ynnä muita muistoja.

Taas on aika statistiikan.
Se onkin maireahko - mitäpä sitä koronavuonna muuta kuin jalalla koreasti.

Suomen kehissä sitä ei juuri päästy tekemään - siis sitä jalalla koreasti - mutta tasaisesti puuskutettiin menemään lenkillä tepsutellen, portaissa ja taloyhtiön maanmainiolla, kolisevalla ja kitisevällä juoksumatolla.

Tuosta juoksumatosta onkin tullut melkein jo kaveri; se on ihailtavan lähellä (100 metrin matkan päässä) ja aina valmiina, kun vain töpselin laittaa seinään. Lisäksi se ei arvostele, jos aina ei jaksa juosta putkeen. Nykyisin vedetäänkin erilaisin intervalliharjoittein; joskus kävelen minuutin, juoksen minuutin. Joskus minuutti kävelyä ja heti perään 6 minuuttia juoksua. Kevyt 20-minuuttinen treenimme on toki aina parempi kuin ei 20:a minuuttia ollenkaan, eikö?!

Tepastuskilometreissä tehtiin uusi ennätys; 2404,2 käveltyä kilsaa, mikä on 269,1 km enemmän kuin vuonna 2019! Eipä tästä voi taas muuta kuin kiittää nelikkoa Huima, Bali, Maui ja Samui! 2404 jaettuna 365:llä = 6,58 km/pvä. Kuvan kengillä on myös vaikutuksensa asiaan. Tuppaa menemään nykykilsoilla 2-3 paria/vuosi.

Portaissa puuskutettiin 48 kertaa; joka tekee keskiarvon 4 x/kk. Uimaan pääsin vaivaiset 7 kertaa. Juoksumatolla hipsuteltiin 55 kertaa; mikä tekee keskiarvon 4,58 x/kk. Jumppaa menin 13 kertaa. Nettijumppa tahtoi jäädä lenkkeilyn, juoksumaton ja portaiden jalkoihin. Lenkkijuoksulla käytiin lisäksi Samuin kanssa 9 kertaa. Onhan tässä suoritteita. Yhteen laskettuna 132 treeniä.

Tarun kanssa löydettiin Rakveren reissulta kaksi uutta paria kenkuleita, tosin ei näistä lenkkeilyyn ole. Soveltuvat lähinnä kehässä keekoiluun:

Jouduin perehtymään myös enkkupoikien, Maui & Samui, passeihin, sillä Brexit aiheuttaa sen, ettei UK-passeilla ole enää matkustaminen. 
Huvittavaa sinänsä, että vaikka vuosi on ollut ankeahko ja serttejä ja muita suoritteita on jahdattu verkkaan mutta "pää punaisena" niin suoritteiden määrä pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Nimittäin Baltian-matkailuaukkoja oli sittenkin tarjolla - peräti viisin kappalein! Suomessakin saimme muutamasti kipaista niin näyttelyissä, maastossa kuin radallakin - parhautta!! 

Näin sitä tulee taas miettineeksi, että mitä tekisinkään ilman puikkonokkiani. 

Ne vievät lenkille, ne vievät kisoihin & kinkereihin, ne vievät ulkomaille. Siinä missä Bali oli TODELLA vaivaton reissukoira ja ihana matkakumppani, Samui pistää kaiken potenssiin kuusisataa. Niin mutkatonta ja vaivatonta ja leppoisaa, Samui is a truly soulmate, kotonaan kaikkialla! 

20.9.2020 Samui nauttii Piritan rannan aamuaktiviteeteista Virossa

Eikä siinä Maukku jää paljon pekkaa pahemmaksi. Nämä kaksi enkkua on kyllä monin tavoin täyttäneet toiveeni; vaikkei minulla koiria ottaessa edes sellaisia ole. Ja vaikka serttejä ja sijoituksia ei aina ole tullut (nimeksikään) niin tienpäällä olo tämän kaksikon kanssa on ollut silkkaa sinfoniaa.

Viron Marina-hotellissa 20.9.2020

Baltian saaliina oli 3 ROPpia Samuille, Mauille yksi PU4 -sijoitus. Lisäksi Samui pokkasi 2 Cacibia ja 2 vara-Cacibia. Liettuasta Samuille 1 luokkasert KV-näytelmästä. Ja lokakuussa sitten valioiduttiin komeasti; EE & FI Ch Sämylle!

Maasto-osastolla Mauille ei startteja, Samuille yksi, 11.10. Kouvolasta maireat 445 pistettä ja oikein pirtsakka ja ponteva juoksu!
Rataosastolla Mauille kolme kisastarttia, joista paras tulos 19.9. kisasta kellotus 19,57 s. Treeneissä Maukku paukautti 19,45 s tuloksen. Pyörii lähellä, mutta vain lähellä.
Sämy starttaili harjoituksissa radalla myös muutamasti ja kellotti ainokaisessa virallisessa ratakisassaan 21,03 s ajan.
Kerroinko jo, kuinka ylpeä olen tästä enkkuduosta joka osoittaa maanmainiota jahtausintoa ja kopitukset ja kimppajuoksut ja lähdöt sujuvat mainiosti ja säällisesti. Ylpeä olen tästä kaksikosta ollut, on meinannut rintavarustus poksua useamman kertaa.

Rintavarustus on paukkunut myös Samuin pentujen myötä. 
Komistuksia ja iloisuuksia on syntynyt 26.4. Dominijaan Liettuaan ja Woodbrooksilaan 31.7. sekä Nyanssilaan 14.9.2020.
Olen saanut tavata useita pennuista ja ollut äärettömän iloinen niiden reippaudesta, iloisuudesta ja valoisuudesta! Vielä on varhaista sanoa, mitä kenestäkin tulee mutta luonteet ovat ainakin olleet 10+ ja pennut ovat vilkautelleet myös lupaavia tasapainoja. Kaksi asiaa, jotka molemmat ovat itselleni tärkeitä. 

Kuvassa yksi maistiainen, Nyanssin Love No Limit, Tilli, (Samui x Nyanssin Hayabusa)

Vuosi siis antoi mutta myös otti.
Turvavälit, maskit ja käsien pesu - kolme asiaa, joista tuli arkipäivää. Samui valioitui kahteen maahan, Maui kävi TODELLA lähellä KV-aikaa, mutta myös haimatulehdukset pitivät otteessaan, Huima pääsi laihtumaan ruoan vaihdon myötä ja Samuin perälistossa käväisi paukama. UK-passit menivät vanhaksi ja niiden uusintaan piti sijoittaa seitsemänkymppinen. Kaunas peruuntui, Narva siirtyi kolmatta kertaa. Onhan sitä tässä. Kalenterit on yhtä suttua merkintöineen. 
Mutta sitä ne (vuodet) tekevät aina. Antavat ja ottavat. Kaikki on kuitenkin moninverroin hauskempaa yhdessä whippetien kanssa!
 

Kiitos, että olette ja kuljette rinnalla ja mukana. 

Hirmuisen iloinen kaikesta eletystä ja koetusta.

Hirmuisen. 

Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikille teille! 

Vuosi lähenee loppuaan - hetkeksi syviin vesiin.

Onpas ollutkin kerrassaan mielenkiintoinen vuosi. Kevään korvalla, maaliskuussa, alzheimeria sairastava äitini pääsi vihdoin haluamaansa palvelutaloon. 
Sittemmin tapaamisemme ovatkin olleet palvelutalon pihapiirissä tapahtuneita, lyhyitä, joskin sympaattisia kakunsyöntihetkiä. Vietän nyt vuosiin ensimmäistä joulua ilman äitiäni, viime jouluna vielä istuimme yhteisessä joulupöydässä. Kiikutin kuitenkin äidilleni kahdessa erässä kukkia, suklaata ja lahjoja. Myös hänen hoitajilleen. Toivottavasti niistä on hänelle ja hoitajille iloa - aina ajattelen tavaraa viedessäni, että "pian nähdään"! 

En ole mikään jouluihminen.
Joulu on minulle päivä muiden joukossa, toki maukkaampi. Tänäkin jouluna graavasin lohen ja ostin kunnon puntin tilliä kyytipojaksi. Lähikaupasta löysin jälkiruoaksi "terveellisen" pussin kuivattuja hedelmiä; papaijaa, ananasta ja kookosta. Maistuvat erityisen hyviltä Finnairin kipoista, jotka ansaitsin taannoin vapaaehtoistyökeikaltani. Herkullisia, mutta niin syntisen sokerisia. Pussista puuttuu nykyajan muodikas label "ei lisättyä sokeria". Tuota kaiken pahuuden alkua. 

No, sisustin hieman kotiakin kynttilöin ja kukin. Jotain iloa silmällekin.

Snäksit maistuvat tietysti paremmilta Finskin posliinikupeista!

Viikolla kävimme Huiman kanssa kortisonitarkistuksessa.
Pienen pieni Puimio on syönyt kortisonia nyt 8 vuotta. Pelästyin, kun yhtäkkiä havaitsin Huiman laihtuneen. Vuosi sitten painoa olikin ollut 16 kiloa, nyt 14,8. En ole aivan varma, mistä oli kyse, sillä verikokeet näyttivät kaikki hyviltä, lihaskunto ja yleinen olemus sai runsaasti kehuja, pumppu hakkasi vahvasti ja terveesti, ilman sivuääniä. Perusteellisen senioritarkistuksen jälkeen saimmekin kehotteen vain yksinkertaisesti "lisätä ruokaa". Tästäkös Huima iloitsee!

Lenkkeilimme jouluaattona reippaan ulkoilureitin; suosikkini onkin nyt lumen puutteen vuoksi (!!) Håkansbölen kartanoalueen ns. lyhyempi kuntorata, jolloin voimme kävellä likipitäen 90%:sti poissa hiekoitetulta asvaltilta.
Reitissä on yksi pieni mutta, se vaatii kämppiksen Avensiksen Hakunilantien Vaaralan päähän meitä noutamaan, sillä Hakunilantie on miinoitettu terävällä hiekoitushiekalla aivan koko kadun leveydeltä. Lähdepuistontie taas oli siitä IHANA pätkä, että liikenne on olematonta, joten saatoimme kävellä ajotiellä KOKO tien pituuden. Kävelytie kun oli miinoitettu terävällä hiekalla kauttaaltaan. Plusasteita oli neljä.

Haluaisinkin edelleen keskustella hiekoituksesta vastaavan kanssa ja käydä läpi lain määräämiä kirjaimia: LAKI kadun ja yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta KLIK. Tämä kohta on erityisen mielenkiintoinen ottaen huomioon viime päivinä lehdistössäkin nähdyn väitteen "koko kadun hiekoittamispakosta": "Kunta voi päättää, jos liikenteelle ei aiheudu huomattavaa haittaa, että määrätty katu tai kadun osa pidetään talvella kunnossa vain osittain taikka että määrätyllä kadulla tai kadun osalla ei torjuta liukkautta, jotta sitä voidaan käyttää kelkalla kulkemiseen. Liukkauden torjumatta jättämisestä on ilmoitettava."

Pimeään vuodenaikaan osuu myös toinen lehdistökatsaus oikein hyvin. Nimittäin Iltalehden haastattelu Jari Koposesta. 

- Kun olin vauva, ukki ei antanut äitini pitää minua ollenkaan äidin sylissä. Vauvaa piti ukin mukaan karaista, jotta julma elämä ei pääse murskaamaan. Vauvana huusin siis tyhjyyteen. 
Jutussa puhutaan "hienosti" tunnehaavoista;
- Tunnehaavoja syntyy joka kerta, kun koemme, että tulemme ohitetuiksi, vähätellyiksi, mitätöidyiksi tai muulla tavalla hylätyiksi.

© Anssi Ketomäki

Minulle koirat ovat silläkin tavalla erittäin merkityksellisiä, että ne ovat koko maailmani. Haen kaiken elämäniloni ja -haluni niistä ja ne merkitsevät minulle siten "aivan kaikkea". Joskus olen ohimennen haaveillut, että "joku ihminen jossain" olisi yhtä merkityksellinen, mutta onnistun aina pettymään. Ja tietenkin omiin odotuksiini.
Koirien kanssa elämä on sittenkin paljon helpompaa ja mielekkäämpää vaikka ei sekään ongelmatonta ole. Siinä missä "koulutan koiriani, ne kouluttavat minua" - ja aina löytyy, jokaisen koiran myötä, uusia sävyjä ja uusia pohdinnan paikkoja. Minä vien koiriani - onkin oikeastaan muodossa "koirani vievät minua". Se tekee nöyräksi. Sillä kun "annan iloa koirilleni - saan itse moninverroin". Koirani haastaessa minua, oivallus kantaa meitä yhdessä.

© Anssi Ketomäki

Takaisin Koposen koskettavaan haastatteluun:

- Naiset ovat tottuneet kannattelemaan parisuhdetta ja perhettä niin, että miehet uskovat kaiken olevan hyvin.
Miten totta. Oma äitini kannatteli koko perhettämme ja minä menin siihen oppiin mukaan, kainalosauvaksi. Kiltteys on kuin aikapommi. Kunpa minut olisi kasvatettu myös pitämään puoleni. Koponen kertoo haastattelussa, että "ei ollut aikaa pysähtyä". Koen samoin. Minua ajaa jokin äänetön pakko pysymään kokoajan liikkeessä. Siksi kävelinkin nuoruudessani varmaan miljoona kertaa onneni ohi, koska oli aina niin "kiire". Minne, sitä en tiedä itsekään. On hurjaa haluta suojella itseään, mutta myös tietoisesti toista.
Koirani ovat, onneksi, auttaneet minua paljon. Olen löytänyt itsestäni myös satunnaisesti asioita ja puolia, joista pidän - negatiivisten puolien vastapainoksi.


Koponen kuvaa hyvin haastattelussaan: "Minuun oli lapsuudesta asti jäänyt niin kova perushaava, varpaillaan olo". 
- Oman arvottomuuden kokemukseni takia lapseni eivät nähneet rakkaudellista isää, vaan isän, joka ponnisteli, epäonnistui ja jatkoi ponnistelujaan, ymmärtämättä toisin. 

Miten traagista elämä onkaan, pohdin. Me kaikki teemme parhaamme ja silti teemme ja sanomme asioita, joille emme löydä itsekään "selityksiä".
Usein tilanteet, ihmiset ja tapahtumat vievät meitä vain mennessään ja sitten huomaammekin hölmöilleemme huolella. Onkin äärimmäisen vaativaa ja itsellekin haastavaa selittää jotain sellaista, jota ei itsekään (omassa käytöksessään) ymmärrä. Vielä traagisempaa siitä kaikesta tekee se, kun luulee pyrkineensä hyvään ja saa aikaan vain kaaosta ja väärinkäsityksiä. Elämä ei totisesti päästä meitä helpolla. 

Liekö meillä jokaisella elämässään Koposen kuvaama ukki, joka oli raju sekä itseään että toisiaan kohtaan:
- Ukki hoki, että hampaita pitää purra niin kovaa yhteen, että veri tirskuu ikenistä. Hän oli Management by perkele -tyyppi.

Iltalehden haastattelun oli tehnyt toimittaja Susanne Strömberg.

© Anssi Ketomäki

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan uivani syvissä vesissä mietteineni.
Onneksi minulla on koirani, jotka ovat kuin elämän kellukkeita. Vievät ulos, pitävät pinnalla, pysyvät vieressä ja imaisevat harrasteisiin. Siinä missä mennyt elämä, koetut tilanteet ja eletyt ihmissuhteet kouraisevat ja kuristavat, saavat koirani onneksi riuhtaistua nykyaikaan ja -hetkeen. Siinä missä eletty elämä piinaa ja kahlitsee ja kyykyttää - koirat onneksi ottavat otteeseensa ja se ote on pehmeä, sympaattinen, myötäelävä ja rakastava. Karvainenkin. Joka ei ole tuntenut ja kokenut koiran pyyteetöntä rakkautta on jäänyt paljosta paitsi.

Siinä missä me "koulutamme koiraamme"; ne opettavat meitä. 
Uskomatonta, kuinka paljon tuon nelijalkaisen aerodynaamisen sielunkumppanin kautta voi kokea ja elää herkemmin, syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Anna siis whippetin valloittaa elämäsi ja sielusi - olkaa yhdessä sydän ja sielu auki! Vaikka ihminen ei ole koskaan valmis, whippetin kanssa eläessä olemme ainakin "valmiimpia" ja yhtä!

Ihanaa Joulua kaikille teille ihanille!

Muhevaksi lopuksi: kurkkasin 7 päivää etuajassa tämän vuoden kilometreihin. 2019 käppäilimme 2135,1 kilometriä. Tänään, 24.12.2020 lukema on 2354,3 - kiitos poikieni, marssimme kohti uutta ennätystä! 

Lenkkeily ja harrastaminen whippetin kanssa on PARASTA!

Kivimurskanperkele on täällä!!

Niin siinä sitten taas kävi, että kun Ilta-Sanomat tai Foreca julkaisee ja ilmoittaa, että "aamulla on klo 06-08 välisenä aikana pakkasta -1 aste"  niin kaupungin hiekoitusautot ajavat teille ja turuille syytämään mursketta. 

Kuinka moni teistä muistaa lapsuuden kauniin, pyöreän, ruskean hiekan?
Minä muistan. Meidän talon talonmies sitä nakkeli, hanska kädessään, ja ai että se oli kaunista, tasalaatuista pyöreää hiekkaa. Se oli oikein sellaista hienolaatuista, vähän kuin kahvinporoa! 

Kahvinporohenkisestä hiekasta on tultu sittemmin raekooltaan isoon ja terävyydeltään maksimiterävään murskeeseen, SEPELIIN.
Vietämmekin nyt toista "talvea" peräkkäin, kun lumentulo on minimissä (on se lopputalvenkin, uskokaa mua) ja pakkaset sahaavat niin, että yöllä voi se muutama aste olla ja aamulla/päivällä on plussaa.
Mutta kun Setä Sepeli lukee Forecan sivuilta, että pakkasta on -1 aste välillä klo 06-08 niin hiekansyytäjäautot lähtevät tien päälle...

Tätä tässä naisen logiikalla hieman ihmetellään.
Vantaan Sanomat oli yrittänyt tehdä aiheesta taannoin pienen jutuntyngän, mutta Setä Sepelin vastaus toimittajan kysymykseen jäi mielestäni hieman vajaaksi: "hiekkaa on hyvä laittaa pohjalle, kun pakkanen tulee, niin sitten on sitä hiekkaa" tjsp.

Meillä oli täällä Vaunukujalla aamulla pieni pakkanen.
Katsoin ikkunasta, kun oranssi vilkkuvalo pyöri kääntöpaikalla ja suhasi edestakaisin. Lähtiessäni juoksuttamaan vinttikoiriani, havaitsin, että Setä Sepeli oranssivilkkuvaloisella työvempeleellään oli syytänyt sepelikerroksen NYT myös ajotielle, entisen pelkän kävelytien sijaan. Huolella olikin. Oikein leveästi, kunnolla kuorruttaen. Mikään semmoinen HARVAhiekoitus ei tullut kysymykseen, vaan syytösyötöllä, kerralla kunnolla, leveälle, laajalle ja paksulti. Niin kerta. Nyt on joulukuu. Ja Foreca.

Menin koirineni shokkiin.
Menin niin shokkiin, että jahka olin saanut vinttikoivet juoksutettua ja piipahdettua kirpputorilla ja Äsmarketissa nakkasin koirat kotiin ja tarrasin harjanvarteen; kyllä. Kyllä minä hulluuskohtauksen sain ja menin lakaisemaan KOKO Vaunukujan tienpätkän niin, että saadaan edes tuo mäki valita kävelytieltä, kävelemmekö HIEKKAosastolla vai HIEKATTOMALLA. No kuulkaa, kyllä uskon, että aika moni muukin valitsee sen hiekattoman katuosuuden!

Ai mitenniin?

No, ihan tuossa kampaajalla ollessa Kaija Kihara sanoi, että "hiekkaa tulee kengissä sisään ihan jäätävästi ja sitten kun siirrän pyörillä kulkevaa työtasoa niin KRIIKKKK vaan kuuluu, kun siellä pyörien alla on sitä sepeliä". Hiekkaa menee PLUMPS vain lenkkikenkään sisään ja sukat sanoo RIKKSS, kun se sepeli aikansa siellä kantapään alla pyörii. Pyöränkumit sanoo myös POKKKSS, kun sepelin seassa on se kvartsin perkele joka rikkoo pyöränkumit.  

Kaupungin Setä Sepelit ja Heikki Hiekottajat tietenkin ajattelevat woblaavin jaloin liikkuvaa ja yön selässä kiitävää Risto Rinksuttelijaa. Joka talvi nilkkaa murtuu ja lonkat menevät sijoiltaan. Samoin kun sukkaa hajoaa, pyöränkumit paukkuu ja koirien anturat on täynnä kvartsia.

Voisiko kompromissi olla ratkaisu?
Tietenkin. Setä Sepelin ja Heikki Hiekottajan tarvitsisi edes jotenkin ottaa huomioon ne ~ 2300 km vuodessa asvaltilla lenkkeilevät, jotka haluaisivat vain valita, lenkkeilevätkö he ~ 5 kuukautta kvartsipitoisella murskeella vai hiekoittamattomalla tien osuudella. Olen kuullut luotettavasta lähteestä, että tien VOI hiekoittaa vain puoliksi. Lisäksi Oulussa muutama vuosi sitten testattu puulastu tuotti pelkkää positiivista käyttäjäkokemusta ja palautetta. Vaihtoehtoja on.

kuvat: Sanna Vahlberg ja oma albumi 

Raikkautta taloon!

Miten ihanaa onkaan törmätä ihmiseen tai tilanteeseen, joka on kuin piristävä ja raikas kevätsade! Nyt kun vuosi on ollut suoraan sanoen ankeahko, on raikkaus ollut kortilla. Mutta kyllä sitäkin on aika-ajoin ollut - onneksi saatavilla.

Ollaan tässä meidän jästipäiden könsikkäiden, urautuneiden, sarkastisten ja kyynisten piireissä pohdittu, että kuinka nuoret tuulettavatkin vulgaarin iloisesti ja puhaltelevat hämähäkinseitit mennessään. Olen kyllä joskus Anna- tai Jaana-lehdestä lukenut, että "millaista on olla 3-kymppinen, 4-kymppinen ja 5-kymppinen". Mutta en ole uskonut lukemaani. Ja jos olenkin 26-vuotiaana lukenut "nelikymppisyydestä" niin en ole ainakaan yhtään osannut eläytyä lukemaani. Vielä vähemmän olen osannut hahmottaa viisikymppisyyttä; kuinka kitisevä ja natiseva minusta on tullutkaan! 

Harrastusvuosia alkaa olla kunnioitettavasti takana, mutta olenko oppinut mitään?
Aika vähän. Kokoajan tulee eteen uutta ja ihmeellistä, joka kyseenalaistaa kaiken eletyn, opitun ja nähdyn. Maailma muuttuu sellaista vauhtia, että ihmettelen kuinka nuoretkaan pysyvät perässä. Sisäistämiskyky on koetuksella, kun infoa ja dataa pursuaa sellaista tahtia, että juuri kun saat vaivoin jonkun kirjainyhdistelmän aivoon, esim. LTV = lumbosacral transitional vertebra niin tulee uusi. MVD, TVD, SAS. Ja tiedättekö, nuoremmat lurittelevat nämä kuin kertotaulua lukisivat. Ulkoa. Sisäistäen. Itselleni tulee SASsista mieleen vain Scandinavian Airlines. Ei muuta.

Onneksi ei nolota. Ahdistaa vain.
Tämä vuosi on pakottanut vaikeiden asioiden eteen. Olen tuntenut jäätävää syyllisyyttä milloin mistäkin, asia, minkä lapsuuteni juurrutti minuun. Furman kirjoittaa, että "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" mutta minun mielestäni syyllisyys ja häpeä, nöyryytys ja väheksyntä ei lähde edes juuriharjalla kuuraamalla. Koettua lapsuutta on vaikea "kirjoittaa toisin" jos kuka siihen pystyykään.

Olen monesti ajatellut ja sanonutkin, että vain koirat pitävät minut järjissäni. Tosin nykyaikaan kuuluva debattihenkisyys kukkii kaikkialla, ja varsinkin koiramaailmassa!! Ja vie ajoittain viimeisetkin  järjenrippeet. Harrastusvuodet tuovat syvyyttä ja perspektiiviä - mutta joskus sitä uppoaa juuri näiden monien harrastusvuosien vuoksi todella syviin vesiin! Jokin koiran saama harrastus- tai terveystulos saattaa viedä hyvin synkkien sävyjen äärelle ja sitä joutuu välillä kaivamalla kaivamaan optimistisuutta oikein hohtimilla itsestään, mutta onneksi jotain ilonhiveniä aina löytyy.

Tykkään älyttömästi olla nuorten ja naiivien kirkasotsien kanssa tekemisissä, koska vaikka kanssakäyminen heidän kanssaan on joskus rasittavaa ja haastavaa, kun ei vaan olla samalla sivulla, niin juuri siksi se onkin niin mielekästä. Omat pölyttyneet ajatusmallit tuulettuvat ja raikasta kevätsadetta sataa sisään oikein kuukauden edestä. Oivalluksia, uusia lähestymistapoja ja kyseenalaistamista oikein tulvii ikkunoista ja ovenkarmeista!

Tämä syksy on tuonut muassaan iloisia ja valloittavia tapaamisia Samuin pentujen kanssa.
Uudet ihmiset, uudet koirat. Paljon raikasta kevätsadetta, raikasta tuulta, raikkautta pöytään, päivään ja harrastamiseen! Miten ihana on ollut nähdä, kuinka isäpappa juosta viilettää lastensa kanssa. Lapset ovat olleet iloisia, reippaita, avoimia, mutkattomia. Kukaan ei tärise, vingu, kitise eikä pelkää. Jos voisin laittaa näitä tapaamisia rasiaan ja pulloon, laittaisin. Ja annostelisin aina mikstuurana pitkin viikkoa. Iloisia, ihania uusia ihmisiä rotuun - iloisia ja ihania wipattimen alkuja.

Tässä yksi pätevä pieni. Nyanssin Love You Forever, "Naava".
(Ch Collooney Poker Player x Nyanssin Hayabusa)
© Heta Kantia

Synkkyys on sittenkin vain mielentila, jolle voi ja pitää yrittää antaa valohoitoa ja siedätystä.
Syyllisyyden ja mitättömyyden tunteet kuuluvat nekin elämään - ja niiden kanssa on vain elettävä. Mutta onneksi em. tunteiden kanssa ja läpi saa elää ja mennä whippetin kanssa! Miten loistavaa! 

Ja onneksi saa tavata rodun parissa aina uusia Kevätsateita ja Raikasta riemua - ja kun kyseessä on whippet, niin tarjolla on ajoittain myös Timanttista Tykitystä. Sokka - ei kun - koirat irti ja sielu - ei kun - baana auki ja anna Whippetraikkauden virrata sisääsi!

Kilpaileminen muuttuu. Ja paras rotuvalintahan kaikkeen on whippet.

 Viimeaikoina on some täyttynyt jännittävistä kilpailemiseen liittyvistä kommenteista. Sain tästä aikaiseksi jopa pienen lenkkibattlen, mutta oma loputtoman utelias ja perusteluja vaativa mieleni ei lenkin aikana saanut vastausta laajahkoon aiheen tiimoilta virinneeseen ihmettelyyn. 

Yksi sittemmin saamistani viesteistä:

"Mun mielestä se titteli ei ole enää sama asia kuin ennen. Ennen se oli merkki erittäin hyvästä maastojuoksijasta, kun nyt se on merkki siitä että koira on osoittanut rotutyypilliset taipumuksensa ja juossut tarvittavalla tasolla."

Kysyessäni, että miksi tittelin pitäisi olla sama kuin ennen - en saanut vastausta. Battle päättyi. Tuttuun tapaan some jätti ihmiset kellumaan ja ihmettelemään, että "mitä oikein pitäisi ajatella". Kukaanhan harvoin näissä battleissa osaa perustella ja/tai sanoa yksiselitteisesti, että MIKSI ja vielä vähemmän, että MITEN.

Omasta mielestäni meillä on harvinaisen kyvykäs ajamiseen kykenevä rotu, ei sen ihmeempää. Olen vain ihmeissäni siitä, että koiran saavutuksen pitäisi TUNTUA tai sen pitäisi tuoda muassaan arvostusta? Minulle kun jokainen koirani tuo "tuntumaa" ja "arvostusta" ihan vaikka lenkillä.

Jossain vaiheessa Vinttiliitto tai joku muu Hyvin Tärkeä Elin päätti, että whippetin SERT-tuloksen minimipistemäärä on 450. Sitten jossain kisassa kipaisi ratalinjainen, jonka omistaja piti SERT-tulosta "läpijuoksusta annettuna tunnustuksena" . Seuraavassa maastokisassa kävikin sitten niin, että SERT lohkesi hyvä jos ykköstuloksen saaneelle. Kaikki menneiden kausien serttihait saivat tyytyä alle 400 pisteen saaliisiin. Kyvykkäistä oli tullut paskoja. Asiaa hieman ihmetellessä sanoivat tuomarit, että "koirat eivät kyenneet juoksemaan rinnettä alas, saati ylös". Nämä samat koirat, joiden edellisen kauden tulokset pompauttivat ne Suomi Cuppiin. Oli nyt ilmeistä, että HYVÄN kisakoiran tuli kyetä suunnanmuutoksiin, käännöksiin, valita parhaat ajolinjat, pystyä lykkimään ylämäkeen, könkkiä alamäkeen, pitää vauhti yllä, olla ketterä, kyetä käännöksiin ja pitää vauhti yllä. Vain Best Of The Best siihen kykeni ja loput oli alle 400 pisteen mäkijuoksuun kykenemätöntä haahuilijaa. Tähän oli tyytyminen. Toki muistan aiempien koirieni kanssa muunmuassa huikeita ensikisoja, esim. 489 pistettä (Luxi) ja jotka vajosivat sitten seuraavassa kisassa vaatimattomaan 419 pisteen suoritukseen. Luxi, muuten, juoksi urallaan 13 kisaa ja se saavutti niissä vain kaksi kertaa nykyisen 450 pisteen SERT-rajan.

Olen kisauttanut whippetejäni maastoissa vuodesta 1996 alkaen. Noin miljoona asiaa on muuttunut, mennyt parempaan suuntaan, asiat ovat selkiytyneet ja koirieni viettipolitiikka varsinkin auennut omistajalleen. Fanitukseni rotuun on kuitenkin pysynyt samana, jollei peräti kasvanut! Ihana, liioittelematon, juoksemiseen kykenevä rotu!

Kuitenkin minusta on äärimmäisen surullista huomata, että tänä päivänä VAIN super de luxe-suoritus huomioidaan. Tuomarit toivottavasti huomioivat myös SEMI-suorituksen, mutta yleisö ja muut koirien omistajat ovat pyrkimässä ihon alle ja pään sisään tässä. Olen itse ollut kisassa, jossa laajaa juoksukokemusta omaava harrastaja on downshiftannut oman koirani suorituksen, ja johon olen jopa itse lähtenyt mukaan. Siihen latistamiseen ja minimoimiseen!

Nyt on sitten jännittävää se, että meillä on lukuisia KELPOsuorituksia tarjoavia koiria siellä, täällä ja tuolla. Vaan kelpoisuutta ei enää tarjoakaan asiansa osaavat tuomarit vaan kilpakumppanit. Kilpakumppaneitten joukossa on kaltaisiasi leppoisia lauantaikisailijoita, mutta myös niitä, joille vain tykkisuoritus tuo euforiaa. Some tarjoaa tänä päivänä avokämmenläpsyjä muodossa: "koirani/koirasi suoritus ei tuntunut miltään. Vain parhaille tulisi suoda parhautta (SERT)". Miksi pitää määrittää luonnostaan kykenevä suoritus kauas loistokkuudesta? Miksei liki loistokas ansaitse gloriaa? Viekö liki loistokas megaloistokkaalta jotain pois? Olemmeko tilanteessa, missä naapuri on valmis maksamaan 100 euroa siitä, ettei naapuri saa 50 euroa?

Tähän lempisiteeraukseni: "meille annetaan koiria"! Samalla kun kyselen itseltäni, että miksi minulta kesti niin kauan oivaltaa rodussa syvällä esiintyvä saalisviettisyys sen kaikissa nyansseissa? Ja miksen antaisi koirilleni auki olevaa baanaa ja niiden ominaisten viettien loistaa sensijaan, että yrittäisin epätoivoisesti kahlita niille ominaisia viettejä tai väheksyä niiden suorituksia? Omat koirat ovat aina parhaita. Niissä on sittenkin kaikkien PÖLVÄSTIominaisuuksien lisäksi kosolti kaikkea bonusta ja plussaa.

Jokainen kasvattaja on omalla tavallaan paras rodun tuntija, oman tien kulkija, jolla on näkemys, kokemus, tieto ja taito - jota soveltaa kulloinkin parhaansa mukaan. NYT on tullut LTVeet ja lonkat sotkemaan (anteeksi) jalostusta, mutta vaakakuppiin on voitava laittaa myös käyttöominaisuudet, silminnähtävä terveys ja viettien ja vaistojen muassaan tuoma käytös. Siispä luonne ja rakenteen tasapaino, jota ei röntgen pysty kuvaamaan - ovat yhä painokkaammin mukana jalostusvalinnoissa, hyvä niin. Olen itseasiassa aina nostanut hattua kasvattajille, koska tiedän, että he tietävät, että voit hakea jotain/joitain ominaisuuksia ja saada jotain aivan muuta.

Minusta on ihanaa, että rotu varioi ja kasvattajat näkevät ja kokevat sellaista, mitä tavistallaaja ei ehkä edes tajua saati ymmärrä. Halutessasi rodun pariin, anna pitkään rodun parissa olleiden antaa suuntamerkit ja tee sitten oma polkusi ja omat päätelmäsi. Paras rotuvalinta on kuitenkin aina whippet.

Whippetiä on alettu miksata (rata + näyttely) ja ulkomuoto-ominaisuuksia saattaa siten yhteen juoksuominaisuuksien kanssa. Hienoa. Kunpa me kykenisimme miksaamaan samaan tahtiin omaa mieltämme yhdessä moneen kykenevien koiriemme kanssa. Siinä missä whippet taipuu moneen, kunpa mekin.

Arvostakaa koirianne. Vuoden 1996 maastovalio on aivan yhtä huippu ja päinvastoin kuin vuoden 2019 maastovalio. Mikään piste ja/tai SERT ei tule koskaan helpolla. Nauttikaa, kuten koirannekin!

© Kuvat Antti Ruotsalo

Whippetin pennut ovat riiviöitä. Tarvitsetko manaajan yhteystietoja?

Tänä syksynä on muutaman kerran tullut eteen tilanne, jossa whippetin pennun railakkuus on päässyt yllättämään ja minulta on kyselty hyvän manaajan yhteystietoja. 

Whippetin pennustahan käytetään hassunhauskoja ilmauksia, kuten "iltavilli" ja "hammasmiekkailu". Todellisuudessa pentu saa riehumakohtauksia, joiden aikana se niputtaa matot rullalle, roikkuu verhoissa, tipauttaa kaiken tavaran pöydiltä alas kopautellessaan pöydän jalkoihin, ärisee, puree, tekee hyökkäyksiä, tekee välillä pissat olohuoneen tuftatulle villamatolle ja aloittaa kaiken alusta. Niputtaa matot rullalle, roikkuu verhoissa.... Toiminta on päätöntä, sekopäistä ja aiheuttaa joskus omistajissaan suoranaista ahdistusta.

Usein tämän kohtauksen aikana ihmiset nauravat.
Hätäpäissään. Sillä onpas se hassu, he sanovat pennun törmäillessä huonekaluihin ja uudistaen näin sisustusta kun kaikki kalusteet menevät vinoon ja kirjahyllyn päältä putoaa anopin ja isoäidin pölyttyneet valokuvat lattialle. Mutta kohtauksen jatkuessa ei ehkä enää naurata, kun Oiva Toikan 250 euron arvoiselta linnulta katkeaa nokka lattialle kolahtaessa. 
Usein näiden riehumisten aikana - koiran näkökulmasta katsoen - ihmiset kiljuvat ihanasti, hyppivät ja jahtaavat. Koira tulkitsee kaiken todella hauskaksi leikiksi ja intoutuu lisää. Villiys onkin tiettyyn pisteeseen asti hassunhauskaa, ehkä oivaltavan söpöäkin; "katso, se repi jukkapalmusta just sen pitkän ruskean lehtilieron, jota en ole saanut tähän päivään asti irti, ihanaaaaa" kunnes siitä tosiaan tulee jossain määrin maanista.

Villi, kuten seesteinenkin, käytös ruokkii usein itse itseään.
Kun pentu on ihan pieni ja ihmiset konttaavat sen edessä ja intoutuvat leikkiin ja riehumaan yhdessä sen kanssa, on hyvä tietää, että pentu imee jo tässä vaiheessa rajoja. Pentua tulisi kieltää ensimmäisestä hain haukkauksesta nilkkaan, sen ensimmäisestä nenän puremisesta verille. Kiljunnan tilalle on hyvä ottaa selkeä, matala Ä ÄÄÄ -äänne tai perinteinen EI, N Y T riittää, toimii pidemmän päälle myös. Ja kun sanotaan EI, se myös tarkoittaa sitä. Eikä sitten kikateta päälle. Ja kun sanotaan, että NYT riitti, niin sitten riitti, eikä JOS vähän vielä, kun se on niin hassu. 

Muistetaan, että jos tänään pääsee sohvalle, ei se ole sitten tulevana lauantaina mitenkään päin kielletty, kun Annikki-anoppi tulee kylään.
Koira ei tätä ymmärrä, vaikka kuinka selittäisit, että kun Annikki ei tykkää. Voivoi. Sitten Annikki menee saunajakkaralle yksin istumaan ja mököttämään, kun "koiranpennun annetaan elää kuin pellossa". Koira ei tiedä vieraista kuka tykkää ja kuka ei - eikä sille auta selittää, että "nyt tänään asia on kielletty, koska Annikki". Annikki toki olettaa, että koiralle asia on selitetty ja koira asian tajuaa, kun koirat tekevät kaiken niin tarkoituksella. Kuten mököttävät ja kostavat. Onneksi Annikki kyläilee vain harvoin, koska "kahden viikon koulutusjakso, joka valmentaa Annikin kyläilyyn, on kuitenkin lopulta aika raskas". Helpommalla pääsisi, kun Annikki itse perehtyisi hieman koirien sielunmaailmaan.

 Miksi pentu sitten riehuu?
Pennulla on valtavat määrät energiaa. Sen elämä on alkanut 8 viikkoa sitten ja nyt se muutti kasvattajan pentukodosta suureen maailmaan. Suuressa maailmassa on ostoskeskuksia, vilkkuvia jouluvaloja - näin marraskuun aikaan - täysperävaunurekkoja, grillikioskilla nujuavia äänekkäitä reiskoja, lumitykeistä ja kaivinkoneista puhumattakaan. Kaikki on uutta ja ihmeellistä ja pennun päässä voi lähteä kaikki yhdeksi soossiksi, mikä pitää sitten lenkin jälkeen kotona suoristaa. Palikat paikalleen, niin sanotusti. Hiihaa, hieman olohuoneen ympärijuoksua ja kristalliesineiden pudottelua pöydiltä - niin saadaan kaikki prosessoitua. Siinä missä ihmislapsi laittaa madot ja hiekat suuhun, tekee koiranpentu ihan samaa. Maailmaa maistellaan ja päivät ovat usein täynnä ihmettelyä. Jokaisella pienellä pennulla on edessään ensikosketus lumeen, ensimmäinen joulu, kevät, perhonen, sänkipelto ja helle. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Prosessori käy päässä kuumana ja tarvitsee ajoittain järjestelyä. Riehunta purkaa päivän stressit ja koostaa kaiken yhteen. Puremalla koetellaan "kaikkea kivaa", eikä pentu juurikaan näe eroa, onko kohteena nilkka vai olohuoneen pöydänjalka. Paitsi että pöydänjalka ei huuda ja pysyy kiltisti paikallaan.

Saako riehuntaa aisoihin, missä kulkee riehunnan ja RIEHUNNAN raja?
Sen jokainen asettaa itse. Toisissa kodeissa matot ja verhot otetaan valmiiksi pois ja kämppä on täynnä verkkoja ja kompostiaitoja. Toisten kodeissa pennulla ei päivästä 1. ole pääsy sinne, tänne ja tuonne ja ohjeista pidetään tiukasti kiinni. Toisissa kodeissa ollaan leväperäisempiä ja armollisempia, sohvasyöksy sallitaan ja lenkin jälkeinen "takinpoistopiehtarointi" savitassuineen on sallittua. Sinä asetat säännöt ja sinun tehtävä on pitää niistä kiinni. Jos yhtään lohduttaa, voin kertoa, että jokaisesta pennusta kuoriutuu yhteiskuntakelpoinen. Se vaatii vain hieman - joskus pitkää - pinnaa. 

Riehunnan ja maanisen puremisen, haukkumisen, syöksyilyn ja ärisemisen saa kyllä aisoihin.
Manaajan kutsumista helpommalla pääsee kun kokeilee vaikka ignooraamista. Puremakohtauksen ollessa päällä, pentu siirretään rauhallisesti, eleettömästi ja määrätietoisesti sivuun. Elettä voi tehostaa kääntämällä selän. No ähäkutti, nyt se roikkuu hiuksissa ja puree selkää. Sitten noustaan ylös sohvalta ja katsellaan hetki ikkunasta ulos. Jos pentu on nyt hoomoilasena, että "miksei se kiljunut ja tunkenut tyynyä mun suuhun" niin palkataan se siitä, että se on hetken äimistyneenä hiljaa ja purematta. Hieno Rolle, oletpas sä hienosti kun et pure. (hetkeen) Kaivetaan pakastimessa ollut Kongi esiin ja saadaan näin kierrokset alas.

Kierroksia muuten laskee tehokkaasti juuri ruoka. 
Sain aikoinaan synninpäästön Tommy Wirenin luennolla kun kerroin remmiräyhäävästä koirastani, jolle avasin aina räyhäystilanteissa namibaarin. Juuri näin, hän komppasi, baari auki ja kierrokset alas. Jos riehunta-, räyhäys- tai mitkä tahansa kierrokset menevätkään liian tappiin, on naksu sallittu keino laskea kierroksia. Älä tokikaan palkkaa riehunnasta, vaan opeta vaikkapa katsekontakti tai sana TÄÄLLÄ (jota itse käytän) ja pian mikä tahansa valitsemasi SANA tarkoittaa naksua. Esimerkissä mainittu koira alkoi lenkillä jo lähestyvästä dobermannista tai rottweilerista kääntää päätään ja katsettaan minua kohti, kuin kysyen, että "oliko karkkia" ja siitä sitä palkkasin. Kontaktista.


Pieni pentu on itseasiassa helppo opettaa kontaktiin ja palkkaukseen.
Toiset istuttavat pentua, toiset vaativat hetken silmiin tuijotuksen, toiset pikaisen katsekontaktin. Mikä vain toimii oman pentusi kanssa, vahvista sitä. Palkkaamalla. Ja kun käytös on ei-toivottavaa, niin ignooraa. Muista, että kiljunta, huutaminen ja älämölö - on sekin tavallaan koiran näkökulmasta "palkkaa", koska useinhan riehuva ja hetkittäin mulkvisti pentu hakee juuri - mitäpä muuta, kuin huomiota. 

Muistan vuosia sitten erään ihanan pariskunnan, joka oli käynyt katsomassa whippetejä erään kasvattajan luona. Sohvilla makoili aikuisia eteerisiä whippetejä tassut ristissä, raukeasti Emmerdalea televisiosta katsoen. Kasvattaja oli mukava ja atmosfääri whippetmäisen houkutteleva. Rodulla oli/on "helpon koiran maine" ja pariskunta lähtikin pian pentua ostamaan. Muutaman kuukauden päästä pentu oli sitten kunnostautunut oikein huolella ja syönyt talouden kaikki talous- ja wc-paperirullat, kastemekon, kuusisataa kuulakärkikynää ja käyttäytyi muutenkin kuin pellossa. 

Mitähän kaikkea meiltä on vuosien varrella syöty?
On lähtenyt kokonaisia sohvia, patjoja ja hyllyjä kaatopaikalle kaivuu- ja puremishommien jäljiltä. Mitälie tapahtunut vuosien saatossa, kun nyt tuolin järsimiset vain huvittavat. "Ai tuonnekin se pentu on ehtinyt" ja/tai "tuonkin hoksannut". Yksi on syönyt istutetut sipulit, toinen kengät ja kolmas puristanut kaikki käsirasvatuubit tyhjiksi. Kulloisenkin hoksaamisen huomaaminen on ollut peräti hauskaa; TÄMÄ pentu keksi vetoketjut ja TÄMÄ pihan koristevadelmat. Mitä kulloinkin ja milloinkin. Samalla kukin on syönyt tiensä sieluusi ja jokainen on vienyt sieltä sittemmin palan mennessään, kun aika on ollut kypsä. Koirieni poismeno on kuin olisi raajaa revitty irti kehostani.

19:sta koiran jälkeen pidän itseäni suht järjissäni säilyneenä vaikka voi olla, että koiratuntemukseni lisääntyy ja ihmistuntemukseni heikkenee.

Sittenkin koira tekee kaiken sen vaistojen ja viettien ohjaamana - aina oikein, kun me ihmiset säädämme ja hölmöilemme loputtomiin.
Koira oppii varomaan asioita ja riippuen siitä, kuinka herkkä- tai vahvahermoinen se on, se ei toista virheitään joko koskaan tai kulloisessakin tilanteessa. Me ihmisethän toistamme, koska meillä on usein niin syvään juurtuneet käytösmallit ja vaikka oppisimme ja älyäisimme, että "nyt tuli tehtyä hölmösti" me luultavasti teemme vastakin hölmösti, koska olemme heikkoja (hölmöjä) ihmisiä. Koirat ovat sillä tavalla simppelimpiä, että ne näkevät asiat paljon putkinäköisemmin kuin me. Kun istuu ja tarjoaa tassua, saa nakkia ja kun riehuu ja puree nilkkaan, pistetään häkkiin rauhoittumaan. Ihmisen eteen annetaan 1000 tilannetta, ja me toistamme virheemme, aina vaan.

Minultahan on psykologiystävä kysynyt, että "onko jotain, mitä kadehdit koirista"? Vastasin; "kyllä, sitä, että ne tekevät aina oikein viettiensä ja vaistojensa ohjaamina, kun me ihmiset säädämme, häröilemme ja väännämme asiat monimutkaisemmiksi kuin ne ovatkaan". Kaverini meni sanattomaksi.  

Tähän loppuun vielä lempiajatelmani. Meille annetaan koiria.
Me emme osta niitä, eikä kasvattaja niitä meille valitse. Koira valitsee meidät. Saamme kulloinkin sen meille juuri oikean koiran. Meille voidaan antaa ensin helppo ja lupsakka koira, ja sitten "kahdeksan vaikeaa" ja sitten taas se ihmisen mieli. Jollei me olla opittu niistä kahdeksasta helposta mitään. On syynsä sille, että yksi syö sipulit, yksi kengät ja yksi käsirasvat. Yksi on remmiräyhä, toinen ääniarka ja kolmas pelkää kärpäsiä. Yksi pennuista on erityisesti manaajaa vailla, toinen on kuin ihmisen mieli. Kolmas teloo itsensä kerran viikkoon, vaikka kävelisi vain suoraa käytävää pitkin. Pelkästään koiria katsomalla ja seuraamalla oppii hämmästyttävän paljon. Jollei itsestään, niin luojan luomista koirista, niiden vieteistä, vaistoista ja kulloisista persoonallisista taipumuksista. Avaa aistisi koirallesi - avaat aistisi omaan ajatusmaailmaasi!

Tutkimusmatka kulloiseenkin pentuun, koirayksilöön - ja omaan mieleen on huikea .
Miksi koira käyttäytyy niin kuin se käyttäytyy ja miksi minä käyttäydyn niin kuin minä käyttäydyn. On aina ihmisiä, joiden mielestä kaikki pitäisi mennä sabluunaan, koirat ja muut ihmiset. Ja jollei ne sinne sovi, niin on luvassa nokkapokkaa tai ainakin äänekästä hämmästelyä. Minusta tämä on elämän suola ja luo väriä, eloa ja ihanaa, avartavaa,  ihmettelyä, kun joku ei osu sabluunaan tai omiin ennakkoasenteisiin. Ylipäätään sanonta "ihminen ei pety toisiin ihmisiin vaan ihminen pettyy omiin odotuksiinsa" saa siivet. Tätä tässä saa tuuletella harva se viikko, koska luulen huomattavasti enemmän kuin tiedän. 

Rikkokaa niitä, yhdessä ja erikseen, ennakkoasenteita.
"Meillä koirat saa vetää kaikki käsirasvat, kunhan sohva pysyy ehjänä" -tyyliin. Tai "Tuolia saa jäystää, se maksoi vaan 10 euroa, ei haittaa". Joskus se yksi syöty tuoli säästää kaikelta muulta harmilta. Antakaa pentujen riehua ja rellestää - pitäkää jalat maassa ja maalaisjärki mukana. Pentuaika on lopulta hyvin lyhyt jakso ja jos pysytte sen ajan kirkasmielisinä maanisen pentunne kanssa - olette voiton puolella.

Muistakaa myös nauttia - kaiken kaaoksen keskellä. Pentuaika ja kaaos on pian ohi! 

© kuvat Anssi Ketomäki ja oma albumi