Raikkautta taloon!

Miten ihanaa onkaan törmätä ihmiseen tai tilanteeseen, joka on kuin piristävä ja raikas kevätsade! Nyt kun vuosi on ollut suoraan sanoen ankeahko, on raikkaus ollut kortilla. Mutta kyllä sitäkin on aika-ajoin ollut - onneksi saatavilla.

Ollaan tässä meidän jästipäiden könsikkäiden, urautuneiden, sarkastisten ja kyynisten piireissä pohdittu, että kuinka nuoret tuulettavatkin vulgaarin iloisesti ja puhaltelevat hämähäkinseitit mennessään. Olen kyllä joskus Anna- tai Jaana-lehdestä lukenut, että "millaista on olla 3-kymppinen, 4-kymppinen ja 5-kymppinen". Mutta en ole uskonut lukemaani. Ja jos olenkin 26-vuotiaana lukenut "nelikymppisyydestä" niin en ole ainakaan yhtään osannut eläytyä lukemaani. Vielä vähemmän olen osannut hahmottaa viisikymppisyyttä; kuinka kitisevä ja natiseva minusta on tullutkaan! 

Harrastusvuosia alkaa olla kunnioitettavasti takana, mutta olenko oppinut mitään?
Aika vähän. Kokoajan tulee eteen uutta ja ihmeellistä, joka kyseenalaistaa kaiken eletyn, opitun ja nähdyn. Maailma muuttuu sellaista vauhtia, että ihmettelen kuinka nuoretkaan pysyvät perässä. Sisäistämiskyky on koetuksella, kun infoa ja dataa pursuaa sellaista tahtia, että juuri kun saat vaivoin jonkun kirjainyhdistelmän aivoon, esim. LTV = lumbosacral transitional vertebra niin tulee uusi. MVD, TVD, SAS. Ja tiedättekö, nuoremmat lurittelevat nämä kuin kertotaulua lukisivat. Ulkoa. Sisäistäen. Itselleni tulee SASsista mieleen vain Scandinavian Airlines. Ei muuta.

Onneksi ei nolota. Ahdistaa vain.
Tämä vuosi on pakottanut vaikeiden asioiden eteen. Olen tuntenut jäätävää syyllisyyttä milloin mistäkin, asia, minkä lapsuuteni juurrutti minuun. Furman kirjoittaa, että "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" mutta minun mielestäni syyllisyys ja häpeä, nöyryytys ja väheksyntä ei lähde edes juuriharjalla kuuraamalla. Koettua lapsuutta on vaikea "kirjoittaa toisin" jos kuka siihen pystyykään.

Olen monesti ajatellut ja sanonutkin, että vain koirat pitävät minut järjissäni. Tosin nykyaikaan kuuluva debattihenkisyys kukkii kaikkialla, ja varsinkin koiramaailmassa!! Ja vie ajoittain viimeisetkin  järjenrippeet. Harrastusvuodet tuovat syvyyttä ja perspektiiviä - mutta joskus sitä uppoaa juuri näiden monien harrastusvuosien vuoksi todella syviin vesiin! Jokin koiran saama harrastus- tai terveystulos saattaa viedä hyvin synkkien sävyjen äärelle ja sitä joutuu välillä kaivamalla kaivamaan optimistisuutta oikein hohtimilla itsestään, mutta onneksi jotain ilonhiveniä aina löytyy.

Tykkään älyttömästi olla nuorten ja naiivien kirkasotsien kanssa tekemisissä, koska vaikka kanssakäyminen heidän kanssaan on joskus rasittavaa ja haastavaa, kun ei vaan olla samalla sivulla, niin juuri siksi se onkin niin mielekästä. Omat pölyttyneet ajatusmallit tuulettuvat ja raikasta kevätsadetta sataa sisään oikein kuukauden edestä. Oivalluksia, uusia lähestymistapoja ja kyseenalaistamista oikein tulvii ikkunoista ja ovenkarmeista!

Tämä syksy on tuonut muassaan iloisia ja valloittavia tapaamisia Samuin pentujen kanssa.
Uudet ihmiset, uudet koirat. Paljon raikasta kevätsadetta, raikasta tuulta, raikkautta pöytään, päivään ja harrastamiseen! Miten ihana on ollut nähdä, kuinka isäpappa juosta viilettää lastensa kanssa. Lapset ovat olleet iloisia, reippaita, avoimia, mutkattomia. Kukaan ei tärise, vingu, kitise eikä pelkää. Jos voisin laittaa näitä tapaamisia rasiaan ja pulloon, laittaisin. Ja annostelisin aina mikstuurana pitkin viikkoa. Iloisia, ihania uusia ihmisiä rotuun - iloisia ja ihania wipattimen alkuja.

Tässä yksi pätevä pieni. Nyanssin Love You Forever, "Naava".
(Ch Collooney Poker Player x Nyanssin Hayabusa)
© Heta Kantia

Synkkyys on sittenkin vain mielentila, jolle voi ja pitää yrittää antaa valohoitoa ja siedätystä.
Syyllisyyden ja mitättömyyden tunteet kuuluvat nekin elämään - ja niiden kanssa on vain elettävä. Mutta onneksi em. tunteiden kanssa ja läpi saa elää ja mennä whippetin kanssa! Miten loistavaa! 

Ja onneksi saa tavata rodun parissa aina uusia Kevätsateita ja Raikasta riemua - ja kun kyseessä on whippet, niin tarjolla on ajoittain myös Timanttista Tykitystä. Sokka - ei kun - koirat irti ja sielu - ei kun - baana auki ja anna Whippetraikkauden virrata sisääsi!

Kilpaileminen muuttuu. Ja paras rotuvalintahan kaikkeen on whippet.

 Viimeaikoina on some täyttynyt jännittävistä kilpailemiseen liittyvistä kommenteista. Sain tästä aikaiseksi jopa pienen lenkkibattlen, mutta oma loputtoman utelias ja perusteluja vaativa mieleni ei lenkin aikana saanut vastausta laajahkoon aiheen tiimoilta virinneeseen ihmettelyyn. 

Yksi sittemmin saamistani viesteistä:

"Mun mielestä se titteli ei ole enää sama asia kuin ennen. Ennen se oli merkki erittäin hyvästä maastojuoksijasta, kun nyt se on merkki siitä että koira on osoittanut rotutyypilliset taipumuksensa ja juossut tarvittavalla tasolla."

Kysyessäni, että miksi tittelin pitäisi olla sama kuin ennen - en saanut vastausta. Battle päättyi. Tuttuun tapaan some jätti ihmiset kellumaan ja ihmettelemään, että "mitä oikein pitäisi ajatella". Kukaanhan harvoin näissä battleissa osaa perustella ja/tai sanoa yksiselitteisesti, että MIKSI ja vielä vähemmän, että MITEN.

Omasta mielestäni meillä on harvinaisen kyvykäs ajamiseen kykenevä rotu, ei sen ihmeempää. Olen vain ihmeissäni siitä, että koiran saavutuksen pitäisi TUNTUA tai sen pitäisi tuoda muassaan arvostusta? Minulle kun jokainen koirani tuo "tuntumaa" ja "arvostusta" ihan vaikka lenkillä.

Jossain vaiheessa Vinttiliitto tai joku muu Hyvin Tärkeä Elin päätti, että whippetin SERT-tuloksen minimipistemäärä on 450. Sitten jossain kisassa kipaisi ratalinjainen, jonka omistaja piti SERT-tulosta "läpijuoksusta annettuna tunnustuksena" . Seuraavassa maastokisassa kävikin sitten niin, että SERT lohkesi hyvä jos ykköstuloksen saaneelle. Kaikki menneiden kausien serttihait saivat tyytyä alle 400 pisteen saaliisiin. Kyvykkäistä oli tullut paskoja. Asiaa hieman ihmetellessä sanoivat tuomarit, että "koirat eivät kyenneet juoksemaan rinnettä alas, saati ylös". Nämä samat koirat, joiden edellisen kauden tulokset pompauttivat ne Suomi Cuppiin. Oli nyt ilmeistä, että HYVÄN kisakoiran tuli kyetä suunnanmuutoksiin, käännöksiin, valita parhaat ajolinjat, pystyä lykkimään ylämäkeen, könkkiä alamäkeen, pitää vauhti yllä, olla ketterä, kyetä käännöksiin ja pitää vauhti yllä. Vain Best Of The Best siihen kykeni ja loput oli alle 400 pisteen mäkijuoksuun kykenemätöntä haahuilijaa. Tähän oli tyytyminen. Toki muistan aiempien koirieni kanssa muunmuassa huikeita ensikisoja, esim. 489 pistettä (Luxi) ja jotka vajosivat sitten seuraavassa kisassa vaatimattomaan 419 pisteen suoritukseen. Luxi, muuten, juoksi urallaan 13 kisaa ja se saavutti niissä vain kaksi kertaa nykyisen 450 pisteen SERT-rajan.

Olen kisauttanut whippetejäni maastoissa vuodesta 1996 alkaen. Noin miljoona asiaa on muuttunut, mennyt parempaan suuntaan, asiat ovat selkiytyneet ja koirieni viettipolitiikka varsinkin auennut omistajalleen. Fanitukseni rotuun on kuitenkin pysynyt samana, jollei peräti kasvanut! Ihana, liioittelematon, juoksemiseen kykenevä rotu!

Kuitenkin minusta on äärimmäisen surullista huomata, että tänä päivänä VAIN super de luxe-suoritus huomioidaan. Tuomarit toivottavasti huomioivat myös SEMI-suorituksen, mutta yleisö ja muut koirien omistajat ovat pyrkimässä ihon alle ja pään sisään tässä. Olen itse ollut kisassa, jossa laajaa juoksukokemusta omaava harrastaja on downshiftannut oman koirani suorituksen, ja johon olen jopa itse lähtenyt mukaan. Siihen latistamiseen ja minimoimiseen!

Nyt on sitten jännittävää se, että meillä on lukuisia KELPOsuorituksia tarjoavia koiria siellä, täällä ja tuolla. Vaan kelpoisuutta ei enää tarjoakaan asiansa osaavat tuomarit vaan kilpakumppanit. Kilpakumppaneitten joukossa on kaltaisiasi leppoisia lauantaikisailijoita, mutta myös niitä, joille vain tykkisuoritus tuo euforiaa. Some tarjoaa tänä päivänä avokämmenläpsyjä muodossa: "koirani/koirasi suoritus ei tuntunut miltään. Vain parhaille tulisi suoda parhautta (SERT)". Miksi pitää määrittää luonnostaan kykenevä suoritus kauas loistokkuudesta? Miksei liki loistokas ansaitse gloriaa? Viekö liki loistokas megaloistokkaalta jotain pois? Olemmeko tilanteessa, missä naapuri on valmis maksamaan 100 euroa siitä, ettei naapuri saa 50 euroa?

Tähän lempisiteeraukseni: "meille annetaan koiria"! Samalla kun kyselen itseltäni, että miksi minulta kesti niin kauan oivaltaa rodussa syvällä esiintyvä saalisviettisyys sen kaikissa nyansseissa? Ja miksen antaisi koirilleni auki olevaa baanaa ja niiden ominaisten viettien loistaa sensijaan, että yrittäisin epätoivoisesti kahlita niille ominaisia viettejä tai väheksyä niiden suorituksia? Omat koirat ovat aina parhaita. Niissä on sittenkin kaikkien PÖLVÄSTIominaisuuksien lisäksi kosolti kaikkea bonusta ja plussaa.

Jokainen kasvattaja on omalla tavallaan paras rodun tuntija, oman tien kulkija, jolla on näkemys, kokemus, tieto ja taito - jota soveltaa kulloinkin parhaansa mukaan. NYT on tullut LTVeet ja lonkat sotkemaan (anteeksi) jalostusta, mutta vaakakuppiin on voitava laittaa myös käyttöominaisuudet, silminnähtävä terveys ja viettien ja vaistojen muassaan tuoma käytös. Siispä luonne ja rakenteen tasapaino, jota ei röntgen pysty kuvaamaan - ovat yhä painokkaammin mukana jalostusvalinnoissa, hyvä niin. Olen itseasiassa aina nostanut hattua kasvattajille, koska tiedän, että he tietävät, että voit hakea jotain/joitain ominaisuuksia ja saada jotain aivan muuta.

Minusta on ihanaa, että rotu varioi ja kasvattajat näkevät ja kokevat sellaista, mitä tavistallaaja ei ehkä edes tajua saati ymmärrä. Halutessasi rodun pariin, anna pitkään rodun parissa olleiden antaa suuntamerkit ja tee sitten oma polkusi ja omat päätelmäsi. Paras rotuvalinta on kuitenkin aina whippet.

Whippetiä on alettu miksata (rata + näyttely) ja ulkomuoto-ominaisuuksia saattaa siten yhteen juoksuominaisuuksien kanssa. Hienoa. Kunpa me kykenisimme miksaamaan samaan tahtiin omaa mieltämme yhdessä moneen kykenevien koiriemme kanssa. Siinä missä whippet taipuu moneen, kunpa mekin.

Arvostakaa koirianne. Vuoden 1996 maastovalio on aivan yhtä huippu ja päinvastoin kuin vuoden 2019 maastovalio. Mikään piste ja/tai SERT ei tule koskaan helpolla. Nauttikaa, kuten koirannekin!

© Kuvat Antti Ruotsalo

Whippetin pennut ovat riiviöitä. Tarvitsetko manaajan yhteystietoja?

Tänä syksynä on muutaman kerran tullut eteen tilanne, jossa whippetin pennun railakkuus on päässyt yllättämään ja minulta on kyselty hyvän manaajan yhteystietoja. 

Whippetin pennustahan käytetään hassunhauskoja ilmauksia, kuten "iltavilli" ja "hammasmiekkailu". Todellisuudessa pentu saa riehumakohtauksia, joiden aikana se niputtaa matot rullalle, roikkuu verhoissa, tipauttaa kaiken tavaran pöydiltä alas kopautellessaan pöydän jalkoihin, ärisee, puree, tekee hyökkäyksiä, tekee välillä pissat olohuoneen tuftatulle villamatolle ja aloittaa kaiken alusta. Niputtaa matot rullalle, roikkuu verhoissa.... Toiminta on päätöntä, sekopäistä ja aiheuttaa joskus omistajissaan suoranaista ahdistusta.

Usein tämän kohtauksen aikana ihmiset nauravat.
Hätäpäissään. Sillä onpas se hassu, he sanovat pennun törmäillessä huonekaluihin ja uudistaen näin sisustusta kun kaikki kalusteet menevät vinoon ja kirjahyllyn päältä putoaa anopin ja isoäidin pölyttyneet valokuvat lattialle. Mutta kohtauksen jatkuessa ei ehkä enää naurata, kun Oiva Toikan 250 euron arvoiselta linnulta katkeaa nokka lattialle kolahtaessa. 
Usein näiden riehumisten aikana - koiran näkökulmasta katsoen - ihmiset kiljuvat ihanasti, hyppivät ja jahtaavat. Koira tulkitsee kaiken todella hauskaksi leikiksi ja intoutuu lisää. Villiys onkin tiettyyn pisteeseen asti hassunhauskaa, ehkä oivaltavan söpöäkin; "katso, se repi jukkapalmusta just sen pitkän ruskean lehtilieron, jota en ole saanut tähän päivään asti irti, ihanaaaaa" kunnes siitä tosiaan tulee jossain määrin maanista.

Villi, kuten seesteinenkin, käytös ruokkii usein itse itseään.
Kun pentu on ihan pieni ja ihmiset konttaavat sen edessä ja intoutuvat leikkiin ja riehumaan yhdessä sen kanssa, on hyvä tietää, että pentu imee jo tässä vaiheessa rajoja. Pentua tulisi kieltää ensimmäisestä hain haukkauksesta nilkkaan, sen ensimmäisestä nenän puremisesta verille. Kiljunnan tilalle on hyvä ottaa selkeä, matala Ä ÄÄÄ -äänne tai perinteinen EI, N Y T riittää, toimii pidemmän päälle myös. Ja kun sanotaan EI, se myös tarkoittaa sitä. Eikä sitten kikateta päälle. Ja kun sanotaan, että NYT riitti, niin sitten riitti, eikä JOS vähän vielä, kun se on niin hassu. 

Muistetaan, että jos tänään pääsee sohvalle, ei se ole sitten tulevana lauantaina mitenkään päin kielletty, kun Annikki-anoppi tulee kylään.
Koira ei tätä ymmärrä, vaikka kuinka selittäisit, että kun Annikki ei tykkää. Voivoi. Sitten Annikki menee saunajakkaralle yksin istumaan ja mököttämään, kun "koiranpennun annetaan elää kuin pellossa". Koira ei tiedä vieraista kuka tykkää ja kuka ei - eikä sille auta selittää, että "nyt tänään asia on kielletty, koska Annikki". Annikki toki olettaa, että koiralle asia on selitetty ja koira asian tajuaa, kun koirat tekevät kaiken niin tarkoituksella. Kuten mököttävät ja kostavat. Onneksi Annikki kyläilee vain harvoin, koska "kahden viikon koulutusjakso, joka valmentaa Annikin kyläilyyn, on kuitenkin lopulta aika raskas". Helpommalla pääsisi, kun Annikki itse perehtyisi hieman koirien sielunmaailmaan.

 Miksi pentu sitten riehuu?
Pennulla on valtavat määrät energiaa. Sen elämä on alkanut 8 viikkoa sitten ja nyt se muutti kasvattajan pentukodosta suureen maailmaan. Suuressa maailmassa on ostoskeskuksia, vilkkuvia jouluvaloja - näin marraskuun aikaan - täysperävaunurekkoja, grillikioskilla nujuavia äänekkäitä reiskoja, lumitykeistä ja kaivinkoneista puhumattakaan. Kaikki on uutta ja ihmeellistä ja pennun päässä voi lähteä kaikki yhdeksi soossiksi, mikä pitää sitten lenkin jälkeen kotona suoristaa. Palikat paikalleen, niin sanotusti. Hiihaa, hieman olohuoneen ympärijuoksua ja kristalliesineiden pudottelua pöydiltä - niin saadaan kaikki prosessoitua. Siinä missä ihmislapsi laittaa madot ja hiekat suuhun, tekee koiranpentu ihan samaa. Maailmaa maistellaan ja päivät ovat usein täynnä ihmettelyä. Jokaisella pienellä pennulla on edessään ensikosketus lumeen, ensimmäinen joulu, kevät, perhonen, sänkipelto ja helle. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Prosessori käy päässä kuumana ja tarvitsee ajoittain järjestelyä. Riehunta purkaa päivän stressit ja koostaa kaiken yhteen. Puremalla koetellaan "kaikkea kivaa", eikä pentu juurikaan näe eroa, onko kohteena nilkka vai olohuoneen pöydänjalka. Paitsi että pöydänjalka ei huuda ja pysyy kiltisti paikallaan.

Saako riehuntaa aisoihin, missä kulkee riehunnan ja RIEHUNNAN raja?
Sen jokainen asettaa itse. Toisissa kodeissa matot ja verhot otetaan valmiiksi pois ja kämppä on täynnä verkkoja ja kompostiaitoja. Toisten kodeissa pennulla ei päivästä 1. ole pääsy sinne, tänne ja tuonne ja ohjeista pidetään tiukasti kiinni. Toisissa kodeissa ollaan leväperäisempiä ja armollisempia, sohvasyöksy sallitaan ja lenkin jälkeinen "takinpoistopiehtarointi" savitassuineen on sallittua. Sinä asetat säännöt ja sinun tehtävä on pitää niistä kiinni. Jos yhtään lohduttaa, voin kertoa, että jokaisesta pennusta kuoriutuu yhteiskuntakelpoinen. Se vaatii vain hieman - joskus pitkää - pinnaa. 

Riehunnan ja maanisen puremisen, haukkumisen, syöksyilyn ja ärisemisen saa kyllä aisoihin.
Manaajan kutsumista helpommalla pääsee kun kokeilee vaikka ignooraamista. Puremakohtauksen ollessa päällä, pentu siirretään rauhallisesti, eleettömästi ja määrätietoisesti sivuun. Elettä voi tehostaa kääntämällä selän. No ähäkutti, nyt se roikkuu hiuksissa ja puree selkää. Sitten noustaan ylös sohvalta ja katsellaan hetki ikkunasta ulos. Jos pentu on nyt hoomoilasena, että "miksei se kiljunut ja tunkenut tyynyä mun suuhun" niin palkataan se siitä, että se on hetken äimistyneenä hiljaa ja purematta. Hieno Rolle, oletpas sä hienosti kun et pure. (hetkeen) Kaivetaan pakastimessa ollut Kongi esiin ja saadaan näin kierrokset alas.

Kierroksia muuten laskee tehokkaasti juuri ruoka. 
Sain aikoinaan synninpäästön Tommy Wirenin luennolla kun kerroin remmiräyhäävästä koirastani, jolle avasin aina räyhäystilanteissa namibaarin. Juuri näin, hän komppasi, baari auki ja kierrokset alas. Jos riehunta-, räyhäys- tai mitkä tahansa kierrokset menevätkään liian tappiin, on naksu sallittu keino laskea kierroksia. Älä tokikaan palkkaa riehunnasta, vaan opeta vaikkapa katsekontakti tai sana TÄÄLLÄ (jota itse käytän) ja pian mikä tahansa valitsemasi SANA tarkoittaa naksua. Esimerkissä mainittu koira alkoi lenkillä jo lähestyvästä dobermannista tai rottweilerista kääntää päätään ja katsettaan minua kohti, kuin kysyen, että "oliko karkkia" ja siitä sitä palkkasin. Kontaktista.


Pieni pentu on itseasiassa helppo opettaa kontaktiin ja palkkaukseen.
Toiset istuttavat pentua, toiset vaativat hetken silmiin tuijotuksen, toiset pikaisen katsekontaktin. Mikä vain toimii oman pentusi kanssa, vahvista sitä. Palkkaamalla. Ja kun käytös on ei-toivottavaa, niin ignooraa. Muista, että kiljunta, huutaminen ja älämölö - on sekin tavallaan koiran näkökulmasta "palkkaa", koska useinhan riehuva ja hetkittäin mulkvisti pentu hakee juuri - mitäpä muuta, kuin huomiota. 

Muistan vuosia sitten erään ihanan pariskunnan, joka oli käynyt katsomassa whippetejä erään kasvattajan luona. Sohvilla makoili aikuisia eteerisiä whippetejä tassut ristissä, raukeasti Emmerdalea televisiosta katsoen. Kasvattaja oli mukava ja atmosfääri whippetmäisen houkutteleva. Rodulla oli/on "helpon koiran maine" ja pariskunta lähtikin pian pentua ostamaan. Muutaman kuukauden päästä pentu oli sitten kunnostautunut oikein huolella ja syönyt talouden kaikki talous- ja wc-paperirullat, kastemekon, kuusisataa kuulakärkikynää ja käyttäytyi muutenkin kuin pellossa. 

Mitähän kaikkea meiltä on vuosien varrella syöty?
On lähtenyt kokonaisia sohvia, patjoja ja hyllyjä kaatopaikalle kaivuu- ja puremishommien jäljiltä. Mitälie tapahtunut vuosien saatossa, kun nyt tuolin järsimiset vain huvittavat. "Ai tuonnekin se pentu on ehtinyt" ja/tai "tuonkin hoksannut". Yksi on syönyt istutetut sipulit, toinen kengät ja kolmas puristanut kaikki käsirasvatuubit tyhjiksi. Kulloisenkin hoksaamisen huomaaminen on ollut peräti hauskaa; TÄMÄ pentu keksi vetoketjut ja TÄMÄ pihan koristevadelmat. Mitä kulloinkin ja milloinkin. Samalla kukin on syönyt tiensä sieluusi ja jokainen on vienyt sieltä sittemmin palan mennessään, kun aika on ollut kypsä. Koirieni poismeno on kuin olisi raajaa revitty irti kehostani.

19:sta koiran jälkeen pidän itseäni suht järjissäni säilyneenä vaikka voi olla, että koiratuntemukseni lisääntyy ja ihmistuntemukseni heikkenee.

Sittenkin koira tekee kaiken sen vaistojen ja viettien ohjaamana - aina oikein, kun me ihmiset säädämme ja hölmöilemme loputtomiin.
Koira oppii varomaan asioita ja riippuen siitä, kuinka herkkä- tai vahvahermoinen se on, se ei toista virheitään joko koskaan tai kulloisessakin tilanteessa. Me ihmisethän toistamme, koska meillä on usein niin syvään juurtuneet käytösmallit ja vaikka oppisimme ja älyäisimme, että "nyt tuli tehtyä hölmösti" me luultavasti teemme vastakin hölmösti, koska olemme heikkoja (hölmöjä) ihmisiä. Koirat ovat sillä tavalla simppelimpiä, että ne näkevät asiat paljon putkinäköisemmin kuin me. Kun istuu ja tarjoaa tassua, saa nakkia ja kun riehuu ja puree nilkkaan, pistetään häkkiin rauhoittumaan. Ihmisen eteen annetaan 1000 tilannetta, ja me toistamme virheemme, aina vaan.

Minultahan on psykologiystävä kysynyt, että "onko jotain, mitä kadehdit koirista"? Vastasin; "kyllä, sitä, että ne tekevät aina oikein viettiensä ja vaistojensa ohjaamina, kun me ihmiset säädämme, häröilemme ja väännämme asiat monimutkaisemmiksi kuin ne ovatkaan". Kaverini meni sanattomaksi.  

Tähän loppuun vielä lempiajatelmani. Meille annetaan koiria.
Me emme osta niitä, eikä kasvattaja niitä meille valitse. Koira valitsee meidät. Saamme kulloinkin sen meille juuri oikean koiran. Meille voidaan antaa ensin helppo ja lupsakka koira, ja sitten "kahdeksan vaikeaa" ja sitten taas se ihmisen mieli. Jollei me olla opittu niistä kahdeksasta helposta mitään. On syynsä sille, että yksi syö sipulit, yksi kengät ja yksi käsirasvat. Yksi on remmiräyhä, toinen ääniarka ja kolmas pelkää kärpäsiä. Yksi pennuista on erityisesti manaajaa vailla, toinen on kuin ihmisen mieli. Kolmas teloo itsensä kerran viikkoon, vaikka kävelisi vain suoraa käytävää pitkin. Pelkästään koiria katsomalla ja seuraamalla oppii hämmästyttävän paljon. Jollei itsestään, niin luojan luomista koirista, niiden vieteistä, vaistoista ja kulloisista persoonallisista taipumuksista. Avaa aistisi koirallesi - avaat aistisi omaan ajatusmaailmaasi!

Tutkimusmatka kulloiseenkin pentuun, koirayksilöön - ja omaan mieleen on huikea .
Miksi koira käyttäytyy niin kuin se käyttäytyy ja miksi minä käyttäydyn niin kuin minä käyttäydyn. On aina ihmisiä, joiden mielestä kaikki pitäisi mennä sabluunaan, koirat ja muut ihmiset. Ja jollei ne sinne sovi, niin on luvassa nokkapokkaa tai ainakin äänekästä hämmästelyä. Minusta tämä on elämän suola ja luo väriä, eloa ja ihanaa, avartavaa,  ihmettelyä, kun joku ei osu sabluunaan tai omiin ennakkoasenteisiin. Ylipäätään sanonta "ihminen ei pety toisiin ihmisiin vaan ihminen pettyy omiin odotuksiinsa" saa siivet. Tätä tässä saa tuuletella harva se viikko, koska luulen huomattavasti enemmän kuin tiedän. 

Rikkokaa niitä, yhdessä ja erikseen, ennakkoasenteita.
"Meillä koirat saa vetää kaikki käsirasvat, kunhan sohva pysyy ehjänä" -tyyliin. Tai "Tuolia saa jäystää, se maksoi vaan 10 euroa, ei haittaa". Joskus se yksi syöty tuoli säästää kaikelta muulta harmilta. Antakaa pentujen riehua ja rellestää - pitäkää jalat maassa ja maalaisjärki mukana. Pentuaika on lopulta hyvin lyhyt jakso ja jos pysytte sen ajan kirkasmielisinä maanisen pentunne kanssa - olette voiton puolella.

Muistakaa myös nauttia - kaiken kaaoksen keskellä. Pentuaika ja kaaos on pian ohi! 

© kuvat Anssi Ketomäki ja oma albumi

Mauin kanssa tutustumassa nykyaikaiseen ontumatutkimukseen!

Joudun kertomaan heti alkuun etten ole ollut koirieni kanssa ontumatutkimuksessa miesmuistiin. Ja heti perään kolminkertainen kopautus tietokonepöytään: kop kop kop. Aikoinaan yhden koirani kanssa epäselvää ontumaa selvitettiin, mutta vuosissa menemme taakse jo n. 15! Tuolloin koira juoksutettiin pihalla edestakaisin kertaalleen, sitä hieman kopeloitiin ja lopuksi iskettiin röntgenpöydälle, kun minä niin halusin. 

On oltava suu soukalla ja varottava salaman osumista kun nyt avaan kohdalleni osunutta tilaisuutta,  pääsimme nimittäin Mauin kanssa kokemaan nykypäivän "ontumatutkimus-trialin", ilman ontumaa!

Urheilukoiraklinikalla Espoossa on mahdollisuus kokea ainutkertainen ja perusteellinen askelvoima-analyysi.
Itse laite on kuin tavallinen juoksumatto, joka on liitetty tietokoneeseen ja kävelyn, seisomisen ja ravaamisen jälkeen omistajalla on heti kädessään 7-sivuinen analyysi koiransa painon jakautumisesta eri raajoille/tassuille sekä sen tasapainosta askeltaessa.
Tutkimuksen jälkeen sain kuulla, että laitteen kertoma analyysi on lyömätön esimerkiksi silloin, kun ontuma on "epämääräinen/lievä", eikä sille löydy heti selkeää syytä ja/tai edes jalkaa; mistä vaivaa etsiä. Lisäksi jos vaikka tutkittavalla on taipumus imuroida kiviä aina samaan anturaan (!) voi askelvoima-analyysi kertoa osviittaa miksi.

"Askelanalyysimittausta käytetään esimerkiksi lievien ontumien havaitsemiseen, askeleen epäsymmetrian havaitsemiseen tai kuntoutumisen seurantaan."

Maui astui laitteelle heti, muitta mutkitta ja sitä sen kummemmin ihmettelemättä. Laite ei pidä mitään ääntä - kuten meidän taloyhtiön matto, joka kolisee jo pahaenteisesti - ja siinä on laidat sekä hyvin tilaa edessä omistajan pidellä ja kehua matolla taivaltavaa tutkittavaa. Matolla askelletaan ensin hissuksiin ja totutellaan siihen tovi, ennen kuin päästetään koira raviin. Mauilla sattui hienoinen "sivuaskellus" raville siirryttäessä - niitä muuten tulee minullakin juoksumatolla! - ja se hieman säikähti tassun osumista maton reunaan. Pian oltiin kuitenkin takaisin ravissa ja välillä taas seistiin, joka sekin analysoitiin tietokoneen avulla.

Laitteen kertoma data on millintarkka.
Maton avulla voidaan havaita hyvinkin lievä liikkeen epäsymmetria ja painonvarauksen epätasainen jakauma eri raajojen välillä. Ja mikä parasta, vaikka koira menisikin hetken epärytmissä tai kompuroisi kokemattomuuttaan maton reunaan; mittauksen raporttiin otetaan tasaisin osuus.

Mauin kohdalla analyysi oli mukavaa luettavaa ja nähtävää.
Koira on tasapainossa, eikä matto osoittanut sen askelluksessa tai painon jakautumisessa mitään maata mullistavaa tai ihmeellistä. Mikä on sinänsä mairitteleva tulos tänä päivänä, kun kaiken pitäisi olla niin täydellistä ja 100% superia. Oli oikeastaan "kiva" käydä tällainen trial läpi koiran kanssa, jolla ei ainakaan omistajan silmään ole mitään (suurempaa) "ongelmaa". Ja kyllä, mainostin tässäkin yhteydessä klinikalla, että Maui juoksi sen kolmannen ratakisakautensa tänä vuonna ja osoittaa yhä suurta intoa ja halua juoksemiseen, sekä hierojien mielestä joustavaa bodia ja pehmeää lihaksistoakin!

Lopuksi vielä ell Emmi Syrjänen teki huolellisen ortopedisen tutkimuksen Mauille. 

En ole itseasiassa tiennytkään, että koiran jalat voidaan vääntää niin moniin eri asentoihin. Yleensähän jalkaa vedetään tyyliin eteen ja taakse mutta Mauin perinpohjainen stretching osoitti, että jalka voidaan vetää myös kaakkoon, koilliseen, itään ja länteen - ja itseasiassa jalka pyörii ulos kehosta liki tyyliin helikopterin lavat. 

Mauin lanneristiliitosalueelta saatiin sitä painaessa kohtalaisen voimakas reagointi (Mauilla LTV2), mutta lohduttaudun sillä tiedolla, että alueelta saadaan eri voimakkuuksisia reaktioita koiralta kuin koiralta. Useimmiten toki lieviä. Kireyksiä löytyi mutta suurimmilta osin lihaspalpaatiot olivat ok. 

Hyvin tarkkaan Emmi vielä kysyi mm. ravinnosta ja liikunnasta - viimeksi mainitun suhteen suositeltiin lisäämään liikuntaa pehmeällä ja joustavalla alustalla - koska meillä pääosin marssitaan asvaltilla.
Kävimmekin heti tutkimuksen innoittamana samettinurmella rallaamassa Mauin lempivesi(!)lelun kanssa ja metsääkin on sittemmin koluttu lempeillä neulaspoluilla. Kyllä meillä monipuolisuutta pyritään noudattamaan - kaikessa.

Kiitän, että saimme tulla trialiin - kokemus oli mielenkiintoinen. 

Emäntäkin sai siinä puuskuttaa, kun pihalla juostiin ei suinkaan vain edestakaisin, vaan isoa, keski-isoa ja pientä ympyrää - ja niitä portaitakin! On helppo sanoa, että Urheilukoiraklinikalla on syvä tuntemus - ja mielenkiinto !! - sporttikoirien olemukseen ja tutkimiseen ja välineistö on ajantasaista ja kokonaisvaltaista tutkimusta tukevaa. 

Tässä vielä Maukku kiittää Emmiä mielenkiintoisesta iltapäivästä, tunti vierähti kuin siivillä. On jollain tapaa huojentavaa tietää, että on olemassa klinikka, missä pystytään tutkimaan sprintteri heti kokonaisvaltaisesti ja apua saa monipuolisesti ja vieläpä eläinlääkäriltä, jolla on rodun tuntemusta sen monipuolisista juoksuharrasteista.

Maukun tämänastisen uran hehkutus vielä loppuun - ja muistutus siitä, että koira on kokonaisuus! - 

Maui valioitui maastoon kahdeksassa kisassa.
Maui starttasi ratakauden vuonna 2018 - kauden PB oli 19,59 s
2019 PB 19,49 s
2020 PB 19,57 s (treeneissä 19,45)

Tästä vielä linkki Urheilukoiraklinikan askelvoima-analyysisivulle:
KLIK.

Rakveressä rentoutumassa?

Ihan rentoina emme olleet, ainakaan ensialkuun, mutta sunnuntaina helpotti.

En ole oikein pitänyt itsestäni viimeaikoina. Olen tehnyt elämässäni muutamia suurehkoja päätöksiä, kuten balettitanssin lopettaminen teini-ikäisenä. Ehdin tehdä spagaatteja ja kauniita niiauksia reilut 8 vuotta, ennen kuin koin, että olen harrasteeseen liian romuluinen. Jossain vaiheessa aikuisikää päätin jättää kosiskelut vastakkaiseen sukupuoleen sikseen, koska siitä tuli vain kaikille paha mieli. Vain pari esimerkkiä mainitakseni. 

Koirat veivätkin mennessään jo parikymppisestä.
Spagaatit vaihtuivat eksymisiin metsässä ja taitoluistelu rentoon lenkkeilyyn naapurin kanssa. Harrastaminen oli rentoa ja elämä huoletonta. Aina tuli uusi näyttely, uusi yritys. Jo legendaksi muodostuneet omien koirieni valioittamistahkoukset soljuivat nekin omalla painollaan, vailla huolenhäivää. Ai etkö muista niitä? No minäpä kertaan. Hupi haki viimeistä serttiä 18 kertaa, Hula 14, Viri 10. Bali taisi selvitä kuudella yrittämisellä. Samuin kanssa neljässä (kotimaan) yrityksessä onnistuimme saalistamaan yhden SA:n.

Rentous on poistunut ja tilalle on tullut outoa kireyttä.
Olen kummeksunut omaa pakkomielteisyyttäni ja tuomarien tuomitsemista; se mitä minä näen jää tuomareilta näkemättä. Painotukset ovat muualla. Hiljattain postasin erääseen ryhmään kuvan, jonka ryhmässä näki samoin vain yksi ihminen lisäkseni. Kehottivat ihan optikon käynnille.

Me todellakin voimme nähdä koiran, tuon ihanan elävän olennon, niin monin tavoin ja se koiran merkityskin muuttuu ja elää harrastusvuosien karttuessa.
Me vertailemme jatkuvasti omia koiriamme voittajiin ja itseämme muihin. Ja kun sanon, etten ole pitänyt itsestäni viimeaikoina; niin kyllä; toiveet Samuin valioitumisesta tuntuivat karahtavan kiville jopa useammassakin maassa! Jostain syystä olin luullut ja/tai asettanut Samuille "kovemman aikajanan" kuin yhdellekään aikaisemmista koiristani. Aloin pettyä olosuhteisiin, näyttelyiden vähyyteen, K-alkuiseen sanaan ja sen luomaan ahdistukseen ja niin edelleen, loputtomiin. En pystynyt pysymään rennossa mielentilassa vaan loin itse itselleni ahdistavan kuplan.

Meidän mielestä aina muut ovat onnenpekkoja ja hannuhanhia.
Aina juuri meitä koetellaan. Nostetaan seipään nokkaan ja ilkutaan. Muiden koirat suorittavat priimasti ja saavat jokaikisestä kisasta sertin tai ainakin SA:n. Lonkat ovat Aata, silmät priimaa ja ultrannut ell teki aaltoja samaan tahtiin ultralaitteen kanssa. Polvistuen, tietenkin. Koira saalistaa omasta tuhannen hehtaarin metsästä omat ruokansa, ja on opetettu pyyhkimään tassut eteisessä. Lisäksi käy vielä saunassakin ja kattaa itse itselleen oman aamiaisensa. Instassa emäntä kirjoittaa, että HELPPOO, ei tarvinnut kuin kolme toistoa. Me muut kaikki rämmimme suossa ja meidän koirat ei istu vaikka 1000 kertaa pyytäisi kauniisti broilerin filee kainalossa. Kaikilla muilla on kotona peilisalit ja koirien juoksumatot. Naapurin Annikki teki hohtavan talvitakin tuossa tuokiossa ja maksoi kympin. Kylillä ompelukerho halusi testata TIKKI 1000-konetta ja teki 32 eri versiota pantaa ja valjaita. Eikä edes maksanut mitään.

Viking Linen päällikkö soitti vielä päälle päätteeksi, että olet voittanut 16 ilmaista reittimatkaa ja yksikään hotelli ei laskuta koiristasi. 

Rakveren idylliä. Matkanjohtaja TaruTravels oli buukannut meille takana näkyvän kaksikerroksisen omakotitalon!

Näillä eväillä lähdettiin uskomattoman aikaikkunan osuessa VIELÄ kertaalleen yrittämään Viron Rakvereen, josko osuisi tuulettimeen muutakin kuin ohikiitäviä unelmia.

Lauantain suoritus meni vihkoon, ja tuntui kyllä ihan luissa ja ytimissä asti. Oli ostettava kakkua ja piirasta pahimpaan murheeseen ja seuraava yö olikin pelkkää painajaista. Olin unessa voittanut luokan, mutta kehään tuli jatkuvasti lisää ja lisää uusia ja uusia koiria, luokkia alkoi olla jo miljoona, joiden voittajat kilpailivat sertistä. 
Aamulla peilin eteen ja runsasta avokämmenellä läpsimistä naamaan. Johtui ehkä enemmän silmäpusseista, mutta kuitenkin. Rotia ja rentoutta oli nyt saatava koneeseen.

Sämpylä suoritti huipusti. Tietenkin.
Se on emäntä, jolla aivo jumittaa, ajatusten remmit ovat kireällä.
Samui on aina iloinen, reipas ja sanoinko jo; iloinen. Lauantaina mentiin barwaxania ja sunnuntainakin semisti, ainakin.

Samuita kiinnosti kovasti pienen (hulppean) okt:n terassitiirailu, tähän malliin:

Sunnuntaina meitä sitten onnisti. Samppa saalisti Virosta valioittavan sertin, jolla se valioitui niin Viroon kuin Suomeenkin.
Ja koko matkanhan ajan Samui yritti sanoa minulle; usko minuun, kyllä se tulee. Uskoin kyllä, mutta niin usko kuin lompakkokin olivat koetuksella. 

Kerroinko jo, että Samui on reissukoira vailla vertaa? Se on kotonaan kaikkialla. Ruoka, uni ja lenkkeily maistuu. YOLO-henkisyys paistaa siitä. Emäntä stressaa, Samui ei. 

BOB FI & EE Ch LV & EE JCh Collooney Poker Player BOS EE Ch Mei Dan Supersonic
judge: Dina Korna, EE

Kiitollisena. Hyvin kiitollisena, että kaiken takana on Whippet. 

Kiitos Taru matkaseurasta. 

Pölähdimme Palangaan!

Nyt oli kyllä jännittävä matkamomentti, sillä viimeiseen asti BMW:n henkilöstö arpoi kuljettajakuntaa, koska se K-alkuinen sana, jota en suostu sanomaan, piti otteessaan. 

Lopulta pääsimme matkaan ja kuskina oli rekkakuski-Hans, joka omasikin melkoiset kuljettajanlahjat myös henkilöauto-osastolla.  Niin meno- kuin paluumatka soljui vain pienin peräpukamavaurioin ja kauhukahvaa ei tarvinnut kovin montaa kertaa puristaa, sillä Bemmi kiihtyi näppärästi ja ohitukset sujuivat niks ja naks-henkisesti.

Matkassa olivat koiraosastolta Samppa & Sakke. Samui ja Salsa. Kaksi Ässää.

Palangassa meitä odotti melko hulvaton hotellinomistajapariskunta, sillä kolkutellessamme pimeän hotellin ovia kello 21.00 illalla, meille huudettiin "we are closed". Ja heti perään: "I am only joking". Rättiväsyneinä unta kuulaan ja perjantaiaamuksi pelipaikoille.

Liettua on kaksijakoinen maa.

Toisaalta jonotusta jonotuksen perään ja tiukkoja sääntöjä. Toisaalta leväperäisyyttä ja hulppeita villoja ja pihan puskat ja kukat mintissä.

Tässä hotellimme vieressä sijaitseva "perhetalo", jota me luulimme suurlähetystöksi...

Pieteetillä, pinsetein ja pipetein laitettu etupiha.

Toisaalta vaatimattomia puutaloja, uskaliain värein ja kukkivin yksityiskohdin.

Näyttelyalueelle oli perjantaina jopa n. 50-60 minuutin jonot, sillä kaikkiin autoihin myytiin autokohtaiset parkkiliput ja kaikkien koirien passit tarkistettiin. Me onneksi olimme niin kukonlaulun aikaan liikkeellä (Hans oli muuten AINA etuajassa!!!!) että saimme perjantaina auton AIVAN kehän viereen. 

Perjantailta Samuille luokkasertti ja Salsalle ERI/4 sijoitus kovatasoisessa valioluokassa. 

Perjantaina kävimme paikallisella biitsillä. 

Olisiko Palangan rannalla mittaa useampi (!) kilometri, Sportstrakkerin kuvantamiseen perustuen. Siellä me tarvoimme juoksuhiekassa ja wipatsimiinit pistivät jalalla koreasti. Paljonkohan sitä tuli kannettua hiekkaa hotellihuoneeseen... jäin vain miettimään, kun tummasävyistä kokolattiamattoa "sillä silmällä" katselin sunnuntaiaamuna.

Samppa villiintyi merestä.

Tai siis oli villiinnytettävissä. Parhaimmillaan heitin mereen puolikkaan Frolicin ja sinne syöksyi perään! Ihana!

Rannalla näki myös hääpareja.

Ja iloisia Samukkasiineja!

Nämä kaksi. Päivä päivältä paremmat kaverukset.
 

Hotellistamme oli vain kolme kivenheittoa paikalliselle "baarikadulle", jossa oli tanhua ja menoa jos jonkinmoista. Piiiiitkä kävelykatu, jonka molemmin puolin baaria, pubia, reivimestaa. Baarikadun päässä oli liittymä huisin pitkälle aallonmurtajan tapaiselle näköalalaiturille, jota valitettavasti ei Samulin kanssa voinut tarpoa maaliin asti, sillä laiturissa oli whippetin tassun mentävät raot ja kävely oli siksi hankalaa. 

No eikun taas juoksuhiekalle. 

Jotenkin hauskaa sekin, että jokaisella noin sadalla HERVOTTOMAN puistoalueen läpi tulevalla kävelytiellä biitsille oli koirakieltomerkit. Silti ranta oli TÄYNNÄ rekkuja. Menossa, tulossa ja uimassa. Tämä oli siis aivan keidas. Puisto oli tuhatmiljoonaa eekkeriä ja neliötä ja hehtaaria ja ranta oli kuusisataamiljoonaa hehtaaria. Ihmiset olivat iloisia, ruskeita ja pinkeitä. Tilaa oli KAIKILLE. Kukaan ei ns. mussuttanut. Ihmiset hymyilivät ja ottivat kuvia vallattomista wipatsimiineistamme.

Sämppä innostui kastautumaan kuudestisadasti meressä ja Salsa katseli pitkin nenänvartta moista riekkumista. Toki Salsakin heitti juoksuhiekassa voimajuoksua, voin vain kuvitella, kuinka raskasta se oli, sillä oma jalka upposi aina nilkkaan asti - pahimmillaan - kävellessä. 

Nythän kun turkki oli märkä ja kainaloissa hiersi hiekka, oli mentävä sinne tuhannen miljoonan eekkerin metsään juoksemaan nurmikolle lisää.

Samppa oli aivan elementissään. Tämä on muuten jossain määrin parhautta. Antaa koiran nauttia, iloita ja mesmeröidä. Ulkomailla se on jotenkin ekstraparasta ja koiran oma sisin lähtee lentoon ja loistoon ihan parhaalla tavalla, kun ollaan kahdestaan ja vailla huolenhäivää. Kehässä patsastelun vastapainoksi täytyy voida lentää ja nauttia paikallisista puistoista ja lentohiekasta!!

Kaksijakoisuudesta kertoo hyvin se, että kun koiralenkin päätteeksi, hymyilevien ihmiskohtaamisten jälkeen eksyin markettiin maskitta limppariostoksille - ei mikään enää sujunutkaan kuin tanssi. 

Yritin minimoida häpeän maskittomuudesta menemällä itsepalvelukassalle, mutta sitruunateepulloa laite ei lukenut. Laite yritti kyllä opastaa minua sanomalla: Liekste haukste kooripa liepajos neiled iikk sankste meijodikk taavettde joorik - mutta pakko oli pyytää kainosti apua. Vaan sitä ei tullut, koska YOU HAVE TO WEAR MASK.  Vaikka yritin piipittää - turvaetäisyydeltä - että "olen menossa hotelliin, haluan vain maksaa tuotteeni" huuto, sättiminen ja dissaus jatkui.

Onneksi takaani jonosta tuli ystävällinen mies päästämään minut piinasta. Hän klikkasi koneessa oikeisiin kohtiin ja sitruunateellekin löytyi hinta. 

Jäin miettimään tapahtunutta siitä näkökulmasta, että kuinka nopeasti olisin hävinnyt maskittomana heilumasta kaupan kassoilta, jos työntekijä olisi lukenut tuotteen viivakoodin vaikka otsalampulla hillitysti ja huutamatta - minä siellä 1,5 metrin päässä kiltisti odottaen.

Lauantaina otettiin toinen biitsisessio ja Salsakin alkoi vapautua enemmän ja enemmän. 

Sämppä johti orkesteria ja dippasi itseään vuoroin mereen, vuoroin hiekkaan ja vuoroin pelästyttelemällä ohikulkijoita. Mutta kaikki hymyilivät ja nauroivat. Superrr - he sanoivat ja arvuuttelivat koiriemme rotua ja juoksunopeuksia. Mieli lepäsi Palangan rannoilla.

Mitä tässä kuvassa tapahtuu - en ole aivan varma...

Nauratti muuten vielä se Maximan kauppakeskuksen Can Can -pizzeria, joka möi pizzan sen seitsemällä täytteellä hintaan 10,80 - ja täytteistä puuttui oikeastaan kaikki... 

Lauantain kehästä ei suurta menestystä. Sämy ERI/2 ja Salsa ERI/2 samoin. 

Nyt suunnistettiin paremmille pizza-apajille ja sain 8 eurolla pizzan, joka sisälsi kaiken tilatun ja oli kooltaan Avensiksen konepelti. Jösses, että oli hyvää, mutta puolessavälissä oli pakko luovuttaa. Samui toki söi tarjoamani tomaatilla sipaistut reunat tyytyväisenä. Ihanaakin ihanampi matkakumppani. Oli kupissa sitten kuivaraksuja, jauhelihaa tai pizzan reunaa - kaikki kelpasi. Matolääkkeet toki myös!

Viimeiselle yöpymiselle saatiin vielä shokkimomentti, kun huoneen palohälytin häröili. Ensin kello 22.00 pelkkää ihmettelyä viiltävästä KILJUNNASTA mutta kun olin kaiken pyörimisen jälkeen saanut unta kuulaan REM-vaihetta kohti, niin kyllä sieppasi 00.00 herätä valtavaan kimitykseen. Sämppäkin hyppäsi lattialle pää painuksissa: vie toi laite helvettiin! 

Vielä oli yksi puristus sunnuntaille - Samui jälleen ERI/2 - tällä kertaa kilpakumppani yritti syödä Sämppäsen jo kehän takana olevassa metsässä ja sitten kehän reunallakin, mutta kehässä pysyi koottuna. 

Uskomatonta, miten Hans thö Rekkamies otti paluun haltuun. Kaikki oli pakattuna ja valmiina ja eikun Bemmiin ja menoksi. Paluumatka alkoi 14.15 ja olimmeko me satamassa 21.24. Kahdella pysäytyksellä! Dieseliä, pissaa ja makkarapiirasta. Koirat matkustivat kuin unelmat ja Suomen päässä, jonotettaessa passintarkastukseen, maistui molemmille RC:n lihamössö. Söivät samalta kupilta, sulassa sovussa. 

Näissä matkoissa on ihan parasta RENTO seura, virtaviivainen auto, joka kiihtyy tarvittaessa näppäriin ohituksiin, leppoisasti asioihin suhtautuvat koirat - ja sitten se lopputoteamus, että vaikka nyt ei mitään rinnanröyhistystuloksia tullutkaan, niin pääasia on olla matkalla, mennä, tehdä, nauttia.

Elämä on ihmeellistä.

Vielä loppuun.

Pitäkää aistit avoinna, olkaa skeptisiä - ja aina kiitollisia omista, ihanista koiristanne, jotka tarjoavat teille Maailman Parasta Laatuaikaa!