Koiranruokatukun mielenkiintoinen uutuus!

Saimme mukavan yllärin Koiranruokatukku.fi valikoimista, nimittäin kokeiluun Abaron Chicken Grain & Pea free -ruokaa.
Suhtaudun usein aika skeptisesti kaikenmaailman "lupauksiin" siitä ja tästä ainesosasta, joka vapauttaa koirasi saalisvietin kiroista, lopettaa vetämisen ja siinä sivussa karva kiiltää ja rasvamaksa pienenee!

Abaron alkoi kuitenkin kiinnostaa - nohh, niiden lupauksien vuoksi.
Se sopisi sisällysluettelon mukaan erinomaisesti herkille ja allergisille koirille, sekä mahaherkille, joilla saattaa esiintyä ruoansulatusongelmia kuten närästystä ja ilmavaivoja. 
Nyt sitten nimittäin osuisi kahteen Kenzolan poikaan, kovasti tuhnauttelevaan Huimaan, joka on kuudetta vuotta allergian takia kortisonilla sekä Mauiin, jolle kuivamuona on yökkk, tai ainakin liian kuivaa.

Koiranruokateollisuus mahtaa tehdä kovasti töitä, että nappula viehättäisi myös sen ostajaa ja antajaa.
Nimittäin Abaron tuoksuu melkeinpä raikkaalle. Metsälle, sammaleelle ja yrteille. Ei yhtään ummehtunutta, teollista, varastomaista härskiintyneen rasvan haisua, päinvastoin. Tarkempi sisällysluettelon tarkistelu tuottikin ainakin paperilla - tai pussin kyljessä - miellyttävän combon. Kanaa/siipikarjaa 44%, päälle lohiöljyä, karpaloa, kasviuutteita ja yrttejä. Viljaton ja herneetön. Persiljaa, rosmariinia, kamomillaa, salviaa, timjamia, korianteria, nokkosta ja voikukkaa! Tästä olisi Kari Aihinenkin ihmeissään - ja ilmeisen tyytyväinen. Kyllä koirakin rosmariininsa ansaitsee ja sitä arvostaa!

Nohh, miten sen kokeilun sitten kävi.
Ihme ja kumma, "Lemu" -lempinimen saanut Huima-poika lopetti tuhnauttelun. Kyllä. Ensialkuun pientä leijojen lennättelyä esiintyi tuttuun tapaan, mutta liekö persilja ja salvia toimittaneet tehtävänsä pidemmän päälle sillä TV-katselun lomassa tuhnautetut tuffauttelut jäivät historiaan. Kakka oli tiivistä pökälettä, vähän niin kuin olisi perhosen kotiloita tuottanut ulos. Ensin kuvittelin olevani piilokamerassa tai näkeväni toiveunta, mutta kun ilta toisensa jälkeen alkoi sujua ilman silmien kirvelyä, pakko oli uskoa Abaronin tuottamaan auvoon. Huiman osalta loistava kokeilu, ruoka todella sopi sille ja rasva-/proteiiniarvot olivat whippetille muutoinkin soveliaat; 25/14,5.

Maui tuotti sensijaan lähes veret seisauttavan äimistyksen.
Tämä kuivaruokaa vieroksuva britti, jonka pentuaika kasvattajan luona sujui aina 11-viikkoiseksi asti broilerin siipiä, maksaa, munuaisia, luita, rustoja, lihaa ja kananmunaa mässyttäen ja joka Suomessa vaivoin nakersi kuuteen ikäkuukauteen pentunappulaa ja lopetti nappulan nikerryksen sittemmin kuin seinään. Tämä lehtikalojen äiti, joka halusi olla hoikka, kevyt ja mankeliinmentävä. Jolle laitettiin sittemmin Suomessa tarjolle maksaa, sydäntä, luita, rustoja, naudan jauhelihaa - muutamia ruoka-aineita mainitakseni, ja joka sai nopeasti lehtikalamaisella olemuksellaan omistajansa repimään hiuksia ja/tai kokeilemaan, että "maistuisiko tämä".

No, turha kai mainitakaan tähän kauniiksi lopuksi, että Maui, kaikkien lehtikalojen äiti, nykyään itkee salaisen Abaron-nappularuokalaatikon edessä. 
Tuijottaa, ja vinkuu. Sitten kun huomio on saatu, hän nakertaa joka ilta annoksen nappulaa kovin tyytyväisenä ja pulleutuu. Lehtikalasta on nyt tullut pullea pallokala, joka herättää kummastusta ratapiireissä pullavalla olemuksellaan muiden ratakireiden joukossa. Kesän ennätys 19,49 s/280 m syntyi pallokalaolemuksella. Rosmariini ja karpalo toimivat radallakin.

Kyllä. Suosittelen. 
Koiranruokatukulla on lisäksi erittäin hyvä palvelu sekä nopea toimitus. Abaron ei ole yhtään hassumpi nappulauutuus ja mikäs se meille koiranomistajille on parempi "palkinto" kuin mahdollisimman tuoksuton TV-katseluhetki raskaan päivän päätteeksi ja vielä ronkelipoika, joka ehdollistuu laatikkoon, jonka sisällä on tätä hyvältä tuoksuvaa ja maistuvaa, voikukalla höystettyä kuivista!

Kiitos Koiranruokatukkulaisille, että saimme kokeilla!
t. Huima ja Maui

Maukun treenivihjeet kesään.

Maukkelssonhan on ollut tänä kesänä varsin tuttu näky niin Kartanon treeneissä kuin itse kisoissakin. 
Aina kun auto on vain suinkin ollut alla ja sääolosuhteet suotuisat, on käyty kipaisemassa startteja. Maui on ollut useissa koelähdöissä mukana ja ollaan niistä saatu itsekin mukavaa ryhmätreeniä.

Hierontaa ja venytystä on tehty, palauttavia lenkkejä, spiidailtu pelloilla ja tassuviehettäkin tapettu. 
Rennoin rantein. Ihan kuumallakin on lenkkeilty, toki varjoisia metsäreittejä ja vettä on aina kannettu pojille mukana. Kesähän on ihmisen - ja whippetin - parasta aikaa!

Itse kisoja on Maukulle kertynyt radalta tälle vuotta 3. Ja niissä 4 starttia. 
Viimeisin kisa oli erityisen jännittävä, sillä tuhannesmiljoonassadasosia - mitä lienee, en edes tiedä,  uupuu enää 0,09. Aika siis 19,49 s/280 m.
Näin viimeyönä unta, että se KV-aika tuli Kartanolta ja paperipussiahan siellä jouduttiin meikäläiselle tuomaan hengitysavuksi. Hilluin menemään kuin hullu ja ihmiset katsoivat meikäläisen pomppimista ja kiljuntaa ihmeissään. Ja Maui tietysti myös. Huohotti vettä ja minä vaan sekoilen.

Nohh, vielä on matkaa hillumisiin.
Tässä tulee kuitenkin Mauin treenivinkit teille kaikille. Vielä on kisoja jäljellä. Meilläkin kaksi.

 Kuolleista kastemadoista vauhtia.

 Linnunkakasta liukastetta.

 VALMIS!

Näin helppoa se on, sanoo Maukku ja nauraa päälle!

Harrastusportailla.

Taas on mietteet käyneet lenkillä yhdessä kuumuuden ja hiostavuuden kanssa ylös ja alas.
Välillä on perinteiset lenkkipuhelut käyneet kuumina yhdessä ilmanalan kanssa ja välillä on kuunneltu Spotifyn Suomihitti-tarjontaa.

Monet räppärit sanailevat niin lystikkäästi, että saatan jopa naurahtaa yksikseni asvalttitien pätkällä. 
Sensijaan harrastajamietteet ja -kuulumiset saavat välillä mielen apeaksi.

Olen miettinyt viikkotolkulla muunmuassa omia vaikuttimiani ja lähtökohtiani koiruuksille ja kilpailemiselle.
Miksi kilpailen? Miksi juuri sen ja sen koiran kanssa? Miksi ostin koirani sieltä. Miksi tein sitä ja tätä. Tätähän ei minulta kukaan suoraan kysy, ja miksi kysyisikään - kunhan pohdin ja puntaroin ja peilaan itsekseni. Kuten me ihmiset tapaamme tehdä. Peilaamme itseämme muihin.

Miksi Balin kanssa näin, Huiman kanssa noin ja Mauin kanssa tällä tavalla ja nyt Samuin kanssa sillattis. Hyvä kysymys poikineen.

Intuitiollahan tässä pitkälti mennään, eikä ole mikään salaisuus sekään, että en osaa oikein toimia vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Koirat ovat varmasti alunalkaen tulleet minulle sangen merkityksellisiksi ja sitä myötä harrastuskavereiksi täyttämään erinäisiä tyhjiöitä ja vain olemaan sydämeni ja sieluni puolikkaita. Kun meidän molempien, minun ja koirien pyyteettömyys on kohdannut samalla taajuudella, se on ollut menoa se. Harrastaminen on kerma kakun päällä, koirani ovat kirsikoita kukin.

Eräs psykologiystäväni kysyi vuosia sitten, että onko jotain mitä koirissasi kadehdit.
Kyllä.
Ne eivät selittele, vaan toimivat aina oikein, viettiensä ja vaistojensa varassa. Pystyisinpä samaan.

Monesti ulkopuolinen näkee harrastuksessasi ja koirissasi sellaisia merkityksiä, joita et ole tullut ajatelleeksikaan. 
Erityyppisten koirien kakofonia - mitä se oikein haluaa tai hakee. Treenaaminen sinnepäin - kun pitäisi olla johdonmukainen.
Me olemme näkevinämme paljon sellaista, mitä toinen ei ole meidän mielestä näkevinään. Vaikka me emme elä ja ole sen toisen housuissa tai saappaissa, me vedämme johtopäätöksiä tai ainakin ajatusmutkia suoraksi.
Yhtäkaikki, me lokeroimme. Meidän on helpompi elää ja olla, kun kaveri koirineen on lokeroituna siististi, mapissa tai laatikossa. Kansi kiinni.

Harrastusportaat ovat kaikille pitkät ja raskaat.
Luin hiljattain somesta erään uuden harrastajan tuskailua. Laineet löivät ja oma ajatusmaailma ei sopinut yhteen sekamelskaisen harrastusideologian kanssa. Uutena harrastajana kaikki varmasti lyö vasten kasvoja ja tuntuu, kuin astuisi suonsilmäkkeestä toiseen. Tai ainakin uisi vastavirtaan, kävelisi juoksuhiekassa.

Alussa on into ja herkkyys. 
Oma koira ja sen saavuttamat meriitit ja kasvattajan kannustus tuntuu luissa ja ytimissä, vie eteenpäin ja nostaa. Satunnaiset voitot ja pärjääminen kovien luiden joukossa tuntuu hienolta. Voitto 200 vuotta kasvattaneen kasvattajan 200 voittoa ottaneesta koirasta on kuin Nobel-palkinto.
Kuherruskuukausi rotuun ja sen ihmisiin on aina ihana. Facebookin lanseerama "in strong competition", vice-voittajista puhumattakaan, osuu ja uppoaa! Minä ja minun koirani! Me!

Kuherruskuukauden jälkeen iskee kuitenkin karu totuus.
Jokaisessa rodussa on omat akilleen kantapäänsä. Ne tulevat esiin noin vuoden-parin sisään rotuun tulemisesta. Pääset juuri sanomasta, että "kuinka raikasta täällä on verrattuna xxxxxx piireihin" ja sitten osoittautuu, että raikkaus on sittenkin kuin vain kevätsade. Raikkaus kestää vain hetken. Vaikka wipatsimispiireissä kyllä suoraan sanottuna verrattain raikasta onkin, niin kyllä se raikkaus siitä hälvenee, kun tarpeeksi syvälle rotuun sukeltaa.

On oman tien kulkijoita.
He tekevät päinvastoin ja näyttävästi omia ratkaisujaan. Itseasiassa ihailen heitä, koska (liian) moni menee muodin mukana.

On tuttua ja turvallista. Kun tuo, niin minäkin. Ja sitten aplodeerataan toinen toisillemme.

Kuulutaan leiriin ja ei kuuluta leiriin.
Leirit muodostuvat ihan väkisinkin. Saman kennelin koirat samaan telttaan, saman tuontimaaosan koirat saman sateenvarjon alle. Sehän on aivan selvää. Saman autokunnan koirat tänne ja omalla asuntoautolla tulleet tuonne. Ja sitten ollaan, että AHAA; tuo kuuluu nyt TUONNE leiriin ja TÄMÄ meni ja otti paikan tuolta.

Leirittömyys on valinta sekin.
Mutta en sano, että se olisi helppo. Päinvastoin. Julistaessasi leirittömyyttä olet auttamatta OUTCAST. Harrastusportaat vievät joskus kohti outcastia. Vääjäämättä. Eikä se ole paha asia. Kuten sanottua, valinta sekin. Outcast-portaat kehittävät jokatapauksessa itsetuntoa, voimaa ja lihaksia. Anna paukkua. Omaa rataa ja omaan tyyliin!

Mutta et voi olla ystävä ja vihollinen.
Vai voitko? Kyllä tämäkin onnistuu. Sillä aina kumartaessasi yhtäälle, pyllistät toisaalle. Kumartaa voi moniin suuntiin - ja siis pyllistää samoin. Koiramaailmassa on monta mekkaa. Eikä sekään ole huono asia. Jokaisessa ilmansuunnassa on jokaiselle jotakin. Anna mennä ja anna palaa - monta mekkaa on jokatapauksessa aina parempi kuin vain yksi mekka. Ehkä jopa MEKKALA on se paras.

Rodussamme asuu suuri rikkaus.
Mieltä ja maatakin mullistava. Itse olen harrastusportaillani onnistunut dissaamaan rodussa sitä ja tätä piirrettä - ja uusimpien koirieni myötä juuri dissaamiani piirteitä on täytynyt oppia sietämään. Tämähän onkin juuri parasta. Muiden dissaus lyö vasten kasvoja. Siitäs sait!

Kun olet aikeissa heittää hanskat naulaan, että nyt riittää, en jaksa enää yhtään dissaamista, en toisten enkä itsenikään - on vaan pakko alkaa niellä virheitä. Oman koiran, itsesi ja muiden. 
Aina uuden koiran myötä olemme jokainen uuden edessä. Edellisen koiran ylipitkät sääret, joiden kanssa olet juuri oppinut elämään, muuttuu uuden koiran myötä pehmeäksi seläksi tai pitkäksi lanneosaksi.
Joudut joka kerran venyttämään ahdasmielisyyttäsi ja tuomitsevuuttasi.

Harrastus on hauskaa.
Harrastusportailla meno samoin.
Nähdä ja oivaltaa kuherruskuukaudet, angstit, toisen koiraihmisen suoranainen tyhmyys, oma naiivius ja lyödä päitä yhteen yhdessä muiden pölvästien kanssa. Sillä sitähän me olemme. Rotuun hurahtaneita pölvästejä. Sinisilmäisiä romantikkoja, jotka toivoisivat kaiken sujuvan kuin paratiisissa, yhteistuumin, sateen sattuessa vieläpä samassa yhteisteltassa, juoden samasta termoksesta, leikaten samaa mansikkakakkua.

Aina tulee uusia koiria.
Sanoi eräs pätevä ulkomuototuomari. Kuin samalla moittien niitä naiiveja, jotka luulevat ja uskovat, että heidän koiransa voittaa yhä ja aina vuodesta toiseen - kun aina tulee kuitenkin uusia haastajia. Uusia junnuvoittajia, sertinmetsästäjiä. Joka vuosi. Aina tulee myös uusia harrastajia. Niitä, joille me nyt nauramme - aivan kuin meille naurettiin, silloin kun me tulimme rodun pariin. Toimme näytille kehään koiran, joka oli liian laiha tai liian pullava ja silloin kun me toimme radalle koiran, joka oli liian treenaamaton tai liian pullava. Meissä kaikissa asuu kuitenkin se pieni dissaaja. Tunnistamme uuden pöljän, koska olemme itse olleet pöljiä. 

Me peilaamme kaikki toisiamme - me vanhat harrastajat uusiin ja uudet harrastajat vanhoihin. Niin se vain menee.
Katsoin juuri telkkarista melkoisen järkyttävää dokkaria jenkkiläisistä futaajista, jotka raiskasivat sammuneen bileneidon. Dokkarin edetessä haastettiin jo futareiden reksit ja opet oikeuteen, kun he eivät olleet puuttuneet näkemäänsä ja kuulemaansa. Lopulta kävi ilmi sangen inhimillinen, ihmisyyteen liittyvä dilemma. Reksit ja opet eivät olleet halunneet LIATA ja LOATA koulun mainetta puuttumalla tai viemällä asiaa eteenpäin.

Maine.
Se tulee ja menee. Kuin whippet niityllä.
Mutta voisimmeko ajatella, että se KOIRA on sittenkin tärkein? Koira, rodun yksilö, on maali ja tavoite. Sen hyvinvointi, terveys ja funktionaalisuus?
Onko maineella lopulta väliä, jos fakta nyt vain on fakta? Tai ei, en sanokaan näin. Tottakai maineella on väliä, mutta en lopulta usko hetkeäkään, että yksi yksilö tai yksi ihminen sitä, joskus vuosikymmenienkin aikana kertynyttä mainetta, horjuttaa. Lopultahan jäljellä on kulloinenkin koira, rodun yksilö - sillä voiton ja menestyksen hetkellä näemme vain sen, emmekä menneisyyttä, emme tulevaa.

Keikun itse harrastusportailla joskus mitenkuten.
Otan kolme askelmaa eteen ja kuusi taakse. Olen pitänyt itseäni jonkinasteisena rodun guruna - huom: pelkästään harrastusvuosien perusteella, mikä EI ole tae mistään -  ja tullut mukkelismakkelis alas portaita päätäni pidellen; en sittenkään ymmärrä paljoakaan - jos juuri mitään.

Ei minusta guruksi ole. Voin sanoa pitkä tai pätkä, massava tai ohutluinen, mutta mitä merkitystä sillä lopulta on, ei mitään. Toki rodun yksilöiden anatomisten ominaisuuksien pohtiminen on mielenkiintoista ja omaa silmää on aika-ajoin hauska tarkistaa muiden rodun pitkäikäisten harrastajien kanssa.

Eihän se mikään mieltäylentävä kokemus ole. Se keikkuminen.
Mutta jos se yhtään lohduttaa - niin me keikumme kaikki! Keikutaan yhdessä!



kuvat 31.7. Hevoshaantien niitty

Tykki, tykimpi, Maukku!

Voi hyväntähden sentään, tuhat tulimmaista ja mörökölli vieköön!
Maukkelsson paineli tänään kesän kolmannen starttinsa 280 metrillä Kartanon vehmaalla, taipuisalla, pehmeällä, kostealla ja nopealla nurminatalla ja kellotti ei enempää eikä vähempää kuin 19,49 sekunnin ajan! Haloo, ihmiset, 19,49s/280 metriä.
Näyttelylinjainen koiro koironen. Pullea, litteä, lehtikalamainen, kapea-etuosainen, vinkeä ja vauhdikas Maukka Maukkelsson!
Se sama koiro, joka jäi Weehoon Etanalähdössä 2018 puhaltelemaan kynsiin ja juoksaisi 19,91 s. 

Nyt pitää keulia ja vyöttää itsensä toimistotuoliin, sillä hehkutus ja kiihtyminen saa liki putoamaan lattialle tuolilta.
Mörököllimäistä. Niin perhanan kikkeliskokkelista, että eihän tässä voi muuta kuin pyyhkiä kuolaa serviettiin, kun suu tuppaa vaahtoamaan. 

Mennä nyt sokkona Englannin markkinoille ostamaan sieltä sinifawn lehtikala, joka söi puoli vuotta kuivanappulaa ja päätti sitten palata lapsuuden makumuistoihin, eli vaatimaan raakaruokaa. 
Auta armias, jos ruoka oli annosteltu liian isoina klöntteinä, liian kosteana tai ylipäätään väärin sulaneena. Siis Mauihan osasi vaatia joskus aivan raw-raw'ta ja sitten seuraavassa hetkessä hän halusi ruoan olevan sous-vide - ilman ja jääkaapin marinoimaa, jo liki harmaantunutta.
Maksalaatikko (rusinaton) tulee viipaloida suupaloiksi, liika ruoan kosteus imeyttää paperiin, jotta Mauin annosta analysoiva viiksikarvasto ja tuoksua edestakaisin nuuskuttava kirsu annoksen hyväksyy.
Että tervetuloa vaan Kenzolaan annostelemaan Maukulle ruokaa ja laihduttamaan sitä se 574 grammaa, joka kuulema vauhdittaa Maukun SERT-aikaan.

© Harri Nurmela

Radallahan vetää tänäpäivänä koiroa ihan solkenaan RE:tä ja äänivallit paukkuu lähtö toisensa jälkeen. 
Radalla kuuluukin näytelmälinjaisten kanssa tepastaa asiantuntevan näköisenä ja ottaa vastaan kaikki neuvot, vinkit ja ohjenuorat, mitä on tarjolla. Niitä nimittäin on. Kiitos ihan teistä jokaiselle, jotka olette meitä opastaneet eteenpäin. Etunenässä eräs Antti, joka tänään jo yritti kovasti katkaista napanuoraa meikäläiseen, että ÄLÄ NYT KOKOAJAN. Minkäs teet, kun sormi menee sittenkin suuhun aina vähän väliä.

Tällaisen Maukkelssonin kanssa matka maasto- ja ratakisoihin on ollut nimittäin jossain määrin hämmentävä ja mielenkiintoinen.
Maukkuli ei serttihanoja näytelmissä juuri avauttele, mutta pistää se silmään. Lenkillä tulee vastaan rouvaa, että "onpa tasapainoinen" ja näytelmätreeneissä huokaillaan, että "liikkuupa hienosti". Lehtikalan kanssa kilpaileminen ei bodybuildereiden joukossa ole aina helpoimmasta päästä, kun bodikkaammilla on bodya, sporttia ja tsemppiä kaksinverroin lehtikalaan verrattuna. Maukkulihan on terävien käännösten lomassa käynyt maastoissa vähän lippailemassakin, mutta jousitus on kaverilla sen verran kunnossa, että HOPS vain ylös ja vauhti saattaa jopa lisääntyä.

 © Harri Nurmela

Hehkutusta tuli jo uran alkuvaiheessa kosolti ja emäntä oli shokkitilassa aika-ajoin. 
MUN Maukkuli, miten se nyt noin meni ja otti sertin, kun lipsui ja kaverikin tööttäsi. Milloin viehe katosi, milloin viehenaru meni solmuun ja milloin mitäkin. Maukku se vaan otti asemoinnit uusiksi ja taas mentiin.

Tämäpä koiro huutaa ja kiljuu lähtökoppien läheisyydessä, vaahtoaa ja pelmuaa ja pitää tänäpäivänä kantaa voimaotteessa lähtöpaikalle. Niin maastoissa kuin radalla. Eihän tällaisen vauhtiveikon kanssa muuten pärjää enkä halua antaa yhtään ylimääräistä energiaa sivunurmelle. Energiat on tarkoitettu radan sisälle, ei sivuun.

© Antti Ruotsalo

Kaulan viilennin -huivi toimi muuten tänään hyvin myös silmillä.
Kaikkea sitä. Intoa, nopeita geenejä ja yritystä tällä kaverilla riittää ja jännitämme tämän kauden ihan loppuun asti, että TULEEKO se SERT radalta vaiko ei. Lähellä on, mutta sitä ei lasketa.

Kiitos teistä taas ihan jokaiselle, jotka olette meitä tsempanneet. 
Teitä on monta. Jo tähän mennessä matka on ollut ihan huikea ja ratastartit ovat kyllä olleet ihan oma lukunsa. Vaikka eräs rataharrastaja meille antoikin laihdutus- ja kiinteytysvinkkejä - sopii myös treenariin, hehh-heh, niin tokaisin takaisin, että "yritän rentouden säilyttää tässäKIN lajissa". Kommentti takaisin oli kyllä ihan huippu: "kyllä kuule Anita sulla rentous tulee tässä lajissa karisemaan"!!!

Päätän hehkutusraporttini nokkelan Latvian handlerin - Kari!! -  sanoihin tuomarille, joka moitti Mauin häntää; "yes, but he is very fast".

© Kristina Okuneva

Sen kun nostat vaan häntää Maukku vaikka suoraan ylös - rakenne ja geenit spottaa ja osuu kyllä nyt niin hyvin juoksulajeihin, että eihän tässä voi muuta todeta kuin että englantilainen lehtikala on näyttänyt lehtikalan mädit tädeille ja radoille. Prkl että keulituttaa ja rintalasta törröttää oikein kunnon sternumina ulos asti. Siis mun.

Kiitos. Teistä ihan jokaiselle, jotka olette kulkeneet - juosseet - vierellä!

Onnellisina Ogressa!

Talven pimeinä tunteina sain Ullalta ehdotuksen Latvian Ogre-reissusta. 
Ja ei siinä kauaa tarvinnut miettiä KYLLÄ-vastausta.
Koko kevät onkin pala kerrallaan maksettu vuoroin laivaa, koiraa ja hotellia. Kahden koiran ilmomaksuissa kolmeen eri näyttelyyn olikin hieman tekemistä, mutta kaikesta selvittiin.
Kehäsihteeröiminen auttoi kummasti, ja kynä sauhuten sitä onkin taas koko kevät kirjoitettu arvosteluja.

Tarjolla Latvian Ogressa oli yksi erkkari (29 whippetiä) ja saman päivän kansallinen (11 koiraa) ja toisen päivän kansallinen (9 koiraa).

Ensikertalainen reissulla jännittää aina hieman, mutta Samui otti kevyin rantein 10 pistettä ja papukaijamerkin. Kts kuva.

 © Rita Simoneliene
Tämä poika se söi, joi, pissi ja kakki - ja nukkui hyvin. Siinä sivussa reipasteltiin kehissä. Ja pötköteltiin ketarat pystyssä mamman sylissä. Hieno reissumies. Maukkelssoni sensijaan hieman stressaili meluisaa hotellia - joka kämppiksen mukaan muistutti ehkä jopa hieman enemmän laitapuolen kulkijoiden yömajaa. Metakkaa riitti pitkälle yöhön.

Ogre oli paikkana pieni kylänen, jossa ei juuri muuta ollut kuin hotelli, ostoskeskus, puisto ja kauppa. 
Hotelli oli varmaan joskus ollut käyttöasteen kukkuloilla, mutta nyt se ei tarjonnut aamiaista lainkaan, ravintola oli suljettu ja hotellin huikea 3-metrinen uima-allas samoin. Siellä lieni ollut vettä viimeksi 90-luvulla? Jääkaappia ei tietenkään huoneissa ja kylppärissä kaksi palasaippuaa ja kaksi pussia shampoota.

Näkymiä Ogressa.

Itse näyttelypaikka oli upean Strömsholm-tyyppisen linnan (museo) mailla. 
Viihtyisä nurmialue, jossa kohtuullisen kokoiset kehät, minuuttiaikataulu ja huonohkosti englantia puhuvat tuomarit ja kehikset. Erkkarissa toki Gabriela Veiga ohjasi palettia hyvällä englannilla, mutta toimitsijoiden kanssa keskusteleminen oli vaikeaa.
Pöytä, jossa whippetin oli tarkoitus seistä, oli superminikokoa, n. 60 senttiä x 20. Kyllä! Siinä aika äkkiä tuomari tuumi otsa rypyssä: "your dog is big".
Ja sunnuntaina mm. kun pyörin Samuin kanssa yksikseni PU-kehässä, että "missä muut ovat" sain kuulla kehikseltä; ettei muut urokset olisi saaneet SA:ta. Ehdin tästä jo pörhistää rintaani, kunnes sain kuulla, että kyllä ne kaksi muuta junnua SA:t myös saivat. Muut sitten ei.

Samui erkkarin junnuluokan ykkönen.
© Ulla Sommer

Tällainen varmistaminen oli jonkunlainen punainen lanka läpi reissun.
Lauantaina menimme ostoskeskukseen ruokaostoksille. Minä ja kämppis kebab-ravintolaan. Minä; "do you speak English"? Karvakäsi: "of course".
Siitä sitten allekirjoittanut ostamaan "kebab with french fries".
Karvakäsi: Do you want meat kebab or chicken kebab. Do you want kebab in wrap or in burger? Do you want 100 gr kebab or 200 gr kebab? Aaaaa, you want salad also?! What kind of salad? What kind of dressing you want?

Välillä menin kaikista vastakysymyksistä ihan mutkalle, ja karviskäsi pääsi näpäyttämään takaisin;
Don't you speak English?

Tsiisös. Tässä kohtaa tuli aikalailla ikävä suomalaista palvelutiskiä, jossa sanot "kebab ranskalaisilla" ja sinulle tehdään sellainen ilman "otatko sä sen kebabin rullalla, siivutettuna vapaasti vai laudalla" -tyyppisiä lisäkysymyksiä.

Pönöttämässä podiumilla sunnuntaina kehien jälkeen.
© Alexdesign.lv

Erkkarissa esitettiin kovatasoinen kattaus liettualaisia, latvialaisia, venäläisiä ja virolaisia whippetejä. Samuin luokassa 6 junnua, joista kahdelle SA. Samuille luokkavoitto. Maui kilpaili yksin käyttöluokassa ja otti sieltä hienosti SA:n ja oli lopulta VSP-käyttöluokan koira ja PU5, Samuin ollessa PU3.
Iso kiitos Karille, joka esitti Mauin todella kauniisti, eleettömästi ja maltillisesti. Teitä oli ilo katsoa yhdessä!

Maui pusuttelee tuomarin.
© Ulla Sommer

Siirryttiin kansallisen puolelle.
Valitettavasti nyt Mauille osui handleri, joka esitti Maukan peitsaten (liian hitaasti) eikä huomannut sitä! Mauille EH ja Samuille toinen junnusertti ja PU2-sijoitus.
Pientä-ish vääntöä charmantin ranskalaisherran kanssa, joka parahti heti Samui-Sirkan nähdessään, että BIG! (plaseeraapa itse siihen 60x20 pöydälle!!) Kun hän kuuli Samuista otetun mitan hän tuumi; "but he is GOING to be big". Noniin. Eipäs mennä nyt laukalle.

Illalla lähdettiin tutkimaan Ogrea.
Lähistöltä löytyi iso ja kaunis puisto, jossa vesi solisi, linnut lauloi ja Raymond ystävineen vaelsi. Raymond osuikin kohdallemme luomaan tuttavuutta ja keskustelu vaihtui äkkiä saksaan; Raymondilla ja Ullalla oli yhteinen (rakkauden) kieli!

Raymond kertoi asuneensa Hampurissa ja oli nyt juonut kolme päivää putkeen. Miten hän ilahtuikaan, kun sai puhua saksaa!
Minä tyydyin ikuistamaan tämän ikimuistoisen Raymond-momentin!

Aikaisin nukkumaan ja kohti sunnuntaita.
Nyt oli vuorossa venäläisen tuomarin kehä (tuomarimuutos) ja saimme kuulla, että edellisenä päivänä oli tullut monissa roduissa kylmää kyytiä, joissakin roduissa kaikille EH.
Arvostelut venäjäksi ja kehis ei juuri kynää painanut, joten meikäläisen saamissa lapuissa näkyi lähinnä savunhentoa viivaa - jos sitäkään. Samuille luokkavoitto, kolmas junnusertti - ja titteli pätkähti! Mauille ERI ilman SA:ta - itse vein. Peitsaamisesta ei tietoakaan!

Nyt on jakku allekirjoittaneen makuun!
Omat hopeakenkäni kokivat kovia. Ei niitä ole tehty lenkkeilyyn eikä märällä nurmikolla hyppelyyn. Kenkien reunat alkoivat irvistää ja aivan kuin niistä alkaisi kuoriutua jokin kalvo... On siis siirryttävä kultakenkiin, sellaiset minulla vielä (ehjinä) on.

Lähdimme hissuksiin kohti Tallinnaa sunnuntaina jo klo 13.
Alunalkaen meillä olisi ollut varaa lähteä vaikka klo 15, mutta nyt löysäten saimme pysähdellä reilusti.
Hyvä niin, sillä pian olin taas kielivaikeuksissa Circle-ketjun huoltoasemalla.

I take wrap with chicken.
Pian nuori neitonen tuli vääntämään HERVOTTOMASTA KLÖNTISTÄ JAUHETTUA KANAA eteeni jotain kekoa. Parahdin; eihän tuo ole wrap. Siihenhän pitäisi tulla "chicken slices"! Neito:
- Yes but you said chicken wrap, and this is chicken burger wrap, isn't it ok?
No voi herranenaika. Kai mä olisin sanonut BURGER wrap jos olisin halunnut sellaisen!!
Nuori neito nakkasi 5 senttiä paksun, halkaisijaltaan 10-senttisen pihvin mielenosoituksellisesti mätkäyttäen pöydälle.

Varmaan kostoksi tästä, wrappiin laitettiin kaksi hentoa salaatinpalaa, teelusikallinen majoneesia ja kun pyysin reilusti punasipulia, sain sitä kaksi siivua.

Vielä Tallinnan kautta kotiin!
Ehdittiin siinä tepastaa ja ihmetellä vielä Piritan rantaviivan mylläystä ja lenkkeillä riippuliitäjiä ihmetellen!

Melkoisia miljoonakämppiä rantaviivalla.

Upeita puistomaisemia.

Näyttelyreissuissa ulkomaille on aina ihan parasta yrittää ottaa kaikki huumorin kannalta - mutta en olisi halunnut tehdä enää yhtään ruokatilausta!!!

Iloiset pojat. Niin rakkaat.
Kari kertoi Veigan "pahoitelleen Mauin häntää". Karipa nokkelana miehenä oli tuumannut Veigalle, että "yes, but he runs fast"! Ihan huippu kommentti tässä kohtaa!

Iloinen mutta väsynyt tunnelma aika-ajoin väsäytti ja hermotkin kävi pinnassa, mutta vedimme koko kööri urhoollisesti reissun maaliin, ilon kautta vaikka hammasta purren. 
Ulla on huumorintajuista seuraa ja luovi huumorilla läpi hankalien tilanteiden. Kämppis keskittyi juomaan kahvia ja polttelemaan tupakkaa meistä kymmenien metrien etäisyydellä ja meikäläinen sääti höyry päässä aikataulujen ja pakkaussuunnitelmien kanssa.
Koirien ehdoilla tietenkin mennään ja iloitaan pienistä onnen ryyneistä kehissä. Kuitenkin saatan ensikerralla ottaa paikallisesta pizzeriasta täällä annoskuvan matkaan ja näytän sitä sitten läpi Viron, Latvian ja Liettuan. On se nyt kumma, ettei kebab ole kebab ja wrap wrap. Turha tulla tähän selostamaan, että "oikeaoppinen antiikin aikainen kebab tehtiin aina kuumakiviuunissa paistetun leivän sisään kääräisten vasemmalla kädellä, ei siihen ranskalaiset kuulu". 

Enkkupojat matkustaa. Samsam ja Maumau. Ihan parhaat.

Kotia kohti. Väsyneenä mutta onnellisena.

kaikki reissun kuvat:
CLICK

Ja VIELÄ. Yksikään reissu ei onnistuisi ilman luotettavaa koiranhoitajaa niille nelijalkaisille, jotka jäävät kotiin. Siispä miljoonat kiitokset Silja!

Kesämenoa Kenzolassa!

Kämppis se olla pläjähti taas viikoiksi Thaimaahan. 
Meikäläinen sillä aikaa aktivoitui mm. löytämään ratkaisua rattinarinaan (kyllä, Peugeotin ratti narisee...) sekä opettelemaan lauman jättämistä kotiin keskenään. Ryskäsin menemään myös asuntomme ulkovarastossa ja pistin sen järjestykseen - nyt siellä pystyy kääntymään!

Ja jottei nyt kukaan luulisi, että eivätkö MUKA nelijalkaiset ole kuunaan olleet keskenään, niin toki, mutta aina nuo veijarit keksii yhdessä ilmanvaihteluiden kanssa, että "just nyt on uusi tilanne".

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydillä. Samui kehitti loikkataiteen tappiin ja onnistui imuroimaan pöydät, tasot ja hyllyt!
Niiltä lähti niin tomaatit, punasipulit kuin perunatkin tarkempaan lattiasyyniin ja silputtaviksi. Astmasuihkeet rei'itettiin ja valkosipulin kynnet kuorittiin ja revittiinpä kivienpoistosettikin lattialle!!! Kolme neulaa oli hermostuskäyrää nostattavasti kadoksissa tullessani kerhohuoneen juoksumattotreeneistä hiki päässä jo valmiiksi!!! Kaksi löytyi heti mutta se kolmas neula ei ensin sitten millään!!! Olin jo viittä vaille soittamassa Evidensian päivystykseen samalla kun tutkin Samuin kidankin kitarisoja myöden! Onneksi vihdoin äkkäsin neulan vasten harmaata lattiaa. Hitskokkia taas kokorahan edestä á la Samui - se saari, jossa piti keskittyä joogaamiseen ja hiljaisuuden retriitteihin...

Meikkaamaankin alkoi! 
Eteisen ERITTÄIN korkealta pöydältä lähti sitten meikkipussukkakin Samuin tarkempaan syyniin. Sieltä meni riksraksvain huulipunat ja -kiillot, meikkivoiteet ja silmätipat (!!) ja Samuin kyynärvarret (sekä matot!!) olivat täynnään pinkkejä ja rasvaisia läikkiä. Onneksi on Fairy. Ainoa, muuten, jossa ei ollut meikkitahroja lainkaan, oli aina sivistynyt ja sofistikoitunut Bali!

Meno on ollut ajoittain aika kreisiä. 
Huomaan, ettei yksinoloa ole oikein harjoiteltu - siinä määrin, missä sitä olisi pitänyt harjoitella. Varsinkin ovesta ramppaaminen edestakaisin aikaansai Samuissa villeyttä kaikkia eri pöytätasoja ja niissä olevia tavaroita kohtaan ja siinä missä Samui villiintyi, Maui huolestui. Liikkis.

Keittiön pöydille muuttikin kokonainen kattila- ja vuoka-arsenaali, ja pomppiminen tasoille taukosi niiden avulla!

Olemme me käyneet myös Kartanolla hieman juoksaisemassa ja treenailemassa. 
Kuntoa ja vieheintoa on yritetty ylläpitää sekä Samuin että Mauin kanssa. Olemme ehtineet kokeilla Samuin kanssa käsiviehevedot innokkaina ja olla Mauin kanssa mukana useammissa koelähdöissä. Kolmen viikon aikana saimme lenkkipoluilla aikaiseksi 135 km ja taloyhtiön juoksumatolla ehdin käydä seitsemästi puuskuttamassa.

Pojat myös juhlivat kanssani juhannusta taloyhtiön grillillä kuuden tunnin verran ja Mauin ja Samuin kanssa vedettiin kahdet kesäiset näyttelytreenitkin jossain välissä - kiitos Emmi ja Tino! Niin, ja naapurin Nonan kanssa järkättiin kahdet viehetreenit Maukalle läheisellä urheilukentällä. Intoa riitti ihailtavassa määrin sekä Maukalla että Nonalla, hyvä Maukka & iso kiitos naapuriin!

Kesäaika on ihan parasta, kun voi olla ja mennä ja tehdä mielen, kelin, autotilanteen, huvituksen ja ties minkä mukaan. Valoa ja virtaa on riittänyt!

Hakunilan ostarille on tullut miesten parturileikkauksiin erikoistunut kampaamo. 
Naisilla ei sinne ole asiaa. Paitsi. Pitihän allekirjoittaneen työntää päänsä kysyvästi heidän ovestaan, sillä oma kampaajani on lomalla. Josko sittenkin?
No kyllä vaan.
Hiukseni kun leikataan parturileikkauksella ( = koneella) niin kävinpä tässä klipsaisemassa pääni 12 euron hintaan! Suosittelen!

Mitäpä tässä muuta kuin aurinkoa, lenkkeilyä, mässytystä, huhkimista vuoroin juoksumaton kanssa ja vuoroin koirien kanssa - ainiin, muutama näytelmäkin, toki!
Whippet-Harrastajien erkkarissa viiletettiin pitkästä aikaa Balin kanssa, joka olikin kaikeksi huipuksi PU4 sekä Samuin kanssa, joka otti mairean ERI/2 SA -tuloksen isosta junnuluokasta.
Tänään näyteltiin Tuusulassa, Eeva Reskon kehässä, ja Samui oli ei enempää eikä vähempää kuin PU2 varasertin kera, hienoa Samppa & Emmi, you rock!


Kesä kiirii ja me sen mukana. Vielä on kesää kosolti jäljellä ja katsotaanpa mitä tuleman pitää!
Tässä vielä tuore törötyskuva kaksinkertaisesta varasertististä nimeltä Samui, ikää jo piirun vaille 1 vuosi!

Aikamoista.

Jaksan nykyään riehua harvakseltaan omassa 1g-kuvakansiossani.
Touhuaminen siellä on jossain määrin raskasta, toki kuvien läpikäyminen on samalla ihanaa.

Kirjautuessani 1geehen sisään, yritän yleensä muokata näkymää helpommaksi ja sujuvammaksi - samalla kun siivoan kuvia niitä poistaen. Ja kun kirjaudun sisään eri kansioihin, niin ahhh, mitä muistoja tulviikaan jokaisesta niistä.. Tulee kuin läpsy päin naamaa kun surffailee jossain kansiossa vuodelta 2010.

Juuri muokkasin aimo annoksen mm. Hupin kansioita. 
Valtavan ihania muistoja tulvi näytön täydeltä. Hiljan ajelin Tikkurilan entisten lenkkimaastojen läpi ja jälleen ääneen vollotin ratin takana; TÄÄLLÄ ollaan tepastettu Pirren, Puupikin ja Puksilin kanssa. Ihania lenkkimuistoja, ihania whippetmuistoja. Koen joka kerran muistojen äärellä itseni äärimmäisen siunatuksi. Olen omistanut ja omistan upeita koiria, upeita persoonia jotka ovat vieneet minua aina vain syvemmälle harrastukseen ja rotuun!

Nyt heinäkuussa minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Suorastaan järkyttävä aika - oivaltaa ja ymmärtää, että elettyä elämää alkaa olla enemmän takana kuin edessä. Sitkeästi yritän nostaa vielä kuntoani ja olla antamatta periksi - nykyinen 55 vuottahan on entinen 45, eikö niin? Koirat ovat antaneet minulle järisyttävän paljon; 1geen kuvamuistoja läpikäydessä huokailen tämän tästä, ihastuksesta.

Lenkkikuvia, juoksutuskuvia, kotona, sohvalla, tassuja, Kana-pantoja, näyttelykuvia, maasto- ja ratakuvia. 
Mahdoton määrä menoa ja meininkiä, jokaisen koiran kanssa. Tämä kaikki on jotenkin nyt, tässä ajassa, pysäyttävää. Koiria ja samalla ihmisiä on tullut ja mennyt. Koirat yhdistävät ja joskus ikävä kyllä myös erottavat. Joskus ajatusmaailma jonkun koiran kanssa on oppimisen ja opiskelun paikka ja eläimen kyseessä ollen sitä on valmis aikalailla venymään. Sensijaan iän karttuessa huomaan, että negatiivisten ja ikävien ihmisten läsnäolo alkaa olla kova paikka. Alasvedon sijaan tulisi olla ylösvetoa! Ja joskus täysin vastakkainen ajatusmaailma kiperissä kohdissa on erottanut. Haluaisin aina ymmärtää ja hyväksyä ihan kaiken - mutta pelkäänpä, että en enää pysty. Iän karttuessa laumaleppoisuus on tärkeää. Ja lasken siihen mukaan sekä koirat että ihmiset.

Sain hiljan palautetta blogistani, että "vihjailen". Damn sure.
Vaikka olen kuinka suorapuheinen ja joskus itsekin hämmästyn omaa touhottamistani ja kommenttikenttäaktiivisuuttani, niin en siltikään tohdi edes omassa blogissani alkaa ruotia jotain sormella osoittaen tai nimeltä mainiten. Jään kirjoittajana mielelläni taka-alalle, vihjailemaan ja antamaan ajattelemisen aihetta ja omia oivalluksia. Rakastan muiden herättelyä ja haastamista, kyllä, mutta jos totta puhutaan, allekirjoitan väitteen siitä, että "kaikki aikanaan". Koiraharrastusportaat tulee itse kunkin kavuta omin jaloin. Vesi hanhen selästä - mentaliteetilla pääsee myös pitkälle. Yritän noudattaa sitä omassa elämässäni mahdollisimman paljon.

Omien harrastusvuosien ja edesmenneiden koirieni muistelu tekee kipeää.
Miksi? No, ensinnäkin sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on tehnyt paljon virheitä, on kova paikka. Sitä on ikäänkuin muistojen edessä polvillaan. Ihailee ja ihastelee silloisia ihania koiriaan ja samalla noloilee, kun on ollut pöljä ja toiminut monessa kohtaa väärin - tai ainakin nykytilanteessa toimisi kovasti nykytietämyksellä toisin. Samalla sitä haluaa antaa itselleen anteeksi ja haluaa uskoa toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla - silloin. Onneksi koirat elävät hetkessä.

Kuvien myötä löytyy paljon ihania, rakkaita muistoja.
Olen kuvannut koiriani paljon, paljon aktiivisemmin vielä esim. viisi vuotta sitten. Nyt kamera tahtoo jäädä aina kotiin ja esimerkiksi irtijuoksutustilanteissa kuvaaminen alkaa olla äärimmäisen hankalaa kun juoksutan koiriani vain pareina.
Kuvia katsellessa tulvahtaa paljon elettyä ja koettua, ja muistot ja hetket tulevat kuvien myötä liki. Sellaista VOIHHH, tuollainenkin hetki ja kokoonpano on tullut kuvattua! Iikks ja aahh. Silmät sulaa katsellessa. Mieli lepää.

Joskus lasken koiriani, että 10 tai 11 - ja hämmennyn, että missä on yksi, missä on kaksi - kuka tai ketkä puuttuu. 
Hurjaa. Tiedän hyvin, että Samui on whippetini numero 12, mutta joskus laskiessa joku vain kertakaikkiaan puuttuu!!! Edesmenneet koirani eivät tulekaan muistini sopukoista kuin apteekin hyllyltä, eikä ainakaan kronologisessa järjestyksessä! Aikamoista. Onneksi pian se "puuttuva koira" löytyy. TWA on kiltti ja kertoo kaikki omistamani whippetit tuossa tuokiossa, aikajärjestyksessä.

Elettyä, ihanaa whippetelämää on jo paljon takana, hiljan juttelin erään toisen rodun ihmisen kanssa, joka on harrastanut omaa rotuaan jo liki 40 vuotta. Kun kerroin viimeaikaisista väännöistä omassa rodussamme, hän ikään kuin antoi minulle synninpäästön; "Anita, olet ollut whippet-rodussa jo 29 vuotta, kyllä sinulla on varaa sanoa asioita, paljonkin, ääneen".

En haluaisi paasata, enkä osoittaa sormella. Haluaisin vain iloita ihanasta rodustamme!
Haluan olla maailman tappiin avoin, avarakatseinen ja lojaali. Aina en vain sittenkään pysty. Eletty elämä ja tehdyt valinnat tekevät minut jossain määrin surulliseksi. Rotuvalintani on silti ollut huippu. Minä ja whippet puhumme sittenkin yhteistä kieltä. Vaikka joku ei ole ajanut rättiä, vaikka joku on ollut remmirähjä, joku ei syö kuivamuonaa, toinen on ääniarka, kolmas lievästi eroahdistunut, olemme sittenkin yhtä. Miten voi rotuvalinta osua ja upota kolmeksikymmeneksi vuodeksi, siinä on teille pohtimista.
Tänään lenkillä mietin, että "onko minulla enää kenties 10 tai 15 aktiivista vuotta edessä" - jaksanko vielä sen verran ison lauman kanssa? Mieli tekisi yhä ja edelleen uutta laumanjäsentä, mutta järki ja realiteetit pistävät lujaa vastaan.

Rakkaus rotuun on ollut jäätävää. 
Whippet on vienyt mennessään. Joskus suren tänä päivänä sitä, että  keskustelupalstoilla tuodaan herkästi esiin sitä, että "whippet ei ole seurakoira". Minusta jokainen koira silti on. Seurakoira. Se eksyneitä nuuskuttava etsijäkoira, se veteen pomppaava vesipelastuskoira. En tiedä, mistä tuo huoli lopunkaikkea kumpuaa, mutta whippet muovaantuu kertakaikkiaan moneksi. Se rätti on vain yksi osa whippetiä, jahtaus toinen. Whippet rakastaa kaikkea ja kaikkia - takan lämpöä ja perinteistä lenkkeilyä, kotilöllöilyä.

En lähtenyt Balin kanssa rättitreeneihin, kun se on niin ÄKSY oravien perään ja ottaa vielä ilmavainuakin.
Kun Bali oli pentu niin sain hävetä yhdeksän lenkkiä kymmenestä sen kiljuessa korkeaa ceetä oravan nähdessään. Blokkasin tyynen rauhallisesti pojan rodulle kuuluvista treeneistä. Tänään juoksutin poikiani läheisellä lentokentän kokoisella nurmialueella ja nautin täysin siemauksin yhdessä Balin kanssa sen juosta hypähdellessä Samuin kanssa loikatiloikkaa, rodulle tyypillisesti.

Rakastakaa koirianne.
Oli ne sitten EM-voittajia tahi ei. Ne ovat silti äärimmäisen päteviä kainaloisia ja rotutyypillisiä puikkonokkia.
Suokaa harrastajaystävillenne heidän näköisensä treenit ja harjoitteet, jos ovatkin omaan näkökulmaanne väärät tai minimaaliset. Kaikki, mitä koiran kanssa tehdään, on se sitten kaupunkilenkki tai 280 m vieheen perässä on kuitenkin aina pois sohvalta. 

Whippet on älyttömän pätevä rotu ja kaikissa nyansseissaan palkitsee omistajaansa. Aina. Olkaa armollisia ja kannustavia kanssaharrastajillenne. Minulla on ollut hiljan ilo tutustua Mauin kautta uuteen rataharrastajaan - ja yhdessä Mauin kanssa olemme tehneet tämän POSITIIVISEN kautta. Vain se kelpaa meille. Positiivisuus. Kaikessa.


Olkaa iloisia. Yhdessä whippetin kanssa. 

Kovia kokeneen whippetin kivitarina.

Olen saanut hiljattain taas kaksi aika mielenkiintoista kiviyhteydenottoa. Olen kysynyt luvan tekstien käyttämiseen.
Joskus kivitarinat ovat menneet vaikeimman kautta, kuten tämä:

- koira ontui oikeaa etujalkaa joulukuussa 2016. Kipulääkekuuri.

- toukokuussa 2017 ontui taas. Nyt ell-käynnillä oli mukana Whippet-Harrastajien lehti, jossa kiviasiaa. Koiran omistaja oli näyttänyt lehtiartikkelia eläinlääkärille, joka tuskin vilkaisi sitä. Uusi kipulääkekuuri.

- kolmas eläinlääkärikäynti asian tiimoilta. Eläinlääkäri oli kertonut, että hänellä oli ollut potilaana koira, jolta oli löydetty lämpökameran avulla vierasesine anturasta. Ell ei ollut kuitenkaan uskonut, että nyt olisi kyseessä vastaava tapaus. Anturat olivat kuulema "liian hyväkuntoiset". Otettiin kuitenkin rtg-kuvat ja tutkittiin punkkivälitteiset sairaudet. Mitään ei löytynyt. Diagnoosi: "pehmytkudosvaurio lavan alueella". Suositeltiin fysioterapiaa. (edit. ei tietoa miksei kuvissa näkynyt mitään)

- käynti mm. osteopaatilla. Koira nauttii. Myös useita hierontakäyntejä.

- kesäkuussa 2018 - ontuman jatkuessa - mentiin taas lääkäriin. Ell oli erikoistunut urheilukoiriin. Epäiltiin ontuman johtuvan niskasta ja aloitettiin hermokipulääke.

- hetki ontumatta - ja sitten se taas alkoi. Hermokipulääkettä meni kokoajan. Verikokeita lisää ja taas punkkivälitteiset sairaudet sekä autoimmuunisairaudet. Mitään ei löytynyt.

- lokakuussa 2018 lähete korkeakenttämagneettikuvaukseen tarkoituksena kuvata koiran niska.

- käytiin taas "normiontumakäynnillä". Koira reagoi voimakkaasti yhteen varpaaseen. Epäily "koirallasi on ehkä neurologinen vaiva niskassa" muuttui epäilyyn "koirallasi on ehkä kivi anturassa".

- muutaman päivän kuluttua kaksi varvasta leikattiin. Yhdessä oli pieni kivi ja toisessa "corn". Varpaat parantuivat hyvin.

Lopuksi koiran omistaja toivoo pitkässä kirjeessään:
- Toivottavasti olisi jokin tapa saada eläinlääkärit enemmän tietoisiksi "kivi tassussa" -ongelmista. 

Itseasiassa moni yhteydenotto on noudattanut samaa kaavaa. 
Omistaja on epäillyt kiveä/-iä ja ell on höpsis-tuulella. On annettu särkylääkekuuria ja kehotettu hierojan pakeille. Kiviontumassahan on tyypillistä juuri se, että se on on-off ja ajoittaista. Riippuen alustasta, jolla mennään sekä tietysti mm. kulloinkin kyseisen koiran kipukynnyksestä! Osa ontuu dramaattisemmin, osa onnahtelee satunnaisesti ja ilmentää ontumaa "huonosti". Kiveenkin turtuu.

Omassakin laumassani on koiria, jotka saattavat onnahtaa lenkin alussa HIEMAN ja kävelevät seuraavat 6 kilometriä ongelmitta. Kotikadulla sitten taas hieman kolmijalkaisuutta. Sitä saa olla silmä kovana ja tarkkana, että ontuuko vai eikö - ja voiko kyseessä olla esim. muurahaisen purema, huono alusta, tassussa on purkkaa tai anturaväleissä käpy tai pullonkorkki! Näinkin on käynyt!

On jossain määrin tunnettava oma koiransa ja osattava katsoa herkällä silmällä lenkkimenoa. Joskus koira saattaa jopa pysähdyttäessä nostaa "ongelmatassun" ylös ja sitä tarkemmin katsottaessa voi nähdä kiven, joka on juuri MENOSSA sisään anturaan! Tuolloin kivi on helppo vain kynnellä raapaista pois - ennen kuin se työntyy anturaan sisään.

Tässä yksi esimerkkikuva kiven aiheuttamasta, tyypillisestä, jäljestä anturassa.
kuva: Erica Ryysy

Toisessa yhteydenotossa - josta yo. rtg-kuvakin on, oli ell väittänyt kivien tulevan itsestään ulos. Tätäkin olen kuullut useamman kerran. Jaksan hämmästellä sitä samaan tahtiin, kerta toisensa jälkeen. Eläinlääkärit myös jostain syystä väittävät, että "kiviä ei saa pois"? Pisteenä iin päälle toiset koiraharrastajat ovat saattaneet neuvoa jopa varpaan amputoinnin olevan ratkaisu...
(edit. kuvassa näkyvät useat jyvät voivat myös olla koukistajajännekalkkeumaa. Varpaat tulisikin aina kuvata teipein eroteltuna.)

Tässä toinen esimerkkikuva kiviontumasta.
Anturassa on ns. nestepiste - kivi on sisään mennessään tuottanut anturakudosnestettä anturan pintaan, joka kuivahtaa tummaksi läntiksi, kivi/kivet on siellä suoraan pisteen alla.

Ongelmanahan kivissä on herkästi se, että ne pitäisi poistaa HETI ontuman ilmettyä. 
Mitä kauemmin ne siellä antura-aineksessa vaeltavat, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä painuvat pitkälle ja syvälle ja ainoa tapa poistaa ne on halkaista koko antura kirurgisesti. 
Ongelma on myös se, että rtg-laitteita on kovin eri tasoisia ympäri Suomen maan. Osa laitteista näyttää hienosti pienetkin värittömät kvartsikiteet, osassa kuvia saadaan vain arvailla MITÄ kuvassa tarkemmin sanoen näkyy!

Vieläkin parempi esimerkkikuva kiven aikaansaamasta jäljestä anturassa. Anturassa on nestejälkeä sekä selkeä reikä. Anturassa oli useampi kivi.

Tämänkin jutun yhteydessä mainostan Evidensia Tammistoa, jossa on kokemusta kivien kirurgisesta poistosta runsaasti. 
Toki kiviä on saatu sielläkin ulos ilman, että koko anturaa tarvitsee avata. Erityisesti ell Emmi Syrjänen on omasta whippettaustastaan johtuen nappivalinta kiviontumien kanssa painiville. Suosittelen lämpimästi.

Kiitän itse lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette olleet kiviasioissa yhteydessä minuun. Luen jokaisen palautteen ja tarvittaessa päivitän omaa kiviosaamistani. Mistä muuten minulla onkin runsasta kokemusta, sillä 12:sta (kahdestatoista) whippetistäni olen poistanut/poistattanut kiviä kahdeksalta!

Siispä be careful out there - ja hoksottimet kivien suhteen auki - eläinlääkäreiden hoksottimista puhumattakaan! 

Jokainen koira on oppitunti.

Sain kauan sitten seuraavan tekstin - jonka luin allekirjoittaen ihan jokaisen sanan ja pilkun. Saatuani luvan tekstin käyttöön jaan sen nyt blogissani teidän kaikkien kanssa - nimittäin harrastusurani aikana olen joutunut muutamia kertoja ottamaan kantaa luottamuksesta koiraan ja päinvastoin; "miten sen saavuttaa" ja "mistä siinä oikein on kysymys".

Muistan joskus istuneeni Korson metsissä kannon nokassa ja katsoneeni irrallaan juoksevia koiriani ympärilläni ilman "huolen häivää". Ne halusivat olla lähellä, ne kuulostelivat minua ja minä niitä. Muistan tuon hienon hetken, kun tajusin, TÄTÄ on luottamus.
Minä annan niiden mennä ja ne palkitsevat sen takaisin. Ne haluavat olla lähellä. Kun annan, saan. Kun luotan niihin, nekin luottavat minuun. 

Lukekaapa saamani whippetharrastajan kommentit:

Rakennan luottamusta omiin koiriini olemalla itse rauhallinen ja varma.
Tämä vaatii työtä minulta, koska olen äkkipikainen.
Jokainen koira on oppitunti. Ja se kestää koko koiran eliniän.
Mutta on haluttava ymmärtää ja oppia.

Jokainen koiristani on tehnyt minusta vähän paremman, avoimemman, harkitsevamman.
Mutta mikään ei tule ilmaiseksi.

Olen luovuttanut, menettänyt malttini, pettynyt itseeni, ollut surullinen.

Olen kuitenkin kokoajan mennyt pienin askelin eteenpäin.
Edistys on upeata huomata sitten kun mieli on kirkas. 

Tämä.

Ensinnäkin luottamusta rakennetaan. Sitä ei tehdä sormia napsauttamalla, eikä se synny yhdessä yössä tai kerralla.
Koiraa tulee osata lukea, koiralle tulee osata antaa siimaa oikeaan aikaan ja oikeissa kohdissa. Se palkkautuu kuin itsestään kun "annat sen mennä rodunomaiseen meininkiin" ja "otat sen kiinni oikealla hetkellä, oikeaan tapaan".
Näin yksinkertaistaen.

Olin kerran vuosia sitten suuressa koirapuistossa koirineni ja katselin ja kuulostelin kummissani rouvaa, jonka terrieri juoksenteli puistossa osana meidän seuruetta ja vanavedessämme.
Rouva huuteli kolmen sekunnin välein koiraansa nimeltä. Rolle, Rolleeeee, Rolleeeee! Ja turha kai mainitakaan, että Rolle ei lotkauttanut korvaansakaan. Rouva se kuitenkin huuteli, ihan kokoajan. No kappanen, Rollehan oppi - oli varmasti oppinut jo - että emäntä se siellä huutelee vallan huvikseen ja totella ei tarvitse.

Tämä 2.

Kun opetat koirallesi kaveruutta, kuuliaisuutta ja kuuntelemisen kannattavuutta - varmista ihan ensimmäiseksi, että koirasi on kuulolla. Kun se on kuulolla ja ottaa kontaktia korvalla ja/tai silmällä, niin palkka. Kehu ja/tai karkki. Ota tilanne - ja koira haltuun. Turha huudella huvikseen - koirasi oppii hupihuutelusta kovin äkkiä, että huutelu on merkityksetöntä. 

Tämä 3.

Haluatko koirasi olevan kuulolla, taajuudella ja kenties rauhallinen ja ajatustesi myötäinen?
Etsi kulloisenkin koirasi taajuus - se EI ole kaikilla koirilla sama, eikä sen tule ollakaan. Yksi koira reagoi herkemmin kuin toinen ja kolmas vaatii jo akrobatiaa ja oopperalaulantaa ollakseen kuulolla. Jokaiseen koiraan on saavutettavissa henkilökohtainen tapa saada yhteys ja kulloiseenkin tilanteeseen sopiva tilannetaju auttaa asiassa. Kokeile.

Tämä 4.

On haluttava ymmärtää ja oppia. Tähän ei oikein ole mitään lisättävää eikä selitettävää. 

Tämä 5. 

Mikään ei tosiaan tule ilmaiseksi. Sen lisäksi, että sinun tulee ymmärtää koiraasi, koirasi tulee ymmärtää sinua. Tämä on kaksikaistainen tie. Suosittelen, että jätät keltaviivat maalaamatta kaistojen väliin ja pidät väylät avoimina ja nopeudet maltillisina.

Tämä 6.

Kun petyt ja olet surullinen - olet jo saavuttanut jotain. Mennyt itseesi ja kyseenalaistanut. Meistä jokainen pettyy ja suree tehtyä ja tapahtunutta. Jos ja kun ja olisinpa voinut, toiminut toisin. Koira on tässä ihan paras, koska se elää hetkessä. Sen elämä on aina ihan parasta, vaikka olisikin vähän vastatuulta. Koira ei jää rypemään - älä sinäkään. Koira ei selittele.

Tämä 7.

Kun mieli on kirkas.
Elämä on siinä mielessä perseestä, että tajuamme monia asioita vasta joskus vuosien päästä. Minä se vasta daiju olen ollutkin ensimmäisten koirieni kanssa. Silti olen tarjonnut niille silloista parasta ja ne ovat olleet sielunkumppaneitani minun vajavaisuudestani huolimatta.
Pidä mieli kirkkaana ja jos se ei just nyt ole sitä, niin pyri kirkastautumaan.

Kaikki kirkastuu kyllä ennenpitkää. Sinulle ja koirallesi.

Ole avoin ja auki ja anna koirallesi mahdollisuus. Sehän antaa sen sinulle kyllä. Ja vieläpä moneen kertaan.

Kiitos Sinulle tästä ajatuksia herättävästä tekstistä jonka sain - olet/olemme oikealla tiellä. Matkalla koiran sisimpään, matkalla kohti luottamusta ja yhteistä päämäärää. Matkalla kohti sielunkumppanuutta.