Aikamoista.

Jaksan nykyään riehua harvakseltaan omassa 1g-kuvakansiossani.
Touhuaminen siellä on jossain määrin raskasta, toki kuvien läpikäyminen on samalla ihanaa.

Kirjautuessani 1geehen sisään, yritän yleensä muokata näkymää helpommaksi ja sujuvammaksi - samalla kun siivoan kuvia niitä poistaen. Ja kun kirjaudun sisään eri kansioihin, niin ahhh, mitä muistoja tulviikaan jokaisesta niistä.. Tulee kuin läpsy päin naamaa kun surffailee jossain kansiossa vuodelta 2010.

Juuri muokkasin aimo annoksen mm. Hupin kansioita. 
Valtavan ihania muistoja tulvi näytön täydeltä. Hiljan ajelin Tikkurilan entisten lenkkimaastojen läpi ja jälleen ääneen vollotin ratin takana; TÄÄLLÄ ollaan tepastettu Pirren, Puupikin ja Puksilin kanssa. Ihania lenkkimuistoja, ihania whippetmuistoja. Koen joka kerran muistojen äärellä itseni äärimmäisen siunatuksi. Olen omistanut ja omistan upeita koiria, upeita persoonia jotka ovat vieneet minua aina vain syvemmälle harrastukseen ja rotuun!

Nyt heinäkuussa minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Suorastaan järkyttävä aika - oivaltaa ja ymmärtää, että elettyä elämää alkaa olla enemmän takana kuin edessä. Sitkeästi yritän nostaa vielä kuntoani ja olla antamatta periksi - nykyinen 55 vuottahan on entinen 45, eikö niin? Koirat ovat antaneet minulle järisyttävän paljon; 1geen kuvamuistoja läpikäydessä huokailen tämän tästä, ihastuksesta.

Lenkkikuvia, juoksutuskuvia, kotona, sohvalla, tassuja, Kana-pantoja, näyttelykuvia, maasto- ja ratakuvia. 
Mahdoton määrä menoa ja meininkiä, jokaisen koiran kanssa. Tämä kaikki on jotenkin nyt, tässä ajassa, pysäyttävää. Koiria ja samalla ihmisiä on tullut ja mennyt. Koirat yhdistävät ja joskus ikävä kyllä myös erottavat. Joskus ajatusmaailma jonkun koiran kanssa on oppimisen ja opiskelun paikka ja eläimen kyseessä ollen sitä on valmis aikalailla venymään. Sensijaan iän karttuessa huomaan, että negatiivisten ja ikävien ihmisten läsnäolo alkaa olla kova paikka. Alasvedon sijaan tulisi olla ylösvetoa! Ja joskus täysin vastakkainen ajatusmaailma kiperissä kohdissa on erottanut. Haluaisin aina ymmärtää ja hyväksyä ihan kaiken - mutta pelkäänpä, että en enää pysty. Iän karttuessa laumaleppoisuus on tärkeää. Ja lasken siihen mukaan sekä koirat että ihmiset.

Sain hiljan palautetta blogistani, että "vihjailen". Damn sure.
Vaikka olen kuinka suorapuheinen ja joskus itsekin hämmästyn omaa touhottamistani ja kommenttikenttäaktiivisuuttani, niin en siltikään tohdi edes omassa blogissani alkaa ruotia jotain sormella osoittaen tai nimeltä mainiten. Jään kirjoittajana mielelläni taka-alalle, vihjailemaan ja antamaan ajattelemisen aihetta ja omia oivalluksia. Rakastan muiden herättelyä ja haastamista, kyllä, mutta jos totta puhutaan, allekirjoitan väitteen siitä, että "kaikki aikanaan". Koiraharrastusportaat tulee itse kunkin kavuta omin jaloin. Vesi hanhen selästä - mentaliteetilla pääsee myös pitkälle. Yritän noudattaa sitä omassa elämässäni mahdollisimman paljon.

Omien harrastusvuosien ja edesmenneiden koirieni muistelu tekee kipeää.
Miksi? No, ensinnäkin sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on tehnyt paljon virheitä, on kova paikka. Sitä on ikäänkuin muistojen edessä polvillaan. Ihailee ja ihastelee silloisia ihania koiriaan ja samalla noloilee, kun on ollut pöljä ja toiminut monessa kohtaa väärin - tai ainakin nykytilanteessa toimisi kovasti nykytietämyksellä toisin. Samalla sitä haluaa antaa itselleen anteeksi ja haluaa uskoa toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla - silloin. Onneksi koirat elävät hetkessä.

Kuvien myötä löytyy paljon ihania, rakkaita muistoja.
Olen kuvannut koiriani paljon, paljon aktiivisemmin vielä esim. viisi vuotta sitten. Nyt kamera tahtoo jäädä aina kotiin ja esimerkiksi irtijuoksutustilanteissa kuvaaminen alkaa olla äärimmäisen hankalaa kun juoksutan koiriani vain pareina.
Kuvia katsellessa tulvahtaa paljon elettyä ja koettua, ja muistot ja hetket tulevat kuvien myötä liki. Sellaista VOIHHH, tuollainenkin hetki ja kokoonpano on tullut kuvattua! Iikks ja aahh. Silmät sulaa katsellessa. Mieli lepää.

Joskus lasken koiriani, että 10 tai 11 - ja hämmennyn, että missä on yksi, missä on kaksi - kuka tai ketkä puuttuu. 
Hurjaa. Tiedän hyvin, että Samui on whippetini numero 12, mutta joskus laskiessa joku vain kertakaikkiaan puuttuu!!! Edesmenneet koirani eivät tulekaan muistini sopukoista kuin apteekin hyllyltä, eikä ainakaan kronologisessa järjestyksessä! Aikamoista. Onneksi pian se "puuttuva koira" löytyy. TWA on kiltti ja kertoo kaikki omistamani whippetit tuossa tuokiossa, aikajärjestyksessä.

Elettyä, ihanaa whippetelämää on jo paljon takana, hiljan juttelin erään toisen rodun ihmisen kanssa, joka on harrastanut omaa rotuaan jo liki 40 vuotta. Kun kerroin viimeaikaisista väännöistä omassa rodussamme, hän ikään kuin antoi minulle synninpäästön; "Anita, olet ollut whippet-rodussa jo 29 vuotta, kyllä sinulla on varaa sanoa asioita, paljonkin, ääneen".

En haluaisi paasata, enkä osoittaa sormella. Haluaisin vain iloita ihanasta rodustamme!
Haluan olla maailman tappiin avoin, avarakatseinen ja lojaali. Aina en vain sittenkään pysty. Eletty elämä ja tehdyt valinnat tekevät minut jossain määrin surulliseksi. Rotuvalintani on silti ollut huippu. Minä ja whippet puhumme sittenkin yhteistä kieltä. Vaikka joku ei ole ajanut rättiä, vaikka joku on ollut remmirähjä, joku ei syö kuivamuonaa, toinen on ääniarka, kolmas lievästi eroahdistunut, olemme sittenkin yhtä. Miten voi rotuvalinta osua ja upota kolmeksikymmeneksi vuodeksi, siinä on teille pohtimista.
Tänään lenkillä mietin, että "onko minulla enää kenties 10 tai 15 aktiivista vuotta edessä" - jaksanko vielä sen verran ison lauman kanssa? Mieli tekisi yhä ja edelleen uutta laumanjäsentä, mutta järki ja realiteetit pistävät lujaa vastaan.

Rakkaus rotuun on ollut jäätävää. 
Whippet on vienyt mennessään. Joskus suren tänä päivänä sitä, että  keskustelupalstoilla tuodaan herkästi esiin sitä, että "whippet ei ole seurakoira". Minusta jokainen koira silti on. Seurakoira. Se eksyneitä nuuskuttava etsijäkoira, se veteen pomppaava vesipelastuskoira. En tiedä, mistä tuo huoli lopunkaikkea kumpuaa, mutta whippet muovaantuu kertakaikkiaan moneksi. Se rätti on vain yksi osa whippetiä, jahtaus toinen. Whippet rakastaa kaikkea ja kaikkia - takan lämpöä ja perinteistä lenkkeilyä, kotilöllöilyä.

En lähtenyt Balin kanssa rättitreeneihin, kun se on niin ÄKSY oravien perään ja ottaa vielä ilmavainuakin.
Kun Bali oli pentu niin sain hävetä yhdeksän lenkkiä kymmenestä sen kiljuessa korkeaa ceetä oravan nähdessään. Blokkasin tyynen rauhallisesti pojan rodulle kuuluvista treeneistä. Tänään juoksutin poikiani läheisellä lentokentän kokoisella nurmialueella ja nautin täysin siemauksin yhdessä Balin kanssa sen juosta hypähdellessä Samuin kanssa loikatiloikkaa, rodulle tyypillisesti.

Rakastakaa koirianne.
Oli ne sitten EM-voittajia tahi ei. Ne ovat silti äärimmäisen päteviä kainaloisia ja rotutyypillisiä puikkonokkia.
Suokaa harrastajaystävillenne heidän näköisensä treenit ja harjoitteet, jos ovatkin omaan näkökulmaanne väärät tai minimaaliset. Kaikki, mitä koiran kanssa tehdään, on se sitten kaupunkilenkki tai 280 m vieheen perässä on kuitenkin aina pois sohvalta. 

Whippet on älyttömän pätevä rotu ja kaikissa nyansseissaan palkitsee omistajaansa. Aina. Olkaa armollisia ja kannustavia kanssaharrastajillenne. Minulla on ollut hiljan ilo tutustua Mauin kautta uuteen rataharrastajaan - ja yhdessä Mauin kanssa olemme tehneet tämän POSITIIVISEN kautta. Vain se kelpaa meille. Positiivisuus. Kaikessa.


Olkaa iloisia. Yhdessä whippetin kanssa. 

Kovia kokeneen whippetin kivitarina.

Olen saanut hiljattain taas kaksi aika mielenkiintoista kiviyhteydenottoa. Olen kysynyt luvan tekstien käyttämiseen.
Joskus kivitarinat ovat menneet vaikeimman kautta, kuten tämä:

- koira ontui oikeaa etujalkaa joulukuussa 2016. Kipulääkekuuri.

- toukokuussa 2017 ontui taas. Nyt ell-käynnillä oli mukana Whippet-Harrastajien lehti, jossa kiviasiaa. Koiran omistaja oli näyttänyt lehtiartikkelia eläinlääkärille, joka tuskin vilkaisi sitä. Uusi kipulääkekuuri.

- kolmas eläinlääkärikäynti asian tiimoilta. Eläinlääkäri oli kertonut, että hänellä oli ollut potilaana koira, jolta oli löydetty lämpökameran avulla vierasesine anturasta. Ell ei ollut kuitenkaan uskonut, että nyt olisi kyseessä vastaava tapaus. Anturat olivat kuulema "liian hyväkuntoiset". Otettiin kuitenkin rtg-kuvat ja tutkittiin punkkivälitteiset sairaudet. Mitään ei löytynyt. Diagnoosi: "pehmytkudosvaurio lavan alueella". Suositeltiin fysioterapiaa. (edit. ei tietoa miksei kuvissa näkynyt mitään)

- käynti mm. osteopaatilla. Koira nauttii. Myös useita hierontakäyntejä.

- kesäkuussa 2018 - ontuman jatkuessa - mentiin taas lääkäriin. Ell oli erikoistunut urheilukoiriin. Epäiltiin ontuman johtuvan niskasta ja aloitettiin hermokipulääke.

- hetki ontumatta - ja sitten se taas alkoi. Hermokipulääkettä meni kokoajan. Verikokeita lisää ja taas punkkivälitteiset sairaudet sekä autoimmuunisairaudet. Mitään ei löytynyt.

- lokakuussa 2018 lähete korkeakenttämagneettikuvaukseen tarkoituksena kuvata koiran niska.

- käytiin taas "normiontumakäynnillä". Koira reagoi voimakkaasti yhteen varpaaseen. Epäily "koirallasi on ehkä neurologinen vaiva niskassa" muuttui epäilyyn "koirallasi on ehkä kivi anturassa".

- muutaman päivän kuluttua kaksi varvasta leikattiin. Yhdessä oli pieni kivi ja toisessa "corn". Varpaat parantuivat hyvin.

Lopuksi koiran omistaja toivoo pitkässä kirjeessään:
- Toivottavasti olisi jokin tapa saada eläinlääkärit enemmän tietoisiksi "kivi tassussa" -ongelmista. 

Itseasiassa moni yhteydenotto on noudattanut samaa kaavaa. 
Omistaja on epäillyt kiveä/-iä ja ell on höpsis-tuulella. On annettu särkylääkekuuria ja kehotettu hierojan pakeille. Kiviontumassahan on tyypillistä juuri se, että se on on-off ja ajoittaista. Riippuen alustasta, jolla mennään sekä tietysti mm. kulloinkin kyseisen koiran kipukynnyksestä! Osa ontuu dramaattisemmin, osa onnahtelee satunnaisesti ja ilmentää ontumaa "huonosti". Kiveenkin turtuu.

Omassakin laumassani on koiria, jotka saattavat onnahtaa lenkin alussa HIEMAN ja kävelevät seuraavat 6 kilometriä ongelmitta. Kotikadulla sitten taas hieman kolmijalkaisuutta. Sitä saa olla silmä kovana ja tarkkana, että ontuuko vai eikö - ja voiko kyseessä olla esim. muurahaisen purema, huono alusta, tassussa on purkkaa tai anturaväleissä käpy tai pullonkorkki! Näinkin on käynyt!

On jossain määrin tunnettava oma koiransa ja osattava katsoa herkällä silmällä lenkkimenoa. Joskus koira saattaa jopa pysähdyttäessä nostaa "ongelmatassun" ylös ja sitä tarkemmin katsottaessa voi nähdä kiven, joka on juuri MENOSSA sisään anturaan! Tuolloin kivi on helppo vain kynnellä raapaista pois - ennen kuin se työntyy anturaan sisään.

Tässä yksi esimerkkikuva kiven aiheuttamasta, tyypillisestä, jäljestä anturassa.
kuva: Erica Ryysy

Toisessa yhteydenotossa - josta yo. rtg-kuvakin on, oli ell väittänyt kivien tulevan itsestään ulos. Tätäkin olen kuullut useamman kerran. Jaksan hämmästellä sitä samaan tahtiin, kerta toisensa jälkeen. Eläinlääkärit myös jostain syystä väittävät, että "kiviä ei saa pois"? Pisteenä iin päälle toiset koiraharrastajat ovat saattaneet neuvoa jopa varpaan amputoinnin olevan ratkaisu...
(edit. kuvassa näkyvät useat jyvät voivat myös olla koukistajajännekalkkeumaa. Varpaat tulisikin aina kuvata teipein eroteltuna.)

Tässä toinen esimerkkikuva kiviontumasta.
Anturassa on ns. nestepiste - kivi on sisään mennessään tuottanut anturakudosnestettä anturan pintaan, joka kuivahtaa tummaksi läntiksi, kivi/kivet on siellä suoraan pisteen alla.

Ongelmanahan kivissä on herkästi se, että ne pitäisi poistaa HETI ontuman ilmettyä. 
Mitä kauemmin ne siellä antura-aineksessa vaeltavat, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä painuvat pitkälle ja syvälle ja ainoa tapa poistaa ne on halkaista koko antura kirurgisesti. 
Ongelma on myös se, että rtg-laitteita on kovin eri tasoisia ympäri Suomen maan. Osa laitteista näyttää hienosti pienetkin värittömät kvartsikiteet, osassa kuvia saadaan vain arvailla MITÄ kuvassa tarkemmin sanoen näkyy!

Vieläkin parempi esimerkkikuva kiven aikaansaamasta jäljestä anturassa. Anturassa on nestejälkeä sekä selkeä reikä. Anturassa oli useampi kivi.

Tämänkin jutun yhteydessä mainostan Evidensia Tammistoa, jossa on kokemusta kivien kirurgisesta poistosta runsaasti. 
Toki kiviä on saatu sielläkin ulos ilman, että koko anturaa tarvitsee avata. Erityisesti ell Emmi Syrjänen on omasta whippettaustastaan johtuen nappivalinta kiviontumien kanssa painiville. Suosittelen lämpimästi.

Kiitän itse lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette olleet kiviasioissa yhteydessä minuun. Luen jokaisen palautteen ja tarvittaessa päivitän omaa kiviosaamistani. Mistä muuten minulla onkin runsasta kokemusta, sillä 12:sta (kahdestatoista) whippetistäni olen poistanut/poistattanut kiviä kahdeksalta!

Siispä be careful out there - ja hoksottimet kivien suhteen auki - eläinlääkäreiden hoksottimista puhumattakaan! 

Jokainen koira on oppitunti.

Sain kauan sitten seuraavan tekstin - jonka luin allekirjoittaen ihan jokaisen sanan ja pilkun. Saatuani luvan tekstin käyttöön jaan sen nyt blogissani teidän kaikkien kanssa - nimittäin harrastusurani aikana olen joutunut muutamia kertoja ottamaan kantaa luottamuksesta koiraan ja päinvastoin; "miten sen saavuttaa" ja "mistä siinä oikein on kysymys".

Muistan joskus istuneeni Korson metsissä kannon nokassa ja katsoneeni irrallaan juoksevia koiriani ympärilläni ilman "huolen häivää". Ne halusivat olla lähellä, ne kuulostelivat minua ja minä niitä. Muistan tuon hienon hetken, kun tajusin, TÄTÄ on luottamus.
Minä annan niiden mennä ja ne palkitsevat sen takaisin. Ne haluavat olla lähellä. Kun annan, saan. Kun luotan niihin, nekin luottavat minuun. 

Lukekaapa saamani whippetharrastajan kommentit:

Rakennan luottamusta omiin koiriini olemalla itse rauhallinen ja varma.
Tämä vaatii työtä minulta, koska olen äkkipikainen.
Jokainen koira on oppitunti. Ja se kestää koko koiran eliniän.
Mutta on haluttava ymmärtää ja oppia.

Jokainen koiristani on tehnyt minusta vähän paremman, avoimemman, harkitsevamman.
Mutta mikään ei tule ilmaiseksi.

Olen luovuttanut, menettänyt malttini, pettynyt itseeni, ollut surullinen.

Olen kuitenkin kokoajan mennyt pienin askelin eteenpäin.
Edistys on upeata huomata sitten kun mieli on kirkas. 

Tämä.

Ensinnäkin luottamusta rakennetaan. Sitä ei tehdä sormia napsauttamalla, eikä se synny yhdessä yössä tai kerralla.
Koiraa tulee osata lukea, koiralle tulee osata antaa siimaa oikeaan aikaan ja oikeissa kohdissa. Se palkkautuu kuin itsestään kun "annat sen mennä rodunomaiseen meininkiin" ja "otat sen kiinni oikealla hetkellä, oikeaan tapaan".
Näin yksinkertaistaen.

Olin kerran vuosia sitten suuressa koirapuistossa koirineni ja katselin ja kuulostelin kummissani rouvaa, jonka terrieri juoksenteli puistossa osana meidän seuruetta ja vanavedessämme.
Rouva huuteli kolmen sekunnin välein koiraansa nimeltä. Rolle, Rolleeeee, Rolleeeee! Ja turha kai mainitakaan, että Rolle ei lotkauttanut korvaansakaan. Rouva se kuitenkin huuteli, ihan kokoajan. No kappanen, Rollehan oppi - oli varmasti oppinut jo - että emäntä se siellä huutelee vallan huvikseen ja totella ei tarvitse.

Tämä 2.

Kun opetat koirallesi kaveruutta, kuuliaisuutta ja kuuntelemisen kannattavuutta - varmista ihan ensimmäiseksi, että koirasi on kuulolla. Kun se on kuulolla ja ottaa kontaktia korvalla ja/tai silmällä, niin palkka. Kehu ja/tai karkki. Ota tilanne - ja koira haltuun. Turha huudella huvikseen - koirasi oppii hupihuutelusta kovin äkkiä, että huutelu on merkityksetöntä. 

Tämä 3.

Haluatko koirasi olevan kuulolla, taajuudella ja kenties rauhallinen ja ajatustesi myötäinen?
Etsi kulloisenkin koirasi taajuus - se EI ole kaikilla koirilla sama, eikä sen tule ollakaan. Yksi koira reagoi herkemmin kuin toinen ja kolmas vaatii jo akrobatiaa ja oopperalaulantaa ollakseen kuulolla. Jokaiseen koiraan on saavutettavissa henkilökohtainen tapa saada yhteys ja kulloiseenkin tilanteeseen sopiva tilannetaju auttaa asiassa. Kokeile.

Tämä 4.

On haluttava ymmärtää ja oppia. Tähän ei oikein ole mitään lisättävää eikä selitettävää. 

Tämä 5. 

Mikään ei tosiaan tule ilmaiseksi. Sen lisäksi, että sinun tulee ymmärtää koiraasi, koirasi tulee ymmärtää sinua. Tämä on kaksikaistainen tie. Suosittelen, että jätät keltaviivat maalaamatta kaistojen väliin ja pidät väylät avoimina ja nopeudet maltillisina.

Tämä 6.

Kun petyt ja olet surullinen - olet jo saavuttanut jotain. Mennyt itseesi ja kyseenalaistanut. Meistä jokainen pettyy ja suree tehtyä ja tapahtunutta. Jos ja kun ja olisinpa voinut, toiminut toisin. Koira on tässä ihan paras, koska se elää hetkessä. Sen elämä on aina ihan parasta, vaikka olisikin vähän vastatuulta. Koira ei jää rypemään - älä sinäkään. Koira ei selittele.

Tämä 7.

Kun mieli on kirkas.
Elämä on siinä mielessä perseestä, että tajuamme monia asioita vasta joskus vuosien päästä. Minä se vasta daiju olen ollutkin ensimmäisten koirieni kanssa. Silti olen tarjonnut niille silloista parasta ja ne ovat olleet sielunkumppaneitani minun vajavaisuudestani huolimatta.
Pidä mieli kirkkaana ja jos se ei just nyt ole sitä, niin pyri kirkastautumaan.

Kaikki kirkastuu kyllä ennenpitkää. Sinulle ja koirallesi.

Ole avoin ja auki ja anna koirallesi mahdollisuus. Sehän antaa sen sinulle kyllä. Ja vieläpä moneen kertaan.

Kiitos Sinulle tästä ajatuksia herättävästä tekstistä jonka sain - olet/olemme oikealla tiellä. Matkalla koiran sisimpään, matkalla kohti luottamusta ja yhteistä päämäärää. Matkalla kohti sielunkumppanuutta.

Kesällä kerran. Kesäinen kuvatarina.

Tänä kesänä, heinäkuussa, minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Tuntuu hullulta ajatella "noin pitkää ajanjaksoa", varsinkin, kun minä itse olen vasta 25-vuotias. Ja kun maailma kokoajan muuttuu, kiihtyvällä tahdilla - koirakulttuuri, koiranpito, rodun kuva. Tällä ikää ei meinaa perässä pysyä.

Rotuhan on tietenkin aivan yhtä ihana kuin vuonna 1990.
Miten onnekas olinkaan, kun sain ensimmäiseksi whippetikseni Jakke Jäyhän, koiran kuin ajatus.
Jakin jälkeen tuli Jamo, sitten Lelu. Lelua seurasi Juku, Hula, Viri, Luxi, Hupi.
Whippetrotu vei mennessään ja sillä tiellä ollaan..
Nykylaumaani kuuluu Huima, Bali, Maui ja Samui.

Paljon on mahtunut kahteenkymmeneenyhdeksään vuoteen. Ihania koiria, ihanaa whippetelämää. 
Jokainen pojistani on jättänyt jäljen, muokannut minua ja kulloista laumaa - ja nyt olemme tässä. Jos jotain haluan koirakokemuksellani tuoda esiin ja painottaa on se ehdottomasti se, että ole AUKI ja KUULOLLA. Ime, omaksu ja käsittele. Ja muista; jokainen koira on täysin omanlaisensa ja jokaisella koiralla on antaa aina jotain erityistä joka sinun tulee ymmärtää ja omaksua.

En ole enää tohtinut laittaa koko laumaa riehumaan keskenään - jostain syystä - liekö arkuus tai viisaus iskenyt (haha) ja juoksutusparit ovat nykyisellään: Maui-Samui, Samui-Huima, Samui-Bali. 

Mauilla on viehehulluus iskenyt siinä määrin, että Hyvinkään treeneissä toukokuun lopulla patsastelimme keskenämme kaukana metsän hiljaisuudessa. 
Ei tule Mauin kanssa mitään siitä, että viehe viuhuu vasemmalla ovaalilla ja oikealla maastotreeneissä, ei! Viehehulluus tuntuu vaikuttavan jossain määrin arjessakin. Mennäviikolla Maui bongasi lenkillä ROBOTTINURMIKONLEIKKURIN ja luuli sitä joksikin kovin matalaraajaiseksi eläimeksi. Peltojuoksutus kotioloissa sujuu sitten taas siten, että Maui juoksahtaa ympyrän tai kaksi ja menee sen jälkeen ilmavainun saatuaan piehtaroimaan kastematoihin. Ja nujuaa siinä sivussa Samuin kanssa. Pystypainia.

Nykylaumassani onkin varsin monipuolinen lajitelma erilaisia metsästäjiä ja metsästystyylejä. 
Bali kiekuu edelleen oravat ja jänikset kuuroiksi ja Maui peesaa. Maui turhautuu nopeasti tajutessaan olevansa hihnassa ja tokkaisee mieluusti vieruskaveria kun se ei pääse ajoon. Bali on sen suosikki ko. asian suhteen, mitäs kiljuu korvaan. Huima on keskitien kulkija. Oikein innostuessaan se tekee pystyhypppyjä aivan kesken ei mitään ja kierähtää tuossa tuokiossa ilmaveivin tai käännöksen tapaisen paikallaan. Samui. Linnunmetsästäjä Samui, joka haluaisi _ihan_jokaisen_kottaraisen_ja_töyhtöhyypän_perään.

Nohh. Lenkkeily on ihan parasta, en valita. 
Joskus kiroiluttaa hieman ja joskus fleksissä pomppivien koirien ohitus rotvalliin rassaa - mutta kävelykokonaisuus ja -kokemus on tärkeintä ja viime kuussa talsitut 183 kilometriä oikein kelpo marssitulos, varsinkin, kun jäätelö allekirjoittaneelle edelleen maittaa.

Jokohan tässä tuli pakolliset lätinät lätistyä ja pääsisimme niiden kesäisten kuvien pariin? 
15 kilometriä Helsingistä - ja täällä on tällaista:

Meidän arkiniitty. Reilun kilometrin päässä ja oikein vehmas.

 Iloisia wipatsimiineja voikukkien keskellä.

 Ihan paras Maukkel.

Tsukki päästelee. Tämä se on semmoinen pomppuheikki - luulen siinä olevan gaselligeenejä, koska harrastaa loikkati-laukkaa!

 Bali vie ja Samui peesaa.

 Vaihteeksi näin päin. Samui on rosvo ja Maui poliisi.

 Tämä se on ihan parasta.

 Nujuu nujuu. Ihan pakko painia välillä näiden kahden.

 Sitten Samuin tyylinäytteitä. Tämä veijari se jaksaa..

 jaksaa..

ja jaksaa!

Whippet = rotu, joka vie mennessään. Lenkille, näyttelyyn, radalle, maastoon, pellolle. Rotu, jonka aerodynaaminen ulkomuoto ja laukka on yhtä ruohonkorsien ja pellon maastovaihteluiden kanssa. Siinä ei oikein voi ihminen kuin ihastella ja huokailla.

Kuinkas sitten kävikään. Maui you rock!

Elämässäni on oikeasti aika, kun koirien menetyksen myötä teki mieli laittaa pillit pussiin. 
Mielessä kävi käydä korkealla kalliolla kukkulalla huutamassa naama kohti taivasta: "Riittää jo!"

Onneksi jaksoin ja jatkoin läpi tuon elämänvaiheen.

Sillä nyt ajattelen menestyksen myötä, että minun on täytynyt tehdä jotain oikein. Sateen jälkeen paistaa aurinko. Synkkyyden jälkeen saapuu sees.

Lähdin reilut kaksi vuotta sitten kohti tuntematonta.
Kaivoin kaivamistani ja löysin Mauin, Jothryn Alluring Traitsin, jonka hain Manchesterista vuonna 2017 tietämättä yhtään, mihin ryhdyin. Kuvailin asiaa aikoinaan täällä blogissani "benji-hyppynä". En ikinä tekisi kyseistä hyppyä oikeasti, mutta kyllä tämä koiranhakureissu oli verrattavissa benjimeininkiin.

Nyt, Mauin ollessa 2 vuotta ja 4 kuukautta päälle - voi tätä meidän yhdessä koettua ja elettyä verrata vallan mainiosti benjihyppyyn, ja ihan niin korkealta kuin mihin Pekka Niska yltää!

Olen aina sanonut, että meille annetaan koiria. 
Jotta me oppisimme jotain ensinnäkin koirista - mutta myös itsestämme. Koskaan ei ole mielestäni "vain koiraa" vaan on aina mielettömän monisyinen ja mielenkiintoinen aihio, johon tutustuminen ja kaikkien luonteenpiirteiden ymmärtäminen on mahtava matka itsessään. Harvalla varmaan nykyään edes on vain koiraa vaan on toinen toistaan persoonallisempia otuksia, joiden luonteenpiirteitä me kilvan selitämme ja vertailemme keskenämme. On aina yhtä hauskaa kertoa kaverille, että "mun Rolle piilottaa luun sohvatyynyjen taakse" ja kuulla, että "ei voi olla totta, mun Rintintin piilottaa aina mun sukan vessan maton alle".

Pentua ostaessasi et myöskään koskaan tiedä varmaksi, mitä saat. 
Voit kyllä kai luulla tai ajatella niin, mutta pennun istuttaminen valmiiseen aihioon ei onnistu. Mielikuvat tulevat menemään uusiksi monta kertaa kasvun ja vuosien myötä!
Ulkomuotoa voi yrittää arvailla, mutta luonnetta ei. Ja pentuiän luonne antaa vain osviittaa tulevaan, koiran luonne kun kehittyy ja jalostuu vuosien myötä.
Sellainenkin koira minulle vanhemmiten tuli. Tähdentämään, että "älä lyö luonneleimoja ennen kuin olen valmis ja kypsä". Luonne muuttuu ja elää!! Koko koiran elämän!

Mutta Maui.
Tämä kaikkien juniorhandlereiden "kauhu" ja samalla ihastus. Treenikoira vailla vertaa. Miten taitavasti se painaa meissä nappeja. Miten se laittaa meidät ihmiset tanssimaan sen valloittavan persoonan ympärillä. Kana, maksa, tonnikala, lammas, sardiini - mikä päivä sinulla on Maui tänään? Handlereiden taistellessa Mauin ihanan mutkikkaan ja hersyvän luonteen kanssa, keksin lähteä piipahtamaan "sosiaalistamassa sitä Tuomarinkartanolla". Samalla voisi kokeilla mitä mieltä se on liikkuvasta rätistä.

Ai että mitä mieltä?
Lapsihan syöksyi suikaleiden perään sellaisella intensiteetillä, että tarvittiin Anitalle whippet numero 11 näyttämään, että härifrån tvättas. Lapsikoira repi vieheen veriseksi, vauvahampaita jätettiin tapahtumapaikalle varmaankin useampi.

No eihän se auttanut muu, kuin palata kuuden vuoden tauon jälkeen juoksukentille.
Matka siihen, missä olemme Mauin kanssa nyt, on ollut huikea. Niin huikea, että kaikki sanat tuntuvat latteilta kuvaamaan sitä. Mikään ei ole tullut helposti, mutta sehän siinä niin huikeata onkin. Koira ei ole luovuttanut ja lannistunut missään vaiheessa senttiäkään, päinvastoin, eikä minun ole tarvinnut muuta kuin kulkea vierellä ja haukkoa henkeäni.

Askel askeleelta - monen teistä auttaessa meitä - olemme treenanneet käsivieheet, moottorit, kopat ja kopit. Ja Maukkeli se on vaan tuuminut brittiläisittäin, että "piece of cake". 

Miten huimaa on nähdä ja kokea koira, jolta kaikki sujuu luonnostaan. 
Kaikki mitä juoksemiseen tulee, tulee Mauilta selkäydinkanavasta ja aivojen syvistä alitajunnan lohkoista.
Kaverihan ei meinaa pysyä juoksupaikoilla housuissaan. On pitänyt ostaa erityisvaljaat tälle erityislapselle ja huomioida sen kuumuminen ja kiekuminen. On pitänyt oivaltaa ja ymmärtää sen erityisominaisuudet - opiskelen niitä vieläkin - kuten nyt vaikka sen nopeus, jollaista en omissa koirissani ole ennen nähnyt.

Mauin ensimmäinen maastokausi oli luonnollisesti täynnä "kaikenlaista", ensimmäisestä kisasta lähtien. Alkuerä 169 pistettä ja finaali 236. Sillälailla.
Toinen kisa meni siististi, 460 pistettä. Kolmas kisa 459. Neljännessä kisassa lähdettiin sijalta neljä finaaliin. Viehehukka, molemmille. Maui turhautui ja kävi sanomassa kaverille, että "hittoako sä mun viehettä piilottelet" - ja diski. Kuriositeettina sanottakoon, että KUN se viehe löytyi, niin loppurata meni huipusti.
Viides kisa 472 pistettä. Kuudennessa kisassa sitten taas vähän hitskokkia. Maui kaatui alkuerässä kosteisiin olkituppoihin ja sai ae:stä vain 195 pistettä. Finaalissa vieherikko ja yhden tuomareista sanat: "lämmitelkää niitä siinä" olivat minusta hauskat, kun Maui kiskoi silmät päästä pullistuen jatkamaan.. Finaalista kuitenkin 233 pistettä, mutta jäimme alle serttirajan; 428.

Vieherikko, viehehukka, kaveri vähän tuuppaili, kaatuminen - kaikkea, koko rahan edestä. Tällaista on elämä Mauin kanssa. Ei koskaan tylsää. 

Kohti uutta kautta. Sertti talvimaastoista, neljäs. Kutsu Suomi Cuppiin, jonne menin jännityskäyrän ollessa punaisella varmaan viikon verran. Ihmettelin itsekin, että miten se nyt noin.

Lähettäjä sanoi alkuerässä kohdallamme; "tähän asti paras pari noissa alun kurveissa". Siksakit meni hienosti. Pientä kompurointia oli kuitenkin jo ae:ssä kolmannessa käännöksessä; Mauillakin kun tuota vauhtia on. Maui muuten juoksi viime vuoden Euroopan Mestarin kanssa. Hieno juoksu olikin, molemmilta. Finaalia kohti neljäntoista koiran joukosta sijalta 4.

Lähettäjä sanoi finaalissa kohdallamme; "nyt menee käännökset hienosti". Mutta sitten mentiinkin mukkelismakkelis, Maui kaatui pahan näköisesti kolmannessa käännöksessä. Paha sanoa, mitä tapahtui tai ei tapahtunut. Videota (kiitos Miska!!!) on katsonut nimittäin jälkeenpäin pari maastokoetuomariakin ja todennut lähinnä, että "paha sanoa mitä tuossa tapahtuu, mutta jatkaapa sun koira hienosti".

Tässä onkin taas oivallinen oivalluskenttä tehdä oivalluksia.
Mitä näet? Miten yli näkemästäsi? Miten suhtaudut? Mitä sitten tapahtuu?

No, kisapaikalla muutama tuumi, että "ketteryyspisteitä lähtee" eläinlääkärin veivatessa Mauin raajoja joka suuntaan ja Maui se vaan nautti. Ahh, ihanaa jälkivenyttelyä, ei tunnu missään. Olinkin kytiksellä "valmiit kirjat" -laatikolla hyvän tovin, sillä ajattelin kaiken menneen penkin alle. Mutta ei sitä kirjaa sinne tullut... !!

Maui putosi vain 2 sijaa, kaverille finaalista 230 ja Mauille 229!!!! MUN MAUI!!! HALOO!!! Siis mikä koira toi on? Ei se ole edes koira. Se on joku ambulanssi, joka ajaa vähän pientareelle ja jatkaa tviiiuu tviiuuu kun on kiire. Viehe pitää saada kiinni ja tehtävä hoitaa. 

Ylös pellosta ja HETI kaverin ohi ja kunnon keula. Auts, mun silmiin sattuu. Ei se kaatuminen, vaan se Mauin tahtotila. Sen ketteryys (kyllä, kaatumisesta huolimatta!!), voima, into, periksiantamattomuus, taistelutahto. Kaikki. 

Kahdeksan toinen toistaan jännittävämpää kilpailua.
Olen äimänkäkenä. Kärpäset lentävät suuhuni, sillä en saa hämmästyksestä ammottavaa suutani kiinni. Olen sanaton. Olen polvillani Mauin taitojen ja kykyjen edessä. 
11 whippetiä ja mun ensimmäinen benjihyppy- eiku maastovalio rodussa.

Kaikki pitäisi olla kunnossa
Maui on terveenä
valmennusjohto on terveenä
Ainoa, kenestä on huolta tietysti
Anita, ei aina olla terveenä,
mutta ei sen väliä

Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa
Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa

Mutta sitten pitää jo rauhoittua
hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja ei kun lapaa maahan
hellurei hellurei
Mahtava meininki,
siinä on kurvi
Mihin sulla on kiire?!
Hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja nyt lähtee
hellurei hellurei
Kurvit suoraksi
Siinä on Maui ja siellä on viehe
nyt on kiire!

Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa

Tämä on ihanaa!

Antero Mertarannan sanoja mukaillen

kuvat Anniina Oksanen

Kiitos teille kaikille, jotka olette kulkeneet vierellämme, kannustaneet ja opastaneet. Nyt huudetaan, Ihanaa Maui, ihanaa!

Hupi on poissa - Ch Twyborn Philadelphia 26.10.2004-11.4.2019.

Niin se päivä sitten tuli - kun piti päästää irti.
Olin ehkä alitajuisesti ja henkisesti valmistautunut Hupin poismenoon jo noin vuoden verran - silti irti päästämisen päivä oli äärimmäisen surullinen ja traaginenkin, koskettava.
Hupillahan oli ollut pitkään näitä ell:n mielestä verenpaineen voimakkaasta noususta johtuvia "pyörtymiskohtauksia" - ne liittyivät aina kiihtymiseen. Irtokoiraan, muiden laumanjäsenten nujuamiseen - ja haluun liittyä mukaan tai siihen, että Hupi nyt vaikka sattui juoksemaan tai pomppimaan hetken irti.
Pyörtymisiä oli lopulta tälle vuotta viisi ja viimeisen tullessa voimakkaana 11.4. oli aika tehdä raskaita päätöksiä.

Hupi oli Ruotsista 4-kuisena tullessaan herkkä ja hieman sisäänpäin kääntynyt nuorimies. Kun Hupi sai itsetunnon kohdilleen ja tuli sinuiksi ympäristön kanssa, se puhkesi sanalla sanoen kukkaan. Sen mahtava luonne näyttäytyi lopulta kaikissa mahdollisissa sateenkaaren ja Tikkurilan värikartan väreissä. 

Vaikka ensimmäinen whippetini Jakke Jäyhä oli kuin ajatus ja ihmisen mieli - oli Hupi vielä hieman enemmän. Äärimmäisen vakaa, rauhallinen, seesteinen, älykäs. Se pyrki kaikessa tekemisessään ja elämisessään rauhaan ja ei oikeastaan koskaan tehnyt mitään turhaa tai tarpeetonta. Se oli tavallaan hyvin vaatimaton ja ei tehnyt itsestään numeroa, ja samalla tööttäsi koko painollaan halausotteeseen, eikä päästänyt irti. Lenkillä määräsi mielellään tahdin ja ehdotti risteyksissä käännössuunnan hyvin määrätietoisesti.

Jaksan muistaa sitä, kuinka Kartanolla "se naurettiin kotiin" viehetreeneistä, katsellessaan lähinnä taivaan lokkeja kun olisi pitänyt jahdata muovipussia. 
Ehei, Hupi kyllä jahtasi lenkillä maassa vieriviä omenoita, oravien perään se yritti kiivetä puuhun, kantoi suussaan lenkeillä milloin rakennusjätettä; styroksia, pahvilaatikoita, muovin paloja - milloin sen suuhun löysi lenkkeilijältä pudonnut hanska, sandaali tai lippalakki. Hupi bongasi kaiken. Ja se viehekin alkoi iän myötä kiinnostaa niin, että Hupi juoksi kaikista whippeteistäni ensimmäisenä maastoSERTin!

Hupilla joskus kesti vähän laittaa asiat päässä järjestykseen. Jos jotain oikein järisyttävää sattui kotona tapahtumaan, kuten nyt vaikka että imuri otettiin esiin - meni Hupi olohuoneen pöydän alle ja järjesti ajatuksensa imuroinnin aikana niin, että se saattoi imuroinnin päättyessä tulla taas huolettomana esiin.
Rakastin Hupin herkkyyttä ja sitä, että kun sen kanssa saavutti yhteyden ja ymmärsi sen upean mutta herkän luonteen päälle - suhteemme rakentui sittemmin täydelliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Symbioosimme oli selkeä ja vaivaton.

Muistan joskus kovin nuorena Korson metsissä koiriani juoksutellessa, että millaista se luottamuksen saavuttaminen - ja tunteminen - on. Istua kannonnokassa ja olla varma, että koirat eivät ota ritoloita ja lähde naapuripitäjään ihan vaan naapuripitäjään menemisen ilosta.

Hupin kanssa koin tällaista käsittämätöntä yhteyttä. 
Kuinka voi joku koira olla niin "auki" ja omistajan luettavissa, että voi maanantaina sanoa, mitä Hupi tekee torstaina klo 19.00. Hupista ei tavallaan tarvinnut myöskään koskaan olla "huolissaan". Vaikka se näyttelyuransa aikoina näyttikin kaikin tavoin, että olisi mieluummin kotona selällään tuhisemassa tai mieluummin piehtaroisi pihanurmella - se kulki silti rinta rottingilla mukana ja antoi useiden eri handlereiden venyttää itseään ja komisteli monet näyttelyt. Vaikka se kuolasi ensimmäisen elinvuotensa autossa - en koskaan ollut huolissani, säälinyt sitä, vaan tuin, olin läsnä, olkapäänä. Ja mielestäni Hupi näytti kaikin tavoin sen, että se arvosti sitä. Olet vain siinä. Olet tärkeä.

Vein sitä kuitenkin moniin seikkailuihin. Naisseikkailut lienivät Hupin arvoasteikon kärkipäässä. Vaikka joskus naiset olivatkin hieman vihaisia ja nokkavia ja heittipä eräs nartuista sen väkivalloin selälleen koppakuoriaiseksi lähimetsään - muistan aina, kun Hupi humpsahti ja hetken järjesteli jalkojaan kuin sittiäinen, nousi ylös, ravisteli hetken ja jatkoi elämäänsä vakaana ja vaatimattomana. Ei sitä pienet humpsaukset juuri hetkauttaneet.

Kävimme Hupin kanssa myös Ruotsissa näyttelemässä. 
Hieman levottoman laivamatkan jälkeen Hupi näytti siellä parastaan, kotimaassaan, kasvattajansa katsellessa. Yllätti minutkin. Tuo vaatimaton velikulta, kasvoi 3 senttiä komeutta kehään ja juoksi barwaxania (= koira juoksee omistajansa edellä "luonnostaan") ja lumosi kaikki. Tuomarinkin.

Hupi ei siis juuri yllättänyt, koska tunsin sen niin hyvin - mutta eräs astutus oli mieliinpainuva. Hupihan luovutti siemeniä itseasiassa neljästi Opvetissä. Eläinlääkärit ihailivat sen libidoa ja intoa - musta labradori sai sen ihan villiksi - joskus tuntui jopa, että se tykkäsi pienestä Lady Domina-tyyppisestä meiningistä - mutta eräs narttu kävi kotona murraamassa Hupille kolme vaiko neljä kertaa. Hupi teki kaikkensa hurmatakseen neidon, mutta päivät eivät olleet oikeat. Ja kun ne vihdoin olisivat olleet, Hupi marssi suoraan eteiseen; "päästäkää minut pois, tuo äreä neito on taas täällä". Tämä oli Hupille outoa käytöstä, mutta kun narttu lopulta "seisoi" Hupille, oli loppu tyypillistä Hupia, eli niksnaks. Hupi avasi ikkunan TÄHÄNKIN maailmaan. Kuinka paljon opinkaan urosten siittiöiden tiheyksistä ja liikkuvuuksista - proksimaalisiittiöistä puhumattakaan - ihan vain Hupin ansiosta.

Hupi oli kotikoirana suorastaan verraton. 
Se rakasti lenkkeilyä ja rentoilua, ruokaa ja luita - toki juoksi innoissaan peltoralleja, mutta silminnähden nautti kotoilusta. Nuorempana se makoili usein vatsani päällä sängyssä - tapa jäi siltä vanhemmiten pois, mutta päivän ruoka innosti sen aina laulamaan - se lauloi aivan viime päiviin asti! - ja sen lempipaikka yöllä oli tietty lattiapeti. Se "kuopi" yläkerran porttia, kun se halusi alas pihalle pissalle ja yöllä saattoi kömpiä lattiapediltä viereeni - hyvin usein juuri tyynyjeni taakse. Viimeiseen asti Hupi hyppi aivan normaalisti autoon ja alas, sänkyyn ja alas. Se oli voimakas kropaltaan - ja mieleltäänkin - vaikka kohtaukset varmasti verottivat sen kuntoa.
Kotona se oli aina hyvin rauhallinen ja viihtyi hyvin omissa oloissaankin - toki leikkien vielä jopa Samuin kanssa jonkin verran! Hammasmiekkailua, lelujen repimistä ja kuljettelua. Rutiinit saivat sen kuitenkin aina rennoksi ja raukeaksi, tyytyväiseksi. Kotona, oman lauman kesken = aina parasta.

Innostuin aivan viime vuosina näyttelemään sen kanssa uudelleen. 
Mikä ilo olikaan viedä kehiin hyväkuntoista, lihaksensa täydellisesti säilyttänyttä veteraania. Hupille tulikin menestystä vielä veteraanikehistä jonkin verran ja se sai loistaa Emmin taitavissa käsissä - ja namien äärellä. Hupihan teki ruoasta mitä vain. Kenellä oli ruokaa = Hupin ystävä. Kuitenkaan näyttelymenestys ei oikein koskaan ollut se "meidän juttu". Hupin loistokkuus, glooria, legendaarisuus - ilmeni ihan tavallisessa arjessa, ihmisten kesken heidän kyläillessä meillä, maastokisoissa, narttujen kanssa, lenkkeillessä ja kotona.
Hupin jalostusura oli sangen näyttävä ja menestyksekäs. Jos kaikista suunnitelmista olisi tullut jotain, olisimme sanoneet kaikkeen "kyllä" ja kaikki puhelimella Hupille soittaneet nartut olisivat tulleet oven taakse ovikelloa soittamaan, Hupilla olisi varmasti n. 30-40 pentuetta.

Emme Hupin kanssa koskaan ylpeilleet pentueiden määrällä - ylpeilimme ihan muilla asioilla. 
Vaikka nyt sillä, että Hupi oli viimeiseen asti erittäin terve - ja huippuseuralainen arjessa. Se oli luonteeltaan täysi kymppi, elämä sen kanssa oli helppoa ja vaivatonta. Vaikka olenkin surullinen menetettyäni Hupin - olen myös äärettömän iloinen melkein 15-vuotisesta taipaleestamme, joka hitsasi meitä aina vain enemmän ja enemmän yhteen.

Soisin jokaisen voivan viettää "once in a lifetime"-koiransa kanssa näin pitkän taipaleen.
Nähdä, kokea, tuntea ja elää yhdessä millaista on kun vetreä veteraani menee nuorempien kanssa yhä vahvana, järki leikkaa ja kroppa pelittää. Millaista on, kun luonne puhkeaa kukkaan aikuisuuden kynnyksellä, jalostuu yhä jalommaksi vanhemmiten, millaista on, kun sanaton yhteys pelaa, ajatukset on yhtä.

Olen niin kiitollinen Hupista ja yhteisestä elämästämme, että en pysty sitä edes mitenkään täydellisesti kuvaamaan. En pysty koskaan kuvaamaan sanatonta yhteyttämme toisille, en luonteidemme ja ymmärryksemme yhteen kietoutumista. En sitä, kuinka paljon arvostimme, kunnioitimme ja rakastimme toisiamme.

Kiitos, että olit minun. 

kuvista kiitos Tilda Koskinen
kuvat Hupin 14-vuotissyntymäpäivältä  - paitsi Antti Ruotsalon ratakuva, joka on otettu syyskuussa vuonna 2009

Kuvakimarakertomus.

En voi käsittää, etten juuri kuvaa Lumixilla enää lainkaan ja siitä huolimatta heitin muutama viikko sitten tietokoneelta 350 Lumix-kuvaa mäkeen ja tänään vielä 155 lisäkuvaa ja poistin useita turhakkeita kansioitakin - niin tietokoneelta kuin 1geestä.

Ongelmahan tässä kännykkäkuvauksessa on se, että osaatko ja saatko vietyä kännykuvat koneelle? Kovin helppoa se ei ole. Kuvat on helppo viedä kännykältä Facebookiin mutta niiden imuroiminen koneelle on muutaman mutkan takana. Jo kuvien lähettämisen muistaminen koneelle on myös sinällään ongelma...
1g-kuvakansiota yritän siivota aina kuin muistan ja jaksan. Useita kansioita olen siis sieltäkin poistanut ja tiivistänyt ja siivonnut näkymää. Kuvaaminen on niin älyttömän helppoa, mutta sitten se kaikki MUU kuvaamisen ympärillä ei.

Muutama kuukausi sitten minulla oli täällä vielä PIENI pentu, Samui nimeltään. 
Nyt huidellaan jo 50 cm:n säkäkorkeudessa ja pulleutetaan olemusta syöden yhä kolme kertaa päivässä. Taidanpa alkaa kuivatella poikaa... Ruoka maistuu todella hyvin ja lähes joka lenkillä juostaan myös irti. Samui tykkää samoilla ja juoksee oikein railakkaasti vaikka yksinäänkin. Jos Mauin päästää mukaan, menee painiksi. Kun menee painiksi, Hupi pyörtyy. Huiman kanssa taas juoksevat rosvo ja poliisi -leikkiä nätisti. On tämä sellaista säätämistä viisikon kanssa. Hupia en päästä missään nimessä enää rymyämään, mutta kun hän haluaisi - keulien ja kiljuen, pahimmassa tapauksessa tulee sitten se pökräys.

Siinä sitä on taas ihmetelty, että mitä tulikaan ostettua. 
Mauin klassisten piirteiden jälkeen minulla on täällä ponteva poika, joka riippuen kuvakulmasta seisoo kasassa tai jalat venyen viereiseen kaupunkiin. Välimuotoa ei ole. Hauskaa yrittää kuvitella, että mitä se on aikuisena.

Maui sen sijaan ihastui NEU-sarjan tuotteisiin. Lisäksi on löydetty broilerin sydämet, K-menu rusinaton maksalaatikko, naudan maksa, kananmunat ja sinkkijauhe. Hyvin putoaa. Ja jollei päivän mittaan, niin viimeistään ilta-aikaan alkaa kiljunta - yleensä juuri silloin, kun päivän päätteeksi istahdan alas. Silloin Maui menee keittiöön ja alkaa huutaa. Kirjaimellisesti se katsoo joko tiskipöydälle tai jääkaapin oveen  - ja kiljuu.

Mitäpä sitä ei äityli koiriensa/Mauin eteen tekisi.
Raakaruokaa kannetaan kotiin kädet väärinä. Hupin mukaan räätälöidään lenkit. Jollei Hupi ole matkassa, voidaan olla hieman luovempia ja marssia illalla vaikka 7,5-kilometrinen. Samuin kanssa säädetään nyt ruokaa ja kävelyä; poika on ERITTÄIN kova vetämään ja siinä sitä on meillä veiviä. Onneksi sentään irtipitotilanteissa Samui tottelee todella hienosti. Tulee luokse tuossa tuokiossa kutsuttaessa. Aina kaikessa härdellissä jotain hyvääkin!

Lähdetäänpä kuvakansioiden siivouksen myötä parhaimpien (?) tunnelmakuvien pariin:

Tällaisissa tunnelmissa olimme 17.1. - kylläpä sitä lunta taas tulikin! Sitähän tuli tammi-helmikuussa torta på torta på torta - eli aina 3 metriä edellisen kolmen metrin päälle. Jonon ensimmäisenä Bali, sitten Hupi ja kolmantena Maui.

Namipussin tuijotus. Poikien edessä muuten kämppiksen ostama digitaalinen vaaka. Siinä sitä seistään joka ikinen aamu ja ihmetellään, että kuinka monta grammaa on menty alas - tai ylös.

Puupikin rauhallinen olemus ja ilme. 
Hupi täyttää huhtikuussa 14 vuotta ja 6 kuukautta jos Luoja suo. Pidän täysin käsittämättömänä sitä, että minulla yhä on kaunis, upea ja ihana Hupi laumassani ilonamme. Hupi on perusolemukseltaan edelleen erittäin reipas ja aikaan ja paikkaan orientoitunut. Toki se haluaisi syödä kokoajan jotain hyvää ja hakeutuu pehmeimmille pedeille ja rauhallisiin olosuhteisiin - mutta lenkkeilee yhä reippaasti! Laulaa ja leikkiikin! En tahdo millään uskoa, että se on jo 14,5-vuotias!!!

 Hupin ihanan pehmeä ilme. 

 Tällainen aamutunnelma. Kaikki pötköttävät sängyssäni. Ei kiire mihinkään.

 Ilmeikäs ja kaunis Maui.

Nämä kaverukset ovat hyvin usein vierekkäin ja limittäin ja lomittain. 
Toistaiseksi irtijuoksutus menee näillä painiksi mutta kumpikaan ei tunnu "kärsivän" tilanteessa. Leikkivät ja painivat myös kotona, syövät luita yhdessä ja syövät toistensa ruokakupeistakin. Ihan mielettömän suloinen parivaljakko!

Ihania Kenzolatunnelmia meiltä. 
Miten iloinen voinkaan olla laumani toimivuudesta ja poikieni ihanista persoonallisuuksista. Enkkukoirat menevät persoonallisuusbarometrien kärkeen tällä hetkellä. Maui on niin oma lukunsa, että siitä - sen luonteesta - täytynee tehdä tulevaisuudessa oma postauksensa. Samui ei tunnu jäävän pekkaa pahemmaksi. Samui on myös erittäin persoonallinen ja vivahteikas.

Muu lauma jää nyt vähän seinäkukkasiksi kun nämä kaksi säätävät ja säheltävät. Bali kiertyy toki edelleen kiepiksi yön pimeydessä peiton alle. Vakiokohtaan, vatsaani vasten, vakiotiukkuudella. Huima löytyy aamulla tyynyni takaa, siellä se maata makaa selällään ja sen kova kallo tuntuu tyynyni läpi - kovalta. Hupi rakastaa rentoutta ja rauhaa - ja sitä sille suodaan.

Joudun välillä nipistämään itseäni poikieni keskellä - miten minulla onkin näin ihanat koirat. En ottaisi niistä mitään pois, en lisäisi mitään. Näin on hyvä.

Helposti LTVstä - LTV-alkeita kaikelle kansalle.

En ollut ihan valmistautunut - oikeastaan ollenkaan - kun Mauin kanssa kävimme selkäkuvissa 4.2. Jotenkin lapsellisuuksissani oletin, että kaikki sujuu niks ja naks, ymmärrän "kuvista itse hirveästi" ja eläinlääkäri puhuu selkeitä, ymmärrettäviä lauseita ilman latinaa.

No näinhän ei tietenkään ollut.
Odottaessani odotusaulassa reilun 15-20 minuuttia tein siitä jo rankat ja raskaat johtopäätelmät. Ja kuulin sitten vasta myöhemmin, että jollain klinikalla oli ähisty yli tunti whippetiä pöydälle suoraan. Joten älkää tehkö niin kuin minä vaan niin kuin minä sanon; eli ei johtopäätelmiä jostain odotusajoista. 20 minuuttia ei ole vielä mitään!

Mauilta kuvattiin siis lonkat ja selkä. 
Eläinlääkärin valtavan kokoisen tietokoneruudun äärellä Mauin luusto piirtyi mörököllimäisen näköisenä. Kuin kummitusjunassa olisi ollut ja katsellut hohtavaa luurankoa seinällä, mikä tuijotti suoraan sinuun! Luut olivat VALTAVIA ja ne näyttivät KUMMALLISILTA ja PELOTTAVILTA. Asiaa ei auttanut yhtään se, että ell alkoi otsa rypyssä selittää vakavalla naamalla, että "tämä on LTV3". Hoitaja toi hajusuolaa, sillä olin äimistyksestä pyörtyä siihen paikkaan. Olin tulkinnut, että LTV3 = kuolemantuomio. En voinut ymmärtää, että koira pystyy juoksemaan niin kovaa ja niin hyvin, jos sillä on LTV3. Ell oli sitten kuitenkin sitä mieltä samaan hengenvetoon, että "ei tässä mitään hätää ole, kilpailemaan vain"!?!

LTV oli sittenkin, HAKA-päivän alustuksesta huolimatta, edelleen mörkö mielessäni. 
Kaikki sen muodot olivat lopulta jäsentymättöminä päässäni ja vaadittiin seitsemän konsultaatiopuhelua LTV-alan osaajan kanssa - kiitos Essi - sekä itse ell Anu Lappalaisen kärsivällistä selittämistä ennen kuin asiat alkoivat jäsentyä ja mennä jakeluun.

Osittain - puolustuksekseni - kyse oli käsitteiden jatkuvasta sekoittumisesta.
Minulle koirassa on lanne ja lantio, mutta luuosaajille siellä on ristiluu, risti, lanneristinikama, s4 ja sakralisaatio ja lumbalisaatio. 
Tämähän on kuin Hämeenlinnantie. Joka on myös kolmostie ja Tamperetie. Yksi puhuu yhdellä tapaa, toinen toisella. Silloin, kun minä yritän saada aivoon "jotain tiettyä asiaa" sisäistettyä, tunnun putoavan aina kelkasta kun turvallisen lantio-sanan sijaan käyttöön otetaankin ilman varoitusta risti, lanneristinikama ja ristiluu.

Tein itselleni HELPOT muistiinpanot käymistäni seitsemästä konsultaatiosta. Toivon näistä olevan apua myös Sinulle, jolle LTV-asia on kenties yhä = mörökölli.

LTV:llä tarkoitetaan siis (välimuotoista) lanneristinikamaa. Lanneristinikama on taas SE osa koiran selkää LANNEosassa, joka LIITTÄÄ yhteen koiran selkärangan ja lantion. Tärkeä yhdyskappale, siis.
LTV voi olla vallan 0, kun se on oikein nätti ja on sikiönkehityksen aikana muotoutunut kaikinpuolin normaalisti ja normaalilla tavalla. Nollatuloskaan ei sitten ole tae oireettomuudesta - myös nollaselkäinen whippet voi oireilla. Koira on kokonaisuus ja selässä on paljon muutakin kuin LTV.

Mauilta löytyi s4-tulos, jolla tarkoitetaan ensimmäisen häntänikaman kiinni olemista ristiluussa. 
Tämä löydös on varsin monella ja se voi vaikuttaa hännän nousemiseen liikkeessä - tai sitten ei. S4-löydöksestä käytetään usein selitettä "ensimmäinen häntänikama on luutunut ristiin kiinni" mutta silloin se ei enää ole häntänikama - vaan ristiluu muodostuu neljästä nikamasta, jotka kaikki merkitään s-nikamina (ristinikamina).
Ensimmäinen häntänikama voi siis luutua kiinni ristiluuhun - josta puhutaan s1, s2 ja s3 - siihen ne pitäisikin sitten loppua - mutta s4 tarkoittaa, että yksi nikama ei ole osannut päättää haluaako se olla osa ristiä vai häntää - ja on varmuudeksi molempia! Ja tällöin ristissä on 1 nikama "liikaa".

Kun ristiluu ei ole luutunut kunnolla kiinni - ristiluussa on rako - puhutaan silloin LTV2 - löydöksestä koska ristiluun ensimmäinen nikama "miettii haluaisiko se lähteä seikkailemaan omaksi itsenäiseksi nikamakseen". Jos taas ristiluun keskiharjanteessa on PAINAUMA (eri asia kuin rako!!!) niin silloin tulos on LTV1.

Kun puhutaan VÄLIMUOTOISESTA lanneristinikamasta, lausuntoon kirjataan joko LTV2 tai LTV3 - nämä kaksi erottaa toisistaan vain symmetria. LTV2 = symmetrinen välimuotoinen lanneristinikama, LTV3 = epäsymmetrinen välimuotoinen lanneristinikama. Mauin tuloshan ei sitten lopulta ollut tuo pahin kummitusjunan vaunu LTV3 vaan LTV2. Kahden viikon kuluttua diagnoosista pystyin jo hengittämään normaalisti ja puhumaan muustakin kuin LTV:stä. 1,5 kuukautta kummitusjunadiagnoosista Maui kipaisi SERT-tuloksen Kouvolan talvimaastoista. Elämää on sittenkin LTV-diagnoosin jälkeen!!!

Vinolantioisuuden voidaan usein katsoa liittyvän epäsymmetriseen lanneristinikamatulokseen, tosin jotta se voidaan aukottomasti diagnosoida, koira tulisi magneettikuvata. Älkää tehkö kuten minä tein, vaan kuten minä sanon; älkää diagnosoiko koirallanne vinolantiota yhdessä eläinlääkärin kanssa tai erikseen vaan tehkää se (diagnoosi) yhdessä magneettikuvauksen kanssa, tosin diagnoosin hinta saattaa yllättää! (varautukaa n. 1000 euron lisäkustannuksiin)
LTV-luokittelu koskee vain RANKAA - vinolantioisuus on "sivulöydös". 

Usein LTV-muutoksen (2-4) voi ennustaa jo sivukuvasta lyhyestä ja takana sijaitsevasta viimeisestä lannenikamasta. Aina näin ei kuitenkaan ole.
Jos koiralla on 8 lannenikamaa -> LTV2:ssa viimeinen = välimuotoinen. Jos viimeinen (8:s) lanneristinikama on epäsymmetrinen, niin tulos ei voi olla LTV4 vaan LTV3.
KAIKKI välimuotoiset ( = eivät siis normaalisti kehittyneet) nikamat ovat aina joko 2 tai 3, riippuen siitä, ovatko symmetrisiä.
Ja huom! Kyseessä on synnynnäinen muutos. Koira ei kehitä LTV-muutosta esim. kaatuessaan tai hypätessään piha-aitojen yli.

Kertaus on opintojen äiti =
VÄLImuotoisella nikamalla tarkoitetaan nikamaa, joka ei oikein tiedä haluaako se olla LANNE- vai RISTInikama - siinä on MOLEMPIA piirteitä!

RISTI = RISTILUU muodostuu yhteenluutuneista ristinikamista (s-nikamat, 1, 2, 3) ja RISTILUU on kiinni lantiossa.

Ja muistinvirkistykseksi - VIIMEINEN lannenikama on juuri ennen RISTIluuta.

LANTIO koostuu useista luista, mutta itse selkärankaan se liittyy ristiluun avulla.

Hupista 2017 otettu röntgenkuva

Olisimme lausuneet epävirallisesti Hupin vuonna 2007 kuvatuista lonkkakuvista Hupin LTV:n asiaan perehtyneen raatimme avustuksella - SKL ystävällisesti toimitti kuvat minulle - mutta valitettavasti lonkkakuvissa ei näy riittävästi Hupin LTV-aluetta - kuvalaadun ollessa myös surkea...
Olemmekin siis  voineet vain epävirallisesti tulkita sen YHTÄ sivukuvaa (yllä) lanne-/lantioalueelta - yritin kovasti ko. ell-käynnillä selittää LTV-asiaa ja tarvetta (selkä)kuville, kun Hupi tuolloin oli rauhoitettuna hammasoperaation ajan, mutta ell otti vain tämän yhden kuvan ja senkin ilman tunnisteita! Tämän kuvan perusteella lanne-/lantioalue on siisti(n näköinen) mutta oikein muuta siitä ei sitten voikaan lausua.

LTV-asia voi siis olla MYÖS eläinlääkäreille kummitusjunamysteeri, joten sinä, joka et ymmärtänyt tästä postauksestani hölkäsen pölähtämää - et ole yksin.

Kun nyt kaikesta huolimatta uskaltaudut kuviin koirasi kanssa ÄLÄ anna kuvanneen eläinlääkärin vaikuttaa sinuun (liiaksi) - varustaudu musiikkikuulokkeilla tai esitä puhuvasi puhelimeen, kun ell pyytää sinua noutamaan koirasi takahuoneesta. 
Varustaudu muutenkin iloisella mielellä ja hurtilla huumorilla - ÄLÄ vedä mitään johtopäätöksiä mistään, ennen kuin SKL on lausunut kuvat. Vasta sitten voit alkaa sisäistää LTV-asiaa ja ylipäätään perehtyä juuri OMAN koirasi diagnoosin.

Ja muista, oli diagnoosi lopulta mikä numero vain; kahta samanlaista rankaa ei ole! Sinulla ja kaverin koiralla voi molemmilla olla esim. LTV2-tulos, mutta mitään muuta samaa koirienne rangoissa ei sitten olekaan.

LTV = luulo ei ole tiedon väärti.
Iloisiin ja rentoihin kuvaamisiin!

kuvituskuvassa hevonen säkki päässä - Googlen kuvahaku - rohkeasti vain säkki silmiltä!

Helppo ja rento harrastus?

Vinttikoirathan ovat luotuja juoksemaan. Whippetit - kuten muutkin vintit - kipittävät vieheen ja/tai jäniksen perässä ihan jo vietin vieminä, ilman sen kummempia kommervenkkejä. 
Luonnostaan.

Meillä ihmisilläkin on jonkunlaiset vietit, jotka meitä sinne kisapaikoille vievät. 
Onko se sertinmetsästys, tekemisen puute, jännitys, aktiviteetin suominen koiralle - ja siitä ilon saaminen itselle - mikä milloinkin.

Englantilainen Maui, Jothryn Alluring Traits, on suonut minulle tuhannen tunnetta ja euforiaa nyt seitsemän maasto- ja kahden ratakilpailun verran. 
On kaaduttu, oltu selällään, mahallaan, liu'uttu, oltu lapa maassa, jätetty pentuaikana pari hammasta vieheeseen, mietitty lähtökopissa puoli sekuntia; annettu 7 metriä etumatkaa kavereille, hukattu viehe, tokkaistu turhautuneena kaveria, kun ei se viehe ollut silläkään hukan sattuessa ja keulittu kisapaikalla kieli maassa ja itseään kaulapantaan hirttäen.

Siinä sitä on kisameininkiä tiivistettynä. 

Yhdeksän vuotta sitten olen viimeksi ollut talvimaastoissa, kera Hupin. Siinäkin oli jo hitskokkia, mutta tänään haettiin vähän talvimaastomuistoja ja -hitskokkia lisää!

Aamulla ajettiin läpi tuulen ja tuiskun, rattia rystyset valkosina puristaen. 
Tuuli ja tuiskusi, ajoittain tietä ei nähnyt. Puikkomalliset kameratolpat saivat kohdallamme olla toimettomina, sen verran varovaisesti kaasuttelin. Tomppa sanoi alunalkaen saapumisajaksi 08.25 mutta lopulta aika muuttui muotoon 08.50.

Ja oikeastaan suurin syy, miksi aloin kirjoittaa tätä kisapurkua, oli radio Energyllä kerrottu "vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja ovat tarpeen kasvussamme paremmiksi ihmisiksi".
Miten onnellinen oikeastaan olen, että mikään ei koirien kanssa useinkaan mene kuin elokuvissa. Niks ja naks. Tyyliin piece of kakkuviipale.

Saavuimme kisapaikalle ysiksi. 
Kymmeneltä oli tiedotustilaisuus, jossa kerrottiin, että tarvitaan t-rex tyyppistä traktoria puskemaan väylää ja rouhimaan sateen panemaa lunta. Tähän menee kaksi tuntia. Monta autokuntaa lähti nyt 21 km:n päässä olevalle ABC-asemalle, minä mukaanlukien.

Jo tässä vaiheessa 10 pistettä hopeahileisine kiiltokuvineen Mauille, kuinka upeasti se matkusti, jaksoi ja tsemppasi. 
Inaustakaan ei takapaksista kuulunut. Päinvastoin, kurkkasi ikkunasta, että jaahas, aabeeceelle, meinaatko ottaa pizzan vai kanaa?

ABC:n jono oli 35 minuuttia, joten Maukan kanssa huoltamolenkille. Sitten pizza naamariin ja reunat dogibägiin. Itse huoltoasemalle oli puolen tunnin ajo, joten keikka vei sellaiset 2 tuntia. Takaisin kisapaikalle kahdeksitoista.

Traktori puski, möyhi ja karhensi. 
Keltatakkista ukkoa viuhui ees ja taas ja pitkällisen möyhinnän ja karhennuksen ja viuhumisen ja touhuamisen jälkeen koejuoksukoira taisi startata joskus yhden-puoli kahden aikoihin? Sormien ja jalkojen kylmettymisen johdosta aikataulu ei tallentunut aivoihin asti complete.

Tässä vaiheessa jo tähdennettiin toimiston puolesta, että juostaan vain alkuerät.
Koejuoksukoiran suoritettua radan alkoi oman vuoron, lähtö 21, odottelu.

Jälleen kredittiä koiralle. 
Marssittiin kisapaikalla vaatimattomat 12,75 km, Maui malttoi, oli kiltti, säyseä, ihana punainen pikku ambulanssi ja Jannekin lämppäsi Maukkaa omien lenkkiemme lomassa! (kiitos!!!) Välillä lämmittelimme autossa ja Maui pötkötti, ehkä hieman kuopi peittoja, mutta kiltisti odotti vuoroaan, joka lopulta oli joskus kolmen-puoli neljän aikaan? Nythän olimmekin kisapaikalle olleet vasta kuutisen tuntia... Jaksaa jaksaa - pumppii pumppii - hoimme marssiessamme ja juostessamme!

Kisapariksi osui Mei Dan-kaveri ja Maukkeli vetäisi heti ykköskaarteessa hieman ulos, kun kaveri piti hienosti ja tiukasti linjansa. Muutoin tultiin melkein tasaparia, ja Maui otti vieheestä vielä vähän suikaletta suuhun, kuin hampaitaan hieman langaten. Lopulta kaveri veti pisimmän korren ja otti 9 pistettä - ja itseasiassa yykoiden voiton - enemmän kuin Maukkelsson.

Kylmä pisti pissattamaan, kävin toiletissa varmaan kuudesti, juoksutin ja talutin Mauia tuon 12 kilsaa ja länkätin menemään tuttujen ja tuntemattomien kanssa, jäädytin varpaani, ajoin arvaten tien reunat ja keskikatkoviivat, koin välillä lumisokeusefektejä, puristin rattia mennen tullen - ja jännitin Maukan pisteitä. Miten niin rentouttava ja huippufiiliksiä tuottava harrastus?

Sormet ja varpaat jäässä pummaat kaverilta kuuman kaakaon, käyt vähän väliä sulattamassa sormia kuuman veden alla, pohdit ja kummastelet keliolosuhteita aamusta iltaan ( = 13 tuntia...), koitat nauttia happirikkaasta päivästä samalla miettien, että onko tässä mitään järkeä?

Päivän päätteeksi pokattu sertti lämmittää nopeasti mielen ja kotimatkalla ratin puristaminen rystyset valkoisina ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta kuin mennessä. 
Loppujen lopuksi voit vain olla onnellinen koirasi SINULLE luomasta elämysmatkasta ja siitä, että tänään tuotitte 12 kisakävelykilometrin ja 700 metrin kilparadan verran ILOA toisillenne.

Tässä yhteydessä 10+ kisatoimistoon ja ratahenkilöstölle! Upeasti vedetty kisa haastavista olosuhteista huolimatta.

Mutta minkään asian ei KUULUKAAN tulla helpolla.
Tällainen kisatarina tällä kertaa. Kiitos Maukkeli, IHANA kisapäivä - kuin myös kaikki länkätyskaverit päivän aikana - keep up the good spirit!

Jollen ole sitä vielä riittävästi läyhännyt, niin nyt läyhään;
miten ihanaa on omistaa Mauin kaltainen koira. Sen klassinen ulkomuoto, juoksuominaisuudet ja luonne on kyllä mahtava combo! In English: classic UK-whippet with Finnish SISU and fantastic personality!