Koiramaailma on siitä mainio maailmansa, että siinä eläessään, hengittäessään ja mukana kulkiessaan käy läpi tunneskaalaa laajalla aspektilla.
Yhdessä hetkessä iloitaan sertistä ja seuraavassa volistaan rakkaan lemmikin sairastumista. Koiran kanssa voi kokea verrattain helposti onnistumisia, mutta hyvin helposti myös erittäin suuria epäonnistumisen tunteita. Facebook on tuonut monien ihmisten koiraelämän nähtäväksemme ja kommentoitavaksemme. Onnistumisiin on myös paljon helpompi lähteä mukaan kuin kommentoimaan negatiivisia päivityksiä ja murheen suosilmäkkeitä.
Se, miten me suhtaudumme kulloinkin kuhunkin asiaan, kertoo meistä itsestämme paljon. Koira - ja koiramaailma - voi siis toimia hyvänä peilinä itsellemme - jos olemme halukkaita ajatuksiamme peilaamaan ja kohtaamaan?
Itsetutkiskelu ei ole mitään ihan helppoa hommaa eikä se aina edes kannata.
Ymmärrän, jollei joku halua tehdä sitä lainkaan. Eikä asiat aina vuosienkaan itsetutkiskelulla selviä. Eikä asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia. Viha ja rakkaushan kulkevat usein käsi kädessä. Kun epäilemme toista, epäilemme usein itseämme.
Itsetutkiskelevatko koirat?
Luulisin näin. Harva mahtaa ymmärtää, että koirakin on muuttuva yksilö. Sen pentuaika on lopulta ohikiitävä hetki, yhdessä hujauksessa ollaan honkkeleita junnuja. Sitten pitäisi jo omistajan ja ympäristön mielestä melkolailla justiinsa "käyttäytyä" ja osata ja ymmärtää yhtä ja toista. Tietyn virstanpylvään (usein ikään liittyvä) jälkeen juostaan kinkereissä minkä ehditään ja sitten joko menestyksen tai menestymättömyyden jälkeen tai myötä joskus vetäydytään kiireisiin ja bensakuluihin vedoten kotisohville tai hurjasti somettamalla jatketaan kinkeristä toiseen. Olettavatkohan omistajat, että koira pysyy muuttumattomana aina ja alati? Kun se vuoden iässä oli luonteeltaan x, niin miten se seitsemänvuotiaana on luonteeltaan enempi y? Kun se Tampereella käyttäytyi näin, niin miten se Ivalossa heittäytyi vallan vallattomaksi?
Koiraa sanotaan sopeutuvaksi eläimeksi. Sitä se parhaimmillaan onkin. Mutta sopeutuessaan koirakin joutuu itsetutkiskelemaan, muovautumaan, muokkautumaan, hioutumaan ja sen tulee tulla silmissämme aina viisaammaksi, kauniimmaksi ja mielellään vanheta viisaasti.
Minusta on joskus hassua, että joku luo persoonakuvauksen koirasta tunnin tapaamisen perusteella.
Koira kun ei ole mielestäni koskaan yhtäkuin millainen se oli joulukuussa hiekkakuoppalenkillä tunnin ajan. Tai millainen se oli meillä käydessään pikaisesti tammikuussa. Tai kun näin sen kehän laidalla hetken. Näin kuitenkin käy jatkuvasti. Syyllistyn siihen itsekin. Luon kuvan tapaamastani koirasta joskus hetken perusteella. Tosin väitän hakevani luomalleni kuvalle myös vahvistusta. On eri asia "tuntea" koira tunnin, lenkin verran tai maastokisapaikalla nähtynä kuin elää sen kanssa 24/7.
Nyt tuntuu olevan muoti-ilmiö puuttua kovalla kädellä ja tuimalla sanan säilällä esimerkiksi Facebookissa nähtäviin tilapäivityksiin, missä ongelmakoira hakee uutta kotia.
Yleistää ei voi eikä pidä, mutta siinä missä hyvin herkästi lähdetään syyllistämään omistajaa milloin piittaamattomuudesta ja milloin "puolitiehen jääneestä" koulutuksesta voisi tässä kohtaa tutkiskella oman syyttelyn taakse. MITÄ tunteita se koiraraasu ja sen koiraraasun tilanne minussa herättää - ja MIKSI?
Pitääkö ihmisen käydä aina omakohtaisesti jotain vastaavaa läpi ennen kuin hän pystyy samaistumaan edes hetkeksi koirastaan luopuvan kohtaloon? Jumankekka jumankauta nääs asiat voi nähdä niin monelta kantilta. Kuka heittää sen ensimmäisen kiven ja sanoo, että tämä tai tuo tapa nähdä asiat on ainoa oikea. Oletko käynyt koirasi kanssa kuusikuisen Ehjääntymisklinikka-kurssin. Miksi et? Ettet vain olisi itsekäs? Senkin.
Jokatapauksessa Facebookin kautta voimme ikäänkuin elää hetken - monesti vain sekunnin - toisen housuissa ja ylentää itsemme usein samassa ohikiitävässä hetkessä toisen elämän parhaaksi tuntijaksi?
Hulluuden ja nerouden raja on veteen piirretty viiva. Mikä on normaaliuden määre? Ja kuka sen määrittää? Ja niin edelleen.
Koirat ovat persoonallisia mutta niin ovat tottavie niiden emännät ja isännätkin. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista eikä ymmärrys ole avain onneen (tuomitsemisesta puhumattakaan) mutta ymmärtämällä toista, avaamalla ovia niiden sulkemisen sijaan annat myös itsellesi tilaa, avaruutta ajatuksillesi ja ymmärtämällä toista ymmärrät itseäsi. Tuomitseminen sulkee, myös sinua.
Itse miettisin ensisijaisesti MISSÄ ROTUMME menee, jos sen yksilöt eivät kestä muutosta?
Muutos, oli se sitten konkreettinen muutto, tai ensimmäinen astuminen, laumakokoonpanon muuttuminen, työaikojen pidentyminen/lyhentyminen jne. saa ihan varmasti koiran itsetutkiskelemaan kuten yllä väitin. Koira on muuttuva yksilö. Olen aina ollut sitä mieltä ja tänä päivänä olen sitä mieltä yhä vahvemmin. Koira elää ja muuttuu koko elämänsä ajan. Jotkin sen luonteenpiirteet vahvistuvat, jotkin heikkenevät, jokin luonteenpiirre poistuu kokonaan, joku tulee tilalle. Mikä tässä on niin vaikeata meidän ihmisten ymmärtää? Onko se nyt jumankauta niin, että siinä missä me lokeroimme ihmisiä me lokeroimme jo koiriakin?
Palatakseni ensimmäisiin lauseisiin; missä rodun tila menee jos koira kuolee raskausaikana tukehtumalla? Tarvitaanko tähän vielä rautalankaa? Miksi oman rotumme yksilöt eivät kestä muutosta? Miksi niiden mieli järkkyy? Mitä voisimme tehdä? Pitäisikö meidän alkaa käyttää jalostuksessa selkeästi varmaluonteisempia yksilöitä? Auttaako sekään? Varmaluonteinen voi kuitenkin olla tietyissä tilanteissa mammanpoika tai perusseesteinen narttu voi olla eroahdistunut aina maanantaisin?
Ähh. Enkä ole päässyt vielä edes itse asiaan.
Aina silloin tällöin lenkillä tulee mietittyä omaa ulkomuototuomariksi pyrkimismatkaa. MIKSI minä sille matkalle lähdin, miksi jäin junasta ja mitä ajatuksia tämä pyrkiminen minussa NYT herättää. Varsinkin kun kuulen "ilahduttavan raadollisia" tarinoita umt-maailmasta. Ja tällä tarkoitan tietenkin vain sitä, että ulkomuototuomaritkin - yllätysyllätys - ovat vain ihmisiä. Joukossa on luontaisia kykyjä, koirille elämänsä antaneita ja antavia, asiaan vihkiytyneitä, tiedon haalijoita ja tietoa omaavia, jatkuvasti osaamistaan syventäviä - ja joiltain tämä kaikki sujuu kuin tanssi, ihan vain ilmaa hengitellessä. Tämä matka, minkä tein, millä olin, syvensi jokatapauksessa omaa ajatusmaailmaani ja vieläpä syvästi. Omalla kohdallani koiraharrastus on likipitäen kliimaksissa. Se on ottanut, mutta se on antanut. Luoja, että se on antanut! Palaset loksahtelevat kuin legopalikat paikoilleen ja viimeksi tänään ihmettelin aikaisella aamulenkillä, että miksen jumankekka voi luottaa intuitiooni enemmän? Se ei nimittäin pettänyt taaskaan liittyen erääseen muuhun koira-asiaan. Intuitio VOI kantaa ja viedä, miksi me ihmiset monimutkaistamme asioita?
Katsokaa kuvan koiraa. Se elää viettiensä ja vaistojensa varassa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja seesteiseksi maatessaan koirapedillä. Toki sen kirsu on vähän vinossa ja kamera ei ehkä ole tarkentanut ihan priimasti (jota sitäKIN asiaa kuuluu nykyään pyytää anteeksi!!), peti on halpismallia ja koiran kaunis fawn-väri ei pääse oikeuksiinsa....
Hämmennyn joka kerran kun tuomaria moititaan puusilmäksi.
Yksi tuomarin lause arvostelukaavakkeesta irrotetaan kontekstista, vängätään että "kun ei kukaan koskaan ole sanonut koirallani olevan heikko alaleuka - miten tämänpäiväinen tuomari SAATTOI sanoa niin"? Kun oma koira ei voittanut/pärjännyt/saanut ERIä/SAta - takerrutaan lillukanvarsiin ja vähäsen sillattis niinku myrkytetään omassa suuttumuksessa sitten koko lähipiiri. Ja kaverin kaverit. Jos Facebook sen sallii. Ei se itseen meneminen auvoa tee, eikä se ole avain onneen, mutta se saattaisi hippasen avata silmiä ja laajentaa ajatusmaailmaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi?
Koirat ovat ihan mielettömän ihania olentoja.
Ne totisesti vievät meidät mennessään, jos annamme niiden tehdä niin. Ainahan koiran voi ottaa vain lemmikiksi ja tepastaa sen kanssa seitsemänmetrisessä flexissä pitkin ja poikin. Ja sitten kun näkee viisipäisen lauman lähestyvän, voi iskeä itsensä ja koiransa parkkiin. Tukkia koko tie. Mutta koiran voi ottaa myös lähteäkseen matkalle. Ensin rotuun, sitten sen yksilöihin. Mitä upeita maisemia näetkään ja mitä oivalluksia saatkaan lähtiessäsi oman rotusi kanssa matkalle kohti sen historiaa ja käyttötarkoitusta. Tuskin englanninbulldogin "käyttötarkoitus" oli saattaa se niin sairaaksi, että se tukehtuu raskauteen?
Ollessasi matkalla ja yhdessä tehdessänne, opiskellessanne toinen toista - voisiko sitä kriittisyyttä himmata ja hakea uutta aspektia koko harrastukseen positiivisuuden kautta? Väitän ja kovaa, että ollessasi kriittinen toista kohtaan olet sitä myös itseäsi kohtaan. Ollessasi kriittinen itseäsi kohtaan, olet sitä myös muita kohtaan. Kun himmaat ja downshiftaat omaa suhtautumistasi koiramaailman lieveilmiöihin, kohdistat kritiikin oikeaan osoitteeseen mielellään parannusehdotuksen kera (esimerkiksi MTV ja Emmerdalen esitysajat) voit huomata, että muiden koiranpito ja puusilmät tuomarit eivät ahdista enää niin paljon.
Voit jopa hakeutua Facebookin Matti-sivulle ja huomata hymyileväsi, kun Matti esim. käy koirapuistossa ja saa kuraa naamalleen. Esim. beauceronin takia.
Maailma tarvitsee ilopillereitä. Ei ilonpilaajia.
Hitsi, että olenkin löytänyt näin ihanan rodun kuin whippet. Haksahdus soikoon ja ilosanoma vieköön - Get a pet, get a Whippet. Ja relaa vähän.
Ja tämä oivallus koskee myös esim. minua.
