Balia muistellen.

 

Olin aavistellut talven kuluessa, että tuleva kevät tai kesä voisi olla Balin viimeinen.  

Bali oli kuitenkin ihan viimeiseen asti iloinen, leikkisä ja laulavainen. Nyt kun selailin Balin kuvia, näin, että se oli vielä myöhään syksyllä hyväkuntoinen. Talven kuluessa se alkoi laihtua. Ruoka ei enää imeytynyt.
Jotenkin vain koiramme viestittävät meille, näemme ja tunnemme edessämme olevan. 

 

Tänään Balin kuvien selaaminen toi iloa ja lohtua ikävään. 12 vuotta ihanaa elämää yhdessä ainutlaatuisen koiran kanssa. 

Muistellaanpa.

En tietenkään taaskaan "ollut ostamassa koiraa" mutta jokin Balin pentukuvassa kosketti ja kouraisi syvältä ja lähdin Norjan Pendahr-kennelistä tiedustelemaan olisiko kyseinen pentu vielä vapaana. Joku aina joskus vain iskee tajuntaan ja ostohousut on välttämätöntä pukea jalkaan. Onnellisten sattumien kautta rahoitus järjestyi, ja tuolloin, vuonna 2013, Balista tuli kallein koskaan ostamani koira. Ja sittemmin jokaisen euron arvoinen, jos nyt näin koirasta voi edes sanoa. Lemmikiksihän me näitä ostamme, lenkkiseuraksi ja televisionkatselukavereiksi. 

Hanne, Bali, Ingunn, Mari, Muusa & Posha Oslon lentokentällä 14.4.2013.

Istuinkin monen monta tuntia Oslon lentokentällä - opiskelin tuolloin silmätestiin ja hyödynsin muistaakseni noin kuusituntisen selaten kurssikirjoja ja raahustaessani pitkin piskuista lentokenttää.
Bali oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli niin kaunis kuin vain pieni whippetinpentu voi olla. Kasvattajat Hanne ja Ingunn toivat Balin - ja sen siskon Muusan - lentokentälle ja siinä rupatellessa meni aika kuin siivillä. Jopa niin, että meinasimme Balin kanssa myöhästyä paluulennolta. 

Bali oli pentuna hyvin reipas ja rohkea, touhukas ja kaikin tavoin helppo pentu. 
Se oli ehkä hieman terävä, mutta niinhän ne kaikki timantit ovat jotka on juuri hakattu kaivoksen seinästä irti. Balin luonne hioutui vuosien saatossa mitä lempeimmäksi ja rakastettavimmaksi. Siitä tuli nopeasti sielunpuolikas ja se osasi lukea hyvin niin erilaisia tilanteita kuin omistajaansakin.

Ja miten helppo reissukoira siitä HETI tuli!
Se oli kotonaan kaikkialla. Lentokoneessa, laivassa, hytissä, hotellissa, Airbnb:ssä, autossa, bussissa. Olin niin ylpeä siitä jokaisella reissullamme.
Toki ensimmäinen Kingtours-reissu ei alkanut aivan suotuisissa merkeissä. Olin ottanut yhteishuoneen, kuten ne ensisijaisesti myytiin, ja "iloinen tytteli" ilmoitti minulle suorilta, että "kai sä pidät sen sitten häkissä huoneessa". No en kuule pidä. Marssin siltä istumalta respaan haluamaan oman huoneen. 
Laivalla taasen tämä nokkela ja noheva Bali nimeltään tepasti muitta mutkitta haisevaan koirien pissakaukaloon, nosti jalkaansa ja asia oli hoidettu. 

Reissasimme yhdessä Virot, Latviat, Liettuat, Ruotsit.

Ikimuistoisia reissuja ja muistoja. Sertit olivat usein lähellä, joskus tuli heti täysosumia, joskus hieman tahkottiin ja käytiin varmemmaksi vakuudeksi uudelleen joissain maissa. 
Bali oli helppo esitettävä, miellyttämishaluinen mutta myös vaatimaton. 
Ihan heti ei ura lähtenyt lentoon. Suomessa uramme alkuaikoina eräs tuomari katsoi minua osaaottavasti silmiin: "kun tällä on niin pitkä tämä sääri". Saatoin vain vastata takaisin: "en mä saa sitä siltä poiskaan". EH.
Itseasiassa EH:ta pukkasi useamman kerran, yhteensä 7 kertaa. Niitäkin kun on kiva laskea. Ihan sama, sillä 2014 saimme yhdessä Balin kanssa jackpotin!

Maailman Voittaja Suomessa 2014.
Olin selaillut Koiramme-lehteä ja ihaillut MV-palkintoja. Upeita lasiesineitä ja muistan miettineeni kuvia katsellessa, että "onpa ihanaa niille, jotka näitä voittavat". Olin myös mielessäni jo miettinyt valmiiksi kuka voittaa ja miten sijoitukset menevät. Koska tiesin Balin kasvattajan Ingunin tulevan Suomeen katsomaan, olin tietysti salaa toivonut jotain "ERI4-sijoitusta". Kuinka väärässä olinkaan!

© Kuvauksellista & Jovana Danilovic 

Bali se viiletti aina RYP4-sijoitukseen asti!
Ja tietenkin; koska olin ilmoittanut sen junnuluokkaan, emme päässeet keulimaan WW-tittelillä, vaan nimen eteen kirjattiin junnuvoittajatitteli. Huikea, käsittämättömän huikea, päivä. 

© Kuvauksellista

Bali oli jollain tapaa vanha sielu.
Se ei juurikaan hätkähtänyt mistään - vaikka pentuna tulikin irtokoiraa otsikkoon minkä ehti. No joo, ei se kyllä tuijotuksesta tykännyt. Saattoi jossain laivan käytävällä ohittaa sen 17 rekkua, mutta kun vastaan tuli 18:s, joka sattui tuijottamaan, niin kyllähän se kimeästi ilmoitti että en tykkää.
Jotenkin kaikki uintireissut, automatkat, näyttelyt se meni kuin vettä vaan. Meillä varmasti luotto pelasi niin hyvin, että saatoimme mennä yhdessä läpi vaikka harmaan kiven.

Maailman voittajan myötä muutama junnuhandleri kiinnostui Balista ja halusi esittää sitä. Mutta ei Bali vieraan matkaan halunnut mennä. Äiti äiti - se kysyi, "onko tämä nyt ok, menisin mieluummin sun kanssa". Toki koirakuiskaaja Emmi pääsi syväystävyysasteelle ja veikin Balia monesti voittoisasti! Vielä vetskuna napsittiin veteraanisertit, meinaan.

© Kuvauksellista

© Kirsi Aalto

Bali rakasti juoksemista ja siitä olikin tuhat ja sata kuvaa missä se menee laukatilaukkaa daisycuttingactionia, jos sitä nyt laukassa voi mennä.
Se oli kiltti ja kuuliainen ja tuli aina karkkihanan auettua heti luokse. Paitsi vanhemmiten. En tiedä oliko sen kuulo heikentynyt vai eikö se vain enää viitsinyt tehdä jotain temppuja minifrolicista. Sitä sai muutenkin kun katsoi esim. silmiin. 

© Juulia Pitkänen

Tämäkin hassunhauska reissumuisto. 
Olimme Pirjotravelin kyydissä Ruotsissa ja piipahdimme Wolftone-kennelissä. Siellä oltiin huolissaan, kun tulee uros kylään ja jollain nartulla oli juoksu. "Nyt se uros merkkaa kaikki ovenpielet". No eipä merkannut. Ei Bali ollut sellainen. Se kun oli sielunpuolikas ja fiksu. Mitä sitä merkkailemaan kun se nyt vain oli tyhmää.

Pippetravelin kyydissä Ruotsinmaalla. 
Taisi tulla varasertti tällä(kin) reissulla.
Mutta maisemat olivat huippua ja kuski oli kuohkea. Pikataivalta mentiin niin, että laivan ramppi oli juuri sulkeutua edessämme. Mutta ehdimmepäs, ähäkutti.

© Susanne Siponmaa
Pärnussa kerran. Heinäkuussa 2016. 

Ja meni kehän jälkeen ihan riehunnaksi ja ilakoinniksi. Tällaista se Balin kanssa oli, ihanaa!

© Susanne Siponmaa

Laumakoirana Bali oli helppo ja vaivaton. Tai sanotaanko mutkaton.

Toki pennut se otti vastaan kynsillä kävellen ja tarvittaessa muristen mutta ajan oloon se hyväksyi kaikki viekkukavereikseen. 

Bali ja Maui. 
kuvattu joulukuussa 2024

Balissa oli paljon kauniita whippetin nyansseja.
Se oli (ihanan) kurvikas, kompakti, hyvänkokoinen ja sinibrindleydestään - ai että, kun sitä väriäkin piti säärien lisäksi dissata, haha - huolimatta näyttävä ja tasapainoinen kokonaisuus. Whippethän on siitä ihana rotu, että siinä riittää jokaiselle aina niin ihailtavaa kuin moitittavaakin. 
Se ei ollut sellainen kaikille tuomareille tai kulloisellekin kehän laidalle menevä koira (edit. siis hajuton ja mauton) - mutta otti kuitenkin aina yleisönsä - ja serttinsä ja Cacibinsa - välillä ihanan vaivattomasti! 

Bali olikin minulle koiraurani ensimmäinen CIB!
En osannut kuitenkaan villeimmissä unelmissanikaan ajatella sen saalistavan monet tittelinsä! Olihan se ensisijaisesti kuitenkin lemmikki ja lenkkikaveri, ihanan laumani ihana jäsen. 

Bali Heinäkuu 2024.

Ikävä jäi.

Olin halunnut pitää Balista kiinni niin kauan kun se "voi hyvin". Syö, on reipas ja iloinen. Balilla oli erityinen tapa laulaa kun se innostuu. Kun tulimme lenkiltä se lauloi, että "nyt tulee kaverit ruokaa"! Kun sitten laitoin keittiössä pojille ruokaa, se ilakoi jaloissa ja toi minulle leluja välillä kompastumiseen asti, kun se oli niin innoissaan tulevasta kattauksesta! Ikään kuin vaihtareita, lelu sulle, ruoka mulle!

Se tervehti naapureita pihamaalla laulaen, se tuntui ylipäätään laulavan elämäniloa! Leluja se tappoi ja riepotti vielä päivä-pari ennen viimeistä matkaansa.

Sillä oli myös tapana tulla AIVAN liki minua illalla kun katsoin televisiota.
Viimeaikoina se oli toki ollut väsyneempi ja saattoi iltalenkin jälkeen simahtaa niille sijoilleen sänkyyni, jalkopäähän, mutta muutaman tunnin kuluttua se kiipesi viereiselle tyynylle ja nuuskutti korvaani. Lepuutti päätään olkapäälläni ja tuhisi kuuluvasti.

Bali sadatti Cacibeja niskaani!
Koiramme tykittävät iloa!
Voi rakkaus, mikä koira.
© Susanne Siponmaa

© Susanne Siponmaa
judge Noreen Harris, AUS
Bali BOB Pärnu INT 10.7.2016 

Bali oli todellakin monin tavoin ainutlaatuinen.
Ja kuvamuistot kertovat sen toivottavasti rikkaasta elämästä kanssani ja osana kulloistakin laumaani. Bali ehti asua Hakunilassa Hevoshaantiellä, Tikkurilassa Iestiellä, Hakunilassa Vaunukujalla ja vielä Klaukkalassa Kuntotiellä. Joka paikkaan se kotiutui muitta mutkitta ja oli laumani ehdoton kuningas, lauman vanhin. Ja viisain. Mutkattomin, iloisin ja valloittavin.
Kaikki lapset paijasivat aina sitä ja Bali oli aina valmiina vastaanottamaan paijaukset. Kärsivällinen, vastaanottavainen, lempeä, ymmärtäväinen, säyseä. Tätä kaikkea oli Bali. 

Jokainen koira ottaa ja antaa.
Ja Bali jos mikä suotiin minulle antamaan.

Bali winning BOB with help of Timo Aalto at Riga INT 11.06.2017 

Ei tokikaan ole koiraa, joka olisi kuin linnunmaito tai ihmisenmieli.
Mutta Balipa oli. Muutaman mutkan jälkeen ja ajan kanssa. Meistä tuli reissukaverit, ystävät ja jaoimme kaiken. Osasimme lukea toisiamme ja annoimme toisillemme tilaa ja rakkautta, ymmärrystä.

Always thankful to you Ingunn & Hanne for letting me have Bali. I almost did not deserve a dog like he was! 

His legacy will live in his children and grandchildren.
He will always be in my heart.

Kiitos Bali, että tulit elämääni ja sain pitää sinut 12 vuotta. 

Vaikka nyt itkenkin niin nämä ovat onnen kyyneleitä. 
Koiramme koskettavat. 

They come to our lives for a reason.

I was so lucky to find you.

En ymmärrä en.

Olemme saaneet lukea viimepäivinä runsaasti Ukrainaan ja Ukrainan sotaan liittyviä kommentteja sosiaalisesta mediasta, puolesta ja vastaan.
Ja on ollut hyvin hämmentävää lukea suoranaista kuraa, jota heitetään Zelenskyn suuntaan.
Milloin hänellä on Floridassa kartano ja 33 miljoonaa pankkitilillään. Milloin hän ei halua lopettaa sotaa ja milloin hän vie kaikkien amerikkalaisten työllä ja tuskalla ansaitsemat rahat. Eikä edes kiitä, matele ja pyydä anteeksi. Ja on vielä diktaattorikin. 

Miten olen muistavinani, että kolme vuotta sitten Putin aloitti "erikoisoperaation" - uskomaton nimivalinta hyökkäyssodalle IMHO, koska kosto. Oliko nyt sitten venäjää puhuvia (?) sorrettu aivan eteläisessä Ukrainassa ja lapsiakin tarkoituksellisesti lahdattu. Siispä kostamaan. Venäjähän ei suinkaan tapa lapsia. Natseja vain.

Sittemmin haluttiin deletoida kokkelia ryystävä Ukrainan presidentti ja tappaa Ukrainassa hiippailevat natsit. Taka-ajatus oli vain hyvä ja tarpeellinen ja näin se myös venäläisille syötettiin.
Nyt olemme saaneet lukea arvokkaista mineraaleista ja vehnästä ja kärjekkäimmissä kommenteissa natsien metsästys ei riitä vaan Putin haluaa koko Ukrainan. 

Euroopan maat, kuten Amerikkakin, ovat tukeneet Ukrainaa runsaasti.
Ukraina onkin puolustanut urheasti ja käsittämättömästikin jo kolme vuotta. Putin on joutunut kutsumaan korealaisetkin auttamaan ja propagandasota käy kuumana. Isojen miesten, jotka itseään johtajiksi kutsuvat, sanailu on kuin suoraan kauhuelokuvasta ja ei todellakaan tarvitse ihmetellä vuodesta toiseen paisuvaa koulukiusaamista ja somen tarjoamaa jatkuvaa toisten sättimistä mitä rumimmin sanakääntein. Valtionjohtajat antavat siihen oikein oivia esimerkkejä. Natseja hiippailee Ukrainassa ilmeisesti edelleen liialti, koska Venäjä painaa päälle ja suuntaa ohjusiskuja siviilikohteisiin minkä ehtii. 

On uskomatonta mitä ylpeys, narsismi ja kusi päässä saavat ihmisessä aikaan. 

Olen ollut siinä uskossa koko aikuisikäni, että ahdasmielisiä ja mahdin sokaisemia ihmisiä ei enää pääsisi/päästettäisi valtaan. Jotenkin näin vain käy. Eikä edes kerran, vaan kaksi ja kolme. Jotenkin hekin käytöksensä oikeuttavat. Ja kuinka mestarillisesti itänaapurissamme "selitetään" siviilien kuolemia. Mm. Buchan videoissa ruumiit olivatkin eläviä näyttelijöitä, siellä lepatti ja liikkui jokin raaja selvästi kun tarkkaan katsoi. Taisi se raskaana ollut synnytyssairaalasta paareilla kannettu nainenkin olla näyttelijä. Ja joku oikeasti nielee nämä(kin) tarinat?

Sitten kun pitää istua neuvottelupöytään ja yrittää ratkoa ISOJA ongelmia, kuten sotaa, on hyvä puuttua altavastaajan pukeutumiseen. Aina voi myös huutaa, sohia syyttävällä sormella ja syyllistää. Koska oikeaa kykyä kohdata, olla vuorovaikutuksessa ja olla läsnä - ei ole. Puheet ovat tässäkin tapauksessa suurempia kuin teot. 

Minusta on hyvin kummallista, että käydään ensin hymistelemässä Venäjän johtajan kanssa ja ymmärtämässä hänen katsantokantojaan. Tosin MAGA-puhetyyli uponnee kuin veitsi voihin Venäjän toisiaan ikkunasta nakkeleviin johtajiin. Ja sitten ollaan syvästi ihmeissään, kun hyökkäyksen kohteena olevan maan johtaja ei halua antaa rauhan vastineeksi hyökkääjälleen maata, jota se on puolustanut verisesti kolme vuotta? Kun Zelensky yrittää selittää katsantokantojaan, hänen puheensa keskeytetään ja MAGAlaiset tulkitsevat kaiken itsekkyydeksi? Rahanhimoksi? Sodanlietsonnaksi?

Mitä Trump on sanonut Putinille? 

Varmaan samansuuntaista kuin Gazasta. Teillä on hieno maa, jossa on hienoja kultakupolisia kirkkoja? Ja kauniita naisia. On se ihme, että Zelensky jaksaa puolustaa meidän rahoilla, luopuisi virastaan ja maastaan kuten kuuluu suurvallan edessä? Vehnät ja maat sulle, mulle mineraalit.

Sanoiko se Vancekin, että "meillä on maailman paras neuvottelija"? Miten minä en ole nähnyt moisesta taidosta edes pientä vilausta? 

Elämä on pieniä ilon hippusia.

En tiedä olenko hyvä vai huono kirjoittaja, varmaan ajoittain kumpaakin, kun joskus tuntuu, että ihmiset lukevat tekstiäni vallan päinvastoin kuin se on niin sanotusti tarkoitettu tai ajateltu.
Huomaan, ettei mun huumori/sarkasmi uppoa ollenkaan kaikkiin. Ei se uppoa aina minuunkaan. Haha.
Huumoritekstiksi tarkoittamani luetaan totisena totena ja vakavahkoksi tarkoitettu teksti vitsillä.
Ongelma on myös se, että imen tarinoita ja vaikutteita ihan kaikkialta ja tavara mössöytyy päässäni sekamelskaksi, jota joskus tulen tänne blogiini "vain jäsentämään". Sen kummemmin ajattelematta, että joku saattaa lukea tekstiäni esim. itseensä ottaen. 

On totta, että joskus turhaudun ja manailen itsekseni puskien takana mutta se ei tarkoita sitä, että "inhoaisin ihmiskuntaa". 

Elämä on onneksi kakkendeelin ja hattaran tasapainoa, joten yhtä ohitettavaa mänttiä kohden on aina kuusi lupsakkaa kommentoijaa. Kuten nyt vaikka "ihana lauma, katson aina, mitä niillä on tänään päällä" ja "sun lauman näkemisestä tulee aina niin hyvälle tuulelle".

Vaikka välillä vastustaakin, ja joka kadun kulmassa on vastatuuli (!) sekä väistettäviä riittää, niin näillä mennään.
Olen kuitenkin pelkästään iloinen, että koirani yhä vievät minut "väkisin" lenkille, koska ilman niitä tuskin lähtisin kolmesti päivässä ulkoilemaan. 

Minulla on ollut/on hyvin erityyppisiä koiria.
Niiden luonteenpiirteet ovat varioineet joskus paljonkin ja tehneet kustakin koirastani Äärimmäisen Persoonallisen.
Muistelen useinkin haikeudella edesmenneitä timanttejani, kuinka se teki aina sitä ja sillä oli sellainen taipumus. Kuinka jokaisesta koirastani kasvoi yhteiskuntakelpoinen ja niiden joskus terävät särmät hioutuivat vuosien saatossa pehmeiksi pumpulikulmiksi. 

Tämän ankan Tokmannin markkinointitiimi lähetti pojilleni (lue = Ibizalle) kiitokseksi alennuspetien mainonnasta FB profiilissani!

Olen aina sanonut - ja sanon vastakin; meille annetaan koiria.
Me olevinaan ostamme uuden pennun kun sopiva tilaisuus ja pentu osuu kohdalle, mutta lopulta kohtalo on osoittanut meille Juuri Kyseisen Yksilön.

Ja jokainen uusi koira on aina uusi matka rotuun. 
Whippetillä on helppo ja leppoisa maine mutta koiramme tekevät meidät ja me teemme koiramme. Joku voi joskus todeta, että sellainen koira kuin emäntä - mutta ei se nyt ihan niinkään aina mene. Minulla on ollut sähäköitä koiria mutta myös verkkaisia lapasia. Tarkoittamatta nyt tälläkään yhtään mitään negatiivista. Ja joka ikisen koirani suomasta ja luomasta matkasta rotuun olen vain nauttinut! On todellakin kuin olisi kokoajan tienpäällä, on se sitten 10 vuotta kestävä reissu tai 14 vuotta!

Mutta tiedättekö.

Elämä antaa usein niitä ihan odottamattomiakin ilon hippusia.
Kontaktoin joku aika sitten Bisquitin Minnaa "ihan muina naisina ja muissa asioissa". Olen käynyt koirieni kanssa useita kertoja treenailemassa hänen mätsäreissään, Caprin ja Ibizankin kanssa. Ovat todellakin "Hyvän mielen mätsäreitä" kuten hän tapahtumiaan mainostaa. 
Meillä lähti siitä sitten juttu soljumaan koskien Ibizaa, joka on hieman herättänyt tällaisessa "vanhassa koiraihmisessä" kysymysmerkkejä sekä tuen tarvetta.

Ibiza on ihana koira.
Siinä on todella paljon hellyttävää, mukautuvaisuutta, itsenäisyyttä, nokkeluutta ja vaikka mitä. Ibiza on kuitenkin "hieman reaktiivinen". Asiaa on työstetty, kaikilla osaamillani tavoilla ja liityin jopa Facebookin reaktiivisten koirien ryhmään havaitakseni, että minullahan on kotona ihan "pala kakkua".

Minna otti kuitenkin kopin ja lähti "naapuria jeesaamaan". Samalla kylällä kun asutaan.
Ensimmäisen tunnin keskustelun jälkeen oli ihanaa ja helpottavaakin kuulla, että "en näe tässä varsinaista ongelmaa".
Seuraava harjoite oli tehdä Ibizalle temppurata ja katsoa miten se siitä suoriutuu. Ihana tehtävä. Koira lähti suorittamaan niksnaks, ei se kysellyt mitään opasteita tai neuvoja vaan nokkelana poikana teki työtä käskettyä - tai eihän sitä edes tarvinnut käskeä!
Tässä oli ideana nimenomaan katsoa, kysyykö koira "neuvoa" omistajaltaan, hämmentyykö se vai toimiiko se oma-aloitteisesti ja itsenäisesti. 

Temppuratavälineistöä.
 

Olkaa avoimia ja auki, kysykää neuvoja ja apuja - sitä voi olla saatavilla ihan kulman takana.
Vanhakin koiraharrastaja voi tarvita hieman tukea ja vierellä kulkijaa. Sellainen voi löytyä, onneksi, ihan kysymällä, läheltä.

Laitetaan hyvä kiertämään ja ollaan apuna toisillemme kykyjemme ja aikataulujemme mukaan. Joskus ihan pienikin avun hippunen on Iso Asia saajalleen. 

(Mä en ymmärrä) miten sä jaksat?

Tätä kysymystä on nyt viimeaikoina tullut useammalta suunnalta niin lähdetäänpäs aihetta oikein pohtimaan ja avaamaan.

Ihan ensimmäiseksi kehottaisin kaikkia kuuttakymppiä lähestyviä pohtimaan, onko viiden koiran pidossa mitään järkeä. No, yksi lempilauseistani on kylläkin, että onko elämässä ylipäätään järkeä?
Elämähän heittelee milloin mitenkin, laidasta laitaan, kyykyttää ja kustantaa. Yhdessä hetkessä olet elämäsi vedossa ja seuraavassa polvi paukkuu ja selkä vetää notkolle. Koirat sairastavat ja kuivaruoka tuntuu olevan vähän väliä loppu. Viimeviikolla säkki maksoi 58 euroa ja kahden viikon kuluttua 85 euroa??? 

Huomaan myös selittäväni lenkillä vuolaasti kaikille meitä pysäyttäville, että "tässä on osa jo eläkkeellä ja pitää olla aina uutta kasvamassa".
Miten niin pitää? Eikö pysty sanomaan jollekin valloittavalle pentukuvalle ja ostoidealle ei? Pitääkö niitä haalia kokoajan uusia edellisten siirtyessä sateenkaaren taa? Mikä ihme saa haluamaan jatkuvasti viisipäistä laumaa? Epärealistinen (?) usko grippihihnoihin ja omiin allien alla värjötteleviin hauiksiin?

Juontaako tämä siitä lapsellisesta Lemmikki-lehden testistä joskus yli 30 vuotta sitten, missä testitulos kertoi minun olevan oikein sopiva kandidaatti pitämään useampia koiria kerralla.
Vai juontaako tämä osin lapsuudesta, kun minua hoputettiin eri aktiiviteetteihin ja olinkin niihin aina valmis solahtamaan. Ratsastusta, taitoluistelua, uintia, balettia, kädenvääntöä, punttisalia. Aina mentiin ja taas mentiin. Levoton sielu, joka koirien kautta "löysi kotiin".

Vuodet tunnetusti vierivät.
Vanhemmiten varsinkin huomaa, että juuri oli kesä ja nyt on sydäntalvi. Mutta miten lie ihminen rakennettu niin, että vaikka kroppa vanhenee, mieli jää jonnekin hemmetin Ibizalle tai teknoristeilylle. Muistojen määrä saattaa jopa ahdistaa mutta myös voimaannuttaa. Ihmiset näkevät sinut yhä valovoimaisena (?) ja (ärsyttävän) aktiivisena ja luulet siinä sitten itsekin olevasi iätön.

"Onko ollut jo ikävä rivitaloon".
Sitäkin on kysytty. Ja on. Mutta niin kuin me haluaisimme olla iättömiä, ajan pysähtyvän ja pysyvän tutussa ja turvallisessa - elämä on myös muutoksia. Tämä muutto Klaukkalaan oli pitkän harkinnan tulos ja vaikka tässä on ollut omat haasteensa, niin en katumaan rupea. Piha oli "kätevä" yöripulin sattuessa mutta oli siinäkin, pienessä pläntissä, kyllä hoitamista. Multaa, ruohon siemeniä, haravoimista, kitkemistä, tupsuttamista, leikkuuta, riipimistä, istuttamista, kaivuuta. Ja jollei ollut siinä sentin päässä vahtimassa, niin äkkiäkös koira astui omaan kakkendeeliinsa ja sitä itseään oli sitten pitkin olohuoneen mattoja ja huopapäällysteisiä portaita. Kaikessa on puolensa.

Mutta joo.
Välillä ihmettelen itsekin omaa jaksamista, mutta pakkohan se on. Täällä uudessa elämässä koirat pääsevät ulos kolme kertaa päivässä. Aamulenkkeilymme on näin talvisaikaan hieman venynyt, kesällä saatoimme olla liikenteessä jo 05.30 mutta nyt on välillä lähdetty lenkille vasta 08.00. Ympäröivän koirapopulaation "läpäisy" on toki välillä työlästä. Koiraa voi tulla oikealta, vasemmalta, suoraan edestä ja myös takaa. Reaktiivinen Pipitsa hälyttää ja koko lauma saattaa innostua häröilemään. Namitan kohdalle osuvan puskan tai auton takana joskus minuuttitolkulla. Tiedättehän ne koiralliset, jotka pysähtyvät koiransa kera JUURI siihen kohtaan tuijottelemaan missä te olette piilosilla. 
Mutta aina on kuitenkin lopulta lenkille päästy ja viiletetty menemään siellä ja täällä pitkin Klaukkalaa. Hieman on ollut lenkeissä hakemista, kun läheiset metsät ovat olleet joko liian haastavia kävellä tai ylipäätään dipata sisään. Kokeilkaa ihmeessä viiden väkivahvan uroksen kanssa. Mennä metsäpolulle tai pitkospuille.

Yksi herkullinen hiekkatie löytyi hiljattain, joka tosin on betonialueiden välissä ja sielläkin kohtasimme heti Herra Hyväntuulisen joka kotvan minua ämmiteltyään huuteli mm. "täällä saa muutkin kävellä kuin sinä" - johon minä tietysti vastasin, että "ethän sä kävele vaan seisot paikallasi". Hän antoi minulle kuitenkin myös arvokkaan elämänohjeen: "maailma ei ole sua varten".

No ei totisesti. Eikä mun koiriakaan varten. Terveisin nimimerkki 10.478.987.003 väistämistä elämänsä varrella tehnyt. Sori, jos turhauttaa.

Että kyllähän tämä voimia ja kaikenlaista pakkaskestävyyttä ja mielentilaa vaatii.
Ja äkkiäkös tuo mielentila tuolla tienpäällä heittelee. Yhdessä hetkessä tuijotat sateenkaarta ja seuraavassa kiroilet kuuluvasti ja äänekkäästi toistensa päälle pissiviä koiriasi, hihnojen solmuuntumista, jupiset siellä puskan takana viiden minuutin seisoskelun jälkeen, ähistät kakkapusseja kohmeisin sormin auki, kannat kolmea yhteen läiskivää pussia kilometrin roska-astiaa etsiskellessä, yrität ulkoilla mahdollisimman koiravapaaseen aikaan, mutta törmäätkin sen sijaan irtokissaan, lehmiin, lampaisiin, peuroihin ja fasaanilaumaan.

Kiroileminen on ehdottomasti minulla lisääntynyt. Olen toki aina puhunut itsekseni mutta nyt voi helvetinhelvetti ja perrrrkele mitä touhua taas - kaikaa iloisesti - ja jollain tapaa voimaannuttaakin. Senhetkinen tuska on kyllä hyvä päästää heti ulos. Vaikka sitten minuutin välein.

Nyt talvisaikaan kun puen ja riisun koiriani 3 kertaa päivässä, ensin metsästettyäni niitä pitkin asuntoa em. toimenpidettä varten, on voimia vievä osuus lisääntynyt. Olen kuitenkin päässyt eroon selkätuesta, jota pidin lenkeillä monta kuukautta. Pari-kolme kertaa viikossa makaan piikkimatolla parituntisen ja jotain oloa kohentavaa ja kiroilua lieventävää akupainantaa tuostakin 12 euron matosta kuulkaa saa!! 

Tuskin tämä avautuminen vastasi lopulta otsikon kysymykseen. En minäkään aina ihan ymmärrä miten jaksan. Varmaan vaan joku geenivirhe.
Mutta jaksettava on. Kauniin stäkkikuvan ja serttivoiton takana on tuskaa. Paljon sellaista arjen paskaa (sananmukaisesti). Joskus tuntuukin, että jotain masokistista tässä touhussa on. Mutta elämä nyt rankaisee muutenkin, oli koiria tahi ei. 

Voimia ja jaksamista kaikille laumallisille - perustetaan vaikka vertaistukiryhmä jossa voidaan sitten puida hyviä jaksamisvinkkejä. Tosin ei mulla oikein ole kuin piikkimattovinkki ja Lidlin uusi Mangoenergiajuoma mikä on esimerkiksi aika hyvää - jos on oikein vetämätön päivä!

Ja hei - kaikki nämä ihanat maisemat ja tunnelmat jäisivät ilman koiria paljolti kokematta! Kaikki kuvat ovat meidän lenkeiltä!

Kystiinikivien kertomaa.

Aina sattuu ja tapahtuu kun on koirista kyse.
Sellaista koiraa, laumaa, ei olekaan missä ei säännöllisin väliajoin törmäisi tilanteisiin joissa joutuu a) käymään eläinlääkärissä b) googlettelemaan.
Somea en kovastipaljon suosittele uuden ja oudon edessä, koska jos vaiva on vaikkapa pernassa se saadaan kyllä sosiaalisen median kommenttikentässä linkittymään väärään ruokintaan, vähäiseen lenkkeilyyn ja muuhun syyllistävään. Vähemmällä syyllistämisellä pääsee, kun menee suoraan eläinlääkärin pakeille. 

Viime syksyn lopulla, talven kynnyksellä Samui alkoi tiristää pissaa.
Uroksethan ilmapissaavat tuon tuosta, mutta Samui jäi jalannostoasentoon kuin patsas. Minä hoputan ja ihmettelen, että miten se nyt noin. Asia laantuikin hetkeksi. Mutta sitten taas jumitimme ja minä varaamaan eläinlääkäriaikaa. On hyvä olla yhteydessä omaan klinikkaan, jos ja kun sellainen on, ennen käyntiä. Olemme käyneet omalla klinikallamme Hakunilassa jo varmasti ~ viitisentoista vuotta. 

Nimittäin yhteydenotossa kävi heti tarvittavat ilmi, eli pissanäyte mukaan.
Keruu oli kotipihassa helppoa ja eikun menoksi.
29.10. diagnoosi: kystiinikiviä.
Harvinaisia.
Kyseessä on aineenvaihdunnallinen sairaus, jonka syntymiseen ei eläinlääkärin mukaan voi vaikuttaa. Se puhkeaa, jos on puhjetakseen. Toki siihen pitää olla geneettinen alttius. Mutta yritäpä googlata aiheesta, aika vähän löytyy sellaista spesifiä tietoa. Latinaa kyllä ja vertausta muihin kivilaatuihin. 

© Petotestit

Samuin virtsa tutkittiin sekä virtsarakko ultrattiin ja siellä niitä tuikki, pienenpieniä kuin tähtiä.
Pari isompaa kiveä myös. Hoitona käytetään lähinnä erikoisruokaa, jonka tulisi pienentää (liuottaa) jo olemassa olevia kiviä ja ehkäistä uusien syntymistä. Rankimmillaan ja pahimmillaan kiviä voi joutua leikkaamaan virtsarakosta. 
Ell suositteli melko kättelyssä kastraatiota, joissain tapauksissa se toimii ennaltaehkäisevästi. Kyllä on uroksen testosteronista moneen!

Olin yhteydessä myös Movettiin, kun ehdotettiin.
Vaikken ihan saanutkaan kiinni siitä, että miksi. :D
Whippeteiltä voitaisi selvittää perinnöllistä kystinuriaa ns. virtsan COLA-testillä. Valitettavasti valikoimassa ei kuitenkaan ollut juuri whippeteille sopivaa varsinaista geenitestiä perinnöllisen kystinurian tutkimiseksi. Movetissa ehdotettiin kääntymistä uudelleen eläinlääkärin puoleen tiedustelemaan mahdollisia lisätutkimuksia tai keskustelemaan kastraation tarpeellisuudesta. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Klinikalta lähti mukaan säkillinen U/C-ruokaa, kystiinikivien sulatteluun.
Samui söikin ruokaa hyvällä ruokahalulla noin 7 kiloa. Kuitenkin ruokinnan aikana se sai myös kaksi (yöllistä) suihkuripulia! Toisen suihkuripulin jälkeen se KIELTÄYTYI syömästä enää yhtäkään RC U/C nappulaa! Meillä oli kokeilussa myös Hillsin kystiiniruoka, ei puhettakaan, että seKÄÄN olisi maistunut!

Olin ehtinyt ostaa Zooplussasta 28 kiloa (!!) U/C ruokaa ja sain aina Royalilta asti harmitteluja siitä, että Zooplussassa ei ole ns. makutakuuta.
Onneksi sain eriävänkin mielipiteen ja Zooplus hyvitti ruoat sentilleen! Toivoen, että lahjoitan ne hyväntekeväisyyteen. Näin teinkin ja ruoat pääsivät vähävaraiseen koiraperheeseen ja romanialaisten koirien hyväksi.

Mutta sitten. Olipa pulma.
Konsultoin pitkin ja poikin toimittajahenkiseen tapaani niin Royalia kuin Messukeskuksen työkeikkani aikana eri koiranruokaständejä. MITÄ voisin syöttää koiralle, jolle varsinainen kystiiniruoka ei maistu! Royal pahoitteli ja ehdotteli eläinlääkäriäni kontaktoimaan heidän eläinlääkäriään.
Ja hei; suihkuripulien tiimoilta Samui kehitti kokonaisen syömättömyyden ja masentuneisuuden. Närppi muiden nappuloita ja tuijotti lehmänsilmillään, että "keksi nyt jotain kunnollista". Ehti laihtuakin kilon.

Eläinlääkäriin sitten taas 5.12.
Uutta ultraa ja tutkimusta. Pelkästään verta tutkittiin 130 euron edestä. Addisoniakin epäiltiin. Mutta verikokeet kaikki priimaa ja uutta ruokakokeilua sitten vain.
Minulla oli eläinlääkärissä mukana eri nappuloita. Ell kirjasi kotiutusohjeeseen mm. "Samui selvästi valikoi nappulat eikä suostu koskemaan virtsakivinappuloihin". Ja "Vaikuttaisi siltä, että Samuille on tullut antipatia/paha olo virtsakiviruoasta".

Onneksi VÄHÄproteiininen ruoka - jollaista minulle ehdotettiin - löytyi ja nyt on jo 10 kiloa syöty Vet Concept LOW Proteinia.
Ruossa on sulavaa raakaproteiinia vain 12,8%!
Lisäksi lähiklinikalta on haettu Spesificin heart&kidney support -märkäruokaa, ja nämä nyt onneksi kelpaavat, sopivuuden lisäksi! Kuivamuonaanhan on lisäksi lorautettava vettä reilulla kädellä - ja toistaiseksi virtsaaminen toimii (onneksi) rennosti. Sitä alkutalven jumittelua ei ole sen koommin esiintynyt.

Olemme jääneet miettimään kastraatiota.
Harvinaista sairautta ei ole helppoa sairastaa ja käydä läpi kun tietoa on vähän saatavilla. Tai se on pirstaleista ja sitä saa koota kystiinikivi kerrallaan, niin sanoakseni. 

Onneksi kohtasin Kivuttoman eläinlääkärin messuilla.
Häntä tuntui aidosti kiinnostavan "muun ruokavaihtoehdon löytäminen" ja oli ollutkin yhteydessä Vet Conceptin maahantuojaan, joka sitten taas oli ollut yhteydessä aina ruoan kotimaahan, Saksaan, asti josta vihreää valoa näytettiin. Sopii, jos koira vaan sitä syö!

Samui voi onneksi nyt hyvin ja uskallan olla varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Kastraatio saa toistaiseksi odottaa. 

Vuotta 2024 pakettiin. Joulupakettiin.

Jouluaattona 2024 sukelsin valokuvien kautta menneeseen.
Facebookissakin oli tälle päivää ihania kuvamuistoja jouluista äitini kanssa ja myöhemmin myös äidin ja Erkin kanssa. Jouluisin oli tapana ensin useina vuosina tavata meidän kotona ja sittemmin kannoin kaikki tilpehöörit kattiloineen päivineen äitini luokse, tein sinne Joulun.

Nyt aloin käydä läpi koneeltani vuoden 2024 kuvia päivällä ostamieni tuoksukynttilöiden huumaavassa tuoksussa ja loisteessa.
On se hyvä, että on 1geen kaltaisia kuvasortteerauksia, joista voi käydä tuossa tuokiossa tarkistamassa päivät, koirat, valtiot ja Airbnbt. Hyvin usein, nykyään, kuvia jää roikkumaan koneelleni kuukausiksi ja tänään 221 kuvaa muutti "oikeisiin osoitteisiin". Samalla toki silmäilin 1geen kuvakansioita; OOHHH, onko koirastani tuollainenkin kuvamuisto ja olemmeko me olleet tuollaKIN?!

Mennäänpä Jouluiseen 2024 kuvakimaraan - postaus sisältää ennen julkaisemattomia kuvia:

Crufts 2024 - we are back! Onnistuimme tiristämään uuden Crufts-reissun heti edellisen (2023) perään Tarun kanssa - we were lucky!
Cruftsissa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että ehkä sellaiset 4-5 reissukertaa "olisi riittävästi", pahimpaan nälkään, sisäistämään kaiken.
Pelkästään koiria on huikea määrä nähtäväksi ja mitä tulee itseeni, niin useita kasvattajia ja isäkoiran ja emäkoiran omistajia riittää moikattavaksi ja halattavaksi. Taru huitelee hänkin omien brittikoiriensa jalanjäljillä ja tämä Cruftshan oli vallan huima jo tulostenkin puolesta. Siellä meidän brittikoirien emät, isät, veljet, siskot ja kaikki mahdolliset sukulaiset pokkasivat sijoituksen toisensa perään!

Sari Mäkiö, kennel Avantina, oli varannut meille huipputiirailupaikat!!
Istun siinä kamera sylissä ja tuttuun tapaani keskityn tasapainoon ja Sarin luettelon avulla sukulaisten bongailuun!

The one and only Taru ja huikeat ruoka- ja juomabyffeet shöyn jälkeen.
Taruhan löytää aina ja helposti parhaat mestat ja tietää useimmiten myös parhaat tavat ja kulkuneuvot päästä kohteeseen. 

Aika pian siinä Cruftsin jälkeen osui muutto Klaukkalaan ja heti perään Tallinnan reissu!
Ibiza näytteli Tallinnan erkkarissa ja INTissä 2 x ERI/2 resultein (12-14.4.).
Jouduin antamaan Ibizan Tarun käsiin molempina päivinä, sillä muutto iski vasempaan polvilumpioon rutinalla.
Pääsin tällä kertaa sentään röntgeniin, mikä paljasti alkaneen nivelrikon.
Siinä sitä jo alkaa ollakin, kuudenkympin kriisiä: verkkokalvon repeämää, jalkapöydän alkavaa marssimurtumaa, olkapään tulehdusta, polven nivelrikkoa ja nyt myös selän nikamien juilimista. 
Kuvassa ei kuitenkaan ole polveni röntgen vaan Tarun Tallinnan lounaslöytöpaikan kana-pepperoniannos. 

Tämä kuva kauhistutti julkaisupäivänään muutamia.
Olimme Tallinnassa Airbnb:ssä, minne johti vaatimattomat 600.000 rapun porrasaskelmaa. Taru joutuikin polveni juilinnan takia ulkoiluttamaan koirakimaran muutamasti ilman minua. Makuuhuoneet olivat asunnon yläkerrassa (kts. kuva) ja jäin ko. portaiden takia suosiolla tuutimaan alakerran sohvalle. Ibiza sensijaan teki jokusen tutkimusmatkan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä. Ja Ibizan polvet wörkkii fine, joten ei ollut vaaraa, että hän olisi pudonnut kaiteettomilta portailta suuntaan tai toiseen. 

Tiistai on tunnetusti viikon tylsin päivä.
Usein juuri tiistaisin pakkasin Klaukkalassa viisikon naapurin Avensikseen ja suunnistimme Isosuon syleilyyn. Auto portin pieleen, Isosuon laitalenkille ja uuden omakotialueen läpi takaisin autolle. Semmoinen + 2,5 km luonnon syleilyssä oloa ja peurojen jälkien nuuhkintaa. Isosuolla on koirien irtipito kiellettyä, mutta onnekseni se ei tunnu poikiani haittaavan.

Heinäkuuta ja Pärnua pukkasi.
Pääsimme Pippen siivellä ja huomassa mukaan!
12-14.7. oli tarjolla erkkaria ja INTtiä Caprille ja Ibizalle.
Ensin heti Pipi oli PU4 ja sai ensimmäisen junnuserttinsä (ikinä). Capri saalisti hienosti SA:an. Sitten Pipitsa olikin seuraavana päivänä ROP (!!) ja vielä RYP3, Caprin ollessa PU4. Kolmantena shöypäivänä Pipi oli PU4 ja Capri epävirallinen PU5.
Huikea kolmipäiväinen, siis. 
Mutta mikäs se on näiden poikien kanssa näytellessä. Kunhan on energiajuomaa, magnesiumia ja handleriapua PU-kehässä!
Pipistä uusi EE JCH ja Capri hätyytteli hienosti kärkisijoja, prkl että pitääkin olla näin hienot pojat!! :D

Halia ja halipatsuijaa Pipitsan kanssa kehän laidalla.
kuva Pippe Ahlström

No näinhän siinä sitten lauantaina 13.7. kävi. 
Crème Anglaise's Trigger ROP ja C'mon Cha Cha Chaa VSP
tuomari Inese Pablaka, LV

kuva Kari Lindqvist

Jossain vaiheessa kotiuduimme takaisin Klaukkalaan oravabongauksia tekemään. Siinä tämä kaveri on kyllä haka.
Varpuset, naakat ja varikset alkavat olla arkipäivää, mutta fasaanit, oravat ja kissat saavat vielä sielun sykähtämään ja mielen riehaantumaan!!
Viimeksi tänään jouduimme vetämään lenkillä uun kun irtokissa sai brittikolmikossani riehun aikaan. Eritoten Ibiza menee kierroksille ja jahtimoodiin, uukkari laski onneksi kierrokset. Miten muut suoriutuvat vastaavassa tilanteessa, herätti mielenkiintoni? Onko uukkarit teillä(kin) arkipäivää? Kissahan jäi tietysti tien varteen keekoilemaan, joten ei mitään tsäänssiä tepastaa ohi.

Pipitsa on älyttömän kiva ns. kotikoira.
Siinä on spaissia ja riemua ja riehua, mutta kotona  se on calm and easygoing boy. Ei tehnyt pentuna juurikaan tuhoja. Lähinnä riipi talouspaperia ja tappoi nenäliinoja. Se tykkää olla kainalossa mutta on myös itsenäinen ja viihtyy omissa oloissaan. 
Helluinen tapa on tuoda tätä IKEAn sydänlelua välillä tiukasti suussaan tuliaisena minulle. Rakkauden osoitus, siis.
Kiihtyy, mutta myös viihtyy ja osaa ottaa lungisti.

Toki aina on aikaa tähyillä.
Yksi Pipitsan erityispiirre. Ottaa ilmavainua ja havaitsee lenkillä useinkin ennen minua lähestyvät "uhat".
Ihana bongari ja UPEASTI ottaa myös kontaktia ja "kysyy", että "onko haukkuhälytyksen jälkeen naksua". No, onhan sitä.
Niin tottunut väistämään tämän(kin) jengin kanssa ja loppujenlopuksi kun vedän yhtälöä kaikkien omistamieni koirien jälkeen/kautta, niin taidan olla väistänyt joku ~ 40 vuotta? Aluksi varmaan ihan "pitovaikeuksien" vuoksi; sinkoilupainoa on ollut hihnoissa aina yleensä se n. + 80 kiloa, eli pitkälti hallintakysymyksistä johtuen. Onhan nyt yhden koiran kanssa helppo tuijottaa laumaa, mutta tulepa pitelemään 80:a kiloa!

Jäämme seuraamaan Ibizan luonteen kehitystä, malttaako se antaa mustien pörröjen mennä jatkossa ohi ilman haukkua, vai tuleeko vielä hälytys. 
Nyt muistaa peura-, kissa- ja lehmätuijotuspaikat ainakin muutamia viikkoja ja ottaa ilmavainua Samuin tapaan.

Tämä lienee tämän vuoden PARAS lenkkikuvani by Honor70.

Lina Granström ikuisti meidät  Ibizan kanssa Riikassa, Latviassa 19.10.!

Miten siellä reissussa pärjää?
No esim. näin. Jugurttijuomaa, energiajuomaa, cokista, sipsiä. Oli tuossa pussissa kai joku pala ihan kanaakin. 

Kehän jälkeen kanakebabbia, nam.
Tähän annokseen pyydetty ihan EKSTRAsalaatti ja - kastike.

Voi Pipitsa miten ihana bongari olet.
Tässä me ajamme Latviasta kohti Tallinnaa ja TIETENKIN pysähdymme koirien takia biitsille. 
Jouduimme eroon Linan tyttelistä, jota Ibiza tässä kuvassa bongailee. Liikkis hömö.

Leia where are you?!?

Mahtava biitsisessio - jahka se Leia löytyi! Vartti jos toinenkin meni sinkoillessa!

Ei tämä mikään vitsi ole.
Olin aikoinaan parikin kesää kerrossiivoojana eli mm. kiillotin hotellihuoneissa hanoja. No en tokkiinsa jätä niihin kalkkipilkkuja edelleenkään Baltian Airbnb-majoituksissa!

Samuin rennot ranteet.
Tähän sopii taas jankutukseni:
Olkaa enemmän koirienne kaltaisia.

Tämä oli yksi "syy" miksi lähdimme taas 2024 Cruftsiin.
Vein tämän Tarun ja Antin tekemän taulun Mauin kasvattajalle käteen, yllärinä! Ihana keppihevonen lähteä matkaan.

Tämä kaunis ja klassinen rotu on vienyt minut mennessään. 

Enkä ihmettele.

Give him a change - open your mind.

Vuodet on ollu tuulisii.

Iän myötä sanovat lähimuistin heikkenevän samalla kun vuosien takaiset asiat ovat ja pysyvät muistissa.
Tiedättehän; olet juuri ottanut aamuvitamiinit ja piipahdat olohuoneen puolella. Palaat keittiöön, etkä enää muista, että veditkö vitskut kitusiin vai et?

Edesmenneet äitini ja isäni kummittelevat aika ajoin.
Viimeiset keskustelut, näkemiset ja puhumiset. Mitä jäi sanomatta, tekemättä. Lapsuuden muistot tulvivat joskus yksittäin, joskus elokuvamaisesti kuin usein diakuvin. Miten ärsyttikään lapsena kun "vanhemmat eivät tajunneet mitään". Olivat oikein fossiileja kaikissa vanhoissa mielipiteissään ja ahdasmielisiä, toppuuttelevia ja kun itse olit keskellä pyörremyrskyä ajatuksinesi he saattoivat ihan nauraa. Nauraa!!! Olivat joskus oikein ilonpilaajia ja jäätävän vanhoillisia.

Nyt saan yhä jotenkin kiinni siitä tunteesta.
Vanhempanihan muistivat aina kuuluvasti kummastella koirien hankintaani. "Pitääkö niitä olla niin paljon". Itseasiassa olen ollut noin + kolmenkymmenen kun tein Lemmikki-lehden testin: "Sovitko pitämään isompaa laumaa" - jotenkin noin se otsikko meni. Kuinka ollakaan testin tulos oli positiivinen: "Olet JUURI sopiva isomman koiralauman omistajaksi".

Mahtoiko tuosta tulla oikein elämänohje ja -nuora?
Ennustus ja kannustus, joka kävi toteen? Lehden kyselyn tulos ohjasi tulevat elämänviivat?
Olen ollut noin 10-13 -vuotias, kun ulkoiluttelin naapurien koirat. Mm. basenjeja ja kultakaupan schäferiä. Schäfer riehaantui jollain lenkillä niin, että se hyppi minua vasten ja puri takkiini reikiä. En kehdannut kertoa moisesta, muistan vain kuinka hävetti, että näin oli päässyt tapahtumaan. Vastapäisessä talossa asui greyhoundlauma. Muistan ihailleeni koiria kaukaa - ja usein. Niitä ulkoilutti mies, jolla oli vain yksi käsi. Kuinka kauniisti tuo lauma menikään hänen kanssaan, kuinka upeasti hän hallitsi ne yhdelläkin kädellä.
Basenjeista tuli sittemmin ensirakkauteni.

Perheessämme meillä molemmilla lapsilla todettiin koira-allergia.
Ensin veljelläni, joka joutui ihan sairaalaan asti astmansa vuoksi. Minun astmani kehittyi hieman jälkijunassa ja kun minä soitin Allergiasairaalasta kotiini, ei se ollut enää big deal. Jotenkin väheksynnästä ja dissaamisesta tuli minulle elämäni ohjenuora: se määritti minua hyvässä ja pahassa. No, niin niitä koiria sitten alkoi tulla. Ensin "hylätty" dalmatialainen ja sen kaveriksi basenji. Basenjista tulikin nopeasti hajuttomuutensa ja kokonsa puolesta minulle "sopiva" rotu, ja vuosien saatossa omistin myös hulppean sekalauman; basenji, whippet ja grey. Those were the days. Kuinka hienosti nuo rodut tulivatkaan toimeen keskenään, kuinka auvoisalta tuo mennyt aika nyt tuntuu. Vaikka vanhempani ihmettelivätkin jatkuvasti koiriin haksahtamistani, että "pitääkö niitä nyt olla noin paljon".

Kyllähän siinä naapurin mieskin totesi jäteasemalla törmätessämme, että "oletko tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa sinulla on löytää itsellesi mies, kun sinulla on niin paljon koiria".
Luulen näin jälkikäteen sanoen hyvin pitkälti etten edes halunnut mitään miehiä passattavaksi ja miellytettäväksi kun koirieni pyyteettömyys puri minuun niin lujaa. 

Koirat tosiaan veivät minut ja persoonani mennessään.
Alku ei ollut kovin ruusuista. Ensimmäiset kaksi basenjiani kuolivat penikkatautiin ja greyhoundien kanssa sai myös rämpiä suossa. Toisen munuaiset eivät toimineet elämää ylläpitävästi ja toisen sydän kehitti endokardoosin. Ei se ihan ruusuisesti jatkunut näidenkään kokemusten jälkeen. Jamo-whippet halvaantui koirapuistoon, Lelu kehitti epilepsian ja Hulalla todettiin lymfooma. Vältin onneksi katkeroitumisen, koska jollain tapaa jo elämäni aiempi rankkuus oli valmentanut minut niin, ettei mikään pystynyt syöksemään minua raiteilta. Minussa oli jo "koiranomistajan polttomerkki", eikä se lähtenyt juuriharjallakaan. Jo varhain muistan - ja edelleen kuusikymppisenä - kokeneeni syvää yhteenkuuluvaisuutta koirieni kanssa ja muistan kuin eilispäivän miltä tuntui saavuttaa LUOTTAMUS. Luotin koiriini ja ne luottivat minuun. Ihan huikea tunne ja kun sen saavutti, tyyneys valtasi mielen - olen tehnyt jotain oikein! Kokemus on ihanan levollinen ja se tuntui luissa ja ytimissä. Vastaavaa en ole kokenut koskaan yhdenkään ihmisen kanssa.
Koira ei halua koskaan hyötyä eikä saavuttaa, arvottaa eikä kyseenalaistaa. Koira ei myöskään ole pitkävihainen! Se on aina läsnä ja lähellä.

Kun nyt mietin menneitä koiravuosiani ja katson taakse niin näen epävarman ja vaistoilla toimivan Anitan.
Vaikka olen tehnyt (paljon) virheitä koirieni kanssa, ne ovat useimmiten antaneet ne (virheet) anteeksi. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Koiravuosia on nyt takana yhteensä 41 ja ovathan ne tuulisia olleet. Menetyksiä, saavutuksia, oivalluksia. Muistan muutamia varovaisia yhteydenottoja siihen maailmanaikaan vanhoihin "konkareihin". Kyllähän he hymyilivät kysymyksilleni ja olivat juuri näitä toppuuttelevia ja yltiörentoja - jotkut käskivät ihan vain "mennä itseensä/koiraansa, vastaus löytyy kyllä" - eikä heistä irronnut paljon sen kummempaa. Vuosia mietinkin "miten mennä koiraansa".

Kun istuin Tommy Wirenin luennolla, koin yhden koiraurani valaistumisista.
"Meillä voi olla 100 koiraa, jotka vetävät ja kokeilet niihin kaikkiin yhtä koulutusmetodia. Se voi toimia kahteen ja 98:aan koiraan pitää kokeilla jotain muuta".

Toinen valaistuminen on tuo luottamuksen kokemus. Jo varhain huomasin, että todella moni koiran omistaja pelkää koiransa karkaavan, jättävän heidät. Koirapuistoonkin tullessa, vaikka on aidat ympärillä, koiria saatettiin huutaa "lähemmäksi" tämän tästä ja ihan turhaan. Eivätkä ne edes tulleet. 
Kolmas on tietenkin Kirsi Sainion luento kasvattajakurssilta.
Olen sen kertonut jo joku 600 kertaa. Ja 588 kertaa se on haluttu ymmärtää väärin. 
Mutta uudelleen muotoiltuna se menee jotenkin näin, että teet paperilla hienon yhdistelmän ja jalostussuunnitelman. Lasket kenties todennäköisyyksiä jonkin ominaisuuden suhteen. Metsään menee. Geenit kun heittävät useinkin häränpyllyä. Eivätkä ne "tottele" tai ole ainakaan 100% ohjailtavissa. Luonnollisesti osa ajatuksista menee maaliin, osan jäädessä herran haltuun. Minusta on jotenkin pelottava ajatuskin  - anteeksi naiiviuteni - voida "suitsia luontoa"? Ymmärrän tietenkin, että siihen pyritään ja se on jonkinlainen johtoajatuskin eläinten jalostuksessa mutta onko se kuinka realistista? Koirillamme kun on isä, emä, isovanhemmat ja koko suku. Mitä kaikkea sieltä löytyykään?! Ainakin iso työmaa. Tuntemattomuutta.

Tästä päästäänkin päivän polttavaan keskusteluun.

Niitä on käyty kuulkaa aika paljon 41 vuoden aikana.
Koot, kulmaukset, saalisvietti. Suoraselkäisyys, ylipitkät sääret ja korkeat kintereet. Muutamia mainitakseni. Vuodet ovat olleet hei tuulisii! Useita debatteja ja vääntöjä on käyty ennenkin, ennen somea ja ennen Facebookin erilaisia Huoli- ja Uhkaryhmiä. Rakkaat koiramme eivät useinkaan ole minkään asian suhteen valmiita, kuten emme me ihmisetkään. Uutta uhkakuvaa pukkaa eteen ja esteitä riittää. On vain rämmittävä eteenpäin, yhdessä ja tulevaisuuteen luottaen!?

Uuden edessä on hyvä olla nöyrä.
Käyttää viiksikarvoja, haju- ja näköaistia koiriemme lailla. Tutustua hiljaksiin, analysoida. Ottaa ilmavainua, haukkua pari kertaa ja kuopia hiukan maata. Koirillamme on meille paljon kerrottavaa. Ja koiriemme kertomukset ovat usein hyvin optimistisia, positiivisia ja huolettomiakin. Ne ovat lopulta aika yksinkertaisia olentoja, viettien ja vaistojensa maailmassa ja kaikesta mitä ne tekevät ei soisi tehtävän ongelmaa, sairautta tai vikaa. 

Me vanhukset emme "normalisoi" asioita.
Me olemme vain väsyneitä murehtimaan jokaista kakkaa, pierua, pistoolin lutkutusta, nylkytystä. Me olemme vain nähneet ja kokeneet liikaa. Antaneet huoliemme kahlita ja viedä meitä ilman, että olemme tulleet niin sanotusti hullua hurskaammiksi. 
Meistä on tullut vanhempiemme kaltaisia, niiden, joita me vielä 20-30 vuotta sitten arvostelimme tylsiksi muinaisjäänteiksi. 

Olen kiitollinen _jokaisesta_ koirastani, jotka minulle on suotu. Jokainen on ollut omalla tavallaan Erityislaatuinen. Se, että joissain yksilöissä on ollut jokin valuvirhe tai sairaus ei himmennä millään tavalla niiden erityislaatuisuutta. Päinvastoin. Luonto on ihmeellinen, ja sen kuuluukin olla.

Olkaa armollisia. Enemmän koirienne kaltaisia.

Kuvat: Risto Kääriäinen, Antti Ruotsalo ja oma kamera.