Elämä on pieniä ilon hippusia.

En tiedä olenko hyvä vai huono kirjoittaja, varmaan ajoittain kumpaakin, kun joskus tuntuu, että ihmiset lukevat tekstiäni vallan päinvastoin kuin se on niin sanotusti tarkoitettu tai ajateltu.
Huomaan, ettei mun huumori/sarkasmi uppoa ollenkaan kaikkiin. Ei se uppoa aina minuunkaan. Haha.
Huumoritekstiksi tarkoittamani luetaan totisena totena ja vakavahkoksi tarkoitettu teksti vitsillä.
Ongelma on myös se, että imen tarinoita ja vaikutteita ihan kaikkialta ja tavara mössöytyy päässäni sekamelskaksi, jota joskus tulen tänne blogiini "vain jäsentämään". Sen kummemmin ajattelematta, että joku saattaa lukea tekstiäni esim. itseensä ottaen. 

On totta, että joskus turhaudun ja manailen itsekseni puskien takana mutta se ei tarkoita sitä, että "inhoaisin ihmiskuntaa". 

Elämä on onneksi kakkendeelin ja hattaran tasapainoa, joten yhtä ohitettavaa mänttiä kohden on aina kuusi lupsakkaa kommentoijaa. Kuten nyt vaikka "ihana lauma, katson aina, mitä niillä on tänään päällä" ja "sun lauman näkemisestä tulee aina niin hyvälle tuulelle".

Vaikka välillä vastustaakin, ja joka kadun kulmassa on vastatuuli (!) sekä väistettäviä riittää, niin näillä mennään.
Olen kuitenkin pelkästään iloinen, että koirani yhä vievät minut "väkisin" lenkille, koska ilman niitä tuskin lähtisin kolmesti päivässä ulkoilemaan. 

Minulla on ollut/on hyvin erityyppisiä koiria.
Niiden luonteenpiirteet ovat varioineet joskus paljonkin ja tehneet kustakin koirastani Äärimmäisen Persoonallisen.
Muistelen useinkin haikeudella edesmenneitä timanttejani, kuinka se teki aina sitä ja sillä oli sellainen taipumus. Kuinka jokaisesta koirastani kasvoi yhteiskuntakelpoinen ja niiden joskus terävät särmät hioutuivat vuosien saatossa pehmeiksi pumpulikulmiksi. 

Tämän ankan Tokmannin markkinointitiimi lähetti pojilleni (lue = Ibizalle) kiitokseksi alennuspetien mainonnasta FB profiilissani!

Olen aina sanonut - ja sanon vastakin; meille annetaan koiria.
Me olevinaan ostamme uuden pennun kun sopiva tilaisuus ja pentu osuu kohdalle, mutta lopulta kohtalo on osoittanut meille Juuri Kyseisen Yksilön.

Ja jokainen uusi koira on aina uusi matka rotuun. 
Whippetillä on helppo ja leppoisa maine mutta koiramme tekevät meidät ja me teemme koiramme. Joku voi joskus todeta, että sellainen koira kuin emäntä - mutta ei se nyt ihan niinkään aina mene. Minulla on ollut sähäköitä koiria mutta myös verkkaisia lapasia. Tarkoittamatta nyt tälläkään yhtään mitään negatiivista. Ja joka ikisen koirani suomasta ja luomasta matkasta rotuun olen vain nauttinut! On todellakin kuin olisi kokoajan tienpäällä, on se sitten 10 vuotta kestävä reissu tai 14 vuotta!

Mutta tiedättekö.

Elämä antaa usein niitä ihan odottamattomiakin ilon hippusia.
Kontaktoin joku aika sitten Bisquitin Minnaa "ihan muina naisina ja muissa asioissa". Olen käynyt koirieni kanssa useita kertoja treenailemassa hänen mätsäreissään, Caprin ja Ibizankin kanssa. Ovat todellakin "Hyvän mielen mätsäreitä" kuten hän tapahtumiaan mainostaa. 
Meillä lähti siitä sitten juttu soljumaan koskien Ibizaa, joka on hieman herättänyt tällaisessa "vanhassa koiraihmisessä" kysymysmerkkejä sekä tuen tarvetta.

Ibiza on ihana koira.
Siinä on todella paljon hellyttävää, mukautuvaisuutta, itsenäisyyttä, nokkeluutta ja vaikka mitä. Ibiza on kuitenkin "hieman reaktiivinen". Asiaa on työstetty, kaikilla osaamillani tavoilla ja liityin jopa Facebookin reaktiivisten koirien ryhmään havaitakseni, että minullahan on kotona ihan "pala kakkua".

Minna otti kuitenkin kopin ja lähti "naapuria jeesaamaan". Samalla kylällä kun asutaan.
Ensimmäisen tunnin keskustelun jälkeen oli ihanaa ja helpottavaakin kuulla, että "en näe tässä varsinaista ongelmaa".
Seuraava harjoite oli tehdä Ibizalle temppurata ja katsoa miten se siitä suoriutuu. Ihana tehtävä. Koira lähti suorittamaan niksnaks, ei se kysellyt mitään opasteita tai neuvoja vaan nokkelana poikana teki työtä käskettyä - tai eihän sitä edes tarvinnut käskeä!
Tässä oli ideana nimenomaan katsoa, kysyykö koira "neuvoa" omistajaltaan, hämmentyykö se vai toimiiko se oma-aloitteisesti ja itsenäisesti. 

Temppuratavälineistöä.
 

Olkaa avoimia ja auki, kysykää neuvoja ja apuja - sitä voi olla saatavilla ihan kulman takana.
Vanhakin koiraharrastaja voi tarvita hieman tukea ja vierellä kulkijaa. Sellainen voi löytyä, onneksi, ihan kysymällä, läheltä.

Laitetaan hyvä kiertämään ja ollaan apuna toisillemme kykyjemme ja aikataulujemme mukaan. Joskus ihan pienikin avun hippunen on Iso Asia saajalleen. 

(Mä en ymmärrä) miten sä jaksat?

Tätä kysymystä on nyt viimeaikoina tullut useammalta suunnalta niin lähdetäänpäs aihetta oikein pohtimaan ja avaamaan.

Ihan ensimmäiseksi kehottaisin kaikkia kuuttakymppiä lähestyviä pohtimaan, onko viiden koiran pidossa mitään järkeä. No, yksi lempilauseistani on kylläkin, että onko elämässä ylipäätään järkeä?
Elämähän heittelee milloin mitenkin, laidasta laitaan, kyykyttää ja kustantaa. Yhdessä hetkessä olet elämäsi vedossa ja seuraavassa polvi paukkuu ja selkä vetää notkolle. Koirat sairastavat ja kuivaruoka tuntuu olevan vähän väliä loppu. Viimeviikolla säkki maksoi 58 euroa ja kahden viikon kuluttua 85 euroa??? 

Huomaan myös selittäväni lenkillä vuolaasti kaikille meitä pysäyttäville, että "tässä on osa jo eläkkeellä ja pitää olla aina uutta kasvamassa".
Miten niin pitää? Eikö pysty sanomaan jollekin valloittavalle pentukuvalle ja ostoidealle ei? Pitääkö niitä haalia kokoajan uusia edellisten siirtyessä sateenkaaren taa? Mikä ihme saa haluamaan jatkuvasti viisipäistä laumaa? Epärealistinen (?) usko grippihihnoihin ja omiin allien alla värjötteleviin hauiksiin?

Juontaako tämä siitä lapsellisesta Lemmikki-lehden testistä joskus yli 30 vuotta sitten, missä testitulos kertoi minun olevan oikein sopiva kandidaatti pitämään useampia koiria kerralla.
Vai juontaako tämä osin lapsuudesta, kun minua hoputettiin eri aktiiviteetteihin ja olinkin niihin aina valmis solahtamaan. Ratsastusta, taitoluistelua, uintia, balettia, kädenvääntöä, punttisalia. Aina mentiin ja taas mentiin. Levoton sielu, joka koirien kautta "löysi kotiin".

Vuodet tunnetusti vierivät.
Vanhemmiten varsinkin huomaa, että juuri oli kesä ja nyt on sydäntalvi. Mutta miten lie ihminen rakennettu niin, että vaikka kroppa vanhenee, mieli jää jonnekin hemmetin Ibizalle tai teknoristeilylle. Muistojen määrä saattaa jopa ahdistaa mutta myös voimaannuttaa. Ihmiset näkevät sinut yhä valovoimaisena (?) ja (ärsyttävän) aktiivisena ja luulet siinä sitten itsekin olevasi iätön.

"Onko ollut jo ikävä rivitaloon".
Sitäkin on kysytty. Ja on. Mutta niin kuin me haluaisimme olla iättömiä, ajan pysähtyvän ja pysyvän tutussa ja turvallisessa - elämä on myös muutoksia. Tämä muutto Klaukkalaan oli pitkän harkinnan tulos ja vaikka tässä on ollut omat haasteensa, niin en katumaan rupea. Piha oli "kätevä" yöripulin sattuessa mutta oli siinäkin, pienessä pläntissä, kyllä hoitamista. Multaa, ruohon siemeniä, haravoimista, kitkemistä, tupsuttamista, leikkuuta, riipimistä, istuttamista, kaivuuta. Ja jollei ollut siinä sentin päässä vahtimassa, niin äkkiäkös koira astui omaan kakkendeeliinsa ja sitä itseään oli sitten pitkin olohuoneen mattoja ja huopapäällysteisiä portaita. Kaikessa on puolensa.

Mutta joo.
Välillä ihmettelen itsekin omaa jaksamista, mutta pakkohan se on. Täällä uudessa elämässä koirat pääsevät ulos kolme kertaa päivässä. Aamulenkkeilymme on näin talvisaikaan hieman venynyt, kesällä saatoimme olla liikenteessä jo 05.30 mutta nyt on välillä lähdetty lenkille vasta 08.00. Ympäröivän koirapopulaation "läpäisy" on toki välillä työlästä. Koiraa voi tulla oikealta, vasemmalta, suoraan edestä ja myös takaa. Reaktiivinen Pipitsa hälyttää ja koko lauma saattaa innostua häröilemään. Namitan kohdalle osuvan puskan tai auton takana joskus minuuttitolkulla. Tiedättehän ne koiralliset, jotka pysähtyvät koiransa kera JUURI siihen kohtaan tuijottelemaan missä te olette piilosilla. 
Mutta aina on kuitenkin lopulta lenkille päästy ja viiletetty menemään siellä ja täällä pitkin Klaukkalaa. Hieman on ollut lenkeissä hakemista, kun läheiset metsät ovat olleet joko liian haastavia kävellä tai ylipäätään dipata sisään. Kokeilkaa ihmeessä viiden väkivahvan uroksen kanssa. Mennä metsäpolulle tai pitkospuille.

Yksi herkullinen hiekkatie löytyi hiljattain, joka tosin on betonialueiden välissä ja sielläkin kohtasimme heti Herra Hyväntuulisen joka kotvan minua ämmiteltyään huuteli mm. "täällä saa muutkin kävellä kuin sinä" - johon minä tietysti vastasin, että "ethän sä kävele vaan seisot paikallasi". Hän antoi minulle kuitenkin myös arvokkaan elämänohjeen: "maailma ei ole sua varten".

No ei totisesti. Eikä mun koiriakaan varten. Terveisin nimimerkki 10.478.987.003 väistämistä elämänsä varrella tehnyt. Sori, jos turhauttaa.

Että kyllähän tämä voimia ja kaikenlaista pakkaskestävyyttä ja mielentilaa vaatii.
Ja äkkiäkös tuo mielentila tuolla tienpäällä heittelee. Yhdessä hetkessä tuijotat sateenkaarta ja seuraavassa kiroilet kuuluvasti ja äänekkäästi toistensa päälle pissiviä koiriasi, hihnojen solmuuntumista, jupiset siellä puskan takana viiden minuutin seisoskelun jälkeen, ähistät kakkapusseja kohmeisin sormin auki, kannat kolmea yhteen läiskivää pussia kilometrin roska-astiaa etsiskellessä, yrität ulkoilla mahdollisimman koiravapaaseen aikaan, mutta törmäätkin sen sijaan irtokissaan, lehmiin, lampaisiin, peuroihin ja fasaanilaumaan.

Kiroileminen on ehdottomasti minulla lisääntynyt. Olen toki aina puhunut itsekseni mutta nyt voi helvetinhelvetti ja perrrrkele mitä touhua taas - kaikaa iloisesti - ja jollain tapaa voimaannuttaakin. Senhetkinen tuska on kyllä hyvä päästää heti ulos. Vaikka sitten minuutin välein.

Nyt talvisaikaan kun puen ja riisun koiriani 3 kertaa päivässä, ensin metsästettyäni niitä pitkin asuntoa em. toimenpidettä varten, on voimia vievä osuus lisääntynyt. Olen kuitenkin päässyt eroon selkätuesta, jota pidin lenkeillä monta kuukautta. Pari-kolme kertaa viikossa makaan piikkimatolla parituntisen ja jotain oloa kohentavaa ja kiroilua lieventävää akupainantaa tuostakin 12 euron matosta kuulkaa saa!! 

Tuskin tämä avautuminen vastasi lopulta otsikon kysymykseen. En minäkään aina ihan ymmärrä miten jaksan. Varmaan vaan joku geenivirhe.
Mutta jaksettava on. Kauniin stäkkikuvan ja serttivoiton takana on tuskaa. Paljon sellaista arjen paskaa (sananmukaisesti). Joskus tuntuukin, että jotain masokistista tässä touhussa on. Mutta elämä nyt rankaisee muutenkin, oli koiria tahi ei. 

Voimia ja jaksamista kaikille laumallisille - perustetaan vaikka vertaistukiryhmä jossa voidaan sitten puida hyviä jaksamisvinkkejä. Tosin ei mulla oikein ole kuin piikkimattovinkki ja Lidlin uusi Mangoenergiajuoma mikä on esimerkiksi aika hyvää - jos on oikein vetämätön päivä!

Ja hei - kaikki nämä ihanat maisemat ja tunnelmat jäisivät ilman koiria paljolti kokematta! Kaikki kuvat ovat meidän lenkeiltä!

Kystiinikivien kertomaa.

Aina sattuu ja tapahtuu kun on koirista kyse.
Sellaista koiraa, laumaa, ei olekaan missä ei säännöllisin väliajoin törmäisi tilanteisiin joissa joutuu a) käymään eläinlääkärissä b) googlettelemaan.
Somea en kovastipaljon suosittele uuden ja oudon edessä, koska jos vaiva on vaikkapa pernassa se saadaan kyllä sosiaalisen median kommenttikentässä linkittymään väärään ruokintaan, vähäiseen lenkkeilyyn ja muuhun syyllistävään. Vähemmällä syyllistämisellä pääsee, kun menee suoraan eläinlääkärin pakeille. 

Viime syksyn lopulla, talven kynnyksellä Samui alkoi tiristää pissaa.
Uroksethan ilmapissaavat tuon tuosta, mutta Samui jäi jalannostoasentoon kuin patsas. Minä hoputan ja ihmettelen, että miten se nyt noin. Asia laantuikin hetkeksi. Mutta sitten taas jumitimme ja minä varaamaan eläinlääkäriaikaa. On hyvä olla yhteydessä omaan klinikkaan, jos ja kun sellainen on, ennen käyntiä. Olemme käyneet omalla klinikallamme Hakunilassa jo varmasti ~ viitisentoista vuotta. 

Nimittäin yhteydenotossa kävi heti tarvittavat ilmi, eli pissanäyte mukaan.
Keruu oli kotipihassa helppoa ja eikun menoksi.
29.10. diagnoosi: kystiinikiviä.
Harvinaisia.
Kyseessä on aineenvaihdunnallinen sairaus, jonka syntymiseen ei eläinlääkärin mukaan voi vaikuttaa. Se puhkeaa, jos on puhjetakseen. Toki siihen pitää olla geneettinen alttius. Mutta yritäpä googlata aiheesta, aika vähän löytyy sellaista spesifiä tietoa. Latinaa kyllä ja vertausta muihin kivilaatuihin. 

© Petotestit

Samuin virtsa tutkittiin sekä virtsarakko ultrattiin ja siellä niitä tuikki, pienenpieniä kuin tähtiä.
Pari isompaa kiveä myös. Hoitona käytetään lähinnä erikoisruokaa, jonka tulisi pienentää (liuottaa) jo olemassa olevia kiviä ja ehkäistä uusien syntymistä. Rankimmillaan ja pahimmillaan kiviä voi joutua leikkaamaan virtsarakosta. 
Ell suositteli melko kättelyssä kastraatiota, joissain tapauksissa se toimii ennaltaehkäisevästi. Kyllä on uroksen testosteronista moneen!

Olin yhteydessä myös Movettiin, kun ehdotettiin.
Vaikken ihan saanutkaan kiinni siitä, että miksi. :D
Whippeteiltä voitaisi selvittää perinnöllistä kystinuriaa ns. virtsan COLA-testillä. Valitettavasti valikoimassa ei kuitenkaan ollut juuri whippeteille sopivaa varsinaista geenitestiä perinnöllisen kystinurian tutkimiseksi. Movetissa ehdotettiin kääntymistä uudelleen eläinlääkärin puoleen tiedustelemaan mahdollisia lisätutkimuksia tai keskustelemaan kastraation tarpeellisuudesta. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Klinikalta lähti mukaan säkillinen U/C-ruokaa, kystiinikivien sulatteluun.
Samui söikin ruokaa hyvällä ruokahalulla noin 7 kiloa. Kuitenkin ruokinnan aikana se sai myös kaksi (yöllistä) suihkuripulia! Toisen suihkuripulin jälkeen se KIELTÄYTYI syömästä enää yhtäkään RC U/C nappulaa! Meillä oli kokeilussa myös Hillsin kystiiniruoka, ei puhettakaan, että seKÄÄN olisi maistunut!

Olin ehtinyt ostaa Zooplussasta 28 kiloa (!!) U/C ruokaa ja sain aina Royalilta asti harmitteluja siitä, että Zooplussassa ei ole ns. makutakuuta.
Onneksi sain eriävänkin mielipiteen ja Zooplus hyvitti ruoat sentilleen! Toivoen, että lahjoitan ne hyväntekeväisyyteen. Näin teinkin ja ruoat pääsivät vähävaraiseen koiraperheeseen ja romanialaisten koirien hyväksi.

Mutta sitten. Olipa pulma.
Konsultoin pitkin ja poikin toimittajahenkiseen tapaani niin Royalia kuin Messukeskuksen työkeikkani aikana eri koiranruokaständejä. MITÄ voisin syöttää koiralle, jolle varsinainen kystiiniruoka ei maistu! Royal pahoitteli ja ehdotteli eläinlääkäriäni kontaktoimaan heidän eläinlääkäriään.
Ja hei; suihkuripulien tiimoilta Samui kehitti kokonaisen syömättömyyden ja masentuneisuuden. Närppi muiden nappuloita ja tuijotti lehmänsilmillään, että "keksi nyt jotain kunnollista". Ehti laihtuakin kilon.

Eläinlääkäriin sitten taas 5.12.
Uutta ultraa ja tutkimusta. Pelkästään verta tutkittiin 130 euron edestä. Addisoniakin epäiltiin. Mutta verikokeet kaikki priimaa ja uutta ruokakokeilua sitten vain.
Minulla oli eläinlääkärissä mukana eri nappuloita. Ell kirjasi kotiutusohjeeseen mm. "Samui selvästi valikoi nappulat eikä suostu koskemaan virtsakivinappuloihin". Ja "Vaikuttaisi siltä, että Samuille on tullut antipatia/paha olo virtsakiviruoasta".

Onneksi VÄHÄproteiininen ruoka - jollaista minulle ehdotettiin - löytyi ja nyt on jo 10 kiloa syöty Vet Concept LOW Proteinia.
Ruossa on sulavaa raakaproteiinia vain 12,8%!
Lisäksi lähiklinikalta on haettu Spesificin heart&kidney support -märkäruokaa, ja nämä nyt onneksi kelpaavat, sopivuuden lisäksi! Kuivamuonaanhan on lisäksi lorautettava vettä reilulla kädellä - ja toistaiseksi virtsaaminen toimii (onneksi) rennosti. Sitä alkutalven jumittelua ei ole sen koommin esiintynyt.

Olemme jääneet miettimään kastraatiota.
Harvinaista sairautta ei ole helppoa sairastaa ja käydä läpi kun tietoa on vähän saatavilla. Tai se on pirstaleista ja sitä saa koota kystiinikivi kerrallaan, niin sanoakseni. 

Onneksi kohtasin Kivuttoman eläinlääkärin messuilla.
Häntä tuntui aidosti kiinnostavan "muun ruokavaihtoehdon löytäminen" ja oli ollutkin yhteydessä Vet Conceptin maahantuojaan, joka sitten taas oli ollut yhteydessä aina ruoan kotimaahan, Saksaan, asti josta vihreää valoa näytettiin. Sopii, jos koira vaan sitä syö!

Samui voi onneksi nyt hyvin ja uskallan olla varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Kastraatio saa toistaiseksi odottaa. 

Vuotta 2024 pakettiin. Joulupakettiin.

Jouluaattona 2024 sukelsin valokuvien kautta menneeseen.
Facebookissakin oli tälle päivää ihania kuvamuistoja jouluista äitini kanssa ja myöhemmin myös äidin ja Erkin kanssa. Jouluisin oli tapana ensin useina vuosina tavata meidän kotona ja sittemmin kannoin kaikki tilpehöörit kattiloineen päivineen äitini luokse, tein sinne Joulun.

Nyt aloin käydä läpi koneeltani vuoden 2024 kuvia päivällä ostamieni tuoksukynttilöiden huumaavassa tuoksussa ja loisteessa.
On se hyvä, että on 1geen kaltaisia kuvasortteerauksia, joista voi käydä tuossa tuokiossa tarkistamassa päivät, koirat, valtiot ja Airbnbt. Hyvin usein, nykyään, kuvia jää roikkumaan koneelleni kuukausiksi ja tänään 221 kuvaa muutti "oikeisiin osoitteisiin". Samalla toki silmäilin 1geen kuvakansioita; OOHHH, onko koirastani tuollainenkin kuvamuisto ja olemmeko me olleet tuollaKIN?!

Mennäänpä Jouluiseen 2024 kuvakimaraan - postaus sisältää ennen julkaisemattomia kuvia:

Crufts 2024 - we are back! Onnistuimme tiristämään uuden Crufts-reissun heti edellisen (2023) perään Tarun kanssa - we were lucky!
Cruftsissa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että ehkä sellaiset 4-5 reissukertaa "olisi riittävästi", pahimpaan nälkään, sisäistämään kaiken.
Pelkästään koiria on huikea määrä nähtäväksi ja mitä tulee itseeni, niin useita kasvattajia ja isäkoiran ja emäkoiran omistajia riittää moikattavaksi ja halattavaksi. Taru huitelee hänkin omien brittikoiriensa jalanjäljillä ja tämä Cruftshan oli vallan huima jo tulostenkin puolesta. Siellä meidän brittikoirien emät, isät, veljet, siskot ja kaikki mahdolliset sukulaiset pokkasivat sijoituksen toisensa perään!

Sari Mäkiö, kennel Avantina, oli varannut meille huipputiirailupaikat!!
Istun siinä kamera sylissä ja tuttuun tapaani keskityn tasapainoon ja Sarin luettelon avulla sukulaisten bongailuun!

The one and only Taru ja huikeat ruoka- ja juomabyffeet shöyn jälkeen.
Taruhan löytää aina ja helposti parhaat mestat ja tietää useimmiten myös parhaat tavat ja kulkuneuvot päästä kohteeseen. 

Aika pian siinä Cruftsin jälkeen osui muutto Klaukkalaan ja heti perään Tallinnan reissu!
Ibiza näytteli Tallinnan erkkarissa ja INTissä 2 x ERI/2 resultein (12-14.4.).
Jouduin antamaan Ibizan Tarun käsiin molempina päivinä, sillä muutto iski vasempaan polvilumpioon rutinalla.
Pääsin tällä kertaa sentään röntgeniin, mikä paljasti alkaneen nivelrikon.
Siinä sitä jo alkaa ollakin, kuudenkympin kriisiä: verkkokalvon repeämää, jalkapöydän alkavaa marssimurtumaa, olkapään tulehdusta, polven nivelrikkoa ja nyt myös selän nikamien juilimista. 
Kuvassa ei kuitenkaan ole polveni röntgen vaan Tarun Tallinnan lounaslöytöpaikan kana-pepperoniannos. 

Tämä kuva kauhistutti julkaisupäivänään muutamia.
Olimme Tallinnassa Airbnb:ssä, minne johti vaatimattomat 600.000 rapun porrasaskelmaa. Taru joutuikin polveni juilinnan takia ulkoiluttamaan koirakimaran muutamasti ilman minua. Makuuhuoneet olivat asunnon yläkerrassa (kts. kuva) ja jäin ko. portaiden takia suosiolla tuutimaan alakerran sohvalle. Ibiza sensijaan teki jokusen tutkimusmatkan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä. Ja Ibizan polvet wörkkii fine, joten ei ollut vaaraa, että hän olisi pudonnut kaiteettomilta portailta suuntaan tai toiseen. 

Tiistai on tunnetusti viikon tylsin päivä.
Usein juuri tiistaisin pakkasin Klaukkalassa viisikon naapurin Avensikseen ja suunnistimme Isosuon syleilyyn. Auto portin pieleen, Isosuon laitalenkille ja uuden omakotialueen läpi takaisin autolle. Semmoinen + 2,5 km luonnon syleilyssä oloa ja peurojen jälkien nuuhkintaa. Isosuolla on koirien irtipito kiellettyä, mutta onnekseni se ei tunnu poikiani haittaavan.

Heinäkuuta ja Pärnua pukkasi.
Pääsimme Pippen siivellä ja huomassa mukaan!
12-14.7. oli tarjolla erkkaria ja INTtiä Caprille ja Ibizalle.
Ensin heti Pipi oli PU4 ja sai ensimmäisen junnuserttinsä (ikinä). Capri saalisti hienosti SA:an. Sitten Pipitsa olikin seuraavana päivänä ROP (!!) ja vielä RYP3, Caprin ollessa PU4. Kolmantena shöypäivänä Pipi oli PU4 ja Capri epävirallinen PU5.
Huikea kolmipäiväinen, siis. 
Mutta mikäs se on näiden poikien kanssa näytellessä. Kunhan on energiajuomaa, magnesiumia ja handleriapua PU-kehässä!
Pipistä uusi EE JCH ja Capri hätyytteli hienosti kärkisijoja, prkl että pitääkin olla näin hienot pojat!! :D

Halia ja halipatsuijaa Pipitsan kanssa kehän laidalla.
kuva Pippe Ahlström

No näinhän siinä sitten lauantaina 13.7. kävi. 
Crème Anglaise's Trigger ROP ja C'mon Cha Cha Chaa VSP
tuomari Inese Pablaka, LV

kuva Kari Lindqvist

Jossain vaiheessa kotiuduimme takaisin Klaukkalaan oravabongauksia tekemään. Siinä tämä kaveri on kyllä haka.
Varpuset, naakat ja varikset alkavat olla arkipäivää, mutta fasaanit, oravat ja kissat saavat vielä sielun sykähtämään ja mielen riehaantumaan!!
Viimeksi tänään jouduimme vetämään lenkillä uun kun irtokissa sai brittikolmikossani riehun aikaan. Eritoten Ibiza menee kierroksille ja jahtimoodiin, uukkari laski onneksi kierrokset. Miten muut suoriutuvat vastaavassa tilanteessa, herätti mielenkiintoni? Onko uukkarit teillä(kin) arkipäivää? Kissahan jäi tietysti tien varteen keekoilemaan, joten ei mitään tsäänssiä tepastaa ohi.

Pipitsa on älyttömän kiva ns. kotikoira.
Siinä on spaissia ja riemua ja riehua, mutta kotona  se on calm and easygoing boy. Ei tehnyt pentuna juurikaan tuhoja. Lähinnä riipi talouspaperia ja tappoi nenäliinoja. Se tykkää olla kainalossa mutta on myös itsenäinen ja viihtyy omissa oloissaan. 
Helluinen tapa on tuoda tätä IKEAn sydänlelua välillä tiukasti suussaan tuliaisena minulle. Rakkauden osoitus, siis.
Kiihtyy, mutta myös viihtyy ja osaa ottaa lungisti.

Toki aina on aikaa tähyillä.
Yksi Pipitsan erityispiirre. Ottaa ilmavainua ja havaitsee lenkillä useinkin ennen minua lähestyvät "uhat".
Ihana bongari ja UPEASTI ottaa myös kontaktia ja "kysyy", että "onko haukkuhälytyksen jälkeen naksua". No, onhan sitä.
Niin tottunut väistämään tämän(kin) jengin kanssa ja loppujenlopuksi kun vedän yhtälöä kaikkien omistamieni koirien jälkeen/kautta, niin taidan olla väistänyt joku ~ 40 vuotta? Aluksi varmaan ihan "pitovaikeuksien" vuoksi; sinkoilupainoa on ollut hihnoissa aina yleensä se n. + 80 kiloa, eli pitkälti hallintakysymyksistä johtuen. Onhan nyt yhden koiran kanssa helppo tuijottaa laumaa, mutta tulepa pitelemään 80:a kiloa!

Jäämme seuraamaan Ibizan luonteen kehitystä, malttaako se antaa mustien pörröjen mennä jatkossa ohi ilman haukkua, vai tuleeko vielä hälytys. 
Nyt muistaa peura-, kissa- ja lehmätuijotuspaikat ainakin muutamia viikkoja ja ottaa ilmavainua Samuin tapaan.

Tämä lienee tämän vuoden PARAS lenkkikuvani by Honor70.

Lina Granström ikuisti meidät  Ibizan kanssa Riikassa, Latviassa 19.10.!

Miten siellä reissussa pärjää?
No esim. näin. Jugurttijuomaa, energiajuomaa, cokista, sipsiä. Oli tuossa pussissa kai joku pala ihan kanaakin. 

Kehän jälkeen kanakebabbia, nam.
Tähän annokseen pyydetty ihan EKSTRAsalaatti ja - kastike.

Voi Pipitsa miten ihana bongari olet.
Tässä me ajamme Latviasta kohti Tallinnaa ja TIETENKIN pysähdymme koirien takia biitsille. 
Jouduimme eroon Linan tyttelistä, jota Ibiza tässä kuvassa bongailee. Liikkis hömö.

Leia where are you?!?

Mahtava biitsisessio - jahka se Leia löytyi! Vartti jos toinenkin meni sinkoillessa!

Ei tämä mikään vitsi ole.
Olin aikoinaan parikin kesää kerrossiivoojana eli mm. kiillotin hotellihuoneissa hanoja. No en tokkiinsa jätä niihin kalkkipilkkuja edelleenkään Baltian Airbnb-majoituksissa!

Samuin rennot ranteet.
Tähän sopii taas jankutukseni:
Olkaa enemmän koirienne kaltaisia.

Tämä oli yksi "syy" miksi lähdimme taas 2024 Cruftsiin.
Vein tämän Tarun ja Antin tekemän taulun Mauin kasvattajalle käteen, yllärinä! Ihana keppihevonen lähteä matkaan.

Tämä kaunis ja klassinen rotu on vienyt minut mennessään. 

Enkä ihmettele.

Give him a change - open your mind.

Vuodet on ollu tuulisii.

Iän myötä sanovat lähimuistin heikkenevän samalla kun vuosien takaiset asiat ovat ja pysyvät muistissa.
Tiedättehän; olet juuri ottanut aamuvitamiinit ja piipahdat olohuoneen puolella. Palaat keittiöön, etkä enää muista, että veditkö vitskut kitusiin vai et?

Edesmenneet äitini ja isäni kummittelevat aika ajoin.
Viimeiset keskustelut, näkemiset ja puhumiset. Mitä jäi sanomatta, tekemättä. Lapsuuden muistot tulvivat joskus yksittäin, joskus elokuvamaisesti kuin usein diakuvin. Miten ärsyttikään lapsena kun "vanhemmat eivät tajunneet mitään". Olivat oikein fossiileja kaikissa vanhoissa mielipiteissään ja ahdasmielisiä, toppuuttelevia ja kun itse olit keskellä pyörremyrskyä ajatuksinesi he saattoivat ihan nauraa. Nauraa!!! Olivat joskus oikein ilonpilaajia ja jäätävän vanhoillisia.

Nyt saan yhä jotenkin kiinni siitä tunteesta.
Vanhempanihan muistivat aina kuuluvasti kummastella koirien hankintaani. "Pitääkö niitä olla niin paljon". Itseasiassa olen ollut noin + kolmenkymmenen kun tein Lemmikki-lehden testin: "Sovitko pitämään isompaa laumaa" - jotenkin noin se otsikko meni. Kuinka ollakaan testin tulos oli positiivinen: "Olet JUURI sopiva isomman koiralauman omistajaksi".

Mahtoiko tuosta tulla oikein elämänohje ja -nuora?
Ennustus ja kannustus, joka kävi toteen? Lehden kyselyn tulos ohjasi tulevat elämänviivat?
Olen ollut noin 10-13 -vuotias, kun ulkoiluttelin naapurien koirat. Mm. basenjeja ja kultakaupan schäferiä. Schäfer riehaantui jollain lenkillä niin, että se hyppi minua vasten ja puri takkiini reikiä. En kehdannut kertoa moisesta, muistan vain kuinka hävetti, että näin oli päässyt tapahtumaan. Vastapäisessä talossa asui greyhoundlauma. Muistan ihailleeni koiria kaukaa - ja usein. Niitä ulkoilutti mies, jolla oli vain yksi käsi. Kuinka kauniisti tuo lauma menikään hänen kanssaan, kuinka upeasti hän hallitsi ne yhdelläkin kädellä.
Basenjeista tuli sittemmin ensirakkauteni.

Perheessämme meillä molemmilla lapsilla todettiin koira-allergia.
Ensin veljelläni, joka joutui ihan sairaalaan asti astmansa vuoksi. Minun astmani kehittyi hieman jälkijunassa ja kun minä soitin Allergiasairaalasta kotiini, ei se ollut enää big deal. Jotenkin väheksynnästä ja dissaamisesta tuli minulle elämäni ohjenuora: se määritti minua hyvässä ja pahassa. No, niin niitä koiria sitten alkoi tulla. Ensin "hylätty" dalmatialainen ja sen kaveriksi basenji. Basenjista tulikin nopeasti hajuttomuutensa ja kokonsa puolesta minulle "sopiva" rotu, ja vuosien saatossa omistin myös hulppean sekalauman; basenji, whippet ja grey. Those were the days. Kuinka hienosti nuo rodut tulivatkaan toimeen keskenään, kuinka auvoisalta tuo mennyt aika nyt tuntuu. Vaikka vanhempani ihmettelivätkin jatkuvasti koiriin haksahtamistani, että "pitääkö niitä nyt olla noin paljon".

Kyllähän siinä naapurin mieskin totesi jäteasemalla törmätessämme, että "oletko tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa sinulla on löytää itsellesi mies, kun sinulla on niin paljon koiria".
Luulen näin jälkikäteen sanoen hyvin pitkälti etten edes halunnut mitään miehiä passattavaksi ja miellytettäväksi kun koirieni pyyteettömyys puri minuun niin lujaa. 

Koirat tosiaan veivät minut ja persoonani mennessään.
Alku ei ollut kovin ruusuista. Ensimmäiset kaksi basenjiani kuolivat penikkatautiin ja greyhoundien kanssa sai myös rämpiä suossa. Toisen munuaiset eivät toimineet elämää ylläpitävästi ja toisen sydän kehitti endokardoosin. Ei se ihan ruusuisesti jatkunut näidenkään kokemusten jälkeen. Jamo-whippet halvaantui koirapuistoon, Lelu kehitti epilepsian ja Hulalla todettiin lymfooma. Vältin onneksi katkeroitumisen, koska jollain tapaa jo elämäni aiempi rankkuus oli valmentanut minut niin, ettei mikään pystynyt syöksemään minua raiteilta. Minussa oli jo "koiranomistajan polttomerkki", eikä se lähtenyt juuriharjallakaan. Jo varhain muistan - ja edelleen kuusikymppisenä - kokeneeni syvää yhteenkuuluvaisuutta koirieni kanssa ja muistan kuin eilispäivän miltä tuntui saavuttaa LUOTTAMUS. Luotin koiriini ja ne luottivat minuun. Ihan huikea tunne ja kun sen saavutti, tyyneys valtasi mielen - olen tehnyt jotain oikein! Kokemus on ihanan levollinen ja se tuntui luissa ja ytimissä. Vastaavaa en ole kokenut koskaan yhdenkään ihmisen kanssa.
Koira ei halua koskaan hyötyä eikä saavuttaa, arvottaa eikä kyseenalaistaa. Koira ei myöskään ole pitkävihainen! Se on aina läsnä ja lähellä.

Kun nyt mietin menneitä koiravuosiani ja katson taakse niin näen epävarman ja vaistoilla toimivan Anitan.
Vaikka olen tehnyt (paljon) virheitä koirieni kanssa, ne ovat useimmiten antaneet ne (virheet) anteeksi. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Koiravuosia on nyt takana yhteensä 41 ja ovathan ne tuulisia olleet. Menetyksiä, saavutuksia, oivalluksia. Muistan muutamia varovaisia yhteydenottoja siihen maailmanaikaan vanhoihin "konkareihin". Kyllähän he hymyilivät kysymyksilleni ja olivat juuri näitä toppuuttelevia ja yltiörentoja - jotkut käskivät ihan vain "mennä itseensä/koiraansa, vastaus löytyy kyllä" - eikä heistä irronnut paljon sen kummempaa. Vuosia mietinkin "miten mennä koiraansa".

Kun istuin Tommy Wirenin luennolla, koin yhden koiraurani valaistumisista.
"Meillä voi olla 100 koiraa, jotka vetävät ja kokeilet niihin kaikkiin yhtä koulutusmetodia. Se voi toimia kahteen ja 98:aan koiraan pitää kokeilla jotain muuta".

Toinen valaistuminen on tuo luottamuksen kokemus. Jo varhain huomasin, että todella moni koiran omistaja pelkää koiransa karkaavan, jättävän heidät. Koirapuistoonkin tullessa, vaikka on aidat ympärillä, koiria saatettiin huutaa "lähemmäksi" tämän tästä ja ihan turhaan. Eivätkä ne edes tulleet. 
Kolmas on tietenkin Kirsi Sainion luento kasvattajakurssilta.
Olen sen kertonut jo joku 600 kertaa. Ja 588 kertaa se on haluttu ymmärtää väärin. 
Mutta uudelleen muotoiltuna se menee jotenkin näin, että teet paperilla hienon yhdistelmän ja jalostussuunnitelman. Lasket kenties todennäköisyyksiä jonkin ominaisuuden suhteen. Metsään menee. Geenit kun heittävät useinkin häränpyllyä. Eivätkä ne "tottele" tai ole ainakaan 100% ohjailtavissa. Luonnollisesti osa ajatuksista menee maaliin, osan jäädessä herran haltuun. Minusta on jotenkin pelottava ajatuskin  - anteeksi naiiviuteni - voida "suitsia luontoa"? Ymmärrän tietenkin, että siihen pyritään ja se on jonkinlainen johtoajatuskin eläinten jalostuksessa mutta onko se kuinka realistista? Koirillamme kun on isä, emä, isovanhemmat ja koko suku. Mitä kaikkea sieltä löytyykään?! Ainakin iso työmaa. Tuntemattomuutta.

Tästä päästäänkin päivän polttavaan keskusteluun.

Niitä on käyty kuulkaa aika paljon 41 vuoden aikana.
Koot, kulmaukset, saalisvietti. Suoraselkäisyys, ylipitkät sääret ja korkeat kintereet. Muutamia mainitakseni. Vuodet ovat olleet hei tuulisii! Useita debatteja ja vääntöjä on käyty ennenkin, ennen somea ja ennen Facebookin erilaisia Huoli- ja Uhkaryhmiä. Rakkaat koiramme eivät useinkaan ole minkään asian suhteen valmiita, kuten emme me ihmisetkään. Uutta uhkakuvaa pukkaa eteen ja esteitä riittää. On vain rämmittävä eteenpäin, yhdessä ja tulevaisuuteen luottaen!?

Uuden edessä on hyvä olla nöyrä.
Käyttää viiksikarvoja, haju- ja näköaistia koiriemme lailla. Tutustua hiljaksiin, analysoida. Ottaa ilmavainua, haukkua pari kertaa ja kuopia hiukan maata. Koirillamme on meille paljon kerrottavaa. Ja koiriemme kertomukset ovat usein hyvin optimistisia, positiivisia ja huolettomiakin. Ne ovat lopulta aika yksinkertaisia olentoja, viettien ja vaistojensa maailmassa ja kaikesta mitä ne tekevät ei soisi tehtävän ongelmaa, sairautta tai vikaa. 

Me vanhukset emme "normalisoi" asioita.
Me olemme vain väsyneitä murehtimaan jokaista kakkaa, pierua, pistoolin lutkutusta, nylkytystä. Me olemme vain nähneet ja kokeneet liikaa. Antaneet huoliemme kahlita ja viedä meitä ilman, että olemme tulleet niin sanotusti hullua hurskaammiksi. 
Meistä on tullut vanhempiemme kaltaisia, niiden, joita me vielä 20-30 vuotta sitten arvostelimme tylsiksi muinaisjäänteiksi. 

Olen kiitollinen _jokaisesta_ koirastani, jotka minulle on suotu. Jokainen on ollut omalla tavallaan Erityislaatuinen. Se, että joissain yksilöissä on ollut jokin valuvirhe tai sairaus ei himmennä millään tavalla niiden erityislaatuisuutta. Päinvastoin. Luonto on ihmeellinen, ja sen kuuluukin olla.

Olkaa armollisia. Enemmän koirienne kaltaisia.

Kuvat: Risto Kääriäinen, Antti Ruotsalo ja oma kamera.

Jonkun toisen ilo on aina sinulta pois.

 

Kylläpä sitä tunteekin itsensä vanhaksi.

Aamulenkki kuitenkin teki minut hetkellisesti iloiseksi, koska meinasin kaatua mutta en sitten kaatunutkaan.

Näin kuusikymppisenä muistot vain tulvivat mieleen. Ei sille mahda mitään.
Niitä on onneksi paljon ja ne ovat pääosin kivoja ja koskettavia. Toki joukossa on aina jotain jäytävää, ja sopivassa asiayhteydessä voi muistella kaikkea lieroilua ja kieroilua. Hakea oikein pontta kulloiseenkin keskusteluun ja rypeä ja kieriä katkeruudessa ja antaa pahuuden temmeltää!

Koiraharrastus on siitä jännittävää, että kaiken somekiiltävän alla on kuin onkin usein myös pahaa mieltä, kateutta ja katkeruutta. Kun omassa keittiön kaapissa on vain kauraryynejä, ja bongaat toisen iloa ja juhlaa mutta sekä koira että kenneli on väärä (!) - niin onhan se itseltä pois. Monesti myös aiempi harrastushiljaisuus, tyytyminen, hyväksyntä - muuttuu kritiikiksi, hyökkäykseksi ja joskus jopa solvaamiseksi.

"Kunpa vanhat kuolisivat pois, niin me nuoret ottaisimme rodun haltuun".
Jotain tuon suuntaista saimme hiljan lukea somekanavista.
Rodustamme puuttuu tällä hetkellä asiallinen, kehittävä dialogi ja jos sitä onkin, sitä käydään pienissä porukoissa, keskenään. Vanhat harrastajat koetaan "johtajaideologiaa suoltaviksi, makaronilaatikkoa koirilleen syöttäviksi ja ajatusmaailmaltaan jälkeenjääneiksi fossiileiksi". Nuoret taas seuraavat nykyaikaa tiiviisti ja perehtyvät kilvan kokonaisvaltaiseen koiranpitoon johon kuuluu koiran henkinen ja fyysinen hyvinvointi, nojaten viimeisimpään tutkimustietoon ja vahvistettuun faktaan.

Kun dialogia ei ole nuorten ja vanhojen välillä, leimaudumme milloin miksikin.
Vanha on kivikautinen muinaisjäänne eikä tietenkään tajua mistään mitään. Nuori on hysteerinen ja yli-innokas ja tekemiset ja puhumiset ovat hömpötystä. Vastakkainasettelu lisääntyy ja enää on jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa; (nuori) Tutkimusmyönteinen ja (vanha) Tutkimusvastainen. Näiden ääripäiden välissä voisi olla myös esimerkiksi Tutkimuskriittinen tai Tutkimuspohdiskeleva?

En haluaisi luovuttaa, mutta aina ei vain jaksa.
Luovana ja innokkaana itsekin (!) ideoita olisi vaikka mihin, mutta nykyinen koiraskene murhaa mielen. Ei ole mitään yhteistä hyvää, on vain vahvoja egoja ja omia agendoja. Ensisijaisestihan ihminen ajattelee aina itseään. Ja keskustelemalla vain sen oman piirin kanssa omille mielipiteille haetaan vahvistusta ja tukea. Jos joskus eksyykin oman piirin ulkopuolelle, voi hämmästyä ja kuulla kuin ohimennen kovia kärjistyksiä. Milloin mistäkin. 

Tästä tullaankin siihen, että nykyisessä koiranpidossa sinulla on ikään kuin todistustaakka.
Et voi vain enää leikkiä johtajaa ja syöttää makaronilaatikkoa koirallesi. (sarkasmia) Koiranomistajana sinulla on vastuu koirasi hyvinvoinnista ja rodun pitkäaikaisena ihmisenä tekemisiäsi seurataan, ehkä myös siellä pienessä piirissä, jossa mielellään myös paheksutaan.
Saatat lukea somesta, että "ei pidä ottaa koiraa, jollei ole varaa pitää sitä". Koet huonommuutta. "Muutin koirien vuoksi Keski-Suomeen ja koirani saavat kirmata sydämensä kyllyydestä 1000 hehtaarin aidatulla pihalla päivittäin, säällä kuin säällä". Koet huonommuutta. Kuvaat koirasi selän ja lonkat ja saat viestin: "miksi et kuvannut samalla kyynäriä". Koet huonommuutta. Mikään ei koskaan oikein riitä. "Saako sun koirat juosta vaan kerran viikossa irti"? Koet huonommuutta. 
Lisäksi koirasi on joko liian laiha tai lihava. Liian iso tai pieni. Kapea tai leveä. Se juoksee liian pystyssä tai "loikkii ihmeellisesti". 
Eihän tästä tule mitään. 

Nyt joku sanoo, että mielipiteitä mahtuu maailmaan.
Kyllä! Ja koiraporukoissa mielipiteitä riittää!

Monet meistä pyrkivät tietenkin toimimaan oikein, voimavarojen ja resurssien puitteissa, joskus osin ympäristön paineessa. Mutta kun olet todistanut yhden asian, on todistettava toinen. Ihminen uupuu. Resurssit ja voimavarat ovat aina jostain pois. Ja aina niitä ei ole. Eikä armoton ilmapiiri, jossa on vain vähän tilaa eriäville ajatuksille ja mielipiteille, kannusta tekemään, toimimaan, harrastamaan. 

Olen antanut koirilleni elämästäni 40 vuotta.
Olen siis vanha ja mieleni palaa usein "vanhaan hyvään aikaan". Vanhat ihmiset hokivat nuoruudessani: "ennen oli kaikki paremmin". Luonnollisesti aika kultaa muistot ja meidän tulisi koiriemme tavoin "elää tässä ja nyt". Mutta emme me roiku ja elä menneessä. Me vain muistelemme ja käsittelemme mennyttä ja peilaamme sitä nykypäivään. Saatamme myös verrata mennyttä nykytietämykseen, ja poimimme menneestä jotain, jonka yhdistämme nykyaikaan. Eivät ne välttämättä sulje toisiaan pois, vaan mennyt voi tukea nykyistä ja päinvastoin.
Jos jotain haluaisin sanoa nuorille, niin sen, että eläkää rohkeasti. Nähkää metsä puilta ja menkää tulta päin. 

Mietin, miten sitä dialogia saisi aikaiseksi ja harrastusilmapiiriä parantaa.
Ainaisen haukkumisen ja kritiikin sijaan voisimme vaihteeksi kehua jonkun/useamman harrastuskaverin. Tiedän, että monella on nyt vaikeaa. Valon vähyys ja väsymys on ottanut meistä monesta vallan. Viiden koiran pukeminen ja riisuminen kolmesti päivässä on jo itsessään työlästä. Sitkeästi vedän, sisulla. Tiedän, että moni meistä vetää. Ja taistelee taloudellisten huolien, riittämättömyyden tunteen ja syyllisyyden tunteiden kanssa. Pitäisi olla parempi, vahvempi, osaavampi, jaksavampi.

Essi - et ole enää mukana harrastusrintamalla, mutta saan sinulta usein tuossa tuokiossa pyytämääni dataa, käden käänteessä, pyyteettä ja vielä sydänstikkerein.
844 selkäkuvattua whippetiä
LTV0 46,6%
LTV1 41,4%
LTV2 4%
LTV3 3,4%
LTV4 4,6%
Taru - taitavista taitavin timantti AD, Suomen paras eräopas ja Baltian ja Englannin tuntija. 
Antti - auttoi meidät alkuun Mauin kanssa radalle. Aina aikaa auttaa. Korvaamaton, VANHA tuki ja turva monessa muussakin asiassa. Tallentanut koirieni huikeimmat kuvamuistot.
Pirjo - VANHA ja viisas, asioihin paneutuva, tarjoaa aina monia näkökulmia, sisukas ja tarkkasilmäinen.

Jatkakaa. Kehukaa, kannustakaa, tukekaa. 
Olkaa auki ja avoimia, enemmän koirienne kaltaisia. Olet sitten nuori tai vanha, olet aina arvokas!

Taas mä olen täällä.

Olen alkanut siivota blogiani.
Lähinnä poistan JOULUKORTTEJA. Olen postannut aikoinaan saamiani kortteja blogiini ja ne ovat nostaneet melkoisesti postausten määrää.

Mutta hei.
Olen aikuisten oikeasti pitänyt tätä blogia vuodesta 2007, siis jo 17 vuotta!
Pulitzerpalkintoa odotellessa. Ja jatkuva tarve tuottaa tekstiä!
Kuka oikeasti jaksaa länkyttää tällaisia määriä ja vuosia? Nohh, en turhaan sano olevani toimittajahenkinen.
Lisäksi koen jauhavani samoja asioita, vuodesta toiseen. Ehkä hieman eri sanakääntein. Harvoin saan mitään palautetta, joskus joku sanoo, että olin kirjoittanut LIIAN pitkästi, en jaksanut lukea tai joku sanoi löytäneensä kirjoituksistani piilomerkityksiä. Kolmas kertoo, että "olet kirjoittanut samasta aiheesta aiemminkin" (ihan kuin en tietäisi) ja neljäs kuittaa "joo luin".

Katsoin tuossa hiljattain dokumenttia jenkeistä ja jenkkiläisistä.
Kyllä oli ulosanti priimaa. Selkeästi on oltu luokan edessä ja jouduttu aiemminkin karvamikin eteen. Ihan hakeudutaan TV-kameroiden eteen ja tuodaan omaa julistusta esiin estoitta.
Meillehän täällä Suomessa kuuluu vaatimattomuus ja murahtelu.  Somessa saatetaan huudella lauantaisaunan ja -kaljan jälkeen, mutta muuten ollaan hillittyjä ja hallittuja.

Olen kai todennut jossain postauksessani/-issani jo aiemmin, että käytän blogiani omana temmellyskenttänäni. Ja sekös on ihanaa!
Jäsennän samalla kirjoittaessani omia ajatuksiani ja pidän tätä jonkunmoisena sulatusuunina. Kuulen sitä ja tätä siellä ja täällä ja joskus hämmennyksissäni siirryn tänne teutaroimaan ja pohtimaan. Herättelen omia ajatuksiani ja ajatuskulmiani, samalla kun toistenkin?

Toki olen siitä onnellisessa asemassa, että ympärilläni, lähellä, on muutamia todella arvokkaita ihmisiä.
Tiedätte, keitä olette. Puhelimitse voi lähes aina vääntää ja kääntää, keulia ja kaulia tapahtunutta ja saada uusia näkökulmia asioihin. Puida ja puntaroida. Asiat eivät useinkaan ole yksiselitteisiä eikä niihin ole olemassa selkeätä selityskaavaa.

Ette kai luulleet, että mikään olisi mustavalkoista?
Tässä juuri pohdin erään harrastajan kanssa sitä kuinka sukupolvien välisestä kuilusta huolimatta halusimme kummatkin pointata sitä, että ääripääajattelun välissä ON oltava varteenotettavia VÄLIajattelijoita.
Ai mitenkä?

No rautalangasta.
MirkkaMirjami on ehdoton selkä- ja lonkkatulosten ottamisen kannattaja. Ei voi jalostaa ilman niitä. Nohh, MiiaTuulia on sitä mieltä, että jollei oireita ole niin passaa antaa menemään. 
Voisiko olla niin, että välissä on HennyLeena ja BerttaGreata ja heidänkin ideologiansa on ihan passeli?

Koko koiraurani aikana en ole törmännyt tässä määrissä ilmenevään ahdistukseen mitä nyt moni käy koirineen läpi. 

Ahdistus ilmenee monin tavoin, monissa eri tilanteissa.
Alkaen vaikkapa photoshoppauksista. Mikään basicstäkki ei ole enää mitään, vaan koira on istutettava satumetsään, taustan on oltava eteerinen, koiran hihna, panta ja stäkkääjä häivytetään ja kuvaan luodaan ehkäpä vielä keinotekoisesti sateenkaari ja suihkulähde. Kyllähän siinä basicstäkki joka on otettu ahtaassa Tuulosen parkkihallissa, kalpenee oitis. Puhumattakaan siitä, että koira saa terveystarkastuksessa jonkin muun kuin A- tai 0- tuloksen.

Jengihän diggailee aika kritiikittömästi somepostauksia.
Nimekäs kasvattaja saattaa postata ihan vaikka kuvan wc-paperirullasta, niin vartissa on jo 600 tykkäystä. Överikaulainen ja ylikulmautunut rodun edustaja kerää nopeasti maapallonlaajuisen hehkutuksen. Siinä jää taas tavis omilla jaloillaan seisova whippet paitsioon, kun on väärän värinenkin. Joku laikkukaan ei ole toivotussa paikassa. 

kuva: Lina Granström

 Sen olen oppinut, että tässä harrastuksessa, koirien kanssa, ei ole koskaan valmis.

Tämähän on jatkuvaa kuutamolla oloa. Juuri kun olet ostanut jonkin MUST-tarvikkeen koirallesi, saat havaita sen olevan last season. Vaikkapa jokin paituli. Basic paituli suodattaa vain auringonsäteet. Parannettu versio pitää hennon sateen. Siitä megaversio pitää tuulen ja sateen. Multiversio tuulen, sateen ja karhun hyökkäyksen.

Koskaan ei oikein mikään riitä.
Aina voit nähdä olevasi jäljessä.

Onneksi kun koiravuosia alkaa olla ~ 40 niin ei enää oikein jaksa.

Voi omien koiriensa dissaamisen lisäksi alkaa dissata itseään. MÄÄ olen vaan tämmönen, en MÄÄ pysty juoksemaan, enkä MÄÄ saa mun koiraa edukseen.

Ihanaa kun sain taas avautua  ja temmeltää omassa blogissa.
Koiralenkki kutsuu ja sitten Pirkka-pakastepizza pääsee uuniin. Ihanaa kun ollaan ja olette. Kaikille on tilaa ja kaikilla on kauniit koirat. Onni on tässä ja nyt. Onnihan on vain se, että on whippet!

 
Ja hei. Teidän on vain kestettävä minua ja oltava onnellisia, että minua on vain yksi. 

Vikalähtöistä epäkohtien elämää.

Tämä otsikko pätkähti päähäni eräänä aamuna lenkkeillessäni Klaukkalassa.

Nythän kuherruskuukausi muuton jälkeen on ohi ja olen joutunut sopeutumaan uuden ympäristön lisäksi polven juilimiseen sekä lenkkeilyyn selkätuen kanssa. En haluaisi valittaa, mutta.

Ikä tuo vääjäämättä tullessaan yhtä ja toista.
Maailma muuttuu, me sen mukana. Jokainen kohtaaminen, koira, suunnanmuutos, tilanne, työpaikka, johtaja, työtehtävä - muuttaa meitä. Ja hyvä niin! Ihmisestä on onneksi moneen, sopeutumaan ja kyseenalaistamaan. En olisi ihan äkkiä tullut ajatelleeksi, että muutos tuo mukanaan aina myös jotain mitä et tullut ajatelleeksi muutoksen halussasi. Kuten nyt vaikka muutonjälkeisen polven tilttaamisen ja heti perään selän hermopinteen, joka kyykäytti lenkkeilystä aiemmin täysin siemauksin nauttineen Anitan kyseenalaistamaan koko "riemun".

Olen paljon pohtinut viimeaikoina sitä, miten me haluamme koiriltamme ja suunnitelluilta yhdistelmiltä aina "jotain".
Kauneutta, terveyttä, elinvoimaisuutta, iloa. 
Lueskelin vanhoja muistiinpanojani Kirsi Sainion luennolta ja tunsin itseni kovin pieneksi ja nöyräksi katsoessani numeroita: koiralla on 19.300 geeniä. (Ihmisellä 20.000) Koiralla on 2,5 miljardia emäsparia perimässään ja 274 877 906 944 mahdollista yhdistelmää sukusoluissaan. Ja kun 14 elämäni whippetiä eivät ole nekään vielä valaisseet rotua minulle täydellisesti!! Voin yhtäältä sanoa tuntevani rodun ja toisaalta tunnenko sittenkään, kun jokainen yksilö on omanlaisensa!

Onko meillä kuinka realistista ladata toiveita koiriimme?
Hiljattain eräällä koiralla todettiin erittäin harvinainen "ilmentymä" samalla kun omalla koirallani todettiin verrattain harvinainen ilmentymä. Menin takaumiin ja muistelin menneitä haplotutkimuksia rodussamme, kävin ajatuksissani seitsemän vuoden takana kohtaamassa LTV-tunnelmat ja pelot. Muistelin kokokritiikkejä, ylikulmautuneita takaosia, voimattomia takaliikkeitä ja liian vahvoja kalloja. Sinisiä silmiä, yläpurentoja, heikkoja alaleukoja ja pystyjä olkavarsia.
Vastaako kulloinenkin koiramme koskaan täysin odotuksiimme? Edes osittain? Mutta jos emme odota mitään, olemme avoimin mielin ja emme yritäkään laittaa koiraa ennakko-odotuksien luomiin kehyksiin? Antaisimmeko silloin koirallemme paremmin mahdollisuuden täyttää odotuksiamme edes osittain?

Lataammeko me koiriimme yltiöpäisiä odotuksia?

Onko koiran täytettävä - ne kaikki? Mitä jollei se kykenekään täyttämään niitä? Voiko koira olla "suurimmalta osin" ok ja vain pieneltä osin pielessä? Saako koira olla joltain osin heikko ja vääränlainen? Jos se on ruma, niin pitääkö sillä olla HUIPPUluonne tai jos se on äärettömän kaunis, saako se olla luonteeltaan vähän kökkö? Edes joltain osin? Luonnettahan voi pilkkoa loputtomiin. Iloinen, säyseä, varma. Vastaanottavainen, pidättyväinen, itsenäinen. Luoksepäästävä, ääniherkkä, roturasisti. Loputtomiin.

Osahan meistä arvioi koiriaan hyvinkin kriittisesti.
Yksi pieni kohta, olkoon se vaikka "liian lyhyt kuono-osa" estää antamasta koiraa jalostukseen. LTV1 tulos yhdistettynä toiseen ykköseen on toiselle nounou. Liian "kilttiä" ei voi yhdistää toiseen kilttiin. B-lonkat estävät kolmannelle jalostuskäytön toisen B-lonkkaisen kanssa. Sukutauluihin perehtynyt löytää isänisänisänisän takaa cushingin ja emänemänemänisänemänemänisän takana on yksi remmiräyhä. Ei jalostukseen. 
Kriittisyydessä ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta en voi välttyä kyseenalaistamasta sitä, että sopiiko kriittisyys eläinjalostukseen silloin, kun se vedetään "heikon alaleuan" takia punaiselle? Tai jos koira on vaikkapa haukkuherkkä, ja sen muut ominaisuudet näyttäisivät vihreää - niin yksi ominaisuus kumoaisi alleen 7 muuta?

Upea syyskuva Chef's Choice Blackjack - kuva Jessica Lukkarila

Osa ottaa rennommin?
Voimmeko me laittaa heitäkään tikun nokkaan? Jos me itse ajattelemme vikalähtöisesti ja jalostuskyselyn tullessa vastaamme lähinnä ranskalaisin viivoin:
- jälkeläisissä on 5 kivesvikaista
- koirani syö kakkaa
- nartun on oltava mustapigmenttinen
- koirani on radalla hidas
sensijaan että olisimme sukutaulullisesti ja sukusiitoskertoimellisesti avoimia ja näkisimme VAIN koiriemme hyvät puolet? Koska onhan niitäkin?

Viimeaikoina vianetsintä- ja vikalöydöksiin jumiin jääminen tuntuu määrittävän monia koiria.
Rodussamme on sangen korkea tutkimuslähtöisyys. Mitä pidän pelkästään hyvänä. Silti useita vuosia ovat kasvattajat tuskailleet sen tosiasian kanssa, että "miten suhtautua tutkimustuloksiin". Jos jollain koiralla lonkkatulos on C, pitääkö siitä mennä välittömään shokkiin vai vain jalkapuuhun kuudeksi vuodeksi, jos sellaista aikoo käyttää?
Miten suhtautua sydämen osalta B-tulokseen? Tämä asia tuli itselleni tutuksi, kun koirallani todettiin MVD-avoin tulos sen ollessa 9-vuotias. Olin mennä välittömään kauhutunnelmaan kunnes ultraaja rauhoitti minua: "ei tarvetta uusintaultraan, voi antaa jalostukseen hyvillä mielin. Muutos on hyvin pieni ja "hyvä" tämän ikäiselle." Onpa laumassani LTV2-koirakin, jolle ennustettiin "vaivoja noin 6-vuotiaana". Nohh, onneksi niitä ei vielä ole tullut ja koira täyttää tammikuussa 8. Olen onneksi valaistunut siltä osin, että "selässä on/voi olla paljon muutakin kuin lanneristinikaman liitos". 

Jokainen lausunto, tutkimustulos, vie usein tutustumaan kulloiseenkin vikaan ja koirassa havaittuun epäkohtaan. Kuitenkin hyvät ominaisuudet ansaitsisivat myös huomiota!
Google tarjoaa hyvällä tuurilla "selityksiä", vertaistarinoita ja perspektiiviä. Sikäli hyvä, sillä yleensä jokin A:sta ja 0:sta poikkeava tulos kyykäyttää monesti omistajan epätoivoon. Ikäänkuin B olisi kirjaimena ratkaisevasti huonompi ja C kuolemantuomio. Määrittäen tietenkin koko koiran. Silmät, sydämen, juoksuominaisuudet, luonteen, tasapainon, menestyksen. 

Kuitenkin koirillamme todetaan aina silloin tällöin asioita, muutoksia, käyrältä poikkeamia - joille ei eläinlääkärikään - saati geenitieteilijä - löydä selitystä tai ymmärrettävää periytymiskaaviota.
Olemme siksi elämän edessä usein neuvottomia, ja sen kuuluukin mennä niin. Luonto antaa ja luonto ottaa. Joskus tuntuu, että tekisi mieli sanoa, että älä yritä(kään) kahlehtia sellaista, jota ei voi kahlehtia. Ota vastaan se, mitä luonto antaa ja ole avoin kauneudelle, herkkyydelle ja persoonallisuudelle - huikeita asioita ja ominaisuuksia kaikki tyynni, mitä koiramme meille tarjoavat!

Paheksujat hajujen lähteillä.

Joskus hihittelen ja hämmästelen yksikseni jonkun "hauskaksi tarkoitetun postauksen" muuttumista pahennuksen temmellyskentäksi.
Sosiaalisen median lukuisat ilmenemismuodot, erityisesti Facebook, tarjoaa runsaasti materiaalia mitä lukiessa voi kehittää pahennuksen tunteen ja alkaa levittää omaa paheksunnan sanomaa. Onhan totta, että lukiessamme peilaamme itseämme.

Jos Eija Epäsiisti kertoo siivoavansa vain kerran kuukaudessa jos silloinkaan, meidän on runsaslukuisesti tultava kommenttikenttään sanomaan:
- Hyi olkoon, mä imuroin ja pyyhin pölyt joka päivä. En voi sietää likaista kämppää. 

Ja koirien ollessa kyseessä:
- Mistä voisi johtua koirani hammaspuutos, onko hammaspuutoksille löytynyt periytymiskaaviota?
Sitten 154.768 x kommentti: Mun koiralla on kaikki hampaat.

Facebookissa on muutamiakin (löytämiäni) ihanan sarkastiseksi ja hauskaksi (?) tarkoitettuja sivustoja, mutta paheksujat löytävät kaikkialle.
Voi olla, että paheksujat peilaavan niilläkin sivustoilla omaa paheksuntaansa, eli saavatko he paheksunnalleen kannatusta ja voivat siten tuntea olevansa oikeassa ja kuuluvansa joukkoon. 

Jokin aika sitten postaus, johon alkuperäinen postaaja lienee tarkoittanut pointata aivan toista asiaa, muutti heti ensimmäisessä kommentissa suuntaa.
Paheksunta lähti heti laukalle. Se, että joku hektisen muuton keskellä, tai 3 h sen jälkeen tuo uudelle asukkaalle tiukan ohjeistuksen pihan käytöstä - ei kommentoijia ihmetyttänyt vaan HETI lähdettiin paheksumaan koiria, jotka pissaavat/joita "pissatetaan" talon pihamaalle ja tuulettaakaan ei voi, kun pissanhaju tulee huoneeseen.
Minä vien metsään, autolla. Minä olen opettanut koirani pissaamaan 167 metrin päähän, helposti. Minä lenkitän koiriani. Minun koirani on Suomen parhaimmistoa ja pissaa vain käskystä. Minun koirani pissaa vain metsään. Minä en anna koirani merkkailla mihinkään. Minun koirani kysyy minulta luvan, mihin saa pissata. 
 
Lähdin sitten hakemaan omalla Facebook-seinälläni toista pissatuskulmaa asiaan.
Jokainen pihahan on jonkun taloyhtiön, naapurin, kaupungin - eli vaikka kiskot koirasi rivakasti 25 metriä piha-alueeltasi pois, niin pissa tulee kenties naapurin nurmikolle?

Tämä ei kirvoittanut kielenkantoja eikä mielipiteitä, vaan pissan todettiin _todella_ haisevan. Pissa haisi etu- ja takapihalla, hiekkalaatikon läheisyydessä, pensasaidassa, vanhassa rivitalossa, edellisessä kesäasunnossa, mökin perennapenkeissä, kesäisin, tuulisella säällä, leudolla ilmalla, +25 asteessa ja  talvella se hajun lisäksi myös värjäsi lumen. Sitten se haisi havuistutuksissa, talon kulmalla, telttakepissä, tulppaanipenkeissä ja aina Espanjassa asti.

Siitäkös mieli lähti taas laukkaamaan ja päädyin listaamaan erilaisia hajun lähteitä:
- kaalilaatikko
- silakkapihvit
- kesäkeitto
- sipuli
- mätä kananmuna
- ruumis
- hiki
- palanut rasva
- tukkeutunut viemäri
- jäteasema
- vanhan omakotitalon vintti/kellari
- kymmeniä vuosia säilötyt vaatteet
- tetrakroolianisoli-yhdiste
- home
- kreosootti
- biojäteastia
- kuivunut lattiakaivo
- tupakka
- kannabis
- vanha viina
- oksennus
- pankkiautomaatti
- kosteusvaurio
- sairaala
- bakteeritulehdus
- pakokaasu
- Chanel-hajuvettä litra kaulan alueella

Tässä nyt muutamia mieleeni tulleita hajuja äkkiseltään. 
Voisi luulla, että elämme hajujen maailmassa, mutta koira(npissa) ylittänee paheksunnassa jopa kiljuvat lapset, humalaisten öykkäröinnin ja parveketupakoitsijat.