Mauin kanssa tutustumassa nykyaikaiseen ontumatutkimukseen!

Joudun kertomaan heti alkuun etten ole ollut koirieni kanssa ontumatutkimuksessa miesmuistiin. Ja heti perään kolminkertainen kopautus tietokonepöytään: kop kop kop. Aikoinaan yhden koirani kanssa epäselvää ontumaa selvitettiin, mutta vuosissa menemme taakse jo n. 15! Tuolloin koira juoksutettiin pihalla edestakaisin kertaalleen, sitä hieman kopeloitiin ja lopuksi iskettiin röntgenpöydälle, kun minä niin halusin. 

On oltava suu soukalla ja varottava salaman osumista kun nyt avaan kohdalleni osunutta tilaisuutta,  pääsimme nimittäin Mauin kanssa kokemaan nykypäivän "ontumatutkimus-trialin", ilman ontumaa!

Urheilukoiraklinikalla Espoossa on mahdollisuus kokea ainutkertainen ja perusteellinen askelvoima-analyysi.
Itse laite on kuin tavallinen juoksumatto, joka on liitetty tietokoneeseen ja kävelyn, seisomisen ja ravaamisen jälkeen omistajalla on heti kädessään 7-sivuinen analyysi koiransa painon jakautumisesta eri raajoille/tassuille sekä sen tasapainosta askeltaessa.
Tutkimuksen jälkeen sain kuulla, että laitteen kertoma analyysi on lyömätön esimerkiksi silloin, kun ontuma on "epämääräinen/lievä", eikä sille löydy heti selkeää syytä ja/tai edes jalkaa; mistä vaivaa etsiä. Lisäksi jos vaikka tutkittavalla on taipumus imuroida kiviä aina samaan anturaan (!) voi askelvoima-analyysi kertoa osviittaa miksi.

"Askelanalyysimittausta käytetään esimerkiksi lievien ontumien havaitsemiseen, askeleen epäsymmetrian havaitsemiseen tai kuntoutumisen seurantaan."

Maui astui laitteelle heti, muitta mutkitta ja sitä sen kummemmin ihmettelemättä. Laite ei pidä mitään ääntä - kuten meidän taloyhtiön matto, joka kolisee jo pahaenteisesti - ja siinä on laidat sekä hyvin tilaa edessä omistajan pidellä ja kehua matolla taivaltavaa tutkittavaa. Matolla askelletaan ensin hissuksiin ja totutellaan siihen tovi, ennen kuin päästetään koira raviin. Mauilla sattui hienoinen "sivuaskellus" raville siirryttäessä - niitä muuten tulee minullakin juoksumatolla! - ja se hieman säikähti tassun osumista maton reunaan. Pian oltiin kuitenkin takaisin ravissa ja välillä taas seistiin, joka sekin analysoitiin tietokoneen avulla.

Laitteen kertoma data on millintarkka.
Maton avulla voidaan havaita hyvinkin lievä liikkeen epäsymmetria ja painonvarauksen epätasainen jakauma eri raajojen välillä. Ja mikä parasta, vaikka koira menisikin hetken epärytmissä tai kompuroisi kokemattomuuttaan maton reunaan; mittauksen raporttiin otetaan tasaisin osuus.

Mauin kohdalla analyysi oli mukavaa luettavaa ja nähtävää.
Koira on tasapainossa, eikä matto osoittanut sen askelluksessa tai painon jakautumisessa mitään maata mullistavaa tai ihmeellistä. Mikä on sinänsä mairitteleva tulos tänä päivänä, kun kaiken pitäisi olla niin täydellistä ja 100% superia. Oli oikeastaan "kiva" käydä tällainen trial läpi koiran kanssa, jolla ei ainakaan omistajan silmään ole mitään (suurempaa) "ongelmaa". Ja kyllä, mainostin tässäkin yhteydessä klinikalla, että Maui juoksi sen kolmannen ratakisakautensa tänä vuonna ja osoittaa yhä suurta intoa ja halua juoksemiseen, sekä hierojien mielestä joustavaa bodia ja pehmeää lihaksistoakin!

Lopuksi vielä ell Emmi Syrjänen teki huolellisen ortopedisen tutkimuksen Mauille. 

En ole itseasiassa tiennytkään, että koiran jalat voidaan vääntää niin moniin eri asentoihin. Yleensähän jalkaa vedetään tyyliin eteen ja taakse mutta Mauin perinpohjainen stretching osoitti, että jalka voidaan vetää myös kaakkoon, koilliseen, itään ja länteen - ja itseasiassa jalka pyörii ulos kehosta liki tyyliin helikopterin lavat. 

Mauin lanneristiliitosalueelta saatiin sitä painaessa kohtalaisen voimakas reagointi (Mauilla LTV2), mutta lohduttaudun sillä tiedolla, että alueelta saadaan eri voimakkuuksisia reaktioita koiralta kuin koiralta. Useimmiten toki lieviä. Kireyksiä löytyi mutta suurimmilta osin lihaspalpaatiot olivat ok. 

Hyvin tarkkaan Emmi vielä kysyi mm. ravinnosta ja liikunnasta - viimeksi mainitun suhteen suositeltiin lisäämään liikuntaa pehmeällä ja joustavalla alustalla - koska meillä pääosin marssitaan asvaltilla.
Kävimmekin heti tutkimuksen innoittamana samettinurmella rallaamassa Mauin lempivesi(!)lelun kanssa ja metsääkin on sittemmin koluttu lempeillä neulaspoluilla. Kyllä meillä monipuolisuutta pyritään noudattamaan - kaikessa.

Kiitän, että saimme tulla trialiin - kokemus oli mielenkiintoinen. 

Emäntäkin sai siinä puuskuttaa, kun pihalla juostiin ei suinkaan vain edestakaisin, vaan isoa, keski-isoa ja pientä ympyrää - ja niitä portaitakin! On helppo sanoa, että Urheilukoiraklinikalla on syvä tuntemus - ja mielenkiinto !! - sporttikoirien olemukseen ja tutkimiseen ja välineistö on ajantasaista ja kokonaisvaltaista tutkimusta tukevaa. 

Tässä vielä Maukku kiittää Emmiä mielenkiintoisesta iltapäivästä, tunti vierähti kuin siivillä. On jollain tapaa huojentavaa tietää, että on olemassa klinikka, missä pystytään tutkimaan sprintteri heti kokonaisvaltaisesti ja apua saa monipuolisesti ja vieläpä eläinlääkäriltä, jolla on rodun tuntemusta sen monipuolisista juoksuharrasteista.

Maukun tämänastisen uran hehkutus vielä loppuun - ja muistutus siitä, että koira on kokonaisuus! - 

Maui valioitui maastoon kahdeksassa kisassa.
Maui starttasi ratakauden vuonna 2018 - kauden PB oli 19,59 s
2019 PB 19,49 s
2020 PB 19,57 s (treeneissä 19,45)

Tästä vielä linkki Urheilukoiraklinikan askelvoima-analyysisivulle:
KLIK.

Rakveressä rentoutumassa?

Ihan rentoina emme olleet, ainakaan ensialkuun, mutta sunnuntaina helpotti.

En ole oikein pitänyt itsestäni viimeaikoina. Olen tehnyt elämässäni muutamia suurehkoja päätöksiä, kuten balettitanssin lopettaminen teini-ikäisenä. Ehdin tehdä spagaatteja ja kauniita niiauksia reilut 8 vuotta, ennen kuin koin, että olen harrasteeseen liian romuluinen. Jossain vaiheessa aikuisikää päätin jättää kosiskelut vastakkaiseen sukupuoleen sikseen, koska siitä tuli vain kaikille paha mieli. Vain pari esimerkkiä mainitakseni. 

Koirat veivätkin mennessään jo parikymppisestä.
Spagaatit vaihtuivat eksymisiin metsässä ja taitoluistelu rentoon lenkkeilyyn naapurin kanssa. Harrastaminen oli rentoa ja elämä huoletonta. Aina tuli uusi näyttely, uusi yritys. Jo legendaksi muodostuneet omien koirieni valioittamistahkoukset soljuivat nekin omalla painollaan, vailla huolenhäivää. Ai etkö muista niitä? No minäpä kertaan. Hupi haki viimeistä serttiä 18 kertaa, Hula 14, Viri 10. Bali taisi selvitä kuudella yrittämisellä. Samuin kanssa neljässä (kotimaan) yrityksessä onnistuimme saalistamaan yhden SA:n.

Rentous on poistunut ja tilalle on tullut outoa kireyttä.
Olen kummeksunut omaa pakkomielteisyyttäni ja tuomarien tuomitsemista; se mitä minä näen jää tuomareilta näkemättä. Painotukset ovat muualla. Hiljattain postasin erääseen ryhmään kuvan, jonka ryhmässä näki samoin vain yksi ihminen lisäkseni. Kehottivat ihan optikon käynnille.

Me todellakin voimme nähdä koiran, tuon ihanan elävän olennon, niin monin tavoin ja se koiran merkityskin muuttuu ja elää harrastusvuosien karttuessa.
Me vertailemme jatkuvasti omia koiriamme voittajiin ja itseämme muihin. Ja kun sanon, etten ole pitänyt itsestäni viimeaikoina; niin kyllä; toiveet Samuin valioitumisesta tuntuivat karahtavan kiville jopa useammassakin maassa! Jostain syystä olin luullut ja/tai asettanut Samuille "kovemman aikajanan" kuin yhdellekään aikaisemmista koiristani. Aloin pettyä olosuhteisiin, näyttelyiden vähyyteen, K-alkuiseen sanaan ja sen luomaan ahdistukseen ja niin edelleen, loputtomiin. En pystynyt pysymään rennossa mielentilassa vaan loin itse itselleni ahdistavan kuplan.

Meidän mielestä aina muut ovat onnenpekkoja ja hannuhanhia.
Aina juuri meitä koetellaan. Nostetaan seipään nokkaan ja ilkutaan. Muiden koirat suorittavat priimasti ja saavat jokaikisestä kisasta sertin tai ainakin SA:n. Lonkat ovat Aata, silmät priimaa ja ultrannut ell teki aaltoja samaan tahtiin ultralaitteen kanssa. Polvistuen, tietenkin. Koira saalistaa omasta tuhannen hehtaarin metsästä omat ruokansa, ja on opetettu pyyhkimään tassut eteisessä. Lisäksi käy vielä saunassakin ja kattaa itse itselleen oman aamiaisensa. Instassa emäntä kirjoittaa, että HELPPOO, ei tarvinnut kuin kolme toistoa. Me muut kaikki rämmimme suossa ja meidän koirat ei istu vaikka 1000 kertaa pyytäisi kauniisti broilerin filee kainalossa. Kaikilla muilla on kotona peilisalit ja koirien juoksumatot. Naapurin Annikki teki hohtavan talvitakin tuossa tuokiossa ja maksoi kympin. Kylillä ompelukerho halusi testata TIKKI 1000-konetta ja teki 32 eri versiota pantaa ja valjaita. Eikä edes maksanut mitään.

Viking Linen päällikkö soitti vielä päälle päätteeksi, että olet voittanut 16 ilmaista reittimatkaa ja yksikään hotelli ei laskuta koiristasi. 

Rakveren idylliä. Matkanjohtaja TaruTravels oli buukannut meille takana näkyvän kaksikerroksisen omakotitalon!

Näillä eväillä lähdettiin uskomattoman aikaikkunan osuessa VIELÄ kertaalleen yrittämään Viron Rakvereen, josko osuisi tuulettimeen muutakin kuin ohikiitäviä unelmia.

Lauantain suoritus meni vihkoon, ja tuntui kyllä ihan luissa ja ytimissä asti. Oli ostettava kakkua ja piirasta pahimpaan murheeseen ja seuraava yö olikin pelkkää painajaista. Olin unessa voittanut luokan, mutta kehään tuli jatkuvasti lisää ja lisää uusia ja uusia koiria, luokkia alkoi olla jo miljoona, joiden voittajat kilpailivat sertistä. 
Aamulla peilin eteen ja runsasta avokämmenellä läpsimistä naamaan. Johtui ehkä enemmän silmäpusseista, mutta kuitenkin. Rotia ja rentoutta oli nyt saatava koneeseen.

Sämpylä suoritti huipusti. Tietenkin.
Se on emäntä, jolla aivo jumittaa, ajatusten remmit ovat kireällä.
Samui on aina iloinen, reipas ja sanoinko jo; iloinen. Lauantaina mentiin barwaxania ja sunnuntainakin semisti, ainakin.

Samuita kiinnosti kovasti pienen (hulppean) okt:n terassitiirailu, tähän malliin:

Sunnuntaina meitä sitten onnisti. Samppa saalisti Virosta valioittavan sertin, jolla se valioitui niin Viroon kuin Suomeenkin.
Ja koko matkanhan ajan Samui yritti sanoa minulle; usko minuun, kyllä se tulee. Uskoin kyllä, mutta niin usko kuin lompakkokin olivat koetuksella. 

Kerroinko jo, että Samui on reissukoira vailla vertaa? Se on kotonaan kaikkialla. Ruoka, uni ja lenkkeily maistuu. YOLO-henkisyys paistaa siitä. Emäntä stressaa, Samui ei. 

BOB FI & EE Ch LV & EE JCh Collooney Poker Player BOS EE Ch Mei Dan Supersonic
judge: Dina Korna, EE

Kiitollisena. Hyvin kiitollisena, että kaiken takana on Whippet. 

Kiitos Taru matkaseurasta. 

Pölähdimme Palangaan!

Nyt oli kyllä jännittävä matkamomentti, sillä viimeiseen asti BMW:n henkilöstö arpoi kuljettajakuntaa, koska se K-alkuinen sana, jota en suostu sanomaan, piti otteessaan. 

Lopulta pääsimme matkaan ja kuskina oli rekkakuski-Hans, joka omasikin melkoiset kuljettajanlahjat myös henkilöauto-osastolla.  Niin meno- kuin paluumatka soljui vain pienin peräpukamavaurioin ja kauhukahvaa ei tarvinnut kovin montaa kertaa puristaa, sillä Bemmi kiihtyi näppärästi ja ohitukset sujuivat niks ja naks-henkisesti.

Matkassa olivat koiraosastolta Samppa & Sakke. Samui ja Salsa. Kaksi Ässää.

Palangassa meitä odotti melko hulvaton hotellinomistajapariskunta, sillä kolkutellessamme pimeän hotellin ovia kello 21.00 illalla, meille huudettiin "we are closed". Ja heti perään: "I am only joking". Rättiväsyneinä unta kuulaan ja perjantaiaamuksi pelipaikoille.

Liettua on kaksijakoinen maa.

Toisaalta jonotusta jonotuksen perään ja tiukkoja sääntöjä. Toisaalta leväperäisyyttä ja hulppeita villoja ja pihan puskat ja kukat mintissä.

Tässä hotellimme vieressä sijaitseva "perhetalo", jota me luulimme suurlähetystöksi...

Pieteetillä, pinsetein ja pipetein laitettu etupiha.

Toisaalta vaatimattomia puutaloja, uskaliain värein ja kukkivin yksityiskohdin.

Näyttelyalueelle oli perjantaina jopa n. 50-60 minuutin jonot, sillä kaikkiin autoihin myytiin autokohtaiset parkkiliput ja kaikkien koirien passit tarkistettiin. Me onneksi olimme niin kukonlaulun aikaan liikkeellä (Hans oli muuten AINA etuajassa!!!!) että saimme perjantaina auton AIVAN kehän viereen. 

Perjantailta Samuille luokkasertti ja Salsalle ERI/4 sijoitus kovatasoisessa valioluokassa. 

Perjantaina kävimme paikallisella biitsillä. 

Olisiko Palangan rannalla mittaa useampi (!) kilometri, Sportstrakkerin kuvantamiseen perustuen. Siellä me tarvoimme juoksuhiekassa ja wipatsimiinit pistivät jalalla koreasti. Paljonkohan sitä tuli kannettua hiekkaa hotellihuoneeseen... jäin vain miettimään, kun tummasävyistä kokolattiamattoa "sillä silmällä" katselin sunnuntaiaamuna.

Samppa villiintyi merestä.

Tai siis oli villiinnytettävissä. Parhaimmillaan heitin mereen puolikkaan Frolicin ja sinne syöksyi perään! Ihana!

Rannalla näki myös hääpareja.

Ja iloisia Samukkasiineja!

Nämä kaksi. Päivä päivältä paremmat kaverukset.
 

Hotellistamme oli vain kolme kivenheittoa paikalliselle "baarikadulle", jossa oli tanhua ja menoa jos jonkinmoista. Piiiiitkä kävelykatu, jonka molemmin puolin baaria, pubia, reivimestaa. Baarikadun päässä oli liittymä huisin pitkälle aallonmurtajan tapaiselle näköalalaiturille, jota valitettavasti ei Samulin kanssa voinut tarpoa maaliin asti, sillä laiturissa oli whippetin tassun mentävät raot ja kävely oli siksi hankalaa. 

No eikun taas juoksuhiekalle. 

Jotenkin hauskaa sekin, että jokaisella noin sadalla HERVOTTOMAN puistoalueen läpi tulevalla kävelytiellä biitsille oli koirakieltomerkit. Silti ranta oli TÄYNNÄ rekkuja. Menossa, tulossa ja uimassa. Tämä oli siis aivan keidas. Puisto oli tuhatmiljoonaa eekkeriä ja neliötä ja hehtaaria ja ranta oli kuusisataamiljoonaa hehtaaria. Ihmiset olivat iloisia, ruskeita ja pinkeitä. Tilaa oli KAIKILLE. Kukaan ei ns. mussuttanut. Ihmiset hymyilivät ja ottivat kuvia vallattomista wipatsimiineistamme.

Sämppä innostui kastautumaan kuudestisadasti meressä ja Salsa katseli pitkin nenänvartta moista riekkumista. Toki Salsakin heitti juoksuhiekassa voimajuoksua, voin vain kuvitella, kuinka raskasta se oli, sillä oma jalka upposi aina nilkkaan asti - pahimmillaan - kävellessä. 

Nythän kun turkki oli märkä ja kainaloissa hiersi hiekka, oli mentävä sinne tuhannen miljoonan eekkerin metsään juoksemaan nurmikolle lisää.

Samppa oli aivan elementissään. Tämä on muuten jossain määrin parhautta. Antaa koiran nauttia, iloita ja mesmeröidä. Ulkomailla se on jotenkin ekstraparasta ja koiran oma sisin lähtee lentoon ja loistoon ihan parhaalla tavalla, kun ollaan kahdestaan ja vailla huolenhäivää. Kehässä patsastelun vastapainoksi täytyy voida lentää ja nauttia paikallisista puistoista ja lentohiekasta!!

Kaksijakoisuudesta kertoo hyvin se, että kun koiralenkin päätteeksi, hymyilevien ihmiskohtaamisten jälkeen eksyin markettiin maskitta limppariostoksille - ei mikään enää sujunutkaan kuin tanssi. 

Yritin minimoida häpeän maskittomuudesta menemällä itsepalvelukassalle, mutta sitruunateepulloa laite ei lukenut. Laite yritti kyllä opastaa minua sanomalla: Liekste haukste kooripa liepajos neiled iikk sankste meijodikk taavettde joorik - mutta pakko oli pyytää kainosti apua. Vaan sitä ei tullut, koska YOU HAVE TO WEAR MASK.  Vaikka yritin piipittää - turvaetäisyydeltä - että "olen menossa hotelliin, haluan vain maksaa tuotteeni" huuto, sättiminen ja dissaus jatkui.

Onneksi takaani jonosta tuli ystävällinen mies päästämään minut piinasta. Hän klikkasi koneessa oikeisiin kohtiin ja sitruunateellekin löytyi hinta. 

Jäin miettimään tapahtunutta siitä näkökulmasta, että kuinka nopeasti olisin hävinnyt maskittomana heilumasta kaupan kassoilta, jos työntekijä olisi lukenut tuotteen viivakoodin vaikka otsalampulla hillitysti ja huutamatta - minä siellä 1,5 metrin päässä kiltisti odottaen.

Lauantaina otettiin toinen biitsisessio ja Salsakin alkoi vapautua enemmän ja enemmän. 

Sämppä johti orkesteria ja dippasi itseään vuoroin mereen, vuoroin hiekkaan ja vuoroin pelästyttelemällä ohikulkijoita. Mutta kaikki hymyilivät ja nauroivat. Superrr - he sanoivat ja arvuuttelivat koiriemme rotua ja juoksunopeuksia. Mieli lepäsi Palangan rannoilla.

Mitä tässä kuvassa tapahtuu - en ole aivan varma...

Nauratti muuten vielä se Maximan kauppakeskuksen Can Can -pizzeria, joka möi pizzan sen seitsemällä täytteellä hintaan 10,80 - ja täytteistä puuttui oikeastaan kaikki... 

Lauantain kehästä ei suurta menestystä. Sämy ERI/2 ja Salsa ERI/2 samoin. 

Nyt suunnistettiin paremmille pizza-apajille ja sain 8 eurolla pizzan, joka sisälsi kaiken tilatun ja oli kooltaan Avensiksen konepelti. Jösses, että oli hyvää, mutta puolessavälissä oli pakko luovuttaa. Samui toki söi tarjoamani tomaatilla sipaistut reunat tyytyväisenä. Ihanaakin ihanampi matkakumppani. Oli kupissa sitten kuivaraksuja, jauhelihaa tai pizzan reunaa - kaikki kelpasi. Matolääkkeet toki myös!

Viimeiselle yöpymiselle saatiin vielä shokkimomentti, kun huoneen palohälytin häröili. Ensin kello 22.00 pelkkää ihmettelyä viiltävästä KILJUNNASTA mutta kun olin kaiken pyörimisen jälkeen saanut unta kuulaan REM-vaihetta kohti, niin kyllä sieppasi 00.00 herätä valtavaan kimitykseen. Sämppäkin hyppäsi lattialle pää painuksissa: vie toi laite helvettiin! 

Vielä oli yksi puristus sunnuntaille - Samui jälleen ERI/2 - tällä kertaa kilpakumppani yritti syödä Sämppäsen jo kehän takana olevassa metsässä ja sitten kehän reunallakin, mutta kehässä pysyi koottuna. 

Uskomatonta, miten Hans thö Rekkamies otti paluun haltuun. Kaikki oli pakattuna ja valmiina ja eikun Bemmiin ja menoksi. Paluumatka alkoi 14.15 ja olimmeko me satamassa 21.24. Kahdella pysäytyksellä! Dieseliä, pissaa ja makkarapiirasta. Koirat matkustivat kuin unelmat ja Suomen päässä, jonotettaessa passintarkastukseen, maistui molemmille RC:n lihamössö. Söivät samalta kupilta, sulassa sovussa. 

Näissä matkoissa on ihan parasta RENTO seura, virtaviivainen auto, joka kiihtyy tarvittaessa näppäriin ohituksiin, leppoisasti asioihin suhtautuvat koirat - ja sitten se lopputoteamus, että vaikka nyt ei mitään rinnanröyhistystuloksia tullutkaan, niin pääasia on olla matkalla, mennä, tehdä, nauttia.

Elämä on ihmeellistä.

Vielä loppuun.

Pitäkää aistit avoinna, olkaa skeptisiä - ja aina kiitollisia omista, ihanista koiristanne, jotka tarjoavat teille Maailman Parasta Laatuaikaa!

Aina vaan mahtavaa, upeaa ja hienoa!

 

Koska olen pitänyt tätä blogiani jo sata vuotta, toistan itseäni eittämättä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

Kiitollisuus rotua ja koiriani kohtaan silti vain lisääntyy. 

Ihminen ei ole koskaan valmis. 

Liekö tulee vuosien saatossa paremmaksikaan, koska vaikka tietoisuus lisääntyy sitä voi jatkossa vain ääliöidä tietoisesti väärin. Tietää, että on pölvästi ja hölmö, mutta ei voi itselleen mitään.

Olen aina sanonut, että me emme osta koiria itsellemme, saati saa niitä, vaan meille ANNETAAN aina kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopiva ja/tai meitä mielenkiintoisella tavalla haastava yksilö.

Pahinta onkin VERRATA uutta tulokasta edesmenneeseen sielunpuolikkaaseen tai naapurin saalisvietittömään maanantaista sunnuntaihin pihallaan paikallaan istuvaan sesseen. Aina pitäisi olla avoin. Avoin uudelle ja ihmeelliselle - koska yksikään koiramme ei ole koskaan edellisen kaltainen. 

(Tässä yhteydessä kommentti Bloggerin muutoksesta. En tajua yhtään näitä uusia sivutuksia ja tavutuksia. Kaikki on muuttunut. Eikä ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan. Esim. voit YRITTÄÄ määrittää kuvan keskelle ja silti se on "vasen tasan".)  

Olen kyllästymiseen asti jauhanut täällä portaista, uimisesta, juoksumatosta ja jalkakrampeista. 
Ikävä kyllä, tulen jauhamaan jatkossakin. Pidän hyvin hämmentävänä sitä, että saan itsestäni irti viikottaisia jumppasuoritteita, vaikka vain vartinkin kerrallaan. Remmimarssit alkavat olla vuositasolla jo 2200 km. No, tällä jäätelönsyönnillä pitääkin puuskuttaa. Ingman meni lanseeraamaan HUPSIS-jäätelömerkin ja lautaselliseen sopii kaataa 250 grammaa mansikkaa sekaan. Slurps.

Siinä missä meikäläinen mässyttää meheviä, runsaita ja pulleita wrappeja, syö Kenzolan ykkösnyrkki LAJITELMIA, tähän tapaan:

Koskaan et tiedä, mikä maistuu. Raaka, paistettu, nauta, sika, kalkkuna, kana. Kananmuna, kurkku, broilerin sydän. 

Tämä koira on tehnyt syömisestä taidetta. Uskomattoman kauniisti se joskus nappaa mieleisen suupalan ja syö sen lähimmän karvamaton päällä. Muut ovat syöneet jo aikaa sitten kun Maui nuuskii, analysoi, ottaa suutuntumaa ja pohtii maistuisiko. Yleensä iltalenkin jälkeen se menee suoraan kulkematta lähtöruudun kautta huutamaan keittiöön: RUOKAA! Ja voin sanoa, että ääni on kimeä, korkea ja vaativa.

Olen käyttänyt Samuita ja Mauia hierojalla Tikkurilan Vihreässä Tassussa. Hyvin miellyttävät Tessa ja Katja ovat puristelleet poikiani ja vaikka joskus jokin jumi onkin löytynyt - on aina mukava viedä poikia heidän positiiviseen kosketukseen ja ilmapiiriin. Suosittelen lämpimästi. 

Tästä pääsemmekin aasinsiltaa postauksen positiiviseen pläjäykseen.

Mikään ei nimittäin ole niin mahtavaa, upeaa ja hienoa, kuin nähdä omat puikkonokat nelistämässä. Onhan se peltospiidaus ja frisbeen jahtaus ja pallon perässä juoksu jo sinällään näiden sprintterien kanssa kokemus ja aiheuttaa mielihyvähormonien tulvahduksen katsojassa ja varmaan koirassakin,  mutta RATAjuoksussa on sitä jotain.
Liekö omat mielihyvähormonit tapissa, kun olen saanut kaksi näytelmälinjaista, päänsä etuveräjään treeneissä telonutta enkkutuontia ratajuoksun ihmeelliseen maailmaan? Koska kaikkihan tapahtui jotenkin hämmentävän niks ja naks. Itsekin hoomoilasena tässä kun tänään starttasivat Maailman Ensimmäistä Kertaa sekä Samppa että Maukku samassa kisassa. Näyttely-Anitan kaksi puikkonokkaa pisti jalalla koreasti notta PAM. 

Miten voikin olla mahtavaa, upeaa ja hienoa, kun omat pojat pinkoo.
Miten sitä nyt kuvaat ja selität sitten?
Koko se atmosfääri nyt jotenkin ottaa otteeseen.

Tänään lähti onneksi Pippe jeesimään ja lähetti Samuin. Hienosti lähettikin. Poikien välissä oli vain 2 lähtöä, joten Pipen apu oli sanoinkuvaamattoman tärkeä. Sämppä oli siellä hieman ollut huolissaan, että "missä Anita, missä Maui" mutta niin se Samppa aina on. Jos joku lenkillä puuttuu; on se perässä konkkaava kämppis, joku muu koiristani tai hetki sitten kylässä piipahtanut narttu, niin Sämppä huokailee, jarruttelee ja tiirailee kauas taakseen; "missä se/ne on"? Hän siis selvästi osaa laskea. Joku puuttuu. Ihana.

Sämpylällä on myös varsin persoonallinen juoksutyyli.
Hän on ihan väkivahva ja vääntöäkin löytyy - kaverihan siis spiidaa irti ollessaan koko ajan. Viuh ja vauh, aina on kiire. Mutta radalla hän päättää aina vikassa kaarteessa irrota kohti sivuaitaa ja antaa näin muille jeesiä ja eteen ja varmistaa, että aita on pystyssä. 

Maukku taaseen keuhkoaa ei niinkään entiseen malliin vaan mennään ehkä jo potenssiin kolme. Tänään keuhkoäänet olivat jo hyvin runsaat ja siihen nähden kelpo suoritus. Kaiken sen vinkunan ja korinan jälkeen. Entisaikoina starteissa taakse jäänyt Mei Dan Fast - Maukun treeni- ja kisakaveri - ohittaa nyt Maukkua! 

Siis niin hienoa.
Kaksi näytelmälinjaista Kenzolan poikaa pinkoo ja kipittää. Palkinnoksi kiikutin pojat Fazerin metsän lampiin, kävivät oikein kahdessa niistä. Etummaiseen tuli ruuhkaa kun eräs whippetharrastaja kiiruhti paikalle nelikon voimin ja lähdimme suosiolla takimmaiseen. Lummelammessa oli pieni tyttönen, jota molemmat ihmettelivät - ja koska paikalla oli myös maahan levitetty buffet-lakana, oli Samui pidettävä kiinni, koska näin NIIN sieluni silmin sen RYNNISTÄMÄSSÄ keskelle lakanaa tyyliin helou, any left overs?

Kieltämättä radan simppeli ilmapiiri kiehtoo myös, sillä mitä kello sanoo, niin se on sitten sillä selvä. Ei spekulaatiota, ei selityksiä. Aika on mikä on. 

Joskus saat jonkun tihrusteluvideon tai TYKKIvalokuvan omastasi ja voit jälkeenpäin yrittää nuotittaa juoksua; "joo, tossa se pingertää" ja "jaaha, nyt ei lähde enempää" tai todeta kuvasta "ooho, onpa pätevänä siinä".

Kun katsoin päivän resultit läpi SVKL:n tietokannasta, se oli aika erilaista kun katsoa PU- ja PN-kehiä. 
Täällä tuomarin makua ei ole olemassa. Koira antaa AINA parhaansa, se on kuumuudessa, mahdollisessa närästyksessä, toisen lähettämänä, pihisevänä ja vinkuvana - aina oma itsensä ja toistan itseäni; tekee aina parhaansa. 
Tuloslistat ovat monen koiran kohdalla huikeita. Monet parantavat aikojaan ja vaikka on ruuhkaa ja äksöniä, niin ajat ovat SILTI hienoja. Siinä saa monet näytelmälinjaiset nuolla kannuskynsiään, kun ei vaan lähde. 

Se on vähän niin kuin Sunkvisti taloyhtiön matolla.
Joskus juoksu kulkee - tänä päivänä harvemmin kyllä, lol - ja joskus on niin tahmaisaa, että saa hakea jo kolmensadan metrin jälkeen maton eri suuntiin sojottavia kahvoja apuun. Kolme minuuttia ilman, seuraavat kolme minuuttia sivukahvoilla, seuraavat kolme etukahvalla... Ja nämä meidän puikkikset juoksevat AINA ilman kahvoja, ilman apuja. Respect.

Olen vain niin älyttömän kiitollinen ja otettu. Ihan vain omista koiristani. Olkaa tekin omistanne.

Whippetit ovat whitsin hienoja ja monipuolisia. Ja vieläpä jokainen niistä. Miten mahtavaa, upeaa ja hienoa! Kertakaikkiaan.

Loin blogiini uusia tunnisteita tänään. Ne ovat Positiivisuus ja Ratahehkutus. Koittakaa kestää. Ehdotan seuraavassa yhdistyksen kokouksessa Ilotyöryhmän perustamista. Ilon kautta - rennoin rantein. Koska whippet.